Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

15.1.2020

Huomaako kukaan, jos onnistut?



Pidin syksyllä kolmenkymmenen naisen verkostobileet (suosittelen tätä edelleen kaikille, jotka haluavat inspiraatiota työelämäänsä). Emme puhuneet lapsista, miehistä emmekä laihduttamisesta vaan toisistamme sekä tietenkin politiikasta, rahasta ja työelämän haasteista. Miksi teemme, mitä teemme ja olemme, mitä olemme? Ja ennen kaikkea, mitä me haluamme tehdä ja olla?

Olen ollut huomaavinani, että tämä kysymys nousee keski-iän kynnyksellä mieleen. Oman tahdon pohtiminen on ollut vaikeaa muillekin kuin minulle ja toivoin, että bileet toimisivat alkusysäyksenä, josta kukin saisi ottaa mukaan juuri sitä, mitä tarvitsee.

Minä lähdin mukaan spin-offiin, jonka nimesimme "sparrausryhmäksi". Kokoonnuimme viime viikolla ensimmäistä kertaa viisihenkisen ryhmän kanssa, johon kuului neljä johtaja-nimikkeellä työskentelevää nelikymppistä naista ja yksi väitöskirjan kasannut asiantuntija. Tunnistimme, että kärsimme kaikki yksinäisyydestä.

Yksinyrittäjän yksinäisyys on absoluuttista. Siirtyminen työyhteisöstä omilleen oli paitsi jännää myös pelottavaa, koska olin yhtäkkiä vastuussa kaikesta. Välillä oikein huimasi, kun tuntui etten muista mitä kaikkea pitäisi muistaa. Hiljalleen sain soolourani rutinoitua, minkä kautta varmuus alkoi kasvaa, mutta yksinäisyys ei poistunut mihinkään.

Ikigaihin on vielä vähän matkaa.
Työyhteisössä koettu yksinäisyys taas on suhteellista ja riippuu mm. asemasta. Erityisesti silloin kun siirtyy saman yrityksen sisällä johtavaan asemaan iskee kulttuurishokki. Kukaan ei enää kerro, miten tulisi toimia. Palaverit eivät ala ilman meitä, me saamme päättää, meiltä kysytään ja meitä kuunnellaan. Siitä syntyy vuorovaikutustyhjiö. Johtajaa kavahdetaan lounaspöydässä.

No mitä sitten, jos palautetta ei tule? Oivoi. Mistä aloitan?

Vaikka suurin osa meistä työskenteli osana työyhteisöä, omaa suoritusta ei välttämättä huomioi kukaan. Näkymättömyys on turhauttavaa. Emme saa mistään sparrausta tai palautetta, joka auttaisi kehittymään. Ainoaksi palautteeksi on muodostunut työvuosien tuoma kokemus työilmapiirin käyttämisestä indikaattorina: jos vaikuttaa siltä, että töihin on kiva tulla, puurot eivät ole akuutisti hellalla. Mutta tästä asetelmasta jää puuttumaan tieto, miksi ihmiset viihtyvät ja voisiko jotain tehdä vielä paremmin? Virheistä kuulee aina, mutta onnistumisista ei juuri koskaan. Huomaatko niitä itsekään?

Johtaminen (myös itsensä johtaminen) pitäisikin nähdä taitolajina, jossa voi kehittyä paremmaksi, eikä minään automaattisena palkintona työvuosista, jonka jälkeen siirtyy jollekin guru-tasolle. Toiseksi, luulemme olevamme tietoisia omista vahvuuksistamme ja heikkouksistamme, mutta mistäs tiedät, etteivät ne ole pelkkää kuvitelmaa?



Minun on ollut vaikea erottaa työvuosien tuomaa osaamista ja sitä, mitä muut pitävät vahvuuksinani. Olen vuosien mittaan oppinut vetämään monimutkaisia it-hankkeita. Muistan edelleen kuinka hämmästynyt olin, kun kuulin ensimmäistä kertaa itseäni luonnehdittavan luovaksi. Mmmitäh?
Ja etten olekaan huono matematiikassa. Aijaa?
Ja että saan väännetyksi romaanin, vaikka artikkelissa, jossa luetellaan tehokkaan ihmisen 10 luonteenpiirrettä, yksikään kohta ei oikein istu.

Olen oppinut rakastamaan palautetta. Lähden siitä, että se on sparrausta, ajatusteni peilausta ja jatkokehittämistä eikä siitä tarvitse vetää kilareita sen enempää kuin kaivautua perunakellariin häpeämäänkään. Kritiikki kannattaa aina ottaa vastaan kiitollisena ja miettiä, miten homma hoidetaan kotiin ensi kerralla? Mutta yhtä lailla olennaista on nähdä, mikä meni hyvin. Onnistumisista oppii aivan kuten virheistäkin.

Kirjojen (ja blogien!) kirjoittaminen on äärimmäisen palkitsevaa puuhaa, sillä saan koko ajan peilattua tekemisiäni jonkun toisen silmin sekä kehujen että kritiikin kautta. Lukijat kertovat oman näkökulmansa, kustannustoimittaja on hellä mutta armoton, romaaninlukijat nostavat tarinasta esiin kohtia, joita en ollut ymmärtänyt merkityksellisiksi. Ja aina kun kuulen että lapsi haluaa lukea Pikkiksiä yhä uudelleen uudelleen, sieluni laulaa kuin Mariah Carey konsanaan.

Tapaamme sparrausryhmän kanssa neljä kertaa vuodessa samalla formaatilla: jokaisella on käytettävissään vartin puheenvuoro. Ensimmäinen sessiomme on maaliskuussa ja aloitamme maailman vaikeimmalla teemalla: itsekehulla. Maltan tuskin odottaa. Onneksi tiedän, että kaikki muutkin ovat aivan yhtä kusessa pelkästä ajatuksesta.


12.1.2020

Dear Eki, makeanhimo katosi



Moi, olen Katja ja olen ollut 22 päivää ilman irtokarkkia.

Pfft, sanoo siellä joku. Ei temppu eikä mikään! Mutta on se, minä rakastan karkkia. En ole pitänyt vastaavaa karkkitaukoa hyvin, hyvin pitkään aikaan. Viimeksi kun päätin pitää sokerilakkoa (karkkiövereiden jälkeen) kärsin vieroitusoireista säännöllisesti. Mikään ei auttanut. Kaikki artikkelit, joissa kerrottiin viisi vinkkiä sokerihimon taltuttamiseksi saivat nauramaan.
Vaihda karkit taateleihin!
Muista itsekuri!
Pidä huoli ruokarytmistä!

Ainoa vähänkään pätevä neuvo oli, että älä osta karkkia kotiin. Onneksi sitä voi ostaa töihin. Ha. Lopputulos oli pettymys. Kun vuoden paaston jälkeen päätin lopettaa, kylläpä maistui hyvältä – toisin kuin artikkelissa väitettiin.

Mutta tässä karkkilakossa on epäilyttävä twisti: se perustuu vapaaehtoisuuteen. Kun huomasin joulun tienoilla, että en jaksakaan syödä The Rise of the Skywalkeriin ostettuja leffakarkkejani loppuun, en ollut erityisen huolissani. Kyllä se sisäinen ääni, joka huutaa pantteripussia iltapäivästä ja joskus aamupäivästäkin, sieltä takaisin tulee. Viimeistään kun arki alkaa, työrytmi kiihtyy, nukun vähemmän, en ehdi syödä lounaita ja PMS iskee, glukoosifruktoosisiirappi alkaa taas houkutella. Mutta tervapiru vieköön, ei se ole alkanut.

Niin että mitä helvettiä? Olen ihan tosissani yrittänyt miettiä, mikä minua vaivaa.

Olenko ruvennut syömään lisäravinteita? En. Päinvastoin olen unohtanut taas taas syödä d-vitamiinia.

Olenko raskaana? No, pyhä sylvi sentään.

Uusi ruokailurytmi? I wish.

Onko stressitasoissa tapahtunut muutosta? En ole erityisen stressiherkkä, joten en osaa sanoa.

Järkytyinkö Star Warsin käänteistä niin että ruokahalu lähti? Ehkä. Koska itkin kyllä vuolaasti (tietäjät tietää).

Aivokasvain? Todennäköisesti.

Tai sitten olen vain muuttunut vihreäksi kuulaksi, joiden suhteen en varsinaisesti joulun alla kursaillut.

Mutta ihan kiinnostuksesta: onko kenellekään muulle käynyt näin? Meneekö tämä ohi? Onko tämä joku vaihdevuosioire, josta kukaan ei puhu vaikka pitäisi? Tiedän, että oma mutsini (jonka en koskaan muista olleen makean perään) lakkasi jossain vaiheessa syömästä rakastamiaan lakuja, mutta veikkaan hänen säädelleen makeanhimoaan tupakoinnilla. Jota en siis ole aloittanut.

Ehkä kannattaa vaan iloita niin kauan kun tätä kestää.




8.1.2020

Talviloma, johon kuuluu talvi



Kuulun siihen häviävän pieneen talvikoulukuntaan, joka ei piittaa lumesta. Olen arkipragmaatikko. Vaikka valkoinen maailma on periaatteessa kaunis ja valoisa, lumi aiheuttaa vain muutenkin tiukkoihin aikatauluihin lisää kireyttä kun pyöräily menee vaikeaksi. Pakastuneessa loskaröpelössä ei nimittäin aja edes nastarenkailla. Olenkin ollut lähinnä helpottunut siitä, että lämpötila on pysytellyt plussalla, tähän asti.

Mutta olen valmis myöntämään, että pitkähkö joululoma ilman minkäänlaista talven häivääkään oli hieman vaikea. Lautapelien ja leffojen kanssa (mikä helpotus, kun Snadikin pystyy jo lukemaan tekstitystä!) saa toki aikaa kulutettua tiettyyn rajaan asti, mutta sen jälkeen kaikki olivat valmiita hyppimään seinille. Emme juuri viettäneet aikaa ulkona – mitä ihmettä siellä edes teoriassa voisi tehdä paitsi seistä kuralätäkössä? En kehtaa kersojakaan pakottaa jatkuvaan tuuleen ja vesisateeseen, johon en itsekään haluaisi lähteä.

Tuli vähän hiihtoa ikävä. Sitä on tiedossa talvilomalla, joka toivottavasti menee lumisemmissa merkeissä! Jännää. En ihan rehellisesti muista, olenko koskaan hiihtänyt hiihtolomalla.

Olemme yleensä viettäneet talviloman muutama tuhat kilometriä etelämpänä uima-altaan äärellä, mutta tällä kerralla päätimme pysyä kotimaassa hiilijalanjälkisyistä: lentäminen on toistaiseksi pannassa.

Aloitin kohdetunnustelut hyvissä ajoin, mutta kohteen valinta oli järjettömän vaikeaa. Huomasin, että tässä oli vähän sama ongelma kuin siinä maata pitkin matkustamisessa viime keväänä: olin niin tottunut lentämään, etten tiennyt, mistä Euroopan junamatkoja edes ostetaan. Olen matkustanut aina etelään enkä ikinä Suomessa. Siinä missä osaan valkata rauhalliset hotellit, joissa on lämmitetty lasten allas, en tiedä kotimaan hiihtokeskuksista mitään.

Viime talvena oli hetken aikaa viereisellä niitylläkin kelpo ladut.

Kaikki hakukoneen antamat kohteet olivat laskettelijoille, mutta rinteet eivät ole minun juttuni, eivät ole koskaan olleet. Yritin etsiä luontoelämyksillä, maisemilla ja latukartalla pröystäilevää murtsikkakeidasta, joka lupaisi, että perinteisen latuja ei ole tallattu sileäksi sohjoksi ja reitillä saa hiihtää ihan rauhassa. Ja että rannasta löytyy savusauna ja avanto ja hotellin aamiainen on laadukas ja tarkkaan valittu. Vaikeaa oli, erityisesti kun uskoni lähimatkailuun on valmiiksi heikko.

Kun osaaminen loppui, turvauduin someen: eniten ääniä sai Vuokatti, josta sain syyskuussa  ilmeisesti paikan viimeisen hotellihuoneen. Vuokatti vaikutti tarjonnaltaan monipuoliselta mestalta, josta löytyy myös tennistä, jos lunta ei sattuisi olemaan sielläkään. Lapsiperhehelvetin välttää kuulemma majoittumalle muualle kuin kylpylään. Nyt lähinnä arvomme, pitääkö kamojen kanssa lähteä sittenkin autolla, sillä jos juna on myöhässä, hiihtobussi ei kuulemma odota, ja paikan päällä tarvitsee autoa.

Jännittää, mutta vääristä syistä.

Missä te hiihtoloman vietätte? Ja jos olette Vuokatin asiantuntijoita, vinkit ovat tervetulleita!

1.1.2020

Mistä 2020 tehty? Rakennushommista, yläasteesta ja kristallihäistä nyt alkuun



En juuri koskaan ajattele tulevaisuutta. En suunnittele elämääni enkä aseta muita tavoitteita kuin kalenterimerkintöjä pakollisista palavereista. Miksi? Koska elämä tuntuu menevän ihan omia polkujaan suunnitelmistani piittaamatta. Edellisen vuosikymmenen aikana menetin äitini, sain toisen lapsen, kirjoitin kaksi tietokirjaa, yhden romaanin, kaksi lastenkirjaa ja tarinakokoelman, vaihdoin työpaikkaa kaksi kertaa ja ryhdyin lopulta yrittäjäksi. Loppumetreillä ostin tontin enkä eronnut. Taikuri on itsekin yllättynyt tempuistaan.

No, seuraavat jutut nyt ainakin ovat edessä – ellei sitten tule jotain yllättävää vastaan.

1. Kirjarintamalla on vilkkaampaa kuin koskaan! 

Juuri kun vannoin, että lopetan tämän taloudellisesti kannattamattoman kirjojen tuhertamisen, kuulin, että olemme kollegani Inan kanssa viiden parhaan joukossa Storytel Awardsin palkintoehdokkaana Arkisatuja aikuisille -kirjallamme! Tuikituntemattomille kirjailijoille kaikki tällaiset tunnustukset ovat motivaation kannalta tärkeitä muistutuksia siitä, että vaikka kirjamme eivät bestsellereitä olekaan niin joku kuitenkin tykkää. Äänikirjapalkinto jaetaan maaliskuussa, joten alan kiillottaa korkkareita heti loppiaisen jälkeen.

Piirros: Annukka Palmén

Tulossa on – tietenkin – myös lisää kirjoja.

  • Pikkiksen kolmososa Pikkis ja talvensiemenet julkaistaan (tällä kertaa kustantajan kautta) heti loppiaisen jälkeen. Kuvituksista päästiin sopuun ja jännityksellä odotan, miten tarina otetaan vastaan! Kirjoittelen siitä lisää vielä myöhemmin, mutta luvassa on ihan kunnon seikkailu, johon kuuluu riitaa, mulahduksia ja sumusilmiä!
  • Syksyllä ilmestyy toistaiseksi vielä salainen tietokirjaprojekti, jossa toimin haamukirjoittajana. Tämä on minulle kirjoittajana ihan uusi aluevaltaus, mutta onneksi aihe on tuttu.
  • Vuoden mutsit luetaan äänikirjoiksi kevään aikana! Ruotsalainen äänikirjakustantamo otti Satuun ja minuun meihin yhteyttä ja kyseli kiinnostustamme kirjoja audiomuotoon. Ja kyllähän meitä kiinnosti!
  • Työn alla olevaa aikuisten romaania en uskalla luvata kevääksi, mutta syksyksi ehkä. Jos keksin kenet pitää tappaa. Haha.



2. Jatkan yrittäjänä.

Noin muuten työelämä on täysi kysymysmerkki, kuten yksinyrittäjällä tuppaa olemaan. Epävarmuudensietokykyni on venynyt aika lailla. Suurin siivu toimeentulosta tulee konsultointihommista ja vähän pienempi siivu tämän blogin kaupallisista yhteistöistä. Kirjailijan näkökulmasta tilanne on aika heikko: jos apurahoja ei tule (kuten ei tullut), kirjamyynneistä saa valitettavasti vuodessa kasaan noin yhden kuukauden laskutuksen. Kannattaa siis huutaa hurraata aina kun saan soitettua kauppakelloa blogiyhteistöiden kunniaksi, sillä niillä laskuilla tämä kirjoittaminen rahoitetaan. Yrittäjäelämä on siis jokseenkin hallinnassa, mutta en sano ei, jos vastaan tulee unelmaduuni maailmanparannushommissa.

3. Yläaste

Niin, Skidi täyttää kesällä 13 vuotta ja jättää taakseen ala-asteen. Olen virallisesti teini-ikäisen äiti. En pysty vielä täysin käsittelemään tätä asiaa, vastahan se tönötti reppunsa kanssa siinä ekaluokkalaisten jännityksestä kankeassa jonossa. Kevään aikana saamme myös tietää saako hän jatkaa musaluokalla.




4. Rakennustyömaa. 

Täytyy myöntää, että tätä käännettä en nähnyt tulevaksi. Ostimme hyvin lyhyen harkinnan jälkeen sympaattisen rantatontin, mikä käynnisti keskustelut isoista asioista: mitä ihmettä tahdomme tehdä kun lapset muuttavat pois kotoa? Missä aiomme asua, mitä teemme työksemme, kuka meitä tarvitsee ja missä. Toiseksi kumpikaan meistä ei käytännössä tiedä mitään rakentamisesta, vaikka lapsuuden mielenmaisemani koostuikin pitkälti keskeneräisistä taloista, keltaisista salaojaputkista, leca-harkoista ja sahanpurusta. Hyvät uutiset ovat että toistaiseksi olemme olleet kaikista suunnitelmista liikuttavan yksimielisiä ja saamme harjoitella ihan ensiksi tien ja laiturin kanssa.

5. Kristallihäät

Kun olimme häämatkalla Azoreilla kesäkuussa 2005, joku kanssaturisti kertoi olevansa viettämässä siellä 15-vuotishääpäiväänsä. Muistan olleeni hieman hämmentynyt siitä, että avioliitto todella voi kestää niin pitkään (terveisiä perheestä, jossa molemmat vanhemmat olivat kolmeen kertaan naimisissa). Ja nyt sitten olemme samassa tilanteessa eikä se tunnu miltään saavutukselta tai edes ikuisuudelta vaan ihan eletyltä elämältä. Kyyti on ollut välillä aika helvetin pomppuisaa, mutta olemme ehkä vihdoin oppineet erottamaan, mitkä vaikeudet ovat kiinni meidän vuorovaikutuksemme puutteista ja mitkä johtuvat jostain muusta.

Joku joskus sanoi, että kun puhuu unelmistaan ääneen, ne toteutuvat. Enpä tiedä. Joskus puhuminen tuntuu olevan varma tapa saada koko asia haudatuksi kolmeksi vuodeksi. Ehkä turvallisinta onkin toivoa, että eteeni tulee omituisia käänteitä ja yllätyksiä ihan niin kuin tähänkin asti ja ymmärrän niihin tarttua, kun aika on.

Ps. Otin muuten tämän läppärini käyttöön 1.1.2010 ja mylly pelittää edelleen. Käytännössä melkein jokainen kirjoittamani teksti on siis tästä näppiksestä lähtöisin. Ei huono.

30.12.2019

Talven jännin eläinretki

Kaupallinen yhteistyö: Korkeasaari



– Mikä se oli, Skidi kysyi ääni värähtäen.

Kuulosti siltä kuin joku olisi romauttanut takanamme kasan tyhjiä pulloja maahan ja ne vierisivät kumeasti rohisten hiekkatietä alas. Kesti hetken ennen kuin tajusin. Kahden metrin päässä meistä hiippaili leijona. Se oli hiipinyt pimeässä äänettömästi viereemme emmekä olleet huomanneet sitä lainkaan. Seuraavasta äänestä ei tarvinnut erehtyä: valtava karjaisu pudotti kaikilta pipot silmille. Pikkupakkanen ei selvästi suomalaistunutta aasianleijonaa haitannut pätkääkään. Onneksi välissä oli tukevanoloinen lasiseinä.

Myönnän: en tiennyt, että Korkeasaari on talvella auki. Ei ollut tullut mieleenkään. Ajattelin, että se sulkisi ovensa syksyllä kuten kaikki muutkin suomalaiset ulkoaktiviteetteja tarjoavat palvelut laskettelurinteitä lukuunottamatta, mutta en ajatellut asiaa loppuun asti: Suomeen valikoidut eläinlajit nimenomaisesti viihtyvät viileässä ilmastossa ja ottavat rennosti kesähelteillä.

Kun kävimme välipäivinä yhdistämässä isolla porukalla valotaiteen ja eläinretken (Korkeasaaressa kähisee uusi lumileopardi!), tajusin että Korkeasaarihan on talvella hyvinkin pätevä kohde ja jopa parempi kuin kesällä – ellei ole tullut katsomaan karhuja. Kauneimpina hellepäivinä kylmänkestävät lajit kuten ilves, siperiantiikeri ja mongolianvillihevonen lekottelevat korviaan heilutellen varjoissa, mutta lumesta ne suorastaan ilahtuvat.

Lämpimän ilmaston edustajat kuten kengurut, pesukarhut, skunkki ja pikkuvuohet viettävät talven sisätiloissa yleisöltä piilossa, mutta esimerkiksi berberiapinoiden ja riikinkukkojen sisätiloihin pääsee visiteeraamaan myös talviaikaan. Ja koska yleisöä on talvella vähemmän, me ihmiset toimimme erinomaisena viihdykkeenä elukoille. Ainakin kuhertajagasellit tuijottivat meitä hyvinkin uteliaasti.


Saimme kaikki halvauksen myös tästä hämärässä hyvinkin luonnolliselta näyttävästä tiikeristä.

Mikko Kunnarin videotaideteos oli suorastaan hypnotisoiva.

Korkeasaaren sillalta näkyi myös luonnon valotaidetta parhaimmillaan: pakkaspäivän auringonlasku.

Pimeyskään ei haittaa. Jotkut eläimet menevät hämärän tullen yöpuulle, mutta ilta-aktiiviset lajit vasta aloittelevat puuhiaan. Paksussa talvikarvassa tepastelevilla kameleilla ja aavikkoketulla ei ollut kiire nukkumaan. Sitäpaitsi seurueemme mielestä hämäriin aitauksiin tähyileminen oli puolta jännempää kuin valoisassa: kun aidan takaa kuuluu ääniä ja liikkuvat varjot eivät saa heti muotoaan, välillä joutuu kysymään, kumpi pää on kumpi pää.

Vaihteluakin löytyy. Jos nahka-apinoille tulee toppatakeissaan kylmä, pääsee tropiikin tunnelmaan helposti suuntaamalla Amazoniaan ja Africasiaan, jossa menevät rillit huuruun jo eteisessä. Päiväntasaajan tunnelmissa voi ihastella Coco-laiskiaista, pientä sinistä liskoa ja sympaattista tomaattisammakkoa.



Jos siis etsit tekemistä vuodenvaihteeseen, suuntaa saareen:LUX Helsinki -valotaidefestivaali on auki 8.1. asti, joten saat sisäänpääsylipun hinnalla myös kulttuurielämyksen ja sujautettua euron lumileopardien suojeluun. Suosikkini oli muuten Mikko Kunnarin videotaideteos, jossa häivytetään ihmisen ja eläimien välistä eroa.

Kuten aina tältä saarelta poistuttaessa kysymys esitettiin jo sillalla: "milloin tulemme uudestaan?". Koska osasin odottaa kysymystä, vastauksenikin oli valmiina: heti kun toteemieläimeni pesukarhu herää talviuniltaan. Eikä kevääseen nyt enää ihan hirveän pitkä aika ole.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...