Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

25.10.2020

Kyllä, minäkin olen käynyt terapiassa


Olen viime aikoina miettinyt ihmispaskan määritelmää. Tiedättehän, yleensä ihmispaskalla viitataan sellaiseen täysin moraalittomaan ja raukkamaiseen mulkkuun, joka pöllii esimerkiksi pikkulapselta pyörän tai huijaa vanhukselta tämän säästöt. Mutta nyt tämän Vastaamo-keissin myötä määritelmä on löytänyt aivan ulottuvuuden. Maassamme todella asuu sellainenkin henkilö, joka kokee, että on ihan ok pölliä elämänsä vaikeisiin tilanteisiin apua hakeneiden ihmisten henkilötunnuksia ja osoitteita kiristääkseen heiltä bitcoineja. 

On vaikea sanoa mikä minua pännii seuraavaksi eniten – uhreille koitunut suru ja ahdistus, kaikki se ylimääräinen työ omien tietojen suojaamiseksi vai Vastaamon totaalinen vastuuttomuus tilanteen osasyyllisenä. Varmasti erityisen kiitollista on selvitellä tätä huoltajan ominaisuudessa esimerkiksi oman lapsensa potilastietojen osalta. Jos olet itse yksi tietomurron ja kiristyksen uhreista, suosittelen lukemaan tämän Katleena Kortesuon päivityksen, jossa on tosi hyvä koonti toimintaohjeista. 

Löydän jonkinlaista brutaalia iloa Vastaamon asiakasmäärästä: 40000 on iso luku. Jos hakkerimulkkujen tavoitteena oli kiristää häpeällä, joka syntyy nolon marginaalipalvelun asiakaskuntaan kuulumisesta, niin eipä se tainnut oikein onnistua. Terapiapalveluiden normalisointia ei ole koskaan tehty samalla mittakaavalla kuin somessa tällä hetkellä tehdään kirjeitä ja neuvoja jakamalla. 



En ole itse saanut kiristyskirjettä, koska en ole Vastaamon asiakas. Läheltä kuitenkin piti. Soitin sinne nimittäin muutama vuosi sitten parisuhdeterapeuttia etsiessäni, mutta kaikki olivat varattuja ja löysin lopulta suositusten perusteella hyvän. Kävimme terapeutin kanssa tosi hyviä keskusteluja ja vaikka se ei parisuhdetta pelastanutkaan niin henkilökohtaisesti löysin monta kiveä, jotka ovat hanganneet kengässä koko elämäni. Suosittelen terapiaa ihan jokaiselle 70-luvulla syntyneelle.

Itse asiassa kaikki fiksuimmat tapaamani ihmiset ovat käyneet jonkinlaisessa terapiassa ja ovat yleensä mitä parhainta keskusteluseuraa. Voi myös olla, että juuri siitä syystä he ovat kasvaneet aikuisiksi eivätkä esimerkiksi koe tarvetta tehtailla typeriä tietomurtoja kiristääkseen apua etsineiltä ihmisiltä rahaa. Ja jos on suht sinut itsensä kanssa, ei tule mieleenkään kyylätä kenenkään muun potilastietoja, koska ne ovat yksityisasioita.

Toivon näille luusereille sitä samaa mitä aina: sukupuolitautia, vaikeaa aknea ja tässä tapauksessa myös kunnon kakkua ilman ehdollista.

23.10.2020

Olenko ainoa ihminen, joka vihaa tuoksukynttilöitä?



Minulla oli mahdollisuus saada pr-lahjaksi piparintuoksuinen tuoksukynttilä. Koska kaikkihan rakastavat tuoksukynttilöitä, joulukin tulossa! Minä jäin lähinnä miettimään, millä hinnalla suostuisin aromatisoimaan kotini synteettisellä pipariesanssilla. Varmaan jo kymppitonnista taipuisin, näin korona-aikaan.

En ole tuoksuyliherkkä. Pystyn helposti ohittamaan aika monet ylimääräiset, pyytämättä nenään kulkeutuvat hajut. En nyrpistele, jos haistan jonkun jumppavaatteista Bio Luvilin enkä saa migreeniä jos metrossa joku käyttää mietoa hajuvettä. Käytän hajuvettä itsekin silloin tällöin*. Sen sijaan uimahallissa jouduin kerran vaihtamaan rataa kun edelläni polskiva mummeli oli ennen altaaseen tuloa käynyt kylpemässä Paloma Picassossa.

Lisäksi suorastaan rakastan monia tuoksuja kuten syksyistä metsää, toukokuun yötä, merta, puuhuonekaluja, tervattua aitaa, asvalttia sateen jälkeen, saunanlämmityksen savua, koiranpentua, puhtaita lakanoita ja tuoretta leipää – ja tykkään kyllä niistä pipareitakin mutta yhtenä pellillisenä ja ulostuuletettavana versiona. 

Mutta inhoan lähes kaikkia asuntoon suitsutettavia tekokäryjä, oli kyse sitten huonetuoksuista, tuoksukynttilöistä tai muista suitsukkeista. Huonetuoksuthan voi käytännössä jakaa kolmeen eri kategoriaan: 

a) keskushermoston lamauttavat, pistävät hyttysmyrkky-/vessanraikastinosaston tuoksut, joita ehkä kutsutaan nimellä "puhdas pyykki" (onnea vaan sille, jonka pyykki saa kyyneleet silmiin),
b) pökerryttävän tunkkaiset tuoksut kuten myski, ruusu tai pipari. Kas kun ei pöly, kumisaapas ja lätkäkassi! 
c) oksettavan hunajaiset ja makeat kukkaistuoksut, jotka haistaa aivokuorellaan vielä kahden päivän päästäkin. 

Ehkä yritän sanoa, että tuoksut ovat vaikea paikka. Olemme vaihtelevan tarkkanenäisiä. Yksi ei huomaa mitään, vaikka pizza kärähtäisi vieressä uuniin, mutta toista taas voisi käyttää vihikoirana kadonneisen etsimiseen. Jollekin siis piparintuoksu merkitsee kotoisaa tunnelmointia, toiselle sappinestettä suussa. Vähän samaan tapaan kuin hedelmäsalaatti. 

Otan kyllä mielelläni vastaan vinkkejä, millaisen wunderbaumin voisin tunkea kenkäkaappiin tai pölynimurin pussiin, koska niiden luontaiseen aromiin olisi kiva saada jonkinlainen ratkaisu. 

*Sain tällä hetkellä käytössä olevan pullon lahjaksi exältä vuonna -98. Ei sieltä kyllä enää montaa suihkausta tule, joten aika varmaan ostaa uusi. 

19.10.2020

Citymaalaisuus on kompromissi, jossa saadaan molemmat

Kaupallisessa yhteistyössä Fennian kanssa



Istun käkkyrämännyn alaoksalla ja tähyän merelle. Poukamaa – minun poukamaani – myötäilevä kaislikko on kuivunut ruskeaksi eikä aurinko jaksa enää nousta niin korkealle, että se yltäisi lämmittämään pohjoiseen päin aukeavaa kalliota. Koira juoksee veteen ja takaisin kalliolle, hyppii, heittelee rakkolevää ja kierii hiekassa, nauttii täysin siemauksin.

Pidin aina vanhempieni elämäntapavalintoja vähän omituisina. Asuimme keskellä metsää. Pendelöimme joka päivä yhteensä 80 kilometriä kouluun ja töihin. Isällä alkoivat työt Lauttasaaressa Helsingissä 7:30 eikä siihen maailman aikaan moottoritie jatkunut kuin Matinkylän kohdalle, joten matkaan meni varmaankin 45 minuuttia. Olen jäkikäteen laskeskellut, että herätys on ollut vähintään kuuden maissa. Toisaalta aamulla terassilla saattoi tepastella hirvi, kuusen oksalla istui usein varpuspöllö nimeltä Oskari ja kerran olohuoneen seinällä roikkui lepakko. Meillä oli takapihalla maailman isoin muurahaispesä, läheisessä lepikossa puumaja ja kallion toisella puolella täydellinen puro ja kaksi kaatunutta mäntyä, joiden runkoja pystyi keinuttamaan. Tähtitaivas näkyi usein ja kirkkaina iltoina napotin kuistilla niska kenossa kuikuillen satelliitteja.

Arkipäivät vietin koulussa Espoossa. Kävin koulun jälkeen leikkimässä ystäväni kanssa puistossa, jossa oli oikea rengaskeinu, kävin kampaajalla ja pianotunneilla, ostamassa irtiksiä kioskilta ja joskus elokuvissa. Pidin kerrostalon rappukäytävän betonisesta tuoksusta, ovikellon rämähtävästä äänestä ja ystäväni huoneesta, jonka ikkunasta näkyi muiden korkeiden talojen ikkunoista loistavat valot. 

Olin citymaalainen* jo paljon ennen kuin koko termi keksittiin! Huomaan edelleen pitäväni kaupungin palveluista ja luonnonrauhasta tasavertaisesti. Hyvä elämä on sitä, että ruokakauppaan ja rantaan pääsee kävelemällä.



Kun saapastelen takaisin mökille pitkin savista pellon reunaa, mietin, että citymaalaisuuttako vanhempanikin olivat silloin 50 vuotta sitten miettineet? Olivat halunneet käydä töissä mutta silti asua luonnon helmassa, pähkäilleet millaisilla reunaehdoilla saisivat elämänsä järjestettyä niin että saisivat molemmat. Ja nyt mietin itse aivan samaa: mitä jos muuttaisin Naantaliin pysyvästi mutta vierailisin kaupungissa aina silloin tällöin. Kun kaikkeen ei ole varaa, on laitettava suu säkkiä myöten ja järjesteltävä elämä niin hyväksi kuin voi. ​En minä tähtää elämässäni mahdollisimman rikkaaksi vaan mahdollisimman tyytyväiseksi. Millainen elintaso riittää, jos asuisin velattomassa mökissä? Kuinka monta tuntia laskutusta riittäisi, että saisin korjattua laiturin ja haettua Salesta kauramaitoa? 

Koira juoksentelee jaloissani ja painaa välillä kuononsa multaan kuin myyriä haistellen. Kaupungissa se haistelee tien varsia, muita koiria, metromatkustajien nilkkoja, kahvilan lattiaa ja hinkuaa liukuportaita pitkin lemmikkikauppaan. 

Olen onnekas. Minulla on paljon enemmän valinnanvaraa kuin vanhemmillani. Kun on ostanut ensimmäisen kämppänsä 23-vuotiaana ja maksanut asuntolainaa yhtä pitkään, siitä on jotain jäänyt käteenkin. Koronan myötä etätyöskentelystä on tullut jos ei normi niin vähintäänkin hyväksytty tapa työskennellä. Jos työnteko ei ole sidoksissa paikkaan tai kellonaikaan, ei pendelöintiä tarvita. 




Ja miten pitkälle omavaraisuuden voisi viedä? Jos kalastaisin ahvenia, keräisin marjoja ja sieniä, viljelisin pellolla perunaa ja pitäisin kanoja, eikö minulla olisi suurin piirtein kaikki mitä kaipaisin? Aina silloin tällöin pitäisi woltata Alkosta punaviiniä, ellen sitten lohkoisi perunapellosta pohjoisessa viihtyvälle viinirypälelajikkeelle omaa siivua. Näen jos sieluni silmin, kuinka alan rakentaa taloakin omin käsin. 

Vielä minun ei tarvitse näihin kysymyksiin tietää ratkaisua, sillä peruskoulu pitää minut tiiviisti Espoossa, mutta muutaman vuoden päästä tilanne on jo aivan toinen. Kun kuopuskin aikanaan lähtee maailmalle, ei ole enää väliä, asunko kalliisti metroaseman vieressä vai mökissä meren rannalla, jossa naapureina ovat pohjoistuuli ja Finnlinesin mainingit kello 18 jälkeen.

* Citymaalaisuus-käsite kuvaa ihmisiä, jotka haluavat elää maalla, luonnon keskellä, mutta pitää kiinni myös urbaanista elämästä. Citymaalaisuus kiinnostaa nyt monia, ja ilmiö haastaa kaupungistumisen megatrendiä. Pienille väestökadon kanssa kamppaileville maaseutukunnille siitä voi tulla merkittävä voimavara. -Medium.com
**Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.


16.10.2020

Etäpalaverien uudet klassikot



Olin tänään puhelinpalaverissa, kun Snadille koitti lounasaika. Olimme tietenkin käyneet itsenäisen lounasprosessin jo etukäteen läpi, mutta en voinut olla kuulematta kaikkea, mikä keittiössä meni pieleen. Ruokaa lämmitettiin mikrossa liian pitkään. Jääkaapin ovi jäi auki ja masiina alkoi piipata. Yritin olla liikehtimättä hermostuneesti ja keskittyä sanottavaani, mutta seuraavaksi kuulen, kuinka lautanen räsähtää lattialle ja lapsi kuiskaa vienosti voi perkeleen perkele.

Huokaisin ja levittelin käsiäni.

– Anteeksi nyt, mun täytyy...

– Klassikko, totesi palaverikumppanini.

Todella! Kun etätöistä tuli yhdessä yössä uusi normaali, alkoi etäpalaverikulttuuriin muodostua uusia klassikoita. Entiset palaverihuoneklassikothan edustivat lähinnä teknisiä ongelmia, mutta eivät juurikaan paljastaneet ihmisistä mitään henkilökohtaista. Nyt on toisin. 

Perheenjäsenten yllättävä esiintyminen palavereiden taustalla on selkeä klassikko. Kun joku yhtäkkiä sammuttaa mikrofoninsa ja katoaa tai alkaa raivokkaasti huitoa ja liikuttaa suutaan kuin 20-luvun mykkäfilmissä, on selvää, että muu perhe on palannut uimahallista kotiin liian aikaisin tai koira järsii jotain mitä ei saisi järsiä.

Ystäväni, joka viettää käytännössä koko päivän puhuen etänä jonnekin päin maailmaa myös myöhään illalla, oli unohtanut blurrata oman taustansa. Yrityksen johtoryhmä todisti aviomiehen käyvän kalsareissaan jääkaapilla ja nasauttavan oluttölkin auki. Eikä siinä mitään, oli perjantai ja kaikki, mutta mies itse olisi mieluusti pitänyt kalsarinsa yksityisasianaan.

Toinen klassikko ovat muuttuvat ulkoiset olosuhteet. Eräänä päivänä, kun olin presentoimassa tarjousta asiakkaalle, taloyhtiön takapihalle pörräsi pyörimään KAKSI ajettavaa ruohonleikkuria ja tyyppi, joka käytti siimaleikkuria. Olisin yhtä hyvin voinut puhua keskellä formulakisoja. Luonnollisesti koira heräsi ja alkoi meuhkata ja olohuoneeni täytti niin täydellinen kakofonia, että asiakastakin alkoi naurattaa. Oli vain pakko odottaa viisi minuuttia että tilanne rauhoittui. Samantyyppinen suht kinkkinen tilanne on varmasti myös yläkerrassa alkava yllättävä poraaminen.

Kerran myös ihmettelimme, miksi erään osallistujan naama näkyi vain hämärästi. Hän istui taloyhtiön saunassa, koska oli tullut vaimon kanssa tuplabuukkaus eikä hän ollut kehdannut jäädä rappukäytävään. Sovimme, että hän sai laittaa kameran pois. 

Kolmas klassikko on tietenkin käydä vessassa kesken kokouksen ja sulkea vain videoruutu. Vaikka tämäkin varmasti jossain vaiheessa alkaa naurattaa, olen iloinen että ihan kaikesta minullekaan ei ole kertynyt kokemusta. 

Mitäs muita klassikoita on etäilyn myötä muodostunut?

13.10.2020

Elokapina – Oikein, väärin vai siltä väliltä?


Suomen poliisi ja ilmastonmuutoksen pysäyttämistä tavoitteleva Elokapina-järjestö antoivat taannoin erinomaisen keskusteluaiheen syysloman kävelyretkille teinin kanssa. 

Millä oikeudella mielenosoittajat menivät istumaan autotielle? Eivät millään oikeudella. Mielenosoittajat tiesivät mainiosti, ettei autotielle saa mennä istumaan. Kun heitä pyydettiin siirtymään, he eivät siirtyneet, jolloin poliisin oli tehtävä päätös, miten mielenosoitus hajotetaan. Toisaalta taas Suomessa on sanan- ja kokoontumisvapaus ilman ennakkosensuuria, joten mielenosoituksista ei tarvitse edes ilmoittaa

Miksi ne kuitenkin tekivät niin? Autotien tukkiminen on yhtä aikaa suhteellisen tehokasta ja vaaratonta, mediahuomio on taattu. Olisivatko poliisit tulleet edes paikalle, jos mielenosoittajat olisivat istahtaneet jalkakäytävälle? Eivät. 

Onko kansalaistottelemattomuus tehokas vaikuttamisen muoto? Siitä yleensä kaikki alkaa: joku päättää vastustaa yhteiskunnallista, moraalista epäkohtaa. Ihmisoikeuksia, tasa-arvoa ja ympäristöliikettä on maailman sivu edistetty passiivisella vastarinnalla ja tottelemattomuudella, jossa kukaan ei loukkaannu. Valtiolla taas on yhteiskuntarauhan nimissä oikeus väkivallan monopoliin. Kansalaistottelemattomuuden selkeät voitot ovat jääneet harvinaisiksi, mutta onnistumiset ovat isoja.

Saako poliisien resursseja tuhlata tällä tavoin? Poliisi ei ole ilmastonmuutoksessa vastustettava osapuoli, joten ei. Mutta jos tarkkaan ajatellaan, melkein kaikki poliisien hälytystehtävät ovat resurssien väärinkäyttöä – oli kyse sitten ruumiillisesta tai materiaalisesta vahingosta toisille osapuolille. Kyllä me kaikki noin pääpiirteittäin tiedämme, mikä on rikollista ja väärin ja silti välillä ihan tietoisesti ja tahallaan rikomme lakia. Lain rikkomisesta seuraa kuitenkin rangaistus. Esimerkiksi niskoittelusta poliisia vastaan saa vähintäänkin sakot, mutta itse rankaiseminen ei kuulu poliisille vaan tuomioistuimille.

Saako poliisi vahingoittaa ihmisiä? Poliisi valvoo lakien noudattamista, mutta heillä on ohjeensa eivätkä he saa tehdä mielivaltaisesti mitä haluavat. Toimien on oltava suhteessa tehtävän kiireellisyyteen ja vaarallisuuteen. Mitä eroa on maijaan kantamisella ja  pippurisumutteen käytöllä? Onko ajoneuvoliikenteen keskeytyminen syy tällaiseen voimakäyttöön? Sitä kai poliisijohdossa nyt mietitään. 

Nyt luonnollisesti joukko poliitikkoja ajaa kieltoa Elokapinan edustajien vierailuille lukioissa

Maailmassa joutuu koko ajan kysymään, mikä on oikeudenmukaista, tasapuolista, ansaittua, solidaarista, ajattelematonta, typerää tai yksiselitteisesti väärin – ja näistä puntaroinneista syntyvät mielenkiintoisimmat keskustelut, vaikka ei olisi vahvasti mitään mieltä. Lisäksi vierailuthan liitetään aina johonkin kontekstiin, oletettavasti uskonnon tai ET:n kautta, eivät ne mitään rekrytilaisuuksia ole.

Ehkä näiltä poliitikoilta unohtuu, että yläasteikäiset osaavat ajatella itse. He voivat olla kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, kuulua oppilaskuntaan ja pitää A-studiosta, vaikka eivät olisikaan täysi-ikäisiä. Ja ainakin elämänkatsomustiedossa vaikeita aiheita pohditaan ala-asteelta lähtien.

Ja siitä, mihin poliisijohto ei ota kantaa, pitäisi oppilaitoksissa keskustella vieläkin kiivaammin. Miten iso yhteiskunnallinen muutos saadaan aikaan, kun on kyse nuorten tulevaisuudesta ja elinmahdollisuuksista, vaikka aikuiset eivät tunnu välittävän pätkän vertaa? Miten ahdistusta ja turhautumista puretaan, kun kukaan ei kuuntele? Ja jos ei kansalaistottelemattomuuden keinoin niin miten sitten? Siihen Keskustan poliitikot voisivat vastata itse – vaikka menemällä sinne kouluihin kertomaan mitä itse tekevät nuorten huolien eteen, sikäli kun mitään kertomista on. Se tässä taitaakin eniten närästää.

Sillä jos tämä ei ole keskustelumateriaalia, en tiedä mikä on.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...