Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

18.9.2020

Asuuko sänkysi alla murhaaja?

Tällaiset kuumottavat kärryt tulivat lenkillä vastaan.
Heti muistui mieleen lapsuuden kauhujuttu vihreäkyntisestä nukesta. 

Lähdin eilen illalla koiran kanssa kävelylle. Missään ei ollut ristinsielua ja oli jotenkin erikoisen pimeää, ehkäpä muutama keltaista valoa hohtava katulamppu oli sammunut ratkaisevista paikoista ja lisäsi pimeyden tuntua. Tuuli narisutti edelleen puita ja puuskissa haapojen latvuksista kuului raskaita huokauksia. Mietin, että tällä tavalla alkavat dekkarit, mutta tunsin oloni lähinnä kotoisaksi ja kiskoin vaan huppua tiukemmin silmille.  

Kävimme taannoin kollegoiden kanssa mainion lounaskeskustelun peloista. Kävi ilmi, että klassinen murhaaja, joka piilottelee sängyn alla tai tunkee omakotitalojen avonaisista ikkunoista sisään heti kun silmä välttää, kaupungissa ja mökillä, on suosittu pelko. Huomasin, etten pystynyt samastumaan. Olen asunut maan tasossa lapsesta asti, korvessa ja kaupungissa, yksin ja perheen kanssa, enkä pelkää yhtään. Voin käydä suihkussa suihkuverho edessä, viihdyn yksin mökillä enkä laita yöksi turvalukkoa. Jos meille tulisi joku yöllä, hän kompastuisi ensimmäiseksi eteisen kenkämereen. Olohuonetta taas on vaikea selvittää ilman astumista vinkuleluansaan. Nykyään murtautuja herättäisi tietenkin myös Eddien, jolla on ikäisekseen jo aika uskottava haukkumisääni vaikka ulkomuoto ei kovin pelottava olekaan. 

Pelkojen ääneen selittäminen alkoi tietenkin naurattaa. Asumme valtavan turvallisessa maassa, jossa vallitsee vankka yhteiskuntarauha, murhaajia ei vilistele sielä täällä. Lisäksi ajatus sängyn alla vaanivasta murhaajasta, jonka voi välttää hyppäämällä sängystä vähän kauemmaksi, on rationaalisesti ajateltuna täysin hassu, mutta eihän peloilla ole välttämättä mitään tekemistä järjen kanssa. Pelkoa vastaan toimiminen tuntuu pahalta. Pelko on niin voimakas ja valtavan helposti syttyvä tunne, että sitä käytetään hyväksi vallantavoittelussa mitä moninaisimmin keinoin. Venäjän oppositiojohtajan myrkyttäminenkin vaikuttaa enemmän shown puolesta tehdyltä kuin tarkoituksenmukaiselta murhayritykseltä. 

Piti oikein ruveta kaivelemaan, mitä itse pelkään. En oikein mitään klassista, hämiksetkin ovat mielestäni mukavia veijareita. Sotaa? Ilmastonmuutosta? Yksinäisyyttä? Kyllä, mutta en aktiivisesti. Voiko tätä avata sitä kautta, mistä näen painajaisia?

Painajaiseni eivät juuri koskaan koske sitä, että minulle tapahtuisi jotain. Minä olen yleensä eksyksissä omituisissa taloissa, jumissa sinne tänne sinkoilevissa hisseissä tai yritän pelastaa maailmaa yksin, mutta en ole itse hengenvaarassa. Jonkinlaisen ahtaanpaikankammon näistä kyllä tunnistaa. Estonian jälkeen en ole ollut laivassa enää ollenkaan yhtä hyvällä fiiliksellä kuin aikaisemmin.

Sitten keksin: autot! Minä pelkään sitä, että lapsille sattuu jotain ja tämä pelko kiteytyy nimenomaan autoilijoihin, joista varoittelen päivittäin. Olen pelkoni kanssa hyvin ennakkoluulotonta mallia: ihmisen taipumus yliarvioida kykynsä on universaali. Minua epäilyttävät kuskeina niin vanhat kuin nuoret ajokortin omistajat sukupuoleen katsomatta, myös minä itse. Autolla ajaminen on täynnä riskejä, auton toimintahäiriöitä, sekavia liikennemerkkejä ja kylttejä, yllättäviä tietöitä, arvaamattomia tielläliikkujia ja omia arviointivirheitä. Lisäksi näen hemmetin huonosti ulos, koska selkäni on lyhyt ja säädöt ovat paskat. En ymmärrä miten kukaan voi pitää autoilusta. Brrr.

Mutta avaan keskustelun: kerro pelostasi! Tuleeko murhaaja ikkunasta vai halvaannutko käärmeen näkemisestä? Onko pelossa mitään järkeä vai ei? Oletko joutunut työstämään jotakin pelkoa?


14.9.2020

Koiranpentu 3 kuukautta – miten arki sujuu?


Rips rips rips.

Tuhi tuhi. Nuusk nuusk.

Tiedän jo, mitä on tulossa. Yritän teeskennellä nukkuvaa ja pitää naaman peruslukemilla.

Tömps. Harmaa, lämmin tassu mätkähtää poskeeni. Kun kohotan päätäni, kuuluu tiheä kopkopkopkop, kun häntä alkaa takoa lattiaa. Jos haluaa välttyä superinnokkaalta naamapesulta kannattaa toimia nopeasti ja vetää peitto korville. Pentu ulottuu jo kevyesti sängyn reunan yli.

Kelloa ei tarvitse katsoa, se on seitsemän. Ensimmäiset kahdeksan aamun herätyskellot alkavat pimputtaa ihan pian ja talo herää. Eddie on nukkunut iltakymmenestä lähtien, käynyt vain iltapisulla puoli kahdentoista maissa. 

Elämää koiran kanssa on nyt takana reilu kuukausi ja meillä menee hämmästyttävän kivasti. Päivärutiinit ovat muotoutuneet hiljalleen ja tappiot pahimmasta järsimisvimmasta rajoittuivat Koti-insinöörin kuulokkeisiin, muutamaan laturiin, Skidin ET-vihkoon ja minun (ei-paraati) lenkkareihini. Naskalit ovat rei'ittäneet ihmisnahkan lisäksi myös muutaman kalliihkon neuleen, mutta nykyään kaikki muistavat jo vaihtaa peuhaamisvaatteet päälle. 

Sen sijaan hyviä uutisia on vaikka kuinka.


Kotimme on käytännössä lätäkkövapaa, vahingot ovat ihmisten mokia. Meillä ei koskaan ollut sanomalehtiä lattialla (...koska meille ei tule enää sanomalehtiä), mutta pissitystiimi oli alusta lähtien motivoitunut ja takapihan ovi koko ajan auki kiitos lämpimän elokuun. Aika nopeasti kersatkin tajusivat, että "kohta" ei oikein toimi koiran hoidossa. Siinä vaiheessa, kun koira oli syömässä, lenkitysvuorossa olevan on seistävä kengät jalassa eteisessä panta ja hihna valmiina – tai muuten sai käyttää rättiä. Nykyään, jos hätä iskee lenkkiaikojen ulkopuolella, tyyppi hipsii ulko-oven eteen istumaan. Jos kukaan ei huomaa tätä elettä, hän päästää ououou-äänen, jolla viimeistään saa ihmisiin vauhtia. Pidätyskyky on jo aika hyvä ja yöllä ei tarvitse enää käydä välipisulla. 

Halusimme jättinössykän, saimme jättinössykän. Eddie on kuukaudessa tuplannut painonsa: meille saapunut nelikiloinen peruna painoi 12-viikkoisena eläinlääkärin vaa'assa huikeat 8,5 kiloa ja on kuulemma aivan ihannepainossaan. Tämä kehitys antaa tukea sille hämmennykselleni, että ruokaa menee edelleen neljä kertaa päivässä eikä mitään merkkejä näy siitä, että yksi annos jäisi syömättä. Karvainen keittiöassistentti päivystää myös tiiviisti jokaisen ruoanlaittajan varpaiden päällä, jos jotain tippuisi. Ja tippuuhan sitä, kuulemma "vahingossa" ja "koska se näytti niin surulliselta". On aloitettava jonkinlainen omien kakaroiden kovuuskasvatus.

Keskustelen nykyään ihan hemmetisti tuntemattomien ihmisten kanssa. Moi, sopiiko tulla tervehtimään. Päiväkodista tuttu ihmisten nimeämistyyli on vain vaihtunut koiriin (vastaan tuli tänään Brunon / Jalin / Leon / Nalan omistaja). Hihnassa viipotetaan päivä päivältä tarmokkaammin ja lenkkien kesto on venähtänyt jo yli tuntiin. Parasta on vedessä pläiskiminen. Koirakavereitakin on kertynyt jo vaikka kuinka ja parhaita kavereita ovat ne, jotka eivät arastele railakastakaan menoa. Snadi totesi hieman järkyttyneenä erään riehunnan yhteydessä, että koirien leikkisäännöt ovat ilmeisesti vähän erilaiset. Jep. Pienet peppuhaukkaukset kuuluvat asiaan.

Keskusaltaaseen bojoinkkaaminen best.

Eddie osaa jo vaikka mitä. Käytös alkaa hiljalleen rauhoittua kaikista hepulinaskaliherkimmästä vaiheesta, mikä on erittäin hyvä, sillä ulottuvuus on lisääntynyt ja sitä kautta myös mahdollisuudet. Tempuista tärkeimpänä on treenattu kontaktia ja luoksetuloa, mutta eniten meillä käytetään suun tyhjennykseen määräävää komentoa "jätä". Viimeksi suusta putosi puolikas myyrä. Ewww. Ainoastaan yksinoloa on ollut haastavaa harjoitella, sillä näissä olosuhteissa meillä on melkein koko ajan joku himassa. 

Elämä koiravauvan kanssa on ollut sekä erilaista että samanlaista kuin muistelin. Olen hirmuisen tyytyväinen rotuvalintaan ja juuri tähän yksilöön. Lammaskoira on luonteeltaan paljon pehmeämpi kuin terrieri, mutta silti rohkea ja hyvin itsenäinen ja valmis kaikkeen paitsi sateessa ulkoiluun. Eddie on rotunsa edustajana hyväntahtoinen junttieinari.

Olen ylpeä myös perheenjäsenistä, jotka ovat hienosti oppineet koiran tavoille. Koiran kanssa on sekä hyviä että huonoja hetkiä, lapsihan sekin vasta on. Mutta sen minkä kakkapussin unohtamisessa häviää, turkkiterapiassa saa takaisin. Ja sitä on ollut tarjolla päivittäin kaikille sitä kaipaaville. 

10.9.2020

Jos lapsi käyttäytyy hyvin, onko se geenien vai kasvatuksen ansiota?



Sain viime viikolla ilahduttavan Wilma-viestin: Snadi oli välitunnilla mennyt selvittelemään välikohtausta, jossa tyttö oli jonottanut keinuun, mutta hänelle annettukaan vuoroa. Snadi oli nähnyt tilanteen, mennyt ensin lohduttamaan tyttöä ja neuvonut sitten häntä kertomaan tilanteesta välituntivalvojalle. Koska tyttö ei ollut itse uskaltanut, Snadi oli kysynyt, saisiko hän käydä raportoimassa asiasta hänen puolestaan ja saanut luvan. Sen jälkeen keinuvuorot jakautuivat taas tasaisesti. Opettajalta tuli kiitokset kotiin.

Tällaiset viestit aiheuttavat tietenkin vanhemmassa akuuttia pakahdutusta. On paljon tärkeämpää olla kiva ihminen kuin hyvä matikassa, koska toista on helpompi opetella jälkikäteen. Eräs ystävätär sitten totesi, että kotona on tehty jotain oikein. 

Ei kai nyt sentään? 

Kun Skidi sai kiitosta samantyyppisestä asiasta, ajattelin, että hän nyt vain on sellainen, kiltti. Mutta kun Snadi on hieman eri maata.

Hän on vihonviimeinen slurkki, joka aina keksii keinon laistaa kotitöistä, syödä herkkuja kaksin käsin ja huijata lisää ruutuaikaa. Hyvin usein hänen pääasiallinen tavoitteensa on selvitä mistä tahansa tehtävästä mahdollisimman nopeasti, laadusta viis. Hänen huumorintajunsa on hyvin vessasanakeskeistä ja hän on löytänyt satoja tapoja, joilla ajaa isosisko hulluuteen (mikä on tosin aika helppoa). Mutta sitten on tämä toinen puoli, joka vilahtelee käytöksessä päivittäin: päättäväisyys, avoimuus, rohkeus ja oma-aloitteisuus. Jos jossain näkyy vääryyttä, se on korjattava. Snadi olisi ihan kauhean huono rikoskumppani, sillä hän kävisi takuulla vasikoimassa kaiken heti kun suunnitelmat olisivat valmiina. 

Olen ajatellut sen niin, että geenit tarjoavat jonkinlaisen temperamentin maaperän, jota kasvatuksella voi vahvistaa, mutta mikä sen kasvatuksen osuus tässä oikeasti on? Olisi ollut ihan mahtavaa, jos tästä olisi saanut "Viisi vinkkiä: näin onnistut kasvattajana" -tekstin, mutta kun en saa kiinni siitä, mitä olemme tehneet oikein. En ole ollenkaan varma, olenko ollut ymmärrettävä, looginen ja rakentava tunteiden sanoittaja tai edes hyvä esimerkki. Impulssikontrollini on säännöllisesti koetuksella tökkivän wifin, vaikeasti aukeavien pakettien ja astianpesukoneen täyttämisen kanssa. 

Sitäpaitsi lastamme ovat kasvattaneet lukuisat muutkin tahot meidän vanhempien lisäksi: varhaiskasvattajat, Pikku Kakkonen, opettajat, kantapää, naapurit, lastenkirjat, valmentajat, ystävät, sukulaiset ja ne kaverit, joiden kanssa tuli aina riitaa. Ja sitten on tietysti isosisko, joka on jaksanut motkottaa perseilystä ja väärinkäytöksistä paljon johdonmukaisemmin kuin me koskaan.

Ehkä tätäkään ei tarvitse ylianalysoida. Kivaksi ihmiseksi on monta reittiä ja yksi reitti on löytynyt. Jotain on tehty oikein, joten olkaamme vain siitä iloisia. 

2.9.2020

Minustako citymaalainen? Kun oikein haluat jotain

Kaupallisessa yhteistyössä Fennian kanssa*



Olen aina ollut hyvin varovainen rahankäyttäjä. Duunariperheessä tehtiin enimmäkseen järkihankintoja ja lama-ajan kokeneena totuin myös puheeseen siitä, riittävätkö rahat ruokaan. Tämä rahan rajallisuuden taju, ajatus rahan loppumisesta, ei kuitenkaan ole karissut mihinkään, ei edes silloin kun perin äitini. Pääsin opintojen ohessa nopeasti kiinni työelämään, mutta säännölliset tulot mahdollistivat pikemminkin säästämisen kuin kuluttamisen – enkä todellakaan ostanut uutta bilepaitaa joka perjantai. Minulla onkin ollut parikymmentä vuotta sukanvarressa vaihteleva määrä rahaa. 

Marraskuussa 2019 päätin kuitenkin tyhjentää tilini. Halusin pistää nimeni kauppakirjaan, jossa omistukseeni siirtyisi pala maata ja vähän mertakin Naantalista

Sain Pikkupoukaman, unelmieni mökkitontin, mutta samalla menetin turvallisuuden tunteeni. Taloudellinen puskuri, joka oli helpottanut mm. päätöstäni ryhtyä yrittäjäksi, oli nyt poissa ja leijuin epämukavasti tyhjän päällä. Itse ostoksesta olin kuitenkin hyvin varma. Johtoajatukseni on aina ollut, että pitää ostaa vain sellaista, minkä saa uudelleen kaupaksi – ja se pätee aivan kaikkeen. Se on mielikuvitusvakuutus, joka auttaa tekemään isojakin investointipäätöksiä.

Vakuutukseni joutui aika nopeasti kriittiseen tarkasteluun: koronakevät löi kahden yrittäjän pöytään ennennäkemättömän laskun. Kassavirta hyytyi paitsi minulta myös muusikolta, jonka tulot riippuvat täysin tapahtumista. Kun pidimme maaliskuussa kriisipalaveria, tontin myynti nousi tietenkin esille. Olimme yllättävän yksimielisiä: se on ihan viimeinen asia, mikä myydään. 




En ole tottunut tappelemaan tai pitämään kovin raivokkaasti kiinni mistään. En ole koskaan jaksanut kilpailla miehistä, sosiaalisesta hyväksynnästä, rahasta tai asemasta. Jos työpaikalla esiintyy jonkinlaista reviiritappelua, lähden mieluummin menemään kuin osallistun selkäänpuukotuskisoihin. Ei kiitos. Olen tästä piirteestä sekä ylpeä että pettynyt: ylpeä siksi, että hyvin harvoin alennun riehumaan mistään asiasta, mutta toisaalta se tarkoittaa myös sitä, etten koskaan tavoittele tosissani mitään. Tällainen tavoitteiden ja intohimojen puuttuminen on nykypäivän narratiivissa vähän laimeaa ja noloa, sillä ihmisellä pitää olla intohimoja. Minulla on voimakkaita mielipiteitä lähinnä yhdenvertaisuudesta, ympäristörikoksista, varhaiskasvatuksesta ja iltavirkkujen unensaannista, mutta muu saa minun puolestani olla. Jostain syystä kuitenkin halusin osallistua tontista käytävään tarjouskilpailuun. Miksi ihmeessä en luovuttanut kuten tapanani on? 

Kun terapeutti kysyi minulta muutama vuosi sitten, mitä minä elämältäni haluan, tuijotin naista hämmentyneenä. Miten niin? Kysymys oli kertakaikkisen outo enkä osannut siinä hetkessä vastata hänelle mitään, kohautin vain olkiani. Mutta asia jäi vaivaamaan. Mistä lähtien minä olen saanut haluta jotain? Onko duunarin ja yksinhuoltajan lapsena oppinut olemaan haluamatta mitään, kun ei kuitenkaan saa? Vai olenko vain pörrännyt kaikkien muiden halujen ja tarpeiden ympärillä niin pitkään, etten kertaakaan ole ehtinyt pysähtyä ajattelemaan, olisiko kenties minullakin jotain unelmia, joita haluaisin saavuttaa? 



Kyllähän niitä vastauksia alkoi hiljalleen löytyä.  

Halusin kirjoittaa kirjan, joten kirjoitin. Useammankin.
Halusin pois työelämän ulkokehältä, joten ryhdyin yrittäjäksi. 
Halusin vapautta tulla ja mennä, joten pistin parisuhteen pelisäännöt uusiksi.
Halusin omistaa pätkän rantaviivaa, joten ostin merenrantatontin. 
Ja nyt minulla on se koirakin, jonka haluaminen ei ole oikeastaan koskaan ollut epäselvää. 

Halusin kontrollin elämääni takaisin, sikäli kun sitä oli koskaan ollutkaan. Oman tahtonsa ilmaiseminen vaatii rohkeutta. Rohkeutta kysyä itseltään, miksi jotain tahtoo, rohkeutta sanoittaa toiveensa ja rohkeutta ottaa vastaan mahdollinen vastustus. Ja jos mukana on vielä rahallinen panos, rohkeutta tarvitaan kaksinverroin enemmän.

Halusin tontin siksi, että kokonaisuudessa yhdistyi sekä järki että tunteet. Järki siinä mielessä, että sain perintörahat fiksuun ja pysyvään käyttöön: omannäköiseeni elämään, jonka voin vuorostani jättää perinnöksi jälkipolville. Jos jossain vaiheessa saan kokonaan elantoni luovasta työstä voin ryhtyä citymaalaiseksi, jonka elämä jakaantuu sekä kaupunkiin että maalle. Tunteet taas siksi, että tuo pieni pala saaristoa kulkee jatkossa mukanani henkisenä tukena, vähän kuin Scarlett O’Haralle Tara. Pikkupoukama ja sen kaunis metsä ovat paikoillaan vielä silloinkin kun minusta aika jättää.

Olenko nyt tyytyväisempi? Todellakin olen. Ostin paljon enemmän kuin pläntin maata, jonne ei kulje vielä edes tietä. Minä ostin sielunmaisemani. Ostin mielenrauhaa. Ostin omaa tahtoa. Enkä kadu.

*Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.

31.8.2020

Lataa Koronavilkku


Latasin tämän sovelluksennään. THL:n tuottaman Koronavilkun pointti on mahdollisten tartuntaketjujen nopea katkaiseminen kaksisuuntaisesti. Jos siis sinulla todetaan koronavirustauti, saat terveydenhuollosta avauskoodin, joka syötetään sovellukseen ja sovellus varoittaa kohtaamiasi ihmisiä nimettömästi mahdollisesta altistumisesta. Jos taas joku kohtaamistasi henkilöistä ilmoittaa sairastumisestaan, saat itse sovellukseen varoituksen mahdollisesta altistumisesta ja toimintaohjeet.

"Sovellus laskee altistumiselle todennäköisyyden, joka riippuu kolmesta asiasta: miten kauan oltiin lähellä toista ihmistä, miten lähellä toista ihmistä oltiin sekä arviosta tartunnan saaneen henkilön tartuttavuudesta. Tartuttavuus lasketaan oireiden ilmaantumispäivän perusteella. Terveydenhuolto tallentaa tiedon oireiden ilmaantumispäivästä positiivisesta testituloksesta kertovan avauskoodin yhteyteen."

Sovellus on toteutettu fiksusti niin, että puhelimien kautta ei liiku mitään käyttäjädataa eikä sovellus kerää sijaintitietoja.

Suorat latauslinkit ovat:

Tämä oli ensimmäinen sovellus, jonka lataamisen yhteydessä toivoin, että a) sitä ei tarvitse käyttää millään tavalla ja b) voin jossain vaiheessa delliä sen hyvillä mielin.

Turvallista matkaa!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...