Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

14.12.2017

Saisiko olla omannäköistä vanhemmuutta?


Väestöliiton julkaisema perhebarometri pureutui pari päivää sitten Tilastokeskuksen lukuihin: syntyvys jää Suomessa nälkävuosien tasolle ja ensisynnyttäjän ikä vain nousee. Miksi vanhemmuutta lykätään?

Kun lueskelin noita Perhebarometrin vastauksia, minut pysäytti spekuloinnin määrä.

Haastatellut olivat selvästi miettineet asiaa, toisin kuin esimerkiksi minä. Olisin vastaavan kysymyksen edessä vain kohautellut olkiani ja todennut, etten ole ajatellut asiaa pätkääkään. Mutta näissä vastauksissa toistui järjestään vaihtoehtojen tarkka punnitseminen ja epäilys perhe-elämään kohdistuviin odotuksiin vastaamisesta.

Koska vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole lisääntynyt, minusta ei siis näytä siltä, etteikö vanhemmuus kiinnostaisi. Vaikuttaa ennemminkin siltä, että nyt oikeasti ajatellaan etukäteen, mitä perhe tuo tullessaan. Ja se on tavallaan aika huvittavaa, kun yksi yleisimmistä vastauksista raskaasta lapsiperhearjesta avautujalle on ollut se "kannattiko niitä lapsia tehdä, jos ei jaksa hoitaa. Olisiko vähän pitänyt miettiä?"

Nyt mietitään. Ja vastaus on, että ei kannata, eikä ainakaan vielä.

Tällaista pohdintaa ja optimointia tehdään osaksi mielikuvien takia. Että on pakko tuutata ne pakolliset kaksi lasta siihen pakolliseen kahteen vuoteen siihen pakolliseen ikään, että niille on seuraa toisistaan (vaikka kaupungeissa ei ole vuosikymmeniin tarvinnyt yksin yrvöttää vaikka olisi ainoakin lapsi). Megaruuhkavuodet sitten vain tampataan jotenkin läpi, turvaverkoilla tai ilman. Silloin vanhemmuus voi näyttäytyä aika epäkiinnostavana suorituksena, jota mielellään lykkää.

Pähkäilyssä ja optimoinnissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Saahan sitä miettiä. Mutta kun ei siitä ole kauheasti hyötyä.



Totta kai jokainen järkevä ihminen miettii kaksi kertaa, haluaako tähän maailmaan lapsia. Mitä ihmeen järkeä on tuottaa jälkikasvua maailmaan, jossa lapsillamme on meressä enemmän muovia kuin kalaa ja käsissä ilmasto-ongelmien konkretia. Samalla päättäjien mielestä suurimmat ongelmat ovat sote-alueiden määrä ja veronkierron vaikeus. Samat tyypit tarjoavat ratkaisuksi niitä juuttaan synnytystalkoita.

Ja totta kai sekin huolettaa, jos vanhemmuus kasaantuu naisen niskaan, töissä jaksaminen on perheen takia kovilla ja omat tukiverkostot on olemattomat.

Mutta toivoa on! Nykyään puhutaan yhä enemmän vanhempainvapaiden uudistamisesta tasa-arvoisempaan suuntaan, työelämän joustoista ja lapsiperheiden varhaisesta tuesta. Minä uskon että nämä korjaantuvat ajan kanssa.

Kannustan lämpimästi pohtimaan perhettä ja tulevaisuutta. Mutta mitäs jos sitä näkökulmaa muuttaisi ihan toiseen suuntaan? Miten nuoret saisi miettimään, millä reunaehdoilla siitä omasta vanhemmuudesta saisi vähemmän pelottavaa, jopa mahtavaa? Miten sen saisi sujumaan, mitä vaihtoehtoja on?

Se on nimittäin paljon toiveikkaampi tulokulma kuin se, milloin on valmis perinteiseen perhenormiin. Minä en ollut koskaan. Enkä olisi mitenkään tiennyt etukäteen millaista tästä tulee.

Diversiteetti on jo työelämässä kova sana, ja aivan yhtä kova juttu se voisi olla suomalaisessa yhteiskunnassa. Yksikään perhe ei ole samanlainen eikä elämää voi loppuun asti ennustaa ja suunnitella. Life is like a box of chocolates ja niin on se oma perhekin.

Ps. Kannattaa lukea postaus Satun elämästä. Islannissa on Euroopan korkein syntyvyys ja syystä.


4 kommenttia:

  1. Kuulun itsekin niihin, jotka lykkäsivät lastentekoa aika pitkään. Minulla oli mielestäni aika realistinen käsitys miten elämä muuttuu ja kyllähän se muuttui, mutta ainakin yksi asia oli mitä en osannut ennakoida: kun vieraiden lapsia hoitaessa miettii että kuka hullu tätä oikeasti jaksaa vuodesta toiseen, niin omien kohdalla huomaa, että rakkaus lapsiin kantaa aika pitkälle. Ei siis pitäisi vetää johtopäätöksiä jostain mihin ei liity omat tunteet. Mutta se mitä oikeasti halusin sanoa, on, että tukiverkosto on niin oleellinen asia, että se kannattaisi kyllä miettiä etukäteen kuntoon. Jos on niin onnekas, että hoitokykyisiä isovanhempia löytyy kohtuullisen matkan päästä niin eikun homma käyntiin vaan, niin kauan kuin heillä pää ja jalat pelaavat.

    Tietenkään (läheskään) kaikilla ei ole vireää anoppia tai äitiä hoitamassa lapsia joka viikko. On myös aika kohtuutonta, että kunnallista kotiapua ei saa edes oman hammaslääkärikäynnin ajaksi, saati jos itse sairastuu. Rohkaisen tutustumaan MLL:n hoitopalveluihin tai naapurin mummoihin, josko heistä olisi mukava osallistua joskus lasten elämään, puolin ja toisin. Se, miltä oma lapsiperhearki lopulta näyttää, on kyllä hirvittävän paljon kiinni siitä miten paljon saa ja uskaltaa pyytää apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvä pointti tuo, että tokihan siinä se kiintymys hiljalleen rakentuu, joillekin nopeammin kuin toisille. Ja paljon riippuu siitä, onko ylipäätään ollut perhehaaveita ja vauvakuumetta.

      Turvaverkoistakin puhutaan nykyään enemmän, ja se on tosi hyvä. Tuo avun pyytäminen kun on maailman vaikein juttu. Musta sen pitäisi olla neuvolan kaltainen default, josta saisi halutessaan kieltäytyä.

      Poista
  2. Ei nyt varsinaisesti liity tähän, mutta huomasitkos Katja tämän

    https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000005491120.html

    En ollut tiennyt että unirytmiä voi jollain laitteella mitata :)

    t. Toivoton illanvirkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun linkkasit! Tää oli kiinnostava!

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...