Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

8.8.2020

Vauva-arki 3.0 eli koiranpentu saapui taloon


Here we go, ajattelin, kun istuin mustavalkoinen karvapallo sylissäni auton takapenkillä matkalla kasvattajalta kotiin. Eddie uikutti hieman, mutta käärin sen hupparini sisään, jonne se nukahti. Minunkin teki hieman mieli uikuttaa. Tunne oli hyvin samanlainen kuin heinäkuussa vuonna 2007 kotiutuessani synnystyssairaalasta. Nyt elämässäni alkaisi taas uusi vaihe, jonka vaikutuksista ei kukaan osannut sanoa vielä mitään. Onnea vauva-arkeen, toivottivat monet kun kuulivat koirapäätöksestämme. Kiitin, mutten yhtään muistanut, mitä se oikeastaan tarkoitti. 

Arki alkoi tietenkin heti, kun laskin pennun hetkeksi eteisen lattialle, jotta saisin laitettua kassin pöydälle. Matolle ilmestyi pieni pissaläntti. Tietenkin, amatöörimoka. Sehän oli pidättänyt koko automatkan. 

Siinä hetkessä tajusin, että olin ruosteessa. Edellisistä pentuajoista oli kulunut melkein 30 vuotta. Enkä silloin todellakaan osallistunut pentukouluihin eikä ollut YouTubea, josta olisi voinut yytsiä apuja siihen, miten sitä sisäsiisteyttä taas treenattiinkaan, kuinka voin karsia pennuille tyypillistä ihmisten järsimistä, miten saan sen nukkumaan yön ja saiko pennun kanssa mennä heti jo ulos tapaamaan muita koiria. 

Hakkasin kuitenkin takapihalle sen kolme vuotta tekeillä olleen aidan vajaassa tunnissa ja keräsin sitä kautta itseluottamusta. Kyllä minä tämän homman otan hallintaan.

Lisäksi en ollut aivan sisäistänyt, mitä tarkoittaa kun saman katon alla koiran kanssa asuu kolme ihmistä, joilla ei ole koskaan ollut koiraa, ei pentua eikä aikuista. Vaikka minä olen nykystandardeilla toistaitoinen, osaan kuitenkin ennakoida nelijalkaisten reaktioita ja lukea eleitä. Minä näen, milloin haetaan pissapaikkaa ja milloin suussa on jotain, mitä siellä ei pitäisi olla. Samalla kun koulutun koiraa perheen tavoille, koulutan perhettä koiran tavoille. Olen vaihteeksi projektipäällikkö, jolla on kaikki pallot ilmassa, mutta tällä kertaa jonkinlaisella alkukantaisella substanssilla varustettuna. 

Pikkuhiljaa kaikki alkoi palautua. Jätä huomiotta ei-toivottu käytös, palkitse toivottu. Toistoja, toistoja, toistoja. Kontaktia, kärsivällisyyttä, turvaa, leikkiä, rajoja, rakkautta. Ja paljon unta.


Vaikka tämä aika on ihmisvauvaan verrattuna lastenleikkiä (ei tikkejä hanurissa eikä imetysbluesia), osasin odottaa, että tähänkin vauvaan menevät välillä hermot. 

Tiesin, että mikäli vanhat merkit paikkansa pitivät, pennun pääharrastuksiin kuuluisivat viherkasvien kyörääminen, naskalihampaiden napsauttaminen kiinni milloin mihinkin (mm. verhoihin, neuletakkeihin, lahkeisiin, sohvaan ja kämmenselkään), erilaiset sähkötyöt, vöhkiminen olemattomille asioille sekä yleinen ropeltaminen huonekalujen ja esineiden kanssa. Erityisesti öisin. Hohhoijaa. Eddie on erikoistunut juuri jälkimmäiseen. Kun heräät yöllä siihen ääneen, että ihan kuin rillisi kolahtelisivat säännölllisesti lattiaan, asia on todella niin. Mukava herätys on myös se kun puhelimesi putoaa kolahtaen lattialle, koska joku nykäisee laturia. 


Mutta sitten on se riemu. Valtava energia ja elämänilo, mikä otuksesta jatkuvasti purskahtelee, on täysin aseistariisuvaa. Ja on hauskaa seurata nopeaa kehitystä: miten kivet, sähkökaapit ja pyöräilijät hiljalleen muuttuvat pelottavista jutuista tutuiksi, kaulapanta yhdistyy kävelylenkkiin, ruokakuppirakkaus kasvaa ja asunnosta tulee koti, jonka parasta antia ovat inhoamani alaikkunat. Niiden kautta kun näkyy koiran kokoiselle tyypille läheisen kävelytien slow-tv 24/7. 

Nyt viikon jälkeen on jo olo, että tällaistahan sen elämän kuuluukin olla, koira koko ajan jaloissa pyörimässä. Meillä asuu itsenäinen, herkkä, mielikuvitusrikas ja lempeä koiruli, eikä minun tarvitse kuin yrittää pitää se juuri sellaisena kuin se on.


15.7.2020

Ystävät, tässä on Eddie



Kävimme eilen kasvattajan luona tutustumassa kesäkuussa syntyneisiin pentuihin (= makasimme pentulaatikossa mölisemässä). Olimme tietenkin jo nähneet pennuista lukuisia kuvia ja videoita ja kimittäneet helium-äänellä ihastuksesta. Erityisesti yksi pentu, työnimeltä Heikki, möllötti tilanteissa aina jotenkin hassussa asennossa, meni mukkelismakkelis tai haukotteli, ja nauroimme, että tuo sopisi kyllä meille. Koska se oli uros ja olin ajatellut ennemminkin narttua, en sen kummemmin miettinyt asiaa.

Mutta sitten kasvattaja varovaisesti tiedusteli, olisiko meillä mitään urosta vastaan. Hän oli tullut siihen tulokseen, että tämän pentueen rennoin perhekoira olisi nimenomaan Heikki. Ei sitä tarvinnut kauaa miettiä. Loppuviimeksi jokainen koira kohdataan yksilönä, ja koiran kanssa eläminen vaatii aina opettelua.

Meille siis muuttaa heinäkuun lopussa tämä tyyppi. Koska lähipiirissä on aika monta Heikkiä, hänen nimekseen tulee Eddie erään toisen kuuluisan ruuhkatukan mukaan.





Ja kuin sinetiksi tyyppi pötkötti ensin tyytyväisenä sylissäni ja ummisti sitten silmänsä. Kun vein sen nukkumaan tyynylleen se möngersi hetken ja – tadaa – jatkoi unia. Kaikki vanhemmat tietävät, miten riskialtis operaatio nk. unisiirto on, joten pidän tätä onnistumista merkkinä siitä, että se todella on meidän koiramme.

Olisin tietenkin voinut ottaa nämä kaikki:










Ympyrä sulkeutuu. Yli 15 vuoden odotus päättyy ja kestämiseni on virallisesti täysin loppu.

12.7.2020

Korona pisti liikuntarutiinit uusiksi – ja hyvä niin



Muistatteko kun huhtikuussa ulvoin, että kaikki turvalliset liikuntarutiinini menivät koronan myötä vessasta alas? En päässyt jumppatunnille, salille enkä uimaan. Koska en löytänyt itsestäni olohuonejumppaajaa, istuin sohvalla ja ihmettelin, että mitä nyt. Jäljellä oli vain kävely.

Lopulta kyllästyin itseeni. Päätin, että jos elämä ojentaa sitruunoita, vähintä mitä voin tehdä on olla puristamatta niitä silmääni. Ostin siis uudet lenkkarit ja aloin kävellä like never before. Olin toki kävellyt äänikirjojen kanssa jo pitkään muutaman kerran viikossa, mutta nyt siitä tuli päivittäistä: etäpalaverimetodi, ystävän kanssa vietetty hetki, stressihallintakeino ja liikuntasuoritus. Jossain vaiheessa huomasin, että joka ilta oli päästävä kävelemään. Tuntui hyvältä väsyä ja hengästyä.

Toiseksi aloitin uudelleen tenniksen, koska halli oli ainoa kiinnostava, auki oleva liikuntapaikka, eikä tenniskavereista ollut pulaa, kerrankin! Sain pitkästä aikaa päälle hyvän pelirutiinin, jolloin lyönnit kehittyivät ja syöttö alkoi kulkea. Aloin nauttia pelaamisesta ja innostus ruokki pelaamaan vielä paremmin, hakemaan niitä palloja, joita en olisi aiemmin lähtenyt hakemaan. Tunnin jälkeen naamani oli paloauton punainen.

Olen saanut Snadinkin houkuteltua mailan varteen.

Tämä kaikki riehuminen alkoi hiljalleen näkyä. Skidi siitä kai ensimmäisenä huomautti: näytin kuulemma sporttiselta. Säännöllinen peruskuntoharjoittelu ja pallon jahtaaminen olivat parantaneet ryhtiä, lisänneet lihaksia ja poistaneet kolme kiloa painoa täysin huomaamatta, ilman sen kummempia tavoitteita. Ja toki sen tunsin itsekin. Viime viikonloppuna uskaltauduin ensimmäistä kertaa jopa juoksulenkille, kun kaikki muut liikuntasuunnitelmat kariutuivat. Hetken aikaa hain portailla kiukkua ja sitten lähdin jolkottelemaan maalaismaisemaan, omaa hidasta tahtiani.

Siinä viljapeltojen viertä hölköttäessäni mietin kipuväistöä. Kipuväistö on termi, jonka opin fyssarilla. Hän katsoi, kun nousin lattialta ja osasi liikkeeni perusteella kertoa, mihin kaikkialle minua sattui ja mitkä lihakset eivät olleet kunnossa. Mutta kipuväistö voi olla myös henkistä. Se näkyy takariviin piiloutumisena. Omasta urheiluvuorosta joustamisena. Kotiin jäämisenä. Tekosyinä.

Älkää käsittäkö väärin. Juokseminen oli edelleen tylsää ja raskasta, mutta ero oli siinä, etten kertaakaan pelännyt kuolevani. Tiesin, että siedän hengästymistä paljon paremmin, pääsen jyrkätkin mäet ylös ja jaksan kotiin asti. Ja mikä tärkeintä osasin laittaa lenkkini siihen lokeroon, johon se kuului: hätävaraliikunnaksi, kun kaikki kivat vaihtoehdot ovat poissa laskuista. Sen lokeron kansi avataan vain jos mitään kivempaa ei ole tarjolla.

Monesti hyvinvointi nähdään suoraviivaisena ketjureaktiona, jolloin muuttamalla yhtä asiaa seuraa automaattisesti toinen. Mutta useimmiten tarvitaan useampia muutoksia eri paikoissa, paljon aikaa totuttelemiseen ja kolmanneksi vielä itseluottamusta kestää alkuvaikeudet ja takapakkivaiheet.



Kun pari vuotta sitten lopetin virallisesti kaikki ryhtiliikkeet, en tietenkään hylännyt terveitä elämäntapoja vaan toivotaan toivotaan -ajattelun. Jossitteluun perustuvassa elämäntyylissä kaikki hyvä tapahtuu aina ehdollisena: minä saavutan asian X, kun jotain muuta tapahtuu ensin. Tässä piilee ansa: maali liikkuu koko ajan. Toiseksi: mitä jos se ensimmäinen asia ei koskaan tapahdu? Lapsiperhearjessa tiellä on aina jotain, jos ei vesirokko-noromaraton niin sitten joku erikoispainajaisjakso. Täytyy olla varauloskäyntejä ja hitosti joustavuutta itseään kohtaan. Tavoitteellisuus toimii vain ilon kanssa.

Ei hätää, en ole alkamassa hyvinvointivalmentajaksi eikä minun urheilusuoritteitani voi edelleenkään jakaa somessa, mutta naaman voin. Se kuuluu tyytyväiselle naiselle.


25.6.2020

Sillä mennään, mitä on



Seisoin ruokakaupan vihannesosastolla ja pohdin kotitoimiston lounasvaihtoehtoja. Näin helteellä olisi kiva syödä salaattia, jee! Vaikka buffat ovat kiinni, äkkiäkös sitä pyöräyttäisi itselleen jonkun ihanan lounassalaatin, sellaisen, jossa olisi kaikkia lempijuttujani kuten mozzarellaa, grillattua paprikaa, höyrytettyä parsakaalia, punasipulia, leipäkrutonkeja... Näin itseni havahtumassa tietokoneen äärestä lounasaikaan ja marssivani keittiöön, katsovani jääkaapin vihanneslaatikkoon... ja tarttuvani kahteen karjanpiirakkaan, jotka nakkaisin paahtimeen.

Ei, se salaatti ei vain tapahdu. Jos haluan syödä jotain muuta kuin leipää, annoksen täytyy olla (mikro)valmiina jääkaapissa. Minä en pilko, keitä, paista tai höyrytä vaan menen ruoanlaiton kanssa siitä, missä aitaa ei ole. Aina.

Ja on niitä muitakin juttuja.

Minä en ole suurien tunteiden intohimoihminen, joka yhtäkkiä hurahtaisi johonkin täysillä ja saisi hurjia kiksejä vaikkapa parantuneista leuanvetotuloksista. Olen ennemminkin ajelehtiva, hetken mielijohde -ihminen. Jos kokeilen jotain uutta, se tapahtuu suunnittelematta ja vahingossa.

Yhtä lailla olen nyt kolme vuotta yrittänyt suunnitella pupunkestävää aitaa takapihan kasvien suojaksi. Ehkä voin vihdoin myöntää, että jos aidan todella haluan nousevan, on tilattava joku tekemään se, sillä minä en saa sitä aikaiseksi.

Ja kallis kuntosalijäsenyys on minulle huono investointi, koska en käy salilla, vaikka kuinka toivoisin. Vain lenkkeily on tylsempää kuin salitreeni.



Yksi keski-ikäisyyden parhaita puolia onkin hiljalleen kasvanut rehellisyys mitä tulee paitsi omiin taitoihin myös kunnianhimoon ja motivaatioon tehdä asioita. Oman rajallisuutensa tunnistaminen on fiksua erityisesti kun ärsykkeitä tulee monesta kanavasta. Olen ylipäätään ihan saakelin kyllästynyt kaikkiin itsensäkehittämisvillityksiin, joissa pitäisi innostua milloin aikuisten värityskirjoista, milloin mindfullnessista tai marittamisesta. Elämä tuntuu jo muutenkin ultrajuoksulta, jonka aikana pitäisi kierrättää lastenvaatteet, kylvää rairuoho, suorittaa MBA-tutkinto ja saavuttaa nirvana, mutta maali siirtyy koko ajan. Ainoa asia, johon olisi syytä hurahtaa on lantionpohjan lihasten jumppaaminen. Se ei ole pessimismiä vaan priorisointia. En ole luovuttanut vaan tunnistanut, rajannut ja hyväksynyt oman mukavuusalueeni, koska keskityn etsimään asioita, joita haluan tehdä ja heitän laidan yli asioita, jotka eivät kiinnosta pätkääkään. 

Tällainen omien oikkujensa tiedostaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään kehitystä voisi koskaan tapahtua. Tietenkin voi, mutta se edellyttää jotain muuta muutosta: olosuhteiden vaihtumista, prioriteettien muuttumista – tai terapiaa.

Niillä vahvuuksilla mennään, mitä on. Pääsääntöisesti saan tehtyä asioita siksi, että
a) alkaa vituttaa riittävästi etten osaa jotain,
b) tekemiseen liittyy joku kiinnostavan tavoitteellinen kilpailu tai
c) niistä seuraa muille hyvää mieltä.

Ja näillä korteilla minun on pelattava.

Toisin sanoen, jos et voi madaltaa kynnystä, tsekkaa voitko leventää karmeja tai jättää kulkematta koko hiton ovesta.

Jos et ikinä silitä, älä osta silitettäviä vaatteita tai hyväksy rypyt.
Jos vihaat juoksemista, kävele.
Jos pätkäpaastoilu on helppoa, mutta ohjelman noudattaminen vaikeaa, pidä paastopäiviä ex tempore siellä täällä, ilman aikatauluja.
Jos et voi hyödyntää aamun tunteja, käytä illan tunnit.

Ja ennen kaikkea lakkaa tuntemasta häpeää asioista, joita ei tarvitse hävetä. Sosiaalisen paineen aiheuttama ahdistus ei koskaan ole hyvä motivaattori, oli kyse sitten perheenlisäyksestä tai terveellisten elämäntapojen noudattamisesta. Murheita riittää kyllä ilman itseruoskintaakin.

12.6.2020

Neljä päivää yksin kotona



Sain pitää vuotuisen taivaan lintu -retriittini hieman etuajassa. Koska olen perheestä ainoa, jolla on tällä hetkellä jonkin verran töitä, muut painuivat mökille ja minä jäin kotiin.

En ole koskaan elämässäni ollut ahdistunut, mutta karanteenin jälkeen tunsin mielipuolista tarvetta olla tekemättä mitään ja tehdä aivan kaikkea. Että ei olisi töitä, ja että olisi töitä, ja saisipa vain nukkua ja vetää kauheat taulut kavereiden kanssa. Nähdäkseni nämä kaksi ääripäätä voi yhdistää onnistuneesti vain niin, että sinkoilee muutaman päivän ajan täysin pidäkkeettömästi juuri sen hetkisen fiiliksen mukaan sohvan ja eri aktiviteettien välillä.

Neljä päivää yksin kotona oli tosiaan ratkaisu.

En käynyt ruokakaupassa, pyykännyt tai avannut kylppärin viemäriä.
En laittanut ruokaa.
En mennyt nukkumaan silloin kun Oura käski.
En saanut käytyä rautakaupassa etsimässä pupuaitatarvikkeita enkä saanut kierrätettyä Snadin 122-128 cm vaatteita.

Sen sijaan minä menin toimistolle, ajattelin kirjoittamista, pelasin tennistä, kävin kävelyillä, istuin takapihalla kahvimukin kanssa, kävin uimassa, kuuntelin linnunlaulua, tapasin ystäviä, söin ravintolassa, nukuin päiväunet, hankin krapulan ja sitten vain tuijotin seinää. Riehuin ja lepäsin vuoronperään.

Ja kas vain, Ourakin rekisteröi rentoutuneen tilani: leposykkeeni laski pitkästä aikaa normaalille tasolle (joka siis alkaa nelosella) ja syvän unen määrä alkoi kasvaa. Samalla alkoi olokin kohentua. Tällainen kai on keski-ikäisen nollaus, vähän kaikkea mutta spontaanisti ja täysin omaehtoisesti.



Breikki tuntui erityisen tarpeelliselta mutta myös etuoikeutetulta. Asiat ovat erittäin mukavasti kun voin itse säädellä olosuhteita irtiottoon sopiviksi. Perhe-elämä ei ole ollut muutamaan vuoteen erityisen kuormittavaa, mutta edelleen eläminen vailla minkään valtakunnan rutiineja, on hermolepoa. Rakastan rutiineja siksi, että ne toimivat perhe-elämän selkärankana, ja vihaan, koska olen läpeensä spontaani ihminen, jota ei lähtökohtaisesti kiinnosta ruokailuaikataulut. Olen jo jonkin aikaa pyrkinyt selvittämään itselleni, mitä oikein tahdon, eikä se oikein onnistu siinä klassisessa klo 21–00 oman ajan ikkunassa.

Tuntuu, että lapsilla on vähän samanlainen suunnittelemattomuuden tarve loppukevään keskittymisen jälkeen. Kumpikaan ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että tänä kesänä ei juurikaan matkustella. Mökki riittää. Olen helpottunut.

Ehkä jatkan itsekin tällä hyväksi havaitulla linjalla. Tämän kesän ikigaihin kuulukoon vain spontaania koiran odotusta ja ehkä yö teltassa omalla tontillani. En varmasti nuku pätkääkään mutta onpahan oma tahto.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...