Tietoa mainostajalle ›

12.11.2015

Menikö se pilalle?

Inhimillisessä tekijässä oli eilen kiinnostava keskustelu erityisherkkyydestä.


Superhyvä, että tästä puhutaan nyt enemmän. Nimittäin yksi asia, mikä jätetään perhevalmennuksessa, synnytyssairaalassa ja neuvolassa käsittelemättä, ovat perheen sisäiset temperamenttierot.

Lapsen kasvattaminen on paljon muutakin kuin hoitotoimenpiteiden sarja: ruokkimista, vaipanvaihtoa ja vaatettamista. Jostain syystä yhteiskunnan tarjoama ohjaus koskee vain käytännön toimenpiteitä, vaikka täysimetys on perheen ilmapiirin näkökulmasta toissijaista.

Jos työpaikalla tai harrastusporukassa on tyyppi, jonka kanssa sosiaalinen vuorovaikutus ei oikein onnistu, ratkaisuksi kelpaa kontaktin minimoiminen tai välttely. Perheessä tämä ei kuitenkaan käy. Omat lapset ovat ihmisiä, joiden kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Jos siis sattuisi käymään niin, että synnyttääkin itsensä kanssa hyvin erilaisen ihmisen, lapsen persoonan rakennuspalikoiden ymmärtäminen helpottaa todella paljon yhteiseloa.

Sen jälkeen kun tajusin, että meillä asuu näitä vilkkaalla hermojärjestelmällä varustettuja tyyppejä enemmänkin ja perehdyin vähän aiheeseen, yhteiselo on helpottunut. Osaan paljon paremmin tulkita ja ennustaa Skidin sielunelämää ja aivoituksia, turhautumatta.

Näin jälkikäteen ajatellen on monia asioita, joihin olisin osannut suhtautua paljon fiksummin, jos olisin vain tajunnut erilaisuutemme.

Miksi se alkoi itkeä kun elokuva loppui? Koska kokemus oli ollut valtavan koskettava.
Miksi se ei voinut syödä minun tekemääni luomuperunasosetta? Koostumus oli liian rakeinen, joten nieleminen on mahdotonta.
Miksi se haluaa edelleen aina silloin tällöin olla yksin? Muuten aivot alkavat savuttaa.
Miksi se ei ikinä pitänyt yhtä paitaa? Metallinapit tuntuivat ihoa vasten kylmiltä.
Jos joku potkii, miksi se ei potki takaisin? Koska rauhan ylläpitäminen on tärkeämpää.

Aloin valaistua oikeastaan vasta sen jälkeen kun Snadi syntyi. Jo vauva-aikaan huomasi, että sisarukset olivat keskenään aivan erilaiset. Toinen tuntui heti tutummalta, suoraviivaisemmalta. Se syö ja nukkuu hyvin, suuttuu helposti ja karjuu takaisin.

Olen tietysti myös pohtinut pääni puhki, olenko aiheuttanut jotain traumoja kun en vain hoksannut aikaisemmin, mitä voin vaatia ja mitä en. En tunne vanhemmuudessa syyllisyyttä juuri mistään muusta kuin tästä. Kaikki se riitely oli niin turhaa.

Vaikka temperamenttiaan ei voi muuttaa, käytöstään voi. Tämän tajuamisessa ei onneksi mennyt 40 vuotta.

29 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus tärkeestä aiheesta. Meillä mä tajusin ihan hetki sitten olevani erityisherkkä ja niin monet asiat elämässä sai uuden näkökulma. En olekaan tavallista hankalampi ihminen. Miehelle oli aika silmiäavaavaa lukea erityisherkkyydestä ja totesikin että monet jutut kuvaa muo niin hyvin. Onkin joutunut myöntää etten tahallaan tee asioista vaikeita tai etten ole vain outo, vaan asialle ja käytökselle on nimi.
    Ite koitan olla tarkkana etten siirrä "huonoja tapojani" vahingossa lapsille kasvatuksella tai esimerkillä vaan poikani oppisivat omien kokemustensa kautta. Toisaalta osaan olla ymmärtäväinen lappujen kutituksille yms.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisin kuvitella että sen oman erityisherkkyyden tajuaminen on yhtä tärkeää kuin likinäköisyyden: vaikka kyseessä ei ole sairaus, voi tehdä hyvinvointinsa kannalta fiksumpia valintoja.

      Poista
    2. Mulla on myos kaynyt just nain, ja oli tosiaan helpottavaa tajuta etta olenkin ihan 'normaali'.

      Poista
  2. Parempi myöhään ja sillai..
    Meillä lapsi on samalnainen herkkis kuin minä ja nämä lehdissä nykyään tasaiseen vilisevät jutut helpottavat miehen ymäärrystaakkaa meitä kohtaan. Ei hänkään mikään suorantoiminnan actionsankari ole, mutta ei nyt koe kaikkea niin syvästikään. Omalla (herkällä) äidinvaistollani tajusin aika pian, ettei sylissäni ole ihan "normaali" rämäpääpoika ja osasin jollain tavoin vastata vauvan sanattomiin viseteihin. Kuitenkin esim. mainitsemasi karkea sose aiheutti minussakin kummastusta. Itselläni kun ei ko. aikakaudesta ole muistikuvia ja minä kyllä äitini mukaan söin kökkäreitäkin. Eli herkkiksissäkin on eroja, vaikka geeniperimä jaettaisiinkin! Lohduttaa kuitenkin huomata, että kun pojan tarpeisiin on pitkälti osattu vastata, on siitä ruvennut kasvamaan omanarvonsa tunteva, reipas (se yleinen hyve) ja omassa piirissään sosiaalinen tapaus. Siis ihan normaali ihminen :D Mitä sitten, että paidan lappua räplätään pitkin päivää ja uusiin porukoihin ei syöksytä suuna päänä (mielestäni järkevää ja turvallista :D), tilanteiden ja tapojen tunnistaminen tekee kuitenkin kaikesta mahdollista, kunhan edetään omaan tahtiin. Ei kai tämä maailma enää olisi kasassa, jos kaikki olisimme "atomipommeja tuuliviirissä" ;D

    ps. mobiili (iLaitteet) -kommentointimahdollisuutta kaipaisin!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tämä onkin vähän hölmä termi, koska aisti- ja tunneherkkyys eivät välttämättä ole molemmat yhtä vahvoja. Lisäksi temperamentti vaikuttaa: jos jollain kompensoivalla osa-alueella on vahva (ekstrovertti + ei kovin helposti ärtyvä) ei erityisherkkyys ole ongelma.

      Mulla taas ei minkäänlaisia äidinvaistoja ole ikinä ollutkaan - ja se oli aika raskasta kun jatkuvasti väitettiin hormonien hoitavan homman kotiin. :)

      Poista
  3. Sama juttu, luettuani erityisherkkyydestä ymmärsin, miksi lapsi ei voinut käyttää tiettyä vaatteita, miksi vaatteet piti heti vaihtaa jos syödessä syliin kaatui maitoa (ei kestä sitä tunnetta kun märkä vaate on ihoa vasten), miksi hän ei voinut enää syödä soijarouheesta tehtyä makaroonilaatikkoa sen jälkeen, kun valmistaja muutti rouheen aiempaa rakeisemmaksi, ja miksi hän itki kuunnellessaan lastenlauluja joita kaikki muut lapset tuntuivat rakastavan jne.
    Itse neuroottisena introverttina koen ymmärtäväni aika hyvin sosiaalista estyneisyyttä tai sitä että jokin tavallisena näyttäytyvä asia onkin vaikea, mutta tuo kosketusyliherkkyys oli ihan uutta. Välillä mietin syyllisyydentuntoisena niitä hetkiä,joina en tajunnut lapsen olevan ylikuormittunut, vaan koin hänen kiukuttelevan turhasta.
    Nyt, kuusivuotiaana, hän vetäytyy välillä yksinäisyyteen ja sanoo: "minun täytyy nyt ajatella", ja silloin tiedän, että maailma on tarjonnut liikaa ärsykkeitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuh, ymmärrän. Mua eniten nolottaa se tunteiden väheksyntä että kun tyyppi on yrittänyt kertoa mikä vaivaa niin mä en ole tajunnut yhtään ja vain pyytänyt ryhdistäytymään. NNNGGGHH. No. Esikoiselta tekee muutenkin mieli pyytää anteeksi kämmäilyjään mutta tämä vielä erityisesti.

      Poista
    2. Minun käsittääkseni erityisherkkyys on eri asia kuin aistiyliherkkyys, johon kutittavat vaatteet ja karkeat soseet ja ruokasotku ja muut ketjussa esiintulleet seikat kuuluvat.

      Olin itse raivostuttava lapsi, joka ei jatkanut syömistä, jos jotain oli kaatunut pöydälle saati päälleni! Ja inhoan edelleen sotkuista ruoanlaittoa! Ja kökkäreitä. Ja ruoalla sotkemista livenä ja jopa leffoissa. Muuta yliherkkyyttä ei ole.

      Poista
  4. Mä tarttisin neuvoja kuinka suhtautua viivyttelevään lapseen. Ala-asteella on. Ei ole kiusantekoa, on vaan sellainen, oli kyse minne tahansa lähtemisestä tai minkä tahansa asian tekemisestä. Sitä ei vaan lähdetä/tehdä heti, eikä edes kohta, vaan sitten.. joskus. Haluaa soljua omassa tahdissaan.

    Itse olen sellainen perusnegatiivinen ja lapsi taas peruspositiivinen ja ikäväkseni olen huomannut että synkällä maailmankuvallani olen hiukan jo sammuttanut hänen aurinkoaan. :( Siinäkin yksi mihin kaipaisi neuvoja. Kuinka pitää suunsa kiinni kaikesta ikävästä.

    Ja kuinka lopettaa huutaminen, jota myös teen.. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oiskohan jollain ihan ammattialisella hyviä vinkkejä näihin! Itsekin huomaan välillä negisteleväni vähän liikaa, kun pitäisi oikeasti kannustaa :( Hitaudesta sen verran, että mä olen kuvitellut olevani hidas (syömään, pukemaan, aloittamaan..), mutta vitsit tota poikaa! Vissiin tää geenien alaspäinvaluminen tuplannu hitauden :D

      Eikös ainakin Sinkkosella ole joku kyselypalsta ja mielestäni myös Maaret Kallio ottaa tällaisia kysymyksiä.. tiedä sitten, ehtivätkö kaikkeen vastata. Googlailemallakin aiheesta kyllä löytyy juttuja ja jotain "käytösvinkkejä" :)

      Poista
    2. Ah, eteisvatulointi - kersojen lempiharrastus. Skidi on sen verran tunnollinen että koulusta myöhästymisen uhka on auttanut tuohon vatulointiin. Ilmeisesti samaa piirrettä ei löydy? Soljumisessahan ei sinänsä ole mitään vikaa, siihen pitää vain varata sairaasti aikaa. Auttaisikohan jos lapselle ehdottaisi lähtöjen jakamista silleen että puolet on sellaisia säpäköitä ja puolet soljuvia? Sillä tavalla molemmat joustaa.

      Mä olen yrittänyt toteuttaa tuossa puhumisessa sellaista metodia että yritän suuttuneena puhua kersoille kuin olisin duunissa. Koska siellähän en huuda tai räyhää saati iske henkilökohtaisuuksiin vaan selitän asiallisesti mikä nyt menee pieleen.

      Poista
    3. On käsittääkseni tosi yleistä, että ns. siirtymät ovat lapsille vaikeita ja se näkyy siinä hidastelussa. Oma lapseni muuttuu täysin toimintakyvyttömäksi, jos pitää lähteä johonkin, mikä vähän "jännittää" olkoonkin se jotain kivaakin. Mutta kun herkkää lasten helposti kaikki uusi vähän jännittää, niin se sitten suorasataan lamauttaa toimintakyvyn. En mä tiedä onko siihen mitään kikkakolmosia. Mä olen ottanut sen linjan, että autan sitä lasta sitten pukemaan ja etenemään enkä vain koko ajan huutele korkeuksista ja patistele ja lopulta menetä hermoja. Kun jotenkin se ei vaan aina pysty saamaan niitä ulkovaatteita päälleen. Se on tositositosi käsittämätöntä tietyllä tapaa.

      Poista
    4. Meillä ei auta edes koulusta myöhästymisen pelko vaan lapsi saattaa sanoa että "äiti laita sille sinne wilmaan viesti et mä oon myöhässä" tai sitten on ihan hyvillä mielin myöhässä - mitvit!? No, sen parhaat kaverit liittyy sit yleensä jostain nurkan takaa koulumatkalla kans seuraan että sille on valikoitunut tällanen myöhästelijäystäväpiiri. Mut siis asiaan - ei hyvä ihme kun täytyy sanoa sata kertaa vaatteet päälle. Rakastan ysin aamuja kun voin jättää tytön yksin odottamaan kouluun lähtöä (kasin aamuina kävellään yhdessä koska vien pikkuveljen pkotiin samalla) eikä mun tartte katella sitä vatulointia. Yleensä sillä silloin meneekin paljon paremmin ja koulussa ollaan ajoissa :-o
      Heh, tuli mieleen Norosen kolumni tänään jossa se oli haastatellut tuttuja lapsia ja siellä oli että: ”Vanhemmat jankkaavat minulle aamulla, että myöhästyn kohta koulusta, vaikka homma on täysin hallussa. Ja sitten myöhästyn sen takia, että jankkaamme siitä myöhästymisestä.” Poika, 13

      Poista
    5. Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut varsin kattavan kirjan Temperamentti, jossa kuvataan erilaisia temperamenttipiirteitä ja kuinka kasvattaja voi oppia ymmärtämään niitä. Kannattaa lukea!

      Poista
    6. Eteisvatulointi, ihan megahyvä termi :D meillä harrastetaan samaa. Vanhin poika on niin selkeästi erityisherkkä (kuten minäkin) mut sit kauhean jästipää! Siinä onkin sit taiteileminen. Paljon käyn keskusteluja pojan kans (nyt 6v) ja puhutaan peloista ym. On tuntunut auttavan. :)

      Poista
  5. Mun suurin pelko ennen synnytystä oli se, että mitä jos mä en tuu muksun kanssa toimeen! Oikeastaan kaikki jolle asiasta kerroin, nauroi. "Tottakai sä tuut, sehän on sun lapsi!" Mutta ehkä tässä oli puettu sanoiksi se, mitä oikeastaan ajattelin: mitä jos meillä olisi niin erilaiset luonteet, että mä en osaisi tarpeeksi ymmärtää ja tukea, vaan olisin vaan jatkuvasti hermona ja kiukkuinen. Olemme mieheni kanssa melko erilaiset luonteet ja lapsena olemme olleet todella erilaisia, joten tähän olisi ollut melko suuri mahdollisuus. Toisaalta sitten toinen ehkä olisi tässä osannut auttaa. No, onnekseni synnytin suoran kopion itsestäni, eikä tätä ole tarvinnut murehtia. Ei ole ollut ymmärryksen suhteen ongelmia ja meidän puplitoistavuotinen yhteiselomme on ollut todella helppoa ja koko ajan muuttuu hauskemmaksi, kun siitä vauvasta pikkuhiljaa tulee oikea ihminen. (Huomaako, että uhmaikä ei ole vielä ajankohtainen? :D)

    Mutta pointtina ehkä se, että ymmärrystä löytyy! Ja ehdottomasti samaa mieltä, että aiheesta voisi puhua enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Suurin osa pelkää sitä ettei osaa hoitaa vauvaa, mutta mua epäilytti että entä jos se on ihan kusipää? :D Toivon teille laimeaa uhmista. :)

      Poista
  6. Katselin myös tänään Areenasta Inhimillisen tekijän, siinä oli tämän viikon jaksossa erityisherkkyydestä. Kesällä tulin siitä lukeneeksi erään ihmisen artikkelin omasta elämästä ja tajusin, että voi hitsi, oon ihan samanlainen. Olin ennenkin lukenut ylimalkaan erityisherkkyydestä, mutta sanana se on niin kummallinen että ei tullut mieleenkään että se liittyisi minun persoonaani. Tuossa ohjelmassa olikin, että iso osa erityisherkistä saattaa olla enemmän vetäytyvämpiä mutta sitten on tällaisia sosiaalisempia tapauksia. Itsessäni on toinen puoli sosiaalisuutta, mutta vastapainoksi haluan erakoitua yksin, hiljaisuudessa. Muitakin ominaisuuksia on paljon, ja tottakai erityisherkkiäkin on "eri tasoja" eli kukaan ei ole samanlainen.

    Tässä mietiskelyssä kiteytyy hyvin se, että KAIKKI ihmiset ovat erilaisia ja jotkut erilaisempia. Suurin osa ihmisistä olettaa, että se joku muu ajattelee asioista ja tuntee asiat samalla tavalla kuin itse. Eikä se pidä ollenkaan paikkaansa. Tämä on yksi kompastuskivi lähemmissä suhteissa eli monet eivät taida ymmärtää esim. minua ollenkaan. Ihmetellään miksi haluaa olla yksin ja tupataan väkisin reviirille. Tämä tulee esiin lähinnä parisuhdekuvioissa, en enää ihmettele miksi viihdyn yksin - sitä erilaisuutta ymmärtävää vastakappaletta on haastava löytää vaan onneksi ei tarvitse, elämähän sujuu hyvin näinkin :) Ohjelmassa kysyttiin onko erityisherkkä myös hankala - vastaus oli että kaikkihan me ollaan joskus hankalia ja jos kaksi täysin erilaista ihmistä kohtaa eivätkä ymmärrä toisiaan kumpikin varmasti tuntuu toisesta hankalalta. Eksäni ymmärsi persoonaani erittäin hyvin, sääli, että sekin suhde kaatui toisenlaisiin ylitsepääsemättömiin ongelmiin, tai ongelmaan. Useimmat ihmiset eivät ymmärrä tilan/yksinäisyyden tarvetta tai sitten en vain ole heitä kohdannut.

    Kun itse käyn ylikierroksilla, tulen helposti pahalle päälle ja silloin on viisasta olla yksinään ja se on kyllä tosi ihanaa ja rentouttavaa :D Se on se tapa ladata akut. Mutta itsensä kanssa on jo elänyt kauan, tietää miten homma toimii.

    Ja ajatuksenjuoksusta olen jonkun verran jutellut nyt enemmän muiden kanssa ja huomannut, että mietin paljon asioita joita usea ei ole koskaan ajatellutkaan.

    Oli tavallaan ihan kiva saada tälle nimi, tosin olen itseäni nimittänyt pitkään ihan rehellisesti vain oudoksi ;) Ja taidan käyttää sitä jatkossakin, erityisherkkyyden mainitseminen ei oikein istu omaan suuhun ja sitä termiä saakin sitten varmaan selitellä. Outo on parempi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, olet ihan oikeassa tuossa että luokittelu herkiksi ja ei-herkiksi ei ole ainoa tapa jäsentää ihmisiä ja se pitäisikin muistaa pitää (fysiologisessa) kontekstissa. Suurin osa ihmisistä tuntee empatiaa ja haluaa välillä yksinäisyyttä. Erityisherkälle nähdäkseni pointti on siinä miten elää niin ettei ole aistitulvassa ihan kierroksilla koko ajan.

      Koti-insinööri karsastaa myös tuota termiä, hänestä se on harhaanjohtava ja epäselvä. Ja näinhän se tietysti on: kaikki ihmiset ovat eri tavalla herkkiä ja ne temperamenttierot vaikuttavat myös. Mutta hyvä jos olet löytänyt vertaistukea ja työkaluja outouteen. :)

      Poista
    2. "Ja ajatuksenjuoksusta olen jonkun verran jutellut nyt enemmän muiden kanssa ja huomannut, että mietin paljon asioita joita usea ei ole koskaan ajatellutkaan. "

      Tää on niiin mua! :D Ajattelen ja varaudun kaikkeen. Lapsesta hyvää vauhtia kasvamassa samalainen. Miehellä välillä vaikeuksia, kun ei ymmärrä, mitä kaikkea meidän päissä liikkuukaan :D

      Poista
  7. Otetaan kaksi _täysin_ erilaista aikuista, lyödään geenit yhteen, sekoitetaan ja saadaan lopputuloksena kaksi täysin erilaista lasta, joiden persoonat on hyvin mielenkiintoiset yhdistelmät vanhempien piirteitä. Toinen on hyvin avoin, sosiaalisesti rohkea, adhd-ocd, äärimmäisen temperamenttinen, hieman empatiakyvytön ja hyvin fyysinen kaikessa tekemisessään. Toinen taas on erittäin ujo, arka uusien ihmisten kanssa, herkkä loukkaantumaan, temperamenttia löytyy, mutta se ilmaistaan vain kotona (turvassa), empatiakyvyltään ikäisiään paljon edellä, vetää selkeää roolia sosiaalisissa tilanteissa (omien sanojensa mukaan ei pelkää silloin niin paljon)... Näiden kahden kanssa tasapainoilu käy jo työstä :-D Meillä ei kohdella lapsia samalla tavalla, kun ei vaan voi. Säännöt on tietysti samat, mutta kasvatusmenetelmät hyvin eri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ja eritysherkkiä meistä on (eri painotuksin) 3/4:stä... Joskus meno on kun hullujenhuoneella :-P

      Poista
    2. Heh, ei meilläkään! Jos lähdetään siitä että mä olen erityisen epäherkkä, Skidi ja Koti-Insinööri eri tavalla erityisherkkiä ja Snadi taas muuten helppo mutta temperamentiltaan helvetillinen kuumakalle niin onhan tässä tasapainoilua. Mutta toisaalta kun me aikuiset olemme ihan erilaisia, niin yllättäen siitä on hyötyä kriisien käsittelyssä: valitse aikuinen sen mukaan tarvitaanko empatiaa vai toimintaa. :D

      Poista
    3. Toi aivan totta! Me on huomattu, että meillä on vanhempina ne omat vahvuudet ja heikkoudet, täydennetään toisiamme tässä(kin) asiassa.

      Poista
  8. Mutta kyllähän sä voit edelleen pyytää anteeksi. Mun hyviin lapsuusmuistoihin ainakin kuuluu hetkiä, jolloin vanhempi on pyytänyt jotain anteeksi.

    VastaaPoista
  9. Meillä mun on itse erityisherkkänä helppo ymmärtää kahta herkkislasta, mutta se kolmas, joka ei ole herkkä, on ihan ihmeellinen. Sen kanssa on toki paljon helpompi elää (varsinkin kun se on luonteeltaan myös aika joustava ja rauhallinen), mutta musta tuntuu, että mä en ikinä voi oppia oikein tuntemaan sitä. Toisaalta se on kyllä tässä vanhemmuushommassa ehkä parasta, että pääsee tutustumaan oikein kunnolla ihmisiin, joiden kanssa ei muuten ehkä olisi mitään yhteistä.

    VastaaPoista
  10. Samojen juttujen kanssa painitaan, eskarivuoden aikana on ilmennyt, että vanhimmainen näyttää kuuluvan tähän herkkien porukkaan. Usein on mielessä käynyt, että kuinka eri tavoin olisin jossain tilanteessa toiminut, jos olisin tämän aiemmin tajunnut.... mutta mutta olen onnellinen siitä, että nyt asia voidaan huomioida ja suhtautua oikein eri tilanteissa etenkin tulevaa koulunkäyntiä ajatellen

    VastaaPoista
  11. Mä en osaa panna mun tytärtä mihinkään erityisherkkälokeroon, vaikka sillä näitä suht samoja piirteitä onkin. Yhtä one-pieceä jota se kinusi, ei voi pitää koska nepparit on kylmät ihoa vasten (aluspaidan kanssa kuuma). Pienempänä saattoi ihan oksentaa ruokapöydässä jos muussissa oli paloja. Itki Fröbelin palikoiden laulussa jossa äiti putoaa puusta ja joutuu lääkärille. Parkuu jos pikkuveljelle tehdään jotain joka ehkä sattuu, esim. jäädytetään syylää jalkapohjasta. Tunteet menee laidasta laitaan ja kaikki tunnetaan isosti - on myös drama queen eikä pelkää itkeä ja parkua kavereidenkaan edessä. Toisaalta on hyvin sosiaalinen ja pienenä aina katsoi puistossakin että onko siellä muita ja meni heti hieromaan ystävyyttä.
    Mä oon tälle huutanut monen monituista kertaa ja anteeksi on joutunut pyytämään puolin ja toisin, mutta toisaalta oon myös (Liisa Keltikangas-Järvisen ajatuksiin tutustuin jo 2007 kun tyttö syntyi - vaikkakaan en rouvan kanssa ole kaikesta samaa mieltä) sylitellyt, ottanut viereen aina kun on halunnut, viettänyt äiti-tytär päiviä ja viikonloppuja, kannustanut ja jutellut siitä että miksi maailma on sellainen kun on, miksi me isän kanssa odotetaan tiettyä käytöstä ja miksi äiti joskus suuttuu (ja Katja varmasti säkin oot) ja siksi omatunto on puhdas. Jos jotain traumoja on tytölle syntynyt, niin voi puida äitisuhdettaan kavereitten kanssa viinilasin äärellä sitten 15 vuoden kuluttua... Varsinkin tytön täytettyä 6, olin sitä mieltä että aivokapasiteetti jo riittää säätelemään omaa toimintaa ja äpäröinti oli suurelta osin myös tahallaan ärsyttämistä hänen puoleltaan, niin sympatia ei ihan aina riittänyt käsittelemään asiaa nätisti.
    Mutta siis pointtini taisi olla, että joo, erityisherkkiä (tai mitä nää nyt on) pitää käsitellä vähän eri tavalla, mutta toisaalta heille pitää myös opettaa miten maailma makaa ja aina ei kaikki kaikkialla voi ottaa huomioon toisen herkkyyttä. Siksi voi myös kotona välillä räjähdellä, kunhan selittää sitten miksi räjähdys tuli :)


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisiko niiden nappien kohdalle (niihin kohtiin, jotka ovat ihoa vasten) ommella käsin pienet kangaspalat? En nimittäin itsekään pidä yhtään kylmän metallinapin tunteesta iholla. Olipa kyseessä sitten housun tai paidan nappi.

      Odotan mielenkiinnolla, millaisia minun ja mieheni mahdollisista lapsista tulee. Meillä on niin älyttömän erilaiset temperamentit, että välillä oikein ihmetyttää, miten päädyimme yhteen ja olemme pysyneet yhdessä. Lähes 6 vuotta yhdessä ja viimeksi eilen taas tajusi paremmin, miksi toisen tunneilmaisuja on välillä niin vaikea käsittää.

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...