Tietoa mainostajalle ›

16.3.2017

Kannusta toivotontakin tapausta

Ipana oli muutama vuosi sitten kirjoittanut itsestään luvun eskarilaisten esittelyvihkoon. Hän oli nimennyt lahjakkuudekseen urheilun.

Ärhäkän pinkeissä piikkareissa kelpaa pinkoa.

Kun näin tekstin, oli vähän ihmeissäni. Liikunta oli ehkä se ainoa asia, jossa Skidi ei ollut järin lahjakas. Ei nyt erityisen huono, mutta ei missään nimessä mikään selkeä olympiakomitean toivokaan. Suhteellisen varovaisena luonteena ja pienikokoisena likkana hän ei kauheasti tykännyt fyysisistä lajeista, eikä hän ollut järin kilpailullinenkaan.

Suustani siis meinasi lipsahtaa, että miksi sinä tuon urheilun tuohon laitoit. Pelkäsin silloin, että jos en oikaise tätä harhakäsitystä ja annan hänen luulla liikoja itsestään, seuraa jotain epäselvää häpeää. Tai jotain.

Onneksi sain tukittua leipäläpeni enkä sanonut mitään.

Sain nimittäin oikein antaumuksella hieroa naamaani tämän mietintöni, kun Skidi viime viikonloppuna pääsi nuorten hallikisoissa 60 metrin juoksussa finaaliin, voitettuaan ensin oman ikäluokkansa seuran kisoissa. Eikä seuran treeneissä edes keskitytä ryppyotsaisesti juoksuun vaan ihan kaikkiin lajeihin. Kotitreeniin kuuluu lähinnä renkaissa kieppuminen, Soturikissojen lukeminen ja kärrynpyörät.



Ehkä Skidi merkkasi urheilun eskarivihkkoonsa ihan vain siksi, kun ei muutakaan keksinyt, tai kopsasi idean kaverilta. Mitä väliä. Olisi saattanut olla tuhoisaa mennä käkeämään siihen, että tätä kannattaisi nyt harkita uudelleen.

Lisäksi se, että on herkkä, ei tarkoita, ettei olisi hiton kova kilpailija, kun sille päälle sattuu. Toki Skidi on myös sitä mieltä, että starttipistoolissa on ikävä ääni (pitäisi olla joku kiva nuotti mieluummin) ja että lähettäjien pitäisi pyytää juoksijat paikoilleen paljon kauniimmin, mutta sellainen hän on. Ja lisäksi sikanopea.

Lahjakkuus ei ole mikään yksinkertainen peli. Menestyksen takana on hyvä harjoittelumotivaatio, harrastamisen ilo ja oma kehitystahti -- ja se kannustus. Lahjakkuus saattaa alkaa näkyä vasta paljon myöhemmin, mutta jos kersa on saatu uskomaan, että hänen ei kannata urheilussa edes yrittää menestyä, peli saattaa olla menetetty.

Kannustaa voi aina, jopa sitä toivotontakin tapausta, oli kyse sitten murtoluvuista, hevosen piirtämisestä tai pallosilmästä. Hän ei ehkä olekaan toivoton. Eikä siitä kukaan pilalle mene.

10 kommenttia:

  1. Kiitos! Nämä on aina sellaisia juttuja, jotka pitäisi itsekin muistaa.
    Olen ehkä itse tyyppiä "epävarma äiti" ja vaikka kuinka olisin ylpeä omista pienistäni, vertailen heitä helposti muihin samanikäisiin. Omat lapseni ovat lähteneet aika hitaasti liikkeelle ja tekisi mieli vähän puskea heitä eteenpäin liikkumisessa ja innokkuudessa eri lajien kokeiluun, "etteivät vain jää jälkeen muista". En kuitenkaan haluaisi painostaa, vaan tukea heitä löytämään oman juttunsa. Miten sen nyt sitten tekisikään mahdollisimman oikealla tavalla - ja miten toisi aina esiin sen ylpeyden ja kannustuksen ihan vain yrittämisestäkin jo, etten sitten vain harmistu siitä, kun ei tuo nyt suostunutkaan kokeilemaan hiihtoa, eikä koko talvena siis päässyt suksille, kun päiväkodissakaan ei hiihtoa ollut. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo painostamisen ja tukemisen välinen hienoinen ero on aika vaikea löytää! Itse painin ihan saman ongelman kanssa. Mut joo, lapset kehittyvät ihan hirveän eri tahtiin, sen näkee hyvin siinä starttiviivalla kun joku onkin muita kilpailijoita päätä pitempi. Onneksi Skidin seurassa ei ole kovin painostava meininki.

      Poista
  2. Kävin lukemassa tuon postauksen kilpailusta, johon olit tekstissä linkannut. Ajattelin kommentoida sitä tähän, koska tuntuu typerältä laittaa vanhaan kirjoitukseen kommenttia.

    Eli siitä kilpailemisesta. Toinen äärilaita ja mielipide täällä huutelee. Olen herkkä. Olen todella liikunnallinen, ja olin sitä jo ala-asteella. Vanhemmista toinen on menestynyt erittäin hyvin yleisurheilussa. Siltikin kaikki kilpailut ala-asteella olivat minulle henkisesti tosi vaikeita. Lopulta joissain kisoissa äiti antoi luvan olla "sairaana" kotona, ettei minun tarvitse osallistua. En muutenkaan siedä vertailua, ja sitä että minun pitää tavallaan verrata suorituksiani toisten tekemisiin. "Vikaa" on myös paljon erityisherkän luonteessani, ei sinänsä itse kilpailemisessa.

    Ymmärrän kyllä sinunkin näkökulman. Kyllähän lapsilla on hyvä oppia ja ymmärtää, etteivät kaikki ole hyviä kaikessa. Siltikin omien kokemusten perusteella poistaisin pakolliset urheilukilpailut koulusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen hirveän hyvä kasvattaja tälla tavalla retrospektiivisesti: tiedän neljän vuoden viiveellä mikä olisi ollut oikein. >.<

      Mutta tuosta herkkyydestä: Skidi on hyvin tunneherkkä ihminen ja hänellä oli vaikeuksia kestää kilpailutilanteen jännitystä. Mutta tässä auttoi (myös herkkä) isä, joka osasi psyykata oikein. Noin muuten olen sitä mieltä, että ei siihen kilpailutilanteeseen pitäisi ketään ala-asteikäistä yksin jättää vaan käsitellä sitä tilannetta etu- ja jälkikäteen. Veikkaan että se on monella urheilutrauman taustalla että lapsi heitetään siihen viivalle yksin ja valmistautumattomana.

      Poista
  3. Pakollisia urheilukilpailuja ei monissakaan kouluissa enää ole. Suurin osa lapsista osaa kuitenkin suhtautua kilpailuun, moni nauttii siitä eikä ota sitä ryppyotsaisesti. Ei viedä kilpailun iloa siitä nauttivilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei olekaan. Vaikka kilpaileminen on mun mielestä ihan oppimisen arvoinen taito.

      Poista
  4. Einstein muistaakseni sanoi että neroudesta prosentti on lahjoja ja 99 prosenttia työtä. Sanoisin, että taviksemmasta lahjakkuudesta sitten varmaan 10 prosenttia on lahjoja ja 90 prosenttia työtä. Ja sen 10 prosentin löytymisen arvioiminen ilman rautaista kokemusta ja silmää on kokolailla mahdotonta. Muutenkin koko lahjakkuuspuheen sotkeminen joka paikkaan etenkin lasten kohdalla nostaa omat niskakarvani toistuvasti pystyyn. Suurin osa meistä on kuitenkin ihan siinä normaalialueella melkein kaiken tekemisen suhteen ja siitä lahjakkuudesta tulee vaan se pieni ero siellä harjoittelunjälkeisellä huipulla, eikö niitä kysymyksiä kaikissa lomakkeissa voisi mielummin muotoilla, että asiat joista pidän tai asiat joissa olen hyvä?

    Erinäisten taitojen kuittaaminen lahjaakkuudella helposti viittaa kintaalla sille työmäärälle mikä siellä takana on, ei lahjakkainkaan laujala ole aloittanut sillä että avasi suunsa ja kiekaisi teknisesti täydellisen ja herkästi tulkitun taidonnäytteen. Ja maailma on täynnä lahjattomiakin laulajia jotka ovat harjoitelleet ahkerasti ja nauttivat harrastuksestaan tai työstään murehtimatta pätkääkään sitä että se lahjakkaiden saavutettavissa oleva taso jää kokematta.

    Suurimmalle osalle ihmisistä se lahjakkuus tai sen puute on kuitenkin elämän sujumisen kannalta täysin ydentekevää.

    Kannustusta täysin lahjoista riippumatta kannattaa tarjoilla isolla kädellä, jos pettymyksiä on tarjolla niin sanoisin, että on kuitenkin parempi, että niitä tarjoilee joku muu kuin oma lähipiiri ennen kuin on edes pahemmin yritetty. Aina voi (ja kannattaakin) kehua enemmän sitä tekemistä ja yrittämistä kuin lopputulosta. Enkä ymmärrää miksi potentiaalisesti kilpailullisemmissa lajeissa pitäisi jotenkin enemmän varoa niitä kauniita sanoja kuin vaikkapa piirtämisessä. Jokaisen meistä on varmasti saanut vanhemmiltaa kehuja pääjalkaisista ja täysin tunnistamattomista tuherruksista eikä se ole johtanut siihen että koko maa olisi täynnä katkeroituneita, epäonnistuneita taiteilijoita...

    Että jos annettaisiin lasten harrastaa joltain muulta pohjalta kuin siltä että onko lahjoja? Vaikka sillä perusteella että on kivaa? Motivaation kautta tulee harjoteltua ja silloin se lahjakkuuskin voi tulla ajallaan ilmi, tai vaihtoehtoisesti eteen sen toteaminen että oman kehityspotentiaalin rajat tulevat jossain vaiheessa vastaan.

    Kumpikaan lopputulos ei kuitenkaan silloin vie pois sitä harrastamisesta saatua iloa. Kilpailullisimmilla saattaa jälkimmäisessä skenaariossa olla edessään vähän surutyötä, mutta kaikenkaikkiaan todennäköisesti ollaan kokonaiskuvan osalta positiivisella puolella. Jos ollaan päästy niin pitkälle, että ero alkaa olla pelkistä lahjoista kiinni, on varmasti takana kuitenkin jo lukuisia onnistumisiakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas perinpohjainen ja loistava kommentti! Kaikista harrastuksista pitää jäädä ennen kaikkea hyvä mieli. Skidi on kehittynyt viimeisen vuoden aikana ihan valtavasti ja se on omalta osaltaan parantanut motivaatiota myös kilpailemiseen.

      Poista
  5. Juuri näin! Ja tärkeämäpää kuin menestyä kisoissa on löytää ilo liikkumiseen noin 70 vuodeksi. Se on varmasti paljon helpompaa oppia "kersana" ( kuten lapsia kutsut ��) kuin nelikymppisenä, kun kropassa alkaa olla kremppoja ja omia aivojaan on vaikempi opettaa tykkäämään uusista asioista. Ihan kaikkia siis kuuluu kannustaa. Jokainen kuitenkin kehittyy omassa tahdissaan. Laura Kronberg

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinäpä onkin tavoite! Mä olen löytänyt keski-ikäisenä uudestaan luonnossa liikkumisen, jota tein pienenä "ihan vahingossa" eli ei-harrastuspohjalta.

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...