Tietoa mainostajalle ›

24.7.2017

Yhdessä kasvamisen onni ja raivo

Usein kuulee, että esikoinen on perheen vakavamielinen vastuunkantaja ja kuopus taas leppoisa vitsinvääntäjä ja downshiftaamisen maailmanmestari. Niin meilläkin.



Esikoisen rooli on tavallaan ymmärrettävä, sillä vanhemmalle sisarukselle lankeaa se "ole sinä isompana järkevä"-rooli, mutta miksi nuorempi voi ottaa rennosti, vaikka saa vain puolet siitä huomiosta mitä esikoinen?

Noh, kuopuksen kanssa vanhemmat eivät ole enää täydellisiä tunareita ja toisaalta hänen saamansa huomio on monipuolisempaa. Nuorempia sisaruksia kasvattavat myös perheen vanhemmat lapset - ja se on kova koulu!

Mökillä ipanat joutuvat leikkimään kahdestaan, paljon. Olen kuunnellut toisella korvalla kun ne ovat tehneet miniruokia kovettuvasta muovailuvahasta, pystyttäneet ulkoravintolan, laukanneet pitkin tonttia keppihevosten kanssa ja treenanneet urheilukentällä.

Meidän onneksemme kemiat kohtaavat, vaikka ikäeroa on neljä vuotta. Rauhallinen isosisko ja vitsiniekka-pikkusisko ovat hyvä duo ja välittävät ihan aidosti toisistaan. Ystävyyden lisäksi isosiskosta on ihan kasvatuksellista hyötyä.




Leikkien lomassa Snadi saa valtavan määrän huomiota Skidiltä, ja suurimmaksi osaksi ihan laadukasta varhaiskasvatusta: käytöstapoja, maailman selittämistä, pelisääntöjä ja kannustusta - ja toisaalta tiukkaa kuria. Siinä missä me vanhemmat kehumme kaikenlaisia aikaansaannoksia, isosiskolla on direktiivit. Epäsuhta on tasoittunut vuosien mittaan mutta välillä sen huomioiminen on raskasta ja vaatii molemmilta venymistä: leikit onnistuvat vain, jos toinen tsemppaa samalla kun toinen laskee rimaa. Tätä pitää välillä alleviivata.

Silti tällaisen siskon hoivissa on hyvä opetella niitä rajoja ja sääntöjä, on turvallista epäonnistua ja on riittävän matala kynnys yrittää uudelleen. Kuopuksen saama oppi on aika tärkeää.

Ja kuvaa voi myös lajentaa. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, miten äitikeskeinen suomalainen ideaalin kasvatuksen mielikuva on. Onhan siellä nyt muitakin! Perhe on vain yksi osa koko sosiaalisuuden palettia. Jospa lapset hyötyvätkin siitä, että ympärillä pyörii kaikenlaista toiminnanohjaajaa? Sisaruksia ja kavereita, taaperoita ja vanhuksia, kaikkia sukupuolia, ja myös niitä mälsiä tyyppejä? Koska pitää oppia myös sanomaan, että tämä ei käy.

Tällainen epäsuhtainen yhdessäleikkiminen tekisi myös aikuisille hyvää. Olisi pakko mennä sen pienimmän yhteisen nimittäjän kautta sen heikoimman lenkin sijaan. Unohtaa pikkuriidat nopeasti. Isoissa riidoissa parkua ensin ja sopia sitten.

Siinä olisi tekemistä, väitän.

20.7.2017

Kivet kertovat

Olen puolitoista vuotta yrittänyt parantaa kuvaustaitojani, vaihtelevalla menestyksellä. Taidoissa on vielä kehitettävää, mutta ongelma on myös kuvauskohteissa.

Kersat eivät toimi. Ne ilveilevät, juoksevat pakoon tai lähinnä bombaavat hyvät otokset. Ne vaativat saada itsestään kuvia valtavan koiranpökäleen vieressä mutta eivät suostu istumaan laiturilla eteerisesti ilta-auringossa. Se yksi sadasosasekunti on vaikea vangita.

Eläimiä en juurikaan näe, edes eläintarhassa. Tällä porukalla möykkä kuuluu Uralille asti. Linnut lehahtavat tiehensä ennen kuin olen ehtinyt hakea kameran ja perhoset laittavat siipensä suppuun niin etten enää kuvastakaan tunnista missä kohtaa se oikein oli. Luonto lähinnä tuijottaa minua.

Koti? Älkää viitiskö naurattaa. Jonkun muun koti ehkä. Meillä saa olla rajaamassa jonkun kalsareita ja maitotölkkejä pois kuvista. Puutarhakaan ei oikein tarjoa inspiraatiota ellei sitten esittele citykanien tuhoja. Omenapuun satoa voi toki julkaista jossain "Mikä helvetti se tämä on" -käsikirjassa.

Moni kuvaa safkoja. Mutta miten monta kuvaa pinaattiletuista haluatte nähdä? Aivan. Ja leipomukseni ovat, noh, mitä ovat.

Mutta tänä kesänä se löytyi. Kivi! Erilaiset kivet, kalliot ja hiekka ovat täydellinen kuvauskohde. Suomalaiset silokalliot ovat harvinaisuus (ylipäätään vain vain noin kolme prosenttia maapinta-alasta on paljasta kalliota), eivätkä ne karkaa tai irvistele. Saa mennä lähelle ja ottaa uusiksi. Lisäksi ne ovat täynnä tarinoita.

Olen siis kivikuvaaja ja tässä on ensimmäinen valokuvanäyttelyni! Kertokaa näettekö kuvissa samat, mitä minä!

"Olympiarenkaat valmistuvat hiljalleen vuoden 2216 kisoihin."
"Verkkokalvoja särkee"
"Hylkeenpala"
"Nelikymppisen silmännurkat"
"Atoopikko"
"Pelasta hukkuva"
"Siittiö"

"Paksut hiukset"
"Äiti peiton alla"

18.7.2017

Kaunis ja hurja Örö tarjosi elämyksiä lapsille ja aikuisille

Meri on tummansininen, valkoisia vaahtopäitä näkyy siellä täällä. "Jos lähtee uimaan tuonnepäin, seuraavaksi tulee vastaan Gotlanti", toteaa opas.













Olemme Örössä, ulkosaaristossa. Kersat meinasivat kuolla nauruun kuullessaan tämän vuoden saaristokohteemme. Vaikka nimi on foneettisesti kaikkea muuta kuin kaunis ja pikkuiselle saarelle kestää pääkaupunkiseudulta autolla ja yhteysaluksella useamman tunnin, matka on vaivannäön arvoinen.

Vanha linnoitussaari kunnostettiin ja avattiin kävijöille muutama vuosi sitten. Saaren palvelut ovat tällä hetkellä erinomaisella tasolla: majoitusvaihtoehtoja on monenlaisille seurueille (tämä on myös suht vaunuystävällinen paikka!), luontopolut on hyvin merkitty ja ruoka on erinomaista. Fillareitakin on vuokrattavana kaikenikäisille ja pienestä kaupasta saa evästarvikkeita.

Muistan kun alle kouluikäisenä matkustin juhannuksen viettoon Utöseen. Moottoriveneellä tehty matka oli pomppuisa. Tukka liimautui silmille ja suolaiset pärskeet kuivuivat poskille. Kun pääsimme perille, muistan sileät ja lämpimät kalliot, rakkolevälautat ja huikean keltaisen maksaruohon. Ja sen, että vastarantaa ei näkynyt missään. Meren ja taivaan välinen ero oli epäselvä. Keskiyöllä vilkkuva majakan valo oli epätodellinen.

Nyt kun vein omat kersat samantyyppiselle reissulle, huomaan, että he nauttivat ihan samoista asioista: meren tuoksusta, perhosten bongaamisesta, sileistä kivistä ja tuulessa lentävien hellehattujen metsästämisestä rantahiekasta. Näimme Örön saarikierroksella merikaalia, kuulimme saaren kummituksesta ja kävimme tykin sisällä. Oppaan jutut lomittuivat hienosti sodan ja luonnon välille. Tarinat Bengtskärin taistelusta ja harvinaisista paahdeniityistä upposivat kiinnostuneeseen yleisöön.

Luontoihmisille tämä on ihan pakollinen retkikohde. Tuntuu, että ulkosaaristossa kaikki nupit ovat kaakossa. Mutta Örön luonto on olosuhteista huolimatta kukoistavaa, kitukasvuisuudesta ei ole tietoakaan. Yksityiskohdat, värit ja muodot hivelevät silmää. Luulenpa, että meren katselemisen terveysvaikutuksista pitäisi tehdä samanlaisia tutkimuksia kuin metsässä kävelemisestä.

15.7.2017

Se siunattu rauha

Olen tässä kesän mittaan useampaan otteeseen miettinyt Maslowin tarvehierarkiaa.



Uima-altaalla, kun aloitin loman toisen kirjan.
Eilen lentokoneessa, kun katselin perheitä, joissa oli pienellä ikäerolla syntyneitä taaperoikäisiä.
Ja nyt tässä sohvalla kun pesukone jyllää, Snadi juoksee pihalla ystävättärensä kanssa ja Skidi siivoaa kirjahyllyään.

Olen lasten kanssa yksin, mutta olo on kevyt.

Maslowin mallia kohtaan on esitetty ihan tieteellistäkin kritiikkiä, mutta minun nähdäkseni sieltä alimmalta portaalta puuttuu yksi olennainen hyvän elämän komponentti.

Rauha. Mielentila, joka on sekoitus läsnäoloa, kiireettömyyttä, elämänhallintaa ja toivoa. Se löytyy aina lomalta mutta yhä useammin myös arjesta.

Lomalla saan tartuttua kirjaan, käytyä kuntosalilla neljä kertaa viikossa ja otettua päiväunia. Syönkin terveellisesti. Keskittymiseni ei riitä pitämään yhdestäkään pyhästä lupauksesta tai vannotusta valasta kiinni, jos rauha puuttuu.

Havaintoni on se, että asioilla on tietty järjestys: rauha on oltava ennen kuin saan mitään muuta aikaiseksi. Se on hyvinvointini perusta.



En ymmärtänyt koko asian tärkeyttä ennen kuin se katosi vaippalandiaan 10 vuotta sitten. Pikkulapsiaikana ne vaivalla järjestetyt rauhan hetketkin olivat stressaavia, koska tiesin, että tämä on vain hyvin lyhyt, väliaikainen hetki ja seuraavaa saa taas odottaa. Mielenrauhaa ei voi tilata tiistaiksi klo 13-14.30, sen on oltava tarvelähtöistä ja spontaania.

Muistan hyvin ensimmäisen huomioni rauhan paluusta. Se liittyi kuumaan teehen. Sittemmin olen miettinyt sitä sekä vapauden että valvomisen näkökulmasta.

Rauhan ei tarvitsekaan aina olla yksinoloa, omaa tekemistä tai pellossa elämistä. Se voi olla ihan vain sitä, että saa tuijottaa kahvikuppinsa yli niitylle sen kaksi minuuttia. Noita hetkiä voi keräillä myös pyöräillessä töihin, kirjoittaessa (silloin kun se sujuu) ja lasten kanssa leffaa katsoessa.

Nykyään olen niskan päällä. Rauhaa on tuhlattavaksi asti, kiitos lasten kasvamisen. Minun ei tarvitse maanisesti roikkua jokaisessa mahdollisuudessa, koska tiedän, että näitä tulee, ihan yllättäen jopa. Mutta on kestänyt hetken aikaa saada tankki täyteen.

Hifistelyä, ajattelee moni. Voi olla. Mielestäni deprivaatiokellunta (järjestän jonkun lukijamatkan) ja aikuisten värityskirjat kertovat tästä pysähtymisen tarpeesta. Enkä voi olla oikein ajattelematta syntyvyyttä, joka on Suomessa vajonnut alhaisemmaksi kuin koskaan katovuosien jälkeen. Tutkijat ovat sitä mieltä, että tässä auttaisi lapsiystävällinen yhteiskunta, jossa perheille olisi tarjolla erilaista tukea ja joustoja. Niistä saattaisi seurata sitä rauhaakin.

Tänään istuimme kolmistaan läheisellä hiekkarannalla. Katselimme kaikki merikotkaa, purjeveneitä ja ihmisiä ja olimme hiljaa. Ja takaisin otsikkoon.

13.7.2017

Lämmittelymatka Kroatiaan

Sitähän voisi kuvitella, että peruskoulun jälkeen suurin piirtein hallitsee Euroopan kartan.





Silti muutama vuosi sitten tuli yllätyksenä, että Välimeri ei jatkukaan Italian jälkeen suoraan Kreikkaan, vaan siinä Pohjois-Italian huudeilla on sellainen pieni entisen Jugoslavian maa kuin Kroatia.

Puolustaudun sillä, että silloin kun minä tankkasin kartastoa, kyseistä maata ei ollut olemassakaan.

Kroatiassa muutama vuosi sitten alkanut matkailubuumi on houkutellut paikan päälle paljon suomalaisturisteja.

Olen itse turistina vähän jämähtänyt. Matkustan perheenä mieluiten kohteisiin, jotka jo tunnen, pettymyksiä ei oikein lasten kanssa reissatessa jaksa. Ystävien lausunnot ovat kuitenkin olleet Kroatiasta pelkästään puoltavia, joten sinne siis mekin päätimme jäisen alkukesän ajamina siirtyä lämmittelemään.

Ja tämän yhden kokemuksen perusteella yhdyn tyytyväisten nyökyttelijöiden kerhoon, monestakin syystä.

Lentomatka on lyhyt. Miellyttävä kolmen tunnin lento sujui näin isojen ipanoiden kanssa jo aivan rutiinilla. Vaikka maa on pieni, lentokenttiä on useampi, joten jos yksi reitti ei tärppää, perille pääsee toistakin tietä. En itse testannut mutta maan sisäinen junaverkosto toimii kuulemma moitteettomasti jos haluaa monta kärpästä yhdellä iskulla.





Kohteita on vaikka kuinka. Pienehköön maahan on saatu mahtumaan niin upeita luonnonpuistoja, idyllistä saaristoa kuin Unescon maailmanperintökohteita. Me päädyimme Dubrovnikiin, mutta valkkasimme hotellin hieman vanhan kaupungin ulkopuolelta, lähinnä altaan perusteella, kersat kun vetävät edelleen yhtäsuuruusmerkit loman ja pulikoinnin välille. Kaikille meriplutaajille tiedoksi, että vesi oli kiitettävän kirkasta ja aika lämmintä, mutta rannat olivat vaihtelevan kivisiä, joten kannattaa pakata mukaan uimatossut.

Dubrovnikin kaupunki on tähän aikaan vuodesta kuuma ja täynnä turisteja (kuten koko maa), joten jos haluaa välttää tungosta, Game of Thrones -maisemia pääsee ihailemaan myös näköalatasanteella, jonne vie cable car.

Ilmasto oli yllättävän raikas vaikka aurinko porotti joka päivä. Kesäkuukausien aikaan Välimeri saattaa olla suomalaisturren makuun vähän turhan hikinen kokemus, mutta ainakaan rannalla ei edes iltapäivällä ollut läkähdyttävää (kaupungissa kuulemma on eri tilanne). Ehkä meri ja heti rannan takana kohoavat vuoret pitävät huolen siitä, että tuulenvire raikastaa ilmaa.

Erityiskiitos myös siitä, että kasvissyöjäkin löysi safkaa. Yksi perunalisuke pääsee heti kotikokeiluun - laitan reseptin jakoon kun saan testattua.

Harvoin tulee enää vastaan paikkaa, joka välittömästi jättää halun tulla uudelleen. Toivon, että tämä oli vain lämmittelyä sanan kaikissa merkityksissä, ja ensi kerralla saamme pitemmän slotin. Ja silloin on osattava edes vähän kieltä!

Ps. Paikallinen valkoviini oli myös suositeltavaa, meni ihan suosikkeihin sekin!

8.7.2017

Pyykkipäivä ennen ja nyt

Kun tänään perkasin Kilimanjaron korkuista lomapyykkivuorta, jäin miettimään, että asiat eivät ole enää niin kuin ennen.

Tässä Snadin leggarit, joissa on reikä / reikiä / repaleita / viiltoja.

Siinä missä ruoanlaitto alkaa hiljalleen hiipiä takaisin kohti sitä perussettiä, jossa sai olla vihanneksia, kastiketta ja mausteita, niin pyykinpesu näyttää menevän koko ajan omituisemmaksi. Antakaas, kun selvennän.

Ennen käytin vain yhtä pesuainetta.

Nykyään käytän valko- ja kirjopyykkiainetta, sappisaippuaa, valkopyykin kirkastajaa, ruokasoodaa, etikkaa ja kaikkia mahdollisia keinoja, joilla saa neutraloitua hajun autopahoinvoivan kersan kamoista.

Ennen lajittelin vaatteet kahteen koriin, vaaleisiin ja mustiin. Vaaleita pestiin puolen vuoden välein.

Nykyään on aika pirun vaikea miettiä, minkä värisiä koneellisia sitä kokoaisi, kun pyykkikorissa on kultaa, pinkkiä, sinisiä Elsa-hanskoja, neonvihreää, paljetteja ja glitteriä sekä pehmoeläimiä ja yksi majaleirillä mutaantunut reppu. Talvikaudella päänvaivaa aiheuttavat goretex-vaatteet, joita ei mielellään pesisi, mutta pakkohan se on, kun niillä on sukellettu huppua myöten kuralammikossa.

Ennen vaikeat tahrat tarkoittivat punaviiniä.

Nykyään vaikea tahra on yleensä täysin tunnistamatonta ektoplasmaa, joka pakottaa kysymään, että millainen esim. koulun tai päiväkodin piha on. Ovatko kiipparit rakennettu jäteöljystä ja pihkasta? Onko hiekkalaatikossa verta, purkkaa ja sulaneita vaahtokarkkeja? Pesuainemainoksissa ilmeisen vaikeana tahrana käsitelty ruohonvihreä ei ole mitään näihin verrattuna.

Ennen vain lykkäsin kamat koneeseen. Satunnainen nenäliina oli pahinta, mitä mustalle pyykille saattoi tapahtua.

Nykyään on pakko tarkistaa taskut, huput, hihat, lahkeet sekä vuorikankaat ettei pesukoneessa kolise kiviä, keppejä, käpyjä, pinnejä tai suklaamunia. Teininä varmaan sitten röökit ja spärdärit.

Ja ennen oli tietysti sekin, että harvemmin mietin, miten helvetissä legginsit saa kahdella käytöllä täysin päreiksi. Ihan kuin ne jalassa olisi laskettu persuksillaan sepelimäkeä alas ja lopuksi törmätty Fiskarsin saksikuljetukseen. Että miksi ei käytetä enemmän esimerkiksi kevlaria lasten vaatteissa.

Mutta sellaista se on, muutos. Välillä ihmetyttää.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...