Info
x

Tämä blogi on yhteistyössä Imagen ja Suomen Blogimedian kanssa

Image › A-lehdet mediamyynti › Suomen Blogimedia ›

21.10.2014

Go kirjasto!

Tiesin, etten ole ainoa! Tämä oli fiilis kun luin tutkimuksesta, jonka mukaan pienyrittäjät tekevät töitä kirjastoissa.


"Etätyön lisääntyessä erityisesti työnteko on siirtynyt julkisiin tiloihin kuten kirjastoihin. Aalto-yliopiston selvityksessä huomattiin, että kirjastoilla on vieläkin suurempi merkitys yrittäjille.
– Teimme useissa kirjastoissa haastattelututkimuksia. Mielenkiintoinen havainto oli, että kirjastoja käyttävät nimenomaan freelancerit ja pienyrittäjät. Kirjasto tarjoaa lämpimien tilojen lisäksi usein wifi-yhteyden ja tulostusmahdollisuuden. Siellä voi työskennellä keskittyneesti useita tunteja päivässä."

Kun jäin työttömäksi, päätin perustaa yrityksen. Alkuvaiheessa, kun ei ollut tietoa asiakkaista ja säännöllisestä kassavirrasta, minulla ei ollut varaa mihinkään hankintoihin, eikä tietenkään työhuoneeseen. Koska kotona ei voinut keskittyä milloin mistäkin syystä, pakenin kirjastoon.

Ihmettelin jo silloin, eikö minunkaltaisilleni tyypeille tosiaan ole mitään paikkaa mihin mennä. Olisin kuitenkin hyvin voinut maksaa vähän työtuolista, sähköstä, nettiyhteyden käytöstä, puhelinkopista, neukkarista, printtausmahdollisuudesta, pienestä tallelokerosta - ja niistä verkostoista. Olisin voinut lainata myös myös taloushallinnon ja markkinoinnin palveluja!

Jos kirjasto ottaa minut avosylin vastaan, voisiko tätä puolta kehittää ihan tarkoituksella? Suuntaus ei näytä siltä, että pienyrittäjien, freelancereiden ja muiden kummallistyöntekijöiden määrä ainakaan vähenisi.

Espookin väläyttelee säännöllisesti kirjastojen sulkemista, onneksi kulttuurilautakunnassa on oltu hereillä. Espoonlahden asukaskyselyssä tuotiin esille, että kirjasto on ipanoillekin turvallinen oleskelutila.
"Lapsille kirjasto on kodin ja koulun jälkeen ns. kolmas tila. Lapset arvostavat sitä, että kirjasto on paikka, jossa ”voi vaan olla” He haluavat myös tehdä kirjastossa (tai kirjaston kanssa) erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Jos lapset saisivat päättää, kirjastossa olisi rentoa, mukavaa ja kodikasta, ja siellä olisi leikkipaikka. Luku- ja juttelupaikkoina olisi pehmeitä sohvia ja lattiatyynyjä. Vaikka kirjastossa olisi paljon tekemistä, siellä olisi kuitenkin hiljaista, ei huudettaisi, eikä ketään kiusattaisi."

Kirjasto edustaa harvinaisuutta, helposti lähestyttävää julkista tilaa, vähän niin kuin puisto. Kun pohtii kirjastoa yhteisen tilan näkökulmasta, alkaa ideoita tulla enemmänkin. Mitä kirjasto voisi tarkoittaa nuorille? Eläkeläisille? Sinkulle? Vanhempainvapaiden viettäjälle? Kaupunginvaltuutetuille? Lähidemokratialle? Kierrättäjälle?

Ihmisten kohtaaminen mahdollistaa kaikenlaisen jakamisen, tekstien, tavaroiden, ideoiden ja verkostojen. Kirjastojen puolesta kannattaa siis korottaa äänensä, vaikka ei lukutoukka olisikaan.

19.10.2014

Puolustuspuhe jäähylle

Aika moni tuttu jakoi Ylen jutun jäähyn problematiikasta: jenkkitutkimuksien mukaan se on tehoton ja jopa vahingollinen.

Kuvan lapsi ei ole jäähyllä kiipeilyseinällä. Henkilö on ollut edellisen kerran jäähyllä useampi vuosi sitten.
"Jäähyistä lapselle jää pääasiassa mieleen eristäminen. Jopa silloin, kun se selitetään kärsivällisesti ja lempeästi, jäähy opettaa lapselle, että kun hän tekee virheen tai kun hänellä on vaikeaa, on hänen selvittävä siitä yksin – joka varsinkin nuorilla lapsilla johtaa helposti hylätyksi tulemisen tunteeseen.
Lisäksi jäähy kertoo lapselle: "Olen kiinnostunut olemaan kanssasi ja käytettävissäsi vain, kun sinulla on kaikki kunnossa", yhdysvaltalaistutkijat esittävät." -Yle

Kumpikin kersa on ollut jäähyllä alle kymmenen kertaa, mutta pidän puolustuksen puheenvuoron. Sen lisäksi, että jutussa oli muutama väärinkäsitys, haluan kertoa oman näkemykseni. Joka on se, että jäähy on oikein käytettynä hyvinkin tehokas.

Jutusta saa käsityksen, että jäähy olisi ensisijainen rangaistusmetodi. Harvemmin kai näin. Jäähytuomiota edeltää meillä kimara erilaisia uhkauksia, lahjontaa ja kiristystä, äänensävyjen kiristymistä ja myös varoituksia tulevasta jäähystä.

Olen ihan samaa mieltä siitä, että jäähy on raskas rangaistus. Sen tietää jokainen jostain porukasta suljettu. Jäähyä ei meidän perheessä koskaan "selitetä lempeästi". Päinvastoin. Se on ns. maksimirangaistus, jota on edeltänyt voimakas suuttuminen.

Vanhemmilta vaaditaan rangaistuspolitiikassa pelisilmää. Annostelu ja loogisuus on tärkeää. Lapset ovat myös erilaisia, joten oveluuttakin tarvitaan.

Perheen sääntöjen pitää olla kaikille kristallinkirkkaat: meillä ihmisten potkiminen, raapiminen, töniminen, läpsiminen, nipistely tai muu tahallisen vahinkohakuinen toiminta johtaa niskalenkkiin ja jäähytuomioon. Suorilta, ilman neuvotteluja. Ja viesti on nimenomaan se, että olemme kiinnostuneita olemaan jäähyilijän ystäviä sitten, kun hän pystyy olemaan vahingoittamatta muita.

Sen sijaan tavaroiden paiskominen, muu (turha) uhmaaminen ja nimittely eivät johda välittömästi jäähyihin - pitkittyessään kyllä. Myös väsyneet, sisällä koko päivän olleet ja/tai nälkäiset lapset saavat siimaa.

Jos tunnekuohu iskee, saa huutaa ja parkua. Sohvaa saa hakata, maahan heittäytyä ja jalkaa polkea. Kilarit otetaan vastaan ihan normaalisti: hammasta purren mutta sovitellen. Hermonsa menettäneelle lapselle ehdotetaan aina ensin syliä: "haluatko tulla rauhoittumaan?". Kersat valitsevat tämän melkein aina.

Joskus se syli ei kuitenkaan kelpaa eikä sitä väkivalloinkaan voi tarjota. Silloin umpisolmua voi ratkaista hetkellisellä aikalisällä. Jäähynhän voi määrätä myös itselleen.

Toki jäähy voi olla tehotonkin. Eihän sinne pidä iloiten mennä. Ja toisaalta jos jäähylle joutuu raahaamaan saman päivän aikana kymmenen kertaa, voi olla, että pelote ei ole kovin iso.

Minun nähdäkseni uhmaikäisten kanssa voi neuvotella tiettyyn rajaan asti ja uhkaukset on syytä joskus toteuttaa. Kannustan kuitenkin monipuolisuuteen. Joillekin pelikielto on paljon parempi kuin jäähy. Olen myös yhden tarrakirjan kertaalleen roskiin sullonut kun kymmenistä maanitteluista huolimatta Skidi ei suostunut tulemaan iltapuurolle tarrojen äärestä. Ei sitä ole tarvinnut toista kertaa tehdä.

Mitä mieltä te olette artikkelista? Millaiset säännöt ja rangaistukset teillä on käytössä?

17.10.2014

Capris-keittiöt: kaunis ja käytännöllinen

Remppasarjassa seuraa keittiöesittely!

Alusta pitäen oli selvää, että uudessa asunnossa on edessä keittiöremontti. Pienehkö keittiö oli uusittu joskus 80-luvulla. Kaapit olivat huonokuntoiset, kertaalleen päällemaalatut ja koneet aikansa eläneet. Lattia oli lonksuvaa koivujäljitelmälaminaattia.

Todistusaineistoa:




Pohja oli kuitenkin periaatteessa tilaan sopiva, joten sähköihin ja putkiin ei tarvitsisi puuttua. Ainoastaan ikkunan edessä olevaan tyhjään tilaan piti saada kunnon työtaso, ruokapöytä kun olisi olkkarin puolella. Lisäksi tavoitteena oli laittaa ruokaa, mikä edellyttää laskutilaa.

Koska keittiö on muutakin kuin kalustelevyä, keittiötoimittajaksi valikoitui pieni suomalainen Capris-keittiöt. Mielessä oli muutamia toiveita.

Simppeliä.
Kestävää.
Käytännöllistä.

Toiveena oli myös säilytystilan maksimointi.

Lopputulos oli seuraava.



Capris-keittiöiden vetimettömät ovet, vaaleana yläkaapeissa ja tummanharmaana alakaapeissa, tasot massiivikoivua ja koneet Smegin paitsi liesituuletin, joka on Faberin. Seinän sävynä on Tikkurilan banaani ja lattia on mustavalkoista Marmoleum click linoleum-laattaa.

Tiskone nostettiin ylemmäksi. Jospa astiat löytäisivät helpommin sinne sisään, kun täyttäjän ei tarvitse kyyristellä lattian rajassa!


Työtason materiaali oli vaikea valinta. Laminaatti on tylsä, mutta käytännöllinen, massiivipuu kodikas, mutta työläs ja kivi kaunis mutta kallis.

Päädyimme massiivipuuhun. Kun kahteenkin kertaan öljytty massiivikoivu vielä imaisi sulaneen mustikan itseensä, käsittelin pinnan OsmoColorin valkoisella puuvahalla. Pinnasta tuli kyllä hieno, mutta kovin kolhuvarma ratkaisu se ei ole. Tätä täytyy siis vielä miettiä käsittelyä vähintään toisen kerroksen verran. Massiivipuussa on onneksi työstövaraa.



Yksi iso virhe päätettiin välttää yhteistuumin: ei enää ikinä ovellista, syvää hyllykaappia, jonka perälle kaikki kama arkistoituu ikuisiksi ajoiksi. Melkein kaikki säilytystilat muuttuivatkin laatikoiksi (joskin matalia laatikoita olisi voinut olla enemmän).


Lisäksi ratkaisimme jääkaapin viereen jäävän kapean mutta käyttökelpoisen tilan korkealla apteekkarinkaapilla. Kun hyllyn saa vedettyä ulos, yksikään raesokeripakkaus ei unohdu takariviin.


Liesituulettimeksi valkkasimme lieriön mallisen "pömpelin", joka valaisee lieden kunnolla. Induktioliesi on supernopea, mutta siihen ei sopinut kattiloista kuin puolet...

Mutta ihmettä tekisimme välitilalle? Siihen piti tulla lasi, mutta sähköjen takia ratkaisu ei oikein toiminut. Terästä? Laattaa? Jotain muuta, mitä? Tarvitaanko sitä ollenkaan?


Kun kaappien sisältö vielä suunniteltiin niin, että astiksen tyhjennys, kahvinkeitto ja aamupuurojen valmistus sujuvat ilman edestakaisin ramppaamista, aika vähän jää valittamista.

Hassua ajatella, että tällä keittiöllä pärjännee eläkeikään!

Ps. Jos sinulla on keittiöremppa edessä, tsekkaa Capriksen (joka toimi myös tämän postauksen sponsorina) facebook-ryhmästä lisää kuvia. Suunnitteluajan varanneet saavat lahjaksi massiivipuisen leikkuulaudan.

16.10.2014

Erään raivokohtauksen anatomia

Eteisessä levytti eilen yksi huutava kolmevuotias. Miten näin pääsi käymään?

Noh. Raivarin aiheena oli syysloma. Ekaluokkalaisella on kesken syksyn vapaapäiviä, joita minun tai Koti-insinöörin lomapäiväkalenterissa ei ole. Vaihtoehtoja oli aika vähän.

Mummi tuli hätiin ja lupasi ottaa Skidin mukaansa maalle. Snadi ei pääsisi mukaan, sillä kolmevuotias puliveivaaja vaatii vielä aika paljon valvontaa ja hoitotoimenpiteitä, jotka ovat lokakuisissa mökkiolosuhteissa 70 ikävuotta hätyytteleville isovanhemmille vähän turhan haastava rasti.

Joten BUAAAAAAH.

Puolen tunnin huuto. Mummi tietenkin pahoitti mielensä. Hän kun yrittää aina olla tasapuolinen ja jakaa aikaansa auliisti kaikkien lastanlastensa kesken.

Kolmevuotiaan kiukkukohtausta ei kannata ottaa henkilökohtaisesti. Pikkusisko ei oikeasti edes vaadi tasa-arvoa. Hän vaatii prikulleen samaa kohtelua ja vielä prikulleen samalla kellonlyömällä - ja sehän ei useimmiten ole mahdollista. Neljän vuoden ikäerolla ihan kaikki harrastukset eivät ole yhteisiä ja olisi yhtä epäreilua laittaa isompi joustamaan vauvojen juttuihin tai yksin kotona kököttämiseen.

Käytös on tietenkin ihan luonnollista. Kolmevuotiaan ongelmanratkaisukyky on yhtä rajoittunut kuin oikeustaju. Kun tulevaisuuden aikajänne ulottuu kahden tunnin päähän, on parempi vaatia kaikki asiat tapahtuvaksi heti, hyvin suuriäänisesti. Tänään kaikki on ollut jo ihan jees. Hänhän saa himassa vanhempien jakamattoman huomion.

Sitäpaitsi raivarin voi ottaa myös kohteliaisuutena. Anopin kanssa vietetty aika on selkeästi kolmevuotiaan mielestä kadehdittavaa, arvokasta. Mummin huomio on huutolankutuksen arvoinen juttu.

Snadi on toki luonteeltan erityisen muutosvastarintainen. Kaikki yllätyksenä tulevat asiat kokoluokasta riippumatta ovat lähtökohtaisesti väärin. Tämän kersan kohdalla olen kantapään kautta oppinut ennakoinnin varsinaisen merkityksen. En ole pahoillani, jos tämä piirre jossain vaiheessa vähän laimenee.

Vanhemmuuden keskeinen taito on huudon kuuntelemisen lisäksi hiljaiseksi lahjominen. Nimimerkki Huomenna HopLopiin.

14.10.2014

Project mama meni Instagramiin

Kuulkaas, uuden älyföönini myötä minusta on tullut myös Instagram-sisällöntuottaja. Tiedetään, tiedetään. Kaikki muut ovat olleet siellä jo ikuisuuden, mutta minkäs minä sille voin, että nämä nykyajan kotkotukset eivät olleet yhteensopivia vuonna 2006 hankitun luurini kanssa.


Olin muutenkin vähän skeptinen. Pakkoko siellä nyt kaikkien on olla? En missään tapauksessa ole mikään vahva visuaalinen tyyppi ja kuvani ovat keskinkertaisia. Mitä ihmettä postaan, jos en jaksa herkistellä syksyn väriloistoa tai taltioida lounaitani? (Lapsiperheen ruokapöydästä harvemmin saa kovin herkullista kuvaa).

Ja miten ihmeessä nyt mitään uutta kanavaa ehdin päivittää, kun aika ei muutenkaan meinaa riittää?

Sitten kersat hajottivat viime viikonloppuna ikkunan. Kun tuijotin säröille mennyttä ruutua tajusin, että tästähän se kuvamateriaali syntyy, kuten blogikin. Arjesta. Asioista, jotka minua naurattavat (tai itkettävät). Kuvan nappaaminenkin on onneksi nopeaa eikä sanoja välttämättä tarvita.

Ja yleensä visiitit mukavuusalueen ulkopuolelle opettavat jotain. Kuka tietää, ehkä minustakin kuoriutuu visuaalinen tyyppi kunhan aivot kalibroituvat uudelleen.

Kertokaapa instakonkarit, kenen kuvavirta on seuraamisen arvoinen? Myös itsensä saa mainita.

Ps. Jos sosiaalisen median strategiasi on mallia jyrkkä ei, kuvafiidi löytyy tuolta oikeasta sivupalkista.