Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

25.6.2020

Sillä mennään, mitä on



Seisoin ruokakaupan vihannesosastolla ja pohdin kotitoimiston lounasvaihtoehtoja. Näin helteellä olisi kiva syödä salaattia, jee! Vaikka buffat ovat kiinni, äkkiäkös sitä pyöräyttäisi itselleen jonkun ihanan lounassalaatin, sellaisen, jossa olisi kaikkia lempijuttujani kuten mozzarellaa, grillattua paprikaa, höyrytettyä parsakaalia, punasipulia, leipäkrutonkeja... Näin itseni havahtumassa tietokoneen äärestä lounasaikaan ja marssivani keittiöön, katsovani jääkaapin vihanneslaatikkoon... ja tarttuvani kahteen karjanpiirakkaan, jotka nakkaisin paahtimeen.

Ei, se salaatti ei vain tapahdu. Jos haluan syödä jotain muuta kuin leipää, annoksen täytyy olla (mikro)valmiina jääkaapissa. Minä en pilko, keitä, paista tai höyrytä vaan menen ruoanlaiton kanssa siitä, missä aitaa ei ole. Aina.

Ja on niitä muitakin juttuja.

Minä en ole suurien tunteiden intohimoihminen, joka yhtäkkiä hurahtaisi johonkin täysillä ja saisi hurjia kiksejä vaikkapa parantuneista leuanvetotuloksista. Olen ennemminkin ajelehtiva, hetken mielijohde -ihminen. Jos kokeilen jotain uutta, se tapahtuu suunnittelematta ja vahingossa.

Yhtä lailla olen nyt kolme vuotta yrittänyt suunnitella pupunkestävää aitaa takapihan kasvien suojaksi. Ehkä voin vihdoin myöntää, että jos aidan todella haluan nousevan, on tilattava joku tekemään se, sillä minä en saa sitä aikaiseksi.

Ja kallis kuntosalijäsenyys on minulle huono investointi, koska en käy salilla, vaikka kuinka toivoisin. Vain lenkkeily on tylsempää kuin salitreeni.



Yksi keski-ikäisyyden parhaita puolia onkin hiljalleen kasvanut rehellisyys mitä tulee paitsi omiin taitoihin myös kunnianhimoon ja motivaatioon tehdä asioita. Oman rajallisuutensa tunnistaminen on fiksua erityisesti kun ärsykkeitä tulee monesta kanavasta. Olen ylipäätään ihan saakelin kyllästynyt kaikkiin itsensäkehittämisvillityksiin, joissa pitäisi innostua milloin aikuisten värityskirjoista, milloin mindfullnessista tai marittamisesta. Elämä tuntuu jo muutenkin ultrajuoksulta, jonka aikana pitäisi kierrättää lastenvaatteet, kylvää rairuoho, suorittaa MBA-tutkinto ja saavuttaa nirvana, mutta maali siirtyy koko ajan. Ainoa asia, johon olisi syytä hurahtaa on lantionpohjan lihasten jumppaaminen. Se ei ole pessimismiä vaan priorisointia. En ole luovuttanut vaan tunnistanut, rajannut ja hyväksynyt oman mukavuusalueeni, koska keskityn etsimään asioita, joita haluan tehdä ja heitän laidan yli asioita, jotka eivät kiinnosta pätkääkään. 

Tällainen omien oikkujensa tiedostaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään kehitystä voisi koskaan tapahtua. Tietenkin voi, mutta se edellyttää jotain muuta muutosta: olosuhteiden vaihtumista, prioriteettien muuttumista – tai terapiaa.

Niillä vahvuuksilla mennään, mitä on. Pääsääntöisesti saan tehtyä asioita siksi, että
a) alkaa vituttaa riittävästi etten osaa jotain,
b) tekemiseen liittyy joku kiinnostavan tavoitteellinen kilpailu tai
c) niistä seuraa muille hyvää mieltä.

Ja näillä korteilla minun on pelattava.

Toisin sanoen, jos et voi madaltaa kynnystä, tsekkaa voitko leventää karmeja tai jättää kulkematta koko hiton ovesta.

Jos et ikinä silitä, älä osta silitettäviä vaatteita tai hyväksy rypyt.
Jos vihaat juoksemista, kävele.
Jos pätkäpaastoilu on helppoa, mutta ohjelman noudattaminen vaikeaa, pidä paastopäiviä ex tempore siellä täällä, ilman aikatauluja.
Jos et voi hyödyntää aamun tunteja, käytä illan tunnit.

Ja ennen kaikkea lakkaa tuntemasta häpeää asioista, joita ei tarvitse hävetä. Sosiaalisen paineen aiheuttama ahdistus ei koskaan ole hyvä motivaattori, oli kyse sitten perheenlisäyksestä tai terveellisten elämäntapojen noudattamisesta. Murheita riittää kyllä ilman itseruoskintaakin.

12.6.2020

Neljä päivää yksin kotona



Sain pitää vuotuisen taivaan lintu -retriittini hieman etuajassa. Koska olen perheestä ainoa, jolla on tällä hetkellä jonkin verran töitä, muut painuivat mökille ja minä jäin kotiin.

En ole koskaan elämässäni ollut ahdistunut, mutta karanteenin jälkeen tunsin mielipuolista tarvetta olla tekemättä mitään ja tehdä aivan kaikkea. Että ei olisi töitä, ja että olisi töitä, ja saisipa vain nukkua ja vetää kauheat taulut kavereiden kanssa. Nähdäkseni nämä kaksi ääripäätä voi yhdistää onnistuneesti vain niin, että sinkoilee muutaman päivän ajan täysin pidäkkeettömästi juuri sen hetkisen fiiliksen mukaan sohvan ja eri aktiviteettien välillä.

Neljä päivää yksin kotona oli tosiaan ratkaisu.

En käynyt ruokakaupassa, pyykännyt tai avannut kylppärin viemäriä.
En laittanut ruokaa.
En mennyt nukkumaan silloin kun Oura käski.
En saanut käytyä rautakaupassa etsimässä pupuaitatarvikkeita enkä saanut kierrätettyä Snadin 122-128 cm vaatteita.

Sen sijaan minä menin toimistolle, ajattelin kirjoittamista, pelasin tennistä, kävin kävelyillä, istuin takapihalla kahvimukin kanssa, kävin uimassa, kuuntelin linnunlaulua, tapasin ystäviä, söin ravintolassa, nukuin päiväunet, hankin krapulan ja sitten vain tuijotin seinää. Riehuin ja lepäsin vuoronperään.

Ja kas vain, Ourakin rekisteröi rentoutuneen tilani: leposykkeeni laski pitkästä aikaa normaalille tasolle (joka siis alkaa nelosella) ja syvän unen määrä alkoi kasvaa. Samalla alkoi olokin kohentua. Tällainen kai on keski-ikäisen nollaus, vähän kaikkea mutta spontaanisti ja täysin omaehtoisesti.



Breikki tuntui erityisen tarpeelliselta mutta myös etuoikeutetulta. Asiat ovat erittäin mukavasti kun voin itse säädellä olosuhteita irtiottoon sopiviksi. Perhe-elämä ei ole ollut muutamaan vuoteen erityisen kuormittavaa, mutta edelleen eläminen vailla minkään valtakunnan rutiineja, on hermolepoa. Rakastan rutiineja siksi, että ne toimivat perhe-elämän selkärankana, ja vihaan, koska olen läpeensä spontaani ihminen, jota ei lähtökohtaisesti kiinnosta ruokailuaikataulut. Olen jo jonkin aikaa pyrkinyt selvittämään itselleni, mitä oikein tahdon, eikä se oikein onnistu siinä klassisessa klo 21–00 oman ajan ikkunassa.

Tuntuu, että lapsilla on vähän samanlainen suunnittelemattomuuden tarve loppukevään keskittymisen jälkeen. Kumpikaan ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että tänä kesänä ei juurikaan matkustella. Mökki riittää. Olen helpottunut.

Ehkä jatkan itsekin tällä hyväksi havaitulla linjalla. Tämän kesän ikigaihin kuulukoon vain spontaania koiran odotusta ja ehkä yö teltassa omalla tontillani. En varmasti nuku pätkääkään mutta onpahan oma tahto.

6.6.2020

Jännittää hyvällä tavalla



Snadi hyppäsi tänään junaan, ensimmäistä kertaa yksin. Hän halusi lähteä mökille ja ainoa vaihtoehto oli matkustaa sinne itsenäisesti. Suora, kahden kaupungin välinen junayhteys on maailman yksinkertaisin matka kun lähdössä on joku saattamassa ja perillä joku vastassa.

Preppasin häntä reissuun kaikin mahdollisin tavoin. "Muista, että et levittele kamojasi joka puolelle, wifi voi tökkiä, seinässä on pistorasia, vaunun päädyssä on vessa, ihmisille ei tarvitse kailottaa kaikkia perheen asioita, etkä voi nousta junasta ennen määränpäätä, vaikka laiturilla olisi söpö koira." Snadi nyökytteli ja muistutti, että on matkustanut junalla sata miljoonaa kertaa ja pyysi vain tarkistamaan, ettei ruutuajan tauon paikka iskisi ennen päätepysäkkiä. Ja sitäpaitsi joku kaveri oli mennyt jo lentokoneellakin yksin.

"Jännittää hyvällä tavalla", hän totesi ja osui naulan kantaan.

Minuakin jännittää, mutta en tiedä millä tavalla. Olen epävarma. Vaadinko lapselta liikaa? Pystyykö hän tähän? Sama kysymys on edeltänyt kaikkia itsenäistymisen vaiheita, ensimmäistä ulkoleikkiä, päiväkotiaamua, koulumatkaa. Miksi hitossa aivan normaali asia tuntuu siltä kuin työntäisi aikansa kuluksi tikkuja kynsien alle jonottaessaan aikaa juurihoitoon ja odotusmusiikkina olisi Frederikiä.



Mitä jos juna menee rikki? Tai jos lippu katoaa ja konduktööri pistää lapsen pihalle seuraavalla asemalla? Mitä jos pillikaakaossa on pähkinää ja Snadi saa sairauskohtauksen, jota ei ole koskaan ennen saanut? Ööö. Muistaakseni vastasin jossain työpsykologian persoonallisuustestissä, etten juurikaan huolehdi asioista turhaan. Olen näköjään erikoistunut sekä vainoharhoihin että itsepetokseen.

Havahduin asemakuulutukseen. "Äiti, sun täytyy nyt lähteä." Tottelin. Jos kersa haluaa tehdä tämän, minun tehtäväni on vain tsekata, että hän pääsee junaan. Sisäinen kontrollifriikkini ei voi hyvin, mutta nyt on korkea aika laittaa isojen tyttöjen housut jalkaan. Itseluottamusta hankitaan juuri tällaisten junamatkojen kautta.

Kun juna sitten viimein irtosi laiturista ja ja lähti kaartamaan kohti Pasilaa, mietin, että tämäkö se vanhemmuuden koko kuva on: lapseni kiitää kasvavalla nopeudella minusta poispäin ja se tuntuu yhtä aikaa oikealta ja väärältä.

Lapsi luki ajatukseni ja laittoi itsestään iloisen kuvan, kerran matkalta ja kerran periltä. Kaikki oli mennyt hyvin.

Tietenkin, niinhän minä juuri sanoin.

30.5.2020

Sata syytä itkeä



Skidi oli armollisella tuulella. Hän ei usein suostu kuviin saati niiden julkaisemiseen, mutta koulujen päättäjäispäivänä hän on valmis tekemään poikkeuksen. Hän tietää, että tämä on se päivä, jolloin muutun normiäidistä itkijänaiseksi. Ei väliä, vaikka tänä vuonna juhlasaliin ei ollutkaan asiaa kuuntelemaan rehtorin puhetta, roska oli silmässä jo heti aamusta. 

En ole ollut tällainen aina. Tämä toukokuinen liikutusromahdus on jotenkin pahentunut vuosi vuodelta. Syytän monia eri asioita (keski-iän lisäksi).





On opettajien jäähyväiset. Molemmilla likoilla vaihtuvat opettajat, kun toinen siirtyy yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Wilmaan onkin kilahdellut summauksia luokan viimeisen viikon tekemisistä. Luokat ovat käyneet yhdessä piknikillä, pohtineet vahvuusvariksia ja miettineet keinoja muistaa niitä kavereita, jotka eivät ensi syksynä tule samalle luokalle tai samaan kouluun.



Oli viimeinen yhteinen koulumatka. Neljän vuoden ikäero tarkoittaa, että siskokset eivät enää ikinä ole samassa koulussa. Tuttu naama oli erityisesti alkuun Snadille tärkeä, ja isosisko on parin vuoden ajan toiminut palkattomana koulunkäyntiavustajana: roudannut luistimet, jeesannut kadonneiden kamojen etsinnässä, moikannut aina käytävällä ja tullut juttelemaan välkällä. Vaikuttaa siltä, että se on ollut molemminpuolin hauskaa ja vahvistanut siskoutta.

On todistukset. Sen lisäksi, että likkojen arvosanat olivat oikein hyvät, liitteeksi oli laitettu kannustavaa palautetta, jossa keskityttiin lapsen aitoihin vahvuuksiin. Ja täydestä sydämestä kirjoitettu palaute jää mieleen paljon paremmin kuin varsinainen arvosana.





On kasvaminen, fyysinen ja henkinen. Peruskoulu pystyttää lapsuudelle virstanpylväät, konkreettiset ja tunnistettavat raamit samalla tavalla kuin ne ovenpieleen lyijynällä vedetyt pituusmerkintäviivat. Ala-asteella jätetään vuosi vuodelta taakse pikkulapsielämä ja siirrytään hiljalleen kohti yläastetta ja teini-ikää. Peruskoulunsa päättävät kääntävät jo katsettaan vääjäämättömästi kohti muutaman vuoden päässä siintävää aikuisuutta.

Olen siis viettänyt tämän aamupäivän tilassa, jota nuorisolaiset ilmeisesti kutsuvat nimellä uglycrying. Keräsin kuitenkin itseni ja käytin tilaisuuden hyväkseni ottamalla esikoisesta noin kolmesataa kuvaa. Sillä näin tätä vanhemmuutta toteutetaan, lasten määrittelemillä rajoilla ja rakkaudella.


25.5.2020

Meidän koira löytyi



Operaatio Karvainen Ystävä etenee! Kiitos vielä kaikille kymmenille kommentoijille, jotka rotupähkäilyyni taannoin osallistuitte – yksi kommenteista nimittäin johdatti tutustumaan itselleni täysin uuteen, mutta resursseihimme nähden juuri sopivalta vaikuttavaan rotuun. Lisätutkimukset eli kasvattajien haastattelu ja Facebookin roturyhmän seuraaminen tukivat ajatusta, että tässä se meidän koira – keskikokoinen, (parta)karvainen, ystävällinen ja älykäs – nyt olisi, ja käynti kasvattajan luona sinetöi asian: meille muuttaa hilpeä ja rento hollannin lammaskoira eli schapendoes.

Nämä sydämellisen hullut hipit valloittivat meidät välittömästi. Kasvattaja katseli kersojen täydellistä heliumäänisekoamista, rapsutusmaratonia ja nurmikolla kierimistä ja totesi, että kyllähän noille on koira saatava. Vähän visiittimme jälkeen saimmekin vauvauutisia: lievää aamupahoinvointia potenut mammakoira oli kuin olikin pieniin päin ja ultrassa oli näkynyt useampikin pötkylä. Mikäli kaikki siis sujuu hyvin, saamme odotettua perheenlisäystä elokuun alussa. Herramunjee!

Kun olen yrittänyt vastata kersojen kysymystulvaan, huomaan etten oikein muista koirien hoitamisesta juuri mitään. Elämästäni koiran kanssa on vierähtänyt 15 vuotta. Ja pennun kanssa olen edellisen kerran vetänyt sanomalehtishowta alle parikymppisenä. Kyllähän koirille ruokaa annettiin, turkkia hoidettiin ja ulkoilutettiin, mutta en pitänyt sitä minään vaivana vaan normaalina elämisenä.

Mutta piileekö tässä nyt se vaara, että olen kuin paraskin 70-luvun äiti, joka käskee juottamaan vauvoille mehua ja putsaamaan tutin omassa suussa, vaikka suositukset on päivitetty sataan kertaan. Ja onko koiran omistaminen uusi mahdollisuus johonkin raivokkaaseen rintareppu- tai kestovaippagateen? Onko ulkoilu kolme kertaa päivässä nykystandardeilla liian vähän? Menevätkö ne pilalle sängyssä nukuttamisesta? Käytetäänkö sanomalehteä edes enää? Jääkö se paitsi varhaiskasvatuksesta jos ei ilmoittaudu pentukouluun? Jännittää!



Se, mikä ei jännitä yhtään, on lasten suhde koiraan. Kun Snadi kömpi eilen illalla sänkyyn, hän toivotti hyvät ja yöt ja totesi tyytyväisenä, että "huomenna on taas uusi päivä puhua koirasta". Hän on luonnollisesti myös katsonut Areenasta ja YouTubesta kaikki mahdolliset koiraohjelmat suomeksi ruotsiksi ja englanniksi. Uutuudenviehätys ei varsinaisesti ole poistumassa. Päinvastoin, kiinnostus on kehittymässä täysimääräiseksi hurahdukseksi, johon takuulla liittyy taka-ajatus kokonaisesta koiralaumasta. En aio asettua poikkiteloin.

Kun vihdoin annoin itselleni luvan tähän, tajusin, miten paljon olen koiraa elämääni kaivannut. Ja nyt kun päästiin asiaan, niin minullahan on aina ollut myös haaveissa sellainen unelmien maatila, jossa vain pidettäisiin erilaisia eläimiä. Tässä esteenä on toki vain lottovoitto, mutta aloitetaan siis koirasta. One down.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...