Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

23.6.2018

Keski-ikäinen kesäyössä



En ole koskaan ollut itkijänainen. Siis sellainen herkästi kyynelnestettä vuodattava tyyppi, joka ulvoo täyttä häkää pakatessaan vauvanvaatteita pois tai Suvivirren kajahtaessa lasten kevätjuhlassa. Olen aina pystynyt laulamaan Varpusen jouluaamuna ääni värisemättä ja katsomaan suomalaiskansallisesti merkittäviä urheilusaavutuksia ilman roskaa silmässä. Olen lähinnä liikuttunut videoista, joissa pelastetaan kulkukoiria.

Mutta jotain muutosta on ilmassa. Olen ollut huomaavinani, että keski-iän kynnyksellä kaikenlaiset pienet, jopa mitättömät, arjen tapahtumat ovat alkaneet aiheuttaa epämääräistä nieleskelyä.

Anopin lähettämä rapeakuorinen, vastaleivottu leipä.
Maaliskuussa iltakävelijän yllättävä mustarastas.
Toisiaan kädestä pitävät, jonossa tarpovat päiväkotilapset.
Omenapuuhun ilmestyneet ensimmäiset omenanraakileet.
Pikkusiskon sympaattinen onnittelupiirros isosiskolle.
Lämmin pihkan tuoksu metsässä.

Ja tietenkin kesäyö.



Se, kun istuu mökkilaiturilla humisevana juhannusyönä, päällä untuvatakki ja kädessä lämmin olut. Tuuli pyyhkii merta pohjoisesta päin, ajaa pilviä nukkumaan ja muuttaa satunnaisen laiturillaistujan nenän punaiseksi. Mesiangervon makea tuoksu törmää suolaiseen pärskeeseen. Tiira laskeutuu kivelle yöpuulle, meri kohisuttaa sen uneen.

Silloin yksittäinen käpy kopsahtaa silokallioon ja vierii mereen, kelluu kiireisten aaltojen mukana pois, ehkä kauaskin. Kukaan ei tiedä, mihin sitä viedään, pääseekö joskus rantaan ja kasvaa puuksi.

Minä käyn selälleni makaamaan laiturille, olen hetken käpy. Mietin, tietävätkö merivirrat itsekään suunnitelmiaan. Mihin elämä minua kelluttaa? Pääsenkö perille? Taivas ei vastaa, patistaa vain harmaita pilviä eteenpäin ja ohitseni, ei minua huomaakaan. Ymmärrän: olen jo perillä, kellunut hyvän tovin, päätynyt tähän. Silmien takana läikähtää, kyynel liukuu ohimolle ja muuttuu hetkessä kylmäksi.

Ryhdistäydyn ja nousen ylös, jalat ovat puuduksissa. Hörppään oluesta, se on viilentynyt mukavasti. Perhana. Kesä pääsi taas hiipimään ihon alle.

Hyvää matkaa, käpy!


17.6.2018

Kiva olla kahdestaan



Snadi nautiskeli taas tällä viikolla elämästään ainoana lapsena. Isosisko lomaili maalla työleirillä (= makasi riippumatossa kirjaa lukemassa), joten kuopus sai vaihteeksi vanhempiensa sataprosenttista huomiota.

Tällaisella viikolla hän vaikuttaa aina viittä vuotta vanhemmalta, jopa koulukypsältä! Tulkitsen tilannetta niin, että a) eskarissa nähdään tämä todellisuus ja b) se johtuu siitä, että hänen ei tarvitse olla se pikkusisko. Vaikka Snadi on äärimmäisen ylpeä nohevasta isosiskostaan (jota mm. esitellään kavereille postiluukun kautta), hänkin kaipaa välillä lisää tilaa ja facetimea.

Tämä perheensisäinen roolitus on asia, jota on vaikeaa perata järjellä: millaisia rooleja on jaossa, missä roolissa kukakin viihtyy ja millaista huomiota kaipaa. Se, jota pitää aina vähän auttaa, neuvoa, ohjeistaa ja tuuppia eteenpäin, saa osakseen yksipuolista huomiota, paapomista. Ainoana lapsena tulee tilaisuus osoittaa, että ansaitsee myös luottamusta. Ja joskus se isompi on saanut luottamuksesta tarpeekseen ja kaipaa paapomista!

Olen itse kummallisesta perheestä, jossa erilaisia puoli- ja bonussisaria oli useampaa sorttia. Olen tavallaan omaksunut monta roolia, olen ollut sekä esikoinen että keskimmäinen, iso- ja pikkusisko, mutta aikaa vanhemman/vanhempien kahden ei juuri ollut. Muistan kaivanneeni sitä. Olen hiton huono ryhmäihminen, tykkään tavata ystäviäkin ennemmin yksittäin kuin isoissa porukoissa. Tämä kuulostaa ehkä oudolta, mutta neljän hengen perhe on ihan osaamiseni ylärajalla.

Me vietämmekin vapaa-aikaamme usein erilaisissa komboissa ja harvemmin koko neljän hengen porukalla. Pienryhmiin jalkautuminen on meille normaaliarkea sillä kaikilla on jos jonkinlaista harrastusta ja menoa, ja lisäksi tarvetta olla sekä kahdestaan että ihan itsekseen. Yksinäisyysretriittinikin on jo ihan normaalia kamaa: minä jään kotiin kun muut lähtevät maalle.

Roolinvaihdos tekee ihan hyvää myös jämähtäjän näkökulmasta. Olen suht hoivavietittömänä ihmisenä joutunut opettelemaan huoltajaroolin kantapään kautta mutta nykyään en pääse siitä enää eroon: haksahdan passaamaan ihan täysin osaavaa lasta, koska en muista, että vetoketjun vetämisen tarve loppui jo kaksi vuotta sitten. Äidin roolin karistaminen on välillä hankalaa töissäkin. Tekee mieli ennen workshoppia kysyä, ovatko kaikki nyt varmasti käyneet pissalla, että voidaan aloittaa.

Sitten kun tulee näitä pakollisia roolinvaihdoksia eikä voi / tarvitse ottaa sitä tutuksi käynyttä roolia, saa kerrankin kohdattua lapsen ihmisenä, kuunneltua vastauksen ja juteltua. Tämä sisäinen pr-työ voi joissain perheissä sujua helpommin, mutta meillä perheen sisäiset temperamenttierot vaativat jatkuvaa päivittämistä.

No, tänään molemmat ipanat lähtivät Mummin hoiviin lapsenlapsiksi. Se sujuu kaikilta muilta erinomaisesti paitsi meiltä. Me jäimme Koti-insinöörin kanssa kahdestaan kotiin pohtimaan, pitäisikö siivota se varasto. Mutta ai että kun on mukavaa ihan vaan olla tekemättä mitään. Että jos sellaista laiskan vaimon roolia tässä hakisi. Vaihtelu virkistää.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...