Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

19.9.2019

Hamsteri ruokakaupassa

Kirsikkapiirakka, resepti tämä mutta ilman päällismurua.


Meillä on nykyään aika vähän ruokahävikkiäArvatkaapa miksi? Koska minä en käy kaupassa. Perheemme ruokahuolto on suurimmaksi osaksi Koti-insinöörin vastuulla, joten hän hoitaa niin ruokakaupan kuin ruoanlaiton. 

Olen hävikkinäkökulmasta aivan kammottava asiakas. Minua ei pidä päästää hakemaan edes vessapaperia ilman vartiointia ellei odota että mukana tulee kaikkea muutakin, jota saatetaan ydinsodan varalta tarvita.

Tiedostan erinomaisesti, että mitä enemmän ruokaa on, sitä enemmän tulee myös ruokahävikkiä. En koskaan ota aamiaisbuffeteissa enempää kuin jaksa syödä ja pidän kunnia-asiana, että myös lapset tiedostavat oppivat ymmärtämään omat rajansa. Toivoisin ylipäätään, että ravintoloissa tilatun annokseen kokoon saisi vaikuttaa eikä kenenkään eteen kannettaisi ämpärillistä pastaa. Kotona en tuijota päiväyksiä ja pakkaan ruoan aina hyvin jääkaappiin ettei juusto kovetu ja margariini nappaa hajuja.

Mutta kun pääsen ruokakauppaan, tapahtuu jotain mystistä. Näen hyllymetreittäin pelkkiä mahdollisuuksia. Kas, rasia hyvännäköisiä kirsikkatomaatteja, hapankorppujahan nyt aina menee, täytyypä maistaa uutta soijajogurttia, pinaattilettuja on aina hyvä olla, otetaanpa varmuuden vuoksi sulatejuustoa ja kas, lämmin kauraleipä! Ja auta armias, jos näen punalaputettuja tuotteita. Nehän täytyy ostaa kaikki, ettei niitä vain heitetä kauppiaan toimesta roskiin.

Kööpenhaminan Motherissa tarjoiltiin juuri sopivankokoiset pizzat, ei konepellin kokoista lättyä.

Pahinta on, jos joudun hoitamaan viikonlopun ruokaostokset kun Koti-insinööri on poissa. Siinä projektissa mikään ei riitä vaan kahmin mukaani sekä eineksiä että kotiruokaa, ettei vaan lopu kesken. Ja koska mitään ei voi heittää pois, pakastin on täynnä jämärasioita, joille on todella vaikeaa keksiä käyttöä jälkikäteen.

On suht kiusallista huomata olevansa osa ongelmaa – tai jopa koko ongelma – asiassa, jonka suhteen vaatii tarkkuutta muilta. Mikä syndrooma tämä on? Miksi en vain suunnittele paremmin, tee kauppalappua ja laske, että meitä on vain yksi aikuinen ja kaksi lasta, joten wokkia ei tarvita prikaatille? Miksi en edelleenkään ymmärrä, että ruoka ei lopu? Ja liittyykö tämä jotenkin siihen takaraivossani kummittelevaan ajatukseen, ettei meillä ei ole rahaa ruokaan?

Syytän äitäni, koska hän ei voi puolustautua. Hän oli pula-ajan lapsena vahvasti ehdollistunut tavaran onnea tuovaan vaikutukseen ja piti kaikki kaapit jääkaapin mukaanlukien täynnä kaikenlaista. Lisäksi asuminen haja-asutusalueella tarkoitti sitä, että perjantaina auton takakonttiin ladattiin neljä muovikassillista ruokaa. Ehkä hamstraaminen on vain tapa, jonka olen oppinut vanavedessä, varsinkin kun koirat hoitivat aina jämät.



Jos olen saanut hallintaan muunkin kaman haalimisen, miksi en saisi haltuun ruokakauppaakin? Mutta mikä auttaisi? Mielikuvaharjoitteet, silmälaput, personal trainer? Tällä hetkellä johdossa on ajatus, että laitan ostoksille aina järkevän Skidin.


16.9.2019

Mistä kaikesta luovut palkkaa vastaan?

Ilmeeni kun olin päässyt junalla Kööpenhaminaan.

"Mitä pitäisi tapahtua, että olisit vuoden päästä ottanut hatkat."

Tämän hyvän kysymyksen sain kerran eteeni työpaikkahaastattelussa. Kysymykseen ei ollut kovin vaikea vastata. Työelämä tarjoilee nähdäkseni edelleen settiä, joka tekee huonosti palkatusta ja epävarmasta yksinyrittäjyydestä ihan kiinnostavan vaihtoehdon. Tämä itsenäisesti pärjääminen on tietysti myös kasvattanut kriittisyyttäni sen suhteen, mitä kaikkea olen valmis palkkaa vasten tekemään ja mistä olen valmis luopumaan. Sillä yhtä lailla kuin palkan päälle saa kaikenlaisia etuja (kuten unlimited supply of vessapaperi, nettiyhteys, työvälineet ja terveydenhoito) myös palkkaa vastaan antaa muutakin kuin 40 tuntia vapaa-aikaa viikossa.

Mutta takaisin tuohon kysymykseen. Jos lähdetään siitä, että työn sisältö olisi suunnilleen pysynyt samana, työmotivaation kannalta olennaiset killerit olisivat seuraavat.

1. Positioni olisi jossain ulkokehällä enkä voisi vaikuttaa sen enempää työtehtäviini kuin firman suuntaan. Olisin hukkunut "resurssiksi" jonnekin organisaatiokaavion syövereihin eikä kukaan oikeastaan tietäisi, miksi nostan palkkaa ja teen sitä mitä teen.

Uskon vahvasti osallisuuden kokemukseen: siihen, että voin allekirjoittaa yrityksen tavoitteet, että koen oman osani merkitykselliseksi ja että muutkin kokevat työpanokseni tarpeelliseksi. Jostain syystä suomalaisessa yrityskulttuurissa elää pelko, että jos työntekijöitä jollain tavalla osallistettaisiin yrityksen kehittämistehtäviin, siitä syntyisi vain kaaosta ja lopulta galaksit räjähtäisivät. Toki osallistamisenkin voi tehdä väärin. Näennäisellä kiinnostuksella ja päälleliimatuilla tavoitteilla, joihin johdon ei koskaan ollut tarkoituskaan sitoutua, saa aikaan pelkkää vitutusta.



2. Yrityksessä vallitsisi toimisto- ja työaikakeskeinen maailmankuva. Minun oletettaisiin aina olevan toimistolla 9-17 välillä eikä kukaan kyseenalaistaisi sen enempää palavereiden tavoitteita kuin alkamisaikojakaan. 

Ymmärrän hyvin laskutuksen ja työajan raportoinnin kiinteän liiton, mutta työaika luo asintuntijatyössä kummallisen sivutavoitteen, jossa päämääränä on vain näyttää tehokkaalta 7,5 tuntia työpaikan osoitteessa. Jos työntekijä on motivoitunut ja sitä kautta sitoutunut, hänhän on töissä myös palkanmaksuajan ulkopuolella – viikonloppuisin verkostoituessaan kollegoidensa kanssa tai aamuyöstä idean kanssa herätessään. Olisi paljon älykkäämpää luoda ihan muita tavoitteita kuin kellokortin leimaaminen. Kyllä ideoitakin voi mitata.



3. Laatu olisi hävinnyt määrälle. Tavoitteena olisi tehdä duunit mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman halvalla, koska kaikki muutkin tekevät niin.

Ymmärrän hyvin, että on aloja, joilla on tärkeää pitää tuotantolinjasto pyörimässä tehokkaasti, mutta luova työ elää inspiraatiosta, tauoista ja jalostamisesta. Jos yrityksellä ei ole mitään arvoista nousevia laadullisia tavoitteita, ihmistä ei oikeastaan tarvita. Määrällisiin tavoitteisiin vastaa parhaiten robotti.

Bonarina lisään vielä palkitsemisen, vaikka se ei ehkä olisikaan syy nostaa kytkintä. On hassua, että aikuisia ihmisiä palkitaan uusilla puhelimilla, ulkomaanmatkoilla ja ilmaisella limpparilla. Itseisarvoinen ilmaisuus lakkasi kiinnostamasta jo parikymmentä vuotta sitten. Merkitykselliset työtehtävät ja vapaus käyttää työnteossa omia aivojaan ovat heittämällä paras palkinto, niin saakelin tekopyhältä kuin se kuulostaakin. Haluan olla innoissani, en kaiken aikaa enkä joka asiasta, mutta kuitenkin niin paljon, että aamulla on siistiä mennä töihin. Ja jos tavoitteet täyttyivät tai jopa ylittyivät, ihan henkilökohtaisesti lausuttu "kiitos, teit duunisi hyvin" riittää.



En ole edelleenkään henkeen ja vereen yrittäjä. Voin aivan hyvin mennä joskus palkkatöihin, jos kiinnostava posti on tarjolla. Mutta tämä tässä yrittäjyydessä on ollut parasta: osaan nykyään katsoa hyvin kriittisesti työsopimusta ja kysellä kaikesta siitä, mitä paperissa ei kerrota: työilmapiiristä, yrityskulttuurista, johtamisesta, representaatiosta, inkluusiosta ja siiloista. Paska työilmapiiri voi pilata elämän ainakin hetkellisesti ja ulottaa lonkeronsa myös perhe-elämään. Millä hinnalla olet valmis myymään hyvän mielesi? Palkkahaarukka ei todellakaan ole se tärkein tuijotettava.

Tämän jeesustelun jälkeen onkin hyvä todeta että olen tämän viikon töissä toimistossa, koska voin. Ja se on ihanaa! Vitsit että on kivaa, kun kukaan ei mangu voileipää vaan konsepteja ja mukaan palaveriin.


12.9.2019

Millaisista kuvista lapset pitävät?



Harva tietää, mitä yhteistä on paistopusseilla, Ikea-kasseilla ja jeesusteipillä. No, niitä kaikkia tarvittiin kirjojen postittamiseen niin, ettei sisältö kastu! Roudattuani viime syksynä muutaman sata lastenkirjapakettia postiin, tulin siihen tulokseen, että jos kokeilisin vielä sitä kustantajaa kuitenkin. Kirjoitin keväällä valmiiksi kolmannen Pikkis-tarinan ja lähetin sen Lasten Keskukselle. Sieltä tuli vastaus pian: kyllä kiitos, tämä on juuri sitä mitä kaipaamme!

Jes! Asiassa oli kuitenkin yksi iso mutta: kuvitus pitäisi laittaa uusiksi.

Alunperin Pikkiksen idea oli olla täydellinen iltasatukirja, joka saisi lapset rauhoittumaan ennen nukkumaanmenoa. Konseptin ytimessä oli yhdistää hassut, tunnetaitoihin keskittyvät tarinat aidonnäköisiin, vesiväreillä tehtyihin metsäkuvituksiin, sillä tutkitusti jo metsämaisemien katselu rauhoittaa ihmismielen. Mutta ikävä kyllä, modernit lastenkirjat eivät näytä sellaisilta!

Sain kustantajilta järjestään hylsyn, koska kirja oli liian perinteinen. Päätin kuitenkin olla uskomatta ja tein omakustanteen, tunnetuin seurauksin. Palaute oli lämmittävää ja ensimmäisen kirjan toisesta painoksesta on nyt jäljellä muutaman kymmenen kirjaa. Sitten kirja on loppu, kolmatta painosta tuskin tulee. Se on aika hyvin satukirjalle, jota ei ole koskaan saanut isoista kirjakaupoista.

Onko kuvituksella siis väliä vai ei? Kävimme kustantajan kanssa kiinnostavan keskustelun makuasioista, mutta myös myynnistä: miltä näyttää houkutteleva lastenkirja kun sen asettaa hyllyyn muiden lastenkirjojen vierelle? Millaiseen kirjaan tartutaan? Onko lasten visuaalinen maku ja aikuisten maku eri asia? Ja kummille kirjoja tehdään? Kuka tietää, kenen näkemys ja kuvamaku on valtavirtaa? Olen itse aika konservatiivinen ja kiinnitän helposti enemmän huomiota väreihin kuin hahmoihin. Voi hyvin olla, että edustan tässä asiassa mennyttä maailmaa ja sokeaa visuaalista silmää. Ei olisi edes ensimmäinen kerta.

Me tekijät tietysti pohdimme myös, voiko kuvitusta muuttaa kesken kaiken. Olemme tehneet jo kaksi kirjaa perinteisellä tyylillä, joten odottavatko ihmiset kirjoilta tiettyä linjaa? Tunnistetaanko kirjat samaan sarjaan kuuluvaksi? Kuvittajat ovat myös yleensä tyylilleen uskollisia eivätkä hevin luovu luomastaan linjasta, mutta se ei ollut meidän duollemme ongelma. Annukka on harvinainen sekoitus taiteilijaa ja AD:ta, joka osaa etsiä suuntaa toiveiden mukaan ja ottaa haltuun tekniikan kuin tekniikan. Pikkiksen jatko-osakin tehtiin eri metodilla kuin ensimmäinen.

Päätimme kokeilla: millainen olisi uusi, modernin kaunis tyyli, joka ei olisi liian lapsellinen eikä liian kaukana alkuperäisestä – tai sen näköinen, että kuvittajaksi on yhtäkkiä pestattu Koti-insinööri. Annukka lähti testailemaan ja tässä on nyt pari kuvaa uudesta tyylistä.

Uudessa kirjassa tavataan tunturisopuli, joka ei ole parhaimmalla tuulellaan.


Mitäs tykkäätte? Molemmat lapset ovat sitä mieltä, että entinen tyyli oli parempi, koska metsä näytti aidommalta ja tämä hukkuu massaan (!), mutta hahmot ovat edelleen hauskat. Minä taas tykkään tästäkin, en osaa pitää tätä tyyliä itseisarvoisesti parempana tai huonompana kuin aikaisempia, mutta olen tietysti kirjailijana iloinen, jos kirja pääsee tällä tavalla laajemman yleisön ulottuville.

Mitä ylipäätään olette mieltä lastenkirjojen kuvituksesta? Oikeita vastauksiahan ei ole, mutta suuren yleisön mielipiteen tiedämme sitten tammikuussa 2020, kun Pikkis ja talvensiemenet sijoitellaan kirjakauppojen hyllylle, sinne Tatun ja Patun rinnalle. Kääk!




9.9.2019

Totuudentorvi lääkärissä



Tuli kutsu koululle lapsen lääkärintarkastukseen. Ihmettelin aluksi, miksi vanhemman pitäisi olla läsnä ihan yksinkertaisessa lääkärintarkastauksessa. Haloo, ei kai siellä nyt mitään ihmeellistä kysellä?

No nyt tiedän, miksi. Raivorehellinen kuopus on kokemusasiantuntijana aivan omaa luokkaansa.

– Miten ruoka maistuu?
– No ei maistu.
– Ahaa, kärsitkö vatsakivuista?
– Kyllä!

Excuse me? Vatsakipujen suhteen sellainen tarkennus, että niitä on valitettu tässä lähiaikoina tasan kerran, mikä johtui siitä, että kaverisynttäreillä vedettiin kaksin käsin karkkia. Ja ruokahan maistuu kyllä muutamaa inhokkia lukuunottamatta. Esimerkiksi härkäpapupihvit ja linssikeitto ovat herkkua, ja vain tiettyjen juuresten ja kaalien suhteen käydään enää jatkuvia neuvotteluja. Voitoista mainittakoon myös keitetyt porkkanat ja parsakaali pieninä palasina.

– Mitä teet vapaa-ajalla?
– Aika paljon katson kännykkää. Joskus leikin Matupatun kanssa.

KRÖHÖM. Lapsi pelaa neljä kertaa viikossa koripalloa, käy kuorossa, rytmiikassa ja kitaratunneilla. Lopun liikenevän ajan hän skuuttaa pitkin pihaa kavereiden kanssa. Jos sataa eikä ketään ole mestoilla katsoo kyllä kännykästä ohjelmia, mutta jo päivärajoitus estää tuijottamasta sitä kaikkea vapaa-aikaa. Niin ja tämä "Matupatu" ei ole mielikuvitusolento vaan isosisko, ja nimikin on täysin lapsen omaa keksintöä eikä mikään vanhempien yhdessä ideoima erikoisnimi.

– Pesetkö hampaat säännöllisesti?
– En. Unohdan usein.

Wtf! Hampaat on pesty joka juuttaan ilta sen jälkeen kun niitä alkoi suusta löytyä ja siitä vastaa vielä toistaiseksi aikuinen. Aamupesu sujuu itsenäisesti ja on ehkä unohtunut kesällä pari kertaa, mutta ei mitenkään jatkuvasti.

– Onko mitään säännöllisiä kipuja?
– Polviin sattuu koko ajan.

Niin siis. Polviin sattuu, koska lapsi raastaa ne harva se päivä verille putoilemalla kiippareista tai ryynäämällä turvalleen pihaleikeissä. Tasapainoaistista ja laastaribudjetista olemme vanhempina hieman huolissamme, polvikipu on vähintäänkin oletettua tällä mustelmamäärällä. Luonnollisesti olemme myös pyytäneet häntä vähentämään vauhtia ja ottamaan rauhallisesti. Kysy, ottaako!

Mutta eipä siinä. Näin nämä asiat koetaan. Varmasti sai lääkäri perheestämme kivan ja tasapainoisen kuvan.

Ps. En halua tietää, mitä opettajalle elämästämme kerrotaan.

Lue myös: Äiti neuvolassa ja Oppia ikä kaikki



5.9.2019

Teini-ikäisen luonnonkosmetiikkavalinnat – 5 hyvää perustuotetta



Kun teini-ikä lähestyy, alkaa aivoissa ja hormonierityksessä tapahtua kaikenlaisia muutoksia. Muutos näkyy iholla: hikeä pukkaa, naama kiiltää ja näppyilee ja hiukset rasvoittuvat. Ensimmäinen finni aiheuttaa vähän hämmennystä tai jopa järkytystä, jos se juhlii nenässä juuri ennen koulukuvaa.

Muistan, kuinka yläasteikäisenä lätkin mutsin kaapista naamaani kaikenlaisia jyrkän tuoksuisia kreemejä tai shoppasin alelaareista mitä tahansa halpistuotteita. En paljon raaka-aineita syynännyt eikä silloin luonnonkosmetiikkaa edes ollut olemassa. Jännä, että finnit eivät rauhoittuneet. Nykyään kosmetiikan käyttöön pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhunkin: vähemmän ja laadukkaampaa – ja tätä samaa konseptia yritän siirtää Skidillekin. Sillä on väliä mitä ihoonsa hieroo, erityisesti jos haluaa välttää kosmetiikassaan vaikkapa muovia, kakkaa ja vesikelloja aiheuttavia säilöntäaineita.

Koska Natural Goodsilla on paraikaa ystävämyynti, ajattelin koota yhteen, millainen on Skidin perussetti. Affi-linkit on merkitty tähdellä.


SUIHKUUN

Hyviä suihkugeelejä on luonnonkosmetiikkasarjoissa vaikka kuinka! Kesähelteillä oli kiva käyttää tätä aloeta ja kurkkua sisältävää viileän raikasta Santen Hydro -suihkusaippuaa*, joka toimii jäähdytykseen myös raivourheilun jälkeen. Rakastan myös tätä Patykan Raisin perle-suihkusaippuaa*, jossa on paras tuoksu ikinä.


KAINALOON

Tämä muutos tuntuu tapahtuvan aivan yön yli: eräänä aamuna vain huomaat, että kas, lapsesi hiki on alkanut haista, eikä edes kovin vienosti. Toistaiseksi olemme pärjänneet hyvin Mádaran pionintuoksuisella, rauhoittavalla deodorantilla*, joka on pitänyt hyvin eikä ole ärsyttänyt ihoa. Minulle ei tehoa riittävän hyvin yksikään luonnonkosmetiikan tuote, mutta tämä Ohm Collectionin jauhemainen deodorantti* on ollut hyvä hamekeleillä, kun hikoilua esiintyy kaikenlaisissa mestoissa: talkkimaista tuotetta voi levittää vaikka reisien sisäpintaan.




KASVOILLE

Erityisiä puhdistustarpeita ei nuorella iholla oikeastaan ole, jos ei käytä meikkiä. Meillä on molemmilla oma konjac sponge -puhdistussieni*, jota voi käyttää putsarin kanssa tai ilman. Sieni on kuivana kova käppyrä, mutta vedessä se pehmenee. Se hieroo ja kuorii ihoa kevyesti ja irrottaa epäpuhtaudet ilman putsaria.

Mádaran Nokkonen* on lasten suosikkivoide, edelleen. Tämä kevyt ja helppo kosteuttaja sopii niin käsille kuin kasvoillekin, niin talvella kuin auringonoton jälkeen ja tällä voidellaan myös korppuihoisen atoopikon taipeita.


FINNEIHIN

Parasta finnihoitoa on a) suklaan välttäminen (huvittavaa että saamme molemmat suklaasta välittömän rangaistuksen naamaan) ja b) teini-ikäisen säännöllinen ruokinta, jolloin kaikenlainen väli- ja hätänapostelu pysyy kurissa. Täsmähoitona käytämme molemmat Luén finnivoidetta. En juuri koskaan saa finnejä, mutta silloin kun saan ne ovat isosti esillä ja tämä kuivattaa satunnaiset paukamat pois.

Pistemäisissä kriisitilanteissa on käytössä Earth Mineralsin Concealer peiteväri*. Mineraalimeikkien katsotaan sopivan hyvin erityisesti herkkäihoisille, sillä esimerkiksi vaippaihottuman hoidosta tutulla sinkillä on tasapainottava, tulehduksia ehkäisevä ja ihoa hoitava vaikutus.


HIUKSILLE

Kun hiuspohja alkaa rasvoittua, hiuksia täytyy alkaa pestä useammin kuin kerran viikossa. Tiukempi pesutahti edellyttää hellävaraisia ja mietoja tuotteita, jotta hiuspohja ei kuivu ja hermostu entisestään. Shampoista suosimme herkkäihoisten tuotteita ja koska kylppärissämme on rajatusti tilaa, koko perheelle toimiva shampoo on plussaa. Käytössä on Laveran Sensitive-sarjan shampoo ja hoitoaine sekä Santen appelsiini-kookosshampoo*. Skidin kuivaan luonnonkiharaan tukkaan sopii kosteuttava mango-aloe-hoitoaine*.

Ps. Jos kaipaat kylpykokemukseesi pientä luksusta, kannattaa tutustua Rahuan hiustenhoitotuotteisiin – ei alessa, mutta kannattaa testata vaikka näitä kahta matkakokoisia pakkausta Classic-shampoota* ja tuuheuttavaa hoitoainetta*. I-ha-nat!


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...