Tietoa mainostajalle ›

2.5.2016

Syliin: Naisia äitiyden partaalla

Hyvä ystäväni on kirjoittanut kirjan!

Ina Westmanin esikoiskirja, episodiromaani nimeltä Syliin, saapuu tällä viikolla kirjakauppoihin (tilattavissa myös Bookysta ja e-kirjana Elisa Kirjalta).

Kirjassa toisilleen tuntemattomat naiset tapaavat sairaalassa, vaikeiden synnytysten osastolla numero 42 eri aikakausina.

Osaston potilaat, äidit, jotka miettivät, voivatko jo kutsua itseään äideksi, osallistuvat vanhemmuusarpajaisiin raskaimman kautta. Jotain on vialla, odotuksen ilo on vaihtunut peloksi.

He tutustuvat toisiinsa, sinnittelevät ja huomaavat, että osaston aamupalalla löytyy aina joku, jolla on asiat huonommin. Päähenkilöiden Iidan ja Maijan välille syntyy ainutlaatuinen, ajoittain elämäntilanteen takia pätkivä side.

Ina on itsekin viettänyt aikaa kyseisellä osastolla. Vaikka tarinat ovat fiktiivisiä, joitain tunnelmia ei yksinkertaisesti osaa kuvailla ilman omaa kokemusta. Huomasin jo ensimmäisillä sivuilla, että kuulin, tai ainakin luulin kuulevani, joissain lauseissa hänen oman äänensä, sanoja, joita kuuntelin puhelimessa ja luin tekstiviesteistä.

Ja siinä kirjan taika onkin: todenmukaisuus vie mukanaan. Luin kirjan yhdeltä istumalta, vaikka ei-kronologisesti etenevä rakenne sallisi vähän rauhallisemmankin tahdin.

Kirjan suurin ansio, koskettavuus, rakentuu omakohtaisuuden lisäksi päähenkilöiden häpeilemättömyydestä, mikä helpottaa heidän elämäänsä hyppäämistä. Ajatukset ovat suodattamattomia. Iidan ja Maijan kanssa on helppo itkeä, sillä harva mahtuu viralliseen äitimuottiin vaivatta.

Äitiyden lisäksi toinen kirjan teema on identiteetti, jota äitiys väkisinkin muokkaa. Tajusin tämän kirjan luettuani, että naisia voi tarkastella eräänlaisen identiteettinelikentän kautta.

On niitä, joiden identiteettiin äitiys kuuluu ja heillä on lapsia.

On niitä, jotka yhtä lailla ovat identiteetiltään äitejä, mutta joilla ei ole lapsia.

Sitten on niitä, jotka eivät koe olevansa äitejä, mutta käytännössä kuitenkin ovat.

Ja sitten niitä, jotka eivät ole äitejä millään tasolla.

Kaikilla on haasteensa. Tarinoiden kautta käydään läpi myös sitä, että äitys sekä yhdistää että erottaa. Tahattomasti lapseton ei halua kuulla enää yhtä ainutta hyvää tarkoittavaa hedelmöittymisvinkkiä. Toisaalta on vaikea olla ystävä jollekin, jonka elämään ei voi osallistua kuin hiljaisuudella tai puhumalla niitä näitä.

Aina kun kirjoitetaan äitiydestä, olisi luontevaa käsitellä myös isyyttä. Isyys on kuitenkin kirjassa rajattu tietoisesti sivurooliin - ja ehkä hyvä niin. Nyt puhutaan naisten kokemuksista. Isät seuraavat väkisinkin lapsensa olemassaolon merkkejä sivusta. Vasta kun lapsi on olemassa, alkaa taistelu isän ja elättäjän roolin välillä, eikä sekään tapahdu arvotyhjiössä. Naisella ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, isällä on.

Päähenkilö pohtii:
"Sukupolvien ketjussa mikään ei muutu, hän ajattelee, nykymiehet tekevät sentään paljon, hoitavat lapsia, jäävät töistä kotiin ja ovat loistavia isiä ja silti pakenevat saunaan kaljalle heti kun silmä välttää. Naiset eivät pakene, ellei toista vastuunkantajaa ole varmistettu, he mäkättävät ja hoitavat homman kuitenkin, niin se menee eikä mikään koskaan muutu."

TLDR; Tässä vanhemmuuden mielivaltaisessa junassa joku istuu ykkösluokassa, joku roikkuu perälaudassa ja joku jää asemalle. Kuljettajaksi ei pääse kukaan. Tämä on kaikille elämän suuressa sukkalaatikossa luoviville vanhemmille: äideille, joita ei voi lohduttaa, sekä isille, jotka joutuvat kohtaamaan kotonaan naisen varjon.

Tämä kokoaan isompi kirja piti ehdottomasti kirjoittaa. Vaikka tarinat ovat hetkittäin niin rankkoja, että ne tuntuvat puristavan sydämen rusinaksi, viimeisellä sivulla lukijalla on edessään iso kuva, ihan valoisana.

"Ja harvoinhan ihminen mitään näkee, jos ei tikulla osoiteta, totuutta tuskin koskaan."

Huom! Facebookin puolella kirja-arvonta!

1.5.2016

Vapun muodonmuutos

Perheellistymisen myötä aika moni juhla hakee uusia uomiaan. Yksi suurimman muodonmuutoksen kokenut juhla on vappu.

Ensin mietin että kokeilisin tehdä ensi vuonna munkkeja itse, mutta sitten nämä
pakastekaapin rinkulat osoittautuivat aivan loistavaksi ja helpoksi vaihtoehdoksi.


Arvioiva koemaisto. Muovinen skumppalasi FTW.

Minulla on vappuun hyvin ristiriitainen suhde.

Pidän juhlista (edelleen) ja ystävien tapaamisesta, mutta viralliset akateemiset vappurituaalit olen aina kokenut vähän vieraiksi. En ole koskaan pitänyt patsaan lakittamisen seuraamista kamalassa tungoksessa vaivan arvoiseksi. Vappupäivän piknik Ullanlinnassa taas on täysin keliriippuvainen tilaisuus. Tänään siellä oli varmasti mahtavaa. Mutta jos lämpöä on viisi astetta ja merituulen mukana ripeksii jääpaloja, jätän mieluummin väliin.

Lisäksi vapun juhlintaan liittyi nuorempana spontaani ajelehtiminen. Etukäteisuunnitelmat olivat hatarat. Kun liikuimme isoissa porukoissa, aina joku tunsi jonkun, jolla oli bileet. Ihmisiä tuli ja meni, mikä oli tavallaan hauskaa, koska siinä tapasi uusia ihmisiä. Mutta koska en ole supersosiaalinen, en viihtynyt niissäkään.

Ja jossain vaiheessa oli kuitenkin lopetettava kuoharin lipittäminen ja lähdettävä kotiin, koska työpäivä.





Sairaan hyvä raikas, mintulla ryyditetty perunasalaatti. Ohje täällä.

Nykyään vapputraditiomme on perhekeskeinen. Aattona käymme perheen kesken ravintolassa syömässä ja toukokuun ensimmäisenä juhlistamme Vaarin synttäreitä. Yleensä mökillä.

On perunasalaattia, saksofonimusiikkia, munkkeja (ne tomusokerilla kuorruteut aivot eivät puhuttele ketään meistä), omatekoista simaa, serpentiiniä ja ilmapalloja. Ja aina samat tyypit, lähisuku.




Olen hylännyt jopa lakkitradition. Se sijaitsee eteisen ylimmällä hyllyllä ja sitä varten pitäisi hakea tikkaat. Ei jaksa. Lisäksi se on kohtuullisen kamalan näköinen, koska join siitä salmiakkikossua joskus silloin kun vaput olivat riehakkaampia.

Perhevappu on uusi normaali. Ja suomalaista työtä se tämä perhe-elämäkin vaatii, mitä suurimmassa määrin. Kippis sille!

29.4.2016

Sulla on kiva perhe

"Sulla on kiva perhe."



Nämä sanat lausui minulle ystäväni ja bloggaajakollegani Satu joku kesä sitten. En tietenkään tajunnut sanoa siihen mitään takaisin, koska olen jäyhä jököttäjä enkä ollut koskaan kuullut vastaavaa kehua aikaisemmin.

Koska eihän kukaan ikinä kehu kenenkään perhettä, ainakaan Suomessa! Aivan liian intiimiä. Jotain yksittäistä asiaa kyllä voi ylistää kuten kaunis koti, komea mies, hyväkäytöksiset lapset. Mutta perhe? 

Ja onko meidän perheemme tosiaan kiva? Onhan se musta, mutta että muistakin? Ja voiko se olla kamalakin?

Kasettini oli ymmärrettävästi kovilla.

Jos nyt mietin asiaa ihan näin subjektiivisesti niin onhan meillä suurimmaksi osaksi kiva perhe. Välillähän se tietenkin on aivan hirveä. Yleensä silloin kun kaikki tekevät jotain omaa eivätkä ollenkaan muista, että ollaan se perhe, jossa jokaisen yksilön hyvinvointi vaikuttaa muihin.

Satu näki meidät kun olimme maalla, rentoutuneina, kiireettöminä ja hyvissä lomafiiliksissä. Parhaimmillamme perheenä.


Hitto, enemmän pitäisi nähdä itsensä perheenä. Enemmän pitäisi kehua muiden perheitä. Enemmän pitäisi kehua omaa perhettään. Enemmän pitäisi ylipäätään sanoa positiivisia asioita ihmisistä. (Eikä tämä nyt liity siihen että törmäsin pitkästä aikaa kunnon haukkuihin vauvapalstalla.)

Tämä meidän perheemme, sekavan ainutlaatuinen ihmiskombo ja omituisten otusten kerho, on välillä kiva ja välillä kauhea. On meistä itsestämme kiinni kuinka kiva perhe olemme toisillemme ja muille.

Nyt siis parin vuoden ahkeran prosessoinnin jälkeen vastaukseni on valmis! Kiitos Satu, sullakin on ihana perhe!

Ja hyvää vappua kaikkien teidän kivoille perheille!

27.4.2016

Neljän vuoden ikäero on luksusta

Kun ajelimme maalta kotiin, näin tienvarressa tutun näyn: auto parkkeerattu moottoritien seisakkeelle ja pikkulapsi kyykki vanhempansa kanssa pissillä tien poskessa.



Kappas, meidän ei ole tarvinnut tehdä tuota enää pitkään aikaan. Kaikki osaavat pidättää seuraavalle huoltoasemalle.

Eikä tarvitse paljon muutakaan. Se kuuluisa neljän vuoden kuolemanlaakso on ohitettu ja lastenhoidollisen hässäkän määrä on vähentynyt huomattavasti. Kaikesta selvitään. Ja tätä ilosanomaa olen yrittänyt tässä blogissa säännöllisin väliajoin toitottaa, koska siellä kuolemanlaaksossa vaeltaa aina joku toivonsa menettänyt ja kaikkensa antanut kanssamutsi, viimeksi Lähis.

Nykyään on paremmin.

Omaa aikaa löytyy ilman säätöä, sillä ne voi päästää kahdestaan ulos.
Jos avokado osoittautuu huonoksi, voin juosta kauppaan hälyttämättä paikalle lastenhoitajaa.
Vetokeljujen määrä on vähentynyt niin että vain yhdessä takissa tarvitaan äidin apua.
Ja kerran on yksi paita pysynyt puhtaana kolme päivää putkeen! Meinasin jäädyttää sen kattoon.

Toki jotkut asiat pysyvät. On päiviä, jolloin nelivuotias kommunikoi vain parkumalla. Kämpässä on aina jotain hujan hajan: pukluliinat ja liivinsuojat vain ovat vaihtuneet kirjoihin, legoihin ja tusseihin. Ruokapöydän alla olevan maton kuntoa ei voi edelleenkään metriä lähempää tarkastella. Myös yöherätyksiä on silloin tällöin - mutta ainakaan kukaan ei halua tietää kello kolmelta että vieläkö on yö.


Olemme jo jonkin aikaa olleet tilanteessa, jossa kaksi menee siinä missä yksi. Oikeastaan lisään vielä vettä myllyyn: kahden kanssa on jopa helpompaa kuin yhden. Minusta on hauskaa, jopa rentoa, viettää viikonloppu tyttöjen kesken. Kelatkaa.

Kiitän tästä rentoudesta erityisesti neljän vuoden ikäeroa. Ikäero oli silkka vahinko, koska kuopus oli ei-suunniteltu, mutta vauvan myötä tajusin, miten raskas setti sisarusten pieni ikäero mahtaa olla. (Tajusin paljon muutakin, kuten sen miten hassuja kasvatusneuvot ovat.) Kannattaa lukaista myös Satun kokemus kuuden vuoden ikäerosta.

Olen aika varma, että kahden satapinnaisella huollolla olevan vauvan ja uhmaikäisen kanssa olisin saanut hyvästellä sekä mielenterveyteni että avioliittoni. Sen sijaan täydellä ihmisyydellä varustetusta isosiskosta on ollut valtava apu viihdytys-, koulutus- ja huoltojoukoissa. Ja nyt nelivuotias imee mallia koululaisesta.

Ikäeron merkityksestä puhutaan Suomessa aivan liian vähän. Alle kahden vuoden ikäero on monen perheen toiveena, mutta se on raskasta. Tätä siis kannattaa miettiä, jos siihen on mahdollisuus. Ei ole syytä hätiköidä perheenlisäyksen kanssa ainakaan siksi, että ne leikkisivät keskenään. Ne leikkivät jos leikkivät, siihen vaikuttaa eniten keskinäinen kemia.

Tutkimusten mukaan pieni ikäero aiheuttaa avioeroja, erilaisia terveysongelmia sekä sisarusten välille riitoja. Isommalla ikäerolla koko perheen ilmapiiriä rasittavan tappelun määrä tutkitusti vähenee.


Yksi suurimpia tyytyväisyyden aiheitani ovatkin näiden kersojen lämpimät välit. Ne ovat toistensa tuki ja turva, majakka ja perävaunu, Pilli ja Pulla - ja toivottavasti sellaisina pysyvätkin. Riitoja syntyy hyvin harvoin ja silloinkin väsyneenä - toisin kuin minun ja vajaat kaksi vuotta nuoremman veljeni välillä. Käy vieläkin Mutsi-vainaata sääliksi.

Ja kyllä kaikki ipanat joskus asettuvat, vaikka sitä toivoisi joskus voivansa pikakelata elämää vuodella eteenpäin. Ei mekään broidin kanssa enää riidellä. Päinvastoin, ollaan tosi iloisia siitä, että on joku, joka tietää kaiken, kun vanhempia ei enää ole.

Tätä ei kai voi sanoa liian usein: kaikki järjestyy. Ihan oikeasti.

25.4.2016

Taas iänikuisia eineksiä?

Yhteistyössä Hälsans Kök ja Ping Helsinki

Tiedättekö niitä lapsia, jotka haluavat vapaaehtoisesti mennä syömään avocadosushia ja juoda kyytipojaksi sellerismoothien?

Minä nimittäin en tiedä. Kun kersoilta kysyy, mitä he haluavat syödä, vastauksessa ei ikinä ole mitään vihreää, kasviksia, vitamiineja, hivenaineita eikä flavonoideja. Yleensä selkäytimestä kimpoava vastaus onkin nakki.

Mikä ärsyttävintä, nakeissa jumittaminen ja muu ruokanirsoilu eivät tietenkään estä heitä kritisoimasta vanhempien ruokateknistä mielikuvitusta. Kun Koti-insinööri lähti keikkareissulle, Skidi totesi lakonisesti, että jaha, viikonloppuna syödään taas iänikuisia eineksiä.

No todellakin syödään. Miksi kiduttaisin itseäni ja perhettä tarjoilemalla minun lempiruokiani?! Sitäpaitsi yhäriviikonloppuina pääpaino on kaiken marinan minimoimisessa. Pätee myös ruokapöytään.

Egoni kuitenkin otti kolauksen. Olen halutessani aivan loistava kokki! Jos haluaisin, osaisin kyllä panostaa ruoanlaittoon ja tuoda tarjolle uusia, freesejä versioita vanhoista klassikoista.

Niinpä oli pakko ryhtyä maineenpalautukseen. Piru vie, tekisin jotain sellaista, että ipanat keräilisivät hämmästyksestä loksahtaneita leukaluitaan lattialta asti.

Ja siitä se idea sitten lähti. Hyvät naiset ja herrat:



Neljän hengen nakkimökin rakennusohjeet


Tästä ohjeesta tulee yksi iso mökki, jota syödään kimpassa kuin piparkakkutaloa. Tulee järkyttävä sotku, mutta eipähän ole "iänikuista" vaan uutta ja inspiroivaa! Ja lisäksi kasvista! Win-winin määritelmä.

Tarvitset:

- Hälsans Kökin soijanakkeja se isompi pussi (4 nakkia per seinä, kattoon kuusi puolikasta) mökkihirsiksi.
- Nachoja kattotiiliksi ja pihalaatoiksi. (Snadi hoilotti kaupassa että missä ne natsit on. Skidi korjasi että ei natsit vaan snapsit. Juu, jatkakaa vaan.)
- Kurkku
- Kirsikkatomaatteja
- Paprika
- Cocktail-tikkuja yhden avohakkuun verran.
- Ketsuppia liimaksi. Myös majoneesi käy (ehkä).

Sitten vain rakennusmestariksi! Muista, että grillatut nakit ovat kuumia, joten kannattaa koota seinät etukäteen. Tai suojata sormenpäät jesarilla.

Lisäksi ketsuppi on aika kälyistä liimaa, joten kattotiilet putoilivat kiusallisesti. Pieni pikaliima nyt tuskin ketään tappaa, mutta toisaalta putoilevat ne laatat Finlandia-talostakin.

Näyttää *aivan* mökiltä! Huomatkaa pihaistutukset!

Kersat repeilivät ihailivat ukkeleiden taitavaa asettelua.
Vain parasta lapsille!

Nakkimökin valmistamiseen menee aikaa tunnista kahteen, sorminäppäryydestä, avaruudellisesta hahmotuskyvystä ja kattorakenteen onnistumisesta riippuen. Kannattaa joka tapauksessa aloittaa ajoissa tai varata runsaasti pientä välipalaa rakennusprojektin valmistumista tiedusteleville ipanoille.

Haastavaa ja aikaavieväähän se oli, mutta perheen yhteinen ruokahetki palkitsee. Kuten tästäkin nähdään, kyllä keittiössä vietetty aika aina kannattaa!

24.4.2016

Superhyvä lyhyt tukka



Päätettiin, että halutaan lyhyt tukka, vaikka on vaarana että Kwistian ei tykkää.
Etsittiin netistä kuvia.
Käytiin läpi, miksi jollain on paksut, kiharat hiukset ja miksi jollain ei ole.
Löydettiin kiva malli.
Marssittiin kampaajalle kuvan kanssa.
Kuunneltiin, kun sakset sanoivat nips naps.
Kiljahdeltiin vähän.
Oltiin tosi tyytyväisiä. Erityisesti siitä, että siskolle iski kauhea tukkakateus.
Mentiin kampaajapullalle.
Kyllästyttiin kuvaamiseen ja alettiin leikkiä ninjoja.








Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...