Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

19.2.2021

Mistä sinua saa kritisoida?


Olisi taas somekohu puitavaksi. Mungolife-blogin Anna lähti Dubaihin perheensä kanssa keskellä pandemiaa. Matkaan oli syy, jota vaikuttaja ei halunnut puida julkisesti, joten kohu oli valmis. Iltapäivälehdet osallistuvat moraalipaniikin lietsontaan ja nyt hänelle – luonnollisesti – tippuu tappouhkauksia. 

Vaikuttajakollega Emmi Nuorgam esitti kiinnostavan kysymyksen tapaukseen liittyen: mistä minua saa kritisoida? Kuinka paljon vaikuttajan elämää saa ruotia julkisesti? Kuinka paljon yleensä ihmisiä kannattaa lain mukaan sallituista valinnoista vaatia tilille? Mikä on oikeudenmukaista ja reilua? 

Kysymys on ihan aiheellinen. Keskustelua pitää voida käydä, mutta mitä kannattaa lähteä kritisoimaan? Ja missä kohtaa kritiikki ampaisee yli asteikon? Ad hominem -hyökkäykset ovat aina tarpeettomia.

On selvää, että aikana, jolloin osa ihmisistä jännittää matkaa lähikauppaan, vaikuttajan aurinkolomasta nousee haloo. Korona on paitsi kiristänyt monen hermoja äärimmilleen myös nostanut sosiaalisen vastuullisuuden aivan uudelle tasolle. Mausteena on myös eriarvoisuutta. Rajat ja baarit eivät ole kiinni, mutta lukiolaiset eivät pääse lähiopetukseen ja koko tapahtuma-ala on ollut työttömänä vuoden ilman korvauksia tai toivoa elinkeinon palauttamisesta. Yksi eristää itseään enemmän kuin toinen, mikä aiheuttaa katkeruutta: miksi minä en saa mutta tuo saa? Tätä taustaa vasten ulkomaan matkaa on mahdotonta ymmärtää ellei henkilö kerro syytä. Ja hän ei halua kertoa. Hänellä on rajanvetoon täysi oikeus yhtä lailla kuin seuraajilla on pettymykseen täysi oikeus. Mutta ratkaisu on joko luottaa siihen, että kyseessä on vastuullinen ihminen, tai lakata seuraamasta häntä. Tappouhkauksia ei oikeuta mikään. 

Vastuullisuuden suhteen olen sitä mieltä, että jos vain ekojumalat saavat puhua, täällä on aika helvetin hiljaista. On pakko pystyä tuomaan esiin erilaisia mielipiteitä, taustoja ja motiiveja, myös niitä epäsuosittuja, joita tekisi mieli salailla. Haukuin kestovaipat, koska ne eivät imeneet pissaa, mikä on vaipan pääasiallinen tehtävä. En todellakaan pitänyt imetystä äidin ja vauvan herkkänä hetkenä. Seison näkemyksieni takana edelleen.

Mutta se, mikä vaikuttajien somekohuissa on erityistä (ja mistä olen ennenkin vaahdonnut), on mediatalojen rooli. Klikeistä elävä media ammentaa toimeentuloaan raivosta. Minusta suurin ongelma eivät ole seuraajat vaan ei-seuraajat, siis ihan random iltapäivälehtien lukijat, jotka etsivät aiheita pillastua. He eivät tiedä, mitä vaikuttajan elämässä on tapahtunut, mitkä ovat hänen puheenaiheitaan tai minkälainen hänen tyylinsä on. He eivät välttämättä lue edes juttua, sillä mahdollisuus pöyristymiseen vie voiton.

Iltapäivälehtien juttutyyppi, jossa tartutaan julkkisten sisältöihin ja väännetään niistä aivottomia klikkiotsikoita (jos otsikkoon saa ympättyä jotain "rajua" vastakkainasettelua, se tehdään siekailematta ja totuuden kustannuksella) on kuvottava. Jutun kirjoittamiseen ei tarvitse minkäänlaista osaamista ja vaivannäkö on nolla. Samalla tavalla suhtaudun kaikkiin juttuihin, joissa jutun kohdetta ei haastatella. Olen itsekin joutunut tällaisen höttöjournalismin hampaisiin. Olin ilmoittanut täysin järjettömän koulupäätöksen jälkeen, etten aio osallistua kuntapolitiikaksi kutsuttuun kalliiseen ajanhukkaan vaan ilmoitin jatkuvan poissaolon valtuustoon loppusyksyksi, jolloin paikallani oli varajäsen. Länsiväylä ei sen kummemmin taustoja selvittänyt vaan uutisoi, etten ole koskaan kokouksissa paikalla. Aviisi meni sen jälkeen minun kirjoissani samanlaisten paskalehtien sarjaan kuin IL ja IS enkä ole siihen sen koommin siihen tarttunut. 

Mutta siihen kritiikkiin. 

Kerron arjestani aika valikoidusti enkä ole somessa läsnä 24/7/365 – oletan että kaikki ymmärtävät näkevänsä jäävuoren huipun. Minun kanavieni otsikot valikoituvat sen mukaan, että minulla on niistä jotain sanottavaa – en siis esittele päivän asuani, koska se olisi vain sairaan outoa. En tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä vaan mahdollisimman laadukasta, sillä sapiofiilinä pidän keskustelusta älykkäiden ihmisten kanssa. Silloin tavoitteena ei ole samanmielisyys vaan keskustelu per se. Pyrin linjaamaan tämän tavoitteen jo ihan tekstissä: jos toivon keskustelua, kuten usein toivon, kysyn ihan suoraan, että mitäs mieltä me tästä olemme. 

En tartu kaikkiin kommentteihin. En väännä asioista, joita juttuni ei käsitellyt, enkä jaksa osallistua keskusteluun whataboutismista, lillukanvarsista tai sananvalinnoista. Olen immuuni kommenteille, jotka koskevat ulkonäköäni tai identiteettiäni, ja totaalisen disinformaation (kuten rokotehuuhaan) ja öyhötyksen poistan kyselemättä. 

Someraivon edessä kannattaa aina kysyä itseltään, mitä oikeastaan tietää kyseisestä ihmisestä ja jutun taustoista. Toiseksi voi miettiä, millaisista valinnoista itse toivottaa kritiikin tervetulleeksi. Kolmanneksi voi miettiä nk. Hanlonin partaveistä: "Never attribute to malice that which can be adequately explained by stupidity". Näillä kolmella pääsee pitkälle. 


9.2.2021

Sinäkin riität, laiska nainen


Kun luin tätä Saarikon kuntavaalikampanjan avaustekstiä ja erityisesti hänen kiitostaan suomalaiselle ahkeralle naisihmiselle, jäin miettimään omaa paikkaani tässä modernissa maassa. 

Tekstissä ylistetään uutteraa suomalaista naista, joka hoitaa Wilma-merkinnät, rypyttää karjalanpiirakat, maksaa koulukuvat, haravoi naapurinkin tontin pihatalkoissa, kärryttelee tätiään hautuumaalla, kuskaa lapsia jalkapallotreeneihin ja vie jouluisin miehenkin sukulaisten haudoille kukat. Hän kuulemma tekee tarpeeksi töitä ja riittää. Jotenkin tämä liittyy siihen, että nainen haluaa olla kotona lasten kanssa.

Kääk. 

Minä kun olen luullut, että kelpaisin ja riittäisin paljon vähemmälläkin vaivalla. Että olisin arvostettu kotimaan sankari, vaikka olen ihminen enkä kodinkone. Jopa koska olen ihminen enkä kodinkone. 

Olen nimittäin juuri äitinä alkanut ajatella, tarvitseeko oikeastaan olla niin helvetin uuttera koko ajan. Että perhekuormaa olisi fiksua jakaa alusta lähtien sen kumppaninsa kanssa, mutta erityisesti silloin kun olen heikko, itkuinen, sairas ja/tai väsynyt, mitä joskus olen. Ja itse asiassa jätän sängyn petaamatta ja pöydän pyyhkimättä ihan hyvänäkin päivänä, koska en katso, että kumpikaan on erityisen tärkeä puhde. Lumityöt sen sijaan on pakko tehdä, koska muuten ulko-ovi ei aukea. 

Toiseksi olen ajatellut, että saan olla itsekäs ihan ilman kenenkään lupaa. Tarvitsen ilmoitusluontoisesti hiljaisuutta, liikuntaa, noutoruokaa, ystäviä ja puheenvuoron. En ajatellut ottaa hoitaakseni koko maailman asioita, sillä olen hoivaamisessa älyttömän huono, mutta nero keksimään kaksimielisiä sananmuunnoksia. Pidän myös hyvänä merkkinä sitä, että tiedän miltä näyttää pyykkivuori, kun en ole saanut aikaiseksi pyörittää yhtään koneellista pariin viikkoon: minulla on ollut kiinnostavampaakin tekemistä. Jes!

Olen myös ajatellut, että vuorokaudessani on 24 tuntia. Miksi juuri minun pitäisi siinä ajassa hoitaa paitsi omat asiani myös mieheni koti, mieheni sukulaiset, mieheni kauppavuoro ja mieheni lapset? Kas, kun ei tarvitse miehen palkkatöitä tehdä. Ehkä Saarikko ei tiedä, että miehillä ei todellisuudessa ole sen joustamattomampia töitä kuin naisillakaan, on vain ihmisiä, jotka luulevat niin, ja yhteiskunta, joka tukee näitä käsityksiä. Voin siis edellyttää osallistumista pakollisiin kotitöihin kaikilta, jotka kanssani saman katon alla asuvat, koska se on oikein, reilua ja järkevää. Minä tunnen riittäväni silloinkin, kun mukulat hoitavat aamupalan pöytään sillä välin kun minä sometan sängyssä. 

Lopuksi ajattelen, että nainen saa olla äiti, seksikäs, pälli, ylitöissä, omissa ajatuksissaan, krapulassa, väärässä, huolimattomasti sheivattu, oikeassa, epäkiinteä, laiska, ylimeikattu, sijoittaja, metsästäjä, keräilijä, yökukkuja, suurperheellinen, keski-ikäinen, romantikko, sinkku ja lapseton ihan ilman riittämättömyyden pelkoa ja hoivaamisvastuuta, joista muuten jälkimmäinen aiheuttaa ensimmäisen. 

Ps. Ehkä voisin lähettää Saarikolle vielä sellaiset terveiset, että olen onnekas hyväosainen: minulla oli varaa valita ja kustantaa isän kotonaolo, sillä vanhempainvapaiden oikeudenmukaiseen jakamiseen ei varsinaisesti vuonna 2007 yhteiskunnan taholta kannustettu, vaikka lapsi on myös isänsä. Mutta minä olenkin vähän tällainen kummallinen nainen, joka iloitsee siitä, että jo 9000 vuotta sitten on ollut naisia, jotka mieluummin laukkasivat hevosen selässä pitkin preeriaa kuin kuorivat alkuperunoita kersoille. Ennen oli tosiaan paremmin.

1.2.2021

Raivokävelystä hyvän kierteeseen


Katselin tänään Oura-dataani. Viikon aktiviteettimääräni oli noussut uuteen ennätykseen – kuussa, jolloin normaalisti askelmääräni jää hyvin vaatimattomaksi, sillä välttelen ulkoilua. Olen käynyt keskivartalotreenissä tiistaina, tenniksessä keskiviikkona, kiertoharjoittelussa perjantaina, hiihtämässä lauantaina ja hikijumpassa sunnuntaina. Lisäksi vedän tietenkin vähintään yhden tunnin lenkin koiran kanssa joka päivä, yleensä kaksi. En ole ollut näin hyvässä kunnossa 20 vuoteen.

Olen itsekin vähän hämmästynyt, mistä ihmeestä tämä liikuntamotivaatio on löytynyt. Olen kokeillut vuosien mittaan ihan kaikkea: PT:tä, kotijumppaa ja juoksukoulua, mutta pandemia oli toki jäänyt kokematta (enkä todellakaan tarvitse tätä enää toiste). Pohjimmaisena alkusysäyksenä toimi viime vuoden liikuntarutiinien purkautuminen keväällä. Hermokiristyksen löysentämiseksi piti löytää uudet keinot. Tenniksen aloittaminen muistutti minua siitä, että on olemassa lajeja, joista pidän hulluna, ja raivokävelyt taas kohottivat kuntoa huomaamatta. Kun kunto nousi, nälkä kasvoi. Tai toivo. Tai hyvän kierre. Tai joku. En ole koskaan ollut erityisen tavoitteellinen liikkuja (eikä minua voi ainakaan vielä motivoida tuloksilla), mutta aloin saada jonkinlaisia kiksejä hyvästä olosta. Olen vahingossa laihtunutkin.

Koiralle on myös pakko antaa propsit: sen minkä työmatkapyöräilyssä menetin, sain koiran kanssa takaisin korkojen kera. Karvapehva pakottaa ulos säässä kuin säässä ja aamulenkki herättää.

Alkuvuodesta tein myös minun mittareillani ison liikkeen: liityin hyvän tarjouksen innoittamana kuntokeskuksen jäseneksi. Yllätyin tästä itsekin. Sitoutumiskammoni rannekkeisiin on ollut käytännöllisyyden sanelemaa, sillä muistan edelleen sen talven, jolloin 10 kerran kortistani jäi yhdeksän kertaa käyttämättä. On täyttä rahan tuhlausta panostaa kalliiseen kuukausiveloitukseen, kun ikinä ei tiedä, mitä esteitä eteen tulee. 

Nyt uskalsin. Se vaati tiettyjä henkisiä perustuksia, joita ei aikaisemmin ole ollut, eikä ainakaan tarpeeksi.

1) Uskoa. Minä ehdin, minä jaksan, minä haluan. Nukun hyvin, kroppani reagoi treenaamiseen, jaksan olla aktiivinen koko päivän, elämäntilanteeni joustaa ja nykyään voin irrota treenaamaan hyvinkin spontaanisti, ihan kuin joskus silloin ennen vanhaan. En ole kovin suunnitelmallinen ihminen, joten ainoat toimivat treenimetodit ovat ad hoc ja kiinteä valmennusryhmä, josta poisjääminen on ryhmäpaineessa noloa. Olen ollut myös terveempi kuin koskaan, kiitos elämärajoitusten, maskien ja käsipesun. 

2) Kärsivällisyyttä. Ja tämä on ehdottomasti luonnevika: olen aina ollut auttamattoman lyhytjännitteinen. Kehittyminen tapahtuu kiduttavan hitaasti. Keskivartalon kunnostaminen vinoihin linkkareihin vei vuoden, saman verran (tai enemmän) meni juoksukunnon saavuttamiseen. Ei auta, että käyn huhkimassa salilla itseni jumiin vain silloin tällöin, minun pitää pitää sinnikkäämmin kiinni treenivuoroistani. Mistä päästään tärkeimpään.

3) Itsekkyyttä. Tämä on ollut yksi suurimmista havainnoista, mutta oman elämänsä puolustaminen ruuhkavuosilta vaatii yliluonnollista jämäkkyyttä. Olen todennut jo kauan aikaa sitten, että palvelutiskini on kiinni yöaikaan, mutta minun on pitänyt opetella pitämään kiinni myös treenivuoroistani. Vuosi 2020 pakotti minut laittamaan oman hyvinvointini etusijalle ja vaatimaan, että minun toiveitani kunnioitetaan. Minun täytyy saada voida treenata omilla ehdoillani, omia lajejani eikä tyytyä sianpieremänvuoroihin salilla. En voi olla aina se, joka tekee kompromissin. Jos galaksit räjähtävät sen tunnin aikana, jonka vietän tennishallilla, sitten se on niin – nyt on mietittävä, mitä minä haluan.

Ostin alesta kahdet uudet lycraleggarit, koska halusin. Toistaiseksi en vielä halua proteiinismoothieohjeita ja six packiä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

22.1.2021

Millaista on olla ADD-aikuinen?


Olen ekaluokkalainen
ja konttaan pulpettien alla, koska en jaksa kuunnella opettajan monotonista ääntä. Huolellisuusnumeroni on kahdeksan, kun se kaikilla muilla tytöillä on kymmenen. En ymmärrä mitä teen eri tavalla ja tunnen ensimmäistä kertaa epäselvää ulkopuolisuutta.

Olen 9-vuotias ja oppinut vihdoin lukemaan. Havahdun siihen, että äitini sanoo jollekin jossain kaukana, että "se lukee, ei se silloin kuule eikä näe mitään". Hän tarkoittaa minua. Luen tuntikaupalla putkeen, Uppo-Nallet, Tiina-kirjat, Neiti Etsivät ja lopulta luen Spectrumin tietosanakirjasarjan, koska se ei lopu kesken. Heitän maitopurkin seinään, koska se ei aukea. 

Olen 15-vuotias ja koputan koulun tyhjällä käytävällä luokan oveen. Olen kroonisesti myöhässä, koska olen valtavan aamu-uninen ja unohdun usein ajatuksiini. On vaikea selittää, miksi niin tapahtuu, sepitän opettajalle jotain koirasta, bussista tai avaimista, ihan sama, huomiseksi täytyy keksiä uusi selitys.

Olen viiden laudaturin abiturientti ja saanut roskiksessa asuvan puliukon elämästä kertovasta ylioppilasaineestani pistettä vaille täydet. Opettaja tulee sanomaan, että olen ikäisekseni lahjakas kirjoittaja. En usko häntä, kuka tahansahan tuollaisen saisi aikaan, ei se mitään vaatinut. 

Olen 23-vuotias ja meinaan jäädä auton alle, koska en huomaa liikennevaloja. Ystäväni ihmettelee, miten kukaan voi olla huomaamatta liikennevaloja ja ensimmäistä kertaa tajuan, että minun ei pitäisi ajaa autoa. Mietin, ovatko kaikkien muidenkin reidet yhtä mustelmilla kaikesta huonekaluihin törmäilemisestä. 

Olen 33-vuotias ja eksynyt harmaaseen sumuun. Elämästä on tullut loputtomien uusien vaatimusten labyrintti, täynnä rutiineja, ohjeita ja sääntöjä, joita en muista. Olen vihainen itselleni, sillä en ymmärrä, miksi kuvittelin selviäväni lapsesta – miksi en vain seurannut intuitiotani, joka sanoi että ei, ei, ei. Elämäni oli hyvässä balanssissa ja nyt kaikki on pilalla. 

Niin. 

Olen aina tiennyt olevani vähän omituinen – epänaisellisen impulsiivinen, fyysinen, sähläävä, väärällä tavalla kulmikas ja lyhytpinnainen – ja olen yrittänyt pitää salaisuutena sen, että aivoni selvästi toimivat eri tavalla kuin muiden. Olen pienestä pitäen hämmästellyt, miten sujuvasti ihmiset ymmärtävät käyttöliittymiä, liikennemerkkejä ja muita ihmisiä, kun tulkintatapoja on satoja. Minä joudun selvästi ponnistelemaan asioissa, jotka muilta näyttävät sujuvan itsestään. Mutta ei tehdä tästä mitään numeroa, ajattelin. Olen vain aika laiska ja mukavuudenhaluinen ja muut vain paljon pätevämpiä. Ja lisäksi olen olosuhteiden uhri, veljien kanssa kasvanut, vaille varhaiskasvatusta jäänyt. 

Ja sitten yhtäkkiä viime keväänä luin etäkoulukoomassa artikkelin, josta tunnistan aivan liian hyvin itseni. Tein testinTein toisenkin

Unohdin hetkeksi hengittää. On omituinen tunne, kun kaikki epäselvät palaset yhtäkkiä piirtyvät esiin kuin tieteiselokuvassa ja loksahtavat paikoilleen. Minä olen ollut tällainen lapsesta asti

Olen tietenkin kuullut tarkkaavaisuushäiriöstä jo kauan sitten. Sana nousi esiin mm. Snadin legendaarisessa vasukeskustelussa, josta kirjoitin tämän tekstin, mutta en sen kummemmin jäänyt sitä miettimään. Ne ADHDthan ovat niitä järjettömästi riehuvia poikia ja joskus tyttöjä, ei Snadi ole sellainen. Hän nyt vain on mikä on, vähän hömelö ja lapsi. Ihan niin kuin minäkin, paitsi että olen aikuinen.

En tarvitse diagnoosia, en ole sairas. Olen 46-vuotias ja oppinut olemaan tällainen. Tiedän erittäin hyvin mitä osaan ja mitä en. Osaan kokemuksesta varoa impulssiostoksia, vääriin asioihin keskittymistä ja turhaa riskienottoa. Tiedän, että minun on turha yrittää värittää aikuisten värityskirjoja, pelata minigolfia tai hoitaa reskontraa. Mutta kun pystyn keskittymään työhöni, olen erittäin nopea enkä todellakaan lopeta ennen kuin olen valmis. Viihdyn hyvin yksin (satojen tulessa olevien rautojeni kanssa). Aivoni yhdistelevät mitä omituisempia asioita, joten olen luova ja pystyn konseptoimaan lennosta. Avokonttorit eivät ole ongelma, koska muun maailman saa pois päältä ihan vain päättämällä. Olen huoleton huithapeli ja innostun spontaanisti kaikenlaisista ideoista, mutten voi keskustella kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja silloinkin puhun päälle. 

On tavattoman lohdullista, että selittämätön vanhemmuuden vaikeuskin sai otsikon.

"Lahjakkailla naisilla kompensointikyky piilottaa usein oireet, jolloin kuormituksen lisääntyminen syystä tai toisesta paljastaa vasta ongelmat ympäristölle. AD/HD -nainen kyllä on koko ajan tiennyt, että jotain on vialla ja ponnistellut suoriutuakseen muiden lailla."

Tämä on sinulle, joka olet minun laillani miettinyt, voiko ihminen tulla hulluksi niin, ettei vain koskaan enää palaa ajatuksistaan takaisin reaalimaailmaan. En tiedä, mutta hulluksi tulee ainakin niin, että yrittää olla jotain muuta kuin on. 


18.1.2021

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä


Hiihtolenkki on konsepti, joka perheessämme ilahduttaa jo melkein kaikkia. Vain Snadi ei ole lajille vielä syttynyt. Sainkin houkuteltua eilen kuopuksen lähiniittyä kiertämään lupaamalla jälkikäteen kuumaa kaakaota ja pullaa, sillä hän olisi halunnut mieluummin siivota vaikka huoneensa kuin lähteä kanssani ladulle. Ymmärrän. Aloin itsekin pitää hiihtämisestä vasta reilu parikymppisenä. En ole koskaan ollut talvi- tai lumi-ihminen, joten riemu piti löytää rauhasta, maisemista ja valosta. Hiihtoon kuuluukin samanlainen meditatiivinen hiljaisuus kuin saunomiseen. Nykyään nivelet arvostavat jo tehokasta kuntoilupuolta.

Hiihtämiseen oli lapsena hirveän vaikea motivoitua. On vaikeaa pitää lajista, jota ei osaa – varsinkin kun sitä vielä mitattiin hiihtokilpailujen kautta. Sen lisäksi, että Snadi on vauhti-ihminen ja pitää enemmän laskettelusta, taidot ovat hatarat. Murtomaahiihtoon on eteläranikolla hyvät edellytykset vain muutamana päivän ajan vuodessa, jos sitäkään – ellei halua sutia jonossa 5000 muun kanssa jollain tykkilumetetulla muutaman sadan metrin pätkällä. Minä en todellakaan halua. 

Mutta – ja tämä on kaikkien kaltaisteni jumittajien ongelma – jos ei ikinä kokeile, ei huomaa, että onkin itse asiassa kehittynyt, vähän itsestään

Monojen nauhat menevät rusetille vaivattomasti ja siteet napsahtavat kiinni ilman vanhemman apua. Vain sauvojen kanssa piti auttaa, sillä rannelenkki ei meinannut mahtua paksujen hanskojen läpi.

Sivakoimisen perustekniikka on jäänyt selkäytimeen edellisiltä talvilta ja kunto kasvanut muiden lajien myötä. Hiihtäminen ei ollutkaan enää yhtä hengästyttävää ja raskasta kuin aikaisemmin, ei edes ylämäissä. 

Snadi on oppinut kaatumaan ja punenrtamaan itsensä ylös. Minua ei tarvittu enää nostamaan hangessa sätkivää tappia. Henkistä kehitystäkin on tapahtunut: pötkähdyksistä ei tule kilareita eikä murjotusta. 

Kun lamput syttyivät valaisemaan lämpimästi hämärtyvää talvimaisemaa, Snadi myönsi vastahakoisesti että onhan täällä ihan kaunista. Ja kun vastaan tuli vielä hänen hyvä ystävänsä, päätettiin yksissä tuumin että hiihdetään vielä yksi lenkki. Loppumatkasta takaani kuuluikin iloinen pälätys.

Lopulta vedimme lenkin neljään kertaan ympäri. Kun kerroin Snadille, että hiihdimme melkein kahdeksan kilometriä, hän hämmästyi. Oliko se näin vähän? Oli se. Hiihtäminen alkaa kun hiihtämisen ajattelun lopettaa. 

Ja kun ylittää itsensä vahingossa tulee hassu olo. Mihinköhän kaikkeen muuhun sitä pystyisi, jos vain yrittäisi uudelleen? Kolmeen kuppiin kaakaota ja kahteen pullaan, tietty.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...