Otetaanko vielä kerran?

Olimme istuneet Snadin kanssa soittohuoneessa jo puolitoista tuntia. Uuvutti. Minä kuvasin, Snadi soitti kitaraa. Yritimme tallentaa kahta vaikeahkoa kappaletta, jotka piti lähettää seuraavana päivänä musiikkiopiston pääsykokeeseen. Ei sujunut. Kuvaaminen jännitti, näpit hikosivat ja aina meni jossain kohtaa väärin, mutta jostain syystä kumpikaan ei – täysin perusluonteensa vastaisesti – halunnut lyödä hanskoja tiskiin. 

– Otetaanko uudestaan? 

– Otetaan.

Oma suhteeni treenaamiseen ei ole mitenkään hyvä. Olen huithapeli. Harjoittelu on pääsääntöisesti tylsää. Perusasioiden kertaamista, toisteista, monotonista, hohhoijaata, saman asian jankuttamista, samassa asiassa epäonnistumista. Olinkin hyvin pitkään sitä mieltä, että jos en pärjää (=ole paras) jossain asiassa ilman treeniä, kyseessä ei ole minun lajini. En osallistu, kiitos ja kuulemiin.  

Vasta romaanin kirjoittaminen tuuppasi ensimmäistä kertaa eteeni sellaisen haasteen, jossa täyttyi kolme avainkohtaa: 

a) motivaatio oli hyvä jolloin halusin onnistua, 

b) päämäärä oli konkreettinen eli tiesin, mitä tavoittelen ja 

c) uskoin että pystyn siihen jolloin koin tavoitteen saavuttamisen olevan mahdollista. 

Prosessi kuljetti itseään. Mitä enemmän tein töitä, sen selkeämmäksi kävi päämäärä. Teksti parani kun sitä hioi ja aloin uskoa, että käsikirjoituksesta tulee jossain vaiheessa kirja. Ja vaikka en aina ollut varma, kirjoitinko mitään järkevää, kustannustoimittaja oli. Minulla oli apua. Ja jokainen muistaa oikea-aikaisen kannustuksen loppuikänsä.

Nämä avainkohdat olivat läsnä myös soittohuoneessa. Snadille kirkastui videoiden kautta, mitä yritimme tehdä. Me tunnistimme ongelmia ja korjasimme niitä. Kunnianhimo nousi sitä mukaa mitä pitemmälle biiseissä päästiin virheettömästi. Samalla myös iskettiin stoppi sille myrkylliselle ajatukselle, että minä olen huono enkä osaa. Tuo huonouden ajatus on nimittäin este yrittämiselle.

Et ole huono vaan alussa. Kehityt kun treenaat. Otetaan uudestaan.

Ja vaikka en osaa itse soittaa kitaraa (en tunne edes nuotteja), olin ihan vain seurana, sparraamassa. Kannustin, mutta myös totesin, että tuo oli liian iso moka tuohon kohtaan. Hövelin ihmisen on hyvin vaikea olla pikkutarkka ja siinä riittää haastetta edelleen: rima pitää pystyä joskus asettamaan korkeammalle kuin tällä luonteella jaksaisi. 

Saimme lopulta pari kelvollista versiota kappaleista purkkiin ja painuimme nukkumaan. Seuraavana aamuna Snadi kysyi, mennäänkö vielä videoimaan kertaalleen. Uni oli tehnyt tehtävänsä: saimme molemmista kappaleista talteen vähintäänkin ysin versiot.

Snadi totesi session jälkeen tyytyväisena, että ei haittaa, vaikka hän ei pääsisi sisälle, hän oli tehnyt parhaansa. Ja se piti paikkansa. Kai yksi määritelmä sille on, että tilanteessa on enemmän yritystä kuin on taitoa.

Lisäksi kokemuksena oman parhaansa tekeminen on tärkeä. Oma paras ei kovin usein – jos koskaan – tule ilmaiseksi, treenaamatta ja ilman vaivannäköä. Ja kun on kerran tehnyt parhaansa, tietää, mitä se vaatii. On aivan mahdollista olla omalla parhaallaan maalissa voittajana, jos ei nyt niin sitten myöhemmin.

ADD-nainen äitinä eli kuinka en hurahtanut vauvoihin

Kaikenlaista näpertelyä rakastava Teini ent. Skidi on koronavuoden aikana kehittynyt taitavaksi leipuriksi ja nauttii siitä. Omena putoaa joskus hyvin kauas ja niin on tarkoituskin.

Muistan ikuisesti erään äitiyskeskustelun. Eräs kanssaäiti totesi, että äitiys on hänen mielestään ihanaa, koska hän on antanut itsensä hurahtaa äitiyteen. Tämä hurahdus näkyi vauvahuumana, johon liittyi soseuttamista, loruttelua ja vaatteiden ompelemista. Tulkitsin, että hänen mielestään omat vaikeuteni äiti-identiteetin kanssa johtuivat nimenomaan tästä hurahtamiskyvyttömyydestä, jonka tunnistin itsekin. En saanut hoivaamisesta iloa.

En silloin tiennyt, että minulla oli äitiyteen poikkeuksellisen huonot eväät jo neurotasolla. Tai tiesinhän minä, tavallaan. Olin jo pitkään ajatellut, etten halua lapsia lainkaan, sillä mikään siinä ei erityisemmin vedonnut minuun. Tiesin, että kyllästyn helposti, en nauti rutiineista vaan spontaaniudesta, ajantajuni katoilee aivan eri skaalassa kuin muilla, minun on vaikea tulkita toisten ihmisten ajatuksia ja teen mielelläni montaa asiaa yhtäaikaa. Persoonani ei jotenkin sopinut ollenkaan yhteen lapsiperhemielikuvieni kanssa, jossa keskiössä oli valtava määrä itselleni vieraita ja jopa tylsiä asioita.

Näin jälkikäteen on hämmästyttävää, miten täsmällinen epämääräinen ajatukseni oli. Munasarjani eivät hurahtaneet äitiyteen sen enempää kuin minäkään, joten koin olevani vauvan kanssa aivan väärässä paikassa ja ympäröity ihmisillä, joilla selvästi oli menossa aivan erilainen elämänvaihe kuin minulla. Näiden pätevien, energisten ja neuvokkaiden naisten maailma ei räjähtänyt unen ja liikunnan puutteesta ja jatkuvista keskeytyksistä, he kukoistivat. Minä näin painajaisia, että olin raskaana. Edelleen yksi ahdistavimmista painajaisistani koskee sitä, että huollettavanani on vieras lapsi. Toisen työ, toisen painajainen, heh.

Olen tämän blogin olemassaolon ajan toitottanut kahta kokemukseeni kiinteästi liittyvää asiaa. 

Lisääntyminen ei ole kansalaisvelvollisuus eikä huoltosuhde ole naisten vastuulla. Ei äitiys välttämättä tuo mitään onnen tai naiseuden täyttymistä, vaan voi käydä aivan päinvastoin. Ja ei, et edes välttämättä kadu päätöstäsi. En tiedä, mistä itsekkyydellä syyllistäminen ja yksinäisellä elämällä pelottelu kumpuaa, mutta on selvää, että lapsettomuuden valinnut nainen voi elää aivan yhtä vajaata tai täyttä elämää kuin äitikin, erilaista toki. 

Äitiyskokemus ei ole universaali. Joillekin äitiys on luontaista ja helppoa, joillekin ei. Jotkut pystyvät myös tekemään veroilmoituksen ajoissa, täyttämään valtavia numeroexceleitä ja keskittymään itse uutiseen, vaikka kirjeenvaihtajan hiukset heiluisivat hassusti tuulessa. En pysty samaan vaikka haluaisin ja yrittäisin, sillä hurahtaminen ei ole valinta. Suosittelen hakeutumaan niiden ihmisten seuraan, jotka tunnistavat samoja haasteita, ja etsimään ratkaisuja niiden kanssa, jotka eivät lyttää kokemustasi, vaikka se tarkoittaisi, että et olisikaan parhaimmissa bileissä mukana. Tarkkaavaisuushäiriöinen nainen voi olla mainio äiti, mutta hän jos kuka tarvitsee tukirakenteita, neuvolaa, ystäviä, noutoruokaa, lastenvahteja ja kasvatuskumppaneita, mieluummin useampia, jotta hän voi keskittyä siihen, missä on parhaimmillaan. Lasten isän on syytä varautua ottamaan vastaan paljon perinteistä stereotypiaa laajempi rooli. 

Suhteeni äitiyteen on parantunut vuosi vuodelta. Rakastan isoja lapsiani, joista ei tarvitse huolehtia koko aikaa ja joiden vessahätää ei tarvitse arvailla. Päinvastoin, he haluavat tietää, olenko muistanut syödä lounasta ja antaa Wilmassa luvan metsäretkeen, jota pyydettiin jo kolme päivää sitten. 

Huomaan, että tästä matkasta on jäänyt myös arpia. Ryhdyin äidiksi aivan liian takki auki, pohtimatta. Tunnen ajoittaista epäuskoa siihen, uskallanko yrittää mitään, mistä en ole sataprosenttisen varma. Minua vaivaa myös omituinen vastuunpakoilun tarve. En halua ottaa hoitaakseeni mitään, mitä en ymmärrä tai mikä ei ole pakollista, hyi. Puolustan raivoisasti oikeuttani omaan tilaan ja aikaan enkä tee kompromisseja harrastusteni kanssa. Ja vauvoja kavahdan varmasti ikuisesti. Olen kuitenkin oppinut toivottamaan muiden vauvoista onnea, koska useimmat äidit sitä tuntevat.

Sinulle neuropsykiatrinen kohtalotoverini haluan antaa virtuaalisen äitienpäivähalauksen jo nyt, koska sunnuntaina en kuitenkaan muista. Olet selvinnyt ihan sairaan vaikeasta setistä, todennäköisesti ihan hyvin. Olet ylittänyt itsesi satoja kertoja, oppinut pyytämään apua ja priorisoimaan, nyökkäillyt kaikille hyvää tarkoittaville neuvoille ja itkenyt vasta kotona. Sinä olet riittänyt puutteinesi ja vahvuuksinesi, vaikka polvet ovat puhki ja tukka hätäponnarilla.

Lapsi on kasvanut ilman hurahdusta, koska meitä äitejä on ollut maailman sivu aivan valtavan moneen junaan. 

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Hiihtolenkki on konsepti, joka perheessämme ilahduttaa jo melkein kaikkia. Vain Snadi ei ole lajille vielä syttynyt. Sainkin houkuteltua eilen kuopuksen lähiniittyä kiertämään lupaamalla jälkikäteen kuumaa kaakaota ja pullaa, sillä hän olisi halunnut mieluummin siivota vaikka huoneensa kuin lähteä kanssani ladulle. Ymmärrän. Aloin itsekin pitää hiihtämisestä vasta reilu parikymppisenä. En ole koskaan ollut talvi- tai lumi-ihminen, joten riemu piti löytää rauhasta, maisemista ja valosta. Hiihtoon kuuluukin samanlainen meditatiivinen hiljaisuus kuin saunomiseen. Nykyään nivelet arvostavat jo tehokasta kuntoilupuolta.

Hiihtämiseen oli lapsena hirveän vaikea motivoitua. On vaikeaa pitää lajista, jota ei osaa – varsinkin kun sitä vielä mitattiin hiihtokilpailujen kautta. Sen lisäksi, että Snadi on vauhti-ihminen ja pitää enemmän laskettelusta, taidot ovat hatarat. Murtomaahiihtoon on eteläranikolla hyvät edellytykset vain muutamana päivän ajan vuodessa, jos sitäkään – ellei halua sutia jonossa 5000 muun kanssa jollain tykkilumetetulla muutaman sadan metrin pätkällä. Minä en todellakaan halua. 

Mutta – ja tämä on kaikkien kaltaisteni jumittajien ongelma – jos ei ikinä kokeile, ei huomaa, että onkin itse asiassa kehittynyt, vähän itsestään. 

Monojen nauhat menevät rusetille vaivattomasti ja siteet napsahtavat kiinni ilman vanhemman apua. Vain sauvojen kanssa piti auttaa, sillä rannelenkki ei meinannut mahtua paksujen hanskojen läpi.

Sivakoimisen perustekniikka on jäänyt selkäytimeen edellisiltä talvilta ja kunto kasvanut muiden lajien myötä. Hiihtäminen ei ollutkaan enää yhtä hengästyttävää ja raskasta kuin aikaisemmin, ei edes ylämäissä. 

Snadi on oppinut kaatumaan ja punenrtamaan itsensä ylös. Minua ei tarvittu enää nostamaan hangessa sätkivää tappia. Henkistä kehitystäkin on tapahtunut: pötkähdyksistä ei tule kilareita eikä murjotusta. 

Kun lamput syttyivät valaisemaan lämpimästi hämärtyvää talvimaisemaa, Snadi myönsi vastahakoisesti että onhan täällä ihan kaunista. Ja kun vastaan tuli vielä hänen hyvä ystävänsä, päätettiin yksissä tuumin että hiihdetään vielä yksi lenkki. Loppumatkasta takaani kuuluikin iloinen pälätys.

Lopulta vedimme lenkin neljään kertaan ympäri. Kun kerroin Snadille, että hiihdimme melkein kahdeksan kilometriä, hän hämmästyi. Oliko se näin vähän? Oli se. Hiihtäminen alkaa kun hiihtämisen ajattelun lopettaa. 

Ja kun ylittää itsensä vahingossa tulee hassu olo. Mihinköhän kaikkeen muuhun sitä pystyisi, jos vain yrittäisi uudelleen? Kolmeen kuppiin kaakaota ja kahteen pullaan, tietty.

Veisitkö lapsesi päiväkotiin, jossa olisi koiria?

Aamulenkki Eddien kanssa on rutinoitunut hieman erikoiseksi. Aluksi hypimme lähimetsässä kaatuneiden puunrunkojen yli, syömme ylikypsiä mustikoita ja välillä minä menen pusikkoon piiloon. Kun olemme saaneet metsiköstä tarpeeksemme, kysyn lähdetäänkö katsomaan lapsia. Vastauksena on iloista haukuntaa ja hännänheilutusta. Reittimme nimittäin jatkuu asvalttiympäristössä ja kiertää peräti kolmen päiväkodin ohi. 

Aluksi päiväkotien pihat ohitettiin pitkällä turvavälillä. Lyhyet, kovaääniset ja äkkiliikkeiset ihmiset selvästi epäilyttivät koiraa, mutta sittemmin touhut alkoivat hieman kiinnostaa. Pian pihojen eteen alettiin parkkeerata tarkkailemaan leikkiviä lapsia aidan takaa. 

Eikä kauaa kestänyt kunnes tarkkailuun tuli vastakaikua. Eräs piponsa mäkeen paiskannut ja taaperokärryllä kaatunut huonotuulinen metriheikki huomasi meidät kesken kiukkukohtauksen. Itku unohtui, tilalle tuli varovainen hymy. Hymyilin takaisin ja tyyppi lähestyi meitä varovasti. 

- Hau.

- On se hau,  myönsin.

- Hau, sanoi myös Eddie ja heilutti häntää. 

Lapsi hätkähti, mutta ei perääntynyt. Sitten hänen naamalleen levisi hymy, joka valehtelematta ulottui korvasta korvaan, ja pulleat sormet työnsivät aidan raosta lahjan: pudonneen lehden. Eddie nappasi lehden (mistä aiheutui ilohuutoja) ja haisteli kättä, nuolaisikin. Välikausihaalariporukkaa alkoi virrata paikalle lisää ja pian aidan raosta pukkasi lisää lehtiä, neulasia ja risuja. Eddielle tietenkin kelpasi kaikki. 

Sama toistui muutamana aamuna ja nykyään lapset ovat jo odottamassa meitä aidan vieressä. Eddieä alkaa tietenkin jossain vaiheessa harmittaa aita – lasten kanssa pitäisi päästä hiekkalaatikolle kyöräämään!

Hoitajatkin ovat tulleet juttelemaan, erityisesti ne, joilla itselläänkin on koira. Jäimme yhdessä miettimään, voisiko koiria käyttää päiväkodeissa jotenkin hyödyksi. Koiriahan voi kouluttaa lähes mihin vaan – viimeisimpänä taitonsa ovat näyttäneet lentokentällä työskentelevät koronakoirat. Kennelliiton kaverikoirat vierailevat vanhustentaloissa ja sairaaloissa ja koulukoirat lievittävät stressiä ja rauhoittavat erityisoppilaita. Eikö päiväkodeissa voisi olla samantyyppistä toimintaa? 

Olen Eddien paimennusvietin kautta itsekin palannut koiran ja ihmisen yhteiselon juurille, molempia hyödyttävään yhteiselämään ja luottamukseen. Lammaskoira osaa koulutettuna kerätä satapäisen lammaslauman nippuun muutamassa minuutissa. Eihän siinä nyt kauaa kuono tuhisisi, että yksi heijastinliivijengi olisi kasassa, puhumattakaan ruokapöytään ohjaamisesta tai retkien parijonossa kulkemisesta. Oppi kulkisi myös toiseen suuntaan: miten eläinten kanssa ollaan? Miten koirien käytöstä ja mielentiloja tulkitaan ja millä tavalla niitä lähestytään? Samalla jaettaisiin hyödyllisiä mikrobeja.

Tietysti ensin pitäisi selvittää, mikä olisi päiväkotiympäristössä hyödyllistä, mistä olisi aidosti apua. (Ryhmäkokojen pienentämiseen koirat eivät voi vaikuttaa) Tarvitaanko rauhoittumiskoiria? Piponetsimiskoiria? Pihaleikkikoiria? Päiväunikoiria? Lohdutuskoiria? Tunnetaitokoiria? Pottakoulutuskoiria? Tai ihan vaan koiria, jotka vaalivat yleistä hyväntuulisuutta. Tehoaisi ehkä lapsiaan hakeviin vanhempiinkiin.

Google osasi kertoa, että päiväkotikoiria on ainakin joskus koulutettu. Tekisi melkein mieli selvittää, millaisia kokemuksia tästä saatiin. Jos tämä konsultin homma ei lyö leiville, saatan ruveta  päiväkotiyrittäjäksi. 

Jos lapsi käyttäytyy hyvin, onko se geenien vai kasvatuksen ansiota?

Sain viime viikolla ilahduttavan Wilma-viestin: Snadi oli välitunnilla mennyt selvittelemään välikohtausta, jossa tyttö oli jonottanut keinuun, mutta hänelle annettukaan vuoroa. Snadi oli nähnyt tilanteen, mennyt ensin lohduttamaan tyttöä ja neuvonut sitten häntä kertomaan tilanteesta välituntivalvojalle. Koska tyttö ei ollut itse uskaltanut, Snadi oli kysynyt, saisiko hän käydä raportoimassa asiasta hänen puolestaan ja saanut luvan. Sen jälkeen keinuvuorot jakautuivat taas tasaisesti. Opettajalta tuli kiitokset kotiin.

Tällaiset viestit aiheuttavat tietenkin vanhemmassa akuuttia pakahdutusta. On paljon tärkeämpää olla kiva ihminen kuin hyvä matikassa, koska toista on helpompi opetella jälkikäteen. Eräs ystävätär sitten totesi, että kotona on tehty jotain oikein. 

Ei kai nyt sentään? 

Kun Skidi sai kiitosta samantyyppisestä asiasta, ajattelin, että hän nyt vain on sellainen, kiltti. Mutta kun Snadi on hieman eri maata.

Hän on vihonviimeinen slurkki, joka aina keksii keinon laistaa kotitöistä, syödä herkkuja kaksin käsin ja huijata lisää ruutuaikaa. Hyvin usein hänen pääasiallinen tavoitteensa on selvitä mistä tahansa tehtävästä mahdollisimman nopeasti, laadusta viis. Hänen huumorintajunsa on hyvin vessasanakeskeistä ja hän on löytänyt satoja tapoja, joilla ajaa isosisko hulluuteen (mikä on tosin aika helppoa). Mutta sitten on tämä toinen puoli, joka vilahtelee käytöksessä päivittäin: päättäväisyys, avoimuus, rohkeus ja oma-aloitteisuus. Jos jossain näkyy vääryyttä, se on korjattava. Snadi olisi ihan kauhean huono rikoskumppani, sillä hän kävisi takuulla vasikoimassa kaiken heti kun suunnitelmat olisivat valmiina. 

Olen ajatellut sen niin, että geenit tarjoavat jonkinlaisen temperamentin maaperän, jota kasvatuksella voi vahvistaa, mutta mikä sen kasvatuksen osuus tässä oikeasti on? Olisi ollut ihan mahtavaa, jos tästä olisi saanut "Viisi vinkkiä: näin onnistut kasvattajana" -tekstin, mutta kun en saa kiinni siitä, mitä olemme tehneet oikein. En ole ollenkaan varma, olenko ollut ymmärrettävä, looginen ja rakentava tunteiden sanoittaja tai edes hyvä esimerkki. Impulssikontrollini on säännöllisesti koetuksella tökkivän wifin, vaikeasti aukeavien pakettien ja astianpesukoneen täyttämisen kanssa. 

Sitäpaitsi lastamme ovat kasvattaneet lukuisat muutkin tahot meidän vanhempien lisäksi: varhaiskasvattajat, Pikku Kakkonen, opettajat, kantapää, naapurit, lastenkirjat, valmentajat, ystävät, sukulaiset ja ne kaverit, joiden kanssa tuli aina riitaa. Ja sitten on tietysti isosisko, joka on jaksanut motkottaa perseilystä ja väärinkäytöksistä paljon johdonmukaisemmin kuin me koskaan.

Ehkä tätäkään ei tarvitse ylianalysoida. Kivaksi ihmiseksi on monta reittiä ja yksi reitti on löytynyt. Jotain on tehty oikein, joten olkaamme vain siitä iloisia. 

Hei opettaja, kiitos jo etukäteen!

Tämän lukukauden aloitus oli meillä erityisen jännä. Molemmat likat aloittivat peruskoulutaipaleellaan uuden vaiheen: toinen siirtyi yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Uusiksi meni melkein kaikki. Snadi sentään jatkaa samassa väistökoulussaan, mutta Skidille muutos oli totaalinen. Olin tietenkin innokas kuulemaan kotiin palaavilta tyypeiltä, millaista oli ollut. Arvatkaapa, mitä muutosta koski molempien ensimmäinen kommentti? 

"Meidän ope on ihan huippu!"

"Harmi, ettei meidän lv pidä enempää tunteja."

Koulussa viihtymisen kannalta on tärkeää, että samalla luokalla on mukavia tyyppejä, mutta on suuri helpotus, kun openkin kanssa tulee hyvin toimeen. Ja ensivaikutelma oli ollut ilmeisen onnistunut! 

Uusista opeista oli tietenkin yytsitty kavereilta tietoja heti, kun luokkajaot olivat tulleet tietoon – lasten verkostot ovat niin kattavat, että aina joku tietää jonkun, joka osaa antaa perusteellisen subjektiivisen kuvauksen kyseisen henkilön pedagogiikasta. Arvion paikkansapitävyyttä sitten ruoditaan porukalla hyvinkin asiantuntevasti ja kriittisesti.

Yhtä lailla äitipiireissäni ruodittiin uusien opettajien kohtaamista. Erityisesti, jos perheessä on ekaluokkalainen tai erityislapsi, jonka koulukokemukset ovat olleet vaihtelevan hankalia. Silloin on vielä merkityksellisempää tietää, millaisen ihmisen kanssa todennäköisesti soitellaan pitkin syksyä. Helpotus on valtava, jos vastassa on joku, jonka kanssa kokee heti olevansa samalla puolella. 

Snadin opettaja oli myös pyytänyt meiltä vanhemmilta pientä luonnehdintaa siitä, millainen lapsi luokalle tulee. Kun täytimme Snadin kanssa kyselyä, hän halusi vastata kysymyksiin raivorehellisesti. Snadi vaati avoimesti kerrottavaksi, ettei hän aina jaksa keskittyä ja pälpättää paljon, myös silloin kun pitäisi olla hiljaa. Ehkä sekin on hyvä merkki, ettei halua yrittää esittää opelle yhtään valmiimpaa kuin on. 

Snadi myös ehdotti, että meistä vanhemmistakin pitäisi kirjoittaa jotain. Ehkä pitäisikin. Jännittäähän se varmaan opettajaakin, millaista kasvatuskumppanuutta täällä on tarjolla – sirkkojen siritystä, vanhempainyhdistysaktiivia vai jotain siltä väliltä.

Tämä opettajan roolin korostuminen oli minusta kuitenkin kiinnostava havainto. Perheemme on ollut tekemisissä yhteensä jo reilusti yli kymmenen opettajan kanssa kiitos pitkän päiväkotiperiodin, erikoisten koulujärjestelyjen sekä musiikkiluokkavalintojen. Meille on kertynyt niin paljon kokemusta julkisesti järjestetystä kasvatuksesta, että me tiedämme jo, mikä rooli on sillä, että päiväkodin tai koulun opettaja on helposti lähestyttävä ja luotettava.  

Lisämausteen tähän syksyyn tuo tietenkin korona, jonka kanssa eläminen painaa jatkuvasti takaraivossa myös työelämässä. Mitä jos luokka joutuu karanteeniin tai syksyllä taas ollaan etäopetuksessa? Silloin opettajan suuntaan katsovat kysyvästi paitsi lapset myös vanhemmat. 

Tässä tuleekin kiitos ja kannustus kaikille opettajille: vaikka ipanat saattavat joskus vaikuttaa siltä, ettei niitä yhtään kiinnosta, kuka siellä häärää, niin kyllä niitä kiinnostaa. Ja niin kiinnostaa meitä vanhempiakin. Siispä kiitos kärsivällisyydestä arviointikeskustelujen ajanvarauksessa. Kiitos sekä viikkokuulumisista että niistä viesteistä, joissa lapsemme on tehnyt jotain järjettömän tyhmää. Kiitos, että olet lempeä silloin, kun ajantaju on koulumatkalla kadonnut ja reppu siinä samalla. Kiitos siitä, että juttelette paljon, teette vahvuusvariksia, opettelette yhdessä kierrättämään ja treenaatte kaveritaitoja. Kiitos, että näette koulua pitemmälle. Olette tärkeitä.

Ystävät, tässä on Eddie

Kävimme eilen kasvattajan luona tutustumassa kesäkuussa syntyneisiin pentuihin (= makasimme pentulaatikossa mölisemässä). Olimme tietenkin jo nähneet pennuista lukuisia kuvia ja videoita ja kimittäneet helium-äänellä ihastuksesta. Erityisesti yksi pentu, työnimeltä Heikki, möllötti tilanteissa aina jotenkin hassussa asennossa, meni mukkelismakkelis tai haukotteli, ja nauroimme, että tuo sopisi kyllä meille. Koska se oli uros ja olin ajatellut ennemminkin narttua, en sen kummemmin miettinyt asiaa.

Mutta sitten kasvattaja varovaisesti tiedusteli, olisiko meillä mitään urosta vastaan. Hän oli tullut siihen tulokseen, että tämän pentueen rennoin perhekoira olisi nimenomaan Heikki. Ei sitä tarvinnut kauaa miettiä. Loppuviimeksi jokainen koira kohdataan yksilönä, ja koiran kanssa eläminen vaatii aina opettelua.

Meille siis muuttaa heinäkuun lopussa tämä tyyppi. Koska lähipiirissä on aika monta Heikkiä, hänen nimekseen tulee Eddie erään toisen kuuluisan ruuhkatukan mukaan.

Ja kuin sinetiksi tyyppi pötkötti ensin tyytyväisenä sylissäni ja ummisti sitten silmänsä. Kun vein sen nukkumaan tyynylleen se möngersi hetken ja – tadaa – jatkoi unia. Kaikki vanhemmat tietävät, miten riskialtis operaatio nk. unisiirto on, joten pidän tätä onnistumista merkkinä siitä, että se todella on meidän koiramme.

Olisin tietenkin voinut ottaa nämä kaikki:

Ympyrä sulkeutuu. Yli 15 vuoden odotus päättyy ja kestämiseni on virallisesti täysin loppu.

Sata syytä itkeä

Skidi oli armollisella tuulella. Hän ei usein suostu kuviin saati niiden julkaisemiseen, mutta koulujen päättäjäispäivänä hän on valmis tekemään poikkeuksen. Hän tietää, että tämä on se päivä, jolloin muutun normiäidistä itkijänaiseksi. Ei väliä, vaikka tänä vuonna juhlasaliin ei ollutkaan asiaa kuuntelemaan rehtorin puhetta, roska oli silmässä jo heti aamusta. 

En ole ollut tällainen aina. Tämä toukokuinen liikutusromahdus on jotenkin pahentunut vuosi vuodelta. Syytän monia eri asioita (keski-iän lisäksi).





On opettajien jäähyväiset. Molemmilla likoilla vaihtuvat opettajat, kun toinen siirtyy yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Wilmaan onkin kilahdellut summauksia luokan viimeisen viikon tekemisistä. Luokat ovat käyneet yhdessä piknikillä, pohtineet vahvuusvariksia ja miettineet keinoja muistaa niitä kavereita, jotka eivät ensi syksynä tule samalle luokalle tai samaan kouluun.



Oli viimeinen yhteinen koulumatka. Neljän vuoden ikäero tarkoittaa, että siskokset eivät enää ikinä ole samassa koulussa. Tuttu naama oli erityisesti alkuun Snadille tärkeä, ja isosisko on parin vuoden ajan toiminut palkattomana koulunkäyntiavustajana: roudannut luistimet, jeesannut kadonneiden kamojen etsinnässä, moikannut aina käytävällä ja tullut juttelemaan välkällä. Vaikuttaa siltä, että se on ollut molemminpuolin hauskaa ja vahvistanut siskoutta.

On todistukset. Sen lisäksi, että likkojen arvosanat olivat oikein hyvät, liitteeksi oli laitettu kannustavaa palautetta, jossa keskityttiin lapsen aitoihin vahvuuksiin. Ja täydestä sydämestä kirjoitettu palaute jää mieleen paljon paremmin kuin varsinainen arvosana.





On kasvaminen, fyysinen ja henkinen. Peruskoulu pystyttää lapsuudelle virstanpylväät, konkreettiset ja tunnistettavat raamit samalla tavalla kuin ne ovenpieleen lyijynällä vedetyt pituusmerkintäviivat. Ala-asteella jätetään vuosi vuodelta taakse pikkulapsielämä ja siirrytään hiljalleen kohti yläastetta ja teini-ikää. Peruskoulunsa päättävät kääntävät jo katsettaan vääjäämättömästi kohti muutaman vuoden päässä siintävää aikuisuutta.

Olen siis viettänyt tämän aamupäivän tilassa, jota nuorisolaiset ilmeisesti kutsuvat nimellä uglycrying. Keräsin kuitenkin itseni ja käytin tilaisuuden hyväkseni ottamalla esikoisesta noin kolmesataa kuvaa. Sillä näin tätä vanhemmuutta toteutetaan, lasten määrittelemillä rajoilla ja rakkaudella.

Se on äiti tässä, moi

Kersat. Se on äiti tässä. Pari juttua.

Te mietitte aina välillä, haluatteko lapsia. Sitä onkin ihan hyvä miettiä, mutta ei liikaa. Ensinnäkin asia ei ole teille vielä hetkeen ajankohtainen ja toiseksi sitä ei todennäköisesti tarvitse miettiä yksin. Kukaan ei voi luvata, että se on sen arvoista. On vain uskottava johonkin – vaikka sitten kumppaniinsa, päiväkotiin tai mummiin, jos ei itseensä. Niin minä tein.

Eikä ole yhtä tapaa olla perhe vaan joku kahdeksan miljardia. On sellaisia perheitä, joissa on isä, äiti ja kaksi lasta, mutta valtavasti muitakin vaihtoehtoja. On äiti ja lapsi, eikä isää ollenkaan. On kaksi äitiä. On kaksi osoitetta ja neljät kivat vanhemmat. On perhe, jossa on kuusi lasta, joista yksi toiselta mantereelta. Ja niitä, joissa ei ole lapsia lainkaan.

Ja jos tähän hommaan päädytte, on ihan ensimmäiseksi opeteltava antamaan itselleen anteeksi. Aina ei riitä eikä jaksa. Ja jos saat jonkun asian oikein niin eikö joku muu tee paremmin. Vyötäröllä on makkaroita vaikka synnytyksestä on kulunut 12 vuotta, pataleipä ei kohoa ja jouluvalot ehtii ottaa pois vasta huhtikuussa. Jos rupeaa jokaista häpeää ja epäonnistumista survomaan sydämeensä, se täyttyy ajan mittaan niin, että kaikki tärkeät asiat litistyvät pohjalle. Parempi on tiputtaa tunaroinnit lattialle kuin likaiset sukat, koska siitä ne itsestään häviävät, kuten tiedätte.

Sitten tässä äitiydessä on sellainenkin homma, että pitää päättää, mitä itse tarvitsee mukaansa. Tyhjin käsin ei kannata lähteä. Hirmu helposti nimittäin käy niin, että keskittyy kaikkien muiden kamojen pakkaamiseen ja muistaa kynsisakset, hellehatun ja lasten panadolin, mutta unohtaa oman pikkaripussinsa. Ja kengät. Siinä menee täysin hermo, kun huomaa, että kaikki olennainen on unohtunut. Siksi se oma kassi pitää pakata ensin.

Ja jos tulee sellainen olo, että mikään ei mene niin kuin piti niin sitten soitetaan äidille. Minä leivon pakastepizzaa ja ostan kilon irtokarkkia ja halaan niin kauan kunnes itku loppuu ja usko palaa.

Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että aika vähän kannattaa elämää suunnitella, koska kaikki muuttuu kuitenkin koko ajan, sinä itsekin. Mutta haikeus voi olla myös onnellista. Pitäisi vain säilyttää avoin mieli tulevaa kohtaan ja yrittää samalla muistaa, mitä itse haluaa, vaikka se on vähän vaikeaa kaikessa hulinassa. Ei ole kuitenkaan mitään pahaa siinä, että tykkää enemmän kirsikankukista kuin valkovuokoista.

Pata jumissa

Vietän taas ensi viikonlopun Pirkka-hallissa. Istun kovilla penkeillä ja katselen, kuinka valtava määrä lapsia ja nuoria verkkaa, valmistautuu, keskittyy, suorittaa ja odottaa tulosta. Senttejä ja sekunnin sadasosia lasketaan ja kirjataan pöytäkirjoihin. Tulostaululla välkähtää. Joku kiljuu riemusta, toinen purskahtaa itkuun. Kilpaurheilu on sellaista.

Juuri sitä mietin kuukausi sitten, kun helsinkiläisen taitoluisteluseuran valmentajan käytös päätyi ensimmäistä kertaa julkisuuteen. Valmentajan ympärillä käyty keskustelu sai uutta pontta pari viikkoa sitten, kun toimittajille päätyi nauhoitteita, joissa valmennusmetodiikan linja tulee varsin selväksi. Huhut siitä, että valmentaja olisi käyttäytynyt valmennettaviaan kohtaan törkeästi, olivat täysin aiheellisia.

Mutta kas, osa vanhemmista puolustaa edelleen valmentajan käytöstä: tämä kuuluu lajiin, kilpaileminen vaatii uhrauksia. Huipulle ei pääse lusmuilemalla vaan treenaamalla. Jos haluaa olla maailman paras, täytyy treenata tosissaan ja ankarasti. Treenata pitää niin kauan kunnes tulosta tulee ja jos ei tule, se on urheilijoiden eikä valmennuksen vika. Silloin on ihan ok huutaa, kiroilla ja nöyryyttää. Jos joku ei tätä kestä, niin omapa on häpeänsä, hänet voi korvata jollain joka kestää.

Tämähän on tietenkin klassinen esimerkki johtamistavasta, jolla on pitkät ja yleisesti hyväksytyt perinteet. Management by perkele. Tuloksia voi puristaa lietsomalla pelkoa ja uhkailemalla. Ja ainahan se johonkin asti toimii. Maailmassa on aina tehty ja tehdään edelleen valtava määrä työtunteja rangaistuksen pelossa ja pakotettuina.

Jos olisin konsultti, joka olen, sanoisin että nyt voisi olla hedelmällistä tarkastella panostuksen kustannusta suhteessa saavutettuun arvoon. Mitä arvo eli menestys näillä metodeilla maksaa? Millainen on tällaisen kilpaurheilun hintalappu?

Arpia itsetuntoon?
Häviämisen pelkoa?
Urheiluharrastuksen vihaamista ja lopettamista?
Epätietoisuutta siitä, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa, mitä häneltä voi vaatia?
Esimerkki siitä, että motivoiminen tarkoittaa huutamista ja nöyryyttämistä?
Tunne siitä, että ahdistava ilmapiiri kuuluu asiaan?
Tai vaikka nämä kaikki ja ihan koko loppuelämäksi. Siinäpä onkin sitten pata jumissa ihan uudella sukupolvella – seuralle voitetun pystin takia.

Yhtä lailla tällä metodilla tiettyä arvoa jää saamatta. Harrastuksenhan pitäisi olla kilpatasollakin jossain määrin tyydyttävää ja vähintäänkin miellyttävää ja sitä pitäisi voida tehdä ihan vain kavereiden takia. Menestymisen pitäisi aiheuttaa riemua eikä helpotusta siitä, ettei epäonnistunut. Tappion hetkelläkin pitäisi tuntea toivoa siitä, että ensi kerralla voi yrittää uudelleen eikä pelätä hyväksynnän menettämistä.

Samanlaista jälkeä pelolla johtaminen saa aikaan aikuisissakin, mutta heillä toivon mukaan on jo enemmän kokemusta erilaisista auktoriteeteista ja uskallusta uhmata mielivaltaa. Nuoria pitäisi tällaiselta paskalta suojella kaikin tavoin.

Ihmisten johtaminen ja motivointi on hirveän vaikeaa. Jokainen vanhempi, joka on joskus yrittänyt saada jälkikasvunsa tekemään kotitöitä, ymmärtää, kuinka tuskastuttavaa on yrittää saada vastentahtoinen ihminen hyväksymään ja osallistumaan yhteinen tavoite. Onko se ikinä onnistunut nöyryyttämällä? Vanhemmiksi, valmentajiksi ja johtajiksi päätyy ihmisiä, jotka eivät osaa johtaa eivätkä käyttäytyä. On korkea aika, että pata menee jumiin tällaisesta toiminnasta.

Minä istun ensi viikonloppuna urheiluhallissa ja tiedän, että näen kilpaurheilusta sen toisenkin puolen. Näen nuoren tytön kaivavan piikkarit kassistaan ja asettuvan lähtöviivalle. Hän ei ole pätkääkään kilpailuhenkinen, mutta hän tekee silti niin, koska haluaa. Miksipä ei haluaisi, hän tuntee olonsa turvalliseksi. Hän tietää, että juoksee kovaa eikä epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Illalla pääsee kavereiden kanssa syömään ja altaaseen pulikoimaan.

Lisäksi näen valmentajien ja joukkuekavereiden kannustavan, lohduttavan, hihittävän, tsemppaavan, halaavan, taluttavan, etsivän kylmäpusseja, lainaavan sukkia, etsivän hakaneuloja ja jakavan mandariineistaan siivuja kaikille halukkaille.

Jos jollain menee pata jumiin, niin minulla. Ja se johtuu siitä, että olen hukannut käsiohjelman enkä taaskaan löydä B-halliin.

Ps. Jos joku tunnistaa, tulkaa ihmeessä moikkaamaan!

Millainen lastenvaatepalvelu pelastaa arjen?

Kaupallinen yhteistyö: Reima

Snadilla on ReimaKITin kevätpaketti, jossa oli Kylo Ren -hanskat.

Kun muutama vuosi sitten laskeskelimme kuuluisaan kotityöexceliimme koko perheen vaatemanageeraukseen menevää aikaa, oli aika yllättävää huomata, että lastenvaateshow imee kokonaisuudessaan yhtä paljon aikaa kuin ruoanlaitto. Mutta ruoanlaitto sentään tiedostetaan kotityöksi, toisin kuin tämä Kaikkien Metatöiden Äiti, joka pitää sisällään vaatteiden hankinnan, kierrätyksen, paikkauksen, talvisäilömisen, kesäsäilömisen, välikokojen hilloamisen, puhdistuksen, korjaamisen ja ajantasaisen statusraportin kannattelun takaraivossa.

Olen monesti kironnut, että haluaisin ulkoistaa tämän homman, mutta miten se olisi mahdollista? Kuka hullu tähän ryhtyisi, edes voisi ryhtyä? Nähdäkseni lastenvaatemanagerilla on ainakin neljä ongelmaa.





1. Lapset kasvavat paitsi keskenään epäsynkassa myös epätasaisesti. Luulin, että kaksi keskikesällä syntynyttä tyttöä pärjäisivät about samoilla vaatteilla koko lapsuutensa. Hahaha! Kasvupyrähdykset on toistaiseksi loikittu täysin eri aikoihin, mikä tarkoittaa, että likat ovat jättäneet aivan eri koot väliin. Enkä edes aloita siitä, että toinen ei halua pitää yllä mitään värejä ja toinen taas haluaa olla glitter-sateenkaari. Ja nyt tilanne on se, että Snadi on yhtäkkiä tokaluokkalaisena samankokoinen kuin Skidi nelosella, ja räpylä on kokoa 36.

2. Inventaarini vuotaa. En muista, mitä meillä on ja mitä ei. Osaksi tämä johtuu siitä, että minulla ei ole mitään järkevää hankintaprosessia, vaan ostan tuurilla mitä sattuu mistä sattuu, ja osaksi siitä, että hilloan Skidin hyväkuntoisia vaatteita muutaman vuoden ennen kuin ne päätyvät siskonsa käyttöön. Tästä vuotamisesta seuraa, että unohdan kamoja varastoon. Kun ennen reissua etsin monoja, löysin kenkälaatikon, kaikki liian pieniä.

3. Kierrätysoperaatio on tervanjuontia. Pitäisi olla järjestelmällisempi ja olla kiirepäissään nakkaamatta pieneksi menneitä vaatteita samaan "katsotaan tätä myöhemmin" -kasaan, joka kasvattaa kokoaan pianohuoneen nurkassa. Jota ei ikinä katsota myöhemmin. Ei vaikka tiedostan kassissa makaavan parin sadan euron arvosta vaatetta.

4. Olen aina sesongista jäljessä. Paitsi tänä talvena, kun talvi ei tullut vaikka kamat olivat poikkeuksellisesti valmiina. Olemme menneet samoilla housuilla lokakuusta ja arvatkaapa miltä ne näyttävät? Nyt hiihtolomalle sain kaivettua Snadille Skidin vanhat goretexit, mutta sitten huomasin, ettei teinillä sopivaa uimapukua eikä hiihtotakkia sen enempää kuin talvikenkiäkään. Onneksi hän alkaa olla jo sitä kokoa, että voi lainata minun vaatteitani, jos omasta kaapista ei löydy mitään.





Tunnelin päässä on kuitenkin valoa.

Reima on lähtenyt vastaamaan vaatepaniikkiin kehittämällä kuukausimaksuun perustuvan lastenvaatepalvelun, jossa valitsemasi ulkovaatteet toimitetaan kotiovelle kolme kertaa vuodessa. Reima KIT -pakettiin kuuluu aina ulkovaatekerros (haalari/takki+housut), pipo sekä käsineet. Voit halutessasi lisätä mukaan myös kengät tai sesongin mukaan vaihtuvat varusteet, kuten sadevaatteet tai villavaatesetin. Jokainen paketti sisältää lähetteen Emmy-myyntipalveluun. Pakkaa siis pieneksi menneet vaatteet siististi pussiin ja lähetä pakettisi Emmylle, postimaksukin on jo maksettu.

Tämä vastaa käytännössä kaikkiin noihin ongelmiini jossain määrin. Sisävaatteita on paljon helpompi löytää kirppiksiltä. Ulkovaatteiden taas täytyy tässä maassa olla ehjiä ja sopivankokoisia, jotta ulkona pärjää pari tuntia kelillä kuin kelillä. Joustoakin palvelusta löytyy: jos et tarvitse jonkun sesongin pakettia, voit perua sen.





Jäin miettimään, paljonko ylipäätään käytän rahaa lastenvaatehankintoihin, mutta jouduin myöntämään, ettei kokonaisummasta ole harmainta aavistusta. Luulen olevani säästäväinen ja harkitseva, mutta olenko? Hankin vaatteita sieltä täältä täsmäostoksina: alennusmyynneistä, FB-kirppiksiltä, sukulaisilta ja kavereilta ja sitten viime tingan hätäreinä ihan mistä tahansa huoltoasemalta. Tyhmin ostoshan on hinnasta riippumatta vaate, joka ei pääse ikinä käyttöön vaan makaa tuolla vaatekaapissa Ikea-kassissa kolme vuotta.

Lisäksi jos Snadi olisi syntynyt ensin, ostoskorin kokonaissumma menisi katosta läpi. Hänen jäljiltään vaatteista ei jää mitään jäljelle. Housut menevät roskiin. Hanskat menevät roskiin. Pipot menevät kadonneiden pipojen hautausmaalle. Käytännössä vain takit säilyvät – jos niihin ei esimerkiksi tule pihkaa, pyöränrasvaa tai talomaalia. Tähän suhteutettuna Reima KITin kuukausimaksu (39,95€) vaikuttaa jopa pieneltä.

Nostan siis Reimalle pipoa. Vaikka palvelussa on meidän kannaltamme se ongelma, että Skidi on jo venähtänyt yli palvelun maksimikoon ja toisaalta hän suostuu käyttämään vain tasan yhtä Reiman ulkohousmallia, palvelussa on juuri sitä ajattelua, jota olen kaivannut. Ei se kaikkia ongelmia ratkaise, mutta osan kuitenkin.

Jatkokehitysideana asiakastiliin voisi vielä liittää mutsin ulkohousut, jonkinlaisen yleisen elämänhallinnan excelin ja meditaatioharjoitukset. Toimitettuna kotiovelle.

Mitä yhteistä on syntyvyydellä ja isyydellä?

Sananen perhevapaauudistuksesta, josta olen kirjoittanut tähän blogiin jo muutamankin kerran aikaisemminkin. Toivoa on, että kohta ei enää tarvitsisi.

Rakastan vertailuja, erityisesti Pohjoismaiden välisiä. Rakastan niitä siksi, että ne paljastavat tekosyyt: on vaikea vedota sijaintiin, kylmyyteen ja yleiseen vitutukseen, kun olosuhteet ovat samat. Nappaankin kiinni muutamasta ajankohtaisesta havainnosta. Arvaatteko, missä maassa on Pohjoismaiden alhaisin syntyvyys, epätasa-arvoisimmin jakautuvat vanhempainvapaat sekä Euroopan huippua oleva sukupuolten segregaatio eli työelämän jakautuminen nais- ja miesvaltaisiin aloihin?

Suomihan se.

Tätä suhteellisen läpitunkevaa sukupuolten välistä lokerointia ja epäsuhtaa on tietysti selitetty naisten ja miesten (muitahan ei ole) välisillä luonnollisilla, biologisilla eroilla, ja tiedättehän, valinnanvapaudella! Naiset hoivaavat ja imuroivat, koska hormonit tuntevat astiksen ja vaippapaketin kutsun jo aamuvarhaisesta, jopa läpi yön. Miehet sitten tekevät, mitä äiti pyytää. Ja tämä on kuulemma NORMAALIA.

Kummallista kyllä nämä biologiasta kumpuavat valinnat ja intohimot hälvenevät kun mennään länsirajan yli tai Atlantin laavakökkäreelle, jossa yhteiskunta ei pönkitä tiukkaa sukupuolinormia. Jestas, väkiluku kasvaa, vaikka beta-urokset siellä kiikuttavat lapsia leikkipuistoon ja äidit saavat palkkaa.

Noin yleisesti en ole alhaisesta syntyvyydestä huolissani. Mitä vähemmän ihmisiä – kansallisuudesta riippumatta – tällä pallolla on, sen suuremmat mahdollisuudet muilla lajeilla on selviytyä. Olenkin lähinnä pahoillani siitä henkilökohtaisesta tragediasta, että ihmiset, jotka haluaisivat lapsia eivät niitä syystä tai toisesta saa. Ja siksi haluaisin silti hetken miettiä tätä. Miksi juuri Suomessa miehet eivät saa lapsia ja/tai perhehaaveita lykätään pitkälle tulevaisuuteen, vaikka lisääntymisvietinkin pitäisi olla kirjoitettu kromosomeihimme? Miksi mielikuvat niin sukupuolista kuin perhe-elämästäkin ovat ahtaita ja rajoittuneita? Ja mitä siitä seuraa, että vanhemmuus tarkoittaa parisuhteen osapuolille kahta täysin eri asiaa?

Nuoria naisia syyllistetään itsekkäiksi hedonisteiksi, vaikka se merkitsee kohtuullista riskinottoa sekä parisuhteen että työelämän kannalta. Lisäksi lapsille tarvitaan se isäkin. Mutta mistä kiinnostuneita löytyisi? Älkääkä sanoko, että Tinderistä. Miksi kukaan mies ylipäätään haluaisi osallistua kotileikkiin, jossa tarjolla on sidekickin rooli? Erityisesti kun miehillä on enemmän aikaa odotella sopivaa fiilistä ja kondomi on keksitty.

Lisääntyminen ja mikä pahinta myös siitä puhuminen on aina ollut naisten hommaa. Kaikki yhteiskunnan rakenteet, tavat ja käytännöt ovat aina ohjanneet hyvin perinteiseen kuvioon, jossa naisen vastuulle kasaantuvat lastenhoidon lisäksi myös kotityöt, työllistymisongelmat ja paska eläke. Vain mies, jolla on verkostot kunnossa ja vakaa tulotaso, kokee olevansa perhe-elämän vaatimuksiin valmis. Isyysvapaita taas vastustavat äidit, joilla ei ole vaihtoehtoja.

Siinäpä teille valinnanvapautta. Sitä käytetään tällä hetkellä lähinnä perhehaaveiden lykkäämiseen. Money well spent.

Minun junani, lauttani ja kaikki muutkin kulkuneuvot menivät jo sata vuotta sitten, mutta toteanpahan vain, että tämä uudistus ei tule päivääkään liian aikaisin. Sillä siitä kaikki lähtee, kattauksesta. Jatkossa tarjolla on ihan aitoa osallisuutta, joka toivottavasti kasvaa nopeasti kiinteäksi osaksi suomalaista perhe-elämää ja jopa onnea. Miesten toiveiden ja valintojen kautta mielikuvat isyydestä (ja samalla äitiydestä) monipuolistuvat ja tarinat perhe-elämästä saavat uusia kertojia. Niitä kaivataan. Tämä nykyinen kuvasto on jo loppuun selattu.

Ps. Kaikki, jotka haluavat mainita jotain imetyksestä, voivat painaa selaimen vasemmasta yläreunasta löytyvää rastia. Not kinosted.

Se oikeanlainen lapsuus

Ajauduin taannoin keskusteluun, jossa puhuttiin vauvakadosta ja sen taustoista. Yhdeksi syyksi nostettiin vanhemmuuden suorituskeskeinen ilmapiiri: perheen pitäisi voida ottaa rennosti ja lapset ottaa mukaan aikuisten elämään. Esimerkkinä käytettiin sitä, että illanvietoissa pitäisi antaa lasten vain nukahtaa pöydän alle. Ööö. Jouduin toteamaan, ettei tulisi mieleenikään tehdä noin tai ottaa lapsia kaikkiin aikuisten illanviettoihin (lähinnä siksi, että haluan suunvuoron). Juuri tällaisella detaljitason mikromanageerauksella aiheutetaan vanhemmille turhaa epävarmuutta ja paineita. Kääk, enkö olekaan rento vanhempi, kun haluan lasten nukkuvan omissa sängyissään?

Ja nyt kun luin Isyyspakkauksen Tommin viimeisimmän kirjoituksen, huokaisin taas raskaasti. Lukija oli ollut huolissaan hänen lastensa elämästä. "Oikeaa lapsuutta" kun ei vietetä ravintoloissa vaan Lapissa.

Voi hyvät hyssykät sentään. Luulin, että ihmiset olisivat jo aika pitkään jatkuneen julkisen keskustelun myötä ymmärtäneet, että tällainen huolinäpertely suuntaan tai toiseen on turhaa: asuinpaikalla tai vapaa-ajan viettovalinnoilla ei ole lapsuuden onnellisuuden kanssa mitään tekemistä. Lapset saavat olla lapsia leikkiessään metsässä tai ravintolan leikkihuoneessa. Aivan sama. Lapsuuden eläminen on onnellista aina kun ympärillä on turvallisia aikuisia.

Olen saanut tästä mikromanageerauksesta osani, tietenkin. Ensimmäisen kerran törmäsin tällaiseen huoleksi naamioituun vittuiluun, kun joku kantoliinajengin edustaja löysi erään postaukseni sivulauseesta maininnan rintarepusta. Muistan olleeni todella hämmästynyt tästä yllättävästä detaljista, joka välittömästi teki minusta lasten pahoinpitelijän. Sittemmin virheitä tuli lisää. Vauvapalstalla repesi, kun Snadin synnyttyä Skidi jatkoi tutussa perhepäivähoidossa. Teimme lomilla eri asioita eri komboissa (kaikkien olisi pitänyt tehdä samaa) ja luonnollisesti sain myös palautetta, kun en suostunut perhepetiin, hiillyin kestovaippoihin enkä viitannut imetykseen äidin ja vauvan yhteisenä herkkänä hetkenä. Lapsiin ei olisi myöskään saanut viitata apinoina ja joka juuttaan kritiikin perään olisi pitänyt laittaa disclaimer, että päivääkään en vaihtaisi pois. En laittanut.

Nykyään minulla on vapaudu vankilasta -kortti: isot lapset. Kukaan ei enää arvostele vanhemmuuttani tai valintojani (ainakaan päin naamaa), vaikka mikään ei ole muuttunut. Olen yhä keskinkertainen äiti. Voisin tietysti käyttää tilaisuuden hyväkseni ja alleviivata, että olin oikeassa: ei haitannut, että vihasin imettämistä! Ei haitannut, etten soseuttanut porkkanaa itse! Eikä haitannut, että molemmat menivät päiväkotiin puolitoistavuotiaina! Nykyään kapinoin enää jatkuvaa kuskauspakkoa vastaan.

Mutta turha noista pikkuasioista on jauhaa.

Tässä mikromanageerauksessa onkin irvokkainta konteksti. Nämä kaikki oikean lapsuuden vinkit, jotka osoitetaan keskiluokkaiselle suomalaisperheelle, kuulostavat korneilta, sillä on olemassa lapsia, joilla ei ihan oikeasti ole lapsuutta. Sellaisia lapsia on kaivoksilla, pelloilla, sotilaina ja hikipajoissa, päihdeperheissä ympäri maailman. Näitä lapsia kannattaa auttaa, mutta ei neuvomalla vanhempia pulkkamäkeen.

Jos siis näet somessa vanhemmuutta, mistä et itse tykkää, kysy, onko lapsi vaarassa. Jos ei, sail on. Perhe todennäköisesti pärjää ilman kokemuskonsulttia.

Kun kiusaaja on aikuinen

Olen seurannut järkyttyneenä menestyneen suomalaisen taitoluisteluvalmentajan ympärillä vellovaa kohua. Vastuuvalmentajaa syytetään mm. systemaattisesta kiusaamisesta kuten huutoringistä, joissa tavoitteena on henkisesti murskata virheen tehnyt joukkuekaveri. Tätä on ilmeisesti jatkunut vuosikausia ilman, että kukaan on protestoinut.

Me emme harrasta luistelua enkä henkilökohtaisesti tunne tapausta, joten jätän tuomitsemisen tahoille, joille se kuuluu, mutta jos tämä pitää vähänkään paikkansa, on seura todella kuuman paikan edessä.

Kahden harrastajan äitinä tekisi mieli huutaa, että MITÄ HELVETTIÄ? Miten tällainen mielipuolisuus voi olla mahdollista?

Tässä kohussa pelottaa eniten se, miten normaalina kiusaamista pidetään – miten monen nuoren kanssa valmentaja on ehtinyt työskennellä ja jättää pysyviä arpia identiteettiin. Ymmärrän paremmin, jos kiusaaminen jää piiloon yksilölajeissa, mutta tässä tapauksessa kiusaamisesta on tiennyt todella moni ja todella pitkään, eikä kukaan ole tätä ennen uskaltanut kysyä, onko tämä oikein. Miksi lapset hyväksyvät tämän? Miksi he ajattelevat, että näin saa toimia? Miksi auktoriteettia edelleen rakennetaan pelolla?

Luonnollisesti oli pakko kysyä, mitä minä tiedän lasteni valmentajista tai joukkueen tunnelmasta. Yleisurheiluseuran ilmapiiriin olen paremmin perehtynyt, mutta korisharjoituksia ei saa jäädä seuraamaan ja orkesteri harjoittelee iltapäivällä, jolloin olen itse töissä. Näkisinkö vaaran merkit, jos niitä olisi? Toistaiseksi luotan siihen, että esikoinen on kantapään kautta oppinut, että kiusaajan hyväksyntää on turha hakea ja kuopus taas on niin helposti syttyvää laatua, että hänen naamastaan ei ole vaikea tulkita mielialoja. Heidät on opetettu ajattelemaan itse, mutta riittääkö se ylittämään luottamuksen valmentajaan?

Päällimmäisin ajatukseni on tämä: kiusaamisen vastainen työ on häpeän vastaista työtä. Ja että tätä työtä pitäisi tehdä aktiivisesti myös kiusaamaan kasvaneiden aikuisten keskuudessa. Häpeään perustuu kaikki henkinen vallankäyttö parisuhdeväkivallasta koulukiusaamiseen. Häpeälle altistavat sekä tapakulttuuri, jossa kiusattu vaihtaa koulua, ei kiusaaja, että huono itsetunto. Kun häpeä ja syyllisyys lipsahtavat väärälle osapuolelle, kiusaaminen ei tule julki. Moni aikuinenkaan ei tunnista kiusaamista ennen kuin joku muu siihen puuttuu.

Tässä suhteessa maailma on onneksi mennyt parempaan suuntaan. En usko, että on sattumaa, että tällaisista täysin kestämättömistä ja törkeistä metodeista yhtäkkiä uskalletaan puhua. Henkisen hyvinvoinnin arvostus on noussut ja harrastamiseen on opittu yhdistämään raivoisan intohimon rinnalle myös ilo. Samalla on päivittynyt kuva rohkeasta ihmisestä: sellaisesta, joka ei suostu uskomaan, että epäoikeudenmukaisuutta pitää vain kestää ja empatia on heikkoutta edes kilpaurheilussa.

Mielenkiinnolla seuraan tämän junan etenemistä: minkälaisen rangaistuksen valmentaja saa, jos hänet todetaan syylliseksi. Siirretäänkö hänet sivuun valmentajan pestistä, mutta annetaanko hänen jatkaa seuran sisällä muissa tehtävissä? Rangaistus nimittäin kertoo, kenen puolella seura lopulta on.

Asiat, jotka eivät muutu

Syntymäkonservatiivien jaosto tutkii vakavana vanhempien sääntörikkomusten listaa. Ei hyvältä näytä, toteaa vanhempi konstaapeli nuoremmalle tutkijalle. "Jälleen kerran on yritetty tarjota uusia ruokalajeja, pakotettu uutta pipoa päähän ja jankutettu henkareista. Eiköhän mennä vaatimaan hillomunkkia lounaaksi ja vedetä tolkuttomat kilarit jos ei tipu."  

Paljon olen puhunut siitä, mikä isojen lasten kanssa on toisin ja mitä uutta ikä tuo tullessaan, joten ehkäpä olisi tasapuolisuuden nimissä syytä raportoida myös niistä arjen käytänteistä, jotka tuntuvat juuttuneen elämäämme kuin purkka tukkaan.

1. Jos pyykkikorin pohja häämöttää, kata ruokapöytään pöytäliina tai kankaiset tabletit ja ta-daa, jo on vartissa pyykättävää. Erityisesti kiinnostaisi tietää, liittyykö teini-ikään joku megakömpelyysvaihe, jossa kaikki hienomotoriset taidot nollantuvat kosketusnäytön käyttäminen poislukien.

2. Henkarin käyttäminen on ilmiselvästi rakettitiedettä. Ja pyyhenaulakon. Ja pyykkipussin. Ja kenkähyllyn. Ja rikkaimurin. Ja...

3. "Tämä ei ole aivan minun makuuni". Minkä toki jo tiesinkin ja jos et ikinä edes maista niin miten ikinä voisi ollakaan? Vähemmän on toki nykyään sitä aivokalvot räjäyttävää takinkääntöä, jossa eilen maistui ja tänään ei. Ja nykyään ruoat voidaan jakaa kolmeen kastiin:
a) syön vapaaehtoisesti,
b) en syö vapaaehtoisesti, mutta syön,
c) viekää puhelin, karkkipäivä ja peliaika, mutta en sittenkään syö.
Aikaisemmin b-kohtaa ei ollut.

4. Hissinnappulamielensäpahoittaminen ei lopu koskaan. Nappulan tilalle voi vaihtaa ihan minkä muun tahansa nuorimmaisen etuoikeuksia loukkaavan ihmisoikeusrikoksen.

5. "Äiti, missä mun..." -alkuiset kysymykset, mutta vaan isommalla kamamäärällä ja erityisesti kahdeksan aamuina, jolloin aivotoimintani odottelee vielä käynnistymistään. Ja totuuden nimissä edelleen tekee mieli karjua, että vitustako minä tiedän, mutta en edelleenkään tee niin.

6. Takin taskut ovat edelleen hämmentävä omaisuuskokoelma vailla vertaa: piirustuksia, parittomia sormikkaita, purkkaa ("sä olet sanonut, ettei saa heittää luontoon"), kiviä, karkkipapereita ja heijastimia. Ehkä keppejä ei kuljetella yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin.

7. Jos on lätäkkö, siitä pitää kahlata tai ajaa läpi, viis siitä onko jalassa keltaiset farkut (jotka eivät lähde puhtaaksi enää koskaan) ja balleriinat. Pätee myös jäätyneisiin lätäköihin, sillä kersaperimätiedon mukaan jää on syytä rikkoa aina or else...!.

8. Kummankaan huoneeseen ei kannata mennä paljain jaloin kävelemään ellet nimenomaan halua jalkapohjiin ilmaista akupainantaa tussin korkeilla, hiuspompuloilla, eränäisillä saksofonin osilla ja hatchimalseilla. Tällä hetkellä on menossa pikkulegotauko, josta tavallaan iloitsen.

9. Kotiavaimiin suhtaudutaan kuin johonkin ulkoa löytyneeseen random kiveen. Myös kaiken muun omaisuuden kylväminen ympäristöön jatkuu normaalein menoin. Ps. Ne jalasta pudonneet kengät löytyivät!

10. Joulu on vakava paikka pikkukonservatiiveille. Perinteiden noudattamista valvotaan tarkasti: joulukuusen haku merkataan kalenteriin (auta armias jos sille illalle tulee töitä!) ja jos riisipuurossa ei ole mantelia, kaikki on pilalla. Pukki on oltava vaikka suvun pieninkin tietää sen satuhahmoksi, joten Koti-insinööri saa ottaa taas kivi-paperi-sakset veljensä kanssa. Joulukalenterista tulee tiukka sisarusten välinen pelisääntökeskustelu ja sitten reklamoidaan, kun joka luukusta ei tule piparitaikinasta tehty tilataideteos tai liput Elton Johnin konserttiin Lontoossa vaan ehkä sama suklaakonvehti kuin eilen. Järkyttävää. Onko tonttu menettänyt mielikuvituksensa!?

Mutta päivääkään en vaihtaisi jne jne. Iloitsen myös siitä, että he edelleen herättävät öisin isänsä, jos jotain äkillistä kommunikaation tarvetta tulee.

TeiniOS v. 12.5 päivitysreklamaatio

Ihan ensimmäiseksi haluan korostaa, että tähän asti kaikki on toiminut hyvin. Suorituskyky on parantunut ja päivitysten mukana tulleet korjaukset ovat olleet tarpeellisia (arvostan erityisesti itsenäistä WC1+2 toiminnallisuutta sekä YÖ22-10 kehitystä sekä yleisen automatiikan ja hiljaisuuuden lisääntymistä). Mutta nostan nyt kuitenkin esille nämä ajoittaiset temppuilut, sillä mielestäni se vievät järjestelmää epävakaaseen suuntaan.

Ensinnäkin puheohjauksen teho on viimeisimmän päivityksen myötä heikentynyt, aivan kuin laitteessa olisi jatkuvasti yhteysongelmia. Olen yrittänyt testata, miltä etäisyydeltä puhe menee perille, mutta vielä metrin päästäkin on vaikea saada toivottuja funktioita aikaan. Hieman parannusta olen saanut aloittamalla jokaisen komennon sanoilla "Jos tahdot sen koiran, niin...", mutta tämä on mielestäni turhan raskasta ja teho näyttäisi häviävän toistojen myötä.

Tähän samaan bugiin saattaa liittyä jo hyvin varhaisissa versioissa raportoitu ongelma, jossa viesti näyttäisi menevän perille, mutta mitään ei tapahdu. Samaa komentoa saa siis lähettää monta kertaa ja senkin jälkeen toiminnot käynnistyvät hieman randomilla. Siinä menee hermot samalla tavalla kuin silloin, kun systeemi hidasteli tiettyjen toimintojen aikana eteisessä, ruokapöydässä ja vesilätäköissä.

Lisäksi uusi käyttöjärjestelmä näyttäisi kuluttavan valtavasti energiaa. Jääkaappi on jatkuvasti tyhjä, mutta toiminta-aika jää edelleen lyhyeksi. Yöllä latatumisessa olen myös havaitsevinani jonkinlaisia ongelmia ja puhe huoneen siivoamisesta aiheuttaa "motihälytyksen" ja akkujen välittömän tyhjenemisen. Kahdeksan aamuina järjestelmä näyttäisi jotenkin buuttaantuvan itsekseen kylpyhuoneessa, mikä aiheuttaa muidenkin toimintojen jumiutumista. Plussaa toki siitä, että latautuminen tapahtuu nykyään itseohjautuvasti.

Ehkä näistä uudelleenkäynnistymisistä johtuen jotkut asetukset myös nollaantuvat ajoittain. On todella kiusallista, että kaikki huolella optimoidut säädöt ovat yhtäkkiä poissa. Ohjelmia (YouTube, Spotify ja Instagram) jää päälle sammutusyrityksistä huolimatta, jotkut kansiorakenteet katoavat (kuten "kerron missä olen" ja "asianmukainen pukeutuminen pakkasella") ja paikannustoiminnot esimerkiksi pipon, voirasian ja märän pyyhkeen säilytyspaikoista pyyhkiytyvät pois. On todella työlästä asentaa näitä koko ajan uudelleen.

Lisäksi yhteiskunnallinen feature menee päälle pyytämättä ja yllätyksenä, jolloin laite ei suostu sammumaan lainkaan. Vilkuttaa vain mustavalkoista valoa tai signaloi OK Boomer. Tämä toki saattaa johtua perheen legacyteknologian aiheuttamasta virustartunnasta, joka ei sinänsä ole vaarallinen.

No, joka tapauksessa toivoisin, että saisitte fiksattua tätä user experienceä seuraavaan päivitykseen etteivät ongelmat ala kumuloitua. Olisi ikävää jos systeemi tästä vielä lisää sekoaisi.

Lapsia, jotka osaavat unelmoida

Jos kysyisin Snadilta, mitä hän ajattelee lapsen oikeuksista, hän todennäköisesti kurtistaisi kulmiaan ja mainitsisi jotakin oikeudestaan ostaa koira omilla rahoillaan. Pahaa pelkään, että jonain päivänä hän saa kuulla, että on olemassa artikla lapsen näkemysten kunnioittamisesta.

Hänen osaltaan lapsen oikeudet ovat hyvin toteutuneet, sillä hän on saanut kasvaa turvallisessa ja tasa-arvoisessa ympäristössä, jossa on mahdollista unelmoida koirasta. Hän saa olla juuri sellainen kuin on: tapaturma-altis höpöttäjä ja fanaattinen koiraihminen. Se ei ole mikään pikkujuttu.

Lapsen oikeuksien toteutuminen nähdään tärkeänä yhteiskunnallisena haasteena joka puolella maailmaa ja tästä ollaan liikuttavan yhtä mieltä – vain yksi maa on jättäytynyt sopimuksen ulkopuolelle. Mistä tämä yksimielisyys syntyy?

Ehkä siitä, että jokainen sivistynyt yhteiskunta ymmärtää olevansa niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Heikoimmassa asemassa on aina se, joka ei voi itse vaikuttaa asioihinsa vaan on päätöksenteossa muiden armoilla. On kaikkien etu vahvistaa heikoimpia lenkkejä, sillä me emme koskaan elä vain tässä hetkessä, marraskuisen keskiviikon lounasaikaa, vaan myös huomista, ensi viikkoa, ja seuraavaa kymmentä ja sataa vuotta. Mitä tässä ajassa tapahtuu heikoille lenkeille? Vahvistuvatko ne osaksi yhteiskuntaa vai jäävätkö syrjään ja ulkopuolisiksi kaikista perustarpeista? Mitä silloin tapahtuu minulle itselleni? Millaisessa yhteiskunnassa haluan olla heikko lenkki, sairas tai vanha?

Lasten oikeuksien päivää vietetäänkin aikuisten takia. Lapsen oikeudet kuvastavat sitä, mitä on olla ihminen.

Jokainen voi miettiä, miten vahva lenkki itse olisi ilman oikeutta kasvaa ja käydä koulua terveenä ilman väkivallan uhkaa. Mitä omasta hyvinvoinnista jäisi jäljelle? Etuoikeutettu asema ei ole omaa aikaansaannosta eikä pysyvä tila. Voin rakentaa peloissani muuria tai yhteiskuntaa, jossa ei tarvitse pelätä. Valitsen jälkimmäisen.

Eroon kiireestä – miten pikkulapsiarkea voisi helpottaa?

Monesta asiasta olen muuttanut mieltäni vuosien saatossa, mutta tästä en: kaikki toimenpiteet, mitkä vähentävät naiselle kasautuvaa perhekuormaa ovat tuikitarpeellisia ja vielä kiireellisesti. Siksipä silmääni pompsahti tämä avaus, jossa vanhempainvapaiden uudistamisen yhteydessä pohditaan, voisiko isovanhemmille avata mahdollisuus käyttää vanhempainvapaan ansiosidonnaista osuutta lastenhoitoon.

Ensin mietin että nääh, eihän tämä mihinkään vaikuta, mutta sitten tajusin, että haksahdin nollasummapelin ansaan: kyse on mahdollisuudesta, joka kannattaa tarjota, sillä ei se ole minulta pois, vaikka en sitä itse voisikaan käyttää. Toiseksi tajusin, että tämähän olisi ollut meille täysin käyttökelpoinen etu. Esikoisen syntymän aikaan Mummi oli vielä täyspäiväisesti töissä. Tilannetta ei helpottanut se, että parin vuoden sisään sukuun pukkasi lisää serkkuja. Mummihan oli jopa kuormittunut, kun yritti töidensä ohella viettää aikaa kaikkien lastenlastensa kanssa. Työelämässä todellakin tarvitaan joustoja myös ruuhkavuosiajan ulkopuolella!

Perhepolitiikka on herkkä aihe, sillä mitään yhtenäiskulttuuria tässä hommassa ei ole eikä pidäkään olla. Provosoidun aina synnytystalkooehdotuksista, sillä kukaan ei perusta perhettä siksi, että haluaisi kantaa vastuunsa kansallisesta huoltosuhteesta. Lapsi on iso, henkilökohtainen päätös, jota pitääkin miettiä kunnolla kumppanin kanssa: päätökseen vaikuttavat perhekäsitykset, talous, verkostot, toiveet, pelot ja mielikuvat. Joku lykkää lapsentekoa siksi, että odottaa vakituista työpaikkaa, toinen siksi, että tulevaisuus näyttää ympäristön kannalta huonolta kauhuromaanilta. Mitä enemmän näitä ajatuksia vähätellään ja naisia syyllistetään, sitä varmemmin pohtijat jäävät odottamaan lapsitoiveilleen parempaa ajankohtaa.

Muistan itse pelänneeni, että rahat eivät riitä ruokaan, mikä osoittautui kahden miinuskäyrällä hiihtävän tytön kanssa turhaksi peloksi. Syy, miksi vannoin lapsilukumme jäävän yhteen, johtui lapsiperhearjen pyörittämisestä kokopäivätöiden ohella. En ollut hoivaajatyyppi. Tajusin vasta lasten myötä, miten paljon vihaankaan arkikiirettä ja erityisesti aamuisin – ja vihaan sitä edelleen. Kiire vie elämästä ilon eivätkä arvonikaan sovi yhteen hutiloimisen kanssa. Kierrokset jäävät yöksikin päälle ja hommaa on rästissä kaikkialla minne katsot. Joillekin riittää, että aikaa on tarjolla viikonloppuisin, mutta minusta se on outoa: silloinhan herää joka aamu vain perjantaita odottamaan. Pidän rennosta ja spontaanista elämästä ja teen nykyään kaikkeni, että eläisin arkea, josta en tarvitse akuutisti lomaa.

Pikkulapsiajan jälkeen sen näkee vielä selvemmin: nyt kun iso osa arjen vastuusta on lapsilla itsellään, kiire on hallinnassa. Perheenjäsenet osaavat käydä itse vessassa ja tehdä välipalaa, kulkea kouluun ja pestä käsiä niin ettemme kaikki ole jatkuvasti räkätaudissa! Ja yrittäjyyden myöstä saan työskennellä omien aikataulujeni mukaan eikä kukaan buukkaa minulle palaveria kahdeksaksi kaupungin toiselle puolelle. Pelkästään se on pienentyneiden tulojen arvoista.

Perhemyönteisyys on perinteisesti nähty pitkinä äitiyslomina, vaikka kaikki vanhemmat eivät ole siitä kiinnostuneita. Minulle tärkeää on työn ja perheen yhdistäminen, jonka ytimessä on vastuiden jakaminen isomman tiimin kesken, jotta ehdin tehdä kaikkea kiinnostavaa ja oman hyvinvointini takia tarpeellista. Tarvitsen nimenomaan mahdollisuuksia siellä ja täällä olivat ne sitten yksityisiä palveluja kuten lastenkuljetusta, ruokakasseja ja vaatekierrätystä tai yhteiskunnan kädenojennuksia: kotipalvelua ja tasa-arvoisia vanhempainvapaita (isälle merkattu kiintiö on aivan olennainen, sillä isät eivät hevin käytä äidin omaisuudeksi miellettyjä vapaajaksoja). Viisautta se on jälkiviisauskin.

Muistatko mitä itse mietit kumppanisi kanssa ennen lapsen hankintaa vai oliko päätös helppo ja itsestäänselvä?

Kuka jää yksin?

Odottelin taannoin Snadia koristreeneistä hallin ulkopuolella. Lapsia tuli ulos tasaiseen tahtiin, mutta Snadi viipyi. Pihalla seisoi toinenkin äitioletettu, joka katseli kelloaan vähän väliä. Vartin odottelun jälkeen hänen lapsensa säntäsi ulos posket punaisina. "Anteeksi, jäin suustani kiinni!", tyttö tokaisi. Arvasin jo kenen kanssa. Pälpättävä kuopukseni oli tehnyt sen, mitä hän parhaiten osaa: puhunut jonkun pyörryksiin. Kävi ilmi, että tyttö oli uusi, joten hänkin oli kaivannut juttuseuraa.

Olin vähän odotellutkin tätä hetkeä. Sosiaalinen hölösuumme tutustuu normaalioloissa vaivattomasti niin tyttöihin kuin poikiinkin, mutta vaikka treenejä oli takana jo kaksi kuukautta, tämä oli ensimmäinen kerta, kun Snadi tuli ulos kertoen enemmän ihmisistä kuin harjoittelusta. Syynä muutokseen oli pieni ryhmä. Lauantaitreeneihin tulee vain kourallinen lapsia. Se normaali, melkein 50 lapsen ryhmä aiheuttaa pukuhuoneeseen sellaisen melutason ja ryysiksen, ettei se juuri houkuttele seurustelemaan, vaikka olisi kuinka sosiaalinen.

Tämä muistutti taas siitä, että yksinäiseksi voi jäädä ja tuntea itsensä monella tavalla, se ei ole vain kiusattujen osa. Tutustuminen (ystävystymisestä puhumattakaan) on välillä vaikeaa niillekin, jotka eivät ole erityisen ujoja. Ulkopuoliseksi jääminen saattaa tapahtua ihan vahingossa, olosuhteiden muuttuessa vaikkapa silloin, kun hyvä ystävä vaihtaa koulua: toinen jää yksin ja toinen ei tunne uudessa koulussa ketään.

Väitän, että tällaisiin sosiaalisiin mullistuksiin on vaikea pyytää apua, sillä yksinäisyydessä on jotain häpeällistä ja hämmentävää. Ikävintä on, että yksinäisyys alkaa nopeasti ruokkia itseään: kun tottuu olemaan yksin, epävarmuus, torjumisen pelko ja kynnys lähteä porukkaan mukaan kasvavat. Samalla voi alkaa myös ajatella, että ehkä tämä onkin asioiden normaali tila. Muistan itsekin kun ala-asteella ystävyyssuhteet menivät solmuun. En minä siitä kenellekään kertonut. En luottanut siihen, että yksikään aikuinen olisi osannut auttaa, se oli minun henkilökohtainen suruni. Tilanne jumittui paikoilleen pitkäksi aikaa, sillä mitään tukea ei ollut tarjolla.

Yksinäisyys täytyykin nähdä, jotta kierteen voi estää. Yksi loistava työkalu, josta Salamatkustajan Satu taannoin kirjoitti, on sosiogrammi:

"Sosiogrammi tehdään siis niin, että opettaja tekee oppilaille kaverikyselyn ja kirjoittaa kaikkien vastanneiden oppilaiden nimet paperille. Jos Jenna mainitsee Marian, opettaja vetää Jennasta Mariaan nuolen. Jos Mariakin on nimennyt Jennan, nuoli on kahdensuuntainen. 

Nuolipiirrosten jälkeen open edessä on kartta, josta näkee luokan sosiaalisesti suosituimmat kaverit, yksinäisemmät ja he, jotka eivät saaneet mainintoja tai jotka eivät itse maininneet ketään. Sosiogrammi siis kertoo luokan ryhmäytymisestä. Se näyttää, ketkä ovat "suosittuja johtohahmoja" ja kenellä on luokassa vähemmän kavereita."

Tajusin, että sovellan sosiogrammiharjoitusta luokkakuvan muodossa. Kun katsomme yhdessä luokkakuvaa, pyydän ipanoita kertomaan, millaisia tyyppejä luokasta löytyy: ketkä leikkivät keskenään ja keiden kanssa tulee alituiseen kinaa. Siinä samalla tulee juteltua myös siitä, olisiko kiva jos joku kaveri kävisi meillä useammin. Usein pulpahtaakin joku uusi nimi, mahdollisesti rinnakkaisluokalta. Joudun edelleen muistuttamaan jopa digiajan lapsille, että kivoihin ihmisiin kannattaa pitää yhteyttä ja se varmistetaan vaihtamalla puhelinnumeroita.

Kun puhuimme syksyn luokkamuutosten aiheuttamista ystävyyssuhteista, kävi ilmi, että Skidi toimii joskus välkkäkamuna. Välkkäkamu on yleensä kuutosluokkalainen oppilas, joka kartoittaa pihalta yksin istuskelevia oppilaita ja pyytää heitä mukaan leikkeihin. "Jotkut lähtevät ja jotkut eivät. Joitakin pitää pyytää kaksi kertaa." Ja Skidi tietää, mistä puhuu.

Lapsuus on täynnä kimurantteja sosiaalisia tilanteita ja haavoittuvaisia ihmissuhteita, joita kaikkia ei korjata tarjoamalla harrastuksia, synttäreitä ja leikkitreffejä. Aikuinen ei millään voi olla perillä kaikista välituntien ja pukuhuoneiden käänteistä, mutta juttuseuraksi voi aina tarjoutua. Aloittaa voi vaikka kertomalla omia kokemuksiaan, niitä vähän kipeitäkin.