Tietoa mainostajalle ›

26.5.2016

Minäkin aion olla supermummo

Terveiset Tanskasta! Mummi otti ipanat hoitoonsa ja me lähdimme kahdestaan Kööpenhaminaan.

Serkusten ikäeroa on puoli vuotta. Olihan siinä Mummilla tekemistä.

Isovanhemmuuskeskustelu lämpeni joku aika sitten. HS:ssa oli mielipide, jonka mukaan isoäitiä kuormitettiin tämän ystävän mielestä liikaa lastenhoitotehtävillä. Isoäiti taas ei raaskinut kieltäytyä lastensa avunpyynnöistä.

Aikuisten lasten näkökulmasta tilanne on tietenkin mahdoton. Eiväthän he tiedä, että isovanhempi on väsynyt jos hän ei sano niin. Pitäisikö heidän kysyä? Tulisiko siihen rehellinen vastaus?

Olen itsekin välillä huolissani. Jaksaako Mummi?

Minä pidän kolmen yön ja melkein neljän päivän hoitorupeamaa isona satsauksena, vaikka likat alkavatkin olla jo aika isoja eivätkä heräile ennen kahdeksaa. Lasten päivärutiinien ylläpito on kovaa hommaa eläkeläisille ja Mummi pitää varhaiskasvatuksen rimaa korkealla.

Miten heillä sujuu? Käyttäytyvätkö kersat varmasti hyvin ja hoitavat oman osuutensa (kuten käytösvalmennuksessa sovittiin)? Saavatko isovanhemmat nukuttua päiväunensa?


Koska pidän lastenhoitoa raskaana työnä, arvostan tällaista ihan hirveästi. Ei meidän parisuhteemme siihen kaadu, että emme pääse kahdestaan reissuun. Mutta kyllä se aika pirusti jeesaa, kun saa kerrankin puhua jostain muusta kuin kalapuikoista ja kuunnella keskeytyksettä mitä toinen sanoo. Eikä tarvitse hetkeen pohtia kirjopyykkiä.

Yksi tie yhteisymmärrykseen on ollut se, että minun täytyy luottaa anoppiini. Hän on täysissä järjissä oleva ihminen ja valinnut olla juuri sellainen mummi kuin on.

Toinen on se, että aikuisen ihmisen pitää osata sanoa, jos rajat tulevat vastaan ja jaksaminen uhkaa loppua. Pätee niin vanhempiin kuin isovanhempiin. On turhaa arvailla ja olettaa.

Suomessa on ihan selvät säännöt: lastenhoitovastuu kuuluu vanhemmille ja isovanhemmuus on vapaaehtoista. Kiitos siis tästä hyväntekeväisyydestä Mummille! Aion pistää hyvän kiertoon. Minusta tulee isona ihan samanlainen supermummo (miinus sämpylät).


23.5.2016

Zadaa: Kierrätys on yhtä helvettiä mutta apua on tarjolla

Yhteistyössä Zadaan kanssa

Suhteeni pukeutumiseen on vaikea. Sekä vaatteiden ostaminen että niiden jälleenmyyminen on yhtä helvettiä. En saa tehtyä järkevästi kumpaakaan.



Monet naiset ovat äärimmäisen kiinnostuneita vaatteista ja tyylistä. Heillä on hyvä motivaatio kierrellä kirppiksiä, etsiä inspiraatiota muotiblogeista ja metsästää haluamiaan vaatekappaleita. Heidän vaatekaappinsa ovat täynnä kivoja ja yhteensopivia käyttövaatteita.

Sitten on minä.

Olen kiireinen ja priorisoin ihan kaiken muun vaateasioiden edelle. Olen surkea sekä ostajana että myyjänä ja sen kyllä huomaa. Ongelmia on monia.

1. Sovittamisen pitäisi olla pakollista. Arvioin jatkuvasti oman ruumiinrakenteeni väärin hämmästyttävän monella tavalla. Käyttämättäminä seisovissa vaatteissa on erityisen paljon ruumiinrakenteelleni täysin istumattomia vaatteita, kuten tiukkahihaisia paitoja, matalavyötäröisiä housuja ja kapealestisiä kenkiä. Pitäisi jaksaa sovittaa myös silloin kun sovarijonossa on kuusi ennen sinua, mutta joskus vartalo myös mystisesti muuttuu kotimatkalla. Voihan niitä palauttaakin, mutta sitä nyt ei ainakaan ehdi ja kuitti tietty katoaa jo ennen kuin pääsee ovesta ulos.

2. Olen ailahtelevainen. Lähden ihan täysissä sielun voimissa shoppailemaan tyylikkäitä työvaatteita mutta sitten iskee sellainen moderni ja repäisevä olo, jonka aiheuttamassa huumassa ostan sateenkaarenkirjavan käsinpestävän angoranapapaidan. Nämä What the fuck was I thinking -ostokset (iltapuvut, paljettiunelmat, 13 cm korkkarit, läpikuultavat t-paidat) ovat vielä yleensä aivan törkeän kalliita.

3. Hätäostokset. Häät, gaala tai omat synttärit tulossa. Pakko panostaa, koska 10 vuotta vanha pikkumusta on vähän liian pikku. Onneksi olen viime aikoina oppinut lainaamaan juhlavaatteita, joten tämä ongelma on jokseenkin hallinnassa.

4. Olen Ulkomailla. Ja koska olen Ulkomailla on pakko ostaa joku Ulkomainen vaate, sillä niitähän ei Suomesta saa enkä ehkä ikinä enää pääse vaatekauppaan. Ja pienissä roséissa ostosten käyttötarkoitus evaluoidaan vasta kotona.

5. Hilloan kaiken. En ole löytänyt järkevää tapaa kierrättää hutejani enkä heitä mitään pois. Vakuudeksi oheinen kuva t-paidasta, jonka sain ollessani yläasteella. (En sentään laittanut sitä myyntiin vaan tulin siihen tulokseen että se joutaa fillarinpuhdistukseen.) Se, että käy kerran kymmenessä vuodessa kirpparilla ei auta. Lisäksi minulla on valtava varasto edesmenneen Mutsini 60-luvun mekkoja ja iltapukuja. Voisin pikkuhiljaa kohdata sen faktan, että en ikinä tule olemaan kokoa 36.

Kokeilen nyt, josko saisin Zadaan digikirppiksen kautta valoa vaatekaappiini.

Zadaa on ostajalle ja myyjälle turvallinen mobiilisovellus, joka etsii vaatteelle koon ja tyylin perusteella parasta mahdollista ostajaa (Huom. Myös tasapaksu vartalomalli on huomioitu!). Ostoaikeissa oleva taas voi seurata samankokoisia ja –henkisiä pukeutujia ja etsiä itseä kiinnostavia merkkejä.

Sovelluksen saa sekä iLaitteille että androidille. Tsekkaa Nooran vääntämät käyttöönotto-ohjeet ja Kauppias-Satun kokoamat myyntivinkit.

Sovelluksessa on mahdollista myös lahjoittaa osa myyntituotosta hyväntekeväisyyteen - rahat tilitetään Pelastakaa Lapset ry:lle.

Nyt siis loppui vatulointi. Ongelmani ovat kaupan ja lisää hakkaan sisään heti kun ehdin. Myös ne vintagemekot. Nähdään Zadaassa!

Ps. Olen miettinyt sellaista indeksiä, jossa vaatekaapin sisällöstä tehtäisiin jako kahteen: käyttämättömiin harhaostoksiin ja aktiivisessa käytössä oleviin hyviin ostoksiin. Jos indeksi näyttäisi voimakasta epäsuhtaa käyttämättömiin, olisi ihminen oikeutettu jonkinlaiseen Zadaan platinatasoon, jossa ostokset hoitaisi joku ihan muu.


21.5.2016

Liessaari herätti seikkailunhalun

Olin viime viikon tapahtumien jälkeen lievästi metsäretken tarpeessa. Nuuksio oli tähän mielentilaan liian ruuhkainen, joten etsiskelin lähialueilta hiljaisempaa kohdetta.



Sain suosituksen Liessaaresta, jossa olisi kuulemma passeli parin kilometrin luontopolku ja tulentekopaikalla varustettu rantalaavu koluttavana. Siispä pakkasimme kimpsut ja kampsut ja lähdimme kohti Lohjaa, joka oli muutenkin kaupunkina uusi tuttavuus.

Paikka löytyi helposti. Saareen vei silta, jonka päässä oli heti kivannäköinen hiekkapohjainen uimaranta, johon voisi vaikka pulahtaa luontopolun jälkeen.






Nuuksion kuusimetsiin ja toisaalta Saaristomereen tottuneet ipanat diggasivat kovasti rehevästä lehtometsästä pähkinäpensaineen ja veteen kaatuneiden puiden reunustamasta rantapenkereestä, jossa oli vähän väliä kivoja pikkupoukamia. Kun erehdyin luennoimaan, että järvivesi on makeaa vettä, kersat syöksyivät ryystämään sitä kaksin käsin.

Tiheä metsä myös varmisti sen, että tuulettomissa kohdissa oli aurinkoisena päivänä todella lämmin. Linnut loivat tunnelmaa täysin palkein ja heti polun alkutaipaleella nenän edestä lehahti käpytikka. Paikan puolesta puhuu myös se, että syitä poiketa polulta löytyi koko ajan: siirtolohkareita, luolia, hienoja kantoja ja kukkia.

Skidi ei millään malttanut pysyä polulla. Hän ilmoittikin, että hänen seikkailunhalunsa herää eloon täällä. En ihmettele.








Laavulle vievä polku ei ollut erityisen selkeästi osoitettu ja sinne oli arviolta kilometrin matka luontopolulta. Jos siellä haluaa poiketa, pitää reittiin laskea puolet lisää matkaa (+ kaikki muu poukkoilu). Lisäksi rantaan vievä jyrkkä rinne oli aikamoinen kivuttava sekä ylös- että alaspäin, joten koko jengin on syytä varautua kunnon kengillä.

Mutta laavulle kannattaa kyllä vaivautua. Vaikka paikka onkin kunnostuksen tarpeessa, se sijaitsi hienolla paikalla järven rannalla. Kivistä koottu tulisija toimi hyvin.

Halkovaja on ylhäällä rinteessä, joten siitä kannattaa ottaa sylillinen klapeja mukaan jo matkalla alas.



Lämpimän päivän retken loppuviilennys.
Kaiken kaikkiaan paikka yllätti positiivisesti. Luontopolun pääreitti oli hyväkuntoinen ja aika leveä. Rattaillakin päässee sen kiertämään, mutta korkeuseroja ja juurakkoja toki välillä löytyy. Lopussa iski harmistus siitä, että ei tajuttu ottaa uikkareita mukaan. Ottakaa te!

Ainoa miinus tulee reitin paikoin kummallisista viitoista. Se saattoi johtua siitä, että reittiä kunnostetaan ja parannetaan paraikaa virkistyskäyttöön ja kaikki pisteet eivät olleet vielä valmiina. Kannattaa napata kuva infotaulun kartasta. Siitä on helppo navigoida, missä kohtaa on menossa.

Paitsi että syke rauhoittui ja mielenterveys elpyi, minunkin seikkailunhaluni heräsi. Kesän patikkaretkien suunnittelu sai uutta pontta, kun neljä kilometriä meni ipanoilta näin helposti! Kunnon eväillä menisi ehkä enemmänkin, mutta parempi edetä rauhallisesti ettei kukaan kehitä mitään kammoa. Tämä on nimittäin meikäläiselle parasta terapiaa.

19.5.2016

Koulumatka piteni 11 kilometrillä

Noin. Eilen tuli sitten päätös siitä, missä sisäilmaongelmien takia suljetun lähikoulun oppilaat ensi lukuvuoden viettävät.




Kolmannelle luokalle mennään 11 kilometrin päähän nykyisestä koulusta, lähivaihtoehtoja ei edes tutkittu. Se on pääkaupunkiseudun asukkaalle, jolla on kolme koulua alle kilsan säteellä, aika merkittävä muutos. Vielä muutama vuosi sitten sama tila ei kelvannut yläkoululle, koska "se sijaitsi kaupungin äärilaidalla".

Uusiin tiloihin järjestetään kaupungin bussikuljetus, joka vienee ihan minimissään 20 minuuttia suuntaansa, mahdollisesti tuplat, riippuen vähän siitä, mitä kautta kyyti kiertää.

Eikä tässä vielä kaikki.

Bussikuljetus pidentää koulupäivää ainakin tunnilla (ml. matka koululle, josta kuljetus oletettavasti lähtee), mitä on tapana kompensoida koulupäivän pituudessa. Mistähän aikaa nipistetään? Välitunneista? Siitä musiikista, jota varten kouluun haimme? Ruokailusta? Rehtori ei - yllättäen - ole vielä vastannut.

Toiseksi pohdituttaa, miten ihmeessä tämä käytännössä onnistuu? Monessa lapsiperheessä arki on tarkkaan viritetty kyhäelmä, jossa ei ole joustovaraa. Paikka on täysin päinvastaisessa suunnassa kuin minne työmatkamme suuntautuvat ja minä olen autoton, koska asun kaupungissa, palvelujen vieressä.

Toivottavasti kersa ei ikinä sairastu kesken päivän.
Toivottavasti oikomisaikoja järjestyy kouluaikojen ulkopuolelta (toistaiseksi ei ole järjestynyt).
Toivottavasti kersa ei myöhästy kuljetuksesta, ettei tarvitse värjötellä pysäkillä.
Lukujärjestyksestä varmaan riippuu voiko iltapäivälle sijoittuvassa kuvataidekoulussa jatkaa.

Ja tämä järjestely kestänee koko kouluremontin ajan (arviolta kuutisen vuotta, koska hankkeen suunnittelua ei ole aloitettukaan), sillä muut ratkaisut ovat  edelleen kalliimpia. 

Voi hyvin olla, että tilanne kuumottaa ihan turhaan ja bussilla suhaamiseen tottuu nopeasti. Toisaalta voi myös olla, että on asioita, joista en ole edes tajunnut vittuuntua. 

Täytyy kyllä sanoa, että tämä esikoisen peruskoulutaival antaa hyvin erikoisen kuvan espoolaisesta päätöksenteosta, vastuunkannosta ja lähikoulun käsitteestä. Itse ainakin vedän tästä johtopäätökset: en aio, en voi enkä halua koskea tähän kuntapolitiikaksi kutsuttuun näennäisdemokratiaan enää pitkällä tikullakaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, joten miksi vaivautua. Ainoa arvo on raha ja perheet sitten joustavat ja paikkaavat tilannetta miten osaavat. Ei tällaista ajattelua voi muuttaa millään.

Mutta olisipa hyvä kerätä yhteen vanhempien kokemuksia pitkän matkan väistöistä - kertokaa miten teidän logistiikkanne järjestyi? Mistä väistötilat löytyivät ja miten sinne kuljettiin?


17.5.2016

Sisäilmaongelmat osa miljoona

Ullatus! Skidin tuleva koulu suljetaan sisäilmaongelmien takia.

Ei se tämä ole. Helvetin vaikea löytää kuvitusta tähän avautumiseen.

Sinänsä ei mitään uutta, koska nykyisessäkin koulussa hurisevat ilmanpuhdistimet luokkien nurkissa, mutta parasta on se, että nyt ei ole mitään käsitystä, missä opiskelu syksyllä alkaa. Todennäköisesti jossain helvetin kuusessa, minkä takia saa herätä entistä aikaisemmin ja lopettaa puolet harrastuksista.

Hohhoijaa.

Ystävä sai samanlaisia uutisia päiväkodista ja kysyi facebookissa, tietääkö joku koulun tai päiväkodin, jossa ei ole sisäilmaongelmia?

Tähän voisi sarkastisesti vastata että juu, mutta se tarkoittaa sitä, että asiaa ei ole tutkittu. Ylen homekoulukoneen mukaan vitsissä on totta vähintäänkin toinen puoli.

Sisäilmaongelmien olemassaolo tunnustettiin jo muutama vuosikymmen sitten, mutta aika pitkään vielä senkin jälkeen huonosta sisäilmasta herkistyneille tarjoiltiin psyykkistä diagnoosia. Nykyään tietoisuus on lisääntynyt, mutta lopullista selvyyttä mysteeriin ei ole saatu. Miksi oireita ilmestyy vain joillekin? Mikä on pahin sairastuttaja? Mikä kaikki rakentamisessa on vikana?

On ihan ymmärrettävää, että monitahoisesta ongelmasta on vaikeaa osoittaa yhtä selkeää virhettä. Mutta pääasia on, että voin luottaa kaupungin toimintaan: siihen, että julkisrakennusten kuntoa ja käyttäjien oireilua tarkkaillaan, ongelmiin tartutaan jämäkästi, eteneminen on selkeää ja päätöksiä tehdään avoimesti ja yhteistyössä.

Mutta ei.

Jostain syystä homma kusee kaikissa näissä kohdissa: kattavia oirekartoituksia ei järjestetä, päätöksentekoketju on epäselvä, virkamiesten vastaukset ovat ympäripyöreitä, raportit viipyvät, dokumentteihin pääsee tutustumaan vain ajanvarauksen kautta koulun kansliassa, uutiset saa lukea lehdestä tai kuulla huhuina toiselta vanhemmalta.

Päätösten kanssa vatuloidaan, tempoillaan ja vitkutellaan ja tiedotus on säälittävää tai olematonta.

Sisäilma voi olla huonoa olematta myrkyllistä. Yksi suomalainen startuppi kehittelee ratkaisua viherseinistä.

Tästä luonnollisena seurauksena vanhemmat vetävät kolossaaliset kilarit. Lasten kohdalla huoli on suuri. On täysin epäoikeudenmukaista, että päiväkoti- ja koulurakennukset sairastuttavat. Lisäksi sisäilmaongelmien vittumainen puoli on se, että pahimmassa tapauksessa tiedossa on koko loppuelämään vaikuttava diagnoosi

Epätietoisuus aiheuttaa kaaosta. Kun vastauksia ei saa, syntyy kuppikuntia, salaliittoteorioita ja epäluottamusta, mikä myrkyttää koko ilmapiirin.

Jos asiat olisivat niin kuin niiden kuuluisi olla, vanhempien ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään: ei googlata mahdollisia oireita, ei kerätä nimiä adressiin eikä soitella päivät pitkät virkamiehille. Kaupungilla olisi selkeä ja avoin prosessi ja priorisoinnit. Hyvä yhteydenpito vanhempiin ja henkilökuntaan olisi tehdasasetus.

Isommassa kuvassa tarvitaan tietenkin paljon enemmän. 

1. Valtakunnan tason ratkaisupaketti. On täysin älytöntä, että jokainen saman ongelman kanssa painiva pitäjä yrittää yksin keksiä tähän viisasten kiveä. Tarvitaan ratkaisukeskeistä poikkihallinnollista ja -tieteellistä työtä, jonka tuloksia voisivat kaikki suomalaiset kunnat hyödyntää.

2. Raha seuraa tervettä rakennusta. Rakentamista pitää vastuuttaa selkeämmin ja sanktioida paljon rankemmin. Espoon teknisen toimen johtajan mukaan vain yksi asia on selvää: kun rakennuttajan vastuulla on myös korjaaminen (= elinkaarimalli), rakennus pysyy kunnossa. Lisäksi huonoiksi osoittautuneita toimijoita pitäisi a) haastaa oikeuteen ja b) siirtää saman tien julkisten hankintojen mustalle listalle, jolta ei saa tilata enää mitään.

3. Hintalappu hätäratkaisuille. Kun tässä yhteiskunnassa ei voi perustella mitään enää millään muulla kuin rahalla, niin lasketaan sitten vitkuttelun kustannukset. Mitä maksavat kaupungeille hätäkorjaukset, työterveys ja paniikkiratkaisut? Jos se priorisointi siitä irtoaisi.

4. Prosessi kuntoon ja avoimeksi. Oireita pitää selvittää säännöllisesti ja avata siitä polku eteenpäin. Mitä tapahtuu kun oireilua ilmenee? Milloin riittävät ilmanpuhdistimet? Missä järjestyksessä ja millä edellytyksillä tehdään kuntokartoitus, käyttökielto, sulkeminen ja väistö? Mitä kautta asioista viestitään?

5. Suunnitellaan edulliset, mobiilit ja nopeasti pystytettävät väistötilat. Muistelen, että penskana hirsiaitta nousi viikossa - kyllä Aalto-yliopiston jengiltä tällainen nopeasti pystytettävä prototyyppi lähtisi. Veikkaan jopa että olisi hittituote. Ja jos ei lähde, niin pyydetään vaikka Ikealta tarjous.

Tällä välin sitten venaillaan, että onko koulumatka syksyllä viisi vai 15 kilsaa. Ja tähän vapaavalintainen kirosana.

Ps. Vituttaa muuten sekin, että kotilähiöni on luokiteltu arkkitehtooniseksi museoksi, jossa ei saa purkaa mitään, koska kulttuurihistoria on terveyttä tärkeämpää. Tämä tarkoittaa, että lahonneen pytingin korjaukseen pistetään ensin miljardi ja sitten huomataan että ongelmat jatkuvat ja rakennetaan toisella miljardilla tilalle samanlainen. On älyvapaata suojella rakennuksia eikä terveyttä.

15.5.2016

Puhelin hukkui, aikaa löytyi

Kaikki lähti siitä, että unohdin puhelimeni mökille. Paluumatkan pakkauskiireessä suoritin montaa asiaa yhtäaikaa ja vasta Raision kohdalla aloin ihmetellä, että missähän se luuri on.



Anoppi sen terassin kaiteelta löysi. Saisin sen takaisin vasta parin päivän päästä.

Periaatteessa pikku juttu. Mutta kuitenkin yllättävän hyödyllinen tauko.

En ole koskaan pitänyt digilaite- tai somepaastoa. Osittain siksi, että molemmat työni liittyvät tiukasti digimediaan, ja osittain siksi, että en ole kokenut olevani pahassa koukussa. Tämä subjektiivinen tulkinta tarkoittaa, että tiedän pahempiakin tapauksia (Jenkeissä on vieroitusta varten jopa hotelleja, joissa luovutetaan laitteet tiskille). En istu pöntöllä luuri kädessä, en pelaa aamuyöhön enkä selaa Facebookia ruokapöydässä. Aivoni ovat irti internetistä myös työmatkat fillarin selässä.

Silti huomasin, että tässähän tulee vieroitusoireita. Ei siksi, etten voisi pälättää puhelimessa, vaan siksi, että sovellusten pläräämisellä on helppo täyttää kaikki hetkittäiset luppoaikaikkunat. Bussi- ja junamatkat, yksinäiset lounaat, tylsät kokoukset ja muut odotteluhetket saa sujumaan tsekkaamalla somevirtaa. Aloin kaivata puhelinta heti kun tuli joku suvanto.

Ainoa aidosti ongelmallinen hetki oli aamu: puhelin liittyy tiukasti heräämisprosessiini. Minulla ei ole erillistä herätyskelloa, joten puhelin piippaa hereille. Uutisten lukeminen on minun tapani saada silmät auki ja aivot käyntiin. Sääsovelluksesta katson, mitä ipanoille pitäisi pukea päälle.

Mutta oikeastaan kaikki muu on turhaa. Erityisen tyhmää puhelimen näpertäminen on ihmiselle, jolla olisi sata miljoonaa asiaa tehtävänä (kaikkien viivyttelymestareiden kannattaa tunnistaa Instant gratification monkeynsa). Puhelin tarjoaa helppoa sijaistekemistä silloin kun oikeasti pitäisi tehdä jotain muuta.


Mitä kahden vuorokauden puhelinloman aikana sitten tapahtui?

Huolimattomuudesta johtunut interventio tuli oikeaan paikkaan. Päätin, että jonninjoutava iltaräpellys saa jatkossakin jäädä. Yhtään enempää en ole nukkunut, enkä muutenkaan koe vapautuneeni oravanpyörästä. Mutta jostain kumman syystä olen kirjoittanut jo neljä lukua lastenkirjaan, jota olen suunnitellut kirjoittavani jo pari vuotta. Ärsyttävää.

Suosittelen kaikille parin päivän lomaa digilaitteista, ihan vain tarkistusmielessä. Vempeleet ovat koukuttavia ihan syystä ja oma subjektiivinen arvio voi pettää. Et menetä mitään, mutta parhaimmassa tapauksessa löydät elämääsi lisäaikaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...