Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

5.4.2020

Havaintoja nukkumisen ihmiskokeesta



Jotta ei menisi pelkäksi valitukseksi niin todettakoon seuraavaa: olen keksinyt vallitsevasta tilanteesta kaksi hyvää asiaa.
1) Pyykkiä tulee vähemmän, koska asumme kaikki samoissa verkkareissa viikon.
2) Nukumme ihan sairaan hyvin.

Yksi kiinnostavimmista koronan lieveilmiöitä onkin monessa perheessä alkanut nukkumisen ihmiskoe. Tavallisesti koko perheen unirytmitesti tehdään lomilla, jolloin asiat eskaloituvat nopeasti yökukkumiseksi, mutta nyt työt ja koulu pakottavat jonkinlaisen arkirutiinin ylläpitoon. Millaiseksi se on muodostunut? Onko päivärytmiä vaikea pitää yllä? Tuleeko tästä kesäloma on steroids?

Meidän perheessä löysät aamut tietävät pelkkää hyvää. Hyvälaatuinen ja riittävä uni on tietysti myös fyysisen terveyden ylläpitäjänä suuressa roolissa, mutta kodin positiivisella ilmapiirillä on valtava merkitys henkiselle jaksamiselle. Kaikki nukkuvat kerrankin tarpeeksi – ja tämä on suurin syy siihen, että pää ja avioliitto eivät hajoa tästä eristyksestä täysin. Toisin sanoen elämä väsyneiden teinien ja keski-ikäisten kanssa on jo normaalioloissakin sietämätöntä.

Kolme havaintoa kolmen viikon kokeilujaksolta.

Vaikka perheemme on jaettavissa iltavirkkuihin (minä ja Skidi) sekä joustaviin (Koti-insinööri ja Snadi, joka nukkuu vaikka kämppä ympäriltä räjähtäisi), meille kaikille sopii tasainen rytmi: siis se, että ei ole ysin ja kasin aamuja vuoron perään vaan heräämme joka päivä samaan aikaan. Olemme yrittäneet pitää koulu- ja työpäivän aloituksen aamuyhdeksässä, joten voimme hyvin nukkua kahdeksaan, kun pendelöinti puuttuu. Tämä on myös suurin syy siihen, miksi haluan asua lähellä koulua: näillä unenlahjoilla aamuissa ei ole joustovaraa. Hitsaan vanhempana paljon enemmän REM-unesta kuin luomuvoista.

Toiseksi ruokailu rytmittyy fiksummin. Meille sopii yhteinen lounas puolilta päivin. Erityisesti Snadille ennen yhtätoista realisoituva koululounas on liian aikainen, joten hän ei ole syönyt koulussa kovin paljon. Tästä aiheutuu tietysti paineita iltapäivän välipalakimaraa kohtaan, joka taas vie päivällisnälän. Ruokailuajat ovat siis kotikoulussa paremmassa tasapainossa, laatua kommentoimatta.

Kolmanneksi rytmi näyttää säilyvän, vaikka unen määrä lisääntyy. Snadi tykittää huikeita 11 tunnin öitä koko ajan, ja Skidikin melkein kymmentä tuntia. Erityisen iloinen olen teinin puolesta, jonka kanssa unensaantia ja unessapysymistä on opeteltu monta vuotta sekä teoriassa että käytännössä. Tyyppi heräsi jo vauvana 20 minuutin päiväuniltaan huutoon, kunnostautui sittemmin yövaeltelijana ja löysi lopulta motivaation lopulta migreenin ja ajoittaisin melatoniinin kautta.

Tämä nukkumisfiesta voi johtua tarkasta rytmistä tai siitä vauva-aikana hoetusta väitteestä, että uni ruokkii unta (muistelen jotain tällaista kuulleeni), mutta todennäköisesti siihen vaikuttaa myös ulkona vietetyn ajan lisääntyminen päivän pidentyessä ja kelien parantuessa. Kun kouluhommat on tehty eikä harrastuksia ole, voi koko loppupäivän olla ulkona.

Tämä viimeinen havainto on kiinnostava myös siksi, että yksi argumenteista, joilla vastustetaan kahdeksan-vitun-aamujen dumppaamista, on se, että lapset rupeavat vain valvomaan illalla pidempään, mikä tietenkin on perimätiedon mukaan portti koviin huumeisiin. No, meillä eivät valvo normaalia pitempään, nukkuvat vain enemmän. Hah.

Olen nukkunut itsekin suht sikeästi. Mikä johtunee siitä, että olen iltaisin aivan totaalisen puhki tapahtumarikkaista päivistä konsulttina, opettajana, kokkina, atk-tukena ja terveydenhoitajana. Snadin toteamuksesta ("luulin, että silmäpussit ovat vain silmien alapuolella") päätellen uni ei ratkaise ihan kaikkea. 


29.3.2020

Mitä aiot tehdä, kun tämä kaikki on ohi?



Kevät 2020 jää mieleen kummallisista hätäratkaisuista.

Olen pitänyt kavereiden kanssa skaips-komferemssitreffit, jossa näytimme kaikki aivan anttiholmalta.
Olen tunkenut mukaan heittelemään naapurin lasten kanssa pihalla frisbeetä (turvallisesti hanskat kädessä ja 10 metrin välimatkoilla) koska en keksinyt mitään muutakaan.
Olen kävellyt niin paljon, että toiseen jalkapöytään on todennäköisesti tullut marssimurtuma.
Olen katsonut kännykästä jumppavideoita ja jumpannut mukana.

Niin. En ole peloissani enkä ahdistunut, mutta vittuuntunut kyllä. En osaa ottaa tätä poikkeustilannetta kovin rennosti. Kämppä on kuin pommitettu bordelli ja Kokkikartanon tuotteet alkavat tulla korvista. Kirosin aamulla, että se, jonka mielestä epämukavuusalue kasvattaa, on varmaankin vain vaihtanut lattensa kauramaitoon.

En koskaan nähnyt tulevaksi tilannetta, jossa minulla olisi ikävä omaa, tylsää elämääni, joka ei ollutkaan ollenkaan tylsää. Kalenteristani peruuntui monta kivaa juttua (sen kerran kun olen ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi niin eikö iske kulkutauti), mutta myös rutiineja, jotka ovat muuttuneet näkyviksi vasta nyt, kun ne ovat poissa.

Minulla on ikävä ystäviäni! Palaverit voi pitää etänä, mutta ystävyys vaatii sitä, että kävellään yhdessä niin, että hiekka rahisee tossujen alla, eikä kummankaan naama pikselöidy kesken lauseen.

Kaipaan kiihkeästi vakiojumppavuoroani! En uskalla edes ajatella, millaisessa rapakunnossa olen kun tämä paska loppuu.

Olen myös varmasti kevään mittaan valmis kiertämään Uudenmaan tiesulun kuumailmapallolla, vaikka peltotilallisena saisin ehkä mennäkin mökille ihan luvan kanssa. Missä minä nyt sytyttelen tulta, heitän talviturkkini ja harjoitan social distancingia merta katsellen? Luonnollisesti tontilla ei tapahdu mitään tänä kesänä, vaikka piti.



Kun ulvoin tätä (hyväosaisen) tuskaani Instagramin puolella, sain nopeasti vastakaikua. Kun kysyin, mitä ihmiset aikovat ensimmäisenä tehdä, kun tämä kriisi on selätetty, sain vuorokaudessa noin sata vastausta.

Arvaatteko mikä sai eniten mainintoja? Halaaminen! Moni halusi vain halata ystäviään, vaariaan ja äitiään, pikkusiskoaan ja kummipoikaansa. Ikävä on kova.

Sen lisäksi, että ihmiset kaipaavat läheisiään he haluavat lähteä toimistolle, lounaalle, kahviloihin, teatteriin ja museoihin, suunnata tankotanssiin, salille tai uimahallin. Ihmisten ilmoille. Moni ilmoitti myös haluavansa vain viedä lapset päiväkotiin ja kouluun ja olla vain kotonaan yksin, sillä tällä hetkellä perheenjäsenistä ei välttämättä saa sisätiloissa hetkenkään taukoa. Yksinäisyyttä kaipasi erityisesti se, joka oli kaupassa töissä. Sinkut toki taas haluavat, etteivät olisi koko ajan kotonaan yksin. Ymmärrän sitäkin.

Yhdessä vastauksessa toivottiin, että jonain päivänä voisi taas julkisella paikalla selvittää kurkkuaan ilman, että kaikki kääntyvät katsomaan paheksuen tai kauhuissaan.

Ihmiset haluavat elämäänsä ihan samaa tavallisuutta kuin minäkin. Minun vitutukseni on oikealta nimeltään ikävää ja merkki siitä, että perusarkeni toimii, niin yllätyksetöntä kuin se onkin. Ja se on huojentavaa! Inhoan kaikkea tekopyhää hokemista siitä, kuinka kiitollinen-siunattu-onnellinen sitä pitäisi olla yksinkertaisista asioista, mutta olenhan minä. Ja samalla, kun olen kiitollinen ex-arjestani, ärsyttää, että käytin mahdollisuuksiani kaikkeen muuhun kivaan selvästi aivan liian harvoin.

Mutta tulee päivä, kun istun ystävieni kanssa kylki kyljessä piknikillä, juon lämmintä valkkaria muovimukista, johon joku toinen on koskenut, nuolen sormiini tarttunutta sipsien suolaa ja kerron minne päin Eurooppaa aion seuraavaksi junalla puksuttaa. Kukaan ei kerro vessapaperivitsejä eikä ruokakaupassa haise käsidesin viina.

Se päivä tulee.

Ja seuraavaksi kirjoitan jostain aivan muusta.


25.3.2020

Kotikoulun hetki hetkeltä -seuranta



8:30
- Hei kersat, olis taas uusi kotikoulupäivä! Tänään yritetään sitä samaa mitä eilenkin eli ootte ihan hiljaa huoneissanne puolille päivin ja teette opettajan antamia tehtäviä, eiks jeh? Ja sopikaa jo nyt, miten vuorottelette tietokoneen kanssa, ettei tule riitaa. Mulla alkaa etäpalaveri kymmeneltä enkä halua taustalle karjuntaa.
- Joo kyllä mä osaan mutettaa, mutta ette te voi silti huutaa taustalla, koska mä en kuule mitä siellä puhutaan.
- On se tärkeetä!

9:00
- No mitä?
- Ahaa, siis mikä oppilaan maailma..? Mä asennan sulle sen sovelluksen, hetki.
- Mikä sun gmailin salasana on?
- No en minäkään sitä muista. Voi per...
- Enhän kiroillu.

9:15
- No mitä?
- Miten niin "miten putsataan viemäri"?
- Teillä todella on kotitehtävänä lattiakaivon putsaus? Hahahhaha!
- No nauranpahan vaan.
- Voiko se odottaa iltaan?
- Se oli retorinen kysymys.
- Retorinen tarkoittaa, että se ei oikeastaan ollut kysymys.

9:20
- No mitä?
- Jos olet tehnyt kaikki tehtävät, tee lisätehtäviä.
- Mistä minä nyt voisin tietää mistä niitä löytyy?

9:38
- No mitä?
- Sulla on läksynä vanhemman haastattelu?
- Nyt? Voiko se odottaa iltaan? Ei tarvii vastata.

9:45
- Niin mitä?
- Tarviit tyhjän mehupurkin lintulaudaksi? Eihän lintuja edes ruokita... antaa olla.
- Litistetty ei käy?
- Et sä voi nyt juoda appelsiinimehua puolta litraa!
- Voiko tää odottaa siihen, että meillä tyhjenee orgaanisesti yksi purkki?
- Sekin oli retorinen kysymys.
- Kiva idea, mutta ei ole eettisesti oikein maksaa Skidille sen tekemisestä, koska kyseessä on sun läksy.

9:56
- Onko se tietokonehomma nyt sovittu? Mulla alkaa etäpalaveri neljän minuutin päästä ja silloin mua ei saa keskeyttää.
- Huhuu?

10:05
- Oikeesti nyt, hiljaa! Kone ekaks Skidille, Snadi tekee nyt tunnin musaläksyjä ja sit vaihto.

10:07
- Korjaus äskeiseen! Ei nokkahuilutreeniä tuntiin, kiitos!
- Ihan sama! Katso vaikka Netflixiä.

10:45
- No mitä?
- Miten niin sun sähköpostit on kadonnut puhelimesta?
- Eikun puhelimen ja tietokoneen sähköposti on sama asia eikä sun tili oo kadonnut... tai antaa olla, mä tuun katsomaan.
- Täällähän se oli, sä olit vaan osunut tohon selaimen raksiin, joka pienentää koko ikkunan.
- En mä tiedä, miksi sellainen rasti on.

11:05
- Niin?
- Kuva liitetään chattiin sieltä paperiliittimen... antaa olla, mä tulen näyttämään.

11:10
- Jatkossa älä aina sammuta konetta ennen kun tulet raportoimaan jostain ongelmasta. Tässä menee nyt yhteen pikkujuttuun aika kauan aikaa.
- Joo, mä tiedän, että mä sanoin, että koneen buuttaaminen jeesaa ongelmatilanteissa, mutta se ei päde tällaisiin ongelmiin vaan... antaa olla.

11:30
- Mitä nyt taas?
- Ei, teillä ei ole vielä nälkä. Ruoka tulee klo 12.
- Joo, todellakin on samaa kuin eilen.

11:55
- Okei, mä rupeen nyt laittaa ruokaa, tulkaahan jeesimään!

12:01
- Huhuu?
- Mihin oot nyt menossa?
- Ei se ei ollut retorinen kysymys! Miten niin sun täytyy just nyt lähteä ulos kuvaamaan jotain?

12:02
- Se, että sä putsaat tulevaisuudessa lattiakaivon omista hiuksistasi ei vapauta sua kaikista muista kotitöistä.
- Kerronko mä mihin voit työntää sun motin!

12:15
- Ei, en usko että maailmassa on ihminen, jonka nimi on Glöntzä Pökäle.

Voin olla väärässäkin.
Kuis monta päivää tätä vielä olikaan jäljellä? Sekin oli retorinen kysymys.

21.3.2020

Voiko tästä seurata jotain hyvää?



Olen vältellyt viime aikoina somea. On suhteellisen raskasta ottaa vastaan neuvoja, joissa kehotetaan nauttimaan kotoilusta ja perheajasta, noudattamaan rutiineja tai liimaamaan ikkunaan "kaikki järjestyy" -kylttejä. Yhtä lailla en jaksaisi lukea enää yhtään tekstiä siitä, kuinka hidastaminen tekee hyvää.

Hidastaminen on tietenkin aika ajoin hyväksi, mutta silloinkin omaehtoisesti: tällä hetkellä aika monessa yrityksessä kirjoitellaan lomautuslappuja ja valtiontalous ajaa kahtasataa betoniseinään. Lasten kanssa on kiva touhuilla kotona, jos samaan aikaan ei tarvitse vetää kotikoulua ja yrittää tehdä töitä, jotka näyttävät tällä hetkellä loppuvan toukokuussa kokonaan. Kaikella kunnioituksella: minulla ei ole vapaa-ajan ongelmia eikä ruokailuaikataulu ole suurin huolenaiheeni. Solidaarisuutta saa toki peräänkuuluttaa, mutta oman erinomaisuuden alleviivaaminen on vain jeesustelua, joka ei palvele tarkoitustaan.

Tämän sanottuani totean, että kyllä, minäkin uskon, että tämä menee ohi – vaikka emme tiedäkään milloin. Ja tietenkin kriisi on mahdollisuus muutokseen. Olen myös miettinyt, mitä hyvää tästä katastrofista on löydettävissä.

Kun listasin asioita, joiden uskon muuttuvan, olin huomaavinani, että niitä kaikkia yhdistää yksi asia: yhteisöllisyys.

Social distancing on ihmiselle, joka on lajina aina hyötynyt laumasta, lähtökohtaisesti vaikea paikka. Minäkin, synnynnäinen erakkosielu, teen valtavasti asioita erilaisissa laumoissa – perheenä, ystävien seurassa, taloyhtiön talkoissa, kaupungin asukkaana ja kierrättäjänä. Joka tapauksessa tämä oma suhde yhteisöön, eräänlainen laumatietoisuus, on kiinnostava aihe. (Olen aikaisemminkin pohdiskellut lasten verkostoja.)

Yhteisöstä on nimittäin sekä hyötyä että haittaa, ja nyt yhteisen uhan edessä on vaihteeksi näkyvissä selkeitä hyötyjä: vertaistukea, auttamista, jakamista, mukanapitämistä. Ja tätä nousua on huikeaa seurata.

Toimistokeskeinen työnteko sai koronasta haastajan, joka pakotti tekemään viikossa sen, mitä on yritetty tahkota kymmenen vuotta. Nyt kun kaikki ovat ottaneet urakalla käyttöön erilaisia etätyösovelluksia ja opetelleet järjestämään kokoukset ruudun kautta, uskoisin tavan jäävän jossain määrin eloon, ainakin vaihtoehdoksi. Työperäiset laumat on rakennettu saman perinteisen kaavan mukaan pitkään, mutta ne yhteisöt, joilla on etätöiden johtamisesta jo vuosien kokemus, jakavat oppejaan avoimesti: miten tiimit kootaan, miten raportointi hoidetaan, mitkä kokoukset sopivat etäyhteyksien päähän, millaisia työelämätaitoja etäily vaatii ja mitkä asiat hoidetaan edelleen kasvokkain.

Laumaa pitää jotenkin johtaa, sillä se ei välttämättä ollenkaan tiedä omaa parastaan. Kaikki, jotka uskovat yksilön valintojen kaikkivoipaisuuteen ovat väärässä, valitettavasti. Pandemia on näyttänyt, että muutosta pitää johtaa yhteiskunnan tasolla. Hiihtoreissut ja torikokoukset loppuvat vasta, kun valtiot laittavat rajat kiinni ja sakottavat piittaamattomuudesta. Ja tämä harjoitus pätee myös ilmastonmuutokseen: kyllä isoja muutoksia voidaan tehdä, kunhan uhka on riittävän konkreettinen. Ja hyvä puoli on, että ilmastonmuutoksen hidastaminen ei vaadi läheskään samanlaista asketismia kuin tämä virus.

Siilot murtuvat. Kun erilaiset yhteisöt, jotka eivät normaalisti ole yhteydessä toisiinsa, löytävät toisensa, tapahtuu kiinnostavia asioita. Suomalaiset pienyrittäjät ovat liittyneet yhteen auttamaan toisiaan sisumarketin muodossa. Brittiläiset viihdealan työntekijät ovat tarjonneet terveyssektorille apuaan, jos tulee tarvis pistää pystyyn sairaala cateringeineen. Yksityinen yritys on 3D-printannut osia, joita tarvitaan hengityskoneen venttiileissä. Tiedeyhteisöt ympäri maailman kartoittavat koronaviruksen proteiinirakennetta, joka on hiton työläs homma, ellei käytä joukkovoimaa: projektia voi jokainen nopeuttaa vaikka omalla kotikoneellaan.

Ja tällainen yhteisöllisyys palauttaa ainakin minun uskoni ihmisyyteen.

Jos tämä on tehtävissä, aika moni asia on. Tsemppiä meille.

Ps. Lukusuositus: Financial Timesista kannattaa tsekata Yuval Noah Hararin kirjoituksen "The world after coronavirus". Joudumme jatkossa tekemään valintoja myös ihmiskunnan suunnasta. Harari listaa selkeitä ylätason linjanvetoja mm. solidaarisuudesta ja luottamuksesta.



18.3.2020

Jotta tästä ei tulisi maailman pisin kuukausi



Kun ensimmäistä kertaa kuulin kuukauden karanteenista etätyön ja kersojen kera, ajattelin välittömästi sitä BBC:n ulkomaantoimittajaa, jonka jälkikasvu hyökkää työhuoneeseen kesken suoran uutislähetyksen.



Jos olisin konsultti, joka olen, olisin määritellyt tilanteen ns. blockeriksi. Se tarkoittaa projektin tuotantovaiheessa niin tärkeää tehtävää, että ilman sitä mistään ei tule mitään. Jo kaikkien harrastusten loppuminen oli tiukka paikka, mutta peruskoulun puuttuminen on täysimääräinen katastrofi.

Myös kersojen ensireaktiot tukivat hypoteesiani. Jouduimme käymään useampaan kertaan läpi, että tämä koronaeristys ei ole mikään yllätysloma tai screen time unlimited sessio vaan aamulla heräämme suht normaaliin aikaan ja aloitamme duunit ja opinnot lukujärjestyksen mukaisesti omissa huoneissamme, jota huom. kaikilla ei ole. Jouduin myös muistuttamaan, että taloudessamme jokaisen pitää edelleen mm. käyttää housuja, koska on maaliskuu ja jollain aina joku livelähetys menossa. Eikä kannata kinuta jälkkäriä joka päivä, koska emme ole missään Teneriffalla.

Jo tämän ensimmäisen aamun perusteella (minulla on 10 minuuttia etäkokouksen alkuun, kun joku räjäyttää eteiseen reppunsa sisällön ja terotinpurua leviää joka puolelle, toinen huutaa, että hänen Wilmansa lagaa ja kolmas itkee, miksi VPN tökkii) oli selvää, että illalla on kriisipalaverin paikka. Tästä tulee aivan liian pitkä kuukausi ellemme tsemppaa jotenkin perheenä.

Tarvitsemme jotkut säännöt. Yhteisenä workshoppina tietenkin, jotta kaikki kuvittelevat saavansa vaikuttaa.



Ensinnäkin huoneet on pakko siivota sellaisiksi, että niissä pystyy olemaan. Arkiaamuisin hommat alkavat viimeistään klo 9:00. Tänä aikana puhumme toisillemme mahdollisimman vähän. Yksi huone pyhitetään etäkokouksille ja mitään raskasta ei striimata tarpeettomasti jotta interwebsiä riittää kaikille. Syömme lounaaksi muiden äitien tekemää ruokaa eikä kukaan valita jos ja kun on taas samaa. Päivällä on pakko käydä ulkona välkällä ainakin puolen tunnin verran.

Tänä aamuna selkisi myös, että ne iltaharrastuksetkin on pakko palauttaa jollain tavoin. Jos vietämme koko päivän keskenämme, tarvitsemme myös jotain viihdettä ja rentouttavaa ohjelmaa, ulkoilun ja ruokailun lisäksi. Meillä ei ole edes pleikkaa eikä tablettia (vielä).

Suunnittelin jotain tällaista.

Maanantai: korttipelit. Vaikka ristiseiska aiheuttaakin aina perheen sisäisiä kaunoja.

Tiistai: jumppa. Skidi lupasi pitää lihaskuntotreenit ja minä venyttelyt.

Keskiviikko: lautapelit. Pelataan kaikki kaapista löytyvät pelit läpi.

Torstai: leivonta. Palautamme pullatorstain ohjelmistoon, mutta kotikonstein. Mummi laittaa reseptin ja kersat saavat sotkea keittiön.

Perjantai: esitelmä. Voisin tietysti ehdottaa, että opiskelemme yhtenä iltana kaikki jotain kehittävää. Sehän olisi täysin mahdollista. Yle Oppiminen tarjoaa valtavasti erilaisia etäopiskelusisältöjä, kansainväliset yliopistot tarjoavat satoja verkkokursseja ihan ilmaiseksi ja myös Googlella on mm. digitaaliseen markkinointiin liittyviä opintokokonaisuuksia. Mutta madalletaan vähän rimaa.
Ehdotin, että jokainen perheenjäsen pitää perjantaisin esitelmän valitsemastaan aiheesta, jonka hyvin tuntee, ja muidenkin pitäisi. Odotan Snadilta kovaa panosta tässä, mahdollisesti jotain emojien maksimikäytöstä WA-viestinnässä tai vinkkilistaa "Näin räjäytät ulkohousut alle minuutissa".

Lauantai: leffailta. Koska kaikki pystyvät jo lukemaan tekstityksiä, unohdamme loputkin ikärajat ja alamme tahkota läpi Pottereita. Kulunut talvi aiheutti sen, että Netflix on suht haravoitu (kuten ET, Wall-E, Big Hero ja kaikki Star Warsit), mutta onneksi muutama Studio Ghibli on vielä katsomatta. Muitakin perheklassikkoja saa vinkkailla!

Sunnuntai: metsä- tai rantaretki fillareilla. Käydään kaikki kivat paikat lähimestoilta läpi ja syödään eväitä.

Ja heti kun tämä karanteeni loppuu menen ostamaan koiran, koska elämä on liian lyhyt kaikenlaiseen järkeilyyn. Älkää kertoko Koti-insinöörille.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...