Suomen Blogimedia

Mainosyhteistyö

17.8.2014

Tapettivalintoja

Väitän, että tapettien valitseminen on remontin vaikein tehtävä. Jostain syystä olen aina onnistunut maalisävyn valinnassa ja lattian olen aina valinnut suht konservatiivisesta mallistosta.

Skidi sai koivumetsän.

Mutta tapetti.

Käytän tapettia vain korostuselementtinä, jolloin pliisu on huono vaihtoehto, mutta räväkkä taas vaikea valita. Kuviot pitäisi nähdä sielunsa silmin ja osata hahmottaa muihin pintoihin, kalusteisiin ja yleisilmeeseen nähden. Ja koska en ikinä ehdi mihinkään perinteisiin remonttiliikkeisiin näytepaloja hakemaan, ne sielun silmät hakevat ratkaisua verkossa noin 20x20 pikselin kokoiselta alueelta.

Lastenhuoneen tapetin valinta vaatii vielä lisävääntöä. Haluan pitää kiinni periaatteestani, että minkä tahansa huoneen käyttötarkoitus pitää voida muuttaa ilman pintaremonttia. Kompromissin hakeminen on haastavaa, kun pitää yrittää neuvotella lopputulos, joka ei yrjötä aikuisia mutta toisaalta miellyttäisi huoneen omistajaa.

Sitten kun vaivalla neuvoteltu vaihtoehto onkin yhtäkkiä loppu (Kukot-tapettia aletaan painaa vasta elokuun lopussa), iskee paniikki.

Google ohjasi Photowalliin, josta en ollut ennen kuullutkaan. Ruotsalainen verkkokauppa tekee tapetteja (ja canvas-tauluja) asiakkaiden omista kuvista, mutta valikoimassa on heidän omien suunnittelijoidensakin luomuksia, myös lastentapetteja. Tykkäsin paitsi kivoista kuoseista myös siitä, että verkossa on kunkin tapetin kohdalla mallikuva huoneesta. Kuva on ihan pakollinen apuväline, jotta voi hahmottaa, saako seinästä vain migreenin.

Nyt onkin yhtäkkiä runsauden pulaa. Noi valaat on pakko saada johonkin.


Kertokaa, jos tiedätte kivoja suomalaisia tapettiverkkokauppoja.

15.8.2014

Koulun alku väsyttää

Aika monelta kanavalta on muistutettu, että koulun alku saattaa väsyttää lasta.

Noh. Perheessämme on kyllä ollut väsymystä liikkeellä, mutta Skidi on elämänsä kunnossa.

Ekaluokkalainen on aivan fiiliksissä. Tyyppi on ollut lähinnä pahoillaan siitä, että koulussa vain leikitään. Hän olikin äärimmäisen tyytyväinen, kun kuuli, että vihdoin perjantaina saadaan lukujärjestys ja ensi viikolla on jo aineita. Hän meni kouluun, ei pelaamaan lapsellisia nimileikkejä.

Hän siis nukkuu sikeästi 10 h putkeen ja yöseikkailutkin ovat vähentyneet.

Minä sen sijaan olen aivan kanveesissa.

On kirjojen päällystämistä, erilaisia lomakkeita, kellon opettamista, Wilma-tunnuksia, vanhempainiltoja, kerhoilmoittautumisia, läksyjen tarkistamista, uuden aamurutiinin sisäistämistä ja koulumatkan opettelua. Lisäksi jaamme Koti-Insinöörin kanssa vitutuksen vienti- & hakukeikasta kahteen eri mestaan, jotka ovat aivan eri suunnissa. (Kukaan ei ilmeisesti ole pohtinut sekuntiakaan koulun, päiväkodin ja työelämän yhteispeliä.)

Myös Snadi on täysin kypsä. Hän raivoaa joka aamu, että sisko menee KOKO päiväksi johonkin ERI paikkaan kuin HÄN. Ja lähtee puolimatkasta sinne vielä YKSIN. Tästä kriisistä on seurannut vaihe, jossa jokaiseen asiaan vastataan ei. Ja silloin kun ei vastata ei, tiedustellaan "milloin minä pääsen kouluun?"

Sitten olisi vielä remontin loppusuora ja parin viikon päästä muutto. Sitä varten tarvinnee pakata. Lisäksi lapset ovat kesän aikana kasvaneet järkyttävästi, joten kaikki leggingsit ovat capri-mallia, sukat ovat kadoksissa ja molempien jalka on kasvanut numerolla. Tiedossa on siis akuutti lastenvaatesäätö.

Että juu, koulun alku voi väsyttää. Ekaluokkalaisella kuitenkin menee aivan loistavasti muuhun perheeseen verrattuna.

11.8.2014

Monta vaaraa ompi eessä

Istuin pari vuotta sitten kahvilla Ranskassa sypressipuiden varjostaman kahvilan terassilla. Yhtäkkiä kadulta kuului kauheaa ryminää - ja sen jälkeen äänekästä kiroilua. Merde!


Punainen pikkuauto oli rysäyttänyt suoraan mataliin terästolppiin, joita en ollut huomannut vielä hetki sitten. Kuuntelin paikalle saapuneen poliisin selostusta vajavaisilla ranskan kielen taidoillani: katu muuttuu iltapäivisin kävelykaduksi - aivan kuten liikennemerkissä ilmoitetaan.

Tosiaan. Maasta nousevat tolpat nousevat tietyllä kellonlyömällä automaattisesti kieltoa tukemaan. Oma moka!

Olen muistellut terästolppia, kun olemme Skidin kanssa treenanneet koulumatkaa ohjeiden mukaan. Koulumatkaan sisältyy pahamaineisen, viiden kaistan risteyksen ylitys. Valot vaihtuvat hitaasti eikä vihreän valon odottaminen edes riitä. Pitää varmistaa, että ne oikeasti ovat aikeissa pysähtyä - myös sillä auton taakse jäävällä viereisellä kaistalla, jonne ei 120 senttinen tyyppi edes näe - mutta kuitenkin niin että ehtii vihreillä tien yli.

Ja nyt on valoisa kesä. Puolet vuodesta olisi syytä pukeutua vilkkuviin ja soiviin jouluvaloihin.

Skidi kysyi ihan aiheellisesti, miksi sitten ylipäätään on jalkakäytäviä, liikennesääntöjä ja suojateitä, jos kuitenkin koko ajan on pelättävä, että joku ajaa päälle.

Vahinkoja sattuu, aikuisillekin. Suurin osa autoilijoista on kuuliaista ja varovaista porukkaa, mutta hyvilläkin kuskeilla on huonoja päiviä. Tragedia on siinä, että huolimaton autoilija tekee ruumiita.



Vähintään yhtä iso ongelma on itse ekaluokkalainen. En tiedä teistä, mutta meillä asuu omissa ajatuksissaan tallustava, hajamielinen hattivatti, joka saattaa milloin tahansa unohtaa, että seisoo liikennevaloissa.

Lisäjännitystä tuovat punaisia päin kulkevat aikuiset pyöräilijät ja jalankulkijat, joiden mukana lapsi lähtee epähuomiossa ylittämään tietä, vaikka valo ei ole vaihtunut. Lapsi kun luottaa siihen, että kyllä aikuinen tietää, milloin yli saa mennä.

Automaattitolpat olisivat ratkaisu epäskarppien kuskien pysäyttämiseksi, mutta koululaisen liikennesilmän ja keskittymiskyvyn puutteeseen auttaa vain aika.


Tarvitaan uusia ideoita kaupungininsinöörien käsiteltäväksi. Tuli mieleen esimerkki (jälleen) ulkomailta.

Pieniä koululaisia voisi auttaa Kööpenhaminan malli. Jalankulkijoiden valot olivat poikkeuksetta lyhyet, mutta eräässä risteyksessä jalankulkijoille näkyi vieläpä digitaalinen laskurikello, josta näkee, miten monta sekuntia odotusta kestää. Lisäksi liikkuva laskuri kiinnittäisi ehkä huomion siihen, mihin pitääkin.

Toinen aika kiva olisi koululaisen opaskoira.

9.8.2014

Lyhyt

Leikkasin tukkani lyhyeksi viikko sitten. En tosin omasta aloitteestani.

Kaikki lähti siitä, että vietimme helteisen kesäloman kokonaan mökillä. Huuhtelin permanenttikäsiteltyä kuontaloani päivittäin useita kertoja sekä meri- että kaivovedellä ja annoin auringon hoitaa kuivattamisen.

Kun kampaaja sitten katsoi osin vihertävää, osin valkoiseksi hapertunutta tukkaani, hän totesi ettei uskalla laittaa siihen minkäänlaista käsittelyä, ettei se katoa savuna ilmaan.

Vaihtoehdot olivat aika vähissä. Koska lyhyt tukka oli itänyt mielessä jo jonkin aikaa, annoin tyypille vapaat kädet ja vain yhden rajoitteen: mallin pitää olla minuutin laittamisella valmis.

Sitten vain kuuntelin saksien klipsuntaa. Tunnin päästä tukastani oli jäljellä enää kolmasosa.

Kymmenen havaintoa viikon ajalta.

1. Niskassa on neitseellistä ihoa, joka palaa auringossa.

2. Hiusten peseminen tuntuu lähinnä päänahan hinkkaamiselta. Shampoota tarvitsee viiden sentin kolikon kokoisen läntin ja kuivaus hoituu päätä vähän ravistamalla.

3. Luulin, että kuuppani on jotenkin tasaisen muotoinen. Ei ole.

4. Minulla on pyörteitä myös niskassa (kaksi otsalla ja kaksi päälaella ei siis riittänyt).

5. Lyhyen tukan valtava laittamistarve on myytti. Kaikki riippuu mallista. Tämän sukiminen paikoilleen on yhtä helppoa kuin ponnarin kieputtaminen - jos lenksu löytyy nopeasti.

6. Tökötit ovat parantuneet sitten yläasteaikojen. Enää ei ole pakko näyttää siltä, että on vetänyt kilon voita päähän.

7. Aamufrisyyri on sarjaa "ikkunaan lentänyt töyhtöhyyppä". Kersat repeilevät.

8. Pyöräilykypärän laittaminen on helppoa, kun ponnaria ei tarvitse ujuttaa niskalenkin raosta.

9. Tajusin, miten paljon näytän Faijalta.

10. Jämähtäminen on helppoa. Olin yrittänyt vuosikausia etsiskellä referenssikuvaa kivasta lyhyestä tukkamallista, mutta vahvasti meikatut ja photaroidut Hollywood-starat eivät tarjonneet uskottavaa pohjaa mallaamiselle. Ei minusta saa Halle Berryn näköistä pelkällä hiusmuotoilulla, naamahan siinä pitää vaihtaa! Ja koska kuvaa ei löytynyt, en mallin muutosta ikinä tohtinut ehdottaa.

Kiitos heinäkuu 2014. Odotan päivää, kun pystyn katsomaan peiliin hämmästymättä.

6.8.2014

Ajatuksia hyppytornin juurelta

Olin eilen ulkoaltaalla vanhemmuuden ytimessä. Skidi halusi hypätä kolmosesta. En kannustanut, todellakaan. En ole itse kokenut mitään vetoa hyppiä uima-altaaseen yli 30 cm korkeudelta, mutta ipana vaikutti päättäväiseltä ja suoritti sovitut kymmenen treenihyppyä matalammalta.


Se kiipesi määrätietoisesti torniin, mutta reunalla iski epäröinti. Se katsoi ensin tyttökaveriaan ja sitten minua. Nyökkäsin. Sitten se otti nenästä kiinni ja hyppäsi. Molskis.

Hieno hyppy. Ja riemu: "Äiti, NÄITKÖ???? Minä keräsin rohkeuteni!"

Näinhän minä. Veden läiskähdellessä tasaiseen tahtiin pohdin kaikenlaista rohkeuteen liittyvää.

Minäkin olin kerännyt rohkeuteni ja päästänyt sen hyppäämään. Pitääkö ipanaa opettaa pelkäämään mahaplätsiä vain siksi, että minä pelkään? Pitäisikö mieluummin opettaa välttämään mahaplätsi? Tai että mahaplätsin jälkeen iho menee aivan punaiseksi, mutta kyllä se siitä. Että yritä vaan, koska se onnistumisen aiheuttama euforia on sanoinkuvaamaton.

Lapsista onneksi tulee sellaisia ihmisiä kuin tulee, persoonan, kasvatuksen ja ympäristön yhteisvaikutuksena. Äiti, uimataito, tyttökaveri, oma tahto - kaikkia tarvitaan. Voin yrittää opettaa impulsiivista harkitsemaan ja arkaa rohkaisemaan mielensä, mutta valinnan on oltava oma. Milloin uskaltaa hypätä korkealta, maistaa uutta ruokaa tai kieltäytyä tekemästä niinkuin äiti sanoo.

Hyppyjä kolmosesta tulee matkan varrella itse kullekin. Minun osani on odottaa altaan reunalla kusi sukassa, saanko käydä sukeltamassa pohjasta mahaplätsillä veteen laskeutuneen kersan.

Joskus pitää pistää silmät kiinni ja joskus tulee mahaplätsi. Mutta toisaalta saa kiljua riemustakin. Korkeita hyppytorneja sulle, Skidi.