Hei, olen kehitysvammainen

Kirjoittelin tänään Hesariin Kaitaan liito-oravapolemiikista. Siitä tuli mieleeni yksi juttu, jonka ajattelin jakaa täällä.

Olin vuosikymmen sitten autokolarissa. Peräänajo tapahtui onneksi pienessä vauhdissa, eikä kukaan loukkaantunut pahasti. Koska selkääni kuitenkin vähän sattui, piti käydä röntgenissä. Kuvan mukana tuli lääkärin lausunto: kaikki ok, paitsi pientä degeneraatiota ja sitten jotain latinaksi, mitä en ihan tajunnut. Näytin sen lääkäriystävälleni. Hän repesi: "spina bifida occulta - sähän oot kehari"!

Totta tosiaan olen. Selkärankani alimmat nikamat eivät ole sulkeutuneet. Saman kehitysvamman raskaampi ilmenemismuoto on tappava: jos neuraaliputken aivo-osakin olisi jäänyt sulkeutumatta, olisin kuollut. Mutsi ei ehkä saanut riittävästi folaattia raskausaikana.

Katson, että minulla oli tuuria. Me olemme kaikki jollain tapaa vammaisia, joillain virhe tai häiriö on sattunut pahemmassa paikassa kuin toisella. Ei siihen tarvita edes kokovartalomagneettikuvaa. Jollain on allergia, jollain välilevynpullistuma ja jollain yksi kromosomi liikaa.

Tästä seuraa, että jotkut kaipaavat enemmän hoitoa ja apua kuin toiset. Olisiko Kaitaalla ollut erilainen vastaanotto, jos tontille olisi kaavailtu terveyskeskusta tai apteekkia?

Anna Perho, joka sattumalta käsitteli samaa aihetta tämänpäiväisessä postauksessaan, totesi hienosti: "Millaisen yhteiskunnan rakentaisit, jos et tietäisi millaiseen asemaan siinä itse sijoitut?" Mehän emme tiedä. Tämänhetkinen asema ei ole pysyvä tila.

Ajatuksia potan vierestä

Treenit ovat alkaneet. Potta on muuttanut olohuoneeseen ja Snadi hilluu ilman vaippaa. Elättelen toiveita, että syksyn jälkeen tämän talouden seuraavat vaipat vaihdetaan minulle.

Kun siivosin tänään lattialle ilmestynyttä lätäkköä, pohdin ihmisyyttä.

Koti-insinööri loukkasi pari vuotta sitten selkänsä. Pullisteleva välilevy teki istumisesta mahdotonta ja jalkapohjan tunnottomaksi. Pullistelija paranee yleensä itsestään, hitaasti. Kipulääkkeisiin voi turvautua, mutta ne eivät aina auta. Kun mies kysyi lääkäriltä leikkausvaihtoehdosta, vastaus oli, että tilanne ei ole vielä niin paha. Mies kysyi, että mikä sitten olisi se paha tilanne? Kuulemma, jos paskoo housuun, pääsee leikkaukseen saman tien.

Kiinnostavaa. Viis kivuista, univaikeuksista ja liikuntakyvyn merkittävästä rajoittumisesta, mutta aineenvaihduntatuotteiden kontrolliin vedetään raja.

Aikuinen ja kakka eivät sovi yhteen. Pidätyskyvyllä mitataan paitsi oikeutta saada hoitoa, myös ihmisen yhteiskuntakelpoisuutta. Vauva, puliukko ja vaari ovat tietyllä tavalla samalla viivalla. Vaipat vaihtuvat pikkareihin ja sitten taas vaippoihin. Niitä vaihtaa aina joku muu.

Aikuisten pidätyskyku on normi, sen rikkominen on tabu. Ylioppilaslehden toimittajat olivat paljon paheksuntaa herättäneessä bussikakkakeississään ihmisyyden määritelmää kyseenalaistamassa.

Tämä siis lohdutukseksi kaikille lattiaa kuuraaville ja alkkareita pyykkääville vanhemmille. Olette jännän äärellä. Kun lirahduksesta housuissa tai kikkareesta lattialla aletaan puhua vahinkona, on saavutettu jotain paljon merkittävämpää kuin vaipattomuus. Tsemppiä.

Eskarilaisen huone vol. 1

Ihmettelin taannoin, miksi ipana seisoo kirjoituspöytänsä ääressä. Vastaus oli kuin puujalkavitsistä: koska se ei mahdu istumaankaan. 

Edellisen kerran huonetta tuunattiin lamppukarusellin yhteydessä.

Paitsi lasten vaatteet myös kalusteet jäävät pieniksi.

Jäin katsomaan Skidin huonetta sillä silmällä. Se on sisustettu aivan omakehittämäni feng shui -menetelmän avulla: hyvä mieli tulee siitä, että kaikki kodin ylimääräiset huonekalut sijoitellaan lastenhuoneeseen, jotta ne eivät häiritsisi talon muuta sisustusta. Muistelen luvanneeni itselleni, että mietin tätä sitten myöhemmin. No, nyt on se myöhemmin.

Aloitan siis projektin, jossa tehdään pikkutytön huoneesta eskarilaisen huone. Tarvitaan uusi sänky nykyisen kiertäessä pikkusiskolle, monipuolisemmat säilytystilat ja kunnon kirjoituspöytä. Ja sitten tarvitaan ratkaisu käytetty-mutta-ei-vielä-likainen -sarjan vaatteille.

Muistaakseni lastensängyt olivat rumia. Kun kysyin lastensänkyä Unikean Tuukka Virkkilältä (tilasin häneltä viime kesänä mahtavan laatikkosängyn), hän vastasi vähän anteeksipyytävästi, että ei ole. Hänen mallistossaan ei oikeastaan ole mitään lapsille, vain cottage-mallinen perussänky löytyy. Miksi?

"Ihmisten mielessä pieni sänky tarkoittaa halpaa sänkyä, vaikka yhtälailla niihinkin menee materiaalia ja ne tehdään käsin. Toisekseen edullisten lastensänkyjen tekijöitä on ihan tarpeeksi, niin en ole sille tielle lähtenyt," Virkkilä selittää.

Perhana. Tämä pätee tietysti kaikkiin lasten kalusteisiin.

Olen itse siitä outo kuluttaja, että en näe halvan huonekalun ostamisessa mitään järkeä - oli kyseessä sitten lapsi tai aikuinen. Halpa tarkoittaa useimmiten kaukaa roudattua lastulevyä, jonka jälleenmyyntiarvo on miinuksen puolella - jos se edes kestää elinkaarensa loppuun. Miksei lapsellekin ostettu huonekalu voisi olla investointi, kuten mikä tahansa laatuhuonekalu?

No, koska kaikki haluavat niitä halpoja ja helppoja ratkaisuja, ei suunnittelussakaan tarvitse pyrkiä kestävyyteen ja pitkäikäisyyteen.

Mutta voisiko? Heitin Virkkilälle haasteen: duunaa mulle tyylikäs, kohtuuhintainen lastensänky, joka toimii pinnisiän ohittaneesta parikymppiseen - ja ehkä siitä eteenkinpäin. Hän lupasi palata asiaan!

Ensi viikolla lisää lastenhuoneen sisustusasiaa! Mukana yhteistyökumppanina on eräs toinen suomalainen huonekaluvalmistaja ja teille taas luvassa tarjous...

Ps. Huutis on taas laulanut - nappaa itsellesi mahtihyvä kirjahyllysarja!

Makaronilaatikko viilaa linssiin

Olen yrittänyt houkutella ipanoita kasvisproteiinien ystäviksi. Yritän kasvattaa niistä syöjiä, jotka ovat tottuneet kaikenlaisiin ruokiin, eivätkä vaadi joka aterialla eläintä. Toivon tästä myös olevan etua siinä vaiheessa, kun länsimaissakin on pakko ruveta mättämään lautaselle hyönteisiä.

Makaronilaatikosta on aika jumalattoman vaikea saada sylkirauhasia kutkuttavaa kuvaa.
Edes persilja ei pelasta. Or is it just me? Haaste!

Projektissa on nyt saavutettu suuri voitto linssien kanssa, lähinnä sinnikkyyden avulla. Ongelma on ollut siinä, että en ole keksinyt, mihin muualle linssejä tunkisin kuin kasvissoppaan. Vastauksen tarjosi ihan oma ideani: päätin kokeilla mitä tapahtuu, jos (broilerin) jauhelihan korvaisi linsseillä. Eikä tullut ollenkaan niin outo, miltä kuulostaa!

Homma toimii samaan tapaan kuin tavallinenkin makaronilaatikko.

Linssi-makaronilaatikko 

• paketti makaroneja
• sipuli
• valkosipulia
• 1 pkt tomaattimurskaa
• 2 pkt punaisia linssejä (käyttövalmiita, valutettuna n. 340 gr)
• 2 munaa
• 6 dl maitoa

Pistä makarontit kiehumaan. Tee sillä välin kastike: heitä pannulle tirisemään sipulit ja valkosipulit, tomaattimurska ja valutetut linssit. Tomaattikastike tekee safkasta kosteaa ja häivyttää linssit visuaalisesti taka-alalle. Mausta herbiksellä, hyppysellisellä sokeria ja pippuria, myös yrttejä voi käyttää maun mukaan. Kaada kiehuneet makaronit vuokaan ja sekoita sörsseli joukkoon.

Yritä muistaa laittaa jossain vaiheessa uuni päälle.

Tee munamaito ja lorauta vuokaan, kääntele sekaan. Raasta päälle jääkaapista löytynyt kuivahtanut juusto ja työnnä sitten 40 minsaksi uuniin.

Sitten vain syömään! Loppuhuipennuksessa tärkeintä on pokan pitäminen: sihtikurkulle pitää puhua makaronilaatikosta, tuunausta ei saa mainita. Lähinnä siksi, että se tunne, kun ruoan jälkeen voit todeta, että "kiva kun pidit linsseistä" on hinnaton.

Ps. Skidi halusi kuvata oman annoksensa. Asetelma on kuvaajan tarkkaan harkitsema. Pahoittelen mahdollista piilomainontaa. Postauksessa ei ole yhteistyökumppaneita, lehti on eilinen ja persiljakin oli oikeasti puoliksi kuollut.

Unelmien takapiha

Päätin viime kesänä, että pusikko, jota kutsumme takapihaksi, pitäisi ottaa hyötykäyttöön. Tilasin ihan oikean pihasuunnittelijan tekemään laatoituksen ja kiveykset. Itse hoidin kaikki kasvit, koska siinä nyt ei tarvitse kuin vähän multaa, kastelukannun ja lapion. Remontti tehtiin elo-syyskuun vaihteessa, jolloin kasvit ehtisivät juurtua ennen pakkasia.

Tänä keväänä olenkin sitten odotellut, että unelmieni takapiha herää henkiin. Tässä kuvareportaasia unelmani toteutumisesta tällä päivämäärällä.

1. Aloitetaan koristeomenapuusta. Tämä puu on istutettu jo muutama vuosi sitten, mutta leikkasin sen sksyllä, jotta se tuuheutuisi. Hyvin meni!

Lopusta pitivät huolen nämä kaverit, jotka ovat syöneet puun kaljuksi ja paskoneet maan punaiseksi.

2. Sitten on tämä pieni havukasvi. Lakosi totaalisesti talven lumikuorman alla. Yritin tukea sitä kepeillä, mutta lopputulos näyttää siltä, että olen merkannut jonkun muinaisugrilaisen haudan tökkimällä maahan puolikuolleita kuusenoksia sikin sokin.

3. Pensasmustikka. En viime syksynä saanut kuin yhden mustikantaimen, joten kevään to-do -listallani oli kahden lisäpuskan hankinta, koska kasvi on ristipölytteinen. Tajusin hiukan liian myöhään, että kaverit olisi pitänyt hakea ennen kukintaa. Tässä nyt kuitenkin oli vielä kolmen marjan verran potentiaalia. Hillopurkit likoamaan!

4. Kukkaruukkumysteeri. Tähän istutin omasta mielestäni kaksi monivuotista kasvia, joissa oli violetit kukat. Mihin helvettiin ne häipyivät? Ja kuka perkele istutti sinne nämä sammalet, rikkaruohot ja yhden koivun? Taidan heittää sinne vain lisää koristekiviä, ne eivät ainakaan katoa talven aikana jäljettömiin.

5. Köynnöskuusama. Toisin kuin kuvittelin, kasvi ei kuollut 100 %:sti, vaan ainoastaan 98 %:sti. Merkittävä onnistuminen tässä sarjassa.

Unelmapihan viimeistelee parin viikon päästä alkava kattoremontti. Kun kämppä kääritään telineisiin ja muovipusseihin, ei onneksi tarvitse lepuuttaa silmää viihtyisällä takapihalla.

Mutta ihan itse tein!

Gotlantiin? Gotlantiin!

On aika pohtia kesäreissuja. Ajattelin hyvien kokemusten perusteella jatkaa Pohjoismaiden ja Suomen koluamista. Olen ollut Tukholma-fani jo pitkään, mutta nyt olen löytänyt kartalta myös Gotlannin.

En tiennyt saaresta oikeastaan mitään muuta kuin Visbyn ja olen pitänyt sitä lähinnä eläkeläiskohteena (= linnoituksia ja kulttuurihistoriaa), mutta etsiskellessäni Muumimaailmaa vastaavia lapsiperhekonsepteja päädyin Peppi Pitkätossun talolle. Joka siis on Visbyssä. Viehätyin.

Gotlannin matkailusivusto oli kieltämättä aika vetoava, mutta kysyn nyt teiltäkin: oletteko käyneet saarella lasten kanssa? Millä menitte ja tulitte? Mitä kannattaa tehdä? Onko mesta yhtä idyllinen kuin mainosmateriaalissa?

Sanokaa, että on, koska hotelli on jo varattu.

Ota ICE käyttöön

Tallensin puhelimeeni pari viikkoa sitten ICE-tunnisteen Koti-insinöörin kohdalle. Tämä kansainvälisesti käytössä oleva kirjainlyhenne (in case of emergency) on tarkoitettu lähinnä hätätapausten varalta viranomaisille: kun puhelimestasi löytyy nopeasti lähin henkilö, jolle voi vaikkapa onnettomuustilanteessa soittaa, saat tehokkaampaa apua.

Noh. Eilen illalla Koti-insinöörin puhelin soi. Hän kysyi ällistyneenä, miksi soitan hänelle keittiöstä. Tajusin, etten ollut nähnyt puhelintani hetkeen.

Kävi ilmi, että olin pudottanut kännykkäni leikkipuistoon. Snadi sai lähtöhetkellä paskahalvauksen ja puhelin ilmeisesti putosi taskusta, kun keräilin hiekkaleluja kassiin kiljuva lapsi toisessa kainalossa. En luonnollisestikaan kuullut putoamista.

Puhelimen löytänyt erinomaisen valveutunut teini soitti Koti-insinöörille ja sain puhelimeni takaisin.

Lisätkää tyypit ICE-koodi puhelimenne osoitekirjaan ja pyytäkää muitakin perheenjäseniänne tekemään niin - ohjeet täällä. Ikinä ei tiedä mitä apua siitä voi olla.

Iso pieni

Olen aina inhonnut kehotusta nauttia pikkulapsiajasta. "Kun ne ovat pieniä vain hetken!" Olen lähinnä kiittänyt luojaani, että ne ovat pieniä vain hetken. Ja sekin hetki tuntui noro-päivinä aivan liian pitkältä.

Tajusin oikeastaan vasta tänä keväänä, mitä sanonnalla oikeastaan tarkoitetaan.

Kuutta ikävuotta kolkutteleva lapsi tempoo jo talutushihnaa. Itsenäistymisyritykset alkoivat jo pari vuotta sitten. Kun tyttökaveri tuli kylään, molemmat ryntäsivät Skidin huoneeseen ja ovi läimäistiin visusti kiinni. Kun koputin oveen, sitä raotettiin viisi senttiä ja hyvin nyreästi informoitiin, että jos en ole tarjoamassa mehua ja keksejä niin asia tuskin on kovin tärkeä.

Sittemmin se on halunnut myös yökyläillä, viedä itse roskat ja lähteä kummisedän kanssa kalaan. Hypätä yksin Lintsin maisemajunaan, laittaa ruusutatuoinnin poskeen ja juosta edeltä kaupasta kotiin. Täyttää astianpesukoneen ja auttaa laittamaan aamiaista. Olen joutunut jo päästämään sen naapurin tytön kanssa ulos leikkimään, kahdestaan. Minua ei enää tarvita joka hetki.

Tunne on sekä vapauttava että hämmentynyt. Aika kului yllättävän nopeasti, osittain juuri pikkulapsiajan aiheuttaman madonreiän takia, mitä en edelleenkään kaipaa. Ipanasta on kasvanut kaikessa tohinassa iso pieni. Lapsi se on vielä pitkään, mutta persoonassa on jo muitakin sävyjä kuin uhmakohtaukset. Kun non-stop hoivaamisvaiheesta pääsee eroon, löytyy hiljalleen ihminen, jolla on kiinnostavia huomioita, näkemyksiä ja tulkintoja maailmasta.

Perspektiiviä tulee mutsillekin lisää. Imetyksen pituus tuntuu nyt todella mitättömältä detaljilta.

Älä tuijota turvallisuutta

Kirjoittelin eilen kolumnissani, että jostain minulle tuntemattomasta syystä ihmiset pitävät lasten kalliolla kiipeilyä vaarallisena. Minä pidän sitä sitä välttämättömänä. Ihminen on kiikkerä, puhelinpylvään mallinen eläin, jolle tasapaino on täysikasvuisena pirun tärkeä taito.

Lasten turvallisuusajattelu onkin vähän vinoutunutta. THL:n tapaturmatilastot lasten ja nuorten osalta ovat aika selkeitä. Kaatumisesta joutuu kyllä usein sairaalaan, mutta pahin uhka sekä lapselle että nuorelle on liikennetapaturma, ei luonto. 

Jotkut koulut ovatkin antaneet suosituksia, joiden mukaan 1- ja 2-luokkalaisten ei tulisi kulkea koulumatkaa pyörällä. Perusteena on joskus liikenneturvallisuus ja joskus säilytystilojen puute.

Kallioiden sijaan meidän pitäisikin puhua siitä, miksi tällaisia rajoituksia tarvitaan - ja ovatko ne hyvä ratkaisu? Liikkumiseenhan pitäisi kannustaa.

Pelkkää onnettomuustilastoa ei voi tuijottaa, sillä vaakakupissa painaa myös liikkumattomuuden hinta: aikuisiän tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja metabolinen oireyhtymä. Lisäksi lasten luut tarvitsevat vahvistuakseen monipuolista kuormitusta ja säännöllinen liikunta lisää vireyttä ja parantaa unenlaatua. Puhumattakaan siitä, että ketteryys ja hyvä kehonhallinta vähentävät mm. liikuntavammoja.

Jos kiellon syy on liikenneturvallisuus, voisin kuvitella, että kyseiseen kouluun on hasardia myös kävellä tai potkulautailla. Lapsia pitäisikin suojella surkeilta liikenneratkaisuilta eikä pyöräilyltä. Tämä edellyttää nykyisestä autot ensin -ajattelusta luopumista. Koulujen lähistölle tarvitaan ärhäköitä toimenpiteitä: nopeuksien pudottamista (nopeusrajoituksia, kapeita teitä, hidasteita), ajokieltoja, suojateitä, kaiteita, pyöräteitä, kevyelle liikenteelle optimoituja risteyksiä sekä yli- ja alkulkua, jotta reitistä tulee turvallinen myös lyhyelle jalankulkijalle ja pyöräilijälle.

Kyllä puusta voi pudota, juureen kompastua ja kalliolla kaatua. Mutta sen sijaan, että kielletään luonnossa liikkuminen, keskitytään siihen ihmisen rakentaman ympäristön turvallisuuteen. Ei tämä maailma ihan valmis ole.

Päivähoitohermoilua

Olen ollut Espoon kaupungin perhepäivähoitoasiakas jo 4,5 vuotta. Syksyllä kuvio muuttuu: molemmat lapset vaihtavat hoitopaikkaa, kun esikoinen siirtyy eskariin. Emme duuniaikojen puitteissa kykene roudaamaan lapsia eri hoitopaikkoihin, joten piti anoa siirtoa myös kuopukselle.

Hermostuttaa.

Hyvän hoitopaikan irtisanominen ei ollut helppo eikä mieluinen päätös. Ensimmäistä kertaa teen myös selkeästi lapsen kannalta huonomman ratkaisun. Kuopuksen olisi tietenkin ollut parempi jatkaa pienessä ryhmässä ja tutulla hoitajalla.

Muistan hyvin, miltä siellä asukaspuiston portilla tuntui seistä ensimmäistä kertaa. Päivähoitonoviisia hirvitti luottaa systeemiin. En yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää, hain lohtua siitä, että muutkin olivat lapsensa hoitoon jättäneet. Muistan, että suurin huoleni koski sitä, miten ihmeessä vieras ihminen osaa hoitaa kenen tahansa lasta.

Olen yhtä (hyvää) kokemusta rikkaampi, mutta jännittää silti. Tällä kertaa siksi, että tiedän, miten tärkeä palanen hyvä hoitopaikka on perheen arjessa. Eniten kuitenkin stressaan vähäpätöisistä detaljeista: saavatko ipanat heti nuhan? Syödäänkö siellä ankeaa laitosruokaa? Miten kakaroiden kemiat huomioidaan? Kuinka päiväunet sujuvat?

Älytöntä. Vähän sama kuin uudessa duunipaikassa olisin huolissani lounaslistan kasvisvaihtoehdosta.

Todennäköisesti kaikki merkitykselliset asiat järjestyvät. Todennäköisesti sosiaalinen kuopus viihtyy ihan hyvin ja hoitaja on kiva.

Taas pitää luottaa systeemiin. Peukut pystyyn.

Hyvä naiset!

Tänään se tapahtui, Mutsien kymppi! Koska valmistautumiseeni oli kuulunut lähinnä niistämistä ja yskimistä, tavoitteet oli pudotettu takaisin sinne maaliskuun tasolle: toivottavasti jaksan juosta maaliin. Ihme kyllä jaksoin! Ja niin jaksoivat muutkin, vaikka vastoinkäymisiä oli ollut yhdellä sun toisella.

Skool!

Olin maalissa vieläpä verrattaen hyvävoimainen. En ole loppuajasta ihan varma, sillä a) käynnistin mittarin ennen kuin pääsin lähtöalueelta ulos ja b) unohdin hybriksessäni sammuttaa sykemittarin maaliin tulon jälkeen. Veikkaan, että tunti ja 10-15 minuuttia päälle saattoi olla lähellä totuutta.

Ylh. vas. Leena, Tessa, Kata, Hanne, Paula, Sara
Alh. vas. Hanne, Dorit, Satu, meitsi, Liina.

Jännitys piti vireänä, keli oli miellyttävä, reitti kiemurteli läpi alkukesään pukeutuneen kaupungin ja hyvässä seurassa kilometritolpat vilahtelivat ohi ihan huomaamatta (paitsi viimeinen kilometri, joka sisälsi karsean ylämäen ja neverending maalisuoran). Kannustajiakin riitti. Jossain viiden ja kuuden kilometrin välillä kuulin pienen pojan äänen huutavan vierestäni, että hyvä naiset. Meinasi ihan mennä roska silmään.

Mutsien kymppi -projektin yksi tavoite oli saada tämä ryhmä ja sen avulla muutkin äiti-ihmiset innostumaan juoksemisesta. Piknikillä juoksun jälkeen kuulin jo kysymyksen, että mitäs seuraavaksi. Mutta mitenkäs te - onko hölkkäilyni (tai jonkun muun juoksuharrastaus) saanut teitä sovittamaan lenkkareita jalkaan? Vastaa kyselyyn oikeassa palstassa!
EDIT: Googlen kysely on näköjään ihan paska ja nollaa säännöllisin väliajoin vastausten määrän. Great. Vaihdoin systeemiä!

Tervetuloa Vanhempainiltaan!

Tänään oli syksyllä eskarin aloittavien vanhempainilta.

Muistelin, että omat vanhempani lähtivät koulun vanhempainiltaan tärkeinä ja kravatti kaulassa. Niin minäkin.

Sivistystoimen pakeille mennään varmaan usein vähän korvat luimussa, virallisen vanhemman rooli päällä, olettaen, että agendalla olisi kasvatusvelvollisuuksien alleviivausta, lausunto kurahaalareiden sopivasta pesuvälistä, leivontavuorojen jakaminen syksyn myyjäisiin ja joulujuhlan rooliasun ompelemisohjeet.

Kuvan verkosto ei liity tarinan vanhempainverkostoihin muuten kuin aasinsiltamaisesti.

No ei. Lasku oli pehmeä. Vaikka olin vartin myöhässä, läpimärkä ja unohdin ottaa kengät pois jalasta. Ei tullut läksyjä eikä karttakeppiä, vaan lempeää ohjeistusta esikoulun tavoitteista.

Päiväkodin johtaja nosti yllättäen esiin vanhempien tutustumisen tärkeyden: ala-asteen opettajien palautteen mukaan vanhempien eskarinaikaisesta tutustumisesta on hyötyä monella tapaa. Mitä paremmin aikuiset tuntevat toisensa, sitä sujuvammin koulu alkaa.

Kaikki nyökyttelivät, joten en kehdannut kysyä, miksi. Luulin, että lasten kaverisuhteet riittävät.

Vanhempien keskinäinen tutustuminen tietysti edesauttaa lasten kaverisuhteita. Lasten elämään tulee lisää vuorovaikutusta: kyläilyjä, yhteistyötä ja keskustelua. Lapselle muodostuu paitsi kaverien myös tuttujen aikuisten verkosto. Oletan, että molemminpuoleisesta tuntemisesta on hyötyä mm. riitatilanteiden ratkaisemisessa ja kiusaamisen ehkäisemisessä. Eikä siitä haittaakaan ole, jos naapurin Iidan isi voi joskus ottaa myös Skidin mukaansa, kun itse olen jumissa ruuhkassa.

Toisaalta lapsen näkökulmasta keskustelua voi olla myös liikaa. Muistan, että yhdessä vanhempainillassa Mutsini sai päähänsä tarkistaa kaverini mutsilta erään luvattoman karkkikauppavisiittini alibin. Kärähdin. Lisäksi Mutsi oli joutunut korjaamaan, että ei osaa tehdä Brunbergin suukkoja, toisin kuin olin kaikille väittänyt.

Saakeli. Ei ihme, että vanhempainillat jännittivät.

Liian vanha Lintsille

Sain Skidiltä äitienpäivälahjaksi reissun Linnanmäelle. Antaja ei ehkä täysin pyyteettömästi lahjaansa ojentanut, sillä kaikenlainen sisäelimiä liikuttava vatkaaminen on muuttunut epämiellyttäväksi jo 10 vuotta sitten. Mutta jos ipana on alle 120 cm, joutuu vanhempi mukaan rytyytykseen väkisinkin.

Kokeilimme Koti-insinöörin kanssa parien oluiden jälkeen Kööpenhaminassa 100 metrin korkeuteen nousevaa ketjukarusellia. Olimme puuskaisen pyörityksen jälkeen harvinaisen yksimielisiä siitä, että tarkistutamme siitä lähtien kaikki hyvät ideamme kolmannella osapuolella. Tilanne on nimittäin se, että selviän juuri ja juuri Vekkulasta mutta Kahvikuppikaruselli on jo vähän liikaa, Vuoristorataa ei onneksi tarvinnut vielä testata. Ne Peilisalin läskikuvajaisetkaan eivät jostain syystä naurata ihan yhtä sydämellisesti kuin Skidiä.

Ihmisen hupirannekkeen aikaikkuna Linnanmäelle onkin yllättävän pieni. Ensin mitataan, putoaako kettinkikarusellista ja sitten sitä, kuinka kauan kestää yrjöämättä Viikinkilaivassa. Parhaimmin siellä viihtynee 10 ja 30 ikävuoden välillä.

Koska oletettavasti saan jatkossa myös synttärilahjaksi Lintsi-keikan, täytyy yrittää rekrytä mukaan joku vahvavatsainen lähimmäinen. Ellei Lintsi pian keksi vuokrata tällaisia henkilöitä.

Suojaudun ensi kerralla myös Possujunalla. Tarjolla on nimittäin 11 ilmaista laitetta, jotka ovat ns. nöösitasoa. Rauhallinen kiertoajelu kuopuksen kanssa puolikkaassa kananmunakuoressa kuulostaa näin neljänkympin kynnyksellä ihan mukavalta.

Perussivistävä flunssa

Karseassa flunssassa on monia ikäviä piirteitä. Kivun, säryn ja vitutuksen lisäksi myös vanhemmuuteni, itsetuntoni ja mielenterveyteni ovat koetuksella.

1. Auktoriteetti menee äänen myötä.
Raivoaminen mykkänä on vaikea laji. Kersat eivät liikahdakaan, kun pyydän niitä Barry-White-kolmen-viikon-rännin-jälkeen -tyyppisellä bassolla syömään. Yhtälailla kurkusta purkautuva hiljainen pihinä siitä, että lelud pidää korjada laadikkood dällä sekuddilla aiheuttaa vastapuolessa lähinnä hihitystä.

2. Itsetunto kärsii.
Aivastelu ja keuhkoja repivä yskä paljastavat armottomasti, että lantionpohjanlihasten refleksit eivät ole niin briljantissa kunnossa kuin kuvittelin. Perkele.

3. Olen tulossa hulluksi
Näen harhoja. Koska eihän tässä nenäkannun käyttöohjeessa voi mitenkään lukea, että piristävää ja miellyttävää perussivistystä. Siinähän ei olisi mitään järkeä. Olen ilmeisesti luhistunut henkisesti ja valtuustopaineiden alla näen perussivistystä kaikkialla.

Viinimarjavinkki

Terveiset lasaretista. Tupa on täysi, on ollut jo viikon. Yhdellä on valtava yskä, yhdellä räkätaudin ja siitepölyallergian yhdistelmä, yhdellä kurkku kipeä kolmatta päivää ja minulla joku tuberkuloosin tyyppinen hengityseinfektio, jossa on malariankaltainen kuumekäyrä.

Koska olen ottanut käyttöön kaikki taloutemme superfoodit (eli tyhjennän pakastimesta viime kesän marjat), ajattelin jakaa yhden vinkin kesän marjasatoa ajatellen.

En ole suuri tuoreiden viinimarjojen ystäviä, mutta viinimarjamehua ja -hilloa menee läpi vuoden. Viinimarjojen poimiminen on kuitenkin kaltaiselleni hätähousulle haastavaa (ortodoksisesta poimimisesta on olemassa jopa keskusteluketjuja!). Vaikka kuinka yritän riipiä marjoja tertuista hellästi, osa murskaantuu sormiin.

Olinkin äärimmäisen tyytyväinen kun huomasin, että laiskuuttani varsien kanssa poimimani pakastetut punaherukat irtoavat kuivuneista varsista nopeasti ja helposti. Jes!

Joku on joskus sanonut, että punaisista viinimarjoista tehty mehu herättää kuolleetkin, mutta tein näistä kyllä piirakkaa. Palaan asiaan kun syke taas tuntuu.

Pieni johdatus valtuustotyöhön

Pohdiskelin viime syksynä, että mihinköhän suuntaan tämä valtuutettuna oleminen vie luottamustani demokratiaan. On raportin paikka. Tässä vajaan puolen vuoden sisään on jo tullut eteen kaikenlaista.

Tapiolan kulttuurikeskuksen aukiolla.

Välillä ollaan enemmän innokkaita kuin älykkäitä.

Otetaan esimerkiksi vaikka tämä Tapiolan Jääpuisto-projekti. Keskusaltaan ympäristön kehittäminen on mainio idea! Varsinkin lapsiperhetekemistä pitäisi olla tarjolla ympäri vuoden. Mutta... luistinrata? Etenkin kun sadan metrin päässä on jo iso luistinrata. Miten paljon ihmiset oikeasti haluavat luistella? Lisäksi kaksi miltsiä + vuosittainen 150K hintalappu ylläpidosta ei oikein nyt istu oikeustajuuni. Olisiko tässä taloustilanteessa voinut ideoida jotain muuta, jopa ihan ilmaiseksi tai talkoovoimin toteutettavaa? Pulkkamäki? Jääveistoksia? Lasten hiihtolatu? Pliis.

Sitten on nämä "aina kannattaa yrittää" -hankkeet.

Kaavoituksesta eli siitä, mitä rakennetaan ja minne, syntyvät parhaimmat tappelut, sekä valtuustossa, lautakunnissa että asukkaiden kesken. Kaavoituskysymyksessä myös kaikki puoluestereotypiat realisoituvat. Jouduin heti valtuustoduunin alkumetreillä todistamaan tilannetta, jossa yleiskaavassa viheralueeksi merkitylle alueelle haluttiin rakentaa joku retail park. Kaavanvastaiset suunnitelmat ovat hölmöjä, koska niistä valitetaan ja kumoamisperusteet ovat hyvät. Mikään ei siis etene ja mahdolliset aloitetut rakennustyöt jäävät kesken. Ei järjen hiventä.

Lopuksi voi vielä mainita nämä prioriteettiongelmat.

Tapiolan koulu, jossa itse kävin yläasteen, on odottanut remonttia jo parisen vuotta. Umpihomeessa oleva pytinki seisoo tällä hetkellä tyhjillään. Arkkitehtoonisesti arvokas rakennus kuitenkin halutaan mieluummin korjata kuin purkaa, vaikka rempparahalla rakentaisi ihan uudenkin. Ongelma on siinä, että remontoiminen ei välttämättä poistaisi sisäilmaongelmia. Puntarissa on siis kaupunkikuva vs. teinien keuhkot. Minusta valinta ei ole kovin vaikea. Kiirekin olisi. Sillä välin nimittäin pukkaa laskua väistötiloista ja penskoja kiusataan pitkillä koulumatkoilla. Senkin ajan voisi käyttää vaikka nukkumiseen.

Noin yleisfiiliksenä voisin vielä todeta, että Espoon kokoisessa kaupungissa luottamushenkilön pöydällä on aika pirun isoja asioita noin iltapuhteiksi. Jätevedet, metropolihallinnot, korkean rakentamisen periaatteet sun muut vaativat välillä maisterintutkinnon verran perehtymistä. Virkamiehet voivat halutessaan viedä ummikkoa kuusi nolla. Onneksi on ryhmä, jossa voi avoimesti olla idiootti.

Koska aikani on kortilla, minusta on myös tullut suuri lähidemokratian ja osallistamisen ystävä. Haluan teidät sieltä ruudun takaa töihin! Käytössä pitäisi olla paljon terävämpiä ja värikkäämpiä kyniä kuin tällä hetkellä on.

Hyggeä Kööpenhaminassa

Tanskalaisilla on mainio sana rennolle oleskelulle ja ystävien kanssa viihtymiselle: hygge. Vaikka en ole suuri minilomailukonseptin ystävä, on älyttömän kiva tuoda edes pariksi päiväksi hyggeä parisuhteeseen, joka normiarjessa tulee jossain prioritteettisijalla kuusi jälkikasvun ja päiväkodin aukioloaikojen jälkeen.

Välitön ja kompakti Kööpenhamina sopikin tarkoitukseen mainiosti. Alla kuvia ja huomioita Tanskanmaalta.

1. Fillarointi ei ole urheilua vaan liikkumista. 

Kaupunkikuvasta ei voinut erehtyä: fillari on olennainen osa liikkumista. Pyöräilijöille on selkeästi merkityt, leveät kaistat, paljon parkkipaikkoja ja joka kadunkulmassa pyörähuolto- tai -korjaamo. Kellään ei ole kypärää tai goretexeja, mutta myös vauhti on maltillinen. Lapsia kyyditetään tavarafillareiden lisäksi mitä kummallisimmissa telineissä, jopa pelkällä stongalla istuen!

Tasainen virta autoja ja pyöräilijöitä, rinta rinnan.

Tyylistä täydet.

2. Ruoka on priimaa, missä vain.

Tanskalaiset selvästi rakastavat ruokaa ja arvostavat sitä. Keskinkertaista annosta emme onnistuneet tilaamaan: pubissa saa ihan yhtä loistavat smörrebrödit kuin fine dining -ravintolassa. Olimme kuitenkin molemmat yhtä mieltä siitä, että Helsinki ei enää häviä ravintolascenekisaa kuusi nolla.

Ruokakulttuurin puolesta puhuu sekin, että ostajalla on varaa valita. Käyn matkoilla aina katsastamassa paikallisen kauppahallin ja ihastuin ikihyviksi keskustan moderniin ja palvelevaan paviljonkimaiseen halliin. Paikka on auki aamusta iltaan ja palvelee niin ruokaostoksia tekeviä kuin ruokailijoita, halusivat he sitten kahvia, cavaa, mustekalaa tai croissantteja.

Salaatti- ja yrttikauppiaan edessä tuoksui huumaavalta.

Hallin kahveihin tuli omppu ja sydän.

Voikkari. Perus.

3. Kaupunki tarvitsee puistoja.

Köpiksen puistot olivat järjestään isoja ja hienossa kunnossa - testasimme mm. Kastelletin alueen kunnon juoksulenkillä (jep, on lomat vähän muuttuneet), eikä autojen pakokaasuissa tarvinnut juosta juuri lainkaan. Kaupunkisuunnittelulle terveisiä, että pieni annos estetiikkaa ja maisemasuunnittelua ei tekisi pahaa Tapiolankaan niityille. Pelkkä nurmikko tai ruokkoamaton pajukko ei ole vielä virkistysalue.

Lajintunnistusta: mikä tämä iso- ja tuoksuvakukkainen puu on?

Tivoli keskellä kaupunkia on yllättävän hyvä idea.

Kukkaloistoa jokapuolella.

Kaikista kateellisin olen tanskalaisille kasvukauden pituudesta. Siellä vedettiin jo kotimaista mansikkaa.

Kasvamisen merkkipaaluja

Lasten kasvamista on ilo seurata. Kehitystä tarkkaillaan monenlaisten merkkipaalujen kautta. Joko se kannattelee päätään? Kääntyykö kyljelleen? Konttaako? Osaako sanoa ässän? Tunnistaako kanan? Onnistuuko kynäote?

Kengät oikeissa jaloissa. Okei, yökkärin kanssa, mutta silti.

Höh. Isossa kuvassa on aika yhdentekevää onnistuuko yhdellä jalalla hyppiminen neljävuotiaana vai ei. Näin vanhemman näkökulmasta lapsi nimittäin oppii paljon muita, mullistavia taitoja, joiden saavuttamisesta kannattaa kilistää skumpat.

Jos siis pinsettiote ei lämmitä niin tiedä, että jonain päivänä...

• saat nukkua keskeytyksettä läpi yön. Ipana löytää tutin, vetää peiton päälleen ja nostaa pudonneen unikaverin ilman apuasi (paitsi jos on painajaisvaihe, jotain jännää seuraavana päivänä, nuhaa tai noroa) eikä sinun tarvitse aamuyöllä vastailla 20 minuutin välein kysymykseen "joko yö on jo ohi?".
• viimeinen vaippa on vaihdettu. Ei enää vaippapakettien raahaamista tai kestojen pyykkäämistä! Itsenäinen, onnistunut yöpissallakäynti (incl. housujen laskeminen alas ennen toimitusta) on toinen shampanjapullon poksautuksen paikka. Patjan muovisuojusta ei kuitenkaan kannata poistaa heti ekan onnistumisen jälkeen. Se on manaamista.
• syöt lämmintä ruokaa samaan aikaan kuin muutkin. Kenenkään ruokaa ei tarvitse muussata ja puhallella ja lappaa lusikalla suuhun. Jatko-osassa kaikille on katettu posliinilautaset, juomalasit ja lusikat, joissa ei ole muumeja. Ruokalaputkin voit säästää omaa vanhainkotikeikkaasi varten.
• ipana tekee sinulle voikkarin. Sinä istut aamupalapöydässä ja luet lehteä ja keittiössä valmistuu ihan pätevä voileipä. Tunne on sanoinkuvaamaton.
• aikataulua eivät määrittele päiväunet. Voitte tehdä mitä vain, mihin aikaan vain. Kaikki pysyvät päiväsaikaan hereillä ja hyväntuulisina - ellet sitten itse ole nokosten tarpeessa.
• ipana pukee itse. Ainakin kolmen normaalin kehotuksen ja yksien kilarien jälkeen. Kengät menevät oikeisiin jalkoihin, pikkarit eivät unohdu ja paidan niskalappu on sekä sisä- että selkäpuolella. Ja peukalo löytää lapasesta oikean paikan ilman apua.
• habituksestasi ei näe kymmenen metrin säteelle, että olet perheellinen. Farkunpolvesi eivät ole puhki, olkapäällä ei ole puuroa. Käsilaukustasi ei palaverissa putoile vaippoja etkä kirjoita memoa pinkillä Ice Age 2 kynällä. Ja kun päiväkoti-työpaikka -ralli päättyy, aamulla on aikaa käyttää omien vaatteiden valitsemiseen ja hiusten kampaamiseen enemmän kuin minuutti.
• kehtaat antaa kyydin autollasi. Ei tarvitse irroittaa lastenistuimia ja raivata tilaa kirjojen ja pehmolelujen väliin. Autossa ei enää haise laatta, liiskaantunut maissinaksu ja kumimattoon kuivunut pillimehu.

Lista on pitkä ja voittoja tulee jopa viikoittain. Jonain kauniina päivänä lyhyet tyypit osaavat kävellä jalkakäytävällä, katsoa kelloa, leikata itse kyntensä, ajaa pyörällä ja uida. Eivätkä ne ole enää niin lyhyitäkään.

Itse odotankin eniten sitä, että lastenvaateproikkari pääsee ansaitulle eläkkeelle.

Kenkäkaappi uusiksi - taas

Minun on aina ollut vaikea löytää sopivia kenkiä. Pitkät varpaani aiheuttavat sen, että päkiä on aina väärässä kohdassa. Parikymppisenä ei pieni epämukavuus juuri haitannut, mutta nykyään sanktiot vääränlaisista kengistä tuntuvat heti polvissa ja selässä.

Siksipä ottaakin aivan tajuttomatsi pannuun, kun raskaus tulee kalliiksi jo toistamiseen. Tiedekin myöntää jo, että naisen jalka tosiaan kasvaa raskauden aikana. Ensimmäisen raskauden jälkeen molempiin jalkoihin ilmestyikin yksi numero lisää. Aikani odottelin, josko räpylä olisi palannut entisiin mittoihin, mutta ei. Hyvästelin melkein kaikki kenkäni. Niitä ei ollut ihan vähän.

Heippa. Vittu.

Tutkimuksessa todettiin, että jatkoraskaudet eivät näyttäneet lisäävän jalan kokoa, mutta olen ilmeisesti virkistävä poikkeus. Ilmeisen peruuttamattomia muutoksia tapahtui nimittäin toisellakin kerralla. 

Tämän kerran saldona vain toinen jalkateräni näyttäisi kasvaneen puoli numeroa (jalkani ovat siis nyt erikokoiset) ja päkiöiden kohdalta lesti on mystisesti leventynyt. Vaikka osasin pelätä pahinta ja pistin kenkäostokset pariksi vuodeksi jäihin, joudun taas luopumaan kenkäsatsista. Satsi on pienempi mutta sitäkin kirpaisevampi. Kuvittelin eläväni Diane von Furstenbergien kanssa loppuelämäni.

Juoksin viime viikolla noin kymmenen kenkäkauppaa läpi - tuloksetta. En ole tennari-ihminen, haluan pienen koron ja nahkakengän, mutta edes Ecco ei pelastanut. Joudun ilmeisesti jatkossa teettämään kenkäni, ellette osaa vinkata valmistajaa tai merkkiä, joka sopisi naispuoliselle Hessu Hopolle. Kiitos jo etukäteen.

Suomen paras blogi?

Kaksoisleukani loksahti aamulla: Project Mama on ehdolla Kuukausiliitteen masinoimassa Suomen paras blogi -kisassa. Johan nyt! Voittaja valitaan ensi tammikuussa ja siihen asti jokaisessa lehdessä esitellään 10 ehdokasta. Sain kunnian olla ekassa satsissa.

Mahtaa olla vaikea tuomaroida tämä kisa. Blogeja kun on hankalaa laittaa paremmuusjärjestykseen. Miten ihmeessä voi vertailla professorien, kirjailijoiden tai sarjakuvapiirtäjien blogeja toisiinsa? Mitkä edes ovat tärkeimmät muuttujat?

Säännöissä sanotaan, että

"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."

No kyllä. Mutta eikö mielenkiintoinen ole aika subjektiivista? Poliittisen blogin visuaalisuus taas ei ole yhtä tärkeää kuin sisustusblogin. Ja eikö päivityksen useutta tärkeämpää ole säännöllisyys ja laadukkuus?

Blogeilla on sisältönsä lisäksi toinenkin olennainen piirre: yleisö. Aktiivinen sellainen. Oli aiheena sitten valistus, huumori, viihde, elämäntapa, kulutuskritiikki, journalismi ja/tai jonkun niche-porukan kokoaminen yhteen, blogi jää torsoksi, jos se ei saa porukkaa kiinni, puhumaan ja pidettyä mukana.

Kävi kisassa miten kävi, olen iloinen, että te olette siellä.