20.4.2018

Voi äiti, eikö mikään ikinä muutu?


Luin pitkästä aikaa äitiyskirjan. Kun on itse kirjoittanut kaksi, tuntui pitkään siltä, että se pajatso on nyt tyhjä. Tartuin kuitenkin Mutsie-blogin Irenen kirjaan "Hullu kuin äidiksi tullut" tulevan podcast-sarjan merkeissä ja muistin taas, miksi äitiyskirjat ovat tärkeitä.

Irene kertoo oman tarinansa äitiyden pilvilinnoista ja hänet yllättäneestä todellisuudesta, ahdistuksesta ja yksinäisyydestä. Kokemus oli monin tavoin hyvin erilainen kuin omani, mutta pohjavire oli sama: en osaa tätä. Me vain käsittelimme osaamattomuuttamme eri tavoin.

Väkisinkin iski epätoivo, että eikö mikään ikinä muutu. Irene on minua yli 10 vuotta nuorempi. Hän myös eli vauvavuotta 10 vuotta myöhemmin. Silti hän tuskaili käytännössä samojen haasteiden kanssa kuin minäkin.

Mutta kyllä se muuttuu, on muuttunut jo! Ei näitä kirjoja kirjoiteta vahingossa juuri nyt, vaikka monesti kommenttibokseissa ihmetellään, mikä näitä nykyajan äitejä oikein vaivaa, ennen oli paremmin kun hiihdettiin hirmumyrskyssä sukset käsissä kouluun. Tietysti unohtamatta sitä perinteistä olisi pitänyt ajatella ennen kuin tekee lapsia.

On naurettavaa väittää, että ennen vanhaan ei surtu, eikä tunnettu epätoivoa, riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Ei tunteita ole keksitty 2000-luvulla. Ero on konventioissa: nykyään on tapana puhua asioista häpeämisen sijaan. Tunteiden näyttäminen on lakannut olemasta kiellettyä ja heikkouden merkki. Ehkä joskus avun pyytämisestä tulee ihannoitu ominaisuus!



Välillä mietin, kuinka paljon huolta ja murhetta ovat vanhempamme ja isovanhempanne kantaneet sisällään, hakanneet "vaikeita" lapsiaan ja toisiaan, juoneet viinaa ahdistukseen ja masennukseen. On jotenkin ironista, että netissä ilkeilevät ihmiset purkavat siellä omaa ahdistustaan, vaikka se poistuu puhumalla siitä, mikä itseä ahdistaa, ei väheksymällä muiden ahdistusta.

Minua myös hämmästyttää, kun edelleen kuulen puheenvuoroja, joissa paheksutaan sitä, että vanhemmuudesta kerrotaan se toinenkin puoli, joka ei ole pelkkää vaaleanpunaista pesimistä. Tämä on kuulemma turhaa pelottelua, mikä aiheuttaa globaalia syntyvyyden laskemista.

Kyseessä on näköharha. Kukaan ei tilastoi niitä, joita rehellinen vertaistuki on auttanut: niitä, jotka ovat ymmärtäneet, että äitinä saa olla ihan omanlaisensa, niitä, jotka ovat saaneet sanat tunteilleen ja nähneet sen tunnelin päässä siintävän valon, ja niitä, jotka ovat uskaltaneet lähteä perhettä perustamaan juuri siksi, että näkevät kaikenlaisten asetelmien löytävän oman tapansa olla perhe. Ei ole pakko tehdä kahta lasta vajaan kahden vuoden välein ja äidin hoitaa niitä yksin, vaikka rakenteet sitä tukevatkin.

Näitä positiivisia tarinoita kerrotaan suoraan palautteena kirjailijalle tai bloggaajalle, ei Tilastokeskukselle.



Vaikeneminen ei nimittäin poista sitä, että ne negatiivisetkin kokemukset ovat totta. Vanhemmuuden kritiikitön glorifiointi pönkittää äitimyyttiä ja johtaa siihen, että odotukset ovat epärealistiset. Nyt on löytynyt balanssi. Normaaliin elämään - lapsilla tai ilman - kuuluvat kaikenlaiset tunteet. Se, miksi nykyään pelätään negatiivisia tunteita, on ihan oma kysymyksensä, joka ei myöskään poistu hyssyttelemällä.

Irenenkin tarina kertoo selviytymisestä. Hän pyysi apua neuvolassa ja sai sitä. Hän osaa analysoida erittäin hyvin, mikä meni pieleen ja mikä hänen persoonassaan altistaa tietynlaiselle käytökselle. Ei hän syytä siitä sen kummemmin itseään kuin lapsiperhe-elämääkään, asiat vain menivät kuten menivät mutta nyt on kaikki hyvin.

Jatketaan siis kaikenlaisten äitiystarinoiden kertomista. Iloitaan niiden puolesta, joilla on mennyt kaikki loistavasti ja tuetaan niitä, joilla on haasteita. Maailma muuttuu sillä tavalla, että ollaan ihan vaan ihmisiä toisillemme.

10 kommenttia:

  1. Irenen kirjan lukeminen oli niin terapeuttista. Vaikean synnytyksen jälkeisen masennuksen läpikahlanneena olisi ollut kiva tietää, että äideistä tulee lapsen saatuaan vähän hulluja. Jep elämäni raskain ja rakkain matka. Ja kyynelsilmin luin tänään Hesarin jutun siitä kun lasta ei saa tai lapsiluku jää pienemmäksi kuin ajatteli. Jep. Niin ajattelin minäkin, mutta ei vaan uskalla, vaikka mietin asiaa ihan joka ikinen päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei vertaistuen tarve tosiaan ihan heti lopu, omat polkumme kun meillä kaikilla on. Musta tuossa kirjassa oli erityisen hieno se loppuanalyysi: mikä on masennuksen ja ahdistuksen välinen ero ja miten oma persoona vaikuttaa vanhemmuuteen. Tsemppiä sullekin!

      Poista
  2. Ihana postaus :)

    Olen miettinyt noita samoja asioita, että ei ne asiat ennen olleet sen paremmin tai jaksettu yhtään sen enempää kuin nykyäänkään. Asioista ei välttämättä puhuttu tai sitten vain tapettiin ne lapset. Näin kärjistäen sanottuna.

    On hienoa, että nykypäivänä asioista puhutaan ja kirjoitetaan.

    Irenen kirja avasi omiakin silmiäni ja opin jälleen uutta itsestäni. Omalta osaltani olen apua hakenut ja saanutkin sitä.

    Kunpa mahdollisimman moni saisi apua tunteidensa läpikäymiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa toivon! Ja mielestäni paljon sivistyneemmin nämä hommat nykyään hoidetaan, sanoivat ihmiset mitä tahansa.

      Poista
  3. Ilmeisesti poikkean siinä mielessä massasta, että lapsiperheen arki oli tullut tutuksi au-pair-vuoden aikana ja hämmästystä aiheuttikin myöhemmin elämässä se, että lapsista voi oikeasti nauttia ja elämä niiden kanssa voi olla ihan kivaa. Vaikka arjen rankkuus ei tullut yllätyksenä, ei se tarkoita, että sitä kestäisi yhtään sen paremmin. Vaikeinta on kuitenkin ollut oppia elämään tunteiden vuoristoradassa. Kun esikoisen syntymään asti pystyi ihan normaalina aikuisena ihmisenä kontrolloimaan omaa verbaalista ulosantiaan ja suurinpiirtein tunteitaankin, oli aikamoinen järkytys itselle, kun väsymyksen, valvomisen ym. jatkuvan kuormituksen seurauksena alkoi "sekoilla". Oli ihan tavallista, että 10 minuutin sisällä kävi läpi kaikki tunneskaalan eri vaiheet raivosta rakkauden euforiaan. Paradoksaalisesti mInulle vaikeinta on siis ollut hyväksyä itseni sellaisena, jota en oikein tunne ja jonka käytöstä en oikeastaan hyväksy. Haluaisin uskoa, että jossain on vielä se minulle - ainakin jollain tapaa - tuttu itseni, joka tulee esiin sitten kun lapset kasvavat ja saan taas aikani takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, ahdistua ja masentua voi, vaikka olisi kuinka "treenannut" ja halunnut lasta. Ja stressisietokyky joutuu ihan uudenlaiseen testiin, ei duunikiireet pääse edes samalle viivalle pikkulapsistressin kanssa. Mulla se uusi identiteetti löytyi kun aika kului ja sain korjattua traumat. Mähän en halunnut lapsia ylipäätään ja se aiheutti vielä sen oman twistinsä koko soppaan.

      Tsemppiä sulle! Isojen lasten kanssa on ihan parasta. <3

      Poista
  4. Minä muistan elävästi sen, kuinka nuorena opiskelijana näin äitiyslomalle jääneen noin nelikymppisen yliopistolehtorini kadulla onnesta hehkuvana ja hän oikein huudahti:"Jos olisin tiennyt, miten ihanaa tämä on, niin olisin halunnut lapsen jo paljon aikaisemmin. Mut kun kaikki sanoivat, että tää on vaan kamalaa..." Hän kyllä taisi ehtiä saada vielä toisenkin lapsen sitten kumminkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, missähän kuplassa hän on elänyt? O_o Mutta tämä vain alleviivaa moniäänisyyden tarvetta, hyvin monella tarinalla kun on onnellinen loppu.

      Poista
  5. Sä kirjoitat viisaasti. Ei tää lapsiperhe-elämä ennenkään helppoa ollut, mutta nyt saa sanoa sen ääneen. Ja se on hienoa!

    VastaaPoista
  6. Itse postasin juuri samasta kirjasta. Kirja vei sekä omiin muistoihin lasteni pikkulapsiajalta että erityisesti edelliseen työhöni, jossa kohtasin satoja pikkulapsiperheitä, joissa masennus, ahdistus ja erilaiset hankalalta tuntuvat tunteet olivat läsnä.

    Suomessa on edelleenkin tosi vahvana yksin pärjäämisen kulttuuri ja avun hakeminen koetaan heikkoutena. Vaikka se itse asiassa on hyvää vanhemmuutta ja vahvuutta.

    Onneksi tulee koko ajan enemmän näitä rehellisiä kirjoja ja myös rehellisiä blogipostauksia, joissa tunteet ovat läsnä kaikessa kirjossaan - ei vain ne hyvät hetket.

    VastaaPoista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...