Tietoa mainostajalle ›

23.8.2016

Milloin ruuhkavuodet loppuvat?

Työkaveri, pienen lapsen äiti, huokasi tänä aamuna, että milloin nämä ruuhkavuodet oikein loppuvat. Vähän aikaa mietittyäni vastasin, että varmaankin siinä vaiheessa, kun kersat menevät kouluun ja se kahteen suuntaan roudaaminen vähenee.



Puhuin potaskaa. Vaikka aikataulujen ja rutiinien suorittamisessa on oma haasteensa, minua kuormittaa se toinen, henkinen ruuhka. Kaikki juuttaan muistettavat asiat.

Ne eivät ole hetkeen katoamassa mihinkään. Esimerkkinä lista tämän viikon muistettavista pikkuasioista. 

Etsi Skidin todistus ja allekirjoita.
Täytä (jälleen kerran) päiväkodin allergialappu.
Tilaa lisää nimikointitarroja.
Vie kolmet kengät suutarille.
Hanki Skidille pyöräilykypärä, joka mahtuu päähän.
Kalenteroi oikomishoitoajat ja kommunikoi koululle.
Varaa neuvola.
Katso netistä neuvolan varaussysteemi.
Korjaa kanteleen hihna.
Selvitä, milloin kaikkien kaikki harrastukset alkavat.
Maksa yleisurheilukoulu.
Käy ostamassa haketta ja tulppaaninsipuleita.
Muista hommata Skidille harrastuseväät.
Tsekkaa firman laskutus ja maksa verot.
Sovi kirjoitusjutun haastatteluaika.
Suunnittele kirjan loput infografiikat.
Osta aikuisten sadehousut ettei käy niin kuin maanantaina.
Snadilla kaikki sukat jääneet pieniksi, myös ne kuukausi sitten ostetut. Osta uusia.
Sisäistä uudet jumppa-aikataulut.
Katso milloin Kierrätyskeskuksen auto pysähtyy tässä lähellä.
Muista varata syyslomareissu. Ja vähintäänkin avaa keskustelu hiihtoloman konseptista.


Kun tämän lisäksi on sitten se normaali arki ja päiväduunit, niin korvien välissä on tosiaan pientä ruuhkaa ja riittämättömyyden tunnetta. Tällaisten check-listien kanssa lyö välillä tyhjää ja neuvola jää varaamatta. Onneksi ei ole vilkkain synttärikausi.

Ja jos tuntuu siltä, että muisti on taantunut kolmevuotiaan tasolle, niin diagnoosi ei välttämättä ole varhaisiän dementia vaan lapsiperhe-elämä.

Toisaalta onhan tässä puolensa: se onnistumisen tunne on valtava kun saa jotain tehtyä! Kanteleen hihna on nimittäin nyt kiinni. Se on tärkeää kertoa koko perheelle useaan otteeseen.

21.8.2016

Minäkin lauloin pienenä Kikkaa ja hyvä tuli

Tutustuin viime viikolla Sanniin. Hänen julkaisemansa musiikkivideon ongelmat on käsitelty jo niin monessa jutussa, kuten tässä, että en varsinaisesti käy enää sitä läpi.


Ilmoittaudun kukkahattuporukkaan ja pidän mokana, että videota ei ilmeisesti yksikään ammattilainen katsonut läpi ennen julkaisua. Jos joku biisi vaikuttaa lasten suusta kuultuna kiusalliselta, se todennäköisesti ei kuulu lasten suuhun. Toisaalta ei siitä sen enempää, mokia sattuu.

Enempi tässä jupakassa kiinnostaa asian tiimoilta käyty kasvatuskeskustelu, josta heräsi monta ajatusta.

Video (ja Sannin musiikki ylipäätään) olivat monen mielestä ihan ok ja poistaminen lasten turhaa paapomista ja seksualisointia. Korvaani kalskahtivat erityisesti perustelut, jonka mukaan mekin ollaan laulettu 70-luvulla ihan mitä tahansa.

Juu niin ollaan. Mutta mikä ihmeen perustelu se on? Vanhoina hyvinä aikoina lapsia on myös lyöty, myyty kotiorjiksi ja kuollut polioon. Nykyään on onneksi monella tapaa eri meininki.

Itse asiassa kyseistä perustelua ("Minäkin tein pienenä XXX asiaa ja hyvä tuli") käytetään aina kun keskusteluun nousee joku uusi juttu, jota kuuluu vähätellä. Olen varmasti tehnyt niin itsekin. Mutta loppujen lopuksi mitään järkeä tällaisen subjektiivisen arvion esittämisessä ei ole.

Tuliko tosiaan hyviä? Millä mittarilla? Riittääkö työkykyisyys?

Voi hyvin olla että tulikin, mutta nähdäkseni minun sukupolveni on monella tapaa terapian tarpeessa.

Toiseksi olen Sinkkosen kanssa sitä mieltä, että lapsuuden pitää antaa jatkua niin kauan kun se jatkuu ilman aikuisten vaikeatulkintaisen maailman tuputtamista.

Aikuisille suunnattu sisältö ei kuulu lapsille, koska sen ymmärtäminen vaatii kontekstin, jota lapsilla ei ole. Tähän voi tietenkin argumentoida, että jos ei sisältöä ymmärrä, ei se voi vahingoittaakaan. Vastakysymyksenä, että haluaisitko sitten itse laulaa videolla törkeyksiä kiinaksi? Muistan kuinka noloa oli kun tajusin mitä sukkula Venukseen tarkoittaa.

Kolmanneksi jäin miettimään ikärajoja. Elokuvissa ja peleissä on olemassa ikärajat, mutta kirjoissa niitä ei ole, koska katsotaan, että kirjat ovat vaikutuksiltaan lievempiä kuin nopeatempoiset ja visuaaliset ärsykkeet. Mutta miten on musiikkivideoiden laita? Olen koko musiikkiskenestä niin pihalla, etten todellakaan tiedä millaista materiaalia niissä nykyään tarjoillaan.

Tarpeellinen kohu siis monella tapaa. Ja Sannille terveiset, että tee levy, jonka mukana voi alakoululainenkin laulaa. Näyttäisi olevan tilausta.


19.8.2016

Leluja, jotka eivät jää pieniksi

Tiedättekö, mikä on yksi vanhemmuuden kinkkisimpiä tehtäviä? Leluhommat.



Sitähän voisi kuvitella, että lapsen henkinen pituuskasvu tapahtuu jotakuinkin kauniissa linjassa pituuskasvun kanssa. Että tiettynä ikäkautena kiinnostaa yksi asia ja sitten siirrytään kiltisti seuraavaan. Mutta ei. Jotkut ikävuodet tuntuvat aiheuttavan kasvupyrähdyksiä ja osa taas paluuta pieneksi.

Ilmiö näkyy hyvin leluinventaarissa. Meillä on sopimus on, että kamamäärä ei voi loputtomasti kasvaa vaan kaksi kertaa vuodessa (jouluna ja synttäreiden jälkeen kesällä), käydään leikkikalut läpi: millä vielä leikitään ja millä ei.

Työläs projekti.

Snadin kohdalla on neljännen ikävuoden aikana tapahtunut valtava harppaus. Melkein koko vapaa-ajan virikevarasto voi jäädä vuodessa pieneksi. Kun mökillä katsoimme lelukaappiin, hiekkalelut, palapelit, vedettävät kirahvit, duplot, soivat leppäkertut, kuviopalikat ja Myyrän puinen auto olivat jääneet pieniksi. Edellisenä kesänä ne olivat vielä kiinnostaneet.

Yhtäkkiä pitikin olla lautapelejä, puuhavihkoja, pikkulegoja, niitä violettitukkaisia monsternukkeja ja leikkiruokia. Kaikkiko laitetaan kierrätykseen?

Kirjoissa sama juttu. Sain vihdoin neuvoteltua päiväkotiin vietäväksi vinon pinon pieneksi jääneitä lastenkirjoja. Olin ihan varma, että Puppe-kirjoista ei voi luopua ikinä, mutta nyt Snadi oli valmis luovuttamaan ne eteenpäin.

Mutta sitten oli kirjoja, joista edelleen pidettiin kiinni kynsin hampain. Kohtuullisen yksinkertaista kerrontaa tarjoileva Rasmus-nallen iloinen vuosi on luettu läpi valehtelematta satoja kertoja, mutta siitä ei käy luopuminen. Myös Vaarin kanssa neljä vuotta tankattu nelisivuinen, pahvinen sirkuskirja, kuuluu kestosuosikkeihin. Selvä.

Ja jotta tämä ei olisi aivan näin yksinkertaista, myös vanhat lelut tekevät välillä paluun. Eskari- ja alakouluikäiset ovat isoja pieniä, jotka osaavat pelata Afrikan tähteä ja tehdä kännykällä elokuvia, mutta samanaikaisesti ne haluavat leikkiä pehmoeläimillä ja junaradalla. Siihenkin pitäisi tarjota mahdollisuus.

Raivaa tässä nyt sitten. Mitkä voi lahjoittaa pois hyvällä omatunnolla? Mitkä näistä tekevät uuden tulemisen? Miten pitkään säästän nukkekotia, joka ei ole koskaan ollut pop? Tuleeko sen aika vielä?

Kertokaa toki, jos tässä on joku logiikka, mitä en vain näe.

Onneksi sentään kestosuosikin paikka on selvä. Arvaatteko, mikä kokonaisuus on pitänyt pintansa yhdeksän vuotta? Saa nähdä tarvitseeko siihen koskea ikinä.


16.8.2016

Hei vanhempi, kyllä sinä osaat

Mielenterveyden keskusliiton sivuilla oli erikoispsykologi Teemu Ollikaisen teksti, joka sai sydämeni sykähtämään. Otsikko oli 10 asiaa, jotka teet lapsesi kanssa oikein.

Listalla ei ollut kantoreppua, luomusoseita ja virikkeellisiä harrastuksia vaan masun päristelyä, lupausten pitämistä ja pillimehua. Moni pillahti itkuun tämän synninpäästön luettuaan.

Ollikainen oli halunnut tehdä tämän listan, koska moni vanhempi epäilee kykyjään kasvattajana. Tästä tuli mieleen kun taannoin eräässä somekeskustelussa ajauduttiin pohtimaan sitä, miksi nykyvanhemmat kipuilevat vanhemmuuden kanssa: tuntevat syyllisyyttä ja huonommuutta.

Oli monta teoriaa. Minusta mielenkiintoisinta on pohtia asiaa oppimisen näkökulmasta.

Usein ongelmaksi osoitetaan perhesiteiden ja suvun turvaverkon puuttuminen: mikäli sukupolvet eivät asu samalla paikkakunnalla (tai maassa) omien vanhempien tarjoama tuki ja oppi jää saamatta. Silloin vanhemmaksi kasvamisen aloittaa todella tyhjältä pöydältä.

Omat vanhempamme eivät tosiaan syyllisyyden kanssa painineet (ainakaan julkisesti) mutta onko se automaattisesti merkki siitä, että he olivat loistavia vanhempia ja roolimalleja? Oman lapsuutensa ja kasvatuksensa objektiivinen arviointi on vaikeaa ellei mahdotonta, mutta kannattaa yrittää. Miten hyvän perhemallin ja esimerkin vanhemmat meille oikeastaan tarjosivat?

Omalta kohdaltani vastaus on aika selvä. Vaikka lapsuus oli turvallinen, Ollikaisen listasta ei kovin moni kohta täyty.

Olen melkein kaikesta nykyään eri mieltä kuin sota-ajan lapsina konservatiivisessa ympäristössä kasvaneet vanhempani, erityisesti kasvatusasioista. He lähtivät kotoaan (liian) nuorina ja tekivät valtavasti itsensä kannalta epäedullisia valintoja. Sitten tuli avioero, yksinhuoltajuus ja lama. Ei heillä kertakaikkiaan ollut osaamista tai resursseja tarjota muuta kuin pillimehua.

Ei, minulle ei sanoitettu tunteita eikä luettu ääneen. Harrastuksiin ei ollut varaa eikä niihin olisi kukaan ehtinyt viedäkään. Vanhempien aika meni lähinnä töissä ja talonrakennushommissa. Olen joutunut opettelemaan merkittäviä sosiaalisia taitoja - kuten pyytämään anteeksi - vasta ystävien kautta ja parisuhteissa. Olenkin todella kateellinen modernista varhaiskasvatuksesta.

Lisäsin listaan, että pitäkää joskus lettukestit.

Maailma on muuttunut ja tieto lisääntynyt. Tutkimukset lapsen ravitsemuksesta, kasvatuspedagogiasta ja kehittymisestä ovat muokanneet vanhemmuutta lempeämpään suuntaan. Meillä on paineita oppia tekemään asioita eri tavalla kuin omat vanhempamme. Yritän sanoa, ettei se tiivis perheyhteisökään auta, jos omien vanhempien mielestä sisällä röökaaminen on ihan ok ja vitsalla lyöminen normaalia kasvatusta.

Sitten on vielä se oma hyvinvointi, josta nykyään puhutaan jo aika paljon. Kun perkasin muutama vuosi sitten äitini kuolinpesää, löysin öljyvärit ja taulukankaita. Mutsi oli aina sanonut haluavansa maalata, mutta yhtään maalausta en kuitenkaan löytänyt. Hänen vanhemmuutensa oli selviytymistä eikä hän osannut toteuttaa unelmaansa edes myöhemmällä iällä.

Minä olen monia tavoitteitani jo saavuttanut - sen lisäksi, että päristelen masuja.

Ollikaisen lista oli mainio muistutus siitä, miten simppelien asioiden ääressä tätä syyllisyyskeskustelua käydään. Meillä sujuu ihan hyvin.

14.8.2016

Pieni lapsi, pienet murheet?

Satulla oli taannoin kamala päivä vauvan kanssa. Kaiken järjen ja logiikan vastaista kukkumista ja mölinää, josta on moni mutsi käynyt sairaalassa asti kysymässä, että mikä helvetti tätä vaivaa. Tilanne saa toivomaan pikakelausnappulaa parin vuoden päähän.

Luvassa viisastelua.

Moni sanoo, että pienet lapset tarkoittavat pienempiä murheita, mutta toistaiseksi en allekirjoita tätä. Pikkulapsiaika on hoivavietittömälle ihmiselle vähän kafkamainen periodi, mutta onneksi lapset kasvavat. Nimittäin isompien lasten kanssa on edelleen pienet murheet, mutta myös valtavat ilot. It gets better!

Koska sitä ei voi liikaa usein muistuttaa, tein tymäkän Top 5 -listan siitä, mikä on parasta juuri nyt ei enää ihan pienten lasten kanssa.

1. Huumori. 

Ei ole mitään parempaa kuin se, että esikoiselta tulee junamatkalle tekstiviesti, jossa hän kyselee, olenko leikkivaunun liukumäessä.

Tai sitten ihan arjen komiikka. Jos ei vaikka tiedä, että on olemassa maa nimeltä Kanada, voi hyvin hämmästyä, miksi nyt joku kanala saa osallistua olympialaisiin.

Ja kun marmatin Skidille, että ei tarvitse esittää kuolevaa joutsenta, Snadi ilmoitti, että ei myöskään tarvitse esittää huonoäänistä kanaa. Repesimme kaikki.



2. Vapaa-aika. 

Eivät viikonloput nyt mitään lepoa ole (paitsi ne jotka olen itsekseni), mutta se on silti ihan oikeaa vapaa-aikaa. Mahdollisuudet spontaaneihin päikkäreihin, jumppaan, ostoksiin ja tapaamisiin ovat lisääntyneet merkittävästi. Kaikkea ei tarvitse aina suunnitella viikkoja etukäteen eikä kotitöitä tarvitse tehdä yöllä.

Lisäksi lasten kanssa voi nykyään lähteä oikeastaan mihin vaan, paitsi nyt vuoristorataan. Kaikki ravintolat käyvät, ei tarvitse mahtua vaunut, aikuisten penkit käyvät. Ihan sama voiko vessassa vaihtaa vaipan ja onko siellä potta. Ja tosiaan: meillä oli lentokoneessa tylsää, koska ehdimme lukea kaikki kirjat jo matkan aikana ja lapset tekivät omia juttujaan.

3. Simppelit nautinnot

Ipanat muistelivat eilen kesää. Hauskojen muistojen hall-of-fameen pääsi se, kun kastelin heidät kuumana päivänä puutarhaletkulla: tyypit juoksivat vesisuihkun ali, hyppivät yli, väistelivät kiemurtelevia vesiaaltoja ja tietenkin kastuvat läpimäriksi. Lopuksi haettiin pyyhkeet ja laitettiin vaatteet kuivumaan ulos.

Kesän suosituin jälkkäritoive on kalliokeksit. Silloin kiivetään ruoan jälkeen lähimetsän kalliolle keksipussin kanssa. Istutaan lämpimällä kivellä ilta-auringossa, katsellaan vastavalossa pörrääviä ötököitä ja kuunnellaan kaupungin ääniä. Ja syödään epähuomiossa puoli pussia.

Lapsityövoiman mahdollisuudet kasvavat huimasti. Skidi pisti taas pystyyn perinteisen matiketopesulan.


4. Keskustelut

Liittyy vähän myös huumorintajuun, mutta taaperoiän ohittaneilla lapsilla alkaa olla kysymyksiä, joista syntyy oikeaa keskustelua. Ongelmia, joita voin ymmärtää ja joissa voin jakaa vertaistukea.

Ja miten palkitsevaa on selittää maailmaa jollekin, joka on siitä pohjattoman kiinnostunut! Jatkokysymykset ovat välillä hassuja, välillä hyvinkin teräviä ja sitten on niitä, joihin ei tiedä mitä sanoa, mutta olen melkein aina saamapuolella.

Ehdoton bonus on, että suurimmaksi osaksi ymmärrän mitä vastapuoli tuottaa. Aina ei ole ollut niin.

5. Henkinen pituuskasvu.

Housut jäävät puolen vuoden välein lyhyiksi, mutta henkistä kasvua on välillä vaikea huomata. Se vain yhtäkkiä pomppaa silmille, kun ipana käyttäytyykin jossain tilanteessa eri tavalla kuin aikaisemmin.

Tänä vuonna Snadin päiväkotiryhmä muuttui paljon. Paras ystävä siirtyi eskariin (myös ihana Kwistian) ja tilalle tuli pikkuisia kolmivuotiaita - ja olin vähän huolissani kuinka muutoksia vihaava Snadi löytää paikkansa ryhmässä.

Yllättäen tyyppi on ollut ihan liekeissä. Pienen roolista irtipäästäminen ei ollutkaan uhka, vaan mahdollisuus: Snadi tajusi, ettei tämä ole häneltä pois, vaan nyt on toisten vuoro. On äärimmäisen palkitsevaa nähdä, kuinka Snadi halaa niitä ensitöikseen lujasti, ja kuulla, että oma lapsi on ollut päivän aikana superystävällinen pikkuisia kohtaan, auttanut saamaan käsipaperia ja leikkinyt taikahiekalla.

Tässä kasvamisprosesissa kasvaa siis koko perhe - ja aina oppii uutta. Sitten voi tuntea iloa siitä, että maailmassa on tyyppi, jonka lempiväri on kimalle ja joka hyppää melkein kaksi metriä pituutta. Ja toinen tyyppi, joka harrastaa näpertelyä, ystävällisyyttä ja jälkiruokia.

En nyt osaa tätä muillakaan adjektiiveilla kuvata kuin ihan parasta.

12.8.2016

"Äiti lipitti kaljaa kuten tavallista."

Yhteistyössä ånni-hanke

Otsikossa on lainaus ala-asteen kouluaineestani, jossa kerroin perheemme joulusta. Mutsi sai sanavalinnasta kohtuullisen hepulin. Hän oli tapansa mukaan juonut yhden pullon kaljaa, mutta asia oli käsitettävissä myös toisin.


Tästä hepulista tajusin, että alkoholiin liittyy jotain kummallista. Kaljasta ei voinut puhua normaalisti. Aikuisten juomien päällä oli näkymättömyysviitta ja ihan tarkoituksella. Pullot olivat aikuisten juttuja vähän niin kuin laskut, työpaikan vastoinkäymiset ja naapuririidat. Ei niistä lapsille puhuttu.

Minun kanssani ei siis koskaan keskusteltu alkoholista. Ei, vaikka perheessämme ei ollut ongelmia ryyppyputkien muodossa. Kaljaa kyllä juotiin ja toki joskus oli myös myöhään jatkuneita juhlia. Silloin aamulla oli olohuoneen pöydällä kaljapulloja ja isi vähän väsynyt, mutta pelkoa tai traumoja ei noihin kokemuksiin liity.

Vasta yläasteella hiljalleen tajusin, että alkoholi oli harvinainen ja himoittu juoma, jota piti yrittää saada käsiinsä joko löperöiden aikuisten avulla, väärillä papereilla tai vanhemmilta pöllimällä. Keskusteluikkuna vanhempien kanssa oli sulkeutunut.

Jos en halua tehdä samaa virhettä omien lasteni kanssa, Skidin kanssa pitäisi keskustella aiheesta jo nyt, alakouluiässä. Keskustelenko?



No, kuinka ollakaan, kävin vastikään Skidin kanssa ranskalaisessa ruokakaupassa. Kyseessä oli Monoprix, ihan tavallinen paikallinen marketti, jossa oli tuoreita hedelmiä, haisevia juustoja ja tietenkin viinihylly, ihan siinä croissanttien vieressä.

Skidi huomasi sen ja tunnisti pullot heti. "Miksi meidän marketista ei saa viiniä?"

H u o h. Olemme kyllä käyneet läpi sen, mitä aikuisten laseissa on, mutta tämä oli vaikea kysymys.

Miten ihmeessä selitän alakouluikäiselle koko kompleksisen kuvion suomalaisesta juomakulttuurista ja alkoholipolitiikan lainalaisuuksista? Minun alkoholinkäyttöni on hallinnassa, mutta Suomessa on paljon ihmisiä, joilla ei ole. Päihdeneuvontapuhelimeen tulee yli 5000 puhelua vuodessa. Kerronko näkökulmista tasa-arvoisina? Miten perustelen sen, että alkoholin kanssa pitää olla tarkkana, vaikka väestön kymmenesosa juo noin puolet kaikesta kulutetusta alkoholista, ja suuri osa käyttää alkoholia ihan fiksusti? Alkaako herkkä lapsi pelätä viinilasillisiamme?

Jo hyvin pienet lapset huomaavat syy- ja seuraussuhteita ja kiinnostuvat niistä. Vaikka oma suhteeni alkoholinkäyttöön on mutkaton, tarkkanäköiselle lapselle puhuminen on kimuranttia.

Minun alkoholinkäyttööni ei liity häpeää enkä halua tehdä asiasta mitään numeroa. Viini (en juuri koskaan juo mitään muuta) näyttelee elämässäni pientä, mutta säännöllistä osaa eikä siihen vaikuta markkinointi eikä hinta. Pääkaupunkiseutulaisena saan pulloni ihan helposti Alkosta ja ostaisin sen, vaikka se maksaisi tuplaten enemmän.

En tuonut Tallinnan laivaltakaan yhtään mitään. Miksi olisin niin tehnyt? Ulkomailta haikailen lähinnä kakkosolutta ja 0,25 dl pulloja.

Lopputulos on kuitenkin sama kuin omien vanhempieni näkymättömyystaktiikalla: sorrun ylimalkaisuuteen ja vastaan mutkia oikoen. Se nyt vaan on silleen ei kuitenkaan ole mikään vastaus eikä varsinkaan kovin hyvä keskustelu. Vaikeneminen ei toiminut erityisen hyvin kuolemankaan kanssa.



Yhtä lausetta vihasin lapsena yli kaiken. "Kerron sitten, kun kasvat vähän isommaksi." Se oikea hetki ei tullut ikinä. Ja joissain aiheissa isompana on liian myöhäistä. Jos en skarppaa, alkoholikeskustelun puheenjohtajuus jää lapsen yläasteen kaveripiirille. 

Minä voin luottaa fiksuun lapseeni, joka varmasti kysyy lisää, jos vain annan tilaisuuden.

Varoittelusta ja salailusta seuraa vain hämmennystä ja epätietoisuutta. Avoimuudella puretaan alkoholin ja muidenkin päihteiden käytön mystiikkaa. Kouluikäiselle, joka on vetänyt karkkiöverit, on helppo selittää, miksi mitään ei pidä syödä tai juoda liikaa. Ja se, joka on maistanut chiliä, ymmärtää mitä tarkoittaa vahva aine.

Jos tuntuu, että omat rahkeet eivät riitä eikä tiedä, mistä pitäisi aloittaa, apua on tarjolla. Ånni-hanke järjestää perheille suunniteltuja keskustelutuokioita, joissa voi keskustella ilmiöstä omien tarpeiden mukaan. Juttutuokio sopii paitsi pienryhmiin myös koulun vanhempainiltoihin ja harrastusseuroihin, jos perheen kesken pidettävä tilaisuus tuntuu liian intiimiltä.

Ehkä siinä vaiheessa, kun Skidi on täysi-ikäinen, tilanne on monella tapaa muuttunut. Nuorten humalajuominen on vähentynyt koko 2000-luvun ajan. Ehkä sosiaalinen paine kohdistuu vuonna 2025 ennemminkin kohtuukäyttöön kuin övereihin. Ehkä lähikaupassamme on kaksi hyllymetriä Pirkka-viiniä.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...