11.3.2018

Ajatuksia kisakatsomosta



Vietin viikonlopun Tampereen Pirkka-hallissa. Skidi urakoi isoissa nuorten yleisurheilukisoissa useamman lajin, mikä vaati heräämistä lauantaiaamuna 6:30 ja koko viikonlopun panostusta. Molemmat vältettävien asioiden listalla.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin mihinkään lasten harrastustapahtumaan näin intensiivisesti. Olin vahvasti epämukavuusalueella. En ollut koskaan mieltänyt kentän laidalla päivystävän huoltojoukon roolia omakseni. Lisäksi olen lähtenyt siitä, että lasten harrastukset ovat ennenkaikkea lasten harrastuksia, eivät minun, eikä tämän tason kilpaurheilu kuulu vielä näin nuorille.

Siinä hallin kovalla penkillä haaleaa kahvia ryystäessäni tunsin kuitenkin kiitollisuutta siitä, että minulle on todellakin mahdollista istua tässä. Tein mielestäni muutaman hyvän vanhemmuushavainnon.

Suhtautumisessani on nimittäin osaltaan mukana sitä, etten ole omaksunut lapsuuden kodistani sellaista kasvatusmallia, jossa vanhemmat olisivat lasten harrastuksissa aktiivisia osapuolia: mokkapalaleipureita, toimitsijoita, kuskeja ja välinevertailijoita. Lapsen harrastus on ihan yhtä paljon aikuisen harrastus.

On edelleen paljon perheitä, joissa tällainen panostus on mahdoton, kyse on niistä vallitsevista olosuhteista, ei vanhempien motivaation puutteesta. En ikinä päässyt oikeisiin kisoihin, seuratapahtumiin tai leireille, sillä kahden lapsen yksinhuoltajalla ei ollut niihin aikaa eikä varaa. Juoksin paljain jaloin, koska kirpparilta ostetut piikkarit olivat liian isot. Kukaan ei vinkannut, että voisi olla hyvä idea verrytellä ennen suoritusta tai että aikataulua kannattaa seurata.



Koti-insinööri on ihan toisenlaisesta perheestä. Ja hän kokee, että tämänkaltainen panostaminen ja osallistuminen on itsestäänselvää, näin perheissä toimitaan. Hän ilmoittautuu aina mukaan pohtimatta yhtään, millainen härdelli buukkauksesta tulee - kaikki järjestyy!

Jäin myös miettimään, että onko tästä kisatoiminnasta välitetty mediassa turhan negatiivinen kuva vai ovatko vanhemmat skarpanneet? Varmasti tähänkin joukkoon kuuluu monenlaista tyyppiä, mutta se kentän laidalla törkeyksiä huuteleva fanaattinen futisfaija ei välttämättä olekaan se sääntö vaan poikkeus. Näin enimmäkseen vain normaalia kanssakäymistä ja mukanaoloa, tukemista, kannustamista, lohduttamista ja selittämistä.

Joka tapauksessa. Ymmärrän myös vähän paremmin, miksi tästä voi tulla elämäntapa. Kun tuntee vanhemmat ja lapset, ja seuran / joukkueen henki on hyvä, niin mikäs siinä. Lapsilla tuntui olevan hauskaa. Nämä tyypit tuntuvat ottavan kisat tosissaan, mutta ei vakavissaan, ilon kautta.

Ei Skidi olisi minua hallille tarvinnut sekoilemaan, mutta sillä tuntui kuitenkin olevan merkitystä että olin siellä. Siitä tulee itsekin iloiseksi.


19 kommenttia:

  1. Itse kuulun siihen joukkoon, joka haluaa panostaa ja osallistua lasten harrastuksiin. Minulle se merkitsee rakkautta ja välittämistä. Myös minulla tämä malli on oman lapsuuteni perintöä. Olisi outo ajatus, etten haluaisi mahdollistaa lapselle tärkeää asiaa tai olla mukana kannustamassa ja tukemassa. Olen hyvin kiitollinen siitä, että tämä on perheessämme mahdollista. Ymmärrän hyvin, ettei se aina ole niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärrän hyvin tuota näkökulmaa kun toinen perheessä se juuri näin kokee. Ja tosiaan, siitä mahdollisuudesta kannattaa olla kiitollinen, sillä se ei ole itsestäänselvyys.

      Poista
  2. Samaistun vahvasti ajatteluusi, sillä myöskään minun perheessäni (3 lapsen yh-perhe) ei vanhempi osallistunut meidän lasten harrastuksiin. Harrastuksia kyllä oli, mutta ne oli aika pitkälle valittu niin, ettei ylimääräistä "kuormaa" tullut. Homman piti toimia niin, että jokainen pystyi mahdollisimman pitkälle kulkemaan harrasteissa itsenäisesti.

    Huomaan, että tämä ajattelu on siirtynyt itselleni. Myöskään mieheni ei ole harrastanut lapsena mitään sellaista, missä vanhemmat olisivat olleet mukana. Lapsilla on siis kaksinkertainen riski tulla ohjatuksi harrastuksiin, joihin ei sisälly viikonloppumatkailua tai mokkapalojen leipomista. Pelkään hirveästi sen vähäisen oman ja yhteisen ajan menettämistä. Kumpikaan lapsista ei vaikuta kovin kilpailuhenkiseltä. Toisaalta riittääkö ryhmätyötaitojen omaksumiseen koulumaailma? Joukkueissa tai seuroissa on kuitenkin usein samanhenkistä ja -tasoista porukkaa mikä usein valmentaa yhdessä toimimiseen ja onnistumiten kokemiseen ihan eri tavalla kuin koulun liikuntatunnit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! En tiedä harrastaisko meidän lapset mitään, jos se olisi ollut minusta kiinni. En missään tapauksessa roudaisi mihinkään ja raja siihen vaivannäköön on aika matalalla.

      Mä uskon että lapset kyllä kehittyvät koulumaailmassakin kunhan nyt on ylipäätään ystäviä.

      Poista
  3. Ymmärrän pelkosi, mutta kannattaa kokeilla. Nimittäin lasten harrastuksiin osallistuminen sopivalla määrällä tuottaa paljon iloa. Oman lapsen onnistumista pääsee näkemään ja näkee myös lapsen ilot ja pettymykset.
    Voi käydä niinkin, että kylmä futishalli la-aamuna klo 8 onkin kivaa ajanviettoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pirkka-halli check. :D Pidän kyllä tuollaista kisaviikonloppua aika valtavana panostuksena, johon ei ole sosiaalisia, henkisiä eikä taloudellisia rahkeita kuin pari kertaa vuodessa.

      Poista
  4. Lasten harrastusten kautta todellakin pääsee epämukavuusalueille. Varsinkin jos ja kun keksivät harrastaa lajia jonka pariin en itse olisi heitä ohjannut. Mutta mukana ollaan. Ilon kautta! Sama homma vanhempainyhdistysten kanssa: epämukavuusalueella sielläkin. Ja ties monettako kautta olen niissäkin mukana. Kaikkeen sitä äiti-ihminen venyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, en ole vanhempainyhdistyksiä vielä uskaltanut edes ajatella! Ehkä jonain päivänä.

      Poista
  5. Meillä menee ihanassa solmussa rinnakkain lapsen ja oma harrastus: oma laji siirtyi perintönä lapselle. Vielä ensimmäisen ollessa 1-3-vuotias, pelasin (ja ennenkaikkea harjoittelin) vielä kilpatasolla ja perheen arki rytmittyi minun menojeni mukaan. Toisen lapsen myötä kilpataso jäi, mutta harrastus pysyi ja nyt syksyllä lapsi pääsi omaan ryhmäänsä. Meillä siis illat täyttyvät milloin kenenkin treeneistä, olen auttelemassa lapsen treeneissä myös ja on itsestäänselvyys että kaikkiin peleihin lähdetään mukaan. Kotiturnauksissa sitten ollaan siellä mokkapalaosastolla. Niin joo ja ensi kaudeksi olen hyppäämässä ihan oikeasti valmentajan rooliin.

    Itse lapsuudesta muistan sen, että kaikkein tärkeintä oli aina että isä on katsomossa. Ja niin se oli, melkein aina. Niin vielä näin aikuisenakin, ja nyt isä tulee katsomaan myös lapsen pelit. Se merkkaa niin paljon ettei ole sanojakaan oikein.

    Itse ajattelen niin (vähän ehkä jäävinä toki :D) että vanhemmathan ne lapsen harrastuksen mahdollistaa ja asiahan on myös niin, että he keitä kotona tuetaan ovat todennäköisemmin aikuisena huipulla. Tietenkään kaikki eivät edes halua huipulle, mutta itse tietysti urheilijana todella soisin edes mahdollisuudet siihen ihan jokaiselle.

    Ja sitten vielä yksi pointti: minä en oikein osaa leikkiä lasten kanssa luontevasti, enkä varmasti ole millään mittarilla sellainen 2010-luvun Läsnäoleva Äiti. Tämä yhteinen urheiluharrastus on paitsi lapsen loputonta intoa, myös meidän oma juttu. Kentän laidalla olen valmentaja, mutta kotimatkalla bussissa aina äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohan on kätevää, jos on sama harrastus! Mutta en mä koe että harrastaa pitäisi tehdä siksi että noista tulisi huippu-urheilijoita. En mä itse asiassa sellaista uraa toivo ollenkaan. Lähinnä yritän tarjota motivoivaa ja kehittävää tekemistä ja siis paljon muutakin kuin urheilua eli myös musiikkia ja kuvataidetta.

      Poista
    2. Ei ei tietenkään harrastuksen tarkoitus ole tehdä kaikista huippu-urheilijoita! Tarkoitin siis sitä, että ylipäätään mahdollisuudet siihen soisin kyllä kaikille, ja ala-asteikäisen kohdalla sehän tarkoittaa vain sitä että vanhemmat omalla tekemisellään mahdollistavat harrastamisen ja kehittymisen. Näen todennäköisempänä innon lopahtamisen lapsella, jota ei tueta kotona koskaan eikä harrastusta pidetä tärkeänä vs. lapsi, jonka kotona autetaan logistiikassa (huom. ei tarkoita aina suoraan kuskaamista), ruokajutuissa ja myöhemmin esim. oheisharjoittelussa.

      Itse muotoilisin asian niin että toivon että lapsi saa sellaiset valmiudet että saa itse aidosti päättää jossain vaiheessa haluaako tähdätä huipulle vai ei :) Mutta mielestäni on kiinnostavaa miksi urheilijoiden lapsista tulee usein urheilijoita, eikä kyse ole nähdäkseni siitä että kotona painostettaisiin tms. On sillä ilmapiirillä vaan väliä.

      Poista
  6. Täällä kanssa yksi mutsi joka on "uponnut" lapsen harrastukseen täysin. Eli buffavastaavan ja jojon roolit koettu, samoin vanhempaintoimikunnassa pyöritty pari vuotta mutta siihen ei enää rahkeet riitä.

    Ja meillä sama asetelma; mua on viety ja kannustettu harrastuksiin (tosin vain kulttuuripuolen) mutta miehen perheessä ei ole tätä taustaa vaikka lahjakkuutta olisi ollut niin lyhyen matkan juoksemiseen, pesäpalloon kuin kehäänheittoon.

    Itse ajattelen samalla tavalla kuin edellinen kirjoittaja (vaikka en oleta että huipulle ikinä lapseni päätyy) eli jos se koti ei sparraa niin huipulle ei pääse. Rahalla on kanssa iso rooli mutta pelkästään se ei vie ketään huipulle varsinkin kun Räikkösen, Markkasen, Palanderin ja Selänteen vanhemmat ovat saaneet puheenvuoron.

    Itse ajattelen kyllä että jokainen minuutti ja euro jonka lapsen harrastukseen pistää vie eteenpäin= on sijoitus tulevaisuuteen.

    Mrs G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, ei kulttuuripuoli ole "vain"! Konserteissahan on jopa hauskaa, toisin kuin siellä hallin penkillä. ;) Musta urheilu on aivan ylikorostunut harrastuskirjossa.

      Mutta kiinnostaisi oletteko siipan kanssa vääntäneet tästä kättä: pitääkö mies tuota harrastukseen uppoamista turhana hössötyksenä? Vai oletteko saaneet yhteisymmärryksen?

      Poista
    2. Sinne se ukkokin on uponnut mun mukana kun jälkikasvu on niin kierroksilla harrastuksistaan ettei siinä millään enää vastaankaan voi laittaa. On siis ollut turnauksissa valkkunakin eli tähänkin rooliin kasvetaan sen lapsen mukana.

      Mutta keskusteltu on että mitä jos hänen vanhemmat olisivat aikanaan panostaneet ja kannustaneet kun lahjoja oli? Samoin tiedän tuttuja jotka ovat katkeria vanhemmilleen jotka ovat pienen kränän jälkeen antaneet lapsen lopettaa esim. kitaran soiton. Se katkeruus saattaa kurkistaa jo ennen 20 ikävuotta...

      Ja mun kulttuuripuoli on ollut kuviskerhoja/ taideleirejä/ grafiikkapajaa/ kahden instrumentin soittotunteja/ kuoro/ konsertteja ja teatteria. Varsinkin kahden instrumentin rinnakkainen soittaminen on ollut kasvattajaa ja 3/3 asti tenttiminen on kyllä antanaut sisua/ apinanraivoa elämään noin yleensäkin.

      Mutta kun sitä urheilua ei ole ollut niin tuntuu että se "liikkujan identiteetti" on pitänyt rakentaa aikuisena itsekseen. Ja on edelleenkin hieman hakusessa (kun mä en ihan hirveesti nauti kärsimyksestä ja siitä että antaa kaikkensa ja tuntuu siltä että laatta lentää).

      Mrs G

      Poista
  7. Tämä huippu-urheilun näkökulma on muuten mielenkiintoinen. Varmasti vanhempien arvot näkyvät siihen suhtautumisessa tosi vahvasti. Itse toivon että mieluummin ei kuin kyllä huippu-urheilulle ja varmasti siksi en erityisesti siihen kannustakaan tai näe tarpeelliseksi aloittaa jotain harrastusta "oikeassa" iässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo sama, en mä noista huippu-urheilijota toivo. Mä näen harrastukset lähinnä sosiaalisen kehittymisen ja oppimaan oppimisen välineinä.

      Poista
  8. Mulla on urheilutausta ja kuskattu kaikenmaailman treeneihin ja turnauksiin koko lapsuus / nuoruus. Mulle niistä on jäänyt vain hyviä muistoja. Pelaaminen oli useinmiten sivuseikka sen kaiken muun ympärillä, eikä hävityt ottelut jäänyt sen kummemmin painamaan.
    Välillä äiti oli mukana, välillä ei. Mutta muistan että kun äiti istui katsomossa, sillä oli mulle merkitystä. Se tuntui tärkeeltä että hän istui siellä. Se tuntui että hän on kiinnostunut mun hommista. Myös se oli tärkeetä, että äitiä ei harmittanut vaikka mulla meni surkeesti. Koska kurjaahan se on, jos omalla töpeksimisellään tuottaa myös äitille harmitusta.. tämmöistä vaan kaivelen muistin syövereistä, jos näistä on kuskaaville äiti-ihmisille jotain iloa ���� T:Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kuulostaa jotenkin tutulta, että pelaaminen on sivuseikka eikä tappiot haittaa, sama fiilis on noissa Skidin kisoissa. :) En tiedä sitten voisiko sitä tärkeää resilienssiä oppia juuri tällä tavalla.

      Poista
    2. Tälläinen sanonta on jäänyt mieleen että se mikä on tärkeää, niin sille on aikaa. Lapseni harrastuksiin osallistuminen on itseltäni tietoinen päätös ja aikuisena opittu taito, koska omilta vanhemmilta en sitä mallia saanut. Olemalla soittotunneilla mukana osoitan ilman sanoja että harrastus on tärkeä (=koska käytän siihen aikaani) ja lapseni on tärkeä (= koska olen läsnä). Sellainen vanhemmuus johon ei ole omasta lapsuudesta saatu mallinnusta on välillä pirun vaikeaa. "Osallistuva vanhemmuus" ja lapsen harrastuksen tukeminen ei vieläkään suju ihan luonnostaan. Mutta mukana ollaan sillä ilman meidän molempien vanhempien panostusta, lapseni soittoharrastus ei jatkuisi. Tunneille ei pääse, ellei sinne joku vie ja harjoittelu on helpompaa kun vanhemmat ovat tunneilla mukana ja osaavat muistuttaa mitä piti tehdä. Olen oikeastaan erittäin iloinen että lapseni harrastus on eri kuin omani, koska joudun itsekin oppimaan jotain uutta. Jos ei mitään muuta niin toivon että tästä ajallisesta panostuksesta jää lapselleni hyviä muistoja yhdessä vietetyistä hetkistä ja ymmärrys siitä että taitojen kehittyminen vaatii tekoja = harjoittelua. Eräänlaisen työmoraalin oppimista tämäkin. Erinomainen sijoitus tulevaisuuteen. Toivottavasti.

      Poista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...