Mikä hemmetin rento vanhempi?

Muistelin tässä taannoin yhtä keissiä. Kaksivuotias lymysi salamyhkäisen oloisena sohvan takana. Arvasin jo keskittyneestä ähinästä, että nyt on menossa joku kielletty toiminta. Jep. Se söi ihovoidetta. Puristi tuubia ja levitti pienillä sormillaan valkoista voidetta naamaansa ja imeskeli nautinnolla sormista loput. Lapsi näytti äärimmäisen tyytyväiseltä itseensä.

Jos kyseessä olisi ollut esikoinen, olisin rynnännyt lapsen luo, soittanut hätänumeroon ja myrkytystietokeskukseen sekä mahdollisesti poliisille. Nyt kiinnosti lähinnä oliko tuubissa enää mitään jäljellä varsinaiseen tarkoitukseen.

Ja sitten on se toinen tapaus. Tyypit päättivät porukalla leikkiä metsässä sokkohippaa (= hipalla on pipo silmillä), mikä tietysti aiheutti sen, että hippa juoksi puuta päin. Onni että oli paksu pipo eikä tullut aivotärähdys.

Nämä tapaukset tulivat mieleeni kun törmäsin johonkin millainen äiti olet -testiin, jossa yksi tulos oli että olet rento. Noh, en ollut.

Vanhempia kannustetaan rentouteen, mutta otsikon kysymys on liian mustavalkoinen, vähän harhaanjohtavakin. Ei rentous ole pelkkä vanhemman ominaisuus vaan ajan myötä syntynyttä luottamusta siihen, että asiat järjestyvät vähemmälläkin riehumisella, tai ymmärrystä, että lapsuuteni säännöt, joita pidin tärkeinä, eivät olekaan kovin hyödyllisiä. Kokemus voi tuoda myös epärentoutta. Voi (ja joskus pitääkin) olla sekä että.

Olen itse enemmän hällä väliä -tyyppi, mutta nimenomaan vanhempana oppinut tiukemmaksi. On löytynyt sääntöjä ja rutiineita, joissa on ollut pakko skarpata. Me juomme aamulla mehua ja eikä sadepäivänä ole pakko mennä ulos, mutta hampaat pestään kaksi kertaa päivässä, kotityöt kuuluvat jokaiselle, kännykkää ei käytetä ruokapöydässä ja nukkumaanmenoajoista pidetään kiinni: väsyneet kersat räjäyttävät kodin feng shuin pahemmin kuin paskat sisustusvalinnat (joista myös kokemusta). Nipotan keskelle lattiaa jätetyistä vaatteista enkä todellakaan löydä sisäistä zeniäni, jos joku alkaa oksentaa yöllä. Ja kadehdin niitä ihmisiä, jotka ovat väsyneenäkin rentoja. Minä en ole.

Rentoon asenteeseen liittyy myös muita osapuolia. Joidenkin lasten kanssa voi ottaa lungimmin kuin toisten. Meidän lapsemme eivät ole erityisen vaativia, mutta toimintatavoiltaan kuin yö ja päivä. Snadi ei jää apua odottelemaan (eikä sitä edes kysele) vaan lykkäsi jo kaksivuotiaana leipää paahtimeen kun tarjoilu oli liian hidasta. Snadilla on vääränlaisia ja välillä suorastaan hengenvaarallisia ideoita, joten häntä pitää valvoa ja toppuutella. Skidi taas ei koskaan tekisi mitään vaarallista mutta hänen kanssaan ei voi ottaa ruoka-aikoja kovin rennosti, ettei iske kiukku/migreeni.

Se, missä olen oppinut ottamaan rennosti, on tämä minun roolini. Olen lakannut ylianalysoimasta omaa vaikutustani lasten traumoihin. Ei tässä mitään peruuttamatonta tapahdu, pääasia että he uskaltavat sanoa, jos olen perseestä. Minun taitoni riittävät kyllä.

Riittämättömyyden tunne tietenkin istuu silti aamupalapöydässä, vaikka kuinka yrittäisi olla rennosti. Tavallaan se on hyväkin, sen kanssa voi harjoitella sitä rennosti ottamista, jos ehtii ja jaksaa. Rennoimmillani olen ihan itsekseni.

Lasten suusta kuulee totuuden tai ainakin yhden näkemyksen

Siivoilin tietokonettani ja löysin digitaalisen muistiinpanon muutaman vuoden takaa. Olin koonnut siihen kersojen lasautuksia vuosien varrelta. Siellä oli kaikenlaisia iloisia muistoja jo niiltä ajoilta kun Skidi oli pieni.


- Äiti, äiti, leikitäänkö sirkusta?
- No, mä olen kyllä aika huono temppuilemaan...
- Ei haittaa, sä voit olla pelle!

******

Tarvitsin silmälasit ja pohdiskelin ääneen, millaiset minulle sopisi.
Skidi totesi, että ota sellaiset, joissa on nenä ja kulmakarvat mukana.

******

Puimme aamulla molemmat Skidin kanssa päälle farkut ja punaisen t-paidan. Kun huomautin että hei mehän voitais olla kaksoset niin palaute tuli välittömästi:
- Onneksi naama on eri.

******

Yritin kehittää kivaa tekemistä kesälomalla kahdelle sohvalla pötköttävälle henkilölle.
Minä: Hei, otetaanko pullaa evääksi ja mennään niemennokkaan retkelle?
Kersat1: En jaksa.
Kersa2 ei sano mitään vaan katsoo Pikku Kakkosta transsissa.
Minä: Mentäis nyt hei, älkää olko tollasia, tää oli ihan mainio ehdotus!
Kersa1: Älä nyt vingu.
Kersa2: Päivä se on huomennakin.

******

Snadi ei suostunut riisumaan päiväkodin eteisessä. Kun tiedustelin syytä, hän ilmoitti, että hänellä on väärinpäinpäivä. Lopuksi hän luonnollisesti toivotti minulle hyvää yötä ja pahaa työpäivää.

******

Kersat pohtivat nimeä koiralle (jonka hankkimisesta ei siis oltu päätetty mitään):
- Jos se on valkoinen, sen nimi voi olla Hiutale, ehdotti Skidi.
- Jos se on harmaa, se vois olla Rakennus, vastasi Snadi.

******

Pihakoivun oksalla istui kaksi varista. Pienempi variksenpoika raakkui surkealla äänellä suuremman vieressä.
- Toikaan ei vissiin saa äidiltään whatsappia", Skidi tulkitsi yrmeästi.

*****

Kersoille tuli riita hissin nappulan painamisesta.
- Miksi just sun pitää aina painaa, Skidi tivasi ärsyyntyneenä
- Minä haluan painaa, koska minä olen vielä pieni! Sä et ole enää pieni, sä olet iso, sä olet enemmän kuin iso, sä olet... keski-ikäinen!"

*****

Päiväkodissa oli ollut keskustelua vanhempien töistä. Skidi oli todennut, että vain lastentarhanopettajilla on oikea työ.
- Isi vain soittaa musiikkia ja Äiti menee siihen rakennukseen.

*****

Nekin ajat ovat jo ohi, kun kyyditsin Snadia lastenistuimessa. Jos ajoin kuopasta, takaa kuului narisevalla äänellä lausuttu "Voi luoja, ota minut jo pois täältä".

Those were the days! Jos olisin helposti liikuttuvaa sorttia, olisi voinut iskeä haikeus, ne ovat niin isoja jo! Tämä fiilis onneksi karisi tuossa päiväkotikohdassa. 

Vaikka kaikki onkin periaatteessa muuttunut, pysyn edelleen hienosti arjessa kiinni kersojen terävien huomioiden kautta. Snadi pitää minua vajaana, koska en mene leijulaudalla töihin, ja Skidi muuten vaan pimeänä, koska eräs nenäkannudemo meni vähän huonosti. Uumoilen yhteiselomme tarjoilevan näitä hetkiä ihan vanhainkotiin asti. 

"Tiedäthän sä millainen se on!"

Geenejä jään aina silloin tällöin miettimään. Kun siitä sekavimmasta pikkulapsisopasta on päästy tähän kouluikään, molemmista ipanoista jo vähän näkee, millaisia tyyppejä niistä kuoriutuu. Ketä ne muistuttavat ja millä tavalla, miten reagoivat, mitä haluavat tehdä.

Kersat eivät näytä meiltä kummaltakaan vanhemmalta eivätkä oikein toisiltaankaan. Jotain yhdennäköisyyttä voi löytää kun jotain tiettyä piirrettä katsoo, silmiä tai suuta, mutta ei meitä perheeksi mitenkään helposti tunnista. Mutta luonteet. Voi hyvänen aika. Kaikki muuttuu, kun ne avaavat suunsa tai tekevät itsenäisiä ratkaisuja.

Snadia kuvaa ehkä parhaiten eräs tapaus männäviikolta. Minun piti mennä noutamaan tyyppiä kuoron pihalta (500m päästä), mutta olin pari minuuttia myöhässä. Ajattelin, että se ei haittaa, koska sillä kuitenkin kestää päästä pihalle. Mutta tyyppiä ei näkynyt missään. Kun soitin, se oli jo himassa. Se oli vetänyt johtopäätöksen, että oli ymmärtänyt treffit väärin ja fillaroinut itseohjautuvasti himaan. Lisäksi se oli mennyt metsäreittiä (jossa pitää yhdessä kohtaa nostaa fillari kaatuneen puun yli) ja istui sitten portailla erittäin itseensä tyytyväisenä kun tulin.

Skidiä tapaus nauratti.

 – Tiedäthän sä millainen se on!

No niin tiedänkin, justiin tuollainen. Me tunnemme toisemme jo hyvin. Snadi ei ehdi jäädä ohjeita kyselemään eikä kuuntelemaan. Hänen kanssaan on kulunut laastaria, kylmäpakkauksia ja housunpolvia, eikä haittaa yhtään. Mutta auta armias, jos menet jollain (vanhemmalta jopa edellytetyllä) tavalla rajoittamaan hänen oikeuttaan lorottaa itselleen kylpy keskellä päivää tai lähteä Frozen-balettiasussa päiväkotiin.

Tiedän senkin, että Skidi sen sijaan olisi odottanut kiltisti siellä kuoron pihassa, soittanut minulle, Koti-insinöörille, mummille ja mahdollisesti johonkin YK:n ihmisoikeustuomioistuimeen, jos olisin ollut myöhässä. Toki muutaman minuutin myöhästyminen ei hänen kohdallaan olisi haitannut, koska kengännauhojen huolelliseen solmimiseen voi hyvin käyttää vartin.

Välillä vanhemmuuden metatasoilla pyöriessä näkee ipanoissa itsensä, toisen kanssa peilinä ja toisen kanssa peilin kautta. Toinen on suora kuvajaisesi ja toisesta tunnistat itsesi vasta vuorovaikutuksen kautta. Siinä missä Skidi kaivaa minusta esiin mutsini, Snadi pistää minut vänkäämään itseni kanssa.

Niistä on tullut tuollaisia ja ne ovat tehneet minusta tällaisen. Ne ovat antaneet minun kasvaa mukanaan, opettaneet riitelemään ja näyttäneet, että olen just tällaisena itsekin hyvä. Tästä tunnelmasta haluan pitää kiinni.

Valehteletko somessa?

Ah, ehdin nyt vihdoin osallistua tähän valehteletko somessa -haasteeseen, johon tarttui myös Salamatkustaja ja haastoi minut mukaan. Tavoitteena oli miettiä, millaisen kuvan itsestään somekanavissaan antaa.

Mutta kun katselin kysymyspatteristoa, en oikein löytänyt niistä itselleni pahoja kysymyksiä. Vähän jopa nauratti. Esiinnynkö koskaan meikittä? No esiintyisinpä joskus edes kuvissa. Entä menenkö hotelleihin, joista saa kauniita kuvia. What?

Ehkä tämä haaste ei ollut suunnattu keski-ikäisille perhebloggaajille. Minulla ei ole hovikuvaajaa, joka ottaisi kuvia, jossa kukkamekkoni helmat hulmuavat kilpaa hiusteni kanssa kun seison rannalla katselemassa eteerisesti horisonttiin. En joogaa tai osaa tehdä käsitöitä. Himani on täynnä askartelusilppua, tyhjiä kahvikuppeja ja lasten treenireppuja. Eikä tämä ole millään pahalla sitä kohtaan, jolla on se kuvauksellinen elämä, minusta ei vain lähde mitään glamöröösiä kuva-aineistoa vaikka yrittäisi.

Tätä blogia luetaan puhtaasti tekstin takia. Siloittelenko siis elämääni tekstin tasolla?

No tietenkin! Käytän huumoripostauksissa värikkäämpää kieltä kuin tarvitsisi eikä elämäni ole missään kanavassa esillä kokonaisuudessaan. Koko ajatuskin on ahdistava. Vaikka ranttaan kaikesta mahdollisesta - työstä, lomasta, pikkareista, säästä, iltavirkun elämästä, peruskoulusta - valikoin ja rajaan aiheita enkä todellakaan jaa jokaista päiväni hetkeä instan storeissa. Parisuhde- ja rakkausasiat käsittelen aina niin, ettei Koti-insinöörin tarvitse hävetä. Ja vaikka tätä blogia pidetään "räväkkänä" ja "suorapuheisena", mietin nykyään aina kahteen kertaan, onko somekohu kommentin arvoinen. Kohuissa on aina järkevää miettiä hetki, odottaa, selviääkö jutusta jotain muuta tai mistä oikeasti on kyse.

Mutta haaste on silti hyvä, varsinkin isommassa mittakaavassa. Annanko itsestäni liian siloitellun kuvan? Tunnistavatko ystäväni ja perheeni minut jakamastani sisällöstä?

Ihmiset tuppaavat jakamaan someksi kutsutussa vekkulissa mediakimarassa vain iloisia ja kauniita asioita, täydellisyyttä. Tämä on tietenkin täysin inhimillistä, kulisseja on yritetty kannatella jo paljon ennen somea. On helppo tykätä sankaruudesta, kauneudesta ja onnistumisista. Masennus, ahdistus ja epäonnistumiset eivät ole erityisen helppoa jaettavaa, erityisesti koska verkossa on sallittua unohtaa käytöstavat. Tästä seuraa tietenkin vääristymä, jota ei pidä sekoittaa todellisuuteen.

Tuli mieleen kysyä Skidiltä, millaisessa mediatodellisuudessa hän elää. Millaisia paineita hänen somepresenssiinsä kohdistuu?

Nuoret tuntuvat olevan hyvinkin medialukutaitoisia: he tuntevat tekijänoikeudet ja ymmärtävät että kuvien ja videoiden julkaisuun pitää pyytää lupa. He ovat kuvankäsittelyn ammattilaisia ja tunnistavat kuvamanipulaation, mutta sokea kohta löytyy ulkopuolelle jäämisen pelosta. Skidi seuraa tubettajia ja Instan tarinapelitilejä mutta Snäppiin, Tellonymiin ja Musical.lyyn en ole antanut lupaa, vaikka muilla on. Toinen vaikea aihe on vangitsevuus: miten ison osan sosiaalista elämää yksi sovellus voi viedä? Mitä sovellus tuo mukanaan ja mistä se on pois? Mitä jaat, mitä tavoittelet ja oletko koukussa  välittömään palautteeseen? Miten paljon palaute määrittelee mielialojasi?

Ja nämä samat kysymykset voi tietenkin esittää kenelle tahansa.

Voi hyvin olla, että jonkinlainen vastaliike on tulossa. Facebookin käyttäjämäärät ovat vähentyneet reippaasti. En ihmettele. Sen lisäksi, että oma data ei ole turvassa, feedi on täynnä epäkiinnostavaa matskua. Seuraan muutamaa fanittamaani sivua ja kirppisryhmiä, siinä se.

Joka tapauksessa tämä bloggaaja yrittää jatkossakin tasapainoilla raskaan ja kevyen välillä sen kummemmin miettimättä, onko meikkiä vai ei.

Miten opetat lasta relaamaan?

Toinen kouluviikko on lopuillaan ja suussani maistuu jo kuppiin jäähtynyttä saludoa muistuttava arjen tympeä aromi. Wilma kilisee homekouluinfoja ja vanhempainiltoja, kaappi on täynnä kiristäviä housuja ja deadlinet hönkivät niskaan.

Lapsetkin vaikuttavat olevan kesän vetelehtimisen jälkeen vähän pöllähtäneitä. On lukkarit, läksyt, hukkuneet sisätossut ja harrastukset. Unirytmi hakee itseään ja uudet rutiinit eivät ihan vielä ole asettuneet lihasmuistiin. Elämä on tällä hetkellä vähän kuormittavaa heillekin.

Yhden pitkän päivän jälkeen Skidi ilmoitti lähtevänsä kävellen kirjastoon. Hänellä oli veltto olo, joten hän päätti, että nyt tarvitaan uusi kirja ja raitista ilmaa. Kotiin palasi paljon pirteämpi ja hyväntuulisempi esiteini jonkun tiiliskiven paksuisen fantasiakirjan kanssa.

Ilahduin positiivisesti. Tyyppihän osaa hoitaa itseään. Hän
a) tunnistaa, että olo on jokseenkin omituinen tai vetämätön ja
b) tekee sille asialle jotain.

Kuinka moni aikuinen osaa tämän? En minä ainakaan, kompastun jo tuohon ykköskohtaan. Jos keskityn johonkin tai olen muuten kiireinen, unohdan juoda ja syödä enkä varsinkaan pidä mitään taukoja. Sitten havahdun illalla siihen, kun päätä särkee, ja kiroan, että onpa taas perseestä tämä keski-ikä kun ei jaksa mitään. Ja jos huomaankin, että nyt kannattaisi lähteä kävelylle niin saan toteutettua sen maksimissaan joka toinen kerta. Koska mjääääh.

Missä tällaisia relaamis- ja itsehoitotaitoja olisi voinut edes teoriassa oppia? Self-help -oppaiden, wellness-rannekkeiden, mindfulnessin, somepaastojen ja terapian suosiosta päätellen ei missään. Jotkut ovat luonnonlahjakkuuksia ja jotkut oppivat vedettyään kertaalleen pelikaanin turbiiniin. Olen itse niin epäherkkä kroppani signaaleille (siis muille kuin viinin, irtisten ja pizzan kutsulle), että välillä jännittää, olenko elossa ollenkaan – ehken vain huomannut delanneeni! Skidi tunnistaa itse senkin, milloin on oman ajan tarpeessa. Hämmentävää (+ ei oo mun).

Työpaikoillehan tätä hyvinvointiajattelua tuodaan jo jonkin verran, konttoreilla pidetään  savuttomuuskampanjoita, keppijumppaa ja tarjotaan työsuhde-etuna elokuvalippuja. Apuun on rientänyt myös teknologia. Erilaisia hengittelyyn kannustavia sovelluksia löytyy pilvin pimein. Mutta Skidi ei tarvinnut hyvinvointiranneketta piipittämään, että otapa muutapa askel ulkoilmassa.

Olisiko tällaiselle taidolle olemassa joku herkkyyskausi? Pitäisikö lapsia opettaa relaamaan ja ottamaan kierrokset alas? Miten? Esimerkillä? Heh. Olen itse vasta varhaisvanhuksena oppinut ottamaan päiväunia, välttämään krapulaa, tapaamaan ystäviä säännöllisesti ja lukemaan kirjoja, mutta olisiko se voinut tapahtua jo vähän varhaisemmassa vaiheessa ja olisiko tästä ihan kansanterveydellistä hyötyä? Jonkun pitäisi oppia menemään lenkille ja joskus sitten jättämään se lenkki väliin eikä olla aina niin perhanan "reipas".

Loma tuntuu lomalta juuri siksi, että se on arjen vastakohta, mutta ei mikään yksittäinen loma riitä palautumiseen, jos suurimman vuodesta vetää sata lasissa.  Elämäänsä kannattaa yrittää järjestää mahdollisimman paineettomaksi, arjeksi, josta ei tarvitse lomaa, mutta eihän se tietenkään aina onnistu. Silloin arjen relaamistaidot tulevat tarpeeseen. Ja lapsilta voi katsoa mallia, jos ei itse osaa.

Olen mielestäni valtavan havainnon äärellä. Menen nyt kaatamaan itselleni sen viinin, koska kroppa ihan selvästi sanoo niin.

Sellainen vanha

Kävimme Skidin kanssa kävelyllä. Tyyppi marmatti kohtaamastaan vääryydestä. Häntä oli kuulemma kohdeltu kuin pikkulasta, hänelle oli lässytetty ja laitettu laulamaan lastenlauluja. Hän laittoi sen lässyttäjän iän piikkiin.

- Mut se oli sairaan vanha, jotain viiskyt!
- Niin siis, eli kuusi vuotta mua vanhempi.
- Miten niin?
- Olen 44 ja kuuden vuoden vuoden päästä 50-vuotias.
- Etkä ole. Et sä ole sellainen vanha!

Kiitos. Tavallaan ymmärsin, mitä Skidi tarkoitti. Kun tarkemmin haarukoimme ongelmaa, tulimme siihen tulokseen, että "sellainen vanha" tarkoittaakin ihmistä, joka on unohtanut, millaista on olla lapsi ja nuori. Tai sellaista, jolla on hyvin stereotyyppinen kuva lapsista. Niitä on tietty kolmekymppisissäkin.

Lapsilla on äärimmäisen tarkka ikään perustuva rankingjärjestelmä. Eskari-ikäiset haluavat jo tehdä pesäeroa räkänoropikkulapsiin, ja erehdypä kutsumaan ekaluokkalaisen iltapäiväkerhoa päiväkodiksi. Nuoremmaksi luuleminen on kertakaikkisen järkyttävää. Yhtä lailla teineille ei kannata jaella Puuha Pete -tarroja ja laulattaa pupulauluja, jos ei halua vaikuttaa "viisikymppiseltä". Joka tietysti on järkyttävää, kunnes se on totta.

Tämä oli hyvä keskustelu. Jos aikuinen ihminen ei ymmärrä, millaisessa maailmassa lapset elävät, hän on henkinen viisikymppinen. Viisikymppisen norsuunluutornista voi paeta vain osallistamalla ja kuuntelemalla, kysymällä, mitä niille kuuluu, onkimalla tietoa ajankohtaisista aiheista. On ihan tutkittua tietoa, että nykyajan parjatuilla vanhemmilla on parempi puheyhteys lapsiinsa kuin aikaisemmilla sukupolvilla. Tämä luonnollisesti vähentää konflikteja ja vaikka ei tietenkään poista niitä, mutta ainakin yritämme pysyä kersojen elämässä kiinni.

Niin kauan, kun minulle avaudutaan noloista viisikymppisistä, kaikki on hyvin.

Viisikymmentä ON nimittäin ihan helvetisti. On mukava kuulla, että edes jostain näkökulmasta en ole balsamointivalmis metusalem, vaikka esimerkiksi tällä viikolla on siltä tuntunut.

Seitsemän ja yksitoista

Tiskasin mökillä kaikessa rauhassa. Vanhempi ipana auttoi Vaaria maalaamaan mökin sokkelia ja nuorempi hoilasi kuulokkeet päässä läpi discolistaansa. Ei tarvinnut kertaakaan kädet vaahdossa juosta pyyhkimään tai etsimään Areenasta seuraavaa Ryhmä Hau -jaksoa.

Kun ladoin astioita kaappiin, pohdin, että miten rennoksi elämä oikein voi mennä. Olenko todella tässä? Kummallisessa suvantovaiheessa, jossa kummallakaan ei ole menossa mitään erityistä, mikä vaikuttaisi uniin, yleiseen kitinään tai ruokapöytäkäytökseen. Ja silti kehitystä on tapahtunut. Aika paljonkin.

1. Olen siirtynyt viihdytysjoukoista viihdytettäväksi. 

Minulla on niiden kanssa lähes poikkeuksetta hauskaa ja kelpaan vielä seuraksi. Nauramme silmät vesissä samoille vitseille, myös silloin kun saan kuulla, että uusi paitani on "44-vuotiaiden muotia" (kuva paidasta löytyy instasta). Anteeksi myös sille tädille, jota emme huomanneet uimahallin saunan nurkassa. Luulimme olevamme keskenämme ja valitettavasti yhteislauluksi osui ripuli on märkää kakkaa -veisu.

2. Persoonat kehittyvät. 

Tuleva viidesluokkalainen on edelleen se sama oikeudenmukainen herkkis, mikä aina ennenkin, mutta nyt alkaa näkyä ihan uusi piirre: päämäärätietoisuus. Hän on havainnut, että 50 sivun koealue hissasta vaatii duunia, mutta on tehtävissä. Sama pätee yhdeksän sekunnin alittamiseen kuudenkympin sileällä. Siitä jäätiin vain neljä sadasosaa. Tyypistä on myös kehkeytynyt aivan piinkova kilpailija, joka jaksaa kannustaa muita ja onnitella parempiaan.

Tuleva ekaluokkalainen taas suhtautuu (erityisesti näin lomalla) kaikkeen positiivisesti paitsi munavoihin, mutta ex-drama queen on yllättäen kaivanut itsestään esiin sovittelijan, joka haluaa kaikkiin kinoihin jonkun ratkaisun ja jengin taas hyvälle tuulelle. Hän on erikoistunut ihmisten piristämiseen niskahieronnalla johon kuuluu välihali. Ja se toimii.

3. Kaverit kasvattavat

Auktoriteettiini on tullut muutama lommo, sillä kavereiden sana on alkanut painaa aika paljon. Skidi ilmoitti taannoin opetelleensa ystävättärensä kanssa veitsen ja haarukan käyttöä. Kun ihmettelin että onhan sitä opetettu kotonakin, hän totesi muina esiteineinä että enhän mä nyt teitä kuuntele. No kiva. Eipä siinä sitten. Kerro toki, mitä muuta ystävättären opetussuunnitelmaan mahtuisi.

4. Siskokset muokkaavat suhdettaan uusiksi. 

Ikäeron suhteellinen kaventuminen näkyy myös kersojen keskinäisessä suhteessa. Vaikka neljän vuoden ikäero vaatii vielä pitkään tasoitusta isosiskon puolelta, Snadi ei enää putoa täysin kyydistä juoksukisoissa eikä roolileikeissä. Hän ei ole enää holhottava räkänoropikkulapsi ja on alkanut vaatia yhteisissä leikeissä isompaa roolia. Se tarkoittaa myös sitä, että meidän lapsemme välillä riitelevät! Kinaavat, vänkäävät, kiukkuavat ja marailevat. Sitä ne eivät ole tehneet juuri koskaan ennen. En ole tästä pahoillani. Sisaruksen veroista riitakumppania ei ole. Toivoa on, että ajan myötä suhde muuttuu ihan täysipainoiseksi ystävyydeksi.

Joku kysyi, että eikö minulla ole koskaan ikävä vauvantuoksua. No ei. Se ei ollut ikinä minun juttuni, vaan välivaihe, joka piti selvittää ennen tätä. Tykkään paljon enemmän treenirepun pohjalta löytyneen banaanin, villamattoon tarttuneen mansikkaesanssihuulirasvan ja märkiin saappaisiin rullautuneiden sukkien elämänmakuisesta sekoituksesta. Ja siitä että saan isommalle kengät naisten osastolta. Ah.

Näin lopetat päiväkodin

Snadilla oli tänään viimeinen päivä päiväkodissa. Tuttu ja turvallinen varhaiskasvatus vaihtuu syksyllä peruskouluksi, koska lapsi on (muka) koulukypsä.

Olen jo kertonut, miten päiväkoti aloitetaan, mutta nyt pitäisi koota ohjeet siihen, miten päiväkotiura lopetetaan kunniallisesti. Toki jo tiedämme, että kasvaminen on luopumista ja eteenpäin menoa jne jne, mutta viimeiseen päiväkotipäivään on silti syytä varautua huolellisesti.

1. Nauti viimeisestä aamusta. Löysäily nimittäin loppuu nyt. Aika, jolloin saatoitte pötkötellä sängyssä puoli yhdeksään ja rynniä tukka pystyssä aamupiiriin ovat ohi. Pitää herätä säntillisesti, muistaa reppu ja syödä aamupala, ihan joka päivä. Jos mokaat saat merkinnän Wilmaan.

2. Valmistaudu hakuun mielikuvaharjotteilla. Lapsi on kaikki nämä vuodet opetellut impulssikontrollia, joten nyt on sinun vuorosi näyttää, että osaat! Älä vaan ala pitämään mitään puheita siitä, mitä varhaiskasvatus sinulle äitinä ja naisena merkitsee (voit tehdä sen vaikka jälkikäteen vielä mailitse). Kiitä hoitajia ihan ystävällisesti kaikista näistä vuosista ja pidä naama peruslukemilla kun he halaavat ipanaa ja toivottavat kaikkea hyvää. Jos kuitenkin vollotat kuin sylivauva, ota omat nessut mukaan. Yli kuusivuotiaat vastaavat omaan nenänsä niistämisestä.

3. Ota mukaan jätesäkki. Ne riittävät juuri ja juuri piirustuksille, askarteluille, kepeille, kiville ja ipanan lokeron ja kuravaatenaulakon sisältöön. Ota toinen, jos meinaat käydä löytötavaralaatikon kautta. Jos et kuitenkaan muista ottaa jätesäkkiä, olen kuullut, että lapsen takista saa kätevän kassin latomalla kamat selkävuoria vasten. Sitten vetskari kiinni ja hihoista kamat kantoon.

4. Jos kovasti nielettää, luo silmäys päiväkodin pihaan. Olit alussa niin kassalla täällä! Hiekkalaatikko söi kaikki hatchimalsit, liukumäestä tuli musta silmä, kiipeilypuu teki reiän pipoon ja alamäki tuhosi valtavan määrän housuja.

5. Anna itsellesi mitali, sillä se meni ihan hyvin. Olet saanut pahimman noro-täi-kihomatosetin tampattua ja kersa on jotenkin maagisesti yhteiskuntakelpoinen, kaikesta turaamisesta huolimatta. Nyt kun viimein muistaisit poistaa jaloista siniset kenkäpussit, ei enää tarvitse! Elokuussa sitten tarkkana: älä mene patsastelemaan päiväkodin pihaan vaan saata lapsi kiltisti kouluun ja mene töihin.

Vettä on virrannut!

Kiva olla kahdestaan

Snadi nautiskeli taas tällä viikolla elämästään ainoana lapsena. Isosisko lomaili maalla työleirillä (= makasi riippumatossa kirjaa lukemassa), joten kuopus sai vaihteeksi vanhempiensa sataprosenttista huomiota.

Tällaisella viikolla hän vaikuttaa aina viittä vuotta vanhemmalta, jopa koulukypsältä! Tulkitsen tilannetta niin, että a) eskarissa nähdään tämä todellisuus ja b) se johtuu siitä, että hänen ei tarvitse olla se pikkusisko. Vaikka Snadi on äärimmäisen ylpeä nohevasta isosiskostaan (jota mm. esitellään kavereille postiluukun kautta), hänkin kaipaa välillä lisää tilaa ja facetimea.

Tämä perheensisäinen roolitus on asia, jota on vaikeaa perata järjellä: millaisia rooleja on jaossa, missä roolissa kukakin viihtyy ja millaista huomiota kaipaa. Se, jota pitää aina vähän auttaa, neuvoa, ohjeistaa ja tuuppia eteenpäin, saa osakseen yksipuolista huomiota, paapomista. Ainoana lapsena tulee tilaisuus osoittaa, että ansaitsee myös luottamusta. Ja joskus se isompi on saanut luottamuksesta tarpeekseen ja kaipaa paapomista!

Olen itse kummallisesta perheestä, jossa erilaisia puoli- ja bonussisaria oli useampaa sorttia. Olen tavallaan omaksunut monta roolia, olen ollut sekä esikoinen että keskimmäinen, iso- ja pikkusisko, mutta aikaa vanhemman/vanhempien kahden ei juuri ollut. Muistan kaivanneeni sitä. Olen hiton huono ryhmäihminen, tykkään tavata ystäviäkin ennemmin yksittäin kuin isoissa porukoissa. Tämä kuulostaa ehkä oudolta, mutta neljän hengen perhe on ihan osaamiseni ylärajalla.

Me vietämmekin vapaa-aikaamme usein erilaisissa komboissa ja harvemmin koko neljän hengen porukalla. Pienryhmiin jalkautuminen on meille normaaliarkea sillä kaikilla on jos jonkinlaista harrastusta ja menoa, ja lisäksi tarvetta olla sekä kahdestaan että ihan itsekseen. Yksinäisyysretriittinikin on jo ihan normaalia kamaa: minä jään kotiin kun muut lähtevät maalle.

Roolinvaihdos tekee ihan hyvää myös jämähtäjän näkökulmasta. Olen suht hoivavietittömänä ihmisenä joutunut opettelemaan huoltajaroolin kantapään kautta mutta nykyään en pääse siitä enää eroon: haksahdan passaamaan ihan täysin osaavaa lasta, koska en muista, että vetoketjun vetämisen tarve loppui jo kaksi vuotta sitten. Äidin roolin karistaminen on välillä hankalaa töissäkin. Tekee mieli ennen workshoppia kysyä, ovatko kaikki nyt varmasti käyneet pissalla, että voidaan aloittaa.

Sitten kun tulee näitä pakollisia roolinvaihdoksia eikä voi / tarvitse ottaa sitä tutuksi käynyttä roolia, saa kerrankin kohdattua lapsen ihmisenä, kuunneltua vastauksen ja juteltua. Tämä sisäinen pr-työ voi joissain perheissä sujua helpommin, mutta meillä perheen sisäiset temperamenttierot vaativat jatkuvaa päivittämistä.

No, tänään molemmat ipanat lähtivät Mummin hoiviin lapsenlapsiksi. Se sujuu kaikilta muilta erinomaisesti paitsi meiltä. Me jäimme Koti-insinöörin kanssa kahdestaan kotiin pohtimaan, pitäisikö siivota se varasto. Mutta ai että kun on mukavaa ihan vaan olla tekemättä mitään. Että jos sellaista laiskan vaimon roolia tässä hakisi. Vaihtelu virkistää.

Kolme lämmintä ateriaa päivässä

Facebookissa ja edellisen postauksen kommenteissa virisi hyvä keskustelu bucket-listani kohdasta kaksi: duunaa lapsille kolme lämmintä ruokaa päivässä. Lasken siihen aamupalan (okei, puuro ei vaadi ideointia mutta täytyy se kuitenkin duunata), lounas ja päivällinen. Iltapalaksi voi sitten ottaa jogurttia tai leipää.

Moni hämmästyi, että todellako kolme. Yksi kommentoija oli sitä mieltä, että kolme lämmintä ateriaa tarjoillaan viikossa. En tullut edes ajatelleeksikaan, että osa voi tämän kohdan ohittaa.

Tervetuloa miinuskäyräläisten perheeseen! Kun on koko neuvola-ajan saanut tarkkailla molempien kersojen painoa, on oppinut aika tarkaksi syömisten suhteen: on pidettävä selkeä ateriarytmi eikä napostella tyhjiä hiilareita. Kun perheestä löytyy vielä kaksi verensokeriäkäistä henkilöä, kaksi treenaajaa ja yksi migreenipotilas, motivaatio säännölliseen ruokatarjoiluun on ihan hyvä. Sillä tavalla pääsee kuitenkin vähemmällä. Siinä missä minä voisinkin vetää lounaaksi irtiksiä ja korvapuustin, muun perheen kanssa lasku tulee perästä.

Ruokahuolto on siis meillä kohtuullisen isossa roolissa lomilla, vaikka siinä kuinka yrittäisi oikoa eineksillä ja tekemällä isoja satseja ruokaa. Kolme kunnon ruokaa on pöytään pyöräytettävä, satoi tai paistoi. Onnea kaikille, joilla näin ei ole!

Tästä seuraakin se, että kesällä herkistyn ajattelemaan kouluruokailua erityisellä lämmöllä! Ajattelen kyynel silmäkulmassa sitä, että ipanat saavat läpi vuoden ravintoarvoiltaan ja kuulemma useimmiten myös maultaan "ihan jees" lounaan. Vain ne kumiperunat ja kaalikääryleet saavat murskatuomion.

Molemmat ovat myös oppineet syömään erilaisia ruokia nimenomaan ryhmäpaineessa: Skidi ei käytännössä syönyt mitään ennen kouluikää, Snadi taas on aina vihannut kaikkea vihreää, vaikka muuten onkin suht ennakkoluuloton. Niin huonoja mielikuvia kuin laitosruoka herättääkin, se on kuitenkin toiminut porttina uusille kokeiluille, jotka eivät kotona ole menneet läpi.

Emme kumpikaan ole mitään loistavia kokkeja, pyöritämme muutamaa bravuuria vuodesta toiseen. Kersatkin siis arvostavat, etteivät ole pelkästään meidän mielikuvituksemme varassa ihan koko aikaa. On hauska kuunnella kun kersat käyvät keskenään keskustelua siitä, söikö pikkusisko salaattinsa, millaista kastiketta oli ja oliko ne valkoiset pallerot ohraa.

Että kiitos sille, joka kouluruoan joskus 40-luvulla taisteli läpi. Me valmistaudumme kyökkivuoroon.

6,5 retkeä Espooseen - lasten kanssa tai ilman

Olen huomannut, että moni ystäväni Hesoissa on ihan epätietoinen, miksi ihmisen pitäisi matkustaa länteen, vaikka on metro ja kaupunkipyörät ja kaikkea. Minäpä kerron! Sillä vaikka täällä ei yhtä ainutta homeetonta peruskoulua olekaan, niin kyllä täällä voi päiväretkellä pyörähtää! Poltatte vaan rajalla vaatteet niin ei sädesieni tule mukana kotiin. No vitsi vitsi!

Tämähän on siis Suomen toiseksi suurin kaupunki, mutta luonnollisesti täyttä landea verrattuna Töölöön ja yleisestihän Espooseen tehdään vain luontoretkiä. Mutta! Tapiolassa päästään kuitenkin jo aika lähelle kaupunkimaista tunnelmaa, eikä hyttysmyrkkyä, hätäraketteja ja nuotiotarvikkeita välttämättä tarvitse.

Vaikka kotilähiöni on viime vuodet ollut yksi valtava räjäytys- ja rakennustyömaa, täällä alkaa olla jo yllättävän hyvä meininki, erityisesti kun liikkuminen mm. kaupunkipyörillä on mahdollista! Siispä muutama retki-idea Tapiolaan ja lähiympäristöön!




1. NIITTYRETKI

Heebeli, joka suunnitteli Tapiolan, oli niittyfani (tai sitten hän vain vihasi puita). Tapiolassa on siis valtavia, hoidettuja niittyalueita, joilla kelpaa lasten kirmata. Heti lukion takana on Silkkiniitty ja Otsolahden puolella Leimuniitty. Nappaa siis Kaisan Cafesta (Ainoassa sijaitsevassa luksuspullakeidas) päänkokoiset korvapuustit tai Stockalta eväät ja tule pötköttelemään viltille isolle niittyalueelle. Jos päädyt Leimuniityn puolelle, sinua palvelee venesatamassa Cafe Otsolahti. Siellä kannattaa syödä taivaallinen punaherukkajätski. Kroketti / friba / futis mukaan!

2. RANTARETKI

Eväiden suhteen sama kuin edellinen, mutta siirry Länärin yli siltaa pitkin Westendin puolelle juuri kunnostetulle uimarannalle. Matala ranta, kiipparit, bajamajat, vaatteidenvaihtokopit ja suihku. Kiskakin on kuulemma tulossa.





3. VENERETKI

a) Jos jäät pois Keilaniemessä, ulottuvillasi on vesiurheilukeskus Laguuni, joka sopii vähän isompien lasten viihdykkeeksi suppailu/melonta/temppuilu-tarjonnallaan. Sinne ovat tulossa myös kaupunkisoutuveneet, joilla voi mennä pienempien kanssa treenaaman soutamista ja huopaamista, mitä yleensä harjoitellaan aamuisin eteisessä.

b) Otaniemessä ja Haukilahdessa on saaristovenelaituri, josta voi suunnata ulkoilusaarille.



4. LOUNASRETKI

Tapiolassa on nykyään paljon lounasmestoja, löytyy Street Gastroa, Fafasia ja Sandroa, sushia, pizzaa ja purilaista. Tähän voi yhdistää myös pientä huvittelua, sillä Kultsan vieressä Keskusaltaalla on talvella luistinrata noin marraskuusta maaliskuuhun ja kesällä polkuveneilyä, suppailua ja sorsien syöttämistä. Allas on matala, joten sinne putoava kersa on helppo noukkia ylös. Viereisen Garden-hotellin ravintolassa tarjolla on peruslounasbuffa. Siellä on myös leikkinurkkaus ja terassi altaalle päin.



5. KYLDYYRIRETKI

a) Kävelymatkan päässä metrosta on Espoon modernin taiteen museo Emma, jossa on aina jotain lastentarjontaa (siellä voi järjestää myös taidesynttärit!) ja tietenkin takapihalla keltainen ufo, joka näkyy keittömme ikkunasta lokakuusta toukokuuhun.

b) Populaarimman kulttuurin ystäville on Kino Tapiola, ihana pieni ja tunnelmallinen elokuvateatteri, jossa ei mainoksia nimeksikään ja äänet siedettävällä tasolla. Vieressä muutama ravintola, jos alkaa hiukoa.





6. NÄKÖALARETKI

Sinulle, joka diggaat harmaasta betonista, on ravintola Haikaranpesä. Tänne joutuu vähän tetsaamaan (lähin asema taitaa olla Niittykumpu), mutta onneksi on kaupunkipyörät ja taksit. Buffa on suht tyyris (ja usein täynnä), mutta voit ottaa hissin ylös ja juoda kaffet ulkona. Vanhasta vesitornista on mahtavat näköalat Helsinkiin ja saaristoon ja lastenrattailla pääsee vetämään formulaa ulkona ravintolan ympäri, jos ipana ei nukukaan vaikka piti.

 Ja sitten kun metron jatke joskus sadan vuoden ja viiden miljardin euron päästä aloittaa, voi katsastaa hienoja kartanokahviloita.

Jos siis kesällä puuttuu tekemistä, tehkää päiväretki Espooseen - seutulippu lähiöön kannattaa aina!

Palvelusopimus uusiksi - kuinka paljon teillä passataan?

Vuoden kiihkein festivaalikausi lähestyy, sillä molemmilla kersoilla on synttärit keskikesällä, neljän päivän sisällä toisistaan. Kun kysyin tyypeiltä, tiedättekö, mitä tämä vanheneminen tarkoittaa, Skidi totesi nyreänä, että varmaankin meidän palveluita taas leikataan.

Itse asiassa viittasin siihen, että molemmat ovat kouluikäisiä, mutta hyvä pointti! Mitä kouluikäisten palveluihin kuuluu?

Yksi mutsikollega pohti taannoin, tekevätkö kaikki muut vanhemmat lapsilleen aamu- ja iltapalaa valmiiksi, kun heillä ei tehdä. Moni kommentoi, että ei tee, erilaisista syistä. Meillä tehdään. Isompi osaisi jo itsekin, mutta muuten lapset istuvat valmiiseen pöytään. Tähän ehkä vaikuttaa tuo neljän vuoden ikäero: kun nuoremmalle vielä tehdään, vanhemmalle kannattaa tehdä samalla.

Tätä palvelusopimusta sietääkin tarkistaa (oletteko huomanneet että "tarkistukset" eivät koskaan tiedä mitään hyvää) säännöllisin väliajoin. Minulla on tapana jämähtää passaamaan täysin päteviä mukuloita.

Toisaalta taas lasten omatoimisuusastekin vaihtelee. Nuorempi haki jo kaksivuotiaana pallin ja kiipesi jääkaappiin, kun halusi ruokaa, joten häntä on lähinnä pitänyt toppuutella kaikenlaisesta itsenäisyydestä. Ystävän lapsi vaati käydä nelivuotiaasta lähtien itse suihkussa ja toinen halusi kävellä itse kaikkialle. Kolmas taas nauttii passaamisesta täysin rinnoin, toivoo vielä viisivuotiaanakin, että joku syöttäisi ja ahtaa itsensä liian pieniin rattaisiin.

Jossain vaiheessa tulee tietenkin se hetki, jolloin niihin rattaisiin ei enää mahdu, mutta entäpä nämä harkinnanvaraiset toimenpiteet?

Joskus taannoin kouluun mennessä piti osata käyttää syödessä veistä ja kuoria perunat sekä solmia kengännauhat, mutta en muista mitään ohjeistusta tai listaa nähneeni. Olisiko tässä aihe, josta ei ole olemassa kovin selkeää virallista tai edes epävirallista koodistoa? Kun neuvola loppuu, "kotitaitojen" mittaaminen loppuu.

Skidi on todennut jo pari vuotta sitten että osaisi melkein laittaa Snadin nukkumaan. Pitää paikkansa.

Missä vaiheessa siis lopetetaan leivän voiteleminen ja maidon kaataminen? Kengännauhojen solmiminen? Yökylärepun pakkaaminen? Kynsien leikkaaminen? Satujen lukeminen? Harrastuksiin kuskaaminen? Nukuttaminen? Puhelinlaskun maksaminen?

Ja milloin järjestetään ne viimeiset synttärit? Tuttavaperheen äiti jaksoi kaikille kolmelle lapselleen täydet 18 vuotta.

Sopimuksessa on tietenkin joustovaraa. Vaikka kannustan kersoja *harkittuun* omatoimisuuteen, koululaisen elämässä on välillä kaikenlaista eikä aina jaksa olla reipas, vaikka olisi jo kuinka iso ja pätevä. Silloin saa palvelua yli oman tarpeen. Lisäksi meillä on Snadin kanssa vaateleikki: minä teen aamuisin hänen huoneensa lattialle päivävaatteista tyypin, jolla on aina lierihattu päässä ja helmet kaulassa. Siitä tulee molemmille hyvä mieli (ja saan valita järkevät vaatteet).

Olin hiton kärttyinen yöimettäjä, mutta passaaminen sujuu paremmin. Voileivän teko ja iltasadun lukeminen ovat minulle miellyttäviä tapoja olla vanhempi. Niiden asemaa ei sopparissa uhkaa koskaan mikään.

Miten tästä saadaan koulukypsä?

- Laittaisitko taas jotain muutakin päälle kuin pikkarit?
- Puhu vähemmän, syö enemmän.
- Mihin laitoit repun?
- Ei renkaisiin, ei piirtämään, ei teeveetä päälle.
- Miten pitkään siinä hampaiden pesussa oikein kestää?
- Missä sun turkoosi lippis on? Missä kaikki lippikset on?

Tässä muutama suustani päässyt lause tältä aamulta.

Alkaa pikkuhiljaa iskeä tuttu tunne: epätoivo. Snadilla alkaa koulu muutaman kuukauden päästä, mutta olemme taitojen suhteen käytännössä samassa tilanteessa kuin viime syksynä. Tarvitaan ihan huikea metamorfoosi, että tämä individualisti saadaan ikinä koulukuosiin. Ainoat asiat, mihin Snadi tuntuu keskittyvän täysillä, ovat jäätelön anelu, jäätelön syönti ja Anatuden biisit.

Sain vertaistukea päiväkodin eteisessä, kun pyöräilykypäräänsä riisuva ikätoveri onnistui tyhjentämään vesipullonsa suoraan kaverin kumisaappaaseen. En ole ainoa, jolla on sähläävä, aivan liian oma-aloitteinen ja keskittymisrajoitteinen iso pieni, joiden päästäminen itsekseen koulutielle ei vaikuta vastuullisen vanhemman ratkaisulta. On muitakin, joille enemmän sattuu kuin tapahtuu.

Ja rehellisyyden nimissä, onhan sitä edistystäkin havaittavissa. Pöytätavat ovat edelleen mitä ovat, mutta syöminen sujuu oikein motivoituna nopeasti. Omien leggingsien ja hiusten saksiminen on loppunut. Tavaroiden jemmaaminen on loppunut sen jälkeen kun hatchimalsit katosivat lopullisesti. Ulvonnassakin on havaittavissa pientä taukoa. Voi toki olla, että nyt vain vedetään vain happea syksyä varten.

Yritän myös uskoa eskariopea, joka vakuuttaa, että tämä on ihan normaalia, kaikki järjestyy kunhan vain jaksamme olla kannustavia ja piilottaa "Tästä ei tule mitään"-ilmeet. Koska kyllähän siitä jotain tulee, hiljalleen.

On ihan selvää, että ekaluokkalaiselta kamat unohtuvat. Läksyt unohtuvat. Syöminen unohtuu. Reppu unohtuu. Ipana itse unohtuu jonnekin. Ekaluokkalaiselle riittää kuitenkin sama kuin kaikille muillekin: tee niin hyvin kuin osaat. Joillain on nelikymppisenäkin haasteita katsoa kalenteriaan riittävän usein.



Koska minun on kuitenkin täysin mahdotonta olla tekemättä mitään ja odottaa ihmettä tapahtuvaksi, päätin, että koulujen loppuessa järkkäämme kersojen kanssa kunnon siirtymäriitin: pidämme juhlat.

Laitamme ykköset päälle, kutsumme vieraita, tilaan Skidiltä saksofonimusiikkia ja Vaarilta puheen. Teemme hitonmoisen numeron tämän aikakauden loppumisesta, ilon kautta. Valmistaudumme muutosten elokuuhun, käymme kasin (saatanan) aamuja, liikkapussin pakkaamista ja vanhempainiltoja päin rohkeina ja ennakkoluulottomina. Päästämme irti päiväkodin hellästä huomasta, pastillit loppu -lapuista ja aloitamme ankaran nimikoinnin. Toivomme opettajalta lempeyttä muistirajoitteitani kohtaan sekä kirjabisnekselle kukoistusta, jotta on varaa ostaa tuplamäärä sormikkaita ja ulkohousuja kylvettäväksi ympäri tienoota.

Niin joo. Se taidankin olla minä, joka ei ole vielä koulukypsä. Hitto. Yritän olla itkemättä vuolaasti ja irrottaa eskariopen jalasta, kun päiväkoti menee kesäksi kiinni eikä aukea meille enää ikinä.

Korjaus: yritän olla itkemättä vuolaasti jo nyt.

Ps. Muistakaa tilata Pikkiksen seikkailut lahjaksi ja kannustukseksi kaikille eskarinsa päättäville! Ja / tai itsellenne. Toukokuussa on hyvä tarjous kahdelle kirjalle!

"Äiti, sä olet kajahtanut"

Olimme taannoin kävelyllä Koti-insinöörin kanssa. Puhe kääntyi lapsiin niin kuin se usein kääntyy. Sanoin hänelle ihan spontaanisti, että olen valtavan ylpeä siitä, miten järjettömän hyvin hän on hoitanut roolinsa isänä. Yllättäen hän palautti kohteliaisuuden. Hän sanoi olevansa iloinen siitä, miten hienosti minulla menee ipanoiden kanssa, vaikka en ikinä tätä roolia aktiivisesti havitellut.

Se tuntui hyvältä kuulla. Olen omasta mielestänikin edistynyt.

Äitienpäivän perinteinen merkitys oli minulle pitkään täysi arvoitus. En ymmärtänyt mitalien jakoa tai liputusta, enkä oikein ymmärrä vieläkään, mutta olen oppinut iloitsemaan tästä päivästä. Se ei ole minulle tärkeä, mutta se on sitä kersoille. Ipanat ovat lähes uuvuttaneet itsensä askartelemalla, suunnittelemalla ohjelmaa ja piilottelemalla lahjoja. He haluavat viettää tätä päivää ja minä kunnioitan sitä. En aio edes latistaa tunnelmaa sanomalla, etteivät ne tiedä paremmasta. Kyllä ne itse asiassa tietävät, onhan niillä valtavasti aikuisia tuttuja. Ne osaavat jakaa ihmiset leppoisiin ja tomeriin, tylsiin ja hauskoihin, rakkaisiin ja niihin muihin.

Tämä on matka, ei kilpailu. Ja olen tyytyväinen matkustaja, enkä enää edes kovin väsynyt. Yhdelle on kyseessä lähimatka, toiselle turhankin eksoottinen kaukomatka. Matkaeväitä on jaettu vaihtelevasti. Olen isojen lasten kanssa paljon enemmän mukavuusalueellani, mutta olen myös ymmärtänyt olevani osa tiimiä. Ei ole tarkoitus, että selviäisin kaikesta yksin ja ilman apua.

Kersat ovat tehneet myös hommansa. Kaksi keskenään ihan erilaista lasta on auttanut minua tajuamaan sen, kuinka luonteenpiirteiden jakaminen vahvuuksiin ja heikkouksiin on veteen piirretty viiva. Herkkyys on valtava voimavara, mutta se ei saa viedä mennessään. Kärsimätön, oma-aloitteinen ja impulsiivinen ihminen taas on erittäin aikaansaava, mutta hänen pitää oppia harkitsemaan ja odottamaan muita.

Aloin viihtyä äitinä vasta kun tajusin, ettei minun tarvitse esittää jotain tarujen uhrautuvaa imettäjää. Lapset hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Jos ipanat haluavat leipoa mokkapaloja tai korjauttaa farkkunsa, he soittavat Mummille. Snadi taas on opettanut isomman flossaamaan, Skidi puolestaan näyttänyt siskolle, miten piirretään heijastukset silmiin. Isiltä kysellään miten päivän aikataulut etenevät. Mutta jos he haluavat tehdä reklamaation vappupallosta, suojella pölyttäjiä tai lisätä kirjallisuusesitelmäänsä powerpointissa efektejä, he kääntyvät minun puoleeni.

Tänään voin onnitella itseäni saavutetuista etapeista. Siitä, että olen opetellut kaivamaan itsestäni esiin aikuisen, myös silloin kun se on vaikeaa. Olen oppinut erottamaan turhan ankaruuden tarpeellisista rajoista, kuuntelemaan (myös huutoa), kohtaamaan anteeksipyynnön ja pyytämään itse anteeksi, pitämään kiinni ja irrottamaan tarakasta. Ja sanomaan, että kotiin saa aina tulla. Tuota ei minun vanhemmilleni koskaan kerrottu.

- Kuule äiti, sä olet vähän kajahtanut. Mutta silleen hyvällä tavalla, totesi Skidi erään puujalkavitsini jälkeen.

Ei kai sitä voi tuon paremmin sanoa.

Voi kun sä olet kasvanut!

Arvoin Prisman kenkähyllyn edessä, että mikähän koko olisi Skidille sopiva. Edellisistä kesätossuista tulivat varpaat läpi, vaikka Skidi väitti niitä ihan sopiviksi.

Kun he olivat keväällä tulleet Koti-insinööri kanssa kotiin koon 36 pikajuoksukenkien kanssa, olin havahtunut siihen, että minä jumitan pikkulasten kokotaulukossa. Esikoinenhan on jo aika... iso. Mimmi lähestyy puoltatoista metriä, on kehittänyt yleisurheilussa hyvät lihakset eikä ole ollenkaan se pieni ja hintelä ekaluokkalainen, jonka reppu peitti näkyvistä kokonaan ja jonka pelkäsin kaatuvan vähänkään navakammassa tuulenpuuskassa. Eivät pikkukakarat juokse kymmenen kilometrin lenkkejä!

Yritän olla tekemättä asiasta numeroa, koska muistan miten hemmetin omituista se aikuisten päivittely oli. Mutta ymmärrän nyt niitä kommentteja lasten kasvamisesta paljon paremmin. Ne ihmiset, joita näkee vain pari kertaa vuodessa, ovat ihan aidosti hämmästyneitä siitä, miten paljon lapsi voi venyä pituutta, leveyttä ja luonnetta ihan muutamassa kuukaudessa.

Tekee nimittäin välillä itsekin mieli ihmetellä. Muutos tapahtuu perheenjäsenen näkökulmasta vielä salakavalammin!

Kasvajia on nähdäkseni kahdenlaisia. Snadi nykii kasvua purskeissa, jättää kokoja väliin, ja on nyt enää kaksi kokoa Skidiä jäljessä, vaikka ikäeroa on neljä vuotta. En oikeasti enää muista kumman kaappiin pyykätyt vaatteet pitää palauttaa. Tällaisen kasvajan kanssa hämmästyy joka sesonki.

Skidi taas kasvaa luonteensa myötäisesti, rauhallisen tasaisesti, vähän salaa. Yhtäkkiä vain havaitsen että naisten osaston XXS näyttää ihan Skidille sopivalta koolta. Ja olen oikeassa, t-paita on hieman löysä, mutta ihan käytettävissä.

Nappasin kenkähyllystä mukaan kolmekutoset, jotka kävin seuraavana päivänä vaihtamassa kokoon 37. Hemmetti. En taidakaan laittaa kirppikselle niitä mustia mokkakenkiä, jotka ostin pienessä pierussa Roomasta tiedostaen, että ne olivat "vähän naftit". Nehän pääsevät käyttöön ihan just.

Voi äiti, eikö mikään ikinä muutu?

Luin pitkästä aikaa äitiyskirjan. Kun on itse kirjoittanut kaksi, tuntui pitkään siltä, että se pajatso on nyt tyhjä. Tartuin kuitenkin Mutsie-blogin Irenen kirjaan "Hullu kuin äidiksi tullut" tulevan podcast-sarjan merkeissä ja muistin taas, miksi äitiyskirjat ovat tärkeitä.

Irene kertoo oman tarinansa äitiyden pilvilinnoista ja hänet yllättäneestä todellisuudesta, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä. Kokemus oli monin tavoin hyvin erilainen kuin omani, mutta pohjavire oli sama: en osaa tätä. Me vain käsittelimme osaamattomuuttamme eri tavoin.

Väkisinkin iski epätoivo, että eikö mikään ikinä muutu. Irene on minua yli 10 vuotta nuorempi. Hän myös eli vauvavuotta 10 vuotta myöhemmin. Silti hän tuskaili käytännössä samojen haasteiden kanssa kuin minäkin.

Mutta kyllä se muuttuu, on muuttunut jo! Ei näitä kirjoja kirjoiteta vahingossa juuri nyt, vaikka monesti kommenttibokseissa ihmetellään, mikä näitä nykyajan äitejä oikein vaivaa, ennen oli paremmin kun hiihdettiin hirmumyrskyssä sukset käsissä kouluun. Tietysti unohtamatta sitä perinteistä olisi pitänyt ajatella ennen kuin tekee lapsia.

On naurettavaa väittää, että ennen vanhaan ei surtu, eikä tunnettu epätoivoa, riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Ei tunteita ole keksitty 2000-luvulla. Ero on konventioissa: nykyään on tapana puhua asioista häpeämisen sijaan. Tunteiden näyttäminen on lakannut olemasta kiellettyä ja heikkouden merkki. Ehkä joskus avun pyytämisestä tulee ihannoitu ominaisuus!

Välillä mietin, kuinka paljon huolta ja murhetta ovat vanhempamme ja isovanhempanne kantaneet sisällään, hakanneet "vaikeita" lapsiaan ja toisiaan, juoneet viinaa ahdistukseen ja masennukseen. On jotenkin ironista, että netissä ilkeilevät ihmiset purkavat siellä omaa ahdistustaan, vaikka se poistuu puhumalla siitä, mikä itseä ahdistaa, ei väheksymällä muiden ahdistusta.

Minua myös hämmästyttää, kun edelleen kuulen puheenvuoroja, joissa paheksutaan sitä, että vanhemmuudesta kerrotaan se toinenkin puoli, joka ei ole pelkkää vaaleanpunaista pesimistä. Tämä on kuulemma turhaa pelottelua, mikä aiheuttaa globaalia syntyvyyden laskemista.

Kyseessä on näköharha. Kukaan ei tilastoi niitä, joita rehellinen vertaistuki on auttanut: niitä, jotka ovat ymmärtäneet, että äitinä saa olla ihan omanlaisensa, niitä, jotka ovat saaneet sanat tunteilleen ja nähneet sen tunnelin päässä siintävän valon, ja niitä, jotka ovat uskaltaneet lähteä perhettä perustamaan juuri siksi, että näkevät kaikenlaisten asetelmien löytävän oman tapansa olla perhe. Ei ole pakko tehdä kahta lasta vajaan kahden vuoden välein ja äidin hoitaa niitä yksin, vaikka rakenteet sitä tukevatkin.

Näitä positiivisia tarinoita kerrotaan suoraan palautteena kirjailijalle tai bloggaajalle, ei Tilastokeskukselle.

Vaikeneminen ei nimittäin poista sitä, että ne negatiivisetkin kokemukset ovat totta. Vanhemmuuden kritiikitön glorifiointi pönkittää äitimyyttiä ja johtaa siihen, että odotukset ovat epärealistiset. Nyt on löytynyt balanssi. Normaaliin elämään - lapsilla tai ilman - kuuluvat kaikenlaiset tunteet. Se, miksi nykyään pelätään negatiivisia tunteita, on ihan oma kysymyksensä, joka ei myöskään poistu hyssyttelemällä.

Irenenkin tarina kertoo selviytymisestä. Hän pyysi apua neuvolassa ja sai sitä. Hän osaa analysoida erittäin hyvin, mikä meni pieleen ja mikä hänen persoonassaan altistaa tietynlaiselle käytökselle. Ei hän syytä siitä sen kummemmin itseään kuin lapsiperhe-elämääkään, asiat vain menivät kuten menivät mutta nyt on kaikki hyvin.

Jatketaan siis kaikenlaisten äitiystarinoiden kertomista. Iloitaan niiden puolesta, joilla on mennyt kaikki loistavasti ja tuetaan niitä, joilla on haasteita. Maailma muuttuu sillä tavalla, että ollaan ihan vaan ihmisiä toisillemme.

Mikä lähimatkailua vaivaa?

Käväisimme viikonloppuna Satun työmatkan innoittamana tyttöjen (2 aikuista ja 2 lasta) minilomalla Ruotsin puolivälissä eli Ahvenanmaalla (instasta löytyy lisää otoksia). Saari oli koko matkaseurueelle uusi kohde, vaikka saariston ystävänä olisi tietenkin pitänyt käydä täällä jo aikaisemmin. Paikkahan oli hieno kuin mikä, vaikka kevät oli vasta alussa, erityisesti Havsvidden räjäytti tajunnan. Kaikkialla kuitenkin vakuutettiin, että kesällä koko saari vasta herää kunnolla eloon, kun ravintolat, kahvilat ja majatalot aukeavat ja erilaisia turistiaktiviteetteja aletaan järjestää.

Kun istuimme junassa matkalla kotiin Snadi esitti hyvän kysymyksen: minne kaikkialle pääsee ilman lentokonetta? Piti oikein miettiä.

Tiedän laiva- ja junaliikenteestä paljon vähemmän kuin lentämisestä. Junalla pääsee Suomessa moneen paikkaan ja Pietariin (jonne en suostu lähtemään), ja ehkä joskus tulevaisuudessa Tallinnaan. Laivoilla taas pääsee ainakin Ruotsiin, Tallinnaan ja Saksaan. Mutta millaisia paikkoja olisi tavoitettavissa vaihtojen kautta? Ja miksi ihmeessä en ollut edes ajatellut Ahvenanmaata matkakohteena ennen tätä?

Ongelma on ehkä lähimatkailun mielikuvissa. Markkinointi ei tavoita minua, joten kaikki kiinnostavat kohteet löytyvät kavereiden suositusten perusteella. Upeasta (täyteen buukatusta) Havsviddenistä kuulin veneilijäystäviltäni. Ja siitä tulikin mieleeni seuraava ajatus.

Vaikka tiedän, että tuhannen kilometrin säteellä riittää nähtävää loppuelämäkseni, tiedän myös että muualla on paremmin. Eivät ne suomalaiset kaupunkikohteet vedä vertoja hyvin hoidettujen eurooppalaisten kohteiden tunnelmalle. Luontokohteet ehkä vetäisivät, mutta ei suomalainen matkailuyrittäjä panosta sujuvuuteen, estetiikkaan ja yksityiskohtiin. Hotellit ovat järjestään rumia, hyvän ruoan ystävälle ketjuhotelliaamiainen on kauhistus, upeita puistoja ja puutarhoja ei ole, iltaviiniä ei voi nauttia terassilla lämmittimen alla, kasvisruokaa tarjoilevaa ravintolaa saa hakemalla hakea, luontopolut ovat huonosti merkittyjä ja hoidettuja (tai 300 m pituisia), pyöräillä saa pölyisen maantien laidassa, kun autot paahtavat ohi sata lasissa. Mitään juomaa myyvää kioskia et matkalta löydä.

Lyhyesti: en usko matkailupalveluihin. Niitä ei ole tai ne eivät ole ajan tasalla. Olen kokenut matkailija ja turismista elävien kohteiden pilalle lellimä. Reissut ovat minulle ajanvietettä, ei ajan tappamista.





Tunnistatteko tämän ajatuksen?

Ymmärrän kyllä muna-kana -ongelman. Asumme niin pohjoisessa, että matkailubisnestä vaivaa lyhyt, kesäpainotteinen kausi (ellei ole hanki-ihminen). Tämän havaitsin, kun halusin lähteä kersojen kanssa syyslomalla Lappiin. Palveluissa tuli vastaan pelkkää eioota.

Mutta heittäisin pallon myös suomalaisille matkailuyrittäjille. Havsviddenissä oli nimittäin näin kauden ulkopuolellakin porukkaa kuin pipoa.

Tason nostoon ei välttämättä tarvita miljoonainvestointia vaan kekseliäisyyttä. Älkää tyytykö siihen, miten on aina tehty. Näillä leveyksillä on pakko keksiä jotain omaa. Pientä budjettia pitäisi jättää myös markkinointiin ja tutkimuksiin. Uskokaa pois, meitä, joita ei kiinnosta vetää asuntovaunukännejä, on muitakin kuin minä. Ja ottakaa ne hemmetin muovikukat pois pöydistä, pistäkää vaikka käpyjä tilalle.

Sama pallo varustamoille ja VR:lle. Raide- ja merimatkoissa olisi vielä paljon kehitettävää. Pitkän matkan aikana olisi kerrankin aikaa tehdä kaikkea sellaista mitä ei ikinä muuten ehdi tehdä enkä nyt viittaa nelosbissen kittaamiseen hytissä. Miksi laivalla/junassa ei ole leffateatteria? Kirjastoa? Lastenmuseota? Valokuvausopetusta? Taidenäyttelyitä? Superparkia? Hierontaa? Kunnon kuntosalia?







Lupasin Snadille, että Ahvenanmaalle mennään uudestaan kesällä ja joku kotimaan junareissukin tehdään. Nyt pitäisi tietää, että minne.

Tanssi, tyttö tanssi!

Tämä nuorimmainen on sitä laatua lapsi, että se ei pysy hetkeäkään hiljaa eikä paikallaan. Audioantiin kuuluu jatkuva pälpätys ja laulaminen, ja liikuntapuoleen taas taukoamaton tanssiminen. Tyyppi tanssii hampaita pestessään, teeveetä katsoessaan, piirtäessään, syödessään ja kävellessään eskariin. Todennäköisesti myös unissaan. Ainakin sen verran kovaa välillä jalat kolahtavat yöllä seinään.

Olin tietysti miettinyt, pitäisikö tämänkin lapsen kanssa kokeilla myös ohjattua tanssia. Kun sain läheisestä urheilukeskuksesta markkinointiviestintää, jossa vinkattiin lasten showtanssikurssista, ajattelin, että nyt voisi olla kokeilun paikka. Hinta ei ollut paha ja pystyin sitoutumaan lyhyeen ajanjaksoon. Samaan hintaan tarjottiin myös aikuiselle sisäänpääsy kuntosalille, joten tein kaupat.

Niin kimeää kirkaisua ei ole universumissa kuunaan kuultu kuin se ääni, mikä Snadista lähti, kun kerroin ilmoittaneeni hänet tanssitunnille.

Tänään oli sitten ensimmäinen tanssitunti. Olimme aivan liian ajoissa paikalla, koska Snadi oli koko ajan huolissaan, ehdimmekö nyt varmasti. Jostain syystä samaa huolehtimista ei tapahdu päiväkotiaamuina.

Kun saavuimme ilmoittautumistiskille, tyyppi kailotti nimensä niin, että se kuului parkkipaikalle asti.

MINÄ OLEN TULOSSA SINNE TANSSITUNNILLE.

Olen itse tanssillinen kuin paloposti. Rytmitajuni on ihan hyvä, mutta en kertakaikkiaan saa kankeasta pökkelökropastani irti yhtä ainutta sulavaa tai rytmikästä liikettä. Universumin lyhyin aikayksikkö on se aika, miten pitkään minä muistan koreografian nähtyäni sen. En tajua tanssimisesta mitään enkä siis osaa olla tässä harrastuksessa tukena, mutta tämän ensimmäisen kerran perusteella vaikuttaa siltä, että Snadi ei sitä edes kaipaa.

Tunti oli hänen mielestään aivan mahtava ja rento. Ope oli huippu, muut tyypit olivat huippuja ja bambihyppy oli huippu. Hän haluaa vain kuunnella Anatudea ja jorailla, oppia muutamia uusia muuveja ja esittää niitä joka käänteessä. Ei hän tarvitse minulta mitään luotsausta tai mitattavia tavoitteita, hän tarvitsee vain sen tanssitunnin kerran viikossa.

Mikäs siinä. Tällainen harrastus, jossa tavoitteena on lähinnä freestyle-impro, oma huvi ja isosiskolle päteminen, lienee todella palkitseva. Arvostan.

Itsehän vedin salilla lähinnä etureidet hapoille ja hartiat jumiin. Kukin osaamisensa rajoissa.

Älä ole niin aikuinen

Olen markkinointiviestinnällisessä kriisissä. Molemmat ipanat ovat sitä mieltä, etteivät missään tapauksessa halua kasvaa aikuisiksi, koska se on pohjattoman tylsää.

Kaikki lähti synttäreistäni.

Olin helmikuun alussa pyytänyt kavereita meille skumpalle ja kakulle synttäreideni kunniaksi. Snadi oli erittäin ilahtunut siitä, että pidän vihdoinkin kaverisynttärit ja kyseli, millainen teema mahtaisi olla. Että onko ongintaa ja disco.

No ei ollut. Kerroin, että ajattelimme syödä juustoja ja jutella.

Silmien pyörittely oli pökerryttävää. Tämä ei ollut hänen mielestään missään määrin juhlintaa.

Toiseksi Snadi oli nähnyt kaupassa hiuksiin suihkutettavaa pinkkiä väriä. Hän kysyi, tiesinkö, että sellaista on olemassa. Myönsin tietäväni. Tyyppi puhisi kiukustuneena ja kysyi, miksen sitten käytä sitä. Samaan hengenvetoon hän tiedusteli, miksen mene leijulaudalla töihin, käytä luomiväriä, hanki kolmea koiraa ja syö joka päivä karkkia, vaikka voisin.

Skidi komppasi ja sanoi, ettei ikinä halua kasvaa aikuiseksi. Hän ilmoitti tietävänsä vain yhden ei-tylsän aikuisen ja se on Muita Ihania -blogin Tiina.

Ymmärrän. En ehkä maalaa aikuisuudesta kovin vetovoimaista kuvaa. Se, että saan kuukausipalkkaa ja olen periaatteessa vapaa tekemään mitä vain, ei varsinaisesti näy missään muussa kuin säännöstelemättömän ruutuajan määrässä. Ja kersat näkevät lävitseni. En käytä aikuisuuttani sataprosenttisesti hyväksi. Voisin tehdä paljon hauskoja asioita, mutta. Hyvin monessa asiassa tosiaan tuntuu olevan se mutta.

En uskalla leijulautailla, sillä jos kaadun, kuolen.
Kai sitä voisi joskus laittaa luomiväriä, mutta omistan vain yhden 90-luvun paletin ja senkin vaahtomuosivellin on murentunut hötöksi.
Ja olisihan se koira kiva, mutta kun sille on toistaiseksi hirveän vähän aikaa.



Karkkihommasta en sanonut mitään. Siinä asiassa olen onnistunut säilyttämään lapsuuteni, mutta toisaalta en voi paljastaa sitä kersoille. Umpikuja.

Yritin kertoa, että ennen lapsia elämäni oli vielä tylsempää. Nyt sentään käyn Linnanmäellä kerran kesässä, syön pannaria säännöllisesti, rakennan lumiukkoja ja pelastan kastematoja tieltä. Tässähän pitäisi ihan kiittää kersoja siitä, että ne ovat pelastaneet minut totaaliselta käytännönläheisyys-järkevyys-ankeudelta.

Ja sitten uhosin, että laitan seuraaville synttäreille luomiväriä. Ja pidän ne suosikkiohjelmani teemalla! En malta odottaa, millaisia hauskoja ohjelmanumeroita nämä tulevat Kymmenen uutiset -synttärini sisältävät! Loppukevennyksen nyt ainakin.