Näytetään tekstit, joissa on tunniste Koulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Koulu. Näytä kaikki tekstit

14.8.2020

Hei opettaja, kiitos jo etukäteen!

Tämän lukukauden aloitus oli meillä erityisen jännä. Molemmat likat aloittivat peruskoulutaipaleellaan uuden vaiheen: toinen siirtyi yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Uusiksi meni melkein kaikki. Snadi sentään jatkaa samassa väistökoulussaan, mutta Skidille muutos oli totaalinen. Olin tietenkin innokas kuulemaan kotiin palaavilta tyypeiltä, millaista oli ollut. Arvatkaapa, mitä muutosta koski molempien ensimmäinen kommentti? 

"Meidän ope on ihan huippu!"

"Harmi, ettei meidän lv pidä enempää tunteja."

Koulussa viihtymisen kannalta on tärkeää, että samalla luokalla on mukavia tyyppejä, mutta on suuri helpotus, kun openkin kanssa tulee hyvin toimeen. Ja ensivaikutelma oli ollut ilmeisen onnistunut! 

Uusista opeista oli tietenkin yytsitty kavereilta tietoja heti, kun luokkajaot olivat tulleet tietoon – lasten verkostot ovat niin kattavat, että aina joku tietää jonkun, joka osaa antaa perusteellisen subjektiivisen kuvauksen kyseisen henkilön pedagogiikasta. Arvion paikkansapitävyyttä sitten ruoditaan porukalla hyvinkin asiantuntevasti ja kriittisesti.

Yhtä lailla äitipiireissäni ruodittiin uusien opettajien kohtaamista. Erityisesti, jos perheessä on ekaluokkalainen tai erityislapsi, jonka koulukokemukset ovat olleet vaihtelevan hankalia. Silloin on vielä merkityksellisempää tietää, millaisen ihmisen kanssa todennäköisesti soitellaan pitkin syksyä. Helpotus on valtava, jos vastassa on joku, jonka kanssa kokee heti olevansa samalla puolella. 

Snadin opettaja oli myös pyytänyt meiltä vanhemmilta pientä luonnehdintaa siitä, millainen lapsi luokalle tulee. Kun täytimme Snadin kanssa kyselyä, hän halusi vastata kysymyksiin raivorehellisesti. Snadi vaati avoimesti kerrottavaksi, ettei hän aina jaksa keskittyä ja pälpättää paljon, myös silloin kun pitäisi olla hiljaa. Ehkä sekin on hyvä merkki, ettei halua yrittää esittää opelle yhtään valmiimpaa kuin on. 

Snadi myös ehdotti, että meistä vanhemmistakin pitäisi kirjoittaa jotain. Ehkä pitäisikin. Jännittäähän se varmaan opettajaakin, millaista kasvatuskumppanuutta täällä on tarjolla – sirkkojen siritystä, vanhempainyhdistysaktiivia vai jotain siltä väliltä.

Tämä opettajan roolin korostuminen oli minusta kuitenkin kiinnostava havainto. Perheemme on ollut tekemisissä yhteensä jo reilusti yli kymmenen opettajan kanssa kiitos pitkän päiväkotiperiodin, erikoisten koulujärjestelyjen sekä musiikkiluokkavalintojen. Meille on kertynyt niin paljon kokemusta julkisesti järjestetystä kasvatuksesta, että me tiedämme jo, mikä rooli on sillä, että päiväkodin tai koulun opettaja on helposti lähestyttävä ja luotettava.  

Lisämausteen tähän syksyyn tuo tietenkin korona, jonka kanssa eläminen painaa jatkuvasti takaraivossa myös työelämässä. Mitä jos luokka joutuu karanteeniin tai syksyllä taas ollaan etäopetuksessa? Silloin opettajan suuntaan katsovat kysyvästi paitsi lapset myös vanhemmat. 

Tässä tuleekin kiitos ja kannustus kaikille opettajille: vaikka ipanat saattavat joskus vaikuttaa siltä, ettei niitä yhtään kiinnosta, kuka siellä häärää, niin kyllä niitä kiinnostaa. Ja niin kiinnostaa meitä vanhempiakin. Siispä kiitos kärsivällisyydestä arviointikeskustelujen ajanvarauksessa. Kiitos sekä viikkokuulumisista että niistä viesteistä, joissa lapsemme on tehnyt jotain järjettömän tyhmää. Kiitos, että olet lempeä silloin, kun ajantaju on koulumatkalla kadonnut ja reppu siinä samalla. Kiitos siitä, että juttelette paljon, teette vahvuusvariksia, opettelette yhdessä kierrättämään ja treenaatte kaveritaitoja. Kiitos, että näette koulua pitemmälle. Olette tärkeitä.

30.5.2020

Sata syytä itkeä



Skidi oli armollisella tuulella. Hän ei usein suostu kuviin saati niiden julkaisemiseen, mutta koulujen päättäjäispäivänä hän on valmis tekemään poikkeuksen. Hän tietää, että tämä on se päivä, jolloin muutun normiäidistä itkijänaiseksi. Ei väliä, vaikka tänä vuonna juhlasaliin ei ollutkaan asiaa kuuntelemaan rehtorin puhetta, roska oli silmässä jo heti aamusta. 

En ole ollut tällainen aina. Tämä toukokuinen liikutusromahdus on jotenkin pahentunut vuosi vuodelta. Syytän monia eri asioita (keski-iän lisäksi).





On opettajien jäähyväiset. Molemmilla likoilla vaihtuvat opettajat, kun toinen siirtyy yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Wilmaan onkin kilahdellut summauksia luokan viimeisen viikon tekemisistä. Luokat ovat käyneet yhdessä piknikillä, pohtineet vahvuusvariksia ja miettineet keinoja muistaa niitä kavereita, jotka eivät ensi syksynä tule samalle luokalle tai samaan kouluun.



Oli viimeinen yhteinen koulumatka. Neljän vuoden ikäero tarkoittaa, että siskokset eivät enää ikinä ole samassa koulussa. Tuttu naama oli erityisesti alkuun Snadille tärkeä, ja isosisko on parin vuoden ajan toiminut palkattomana koulunkäyntiavustajana: roudannut luistimet, jeesannut kadonneiden kamojen etsinnässä, moikannut aina käytävällä ja tullut juttelemaan välkällä. Vaikuttaa siltä, että se on ollut molemminpuolin hauskaa ja vahvistanut siskoutta.

On todistukset. Sen lisäksi, että likkojen arvosanat olivat oikein hyvät, liitteeksi oli laitettu kannustavaa palautetta, jossa keskityttiin lapsen aitoihin vahvuuksiin. Ja täydestä sydämestä kirjoitettu palaute jää mieleen paljon paremmin kuin varsinainen arvosana.





On kasvaminen, fyysinen ja henkinen. Peruskoulu pystyttää lapsuudelle virstanpylväät, konkreettiset ja tunnistettavat raamit samalla tavalla kuin ne ovenpieleen lyijynällä vedetyt pituusmerkintäviivat. Ala-asteella jätetään vuosi vuodelta taakse pikkulapsielämä ja siirrytään hiljalleen kohti yläastetta ja teini-ikää. Peruskoulunsa päättävät kääntävät jo katsettaan vääjäämättömästi kohti muutaman vuoden päässä siintävää aikuisuutta.

Olen siis viettänyt tämän aamupäivän tilassa, jota nuorisolaiset ilmeisesti kutsuvat nimellä uglycrying. Keräsin kuitenkin itseni ja käytin tilaisuuden hyväkseni ottamalla esikoisesta noin kolmesataa kuvaa. Sillä näin tätä vanhemmuutta toteutetaan, lasten määrittelemillä rajoilla ja rakkaudella.


6.5.2020

Paluu uuteen arkeen



Viikon päästä elämä alkaa palautua normaaliksi. Joku sanoi jossain, että erityisoloihin tottuminen kestää viisi viikkoa, mutta peruskoulun puuttumiseen ei kyllä tottunut edes kahdeksassa. Kun siis uutinen koulujen aukeamisesta tuli, olohuoneestamme kuului kollektiivista kiljuntaa. Suurin ilonaihe olivat tietenkin kaverit, mutta Snadi hurrasi myös sille, ettei tarvitse askarrella enää ikinä mitään minun kanssani, minkä tulkitsin iloksi lähiopetuksen tasokkaasta pedagogiikasta.

Skidi oli kriittisempi. Hän oli tykästynyt etenemään omaan tahtiinsa ja siihen ettei iltaisin ollut läksyjä. Hänellä on ollut paljon harvinaista luppoaikaa.

Ymmärrän tätä ristiriitaa paremmin kuin hyvin.

Skidi on meistä se, joka ei ole juurikaan kärsinyt eristyksestä. Lasten neljän vuoden ikäero ja osittain myös persoonaerot näkyvät erityisesti ajanhallinnassa. Snadi jäi jatkuvasti kiinni siitä, että tehtävät oli tehty hutiloiden ja tehtävänantojen ymmärtäminen oli osittaista. Hän tarvitsee lähiopetusta, jossa tarjolla on matalan kynnyksen ohjausta, vuorovaikutusta ja palautetta eikä hän kertakaikkiaan pystynyt vielä tähän niin itsenäisesti kuin tilanne vaati.  

Skidi sen sijaan osaa jo ohjata itseään erinomaisesti ja suunnitella työntekoaan. Hän hoiti tonttinsa sekä koulutehtävien että harrastusten suhteen tunnollisesti ja mallikkaasti ilman muutosvastarinnan häivääkään. Saksofonikokeet piti vain soittaa videolle ja yleisurheilujoukkueen kanssa treenata hangoutsissa. Hänen kiireensä kasvaa epätehokkaassta päivärytmistä, joka tiivistyy kaikkiin tulemisiin ja lähtemisiin, reppujen pakkaamisiin, juomapullon täyttämiseen, soittimen roudaamiseen, läksyvuoreen. Koronaelämä on ollut mukavan rauhallista. On ollut kivaa tylsistyä ja leikkiä perinteisiä pihaleikkejä saman taloyhtiön lasten kanssa, tuijottaa läpi kaikki Friendien tuotantokaudet, opetella leipomaan ja käydä kävelyllä fossiilien kanssa. Kirjastoa on kuulemma ollut eniten ikävä, kavereiden jälkeen.

Rauhallisuuden arvostamisen toivoisin jäävän tästä ajasta hyväksi muistoksi niin että sitä vaalittaisiin ja vaadittaisiin jatkossa yhteiskunnassa paljon pontevammin. Rennon elämän takia vaahtoan lähikoulujen, harrastuspalveluiden, metsäleikkien sekä inhimillisten työmatkojen puolesta. Olen tehnyt 80% työaikaa vuodesta 2012 lähtien, koska halusin ruuhkavuosiveneessä takaisin soutajan paikalle – paremman balanssin työn ja vapaa-ajan välille. Toki pikkusormen mukana meni hiljalleen koko käsi: lopulta halusin päättää omista aikatauluistani siinä määrin, että ryhdyin yrittäjäksi. Ja vaikka tämä kaksi vuotta on ollut aika erikoinen reissu, en kadu mitään. Vapaus on edelleen kaiken tämän epävarmuuden arvoista. Minulle on aivan yhdentekevää, mikä tittelini on, onko työpisteeni avokonttorissa ja tarjoaako työpaikkani harrastusseteleitä, mutta haluan voida vaikuttaa siihen, mistä minun stressini koostuu. Haluan päättää millaisia töitä teen, kuinka paljon töitä teen ja mihin aikaan niitä teen. Pidätän oikeuden olla vastaamatta puhelimeen ennen yhdeksää. 

Toisaalta kaipaan myös vaihtelua. On ollut mahtavaa kyllästyä kotona nysväämiseen ja kaivata toimiston yli-ilmastoituun atmosfääriin, kaivata asiakkaita ja työkavereita, lounaita ja sitä, että joku on juonut keittämäni kahvit.

En pidä itseäni minään hyvinvointiguruna, mutta olen tyytyväinen siihen, että olen nelikymppisenä oppinut kuuntelemaan itseäni rauhan kaipaamisen suhteen. Tavoitteenani on ollut tehdä arjestani sellaista, etten kaipaa siitä akuutisti lomaa. Eikä sillä leppoistamisella tarkoiteta ainoastaan burnoutin välttämistä vaan sitä että energiaa riittää muuhunkin kuin nukkumiseen, joka on harrastukseksi aika paska. 

Mielelläni kuulisin, onko joku muukin ottanut tämän saman tavoitteen?

5.4.2020

Havaintoja nukkumisen ihmiskokeesta



Jotta ei menisi pelkäksi valitukseksi niin todettakoon seuraavaa: olen keksinyt vallitsevasta tilanteesta kaksi hyvää asiaa.
1) Pyykkiä tulee vähemmän, koska asumme kaikki samoissa verkkareissa viikon.
2) Nukumme ihan sairaan hyvin.

Yksi kiinnostavimmista koronan lieveilmiöitä onkin monessa perheessä alkanut nukkumisen ihmiskoe. Tavallisesti koko perheen unirytmitesti tehdään lomilla, jolloin asiat eskaloituvat nopeasti yökukkumiseksi, mutta nyt työt ja koulu pakottavat jonkinlaisen arkirutiinin ylläpitoon. Millaiseksi se on muodostunut? Onko päivärytmiä vaikea pitää yllä? Tuleeko tästä kesäloma on steroids?

Meidän perheessä löysät aamut tietävät pelkkää hyvää. Hyvälaatuinen ja riittävä uni on tietysti myös fyysisen terveyden ylläpitäjänä suuressa roolissa, mutta kodin positiivisella ilmapiirillä on valtava merkitys henkiselle jaksamiselle. Kaikki nukkuvat kerrankin tarpeeksi – ja tämä on suurin syy siihen, että pää ja avioliitto eivät hajoa tästä eristyksestä täysin. Toisin sanoen elämä väsyneiden teinien ja keski-ikäisten kanssa on jo normaalioloissakin sietämätöntä.

Kolme havaintoa kolmen viikon kokeilujaksolta.

Vaikka perheemme on jaettavissa iltavirkkuihin (minä ja Skidi) sekä joustaviin (Koti-insinööri ja Snadi, joka nukkuu vaikka kämppä ympäriltä räjähtäisi), meille kaikille sopii tasainen rytmi: siis se, että ei ole ysin ja kasin aamuja vuoron perään vaan heräämme joka päivä samaan aikaan. Olemme yrittäneet pitää koulu- ja työpäivän aloituksen aamuyhdeksässä, joten voimme hyvin nukkua kahdeksaan, kun pendelöinti puuttuu. Tämä on myös suurin syy siihen, miksi haluan asua lähellä koulua: näillä unenlahjoilla aamuissa ei ole joustovaraa. Hitsaan vanhempana paljon enemmän REM-unesta kuin luomuvoista.

Toiseksi ruokailu rytmittyy fiksummin. Meille sopii yhteinen lounas puolilta päivin. Erityisesti Snadille ennen yhtätoista realisoituva koululounas on liian aikainen, joten hän ei ole syönyt koulussa kovin paljon. Tästä aiheutuu tietysti paineita iltapäivän välipalakimaraa kohtaan, joka taas vie päivällisnälän. Ruokailuajat ovat siis kotikoulussa paremmassa tasapainossa, laatua kommentoimatta.

Kolmanneksi rytmi näyttää säilyvän, vaikka unen määrä lisääntyy. Snadi tykittää huikeita 11 tunnin öitä koko ajan, ja Skidikin melkein kymmentä tuntia. Erityisen iloinen olen teinin puolesta, jonka kanssa unensaantia ja unessapysymistä on opeteltu monta vuotta sekä teoriassa että käytännössä. Tyyppi heräsi jo vauvana 20 minuutin päiväuniltaan huutoon, kunnostautui sittemmin yövaeltelijana ja löysi lopulta motivaation lopulta migreenin ja ajoittaisin melatoniinin kautta.

Tämä nukkumisfiesta voi johtua tarkasta rytmistä tai siitä vauva-aikana hoetusta väitteestä, että uni ruokkii unta (muistelen jotain tällaista kuulleeni), mutta todennäköisesti siihen vaikuttaa myös ulkona vietetyn ajan lisääntyminen päivän pidentyessä ja kelien parantuessa. Kun kouluhommat on tehty eikä harrastuksia ole, voi koko loppupäivän olla ulkona.

Tämä viimeinen havainto on kiinnostava myös siksi, että yksi argumenteista, joilla vastustetaan kahdeksan-vitun-aamujen dumppaamista, on se, että lapset rupeavat vain valvomaan illalla pidempään, mikä tietenkin on perimätiedon mukaan portti koviin huumeisiin. No, meillä eivät valvo normaalia pitempään, nukkuvat vain enemmän. Hah.

Olen nukkunut itsekin suht sikeästi. Mikä johtunee siitä, että olen iltaisin aivan totaalisen puhki tapahtumarikkaista päivistä konsulttina, opettajana, kokkina, atk-tukena ja terveydenhoitajana. Snadin toteamuksesta ("luulin, että silmäpussit ovat vain silmien alapuolella") päätellen uni ei ratkaise ihan kaikkea. 


25.3.2020

Kotikoulun hetki hetkeltä -seuranta



8:30
- Hei kersat, olis taas uusi kotikoulupäivä! Tänään yritetään sitä samaa mitä eilenkin eli ootte ihan hiljaa huoneissanne puolille päivin ja teette opettajan antamia tehtäviä, eiks jeh? Ja sopikaa jo nyt, miten vuorottelette tietokoneen kanssa, ettei tule riitaa. Mulla alkaa etäpalaveri kymmeneltä enkä halua taustalle karjuntaa.
- Joo kyllä mä osaan mutettaa, mutta ette te voi silti huutaa taustalla, koska mä en kuule mitä siellä puhutaan.
- On se tärkeetä!

9:00
- No mitä?
- Ahaa, siis mikä oppilaan maailma..? Mä asennan sulle sen sovelluksen, hetki.
- Mikä sun gmailin salasana on?
- No en minäkään sitä muista. Voi per...
- Enhän kiroillu.

9:15
- No mitä?
- Miten niin "miten putsataan viemäri"?
- Teillä todella on kotitehtävänä lattiakaivon putsaus? Hahahhaha!
- No nauranpahan vaan.
- Voiko se odottaa iltaan?
- Se oli retorinen kysymys.
- Retorinen tarkoittaa, että se ei oikeastaan ollut kysymys.

9:20
- No mitä?
- Jos olet tehnyt kaikki tehtävät, tee lisätehtäviä.
- Mistä minä nyt voisin tietää mistä niitä löytyy?

9:38
- No mitä?
- Sulla on läksynä vanhemman haastattelu?
- Nyt? Voiko se odottaa iltaan? Ei tarvii vastata.

9:45
- Niin mitä?
- Tarviit tyhjän mehupurkin lintulaudaksi? Eihän lintuja edes ruokita... antaa olla.
- Litistetty ei käy?
- Et sä voi nyt juoda appelsiinimehua puolta litraa!
- Voiko tää odottaa siihen, että meillä tyhjenee orgaanisesti yksi purkki?
- Sekin oli retorinen kysymys.
- Kiva idea, mutta ei ole eettisesti oikein maksaa Skidille sen tekemisestä, koska kyseessä on sun läksy.

9:56
- Onko se tietokonehomma nyt sovittu? Mulla alkaa etäpalaveri neljän minuutin päästä ja silloin mua ei saa keskeyttää.
- Huhuu?

10:05
- Oikeesti nyt, hiljaa! Kone ekaks Skidille, Snadi tekee nyt tunnin musaläksyjä ja sit vaihto.

10:07
- Korjaus äskeiseen! Ei nokkahuilutreeniä tuntiin, kiitos!
- Ihan sama! Katso vaikka Netflixiä.

10:45
- No mitä?
- Miten niin sun sähköpostit on kadonnut puhelimesta?
- Eikun puhelimen ja tietokoneen sähköposti on sama asia eikä sun tili oo kadonnut... tai antaa olla, mä tuun katsomaan.
- Täällähän se oli, sä olit vaan osunut tohon selaimen raksiin, joka pienentää koko ikkunan.
- En mä tiedä, miksi sellainen rasti on.

11:05
- Niin?
- Kuva liitetään chattiin sieltä paperiliittimen... antaa olla, mä tulen näyttämään.

11:10
- Jatkossa älä aina sammuta konetta ennen kun tulet raportoimaan jostain ongelmasta. Tässä menee nyt yhteen pikkujuttuun aika kauan aikaa.
- Joo, mä tiedän, että mä sanoin, että koneen buuttaaminen jeesaa ongelmatilanteissa, mutta se ei päde tällaisiin ongelmiin vaan... antaa olla.

11:30
- Mitä nyt taas?
- Ei, teillä ei ole vielä nälkä. Ruoka tulee klo 12.
- Joo, todellakin on samaa kuin eilen.

11:55
- Okei, mä rupeen nyt laittaa ruokaa, tulkaahan jeesimään!

12:01
- Huhuu?
- Mihin oot nyt menossa?
- Ei se ei ollut retorinen kysymys! Miten niin sun täytyy just nyt lähteä ulos kuvaamaan jotain?

12:02
- Se, että sä putsaat tulevaisuudessa lattiakaivon omista hiuksistasi ei vapauta sua kaikista muista kotitöistä.
- Kerronko mä mihin voit työntää sun motin!

12:15
- Ei, en usko että maailmassa on ihminen, jonka nimi on Glöntzä Pökäle.

Voin olla väärässäkin.
Kuis monta päivää tätä vielä olikaan jäljellä? Sekin oli retorinen kysymys.

18.3.2020

Jotta tästä ei tulisi maailman pisin kuukausi



Kun ensimmäistä kertaa kuulin kuukauden karanteenista etätyön ja kersojen kera, ajattelin välittömästi sitä BBC:n ulkomaantoimittajaa, jonka jälkikasvu hyökkää työhuoneeseen kesken suoran uutislähetyksen.



Jos olisin konsultti, joka olen, olisin määritellyt tilanteen ns. blockeriksi. Se tarkoittaa projektin tuotantovaiheessa niin tärkeää tehtävää, että ilman sitä mistään ei tule mitään. Jo kaikkien harrastusten loppuminen oli tiukka paikka, mutta peruskoulun puuttuminen on täysimääräinen katastrofi.

Myös kersojen ensireaktiot tukivat hypoteesiani. Jouduimme käymään useampaan kertaan läpi, että tämä koronaeristys ei ole mikään yllätysloma tai screen time unlimited sessio vaan aamulla heräämme suht normaaliin aikaan ja aloitamme duunit ja opinnot lukujärjestyksen mukaisesti omissa huoneissamme, jota huom. kaikilla ei ole. Jouduin myös muistuttamaan, että taloudessamme jokaisen pitää edelleen mm. käyttää housuja, koska on maaliskuu ja jollain aina joku livelähetys menossa. Eikä kannata kinuta jälkkäriä joka päivä, koska emme ole missään Teneriffalla.

Jo tämän ensimmäisen aamun perusteella (minulla on 10 minuuttia etäkokouksen alkuun, kun joku räjäyttää eteiseen reppunsa sisällön ja terotinpurua leviää joka puolelle, toinen huutaa, että hänen Wilmansa lagaa ja kolmas itkee, miksi VPN tökkii) oli selvää, että illalla on kriisipalaverin paikka. Tästä tulee aivan liian pitkä kuukausi ellemme tsemppaa jotenkin perheenä.

Tarvitsemme jotkut säännöt. Yhteisenä workshoppina tietenkin, jotta kaikki kuvittelevat saavansa vaikuttaa.



Ensinnäkin huoneet on pakko siivota sellaisiksi, että niissä pystyy olemaan. Arkiaamuisin hommat alkavat viimeistään klo 9:00. Tänä aikana puhumme toisillemme mahdollisimman vähän. Yksi huone pyhitetään etäkokouksille ja mitään raskasta ei striimata tarpeettomasti jotta interwebsiä riittää kaikille. Syömme lounaaksi muiden äitien tekemää ruokaa eikä kukaan valita jos ja kun on taas samaa. Päivällä on pakko käydä ulkona välkällä ainakin puolen tunnin verran.

Tänä aamuna selkisi myös, että ne iltaharrastuksetkin on pakko palauttaa jollain tavoin. Jos vietämme koko päivän keskenämme, tarvitsemme myös jotain viihdettä ja rentouttavaa ohjelmaa, ulkoilun ja ruokailun lisäksi. Meillä ei ole edes pleikkaa eikä tablettia (vielä).

Suunnittelin jotain tällaista.

Maanantai: korttipelit. Vaikka ristiseiska aiheuttaakin aina perheen sisäisiä kaunoja.

Tiistai: jumppa. Skidi lupasi pitää lihaskuntotreenit ja minä venyttelyt.

Keskiviikko: lautapelit. Pelataan kaikki kaapista löytyvät pelit läpi.

Torstai: leivonta. Palautamme pullatorstain ohjelmistoon, mutta kotikonstein. Mummi laittaa reseptin ja kersat saavat sotkea keittiön.

Perjantai: esitelmä. Voisin tietysti ehdottaa, että opiskelemme yhtenä iltana kaikki jotain kehittävää. Sehän olisi täysin mahdollista. Yle Oppiminen tarjoaa valtavasti erilaisia etäopiskelusisältöjä, kansainväliset yliopistot tarjoavat satoja verkkokursseja ihan ilmaiseksi ja myös Googlella on mm. digitaaliseen markkinointiin liittyviä opintokokonaisuuksia. Mutta madalletaan vähän rimaa.
Ehdotin, että jokainen perheenjäsen pitää perjantaisin esitelmän valitsemastaan aiheesta, jonka hyvin tuntee, ja muidenkin pitäisi. Odotan Snadilta kovaa panosta tässä, mahdollisesti jotain emojien maksimikäytöstä WA-viestinnässä tai vinkkilistaa "Näin räjäytät ulkohousut alle minuutissa".

Lauantai: leffailta. Koska kaikki pystyvät jo lukemaan tekstityksiä, unohdamme loputkin ikärajat ja alamme tahkota läpi Pottereita. Kulunut talvi aiheutti sen, että Netflix on suht haravoitu (kuten ET, Wall-E, Big Hero ja kaikki Star Warsit), mutta onneksi muutama Studio Ghibli on vielä katsomatta. Muitakin perheklassikkoja saa vinkkailla!

Sunnuntai: metsä- tai rantaretki fillareilla. Käydään kaikki kivat paikat lähimestoilta läpi ja syödään eväitä.

Ja heti kun tämä karanteeni loppuu menen ostamaan koiran, koska elämä on liian lyhyt kaikenlaiseen järkeilyyn. Älkää kertoko Koti-insinöörille.


27.2.2020

Tee parhaasi ja muut epämääräiset neuvot



Wilmaan kilahti aamulla päätös, jota oli jo hiukan odotettu. Musaluokkavalinnat.

Snadille oli alusta asti selvää, että hänkin haluaa musiikkiluokalle. Sisko on aina hehkuttanut omaa luokkaansa ja toisaalta laulaminen tuntuu olevan asia, jota Snadi haluaa tehdä myös unissaan ja hampaita pestessään (no joke). Vanhempana tähän oli myös helppo kannustaa, sillä neljän vuoden kokemuksella toiminta on ollut ikätasoon nähden upea yhdistelmä iloa ja kunnianhimoa.

Pääsykokeisiin osallistuminen oli kuitenkin kova paikka. Moniosainen testi ei ollut helppo eikä kaikkia osiota varten voinut harjoitella kotona. Snadi on perusluonteeltaan aika rohkea ja puhelias ja hänellä on tarkka sävelkorva, mutta yksin suht tuntemattomien aikuisten eteen marssiminen oli jännittänyt enemmän kuin mikään koskaan. Lauluja oli harjoiteltu, mutta silti kertosäkeen sanat olivat unohtuneet hengittämisen ja äänenavauksen lisäksi. Kitarabiiseistä ei ollut muistunut mieleen kuin toinen. Rytmiikkaosion sujumisesta hän ei osannut sanoa mitään.

Olen aina jankuttanut, että parhaansa tekeminen riittää, mutta... eihän se pidä paikkaansa. Oma paras ei aina riitä, jos viivalle asettuu vielä parempia. Lisäksi parhaansa tekeminen on vaikeaa! Kilpailuihin ja esiintymiseen ylipäätään liittyy teknisen osaamisen lisäksi niin paljon mielentilaan liittyviä muuttujia – keskittymiskykyä, vireystilaa ja itseluottamusta –, että parhaansa tekemiseen tarvitaan kokemusta ja vähän tuuriakin. Harvalla tokaluokkalaisella on kykyä kääntää jännitys suorituksen parantamiseen, ja ramppikuumeeseen jäätyy aikuinenkin.

Olimme siis henkisesti valmistautuneita molempiin päätöksiin. Kun tilannetta pohdittiin ja käänneltiin yhdessä, hyviä puolia löytyi runsain määrin.

– Kun yrittää tehdä parhaansa, tekee ainakin jotain. Aina kannattaa yrittää ja seuraava mahdollisuus on sitten yläasteella.
– Tuli arvokasta kokemusta jännittämisestä. Kaikkia jännittää joskus ja jännityksen hallinta on vaikeampaa kuin minkään muun.
– Hakijoita on enemmän kuin paikkoja, joten kaikki eivät kuitenkaan pääse. Vertaistukea löytyy pettymyksen kohdatessa.
– Kaikki eivät hakeneet, joten tulevalla luokalla on joka tapauksessa tuttuja.
– Kävi miten kävi, koulu pysyy samana, joten ystäviä näkee kyllä edelleen.
– Musiikin harrastaminen ei riipu musiikkiluokkapaikasta. Snadi on aina uskonut siihen, että vauhti korvaa puuttuvat taidot, joten hui hai, laulu jatkuu ja soitto soi.

Kun sitten aamulla hikisin sormin näppäilimme Wilman auki ja Snadille osoitetusta päätöksestä oli tulkittavissa, että hakijan saama pistemäärä riitti musiikkiluokkapaikkaan, alkoi valtaisa riemu. Tällä kertaa se parhaansa tekeminen riitti!

Ilon kiljahdukset vaihtuivat kuitenkin kolmen sekunnin päästä hiljaisuuteen: mutta entäs muut? Ketkä muut pääsivät samalle luokalle? Miltä niistä tuntuu, jotka eivät päässeet, vaikka halusivat? Kun on itse kertaalleen omakohtaisesti miettinyt, miten kielteiseen päätökseen pitäisi suhtautua, osaa ajatella asiaa muidenkin kannalta – ja ehkä lohduttaa.

Isommallakin tytöllä on meneillään sama jännitys, mutta kertaluokkaa painavammalla twistillä: tämän päätöksen mukana tulee myös päätös yläasteesta, joita on alueella kolme. Tiedon seuraavan kolmen vuoden meiningistä saa siis kaksi kuukautta ennen kuin ala-aste loppuu. Tiukkaa. Skidi on jo tottunut kilpailemaan, mutta toisaalta hän on myös tottunut siihen, että kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Niin kuin järjestyykin.

Minun osaltani odotettavissa on, että iltakonserttien määrä tuplaantuu. Siinäpä kalenterointipuhdetta meidän perheelle. Teemme parhaamme.


26.1.2020

Yläkoulun haamut

Tässä hän on jäällä, konkreettisesti yläkoulun ja alakoulun välissä.

Aina se yllättää vanhemmat, samaan tapaan kuin talvi yllättää autoilijat. Kasvaminen. Ei kai tähän ikinä totu, aina tulee uusia ensimmäisiä kertoja, joku muutos, joka kouraisee tai sykähdyttää tai saa roskan silmään.

Erityisesti peruskoulu on paha. Kun täytin hakulomaketta yläkouluun, sydämeni otti pari ylimääräistä lyöntiä. Oikeasti, meillä asuu syksyllä seiskaluokkalainen. Ala-aste on kohta tarvottu läpi. Skidi ei ole enää ollenkaan pieni ja pihalla, vaan järkevä, iloinen, vastuullinen, empaattinen ja erinomaisesti tunteitaan ja ajatuksiaan sanoittava mimmi, joka suunnittelee ottavansa lukiossa pitkän matematiikan, koska sitä maailman pelastaminen vaatii.

Mutta huomaan, että minua jännittää tämä muutos, oletettavasti enemmän kuin Skidiä. Hän hakee siihen samaan yläkouluun, minkä minäkin kävin silloin 80-luvun lopulla. Siihen, jonka pitkiä käytäviä, ahdistavaa tunnelmaa ja kirkkaan valkoisia luokkahuoneita opin inhoamaan niin etten harkinnutkaan saman opinahjon lukiota, vaikka se olisi ollut paljon lähempänä kotiani.

Yritin muistella millaiseksi tunsin oloni seitsemännellä, mutta en saanut tunteen päästä kiinni.

Yläasteaika näyttäytyy enimmäkseen sekavana ajanjaksona, johon sekoittui väsymystä ja turhautumista ja inhoa merkkivaatejengiä kohtaan. Jouduin eri luokalle kuin kaikki ystäväni, joten olin yksinäinen. En jaksanut pelata sosiaalisia pelejä ollakseni suosittu (siinä mielessä mikään ei ole muuttunut), joten istuskelin usein itsekseni kirjoja lukemassa. Tähän kun lisää teini-iän yleisen vitutuksen ja surun vanhempieni erosta, ei oikeastaan ole ihme, etteivät aivoni tuota mitään koherenttia ja tunnistettavaa muistijälkeä.



Mielen filttereihin kannattaa aina suhtautua raikkaan ennakkoluuloisesti. Koska oli siellä iloakin, vaikka sitä joutuikin vähän raaputtamaan esiin. Tapasin seitsemännellä luokalla koulun kuviskerhossa kivan tytön, jonka kanssa hiljalleen ystävystyin ja hän on hyvä ystäväni edelleen. Hänellä oli punainen filmikamera ja hän osasi sekoittaa jäätelöstä ja kokisesta huikean juoman. Pääsin mukaan urheiluseuraan, koska poikien liikunnanope vinkkasi valmentajalle, että olin yleisurheilussa suht lahjakas, vaikka rahaa lisenssimaksuihin ei ollutkaan. Ja edelleen muistan, kuinka ihastukseni pyysi minua kirjoittamaan yhdelle ärsyttävälle pojalle opettajainhuoneesta pöllityn jälkkälapun. Huijaus paljastui, tietenkin, ja sain puoli tuntia jälki-istuntoa. Ihastukseni sai tunnin. Olin sen jälkeen hänen silmissään ihan cool.

Kaikki tämä muistojen suuren sukkalaatikon perkaaminen vain osoittaa, että pelkoni ovat omiani. Minun tarinani ovat minun ja vain yksin minun, eikä Skidin elämä muistuta pätkääkään entistä elämääni silloin. Hän tietää, että musiikin harrastaminen jatkuu, vaikka ei musiikkiluokalle pääsisikään. Skidiä ei tunnu pelottavan edes joutuminen johonkin toiseen kouluun, hänhän on jo kaksi kertaa aloittanut tyhjästä.

Koulurakennus on kertaalleen purettu ja rakennettu uudelleen. Haamut ovat kaikonneet käytäviltä ja ehkä maailmakin on muuttunut. Onneksi Skidi käy edelleen kanssani kävelyllä, jolloin minä voin ottaa mallia hänen kevyestä askeleestaan.

11.11.2019

Uusi linjaus: myös kouluruokailu tulisi pitää kirkossa



Paljon melua herättänyt apulaisoikeusasiamiehen linjaus siitä, että kirkko on uskonnon harjoittamiseen tarkoitettu tila, on saanut monet poliitikot pöyristymään. Kokoomuksen ja Keskustan johtohahmot ovat molemmat sitä mieltä, että kirkossa pitää voida käydä muissakin koulumaailman tilaisuuksissa kuten lakkiaisissa.

Toimittajamme Anna Hoosi kävi tapaamassa heitä.

– Mitä muuta kirkossa voisi järjestää kuin koulun kaikille yhteisen joulujuhlan ja lakkiaiset?
– Vaikka mitä! Kyllähän jokainen arjessa ymmärtää, että kun lapsia kuljetetaan niin kirkkohan on erinomainen osoite.
– Mutta osaatteko sanoa jonkin esimerkin? 
– Mikäpä kirkkoon ei sopisi! Olisi hyvä pohtia myös kouluruoan tarjoilemista kirkon tiloissa, siellähän on ehtoollistoiminnasta paljon kokemusta. Miksi ihmeessä käyttää syömiseen jotain ruokalan tapaista paikkaa! Hyi olkoon.
– Entä uimaopetus?
– En näe miksi ei! Olisihan se ahdasmielistä ajatella, että uimiseen tarvitaan vettä. Voihan myös viinissä uida, hehe.
– Mutta entäpä ihmiset, jotka eivät kuulu kirkkoon?
– He ovat myös tervetulleita kirkkoon, virsiähän voi myös hyräillä mukana ja mumista kädet ristissä jotakin epäselvää rukousten ajan. Ei se niin nokonuukaa ole.
– On muitakin ihmisiä, jotka oikeusasiamiehen tavoin katsovat, että kirkko ei ole arvovapaa kerhotila vaan itse asiassa edustaa sakraalia jumalan huonetta, ihan etymologisestikin. Mitä vastaatte heille?
– Etymologia kuulostaa kaiken maailman dosenttien hurskastelulta, hehe. Aina olen kirkkoon kuulunut ja sen hyväksi ratkaisuksi kokenut. Eikös niin sanota, että mikä sopii yhdelle, sopii kaikille?
– Niin, vastapuoli on sitä mieltä, että koulun liikuntasali, joka on toiminut joulujuhlan tapahtumapaikkana jo kymmeniä vuosia, voisi olla juuri tila, joka sopii kaikille. Kommenttinne tähän?
– Onpa vanhanaikainen näkemys. Miksi me turhaan näitä kirkkoja rakennamme, jos niissä ei voi edes tupareita pitää?
– Tupareita?
– No eipäs nyt tehdä kärpäsestä lippalakkia.
– Kiitos haastattelusta. 
– Aamen!

30.9.2019

Koulukyyti as a Service


Tällä pelillä pääsee, mutta kuinka pitkään?

Olen yrittänyt ratkaista kinkkistä ongelmaa: kun pyöräilykelit loppuvat, millä kuljetaan kouluun? Tilanne on siis se, että väistökoulumme muutti syksyllä Espoon toiselta laidalta naapurikaupunginosaan. Tämä muuvi ei mainittavasti meitä jeesannut: täältä meidän kulmaltamme kouluun on edelleen puolen tunnin matka, mutta ilman kuljetusta. 

Mitään järkevää julkista yhteyttä ei täältä koululle mene ja kävellen (rakennustyömaita väistellen) matkaan menee aikuiseltakin yli puoli tuntia. Toistaiseksi matkan on voinut skuutata / pyöräillä, jolloin matka-aika on vajaan vartin.

Väistökoulujen aihettamat logistiikkaongelmat tuupataan surutta vanhempien ratkaistavaksi ja useimmiten ne ratkeavatkin, koska suurimmalla osalla on auto – työmatkalla siis vain koukataan koulun kautta (mitään kiky-toimintaa tämä ei tietenkään ole). Mutta ne vanhemmat, jotka eivät voi syystä tai toisesta toimia koulukyytinä, pohtivat samaa: mitä sitten kun fillarointikelit loppuvat? Edessä on jossain vaiheessa se hetki, jolloin on aina liukasta, pimeää ja kylmää. Lumisateiden jälkeen kevyen liikenteen väylät aurataan "sitten kun ehditään", joten vaikka muuten osaisi, uskaltaisi ja tarkenisi, ei yksinkertaisesti pysty. Erityisesti jos on ekaluokkalainen.



Tarve olisi siis nimenomaan säännölliselle aamuvuorolle (yksi kahdeksan aamulle ja yksi yhdeksän aamulle), sillä mateleminen takaisin kotiin ei aiheuta Wilma-merkintää.

Olen seurannut älyliikenteen puskemista suomalaiseen arkeen, mutta en keksi, millä tämän hoitaisin. Mikä MaaS-ratkaisu mahdollistaisi sen, että tämän kulman lapset (joita on kymmeniä) saisivat talvikaudella koululle yhteiskyydin? Maksan mielelläni muutaman euron mielenrauhasta.

Vaikka lapsilogistiikka on tunnistettu aikasyöppö kouluajan ulkopuolellakin, ratkaisuja on tarjolla vähän.

Eräs jalkapalloseura käyttää Kyyti-palvelua junnujen iltapäivälogistiikkaan, mutta tuote ei varsinaisesti ole myynnissä. Espoossa kutsukyytipalvelu tekee paluun, mutta se ei toimi suunniteltuna kimppakyytinä kovin hyvin. Forum Viriumilla on meneillään useita robottiautopilotteja mutta niistä ei ole kaupalliseen käyttöön vielä hetkeen. Whimin tarjoama kympin taksi lienee järkevin, jos sovitaan yhteinen lähtöpaikka.


Joukkuelajiharrastuspostauksen yhteydessä kiteytyi myös kysymys siitä, missä vaiheessa kimppakyydit menivät pois muodista. Onko kyytien tarjoamisesta ja pyytämisestä tullut omituista? Johtuuko se siitä, että elintasomme on kasvanut niin paljon, ettei polttoainetta tarvitse säästää vai siitä, että autosta tuli nopeasti joka kodin pääasiallinen liikkumisväline. Tunnistan itse kyytien kyselemisen nolouden, sillä korvaukseen ei ole mitään standardia, jos ei voi maksaa vastakyydillä. Vakiokyydittäjille tyrkkään silloin tällöin viinipullon.

Toisaalta jos lasten kuljettaminen mielletään vanhemmuusteoksi, markkinat jäävät tietysti pieniksi. Olen itse sitä mieltä, että kuskaaminen on vain kuskaamista, mutta onko kaltaisiani liian vähän?

Start-up hermoani kyllä kutkuttaa. Käsitykset liikkumisesta ovat muuttumassa. Sen myötä kuljetuspalvelut monipuolistuvat ja normalisoituvat, jolloin ne saavat samanlaisen aseman kuin kotisiivous: kukaan ei enää ihmettele, että joku käy pyyhkimässä pölyt pari kertaa kuussa, ehkä jonain päivänä ei ole outoa tilata koulu- tai harrastuskyyti.

1.6.2019

Enemmän kuin kasin oppilas



Niin siinä luki, molemmilla. Ipanat siirtyvät seuraaville vuosiluokille, ensimmäinen kuudennelle ja toinen tokalle.

Todistuksia tutkittiin tänä vuonna pitkään ja hartaasti.

Skidi sai ensimmäistä kertaa numerotodistuksen. Tätä ennen alakoululaisen spettarin arvosanat olivat olleet kirjallisia arvioita lukuvuoden suoriutumisesta, mutta nyt ne vaihdettiin numeroarvosanoiksi. Ajattelin, että tyyppi tykkäisi suoraviivaisista numeroista (ja minäkin olen niihin tottunut), mutta yllättäen tuomio olikin, että "nämä numerot ovat vähän tylsät". Kirjallisissa arvioinneissa oli yleensä mukana joku henkilökohtainen, positiivinen huomio, kehu tai kannustus, numero tuli ilman saatetekstiä. Keskiarvon sai laskea halutessaan.

Snadin todistuksessa oli enemmän asiaa. Vaikka Snadi ei aivan täysiä pisteitä kaikista aineista saanutkaan, ope oli laittanut virallisten arvioiden perään muutaman mukavan lauseen edistymisestä ja positiivisista persoonallisuuden piirteestä: innostumisesta, ystävien auttamisesta ja siitä, että "esiintyy mielellään". Niitä oli kiva lukea niin oppilaan kuin vanhemman näkökulmasta, varsinkin kun muistaa, mistä lievää epätoivoa sisältäneestä tilanteesta tähän ensimmäiseen kouluvuoteen lähdettiin. (Toki kehitystoiveena oli mainittu omista tavaroista huolehtiminen, johon on helppo tämänkin viikon jälkeen yhtyä.)

Tuo pieni lisärivi on yllättävän tärkeä osa todistusta. Siinä voi kannustaa, selittää ja täsmentää tai erikseen vielä kiittää edistymisestä. Sanallisiakin arvosanoja voi vertailla (enkä tiedä, tuleeko siitä kenellekään hyvä mieli), mutta positiivinen palaute on aina oma, eikä kellään ole parempi. Niitä on kiva esitellä ja kavereiden kehuja on helppo myötäelää. Niistä myös rakentuu käsitys itsestä.

Numerot ovat paljon jäykempiä ja ohjaavat katsomaan keskiarvoa, josta taas tulee helposti henkilökohtainen kilpailunumero. Silloin on helppo tuntea huonommuutta vaikka olisi ihan keskiverto kasin oppilas, saati sitten jos numero on huonompi.



Olin itse lukioon asti juuri se vähän päälle kasin keskiarvon oppilas. Lähdin koko touhuun takamatkalta, koska en käynyt päiväkotia enkä eskaria, en ymmärtänyt harjoittelusta mitään eivätkä vanhempani auttaneet läksyissä tai olleet muutenkaan paikalla. Menestyin kielissä ihan mukavasti mutta matematiikan heikot arvosanat laskivat keskiarvoa ja pänttäysaineet kuten historia olivat raskaita. Minun kannustukseni olivat liikunnan kymppi ja se, että kuvistyöni pääsi usein "seinälle" eli koulun näyttelyyn parhaimmiston joukkoon. Nämä muutamat positiiviset kokemukset aiheuttivat sen, että pidin itseäni hyvänä oppilaana ja hain lukioon. Lukiossa huomasin jo ihan pitäväni opiskelusta (paitsi matematiikasta) ja keskiarvoni nousi yli yhdeksään.

En koskaan pitänyt itseäni minään briljanttina yleisnerona mutta omassa jutussani olin hyvä, mikä teki minusta mielessäni enemmän kuin kasin oppilaan. Ja näin jälkikäteen voin todeta, että positiivinen kokemus omasta osaamisesta ja kyvyistä edes numeromuodossa oli motivoivaa. Kaikenlainen positiivisessa hengessä annettu palaute, jonka pohjalta kasvaa usko omiin kykyihin, on mielestäni koko peruskoulun tärkein tehtävä – tuo usko kun määrittelee sen, mitä uskaltaa tavoitella ja miten epäonnistumisesta nousee. Ilman sitä ei ole mitään muuta kuin ajelehtimista. Miten kannustetaan niitä, joiden numeroissa ei ole mitään hehkutettavaa?

Kiitos siis opelle kehuista, ne luettiin tarkkaan ja painettiin mieleen. Tokaluokkalainen aloittaa ensi syksynä optimistisin mielin ja uskoo vakaasti myös siihen, että ne kamatkaan eivät ole enää pitkin käytäviä ja niittyjä. Minäkin uskon, jos oikein pinnistelen.


8.5.2019

Vielä kerran lähikouluista



Anteeksi, hieman kotiseutuasiaa tähän väliin aiheesta, joka on meidän perhettä koskettanut jo viitisen vuotta. Saan näihin aikoihin aina yhteydenottoja vanhemmilta, jotka yrittävät saada pakkaansa kasaan, kun ekaluokkalainen ei ole päässytkään lähikouluun vaan on ohjattu ainoana eskariryhmästään jonnekin hornantuuttilaan. Koska taulukkolaskelmat näyttävät, että niin on fiksua. Joudun aina vastaamaan, että mitkään valitukset eivät auta. "Perusteet" ovat vain sanahelinää, joita voidaan tulkita eri tavoin joka vuosi.

Olikin vähän adrenaliinintäyteinen aamu tätä juttua lukiessa. Virkamies siinä selittelee, että ei me tahallaan kiusata. No sehän tästä nyt vielä puuttuisi!

En ihan rehellisesti ymmärrä, miten tämä lähikoulun konsepti voi olla näin vaikea. Ala-asteen on oltava lähipalvelu ja koulupolun on oltava ennakoitavissa jo eskarissa. Tästä ei saa tinkiä. Koulunaloituksen pitäisi olla koululaisellekin iloinen, uusi elämänvaihe eikä mikään sekava arvonta! Työssäkäyvän vanhemman (joita Espoossa onneksi löytyy) näkökulmasta taas arki on ihan riittävän kuormittavaa ilman tällaisia yllätyksiäkin, ja ennakoitavuus on kaiken arjen sujumisen kannalta olennaista (suora lainaus kaupungin strategiasta: "Espoossa on tärkeää, että arki sujuu"). Lisäksi tässä maassa lähdetään siitä, että lapsia ei tarvitse kuljettaa kouluun vaan jopa ekaluokkalaisen voi päästää turvallisin mielin liikenteeseen.

Tässäpä siis virkamiehille verorahoillani laadittu parannusehdotuslista, jonka voi ottaa käyttöön vaikka ihan heti.

1. Juurisyynä on löysä työskentely homekoulujen kanssa. Älkää nyt herranjumala vatuloiko uusien koulujen rakentamisen kanssa neljää vuotta! Parakki pihalle ja lapio maahan mahdollisimman pian kun huomataan, että nyt on taas käynyt niin kuin on käynyt. Ja jos museoviraston pitää neuvotella niin aloittakaa sekin hyvissä ajoin.

2. Jos kuitenkin tyrkkäätte väistökoulun 11 kilometrin päähän, ymmärtäkää, ettei tämä ratkaisu ole yhdenkään vanhemman mielestä mikään vetovoimatekijä. Silloin voi olla, että juuri siihen kouluun ei ole suurta tunkua vaan haku kohdistuu LÄHIALUEELLA SIJAISEVIIN KOULUIHIN. Katsokaa siis taas kohtaa yksi.

3. Oppilaaksiotossa pitää priorisoida mahdollisimman lyhyt koulumatka. Jos kauempaa haluaa tulla sisarusperusteella, paikan saa, jos niitä jää. Tämä lisäisi ennakoitavuutta merkittävästi.

4. Lopettakaa harhaanjohtava viestintä. Älkää puhuko lähikouluista tai "turvallisesta koulupolusta" missään kohtaa opetussuunnitelmaa, jos kummastakaan ei ole mitään takeita. Jättäkää myös ne nimelliset perusteet pois kokonaan papereistanne, jos ja kun samasta osoitteessa voidaan tänä vuonna ohjata ihan eri kouluun kuin seuraavana vuonna. Kannattaa myös korostaa, että minkäänlainen inhimillinen harkinta ei kuulu repertuaariin.

5. Jos lapsi ei pääse lähikouluunsa, täytyy koulumatkan turvallisuus arvioida jokaisen kohdalla yksilöllisesti, varsinkin kun koko kaupunki on yhtä työmaata. Tähän arvioon ei riitä, että aikuinen mies käy kävelemässä reitin ja toteaa, että ihan hyvin tämä meni. Simulaatioon tarvitaan vaihtelevalla liikennesilmällä ja keskittymiskyvyllä varustettu 120 senttinen tappi, pilkkopimeässä talviaamussa repun ja luistinten kanssa.

6. Ventovieraassa ryhmässä on aina yksinäisyyden ja kiusatuksi tulemisen riski.  Tämä toteutui meidän kohdallamme. Toivottavasti kaupunki osaa sitten korjata jäljet.

Ja tähän joku vapaavalintainen, painokelvoton lopetus.

23.3.2019

Lempiaineeni elämänkatsomustieto



Wilmaan napsahti viesti elämänkatsomustiedon opelta. Ensi viikolla on tiedossa retki: ryhmä lähtee käymään juutalaisessa synagogassa ja islamilaisessa moskeijassa. Välittömästi iski kateus. En ole pätkääkään hengellinen ja ussan tunnilla kuolin tylsyyteen, mutta voisin hyvin lähteä käymään moskeijassa, sillä en tiedä niistä mitään.

Kun viisi vuotta sitten piti vahvistaa osallistuminen perusopetukseen ja ensimmäistä kertaa laittaa ruksi valitsemansa katsomusopetuksen kohdalle, en tiennyt elämänkatsomustiedosta mitään. Uskonnottoman lapsen saa laittaa uskontotunnille mutta ei toisinpäin ja minäkin mietin, pitäisikö mennä enemmistön mukana. Suhtauduin koko aineeseen vähän epäillen: onko ideana tarjota ei-kirkkoon kuuluville oppilaille samantyyppistä turhanpäiväistä sijaistekemistä, jota päiväkodissa tarjottiin niille, jotka eivät osallistuneet seurakunnan järjestämiin aamunavauksiin.

Nyt olen tuohon valintaan enemmän kuin tyytyväinen. ET on yllättänyt positiivisesti ja hyvän opettajan myötä se on kiilannut yhdeksi Skidin lempiaineista. Kun kuulustelin maailman uskontojen koealuetta (enkä todellakaan muistanut, mikä on kristinuskon kultainen sääntö*) ja selailin läpi Skidin ET-vihkoa, oli helppo ymmärtää suosion syy. Se on universumin asioiden pohdiskelijalle juuri oikea tunti. Ja koska elämänkatsomustiedon suosio kasvaa hiljalleen (jopa täällä patakonservatiivisessa Espoossa), enää ei tarvitse olla edes se luokan ainoa outolintu.

Vihkon alussa kuvaillaan tavoitteet – ET:ssä opiskellaan hyvää elämää, työskentelemään muiden kanssa ja ymmärtämään eri uskontoja. Tämä kuulostaa minunkin lempiaineeltani! Kotitehtävissä pohdittiin mm. arvoja suhteessa yksilöön, yhteiskuntaan ja uskontoon, YK:n missiota sekä erilaisia vaikuttamisen keinoja. Erityisen vakuuttunut olin syksyn itsetuntemuksen kokonaisuudesta, jossa käytiin läpi omaa luonnetta erittelemällä ydinvahvuudet  (=luonteen parhaat puolet, joista saa energiaa), kasvuvahvuudet (=taidot, jotka eivät tunnu luontaisilta, mutta joista haluaa oppia) ja voimavahvuudet (sinnikkyys, itsesäätely ja myötätunto). Lopuksi Skidi oli ideoinut nettikiusaamisen vastaista työpajatoimintaa.

Olen ennenkin päivitellyt tätä samaa, mutta jestas, millä eväillä nämä tyypit siirtyvät joskus työelämään. Nämähän ovat jo yläasteella valmiita liikkeenjohdon konsultteja, jotka voivat vetää johtoryhmälle vahvuusvarisharjoituksen.

Tuntuu, että suvivirsigaten jälkeen keskustelu katsomusaineiden opetuksesta on vähän tyrehtynyt. Joulun alla joku Opetushallituksen jantteri horisi jotain uskontoallergiasta, mutta mitään uusia, rakentavia ajatuksia ei ole mediassa näkynyt, vaikka uskonnottomien määrä kasvaa. Minun on aina ollut vaikea ymmärtää, miksi kaikille ei voi olla yhtä yhteistä sivistävää oppituntia, jonka lisäksi jokainen voi sitten kotonaan järjestää haluamansa tunnustuksellisen lisämateriaalin tai -rituaalit. Ehkä tässä on asia, joka etenee ihan omalla painollaan.

* Se on se "mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille".

13.3.2019

Olisipa sellainen koulu, josta ei tekisi mieli lintsata


Luin tänä aamuna jutun yhdeksäsluokkalaisesta Henkasta, jonka luvattomat poissaolotunnit koulusta eivät mahdu enää Wilmaan. Koulunkäynti oli muuttunut tervanjuonniksi yläasteella ja yhdeksännellä luokalla tilanne oli räjähtänyt käsiin. Henkka kertoo jutussa, että hän jäi mieluummin nukkumaan tai pelaamaan, sillä koulu ei ole aikoihin ollut kivaa. Vanhemmat olivat tilanteessa voimattomia.

Tämä on jostain syystä asia, jota välillä mietin: miten pitkään tätä hymytyttöpatsaiden keräilyä jatkuu? Se nimittäin voi hyvinkin loppua. Olisi hirveän helppoa haukkua Henkkaa luuseriksi ja hänen vanhempiaan vässyköiksi, mutta silloin lakaistaan niin ongelmat kuin ratkaisutkin maton alle.

Juttua varten haastateltu rehtori nimesi lintsaamisen syiksi rajattomuutta, vanhemmuuden puutetta, päihteiden väärinkäyttöä, mielenterveysongelmia, peliriippuvuutta ja sosiaalisten taitojen heikkoutta. Varmasti näin. Mutta eivätkö nuo ole oireita jostain muusta, joka vain ilmenee lintsaamisen kautta? Hyvin nopealla analyysilla iso ongelma on lapsiperheköyhyys, joka aiheuttaa syrjäytymistä, ulkopuolisuutta ja harrastuksettomuutta, mutta kuten jutussa todetaan, lintsareita on myös niissä lapsissa, joiden perheillä ei ole mitään näkyviä ongelmia.

Motivaatiotutkijoiden mukaan koulunkäyntiä vältteleville on kertynyt paljon huonoja kokemuksia koulusta kuten kiusaamista. Tämä lienee aika itsestäänselvää. Ihminen ei mielellään mene paikkaan, jonka hän kokee epämiellyttäväksi ja turvattomaksi. Lintsaaminen itsessään on tapa välttää pelkoa ja muita negatiivisia tunteita, siksi lintsareita on myös aikuisissa, tietenkin.

Oli aika kun en halunnut mennä töihin, sillä yt-ilmapiiri oli ahdistava.
Oli aika kun en halunnut mennä kotiin, sillä siellä odotti uusi työvuoro.
Ja oli todellakin aika, kun en halunnut mennä kouluun sosiaalisten pelien takia, joita en ole koskaan oikein jaksanut työelämässäkään.

En itse koskaan uskaltanut jättää menemättä, mutta joku toinen uskaltaa. Menin töihin ja yritin olla mahdollisimman näkymätön. Kärvistelin ja siedin yläastetta kunnes viimein lukio tarjosi uuden raikkaamman ilmapiirin. Vältän edelleen verotoimiston kirjeiden avaamista viimeiseen asti.

Minusta näyttää siltä, että varsinkin yläasteen koulunkäynnin mielekkyys pitäisi ottaa vakavasti ja selvittää paljon laajemmassa mittakaavassa oppilaiden kanssa, millaisia juurisyitä lintsaamiselle löytyy ja toisaalta, mikä koulussa motivoi. Motivaation pitäisi nimittäin aina löytyä tekemisestä itsestään, jolloin palkitsevuus ei ole riippuvainen ulkopuolisesta lahjonnasta. 

Teini-ikä on muutenkin hormonimyllerrysten aikaa. Jo pelkkä unirytmin muutos voi saada koulunkäynnin tuntumaan vastenmieliseltä, jopa mahdottomalta. Tähän ongelmaan on onneksi havahduttu.

Mutta yksi, mitä jutussa ei juurikaan käsitellä, on kysymys tulevaisuudesta – miksi koulua ylipäätään käydään. Ilmastolakot ovat yksi merkki siitä, että nuoret miettivät paljonkin sitä, miltä heidän elämänsä jatkossa näyttää. Henkan näkymät viiden vuoden päähän ovat jäsentymättä.
– Jossain töissä. Ei siinä oikein muuta. Jossain töissä, mistä saisin rahaa ja pystyisin elättämään itseni.
Mielestäni tämä on olennaista. Teini-ikäinen ymmärtää turhautua. Yksi raivoaa, toinen lannistuu.

Miksi Henkka haluaisi opiskella, kun se ei ole tae mistään? Miksi hän tavoittelisi aikuisuuden normia, oravanpyörää, joka ei tunnu tuovan onnea saati täyttymystä kenellekään. Merkitystä tunnutaan hakevan vain nousujohteisesta palkkakehityksestä, mutta rahan määrä on huono tavoite: se on jatkuvasti liikkuva maali eikä tyytyväisyyden raja tule ikinä vastaan.

Unelmaduunipuhe on verrattain uutta, vaikka se ilmiönä on ikivanha. Ihan samaa työn merkitystä mietti myös Michelle Obama kirjassaan. Hän suoritti säntillisesti tutkinnot ja pääsi juristiksi hyville liksoille, mutta havaitsi kolmekymppisenä, ettei tässä ole mitään järkeä. Hänkin halusi tehdä jotain, joka tuntuisi palkkapussin sijaan sydämessä.

Ehkä Henkkakin haluaisi vain tietää, millainen on se kiinnostava aikuinen elämä, jossa on jotain muuta tavoittelemisen arvoista kuin jatkuvasti nouseva kuukausipalkka. Pallo on nähdäkseni meillä aikuisilla.

14.1.2019

Siitä kiusaamisesta vielä



MOT-ohjelma selvitti koulukiusaamista perehtymällä THL:n vuoden 2017 Kouluterveyskyselyn tuloksiin. Jutussa käy ilmi, että kiusaaminen mielletään edelleen usein kiusatun viaksi. Kannattaa lukea koko juttu, mutta poimin tekstistä yhden opettajan kommentin:

– Meidän aikuisten pitäisi käsitellä asiaa niin, että hän, joka kokee olevansa erilainen, saa erilaisuuttaan esittää ja olla oma itsensä. Mutta niin, että ei provosoi ja ärsytä omalla käytöksellään toisia. Eihän me heterotkaan tuoda seksuaalista suuntautumistamme julki jatkuvasti.

Tämä on paitsi erikoinen myös ristiriitainen lausunto. Sen lisäksi, että kyllähän me heterot tuomme sitä suuntautumistamme esiin monella eri tavalla (osa jopa provosoitumalla muiden suuntautumisista), rajanveto on hankalaa. Miten ollaan sopivia? Sellaisia ei-ärsyttäviä ja ei-outoja?

Olin nimittäin itse sellainen outo, ihan tahtomattani. Kävin koulua 30 km päästä naapurikunnasta käsin, joten en tuntenut aluksi ketään, en päässyt iltaisin mihinkään enkä samalla tavalla kokenut kaupunginosaa omakseni. Ei se ollut minun päätökseni, tietenkään, vaan vanhempieni työssäkäynnin sanelema järjestely. En edes tajunnut, mitä sana "lande" tarkoitti, mutta ei sen väliä.

Vaikea uskoa, että kaikki kiusatut olisivat hutsahtavia homoja. Entäs jos sinua kiusataan, koska kasvoissasi on luomi tai äitisi on kampaaja? Mitä sitten pitää tehdä?

Olen kirjoittanut aikaisemminkin siitä, että kiusaajaa on aivan turha yrittää miellyttää. Se, joka haluaa kiusata, löytää kyllä syyn ivata tai sulkea ulos, oli kohde outo tai ei. Ainahan tietenkin voi yrittää tekeytyä näkymättömäksi ja yrittää sopia joukkoon, mutta tähänkö tosiaan haluamme lapsia ja nuoria kannustaa? Että ole vähän vähemmän tuollainen kuin olet? Eihän kiusaajalle sekään riitä.

Ja kuten Eino hyvin totesi, identiteetin korostaminen on selviytymiskeino. Provosoiva tyyli on kiusaamisen seuraus, ei sen syy. Vasta aikuisena voi jossain määrin yrittää esittää normaalia. Lapset eivät tätä taitoa ole vielä oppineet, onneksi.

Kasvatusalan ammattilaisten toivoisin kuitenkin ymmärtävän koululaisen arkea, millaista on yrittää saada osakseen hyväksyntää, tulkita muiden ihmisten käytöstä, etsiä identiteettiään ja olla epävarma. Aikuisen pitää osata vetää raja kiusaamiselle, ei kasvamiselle.

Lapsille taas pitäisi opettaa, miten ollaan provosoitumatta sellaisista asioista kuin tyyli, ulkonäkö, seuksuaalisuus, uskonto tai vammaisuus. Ne eivät nimittäin ole mitään henkilökohtaisia loukkauksia, joihin pitäisi reagoida millään tavalla.


14.11.2018

Leirikoulubisneksen kulmakivet



Elämä koululaisen mutsina on heittänyt eteeni myös tämän tosielämän Diili-ohjelman eli leirikoulun! Vauhdilla lähestyvä neljän päivän setti leirikeskuksessa ohjelmineen, ruokailuineen ja majoituksineen maksaa reilun parinkymmenen hengen ryhmältä muutaman tonnin. Bisneksiä kannattaakin käynnistellä jo kolmannella luokalla, jotta kuudennella on tilillä katetta.

En itse koskaan päässyt tästä riemusta osalliseksi, mutta leirikoulujen suosio on ollut kasvussa. Vaikuttaa siltä, että tämä pahasti tykypäivää muistuttava seuramatka on lapsista aidosti hyvä juttu, joten komppasin kiltisti ideaa, kun se ensimmäisen kerran esitettiin. Opetushallituksen ohjeissa sanotaan, että homma perustuu vapaaehtoiseen varainkeräykseen, mutta miten ihmeessä ipanat saavat haalittua massit kasaan? 

Vastaus on helposti! Parin vuoden kokemukseni mukaan rahan haaliminen lasten avulla on yllättävän iisiä. Tässä muutama vinkki! 

1. Myy jotain hyödyllistä matalan kynnyksen käyttökamaa (okei aika harva on yrittänyt Audia ja lomaosaketta kaupata). Ovellamme on rampannut jos jonkinlaista keksipaketin myyjää, jolle ei kehtaa sanoa ei, mutta naapurin ipanalta ostin keväällä pelargoniat ja kerran tilasin vessapaperia. Kätevää! Vain yhden kerran annoin roposet ilman että ostin mitään, sillä karkit näyttivät niin pahoilta. Kieltämättä kävi myös mielessä, että millainen myynti mahtaisi olla, jos parikymmentä söpöä pikkulikkaa myisi Pikkis-kirjoja ovelta ovelle. 

2. Todellinen bisnes lepää kuitenkin mokkapaloissa, uskokaa tämä. Koulun tapahtumien myyjäistuotot ovat kassan a ja o eikä mikään muu leivonnainen mene kaupaksi niin hyvin kuin mokkapalat. Leipominen kannattaa jättää osaajille (= niille, jotka laittavat strösselit päälle), joten jos saat aikaiseksi vain pellillisen kärähtänyttä näkkäriä, kannattaa valita kertikset. 

3. Tapahtumien pullanmyynnissä pitää olla monopoli. Ei siis mitään suurisilmäisiä ekaluokkalaisia viereiseen pöytään kiitos, vaan selkeä mokkiskartelli ja sopimushinnat. 

4. Itse myyjäisissä sitten on tärkeää huomioida erilaiset maksutavat, kuten mobile pay. Joltain vanhemmalta löytyy myös varmasti iZettlen laite, jolla saa rahastettua kaikki ne, jotka eivät ole varautuneet riittävällä määrällä käteistä. Eikä kukaan koskaan ole.

5. Arpajaiset viimeistelevät kassakoneen kilinän. Arparengas maksaa muutaman euron, se helpottaa säätöä. Arpajaisiin voi lahjoittaa vaikka kahvipaketin, juhlamokalla on aika monta lippua tässä maassa myyty. Jos päävoitoksi löytyy joku legopaketti niin kaikki tapahtumaan osallistuvat alle kymmenvuotiaat kärttävät vanhemmiltaan arvan. 

Toki jos vanhemmat laittaisivat leivontaan, kertiksiin ja kahveihin menevät hillot suoraan kassaan, leirikoulurahastoon jäisi paljon enemmän rahaa, mutta onpahan osallistuttu.


19.9.2018

Koululiikunnalle pitäisi tehdä jotain



Minulla oli koululiikuntaan ihan hyvä suhde. Todistukseen sai kympin kun oli nopea ja osallistui joukkuelajeihin, vaikka inhosikin niitä. Vaikka liikunta loppujen lopuksi ei ollut mikään suuri intohimoni, menin tunneille kiltisti.

Mutta tämä surullisen kuuluisaksi muodostunut piip-testi jäi mietityttämään. Yläasteikäinen oppilas kuoli suorittaessaan Move-mittauksiin kuuluvaa 20 metrin viivajuoksutestiä. Move-mittauksia on tehty jo pari vuotta ja niillä kerätään tietoa 5.- ja 8.-luokkalaisten liikkuvuudesta, kestävyydestä ja lihaskunnosta. Skidinkin piti kyseinen testi tehdä, mutta siitä ei tullut mitään, koska opettajat eivät kuulemma saaneet digilaitetta toimimaan. (En sano tästä digitalisaatiosta nyt sen enempää.)

En vastusta testaamista enkä kilpailua. Testien tavoitehan on ihan hyvä. On tärkeää kerätä dataa siitä, missä kunnossa eri ikäluokat ovat. Viivajuoksukin on ikivanha perustesti ja sen jälkeen kuuluukin olla ihan puhki samalla tavalla kuin cooperissakin. Testaamista tarvitaan joskus myös alkutilanteen selvittämiseksi, mutta minulle jäi epäselväksi, miten tämä testi vaikuttaa liikuntanumeroon? Muissa kouluaineissa opetellaan ensin ja vasta sitten testataan.

Kilpailutaidotkin on hyvä opetella. Toiset tykkäävät pisteiden laskemisesta enemmän kuin toiset, mutta pointtina onkin jännityksen hallitseminen. Elämässä tulee jatkuvasti tilanteita, joissa on hyvä osata olla viilipytty. Ei kaikissa perheissä kuskata lapsia joka viikonloppu kisoihin. Mutta onko tällainen mittaaminen todella liikuntatunnin keskeinen ja olennainen sisältö tavoitteiden kannalta?

Koululiikuntaa vaivaa mielestäni samanlainen epämääräisyys kuin ET-tuntia. Jos peruskoulussa opetellaan taitoja, jotka ovat välttämättömiä tai joista on kiistatonta etua myöhemmässä elämässä, millaisesta liikuntasivistyksestä olisi oppilaille hyötyä? Minä olisin tarvinnut aivan muita taitoja kuin pesiksen mailatekniikan, esimerkiksi ymmärrystä liikunnan merkityksestä mielenrauhalle.

Opsin mukaan:

Liikunnassa oppilaat kasvavat liikkumaan ja liikunnan avulla. Perusopetuksen liikunnan tehtävänä on vaikuttaa oppilaiden hyvinvointiin tukemalla fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä toimintakykyä sekä myönteistä suhtautumista omaan kehoon. Oppiaineessa tärkeitä ovat yksittäisiin liikuntatunteihin liittyvät positiiviset kokemukset ja liikunnallisen elämäntavan tukeminen.

Toteutuuko tämä? Ja jos ei, miten se toteutuisi? Millaisia ovat liikuntaläksyt? Ja taas jälleen kerran: mikä kuuluu kodille ja mikä koululle?

Itse lisäisin liikkumisen iloa matalalla kynnyksellä, kehonhuoltoa, rentoutumista, venyttelyä, ergonomiaa, höntsälajeja, kotijumppaa ja vaikka epänormaalin kivun ja rasituksen tunnistamista. Ja anteeksi nyt tämä käpylehmänäkemys, mutta ihan luonnossa liikkuminen on niin monipuolisesti hyvää tekevää liikuntaa (verenpaineen ja stressitason lasku, ulkoilu luonnonvalossa, tasapainon kehittyminen epätasaisella alustalla, hyvä kestävyyssyke jne), että sen pitäisi olla opetusohjelmassa muussakin muodossa kuin suunnistuksena.

Ja koska liikkuminen tutkitusti parantaa oppimistuloksia, tunneilla voisi lähteä vaikka pyöräilemään ja opetella samalla liikennesääntöjä. Siellä metsäretkelläkin voisi jutella samalla jostain tehtävästä.

Meillä saa riehua sisällä jos riehututtaa ja Skidi lähtee ihan itsekseen jo kävelylle, kun huomaa olevansa nuutunut. Ei hän sitä koulusta ole oppinut vaan minulta. Ihan lempiliikuntaani onkin tavallinen kävely, joskus yksin ja joskus kaverin kanssa, mitä nyt mieli eniten tarvitsee.


9.8.2018

Tsemppiä koulun pihalle



Siinä missä Skidi asteli ekaluokkalaisena uuden koulunsa pihaan epävarmana ja tuntematta ketään, Snadin alku oli täysin päinvastainen. Hän oli katsonut edellisenä iltana vaatteet valmiiksi ja halusi lähteä paikalle hyvissä ajoin. Oli jo ikävä kavereita.

Pihalla etsiskelimme tuttuja kasvoja ja opettajaa, kunnes näin lähestyvän eskarikaverin.

- Katsos kuka tuolta tulee...
- *nimen kirkaisu*

Snadi lähti juoksemaan kohti samanikäistä poikaa, joka kiihdytti myös juoksuun ja nämä kaksi kapsahtivat toistensa kaulaan kuin elokuvissa. Pian paikalle taapersi muitakin tuttuja lapsia, sitten täpinöitiin, ihailtiin reppuja ja moikattiin päiväkotiin jatkavia, murjottavia pikkusisaruksia ja esiteltiin ylemmillä luokka-asteilla olevia peheenjäseniä. Lopuksi äidyttiin ryhmähaliin.

Kun opettaja piti nimenhuudon ja parijono lähti luikertelemaan bussille iloisesti pälpättäen, kävi oikein kateeksi. Kaverit on se asia, mikä pitää koulunkäynnin (ja töissäkäynnin!) kivana. Aamulla on mukava lähteä bussilla väistöön hornantuuttilaan, kun on monta kivaa tyyppiä, jonka viereen istua, ja vaikka koulu muuttuukin hiljalleen vaativammaksi ja päivät pitemmiksi, kavereilta saa apua ja vertaistukea.

Ja tämä menee myös toisin päin. Pelkällä oppimisen ilolla ei pitkälle pötkitä. Mukava luokanopettaja ei riitä, jos kukaan ei moikkaa pihalla.

Snadin kanssa näitä kaveruuskeskusteluja käytiin kantapään kautta jo päiväkodissa, mutta nyt ollaan taas uuden haasteen edessä. Sosiaaliset taidot punnitaan, kun luokallinen oppilaita tutustuu toisiinsa. Olen ottanut tavaksi viritellä keskustelua ryhmän kaverisuhteista. Miten Viljolla menee, kenen kanssa Isla leikkii, onko joku yksinäinen, itkuinen tai hiljainen, käyttäytyykö joku huonosti. Lapset kun eivät aina tunnista kiusaamista tai huomaa yksinäisyyttä eivätkä välttämättä puhu, jos joku kiusaa.

- Äiti hei, mä tiedän nämä hommat kyllä. Kaikki pääsee leikkiin ja yksinäistä mennään pyytämään.

Hyvä homma. Toivotan tsemppiä sinne koulun pihalle, ruokajonoon ja ryhmätöihin, erityisesti niille, jotka eivät vielä tunne ketään.  Sydän tähän.

6.8.2018

Kolme aamua kouluun

Kuva Matthew Henry

Kaikki on valmiina. Reppu on, penaali on, ehjiä vaatteita on, vielä hetken. Ipanakin alkaa olla valmis. Loma oli pitkä ja kavereita on jo ikävä, onneksi suurin osa tulee samalle luokalle. Häntä jännittää, mutta hyvällä tavalla.

Minä olen lähinnä nyyhkinyt salaa. Nimikoinut ja nyyhkinyt.

En varsinaisesti stressaa enää Snadin koulukypsyyttä tai käytännön järjestelyjen toimivuutta. Kaikki on aina jotenkin järjestynyt.

Iltapäiväkerhon järjestäjästä tai paikasta ei ole mitään tietoa, mutta kai se joskus selviää (Koti-insinööriä ahdistaa tämä eniten).
Snadi hukkaa salettiin kaikki kamansa ja jää bussista viimeistään toisella viikolla, mutta siitä se sitten hiljalleen oppii käymään löytötavaralaatikolla ja katsomaan kelloa.
En tunne uutta luokanvalvojaa, mutta täyspäisiä nämä ovat kaikki tähän asti olleet.

Se on kiire, mitä vihaan. Ja peruskoulu asettaa kiireriman paljon korkeammalle kuin päiväkoti. Ahdistus alkoi samana päivänä kun näin, että molempien lukujärjestyksissä irvistelee taas kahdeksan-vitun-aamuja, joita on tuttuun tapaan annosteltu reilulla kädellä. En totu niihin koskaan. Vielä vähemmän tämän loman jälkeen, kun helteen takia pystyin tekemään töitä vain öisin. Rytmiä pitäisi kääntää kolme tuntia taaksepäin. Hehe.

Arvostan valtavasti rauhallista heräämistä ja yhteistä aikaa aamulla, koska iltavirkulle ne ovat harvinaista herkkua, jopa luksusta. Olen aina inhonnut hoputtamista, patistamista, pinnistelyä, ryysäämistä ja kieli vyön alla laukkaamista, erityisesti aamuisin kun olen suht toimintakyvytön. Vasta työelämässä sain ensimmäisen kerran valtaa vähentää sitä itse ja sanoa ääneen, että ei helvetissä palaveroida ennen kymmentä. Peruskoulu ei näitä seikkoja huomioi, koska aina on kahdeksalta aloitettu. Miksei sitten saman tien seitsemältä kuten työmaat?

Luonnollisesti kahdeksan aamujen hoitaminen äidin roolissa on suoritus, josta ei tyylipisteitä heru. En ole parhaimmillani.

Että se oli sitten siinä. Vanhemmuus on pilalla! Lapsuus on pilalla! Enää en voi estää kiireen tuntua. Ja jos jatkuvasti on kiireinen, tulee parissa kuukaudessa hermoromahdus, konkurssi ja avioero ellei kuolema korjaa sitä ennen. Fakta.

Mutta otan nyt nämä jäljellä olevat aamut ihan lungisti, hengittelen paperipussiin ja ajattelen positiivisia, enkä todellakaan rupea ronkkimaan unirytmiä yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Minäkin olen oppinut suoriutumaan kaikista aamutoimista minuuteissa, ehkä Snadikin. Tai sitten hän yllättäen osoittautuu aamuihmiseksi, joka keittää minullekin puurot! Ei voi tietää.

Ja jos niin ei käy niin hei, eihän tätä kauaa kestä. Jotain yhdeksän vuotta enää.


2.6.2018

Ei ole vaarallista olla kiltti



Skidi kääri todistukseensa taas rivin erinomaisia arvosanoja. Vaikka lisääntyneet ja vaikeutuneet läksyt aiheuttivat vuoden mittaan säännöllisesti pientä ähkimistä, kaikki sujuu, matematiikka, kielet, lukuaineet. Sosiaalisista taidoista napsahti hymytyttö-patsas.

Välillä iskee pelko.

Miten noin kiltti pärjää elämässä? Osaako hän nyt varmasti pitää puolensa? Mukautuuko hän liikaa muiden tahtoon? Ettei hänestä nyt vaan tule sellaista kympin tyttöä, joka lyyhistyy työelämässä suorittamistaakan alle ja jää aina muiden varjoon.

Eipä hätää.

Olen nyt parisen vuotta seurannut keskusteluja luokan WhatsApp-ryhmässä ja uskoni ihmiseen on palannut.

Ainakin tässä luokassa kasvamassa on sukupolvi, jolla on hyvien käytöstapojen ja empatiakyvyn lisäksi loistava itsetunto. Silloin on varaa olla juuri sellainen kuin on, myös kiltti ja herkkä, iloita toisten onnistumisista ja kertoa, jos pelottaa ja pyytää apua. Ei tarvitse hakea omaa paikkaansa väkivalloin tai parantaa fiiliksiään lytistämällä muita. Voi tehdä granilaisen kompromissin ja ottaa molemmat: olla kiltti ja silti seistä jämäkästi arvojensa takana ja puolustaa niitä, joita käytetään kynnysmattoina.

Samalla kun hyvästä todistuksesta saa oikeutetusti iloita, pitäisi muistaa, että koulumenestys ei ole mikään menestyksen ja onnellisuuden mittari. Koulua ei käydä todistusta varten. Kasvaminen on monimutkainen prosessi, siihen liittyy monia ihmisiä, oppilaitoksia, yhteisöjä ja tapahtumia, ja se jatkuu vielä viimeisenkin peruskoulun päättötodistuksen jälkeen.

Ajattelen nykyään niin, että 80-luvun kouluajoista eniten on vähentynyt turha ankaruus ja pelko. Vaikka pidän kuria olennaisena osana luokan työrauhaa, ei sitä tarvitse tehdä ilmapiirin kustannuksella. Tilalla onkin nähdäkseni enemmän selittämistä, kannustamista ja oppilaan huomaamista. Ja se on yksi avain muutokseen. Kaikki lapset kun pohtivat ihan samaa: mihin minä riitän?

Mitä taas kiltteyteen tulee niin toivoisin ihan avoimesti tämän piirteen yleistyvän ihmiskunnan ja erityisesti poliitikkojen keskuudessa. Se ei nimittäin ole vaarallista. Tyyppi, joka ei ole röyhkeä, itseriittoinen ja hae huomiota räyhäämällä on nimittäin hiton miellyttävää seuraa ja todennäköisesti hyvä päätöksentekijä. Pelkureita, öykkäreitä tai muuten vain mulkkuja on nähdäkseni jo aivan riittämiin.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...