Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

14.8.2019

Sisaruksiksi kasvaminen – ja kasvattaminen



Koska mokkapalat saatiin kuin saatiinkin onnistuneesti vaihdettua leirikouluun, Skidillä on elokuussa tiedossa ensimmäinen neljän päivän reissu ilman vanhempia. Hän on aivan fiiliksissä reissusta. Pikkusisko taas on täysin maansa myynyt. Ei siksi, että hänkin haluaisi leirille, vaan siksi, että isosiskoa tulee ikävä.

– Miten mä selviän sen viikon, hän parahti.

Olimme ihan hoomoilasina, että olettehan te nyt tuollaisia pätkiä olleet erossa ennenkin. Mutta aika harvoin eikä koskaan arkena. Kesälomalla on joskus ollut muutamia päiviä, jolloin jompi kumpi on lähtenyt edeltä maalle tai jäänyt jollekin kesäleirille, mutta muuten tämä kaksikko on aina viettänyt hyvin tiivistä yhteiselämää, neljän vuoden ikäerosta huolimatta. Tämä siksi, että he ovat biologisen siteen lisäksi ihan aitoja ystäviä.

Pidän tätä tilannetta enimmäkseen persoonallisuuksien lottovoittona (Skidi on lempeä ja Snadi sinnikäs) ja päiväkodin tarjoilemisen ystävyystaitojen onnistuneena omaksumisena mutta ehkä tästä voi ottaa pienen höyhenen omaankin hattuun: en ole ainakaan pilannut välejä tai aiheuttanut sisaruskateutta!

En ole juuri törmännyt juttuihin sisaruksiksi kasvattamisesta, siis aktiivisista sisaruussuhdetta vahvistavista toimenpiteistä (googlaamalla löysin tämän Lastensuojelun keskusliiton artikkelin, jossa oli asiaa sisarusten välisistä rooleista), vaikka kyseessä on elämänmittainen ihmissuhde, joka voi parhaimmillaan olla hyvinkin antoisa, mutta pahimmillaan taas kuormittava ja raskas. En väitä, että noudattamalla tiettyjä ohjeita tuolta pahimmalta skenaariolta vältyttäisiin, vaan että suhteen ei tarvitse syntyä tyhjiössä ja ilman apua. Olen pikkuveljeni kanssa läheinen, vaikka vanhempani eivät tehneet yhtään mitään suhteemme rakentamiseksi, mutta merkityksellinen suhde syntyikin vasta aikuisena. Prosessia voi jouduttaa.



No, mitä minä sitten teen eri tavalla kuin vanhempani?

1. Selitän ikäeroa yhä uudestaan ja uudestaan. Neljä vuotta on sen verran iso väli, että sisarusten taitotasot eivät juuri pääse lapsuudessa kohtaamaan, pienemmällä ikäerolla tasapäistä nahistelua on varmaan enemmän. Aikuiselle on itsestäänselvää, että kilpailuja ei voi pitää samoilla säännöillä, mutta lapsille ei. Tuska riittämättömyydestä on aito. Nuorempi on aina altavastaaja, hitaampi, huonompi, heikompi, mikä alkaa pänniä molemmin puolin ellei syitä ymmärrä ja hyväksy. Toinen kokee olevansa huono ja toinen luulee että nuorempi tahallaan vitkastelee tai ei huvikseen noudata sääntöjä (mitä tietysti tapahtuu myös...). Kasvamisprosessin selittäminen auttaa näkemään kontekstin.

2. Kamppailen tasapuolisuuden kanssa. Kaikissa kasvatusoppaissa kehotetaan kohtelemaan lapsia tasapuolisesti, mutta se voi olla vähän haastavaa. Tasapuolisuus ei tarkoita sitä, että molempien pitää saada tismalleen samoja asioita – varsinkin kun toinen haluaa vinkulelun ja toinen vesivärit. Neljän vuoden ikäerolla on selvää, että molempia ei ole voinut varsinkaan pienempinä viedä samoihin aktiviteetteihin: silloin toinen pääsee lintsille, toinen pallomereen, jolloin molemmat saavat itselleen sopivaa tekemistä. Olen ollut tarkka myös siitä, että molemmat saavat yksityistä facetimea kummaltakin vanhemmalta. Ja nuorempikin saa joskus uusia vaatteita, vaikka siskolta jäikin paljon vaatteita perinnöksi. Snadia on toki helpottanut se, että kierrätyskelpoisia vaatteita käyttää vielä hänenkin jälkeensä joku.

3. Juoruan hyviä juttuja. Jos toinen kehuu minulle toisen käytöstä, piirustusta tai muuta saavutuksia, luonnetta tai vaikka vitsiä, kerron kehun aina eteenpäin. Tästä tulee hyvän kierre: siskon kehuja on kiva kuulla ja ne muistaa pitkään. Ja kun toiseen suhtautuu lähtökohtaisesti luottavaisesti ja positiivisesti, ei riitakaan tunnu niin pahalta.

4. Osallistun riitojen ratkaisemiseen. Katkeruutta ja kaunaa kannattaa välttää ihan loppuun asti. Riiteleminen on taito, jonka päämääränä ei ole lytätä toinen mahdollisimman maan rakoon vaan löytää yhteisymmärrys ja ratkaisu. Yritän myös ymmärtää mistä kersat triggeröityvät, mutta toisaalta pidän myös hemmetin tiukkaa linjaa riitelyn tavoissa: meillä ei ole ollut luvallista käyttää minkäänlaista väkivaltaa, haukkua ja solvata. Ja aikuista saa aina pyytää selvittäjäksi, jos tuntuu, että omat taidot eivät riitä. Se ei ole kantelemista vaan avunpyyntö.

5. Näytän sisaruutta. Minulla on kersoista valtava määrä kuvia ja heistä on kiva katsella niitä. Suosikkejani ovat ne, joissa he puuhaavat yhdessä jotain, isosisko lukee pienemmälle, tyypit kävelevät käsi kädessä tai istuvat laiturilla kahdestaan. Kuvat todistavat, että heillä on pitkä yhteinen historia, vaikka he eivät sitä muistakaan. Snadille on ollut terapeuttista havaita, että taitava isosiskokin on joskus ollut pieni ja pöhelö.

En tietenkään tiedä, onko tästä oikeasti mitään apua. Tämä on kuitenkin asia, johon minä voin tietoisesti vaikuttaa, loppu jää lapsille itselleen. Tärkeintä olisi, että hyvä pohja kantaisi, jos sille jotain aikuisena haluaa rakentaa.

Tämä ystävyys lämmittää toki minuakin. Kun leikit sujuvat, minulla on sutena omaa aikaa. Ja kun jokapäiväistä nahistelua, haukkumista tai tappelua ei ole, viihdyn äitinä tässä perheessä oikein hyvin ja ajattelen että ehkä tässä oli järkeä, kuitenkin.

12.8.2019

Pitkä tie aamiaisen ystäväksi



Tänään oli Ylellä kiinnostava juttu aamupaloista. Päivän ensimmäinen ateria ei välttämättä olekaan se tärkein, vaikka siitä on tullut yleisesti tiedossa oleva puolivirallinen totuus. Aamiaisesta minulla oli pitkään huono omatunto.

Muistan lapsuuden aamiaisista tasan yhden jutun: autossa syödyn paahtoleivän. En muista että kukaan perheestämme olisi koskaan syönyt aamuisin muuta kuin tuopillisen kahvia. Asuimme keskellä metsää ja kaikkien piti lähteä samalla kyydillä kohti pääkaupunkiseutua faijan työaikataulujen mukaan, arviolta noin 6:45. Voin syyttää tästä ravitsemuskriisistä joko 70-luvun löperöä vanhemmuutta tai hyväksyä, että ehkä kellään ei vain ollut aamuyöstä nälkä.

Tapa jatkui opiskelijana. Kävin pitkään luennoilla ja töissä niin etten syönyt aamuisin mitään, en oikeastaan ehtinyt, koska priorisoin nukkumisen. Joskus otin jogurttipurkin taskuun ja söin takarivissä, koska osasin askarrella metallikannesta hienon lusikan!




Lapsuuteni aikaisista herätyksistä huolimatta minusta ei tullut aamuvirkkua enkä muuttunut aamuvirkuksi pikkulapsiaikanakaan. Olen kiihkeästi odottanut eheytymistäni iän myötä, mutta ei hyvältä näytä. Päinvastoin. Oura kertoo, ettei kannata mennä nukkumaan ennen kahtatoista ja toisaalta, että nukun virkistävää syvää unta vielä seitsemän aikaan. Ruokahalun herääminen liittyy samaan vuorokausirytmiin ja ajankohta, jolloin aamuvirkut tankkaavat, on minulle mahdoton. Vaikka saisinkin silmät auki kuudelta, suolisto nukkuu, jolloin koko ajatus syömisestä kuvottaa.

Suhteeni aamiaiseen muuttui vasta kun pääsin liukuvan työajan pariin. Muistan innostuneeni syömään ensimmäisen kerran työpaikalla, jossa oli kerran kuukaudessa herkulliset tarjoilut kymmenen aikaan. Ja kun Skidi syntyi, aloin syödä aamupuuroa yhdessä hänen kanssaan, koska sillä tavalla se upposi hänellekin paremmin. Aamusyömisesta tuli hiljalleen tapa ja kello kuuden paahtoleipä vaihtui omaan rytmiin.



Nykyään olemme koko perhe suuria aamiaisfaneja. Mikään ei voita rauhallisia viikonloppuaamuja, jolloin löböillään kymmeneen ja vasta sen jälkeen haudutellaan puurot, surautetaan smoothiet, vatkataan scrambled eggsit ja murustellaan croissantit – ja istutaan yöpaidassa kunnes jollekin tulee kiire treeneihin tai naapurin likka soittaa ovikelloa. Ja hotelliaamiaiset ovat vähintään yhtä suuri odotuksen aihe kuin itse matka! Ah, saako pannukakkuja, millaisia sämpylöitä on ja onko kahvi vahvaa? Laatu ja ilmapiiri on tärkeämpää kuin määrä.

Mitä yritän sanoa? Joskus vika ei ole itse asiassa vaan asian vieressä. En tietenkään kannusta pelkästään kuuntelemaan itseään (söisin irtokarkkeja lounaaksi) vaan testaamaan ja etsimään sopivaa ruokailurytmiä. Joskus löytämiseen menee 35 vuotta.

Ps. Tulen toimeen myös ilman välipaloja. En varmaan koskaan unohda sitä keikkaa kun astuin neuvolassa puntarille joskus raskausviikolla 25. Painoa oli tullut lisää kuukaudessa neljä kiloa ja täti oli vähän järkyttynyt. Hän oli edellisellä kerralla neuvonut syömään välipaloja ja olin tehnyt työtä käskettyä. Suivaannuin ja ilmoitin että tämän jälkeen lopetan sekä välipalat että punnitsemisen – eikä kumpaankaan enää palattu.




9.8.2019

Full support, Tomppa, Zane ja pieni sininen lisko

Kaupallinen yhteistyö Babler Media ja Korkeasaari

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo

Se saapuu aivan äänettömästi. Juttelen eläintenhoitaja Jonnen kanssa ja huomaan sen vasta, kun Jonne hymyilee ja nyökkää häkkiä kohti. Tomppa, amurinleopardiuros, seisoo minusta metrin päässä. Kaunis ja sulavalinjainen kissaeläin on sen verran iso otus, että sydämeni lentää kurkkuun ja jähmetyn vaistomaisesti paikoilleni. Tomppa päästää äänen, joka on kylmäävä sekoitus matalaa murinaa, sähinää ja kehräystä.

– Se on hyvällä tuulella ja juttelee, Jonne selventää ja kyykistyy juttelemaan takaisin.

Mikä helpotus. Sitten viereisessäkin häkissä alkaa tapahtua: meitä tuijottaa varovaisesti samanlainen kähisijä, mutta pienempi.

– Se on yksi maailman arvokkaimmista naaraista, Jonne huomauttaa.

Jonne ja Tomppa juttutuulella.


Mitä arvo tässä yhteydessä tarkoittaa? Amurinleopardinaaras Zanella on harvinaiset geenit, joten se on ollut äärimmäisen tärkeä linkki elinvoimaisen kannan säilyttäjänä. Amurinleopardeja elää nimittäin luonnossa vain noin sata kappaletta, eläintarhakanta on puolet suurempi. On absurdia ajatella, että minun lajini määrä mitataan miljardeissa. Tilanne on olosuhteisiin nähden hyvä, sillä muutama vuosi sitten niitä oli jäljellä enää muutama kymmenen. Suojelutoimenpiteet ovat purreet.

Kun kyselin Instagramissa, mikä Korkeasaaren toiminnassa kiinnostaa, yksi kysymys oli, miten eläimiä oikein hankitaan.

Nina Trontti, eläintenhoidon ja suojelun johtaja, hymähtää. Hankkiminen on turhan suoraviivainen sana, sillä mitään kauppaa ei eläimistä käydä eikä leoparditinderiä ole. Eläintarhojen eläimet ovat pääosin tarhoissa syntyneitä yksilöitä ja niille etsitään sopivaa "hotellia" laajasta eläintarhojen verkostosta. Syntyvyyttä luonnollisesti säädellään. Lisääntymislupaa ei myönnetä kaikille eläimille, toisille taas toivotaan sopivaa kumppania ja jälkikasvua sitäkin kiihkeämmin.

Sitten tulevat rajoitteet. Kaikki eläimet eivät viihdy Suomen ilmastossa ja tästä rajallisesta määrästä lajeja on mahdollista tarjota paikkaa vain niille, joille on olemassa sopivat tilat. Ja tiloja taas säätelevät tarkat standardit, joita kaikki vastuulliset eläintarhat noudattavat. Suomalainen eläinsuojelulaki ja sen eläintarhoja koskeva asetus on vielä näitäkin standardeja tiukempi.

Esimerkiksi amurinleopardin osalta tilanne on se, että sopivia tiloja ei ole kuin muutamalle pennulle vuodessa. Harvinaisen lajin säilyttämisessä seuraava askel onkin luontoonpalautusohjelma, jonka tavoitteena on nimensä mukaisesti vahvistaa luonnonvaraista kantaa eläintarhoissa syntyneillä yksilöillä. Palautus on kuitenkin pitkä prosessi, sillä suojelualueen pitää olla kunnossa. Ohjelma on jo suunnitteilla ja Korkeasaaressa jännitetään, pääsevätkö Tomppa ja Zane tähän jotenkin mukaan.

"Älä rimpuile nyt jooko, me laitetaan nää kurikset jalkaan koska sataa."
Kuva: Annika Sorjonen / Korkeasaari
EAZA eli Euroopan eläintarha- ja akvaarioyhdistys järjestää tänä vuonna kampanjan sademetsien lintujen puolesta


Korkeasaaressa pyöritetään jatkuvaa yhteistyötä niin muiden eläintarhojen, suojelujärjestöjen kuin tutkijoidenkin kanssa. Tämä prosessi vastaa oikeastaan kysymykseen modernien ja vastuullisten eläintarhojen perimmäisestä tehtävästä, luonnon monimuotoisuuden suojelutyöstä. Kaikki suojeluun sitoutuneet eläintarhat tasapainottelevat koko ajan etiikan kanssa: miten eläimille tarjotaan mahdollisimman hyvät olot? Se tarkoittaa, että jatkuvasti mietitään, millaista on eläinten lajityypillinen ruoka, mistä ne stressaantuvat, millaisia virikkeitä ne kaipaavat ja miten ne saadaan tottumaan ihmisiin, jotka niitä hoitavat, ja kävijöihin, jotka eläintarhan toimintaa rahoittavat. Yksi merkki vastuullisesta eläintarhasta on, että eläimet saavat olla missä haluavat. Esimerkiksi Korkeasaaren leijona-aitaukseen kuuluu siis kolmen yhdistetyn aitauksen lisäksi myös sisätilat, jossa saa olla ihan rauhassa, mikäli lajitoverit suovat.

Mutta entä se onnellisuus? Voiko villieläin olla ikinä onnellinen muualla kuin vapaana omilla elinalueillaan? Onnelle ei ole mittaria ihmiselläkään. Vaikka koulutetut ja kokeneet hoitajat oppivat tuntemaan työkaverinsa ja tulkitsemaan eläinten käyttäytymistä, ei ihminen ikinä eläimen pään sisään pääse. Tämän epävarmuuden kanssa eläintarhan henkilökunnan täytyy elää ja toimia viimeisimmän tiedon mukaan.

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo


Olisiko mahtavaa, jos eläintarhoja ei enää tarvittaisi? Tavallaan olisi, myös Korkeasaaren johtajan Sanna Hellströmin mielestä. Olisi mahtavaa, jos ihmiset pystyisivät pysäyttämään lajien häviämisen, eläimille olisi tilaa ja ihmiset arvostaisivat luonnon monimuotoisuutta ja tekisivät valintoja sen säilyttämiseksi. Tähän Korkeasaaressa pyritään, sillä eläintarhojen suojelupalettiin kuuluu myös ympäristökasvatus. Tiedon jakamisella tähdätään siihen, että me ihmiset kasvaisimme lajina niin sivistyneeksi, että ymmärtäisimme paikkamme ekosysteemissä ja vastuumme sen säilyttämisestä. Sitä odotellessa voi käydä osoittamassa tukensa Kissojen yönä Tompalle ja Zanelle tai vaikka pienelle siniselle liskolle, joka asuu palmun kukassa.

Ps. Jos et pääse paikalle niin kuvetta voi kaivaa Amur-hankkeeseen myös täällä.

7.8.2019

Mikä on #30käyttöä-haaste ja kenelle se sopii?



Viimeinen lomaviikko on mennyt av-yv-meiningeissä. Viime talven kamaraivon starttaamassa vaatekatselmuksessa löytyi nimittäin myös läjä kesäisiä kamoja, joiden paras myyntihetki oli tällä puolella vuotta. Ja kas, henkarit ovat nyt tyhjiä: yhtä lukuunottamatta kaikki meni! Sain siis kasaan ihan hyvät viikkorahat sekä hyvän mielen, sillä kivat, mutta minulle epäsopivat vaatteet pääsevät käyttöön.

Mutta aina tästä projektista tulee myös vastuullisuusahdistus. Lentämisen vähentäminen on hirveän helppoa vaikkakin kivuliasta. Pysyy vain vuosisuunnitelmassa ja sanoo ei, kun joku ehdottaa viikonloppureissua Eurooppaan. That's it. Mutta vaatteita on pakko ostaa. Vaateteollisuus tuottaa yhtä suuret päästöt kuin laiva- ja lentoliikenne yhteensä eikä vastuullisuus näytä kiinnostavan suurimpia valmistajia pientä viherpesua lukuunottamatta juuri lainkaan. Siinä vaiheessa kun t-paita maksaa 4,99€ voi kysyä, mitä maksoi raaka-aine, paljonko jäi ompelijalle käteen ja mitä vaatteelle tapahtuu yhdessä pesussa.

Maailmalla onkin startannut #30käyttöä -haaste, jossa tavoitellaan vaatteelle pitkää käyttöikää ja vältetään ostamasta vaatteita, joita ei usko pitävänsä kolmeakymmentä kertaa. En ole kuuden vaatteen haasteen jälkeen tarttunut mihinkään vaatepuolen kampanjaan, joten nyt voisi olla taas aika.

Skidi hipoo XS-kokoa, joten kierrätettyä on kuvan asussa kaikki paitsi vyö! Snadilla päällään jo viime kesänä pieneksi jäänyt mekko, josta ei voi luopua, koska lempivaate.

Mutta onko lyhyt käyttöikä minulle ongelma? Tavallaan ei, koska en shoppaile itselleni kuin muutaman kerran vuodessa, liikahdan trendeihin noin viiden vuoden viipeellä enkä osta pikamuotia. Käytän lempivaatteitani aina pitkään ja hartaasti, ja uumoilen että suosikkivaatteille tulee helposti sata käyttöpäivää parissa vuodessa. Toisaalta luku kuulostaa joidenkin vaatteiden osalta paljolta: hellevaatteita tulee käytettyä vain jos on helle, ja paksuinta talvitakkiani olen käyttänyt kymmenisen kertaa, mutta pakkohan se on olla olemassa. Tämä pohjoinen sijaintimme pakottaa ihmisen omistamaan vaatteita moneen säähän.

Tämä haaste muistuttaakin minua enemmän ostamisen linjanvedosta, jonka tein jo jonkin aikaa sitten. Olen lakannut ostamasta
a) kirkkaanpunaisia tai muita "jännän" värisiä vaatteita, sillä en kertakaikkiaan pidä niitä, vaikka väri olisikin kaunis an sich,
b) juhlavaatteita, sillä käyttökertoja tulee minun elämässäni hirveän vähän ja lainaamalla saa kivoja,
c) vääränkokoisia vaatteita, vaikka ne olisivat kuinka houkuttelevassa alennuksessa, sillä ne ovat erinomaisia vain aiheuttamaan itsetunto- ja säilytysongelmia ja
e) yhtä ainutta vaatetta verkkokaupoista yllä mainitusta syystä = tällä kropalla melkein jokaista vaatetta on pakko sovittaa.

Lempikierrätysliikkeeni Vestis - tykästyin tiukkaan linjaan: kaikki meni, minkä ottivat myyntiin.

Haaliminen on liian helppoa, mutta jos noissa säännöissä pitäytyy, harhaostoksia tulee enää harvakseltaan. Ehkä tätä haastetta voi käyttää kierrätysmittarina: jos vaate ei ole vuodessa päässyt päälle kuin kerran tai pari, olisi syytä etsiä sille käyttökertoja uudesta kodista.

Olen tosi iloinen siitä, että vaatteiden kierrätyksestä on tullut normaalia – laatutuotteilla on jälleenmyyntiarvo ja vilkkaissa kierrätysryhmissä tavarasta pääsee eroon vuorokauden kuluessa. Eikä ole enää omituista huudella ensin kirppiksellä, löytyykö joltakulta ylimääräisenä hiihtohousuja, leivänpaahdinta tai tonttuasua sen sijaan että marssii suorilta kauppaan. Näinhän maailman pitäisi toimia ihan lähtökohtaisesti.

Miten on, kiinnostaisiko kokeilla tätä haastetta? Onko käyttöikä sulle ongelma? Vai onko lempivaateajattelu jo käytössä jollain tapaa?

4.8.2019

Elokuu korjaa niin lorvikatarrin kuin lomauupumuksenkin



Tällä viikolla alkoi inbox kilahdella. Työt olivat kutsuneet niin tuttuja kuin kuin vieraitakin, mutta yksi asia toistui: viestin lopetuksena oli "hyvää alkavaa syksyä". Armoa! Vaikka loma loppuu, ei ala syksy!  Ei sillä, että minulla olisi massiivisesti mitään syksyä vastaan, mutta tarvitsemme elokuuta moneen asiaan.

1. Elokuu on tärkeä palautumiskuukausi erityisesti perheelliselle ihmiselle, joka on aivan puhki loman pakkaus-, kokkaus- ja viihdytysvuorosta. Elokuussa koittaa se taivaallinen hetki, kun leppoisaa kesää on jäljellä, vaikka koulut ja työt jo alkavatkin. Ah! Voi käydä työkavereiden kanssa jätskillä, syödä päivällisen ulkona, suunnitella viikonlopuille kesäretkiä vaikka saaristoveneillä tai kaupunkifillareilla ja lykätä seuraavaan kuuhun sitä orastavaa ajatusta, että mitkähän kaikki ulkovaatteet ovat jääneet lapsille pieneksi, vaikka vasta keväällä ostettiin.

2. Mökkielämän aiheuttaman lorvikatarrin karistaminen alkaa siitä hetkestä kun peruskoulun kello kilahtaa. Yrittäjän yhtälössä yllä mainitun rennon yhdessäolon lisäksi tulevat työt eli vuokra-mätkyt-netti-velat-verot-korot-korkojenkorot ja elokuu tarjoaa kauan odotettua työntekolepoa. Omassa sängyssä nukkuminen ja päiväsaikaan koittava selkeä työ- ja kirjoitusrauha ovat parasta terapiaa mielelle, joka pelkää verottajan seuraavaa yhteydenottoa. Ja sitä että uuden romaanin runko ei ole ihan niin kuosissa kuin sen piti olla.


Elokuussa olisi syytä löytää wisdomia ihan ilman wineä.

3. Tervetuloa rutiinit! On mentävä nukkumaan ennen kuin aurinko nousee, syötävä järkevästi ja säännöllisesti ja aloitettava liikunnan harrastaminen. Tarkoittaen siis sitä, että joudun lopettamaan Downton Abbey -maratonini ennen kahtatoista, syömään muutakin kuin kahvia ja kirsikkatomaatteja ja menemään jumppaan. Kersat ovat paljon paremmin balanssissa. Teini siivosi jopa huoneensa eilen, mikä oli epäilyttävää.

4. Minun kirjoissani vähintään syyskuun loppuun asti on edelleen kesä ja vieläpä aivan upea sellainen. En piittaa seksihelteistä, mutta elokuussa mahdolliset lämpöaallot eivät ole kovin tuskallisia, sillä yöksi jo viilenee, mustarastas ei enää karju heiloilleen aamuneljältä ikkunan alla ja levätilannekin on rauhoittunut. Kyseisen kuukauden onkin ilmeisesti nimennyt se neuroottinen henkilö, joka painaa bussin pysähtymisnappia heti, kun se on lähtenyt edelliseltä pysäkiltä.

Siispä toivotan teille oikein hyvää töihinpaluuta ja erinomaista kesän jatkoa! Lupaan, että blogin päivitystahtikin tästä virkistyy.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...