Tietoa mainostajalle ›

23.9.2016

Niin hyvin kuin osaat

Muistelimme eilen erästä viime kevään tapahtumaa. Snadilla oli ollut päiväkodissa huono päivä.

Pienempien kantamisessa on se hyvä puoli että ne ovat kevyitä.

Snadi leikkii mielellään kaikenlaisissa porukoissa ja tyyppi oli mennyt mukaan eskarilaisten polttopalloon. Hän ei tietenkään ollut yhtä taitava heittäjä kuin kaksi vuotta vanhemmat lapset, mikä aiheutti naureskelua. Isommat olivat ilkkuneet epäonnistuneille heitoille ja todenneet ääneen, että toi on huono heittäjä. Yksi tyttö oli kuitenkin kannustanut. Hän rohkaisi Snadia, että heitä niin hyvin kuin osaat.

Tämä tyttö on jäänyt Snadille ikuisesti mieleen. Häntä muistellaan edelleen lämmöllä.

Yksi tärkeimmistä varhaiskasvatuksen opeista on ryhmässä toimiminen. Enkä nyt tarkoita sitä, että kaikki osaavat kulkea parijonossa käsi kädessä tai syödä omilla paikoillaan, vaan sosiaalista silmää. Että ymmärretään ryhmän jäsenten pystyvän erilaisiin suorituksiin iän, pituuden, osaamisen, persoonan ja päivän mukaan. Että tsempataan, kannustetaan ja tuetaan, ja joskus lohdutetaan. Että ryhmässä ollaan me eikä minä, yksilöitä mutta yhdessä.

On erityisen opettavaista, jos ryhmässä on eri ikäisiä lapsia. Se tarjoaa isommille mahdollisuuden treenata empatialihasta ja näyttää esimerkkiä. Pienemmille taas tarjoutuu mahdollisuus omaksua uusia taitoja esimerkistä oppimalla ja ylittää itsensä. Toki siinä vaaditaan kärsivällisyyttä: joskus joutuu selittämään uudestaan, odottamaan että toinen saa kengät jalkaan, punttaamaan pepusta ja helpottamaan sääntöjä.

Ei se haittaa. Leikkiä tärkeämpää on leikkimään oppiminen.

Hyvät leikit eivät riipu siitä, että toinen osaa säännöt ja suoriutuu standardien mukaan vaan että yritetään niin hyvin kuin osataan. Toki täytyy myös oppia sanomaan, jos leikki ei suju. Silloin kannattaa pitää paussi ja yrittää myöhemmin uudelleen. Sekin on normaalia eikä henkilökohtainen loukkaus.

Tämä on nähdäkseni yksi suomalaisugrilaisen verenperintömme kipupiste. "Jos et ole täydellinen älä edes yritä". Väärin. Onnistumiseen tarvitaan sitä yrittämistä ja treeniä. Itse pärjäämisen ja omista asioista huolehtimisen kulttuurissa unohtuu perspektiivi ja empatia, myös itseä kohtaan.

Miksi tuo päivä sitten tuli mieleen? No siksi, että oli ollut hyvä päivä. Yksi ryhmän kolmevuotiaista oli kuulemma kiipeillyt telineessä melkein putoilematta. Niin hyvin kuin osasi. Kyllä siitä kelpasi iloita vielä kotonakin.

9 kommenttia:

  1. Tuosta yhden tytön kommentista tuli mieleen ihana tilanne maauimalassa viime kesänä. Meidän eskarilainen oli muutamaa uintikertaa aikaisemmin uskaltautunut hyppäämään 3 metristä altaaseen. Rohkeutta oli kerääntynyt sen verran, että kärtti lupaa päästä hyppäämään 5 metristä. Lupa heltyi lopulta ja tyttö käveli reippaasti 5 metrin tasanteelle. Siellä hän kuitenkin katsoi alas ja käveli sen jälkeen rappusia pitkin takaisin. Hänen luokseen meni 8 -vuotias tyttö, joka oli kysynyt, minkä ikäinen meidän tyttö on ja rohkaissut "Mä hyppäsin ekan kerran sun ikäisenä viitosesta vaikka se pelottikin ja nyt uskallan mennä jo kymppiin. Kyllä säkin vielä opit vaikka se onkin aina ensin pelottavaa.". Kun lapseni kertoi, mitä tyttö oli sanonut, olin ihan mykistynyt. Miten jonkun lapsella voi olla noin hienot sosiaaliset taidot? Onnistui kannustamaan tuntematonta lasta eikä meidän tyttöä yhtään harmittanutkaan enää se, ettei uskaltanut. Nyt kuulemma kerää rohkeutta ja koittaa myöhemmin uudestaan. Ja ylpeästi kertoo muillekin, että vielä ei rohkeus riittänyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana!! Mulla on fiilis, että näihin tapauksiin törmää mun mielestä yhä useammin ja useammin. Ja pojista löytyy aivan samanlaisia tsemppareita ja lohduttajia.

      Tällainen asenne nähdäkseni tulee tavoitteellisen kasvatuksen ja "ryhmäaltistuksen" kautta. Olen tosi iloinen että Snadi voi nyt harjoitella tätä kun päikkärissä on pienempiä kuin hän.

      Poista
  2. Tosi hyvä kirjoitus! Pohdin itse päivittäin, että miten sitä saisi lapset tajuamaan, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Tietysti se kiukuttaa, ettei hommat ei onnistu suunnitellusti. Itse olen oppinut vasta kolmenkympin paremmalla puolella- oikeastaan vasta Amerikassa opiskeltuani - että ihan kaikkien on ihan suotavaa yrittää ja että lopppujen lopuksi mokaaminen on lahja. Se, jos mikä opettaa myös empatiaa. Olisi suotavaa, että lapset sen hiffaisivat aikaisemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Tämä täydellisyydestä irtipäästäminen on mulle ollut sellainen iso rekiretki, joka onnistui vähän erikoista reittiä, äitiyslomaromahduksen kautta. Skidillä on tämä ankaruus itseä kohtaan tosi voimakasta, muille hän osaa antaa siimaa.

      Poista
  3. Asiaa! Onneksi ainoa lapsemme saa laadukasta varhaiskasvatusta perhepäivähoidossa eri-ikäisistä lapsista koostuvan ryhmän jäsenenä. Ja kohtuullisella hinnalla. Kyllähän me kotonakin yritämme esimerkkiä näyttää, mutta helpommin se viesti perille menee, kun ympäristö tukee myös. Tämä Maarit Korhosen kirjoitus oli mielenkiintoinen myös: http://blogit.image.fi/heraakoulu/valmentajat-vaikuttavat-luokkani-yhteishenkeen/

    VastaaPoista
  4. "Melkein putoilematta" :D :D Ihana!

    VastaaPoista
  5. Amen to that! <3 Tuo sosiaalinen silmä (ja ryhmässä toimiminen ylipäätään) ovat oleellinen osa myös koulukypsyyttä. Se osa, joka ei näyttäydy vanhemmille ja jota on vaikea mitata millään testeillä.
    Ihana, ihana aihe iloita, toinen ihan kohta jo osaa! :)

    VastaaPoista
  6. Tulipa hyvä mieli tästä postauksesta. :)

    VastaaPoista
  7. Niin tuli hyvä mieli tästä postauksesta. Itse asustan suuren osan vuodesta Panamassa ja täällä olen pannut merkille sen, että isommat lapset suhtautuvat pieniin aina kovin lempeästi. Jos pieni tahtoo lelun, niin se annetaan tekemättä siitä numeroa, kukaan vanhempi ei edes ehdi puuttua siihen, kun vanhempi lapsi on jo antanut pienemmälle vaikka pallon puistossa ja parhaassa tapauksessa alkanut leikittämäänkin pienempäänsä. Ja jos lapsi ei malta leikittää niin vanhemmat pyytävät niin tekemään, ihan tuntemattomien lapsia. Lapsille on myös aina aikaa vaikkapa kaupan kassalla, aina huikataan heippaa niin toisilta asiakkailta kuin kaupan työntekijöiltä. Itselle se on ollut perijurona suomalaisena oppimisen paikka. Muistaa vastata takaisin, ohjata omiakin lapsia ottamaan huomioon pienempänsä. Mutta aina kun sen muistaa tehdä niin kylläpä palkkana on hyvä mieli. Neljävuotias esikoinen on jo mielestäni todella empaattinen ja toiset huomioonottava tyyppi.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...