Tietoa mainostajalle ›

20.11.2017

Julkaisemattomien postausten anatomia

Ai että miten kuva liittyy? No en tiedä, mutta kyllä on koivua pahkalla paiskattu.

Minulta kysytään usein, miksi en julkaise blogissa joka päivä. Että olisi kiva kun kirjoittelisin useammin. Voin kertoa, että ei olisi kiva. Rauhallinen julkaisutahtini suojelee aivojanne sulamiselta.

Yksi tärkeimpiä sääntöjä kirjoittamisessa on, että pitää kirjoittaa. Suoltaa. Lyhyttä ja pitkää, asiasta ja asian vierestä ja editoida sitten jälkikäteen. Minäkin kirjoitan paljon enemmän kuin julkaisen. Tällä hetkellä luonnoskansiossa roikkuu yli sata tekstiä. Ne voi jakaa viiteen luokkaan.

1. Kilarit

Tämä kategoria käsittää otsasuoni tykyttäen ja alahuuli väpättäen kirjoitetut, noin 10000 merkin esseet, joissa käydään läpi paitsi maailman epäoikeudenmukaisuus myös kaikki surun portaat. Onneksi sisäinen somemanagerini ei anna julkaista näitä ennen kuin on kunnon yöunet takana, mistä olen seuraavana aamuna hyvin kiitollinen. Näistä saa todennäköisesti jalostettua jotain, kunhan dellii puolet, keskittyy ratkaisuihin ja poistaa itsesäälistä noin 80%.

2. WTAF

Tähän kategoriaan kuuluu läjä täysin sekavia horinoita jostain liinavaatekaapin ja kunnianhimon korrelaatiosta tai siitä, mitä kampaamon sähköinen ajanvaraus minulle merkitsee. Nämä typoja ja tarkoituksellisen omituisia sanavalintoja vilisevät syvälliset ajatelmat löytyvät useimmiten mobiililaitteesta, ja muistiinpanon aikaleima on yön pikkutunneilta. Yleensä säästän nämä luonnokset sellaiseen tilanteeseen, jossa haluan muistuttaa itselleni, että ajatuksenjuoksuni ei ole niin kirkasta kuin toivoisin.

3. Hyvää päivää kirvesvartta

Kun writersblock iskee, on kehiteltävä tikusta asiaa. Rivien välistä haisee paniikki. Tekstissä puhutaan jäniksistä, pakastealtaasta ja säästä. Kolmea virkettä pitemmälle niissä harvemmin päästään, onneksi. Siinä vaiheessa muistan, että olen loppuviimeksi sisältö- enkä sivulatausbisneksessä ja menen nukkumaan.

4. The most timanttinen otsikko

Olen siis keksinyt universumin vitsikkäimmän otsikon (tyylilajia John Lennonjohtotorni), ja tuntenut syvää hurmosta kielellisestä kikkailustani, mutta valitettavasti mitään järkevää sisältöä itse juttuun ei ole löytynyt. Raskasta. Näitä ei tietenkään voi ikinä delliä, koska nerokkuus.

5. Kompastun omiin ajatuksiini -postaus

Teksti alkaa ihan hyvin jollain kiinnostavalla anekdootilla joka petaa jotain uutta ja erikoista ajatusta, mutta tekstin puolivälissä tulee odottamaton käänne. Huonompaan. Koko näkökulma joko hajoaa tai kääntyy itseään vastaan. Näitä ei kannata delliä vaan odottaa sitä hetkeä, jolloin löydän näkökulmani uudelleen. Joskus siinä saattaa mennä monta vuotta. Joidenkin kirkastumista odotan edelleen.

Ettäs tiedätte. Onneksi 10 vuoden kokemuksella itsesensuuri toimii aika hyvin. Olette siis suht turvassa.


19.11.2017

Härkisbolognese vaatii pinnaa



Mainitsin lounaalla, että olin onnistunut tekemään lihattoman bolognesen, jota lapset suostuvat syömään. Duunikaverit pyysivät reseptiä heti jakoon. Olin jotenkin ihan varma, että kyllähän nyt kaikki ovat jo tässä onnistuneet, mutta ehkä asia ei olekaan niin!

Meillä pyöritetään säännöllisesti muutamaa kasvisruokaa. Molemmat kersat suostuvat syömään pinaattilettuja (joku valtionpalkinto pitäisi tälle tuotteelle myöntää), tomaatti-linssikeittoa, chili sin carnea ja härkisbolognesea. Pidän tätä settiä jo voittona. Lasten syömisessähän maagisesti käy niin, että se, mitä toinen haluaa, on toisen täysi inhokki. Varmasti joku evoluutiossa valikoitunut tärkeä ominaisuus, jolla väännetään vanhemmilta hermoa kireämmälle (uhmaiän lisäksi).

Olen tehnyt erilaisia bolognese-kastikkeita parikymmentä vuotta, sekä liha- että kasvisversioina. Sitä on ollut yllättävän vaikea saada onnistumaan. Luulen vihdoin ymmärtäneeni miksi: tämä ei ole mikään pikaruoka. Olen hätäillyt. Erityisesti kun kasviproteiinissa ei ole voimakasta omaa makua, kaikki huomio on tomaattikastikkeessa, jonka tekemiseen pitää keskittyä. Siinä sen maun on asuttava, muuten lopputuloksesta tulee mautonta ja vetistä litkua. Tämä pitäisi jo köksässä kertoa.



Onnistumisen elementtejä on kolme.

Ensimmäinen onnistumisen elementti onkin raaka-aineissa: pidä itsellesi ihan huvin vuoksi tomaattimurska-tasting. Niissä nimittäin on eroja. Olin aluksi epäileväinen Mutti-huumasta, mutta liityin aika pian uskovaisten joukkoon. Sen kanssa on vaikea mennä pieleen. (Tiesittekö, että tomaatin jalostuksessa tehtiin taannoin kamala virhe ulkonäön eduksi mutta maun kustannuksella.)

Toinen on pitkä haudutus miedolla lämmöllä ja ilman kantta. Älä edes yritä selvitä alle tunnissa. Tämä on henkilökohtainen haaste. Olen niin sanottua käräyttäjäkoulukuntaa, ja erityisesti yhteiselo induktiolieden kanssa on ollut raskas. Toisaalta tämä on mukavasti haastanut minua keskittymään, jos emme halua syödä aina hätäpizzaa, kun perheen ruoanlaittovastaava on poissa.

Kolmas on sokerin ja valkoviinin liitto. Sokeri pyöristää tomaatin makua jostain käsittämättömästä syystä ja valkoviinin happamuus viimeistelee koko homman. Moni käyttää punaviiniä, mutta suosittelen ainakin kokeilemaan valkoista.

Härkisbologneseni syntyi näistä aineksista:

  • Keltasipuli (luonnollisesti atomitasolle pilkottuna)
  • Muutama kynsi valkosipulia
  • 1 tölkki Mutti-tomaattimurskaa
  • 1 Raguletto perinteinen tomaatti -pastakastike
  • Tex-Mex härkis (tässä on ihan selvä tex mexin maku)
  • Creme fraiche / kaurafraiche
  • Suolaa, sokeria, pippuria, yrttejä
  • Parmesania
  • Loraus valkoviiniä


Ja härkis (tässä voi tietty kokeilla muitakin proteiininlähteitä, mutta tuolla nyt toistaiseksi paras lopputulos) heitetään siis sekaan vasta sitten kun kastike on valmis. Muuten se möyhööntyy.

Noin. Anna siis bologneselle aikaa, siitä tulee parempi, lupaan.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...