Tietoa mainostajalle ›

23.1.2017

Ole itse varovainen

Duunissa oli viime viikolla aika kuumottava erikoistilanne: käyttöveteen oli sujahtanut korroosionestokemikaalia. Käytännössä kaikki olivat ehtineet juoda sitä, minäkin.



Kun siinä sitten inventoin, että kuinkahan paljon olen juonut ja milloin, ja mitähän tämä aine elimistössä aiheuttaa, tajusin, että en juuri koskaan joudu tilanteisiin, jossa olisin oikeasti hengenvaarassa.

Pari ajatusta tästä.

1. Varoituksia on ihan liikaa.  Tuli mieleen tapaus viime kesältä. Hotellin palovaroitin alkoi ulvoa aamuyöllä. Ensin luulin sitä auton varashälyttimeksi. Sitten kun aloin epäillä että tämä kuuluukin käytävästä, mietin että ääääh, vahinkojahan ne aina ovat, savuakaan ei ollut. Koska lapset olivat mukana, puin päälle ja kävelin alakertaan respaan. Aula oli täynnä järkyttyneitä, puolialastomia ihmisiä, jotka olivat rynnänneet huoneistaan ulos. Kun kuulin, että joku pikkuipana oli vain nykäissyt mielenkiintoisen näköisestä kahvasta, huokasin helpotuksesta. Onneksi ei meidän kersa, ja lähdin takaisin nukkumaan.

Elämäni on kaikista varoituksista huolimatta niin turvallista, etten ota vaaraa tosissani edes silloin, kun siitä varoitetaan! Olen pyrkinyt olemaan varoittelematta kersoja liikaa, koska
a) siitä ei yleensä ole mitään hyötyä (jos aikoo juosta päin patteria tekee sen joka tapauksessa) ja
b) se menettää merkityksensä. Joskus sitä eitä sitten pitää kuunnella.

Miten saan ikinä istutettua kersoihin sen järkevän asenteen?

2. Mistä ja miten lapsia pitäisi varoitella? Lasten tapaturmat vaihtelevat eri ikävaiheissa eikä pelkkä varoittelu riitä mihinkään, ympäristön pitäisi olla lähtökohtaisesti turvallinen. Sitäpaitsi toisille sattuu enemmän kuin toisille. Lääkäriystäväni toivoisikin, että kaikki tapaturma-alttiit ihmiset vaihtaisivat minimissään villasukat jofaan. Ja meillä jäähdytetään teevesi juomakelpoiseksi yhden harhapompun jälkeen.

Onnettomuustutkintakeskuksen mukaan hukkumiset ja riskikäyttäytyminen liikenteessä (mopoilu erityisesti) aiheuttavat isoimmat kuolemanriskit. Koulumatkan turvallisuus on siis ihan aito huoli, samoin legitimoin käkeämiseni siitä, että maalla ei mennä rantaan ilman aikuista.

3. Erilaisten varoitusjärjestelmien olemassaolo ei riitä. Vaaran uhatessa pitäisi osata myös toimia, turrena myös ulkomailla. Osaan poistua duunista pihalle, mutta en ole koskaan treenannut tsunamin tai maanjäristyksen varalle. Varoittelun sijaan pitäisikin sisäistää toimintaohjeet. Jos palovaroitin pärähtää joskus jostain muusta kuin äidin leivontatuokiosta, tietävätkö kaikki, mitä pitää tehdä? Ja jos kielloista huolimatta menee jäälle ja putoaa mereen, miten sieltä pääsee pois?

Tässä olisi ehkä vähän petrattavaa.

Ainakaan ei pidä juoda vettä, jos se vaahtoaa hanasta tullessaan.


20.1.2017

Project mama esiteini-iässä

Blogini ensimmäinen postaus kirjoitettiin kesäkuussa 2007. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Tällä hengentuotoksella on tänä vuonna kymmenvuotisjuhlat! Esiteinari!



Se on aika pitkä aika, vuosikymmen. Ja aika paljon enemmän kuin ikinä kuvittelin kirjoittavani.

Alussa en käyttänyt kappalejakoja, saati kuvittanut tekstejä. Otsikointini oli vähintäänkin erikoista. Kirjoitin ajatuksiani työkavereilleni, joilta olin blogin saanut äitiyslomalahjaksi. Sitten kolmiosaisen, vanhemmuustilitystä parhaimmillaan edustavan "Epämiellyttävä totuus"-sarjan jälkeen täällä alkoi pyöriä muutakin porukkaa.

Tälle kirosanojen höystämälle, äitiysjärkytykseen perustuvalle, sivuduunina hoidetulle marginaaliblogille on kertynyt tarkalleen ottaen 8073456 sivulatausta, julkaistuja postauksia on 1667. Täällä ei haistella vauvoja, surautella superfood-smoothieita, esitellä haalariuutuuksia eikä ommella kestovaippoja, vaan puidaan meidän semiomituisen perheemme arkea: miten tulla toimeen kun olemme maksimierilaisia luonteita, kuinka monta kertaa viikossa voi syöttää nirsoille kersoille einespinaattilettuja, mitä tapahtuu jos yliarvioi uhmaikäisen, miten käy jos ei saa ikinä nukkua ja miksi jojolaihduttaminen on valitsemani tie. Ja tietenkin se totuudenmukainen raskausviikkopostaus.

Ihan trendiaiheet.

Keväällä 2010 päätin perustaa blogille sivun Facebookiin. Siellä on postausten lisäksi lähinnä kersojen lasautuksia. Eilen tuolla sivulla meni rikki 9000 tykkääjän raja.

Instan käytön aloitin reilu pari vuotta sitten. Jo kolmosluokkalainen tietää, että käytän sitä väärin: kuvani eivät ole järin kauniita (aloitin rikkimenneestä ikkunasta), en esiinny niissä itse kuin poikkeustilanteissa ja kännykkäni kamera vastaa laadultaan siemenperunaa. Niin vain sielläkin on 2500 seuraajaa, joka on noin 2500 enemmän kuin odotin.

Jos olisin joku laifkoutsi, sanoisin, että ihmisen kannatta asettaa tavoitteita ja pyrkiä tarmokkaasti niitä kohti, korkeammalle ja kovempaa. Mutta koska olen minä, sanon, että helvettiin kaikki tavoitteet ja pyrkimiset. Aivan yhtä onnellinen voi olla ajelehtimalla. En jaksa stressata siitä, olenko etujunassa, jälkijunassa vai laiturilla. Ihassama, sanoisi esiteini. Ja sanonkin.

En ole koskaan listannut unelmiani (paitsi sen, että jossain vaiheessa lopetan tämän jatkuvan palelemisen ja asun jossain lämpimämmässä maassa), koska kivoja asioita tapahtuu ilmankin.

Kaikesta tästä sekoilusta ja epätäydellisyydestä on nimittäin seurannut uusia mahtavia ystäviä, kustannussopimuksia, luottamustehtävä ja jopa työpaikka, telkkarijakso ja radio-ohjelma. Otan myös hieman kunniaa siitä, että sanasta mutsi on nähdäkseni tullut ihan normikieltä!

Väheksyä ei sovi myöskään henkistä kehitystä. Paitsi että olen oppinut ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla, kommenttilootan kautta olen tullut paljon paremmin tietoiseksi omasta kuplastani, jossa isät pitävät aina vanhempainvapaat ja lapsilla on äitinsä sukunimi. En tiedä, mistä muut näitä toisenlaisia tarinoita eteensä saavat. Kiitos, että osallistutte!

No mitä seuraavaksi? Mistäs sen tietää. Kirjoitan vielä tämän vuoden. Sitten luulen, että pitää tehdä jotain muuta.


18.1.2017

Tarvitsemme melua musiikkiluokista (pun intended)

Kysyin jouluna Skidiltä, onko hän nyt puolen vuoden perusteella tyytyväinen päätökseen vaihtaa koulua. Vastaus oli selkeä kyllä. Skidi on viihtynyt loistavasti. Musiikkiluokalla on hyviä tyyppejä, hyvä yhteishenki, he esiintyvät paljon ja pääsevät myös konsertteihin yleisöksi. Orkesterissa soittaminen on kuulemma ihan parasta.



Tänään oli Hesarissa juttu, jonka mukaan musiikkiluokille ei enää haeta samaan malliin. Ja jos osallistujia on liian vähän, luokkia ei perusteta.

Missä mättää? Miksi luokille ei haeta? Jutussa esitettiin monta syytä, mutta yhden asian koin itse selkeäksi ongelmaksi: kaupungin viestinnän.

Olen asunut Espoossa samalla alueella koko ikäni, joten tiesin, missä kouluissa on musiikkiluokat. Mihinkään esittelyyn en koskaan törmännyt. Hakuajat ilmoitettiin Wilmassa, mutta viestissä oletettiin ihmisten jo tietävän, mitä oppilaat musiikkiluokalta saavat. Ei ihme, että opettajan pitämä yksi vanhempainilta oli tupaten täynnä. Eikö joku esittelyvideo voisi olla kaupungilla verkossa koko ajan?

Veikkaan, että vanhempi, joka on itse käynyt musiikkiluokan, valitsee sen poikkeuksetta lapselleen mikäli mahdollista. Mutta suurin osa on vanhempia, jotka eivät tiedä, mitä painotettu musiikinopetus tarkoittaa.

En minäkään tiennyt. Olen duunariperheestä, jossa kukaan ei osannut soittaa mitään. Minun musiikkikasvatuksestani ovat vastanneet lähinnä karaokebaarit.

Minä siis kuvittelin, että luokalle päästäkseen pitää olla valtavan lahjakas ja hallita vähintään viisi soitinta, mutta ei se niin mene. Soitinta ei tarvitse olla ollenkaan. Ihan pelkkä innostus ei riitä, mutta absoluuttista sävelkorvaa tai täydellistä rytmitajua ei vaadita. Lapsia ne ovat. Opetukseen kuuluu yhdessä soittaminen ja treenaaminen, kyllä siinä oppii.

Onkin todella sääli, jos musiikkiluokkia puutteellisten tietojen takia joudutaan perumaan. Sillä kun katsotaan tutkimustuloksia, musiikkiluokan edut ovat jokaisen vanhemman unelma: parempi kouluviihtyvyys (erityisesti pojilla!), hyvä yhteishenki, oma identiteetti ja vähemmän opettajien sairauspoissaoloja. Lisäksi musiikin ja matematiikan opiskelu vahvistavat toisiaan. Ei paskempaa.

Musiikkiluokkia (ja taideaineita) vastustetaan monesta syystä. Musiikki on itseisarvollisesti monen päättäjän mielestä turhaa luksusta, elitismiä, hörhöilyä ja turhaa rahanmenoa. Rahaa ei kuitenkaan pala yhtään sen enempää kuin muuhunkaan opetukseen, vaikka tutkimusnäkökulmasta pitäisi.

Musiikillisuutta pitäisi lisätä opetuksessa ihan ilman painotuksiakin. Jos kotona ei ole yhtään soitinta, mistäs se musikaalisuus ikinä selviäisi.

Tekisipä mieli pirauttaa jollekin tutkijalle ja kysyä, miten Pisa-tulokset korreloivat jutussa mainitun musiikinopetuksen tason laskun kanssa.

Hakekaa siis ihmeessä musiikkiluokalle, jos se suinkin perheen pirtaan sopii.

15.1.2017

WhatsApp näyttää, että mikään ei ole vaikeampaa kuin keskustelu

Koulujen WhatsApp-draamat työllistävät opettajia. Alakouluille kohdistetussa kyselyssä somessa tapahtuvan kiusaamisen ja riitelyn selvittelystä koulussa kertoi moni vastaaja.


Tuttu aihe. WhatsApp-käyttäytymistä on setvitty myös Skidin kanssa syksyn mittaan. Luokan käytössä olevan sovelluksen pelisäännöistä ja käytöstä keskusteltiin opettajan kanssa ja oppilaat saivat tehtäväkseen pohtia, onko luokan omasta ryhmästä pelkkää haittaa ja toisaalta mitään hyötyä.

Se on erittäin hyvä kysymys. Ja vastaaminen kuuluu myös vanhemmille.

WhatsAppissa on 16-vuoden ikäraja, ja nuoremmat saavat käyttää sitä vanhempien valvonnassa.  Tämä valvonnan tarve menee monelta ohi, koska viestittelyyn tarkoitetussa sovelluksessa itsessään ei ole mitään ongelmallista kuten mainoksia tai mahdollisuutta vahinko-ostoksiin. Ongelma on siinä, että valvonnan tarve ei näy.

Vanhemmat siis ymmärtävät, että pyöräillessä pitää käyttää kypärää ja jalkapallossa pitää olla valmentaja, mutta kersat ja älypuhelin on harrastuksena epämääräinen.

Selkkauksen jälkeen ryhmää kuitenkin haluttiin jossain muodossa jatkaa. Ehdotin Skidille, että voisin liittyä ryhmään tarkkailijajäsenenä, joka puuttuu peliin vain, jos yhdessä sovitut pelisäännöt unohtuvat. Yllätyksekseni ehdotusta kannatettiin. Ehkä siksi, että tunsin suurimman osan ipanoista jo eskariajoilta.

Aika nopeasti huomasin, mikä on ongelma. 

Luku- ja kirjoitustaito ei vielä tarkoita sitä, että osaisi keskustella. Viestintä menee usein mönkään alan ammattilaisiltakin, saati alakoululaisilta. Hyvä keskustelutaito edellyttää valtavasti yleistietoa, kuuntelemista, tulkintaa, huumorin ja provosoinnin ymmärtämistä, argumentointitaitoja, logiikkaa, sosiaalista silmää, kontekstin lukemista, itsehillintää ja mikä tärkeintä empatiaa. Ryhmäkeskustelu on vielä astetta vaikeampaa.


Näitä taitoja harjoitellaan ihan koko elämä, myös viestisovelluksissa. Mitään diginatiiveja ei ole olemassakaan, äidinmaidossa ei siirry yhtään mitään taitoja. Kaikki opetellaan, niin tekniikka kuin etikettikin. Joku harjaantuu nopeammin kuin toinen.

Kouluiässä lapsi on jo aika iso, joten syntyy illuusio siitä, että hän selviää sosiaalisista tilanteista itsenäisesti. Mutta tilanne on vähän sama kuin taapero laitettaisiin auton rattiin. Itse en vieläkään päässyt tilaan, jossa en tarvitse apua ihmissuhteiden saralla.

Loppusyksy meni pääsääntöisesti hyvin. Olen puuttunut keskusteluun muutaman kerran: antanut vinkkejä, miten puhelin buutataan ja sovellus päivitetään, kieltänyt videoiden jakamisen ilman lupaa ja kertonut, miten asetuksista saa ryhmän hiljaiseksi. Ihan perusjuttuja. Ja kertaalleen olen ottanyt yhteyttä kuudesluokkalaiseen tyttöön, joka lisäili kolmasluokkaisia ryhmiin, joissa jaettiin lähinnä kirosanoja. Hänellekin piti selittää ihan perusteet.

Koska minua ei ole vielä poistettu ryhmästä, oletan, että virtuaaliläsnäoloni koetaan jos ei nyt hyödylliseksi niin ei haitaksikaan. Jää nähtäväksi olenko siellä vielä yläasteellakin.

Ps. Jos tuntuu, että omissa digitaidoissa on aukkoja, kannattaa tutustua Ylen Digitreenit sarjaan! Siellä vastataan kaikkiin atk-aiheisiin kysymyksiin, joita ei ehkä kehtaa kersoiltaan kysyä.

12.1.2017

Kasvatusneuvoja ammattilaisilta eli lapsilta

Olen jo muutaman kerran täällä pohtinut suhdettani Skidiin.


Elämä herkän ja kiltin esikoisen kanssa on avannut aivan uudenlaisen näkökulman koko lastenkasvatukseen. Olen joutunut muuttamaan monia periaatteitani havaittuani etteivät yksioikoiset toimintamallini kertakaikkiaan toimineet. Tyyppi on täysin erilainen kuin minä.

Olen ollut tämän faktan kanssa monta kertaa vastakkain, hyvin usein ruokapöydässä.

Muistan kun sain kolmevuotiaalta Skidiltä aamupuuropelleilyn aiheuttaman hiiltymyksen jälkeen lastenkasvatusohjeen: "Äiti, älä komenna tuolla tavalla tomerasti vaan sano leppoisasti: 'Älä tee tuota'."

Mykistyneen epäuskon hetken jälkeen esitin tukun vastalauseita:

Pakkohan mun on, koska sä et muuten kuuntele!
Ainahan mä ensimmäisen kerran pyydän kauniisti!
Ja kun sä teet kaikkea vaarallista!

Ja kas vain: huomasin taas korottavani ääntä.

Lapset tekevät kaikkea turhaa, älyvapaata ja vaarallista: syövät väriliituja, koskevat palaviin tuikkuihin, tasapainoilevat patterin päällä ja paiskovat elektronisia laitteita lattialle. Tämän johdosta tulee ipanoille harva se päivä ladelleeksi kieltoja kovalla äänellä, närkästyneenä. Etenkin, jos ja kun kyse on asiasta, josta ei huomauteta ensimmäistä kertaa.

Vaikka uskon kuriin, uskon myös siihen, että voin omalla käytökselläni vaikuttaa muiden käytökseen. Haluanko opettaa kersoille, että konfliktissa ja tunnekuohussa voi aina menettää itsehillintänsä ja korottaa äänensä, vai että tilanteessa voisi hakea jotain muutakin ratkaisua?

Niinpä. Ärsyttävää. Kyllä minä voin vähentää äänensävyn jäpättävyyttä ja vaihtaa sanavalinnat lempeämmiksi. Jos haluan ja yritän. Sarkasmikin menee yleensä alle viisivuotiaiden lasten kanssa hukkaan.

No, joku aika sitten tajusin, että sama koulutus on jatkunut Snadin kanssa. Hän on tehnyt sen olemalla samanlainen kuin minä. Snadi ei yritä viimeiseen asti välttää konflikteja kuten siskonsa. Olemme molemmat äkkipikaisia ja aina valmiita taisteluun. Jos hänelle huutaa, hän huutaa takaisin.

Sain jonkinlaisen oivalluksen, kun eräänä aamuna eivät meinanneet talvikumpparit millään kelvata jalkaan. Tuhahdin Snadille, että en jaksaisi nyt millään vääntää tästä asiasta.

Snadi totesi, että okei, ei sitten, väännetään illalla.


Mitä hittoa.

Tällä väsyneellä reaktiolla sainkin aikalisän. Illalla kävimme asiasta lyhyen keskustelun ja kengät olivatkin olleet ihan hyvät. Päiväkodin pihalla olevaan lätäkköön oli voinut mennä kumpparit jalassa.

Järkipuhe tehoaa ihan hirveän harvoin, mutta tunnepuhe toimii melkein aina. Snadia kannattaakin lähestyä empatian kautta. On pakko näyttää, miltä minusta tuntuu, kun hän käyttäytyy ei-toivotulla tavalla. Ja niitä tunteita on paljon! Surua, kiukkua, närkästystä, paheksuntaa, järkytystä, ällötystä, harmia, huolta ja epätoivoa.

Voin kertoa että lehtiharavakin on parempi tässä tunteiden sanoittamisessa kuin minä. Ottaisin siihen synnytysvalmennuksen ja parisuhdeterapian kylkeen ainakin pari kurssia tunneilmaisua, kiitos.

10.1.2017

Tulossa 2017: woman cave eli naisluola!

Miehet tarvitsevat kuulemma man caven, oman tilan, jossa riehua. No, voin kertoa, että niin tarvitsevat naisetkin. Ainakin minä - ja tänä vuonna sen toteutan!

Tässä on erinomainen esimerkki turhasta kursailusta: metrin levyinen pöytä. Eihän se riitä alkuunkaan.

Olen jo jonkin aikaa haaveillut omasta huoneesta, mutta kaikki asuntomme huoneet ovat joko kaikkien tai jonkun muun tilaa. Ongelma yhteisten tai muiden tilojen kanssa on se, ettei niitä saa sotkea. Ja minä haluan sotkea.

Oman huoneen pointti on juuri sotkeminen (ei jostain syystä päde lapsiin). En siis todellakaan halua mitään naisvajaa, jonka voisin koristella pitsiverhoilla, ruusuilla ja sisustustyynyillä. Haluan sopen, johon saan levitellä mappini, puhelimeni, tietokoneeni, nenäliinani, teekuppini, laturini, pankkitunnukseni, meikkini, irtiskätköni, kamerani, epämääräiset muistiinpanoni sekä taksikuittini. Siivoan sen kyllä joskus, kun jaksan. Tai no, en usko että jaksan.

Koska kämpässämme ei ole enempää huoneita ennen kuin kersat muuttavat pois, ajattelin erotella omaan käyttööni pitkän ja kapean ruokailutilan päädyn. Ovea ja lukkoa tilaan ei näillä spekseillä saa, mutta kattoon voi asentaa kiskot ja väliverhon (olen alkanut haaveilla sellaisista 70-luvun puisista oviverhoista), joka piilottaa muulta perheeltä vaivalla rakentamani sekamelskan.

Mahdollisesti myös haen inspiraatiota teinien ovikylteistä ja askartelen jonkun "ken tästä käy saa kaiken toivon mistään jälkiruoista ikinä heittää" -uhkauksen.

Jos projekti kusee, muutan tänne Skidin löytämään luolaan.

Sitten kalustukseen. Olen ostanut aikuiselämässäni ainakin kuusi erilaista kirjoituspöytää. Joka kerta liian pienen. Kuten arvata saattaa kursailu on kostautunut: liian pienen pöydän ääreen eivät mahdu kamat, joten minäkään en kotiudu sinne vaan päädyn istumaan läppäri sylissä milloin missäkin päin asuntoa kamat levällään. Nyt pöydästä tulee s u u r i.

Kävin viime syksynä läpi sekä nettikirppiksiä että huonekalukauppoja ja totesin, että maksan mieluummin enemmän sellaisesta jonka haluan kuin vähemmän kompromissista. Ja sen on oltava puuta. Puulta tuoksuvaa puuta. Jostain syystä kirjoituspöytiä on tarjolla vaikka millaisesta levystä, mutta ei puusta.

Aionkin tilata naisluolaani täydellisen kirjoituspöydän hyväksi havaitulta puusepältä. Tarkoituksenmukainen työpöytä ei nimittäin ole kohtuuton vaatimus kirjoitustyöläiselle ja puusepistä minulla on vain hyviä kokemuksia

Ja kunnon tuoli tietenkin pitää vielä olla. Tyylikäs ja peffaystävällinen.

Että näin! Projekti valmistunee helmikuussa, jolloin palaan siis lopputulokseen kuvien kanssa! Jos olen unohtanut jotain olennaista, kerro heti! (Pientä Smegin bissekaappia jo vähän mietin.)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...