Tietoa mainostajalle ›

9.12.2013

Viimeinen periaate vessasta alas

Muistan lapsuudestani yhden ison epäkohdan. Pikkuveljen lellimisen. Isosiskon roolissa minua vitutti suunnattomasti se, että pikkuveli pääsi aina ja kaikessa paljon helpommalla. Vanhempana minun piti aina joustaa, veli sai paljon helpommin kalliita hankintoja eikä joutunut tappelemaan luontoiseduista kuten kotiintuloajoista.



Olinkin pyhästi vannonut, että minä en aio tehdä samaa virhettä. Pikkusisko ei saa erityisasemaa. Skidi ja Snadi saavat samaa kohtelua ja ovat samalla viivalla kaikessa.

No, viikonloppuna Koti-insinööri sanoi ääneen sen, minkä jo tiesinkin.

"Kohtelet kuopusta ihan eri tavalla kuin esikoista, paljon lempeämmin."

Äh. Yritin puolustella, että niin tapahtuu ihan väkisinkin.

Neljän vuoden ikäero asettaa alle kouluikäiset täysin eri pelilaudoille. Toinen lukee sujuvasti tv:n tekstityksiä ja soittaa kanteletta, toinen pissii housuun, syö herneet palkoineen päivineen ja väittää, että hevoset kuowiutuvat munasta.

Ja ovathan ipanat kaksi kohtuullisen erilaista ihmistäkin. Toinen on rauhallinen ja vähän nörtti, toinen määrätietoinen riehupetteri. Toinen ei koskaan purrut ketään. Toinen on kehittänyt kaikenlaisesta venkoilusta, kivien syömisestä ja sohvalta putoilemisesta taiteenlajin. Ei niitä voi kohdella samoilla säännöillä.

Sitäpaitsi olen itsekin ihan eri tyyppi kuin kuusi vuotta sitten. Olen huomattavasti kärsivällisempi. Ymmärrän paljon paremmin lasten mielenliikkeitä. En enää seuraa sääntöjä hampaat irvessä, kun pienellä taktikoinnilla on saavutettavissa rauhanomainen ratkaisu. Huutaminen ei juurikaan auta (paitsi itseä), syli on paljon tehokkaampi keino, vaikka kuinka leukaperiä kiristelisi.

Onko perheen lasten tasa-arvoinen kohtelu ylipäätään harhaa? Oliko periaatteeni alusta pitäen tuhoon tuomittu?

Laitan toivoni siihen, että ehkä esikoista ei haittaa. Hän on lempeä ihminen. Hän on liittolainen, jonka kanssa voin nauraa ja pyöritellä silmiäni kaksivuotiaan sekoilulle, ja jonka valitsen kahvilaseuraksi. Sitäpaitsi esikoisesta on n. kolmetuhatta digikuvaa ja kuopuksesta yksi per synttärit.

Että sinne meni se viimeinenkin periaate. Onpa kevyt olo. Taidan soittaa broidille, että se saa anteeksi.

31 kommenttia:

  1. Mielestäni tasa-arvoinen kohtelu ei ole sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla. Että molemmat lapset saavat aina samaa kohtelua ja ovat samalla viivalla.

    Mielestäni tasa-arvo kasvatuksessa syntyy siitä, että perheessä on tietyt säännöt ja tietyt käytännöt, jotka pätevät. Lapsen kasvatuksessa ja kohtelussa tulisi ottaa ikä ja temperamentti huomioon.

    Yhtälö lienee mahdoton. Jos pohtii tilannetta, jossa sinulla olisi 1-vuotias ja 15-vuotias lapsi. Onko tasa-arvoista kohtelua, jos kohtelet molempia samalla tavalla ja molemmat ovat täysin samalla viivalla? 15-vuotiaalla on samat rajat ja kotiintuloajat kuin taaperolla. Toisaalta taas jos ajatellaan, että kohtelet molempia lapsia samalla tavalla tietyssä ikävaiheessa, edellyttäisi se aika tarkkaa kirjaamista ja hyvää muistia.. ensimmäisen lapsen kohdalla kirjaisit ylös kaikki laaditut säännöt ja virstanpylväät ja niistä sitten katsomaan, kun seuraava lapsi saavuttaa saman iän - mitä millonkin saa tehdä?

    Ehkä asia, jota tulisi painottaa enemmän, on se, että lapset ovat samanarvoisia ja saavat samanarvoisen kohtelun?


    Ilona


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhden lapsen kasvatukseen on paljon enemmän aikaa paneutua, toinen pääsee siksikin helpommalla kun nykyään koko ajan on huomio jossain muualla. Luotan siihen, että molemmat saavat tasapuolisesti traumoja. :)

      Poista
  2. Niinpä, samaa mieltä kuin edellinen. Kunhan rakastat lapsia tasapuolisesti, molempia omana itsenään niin ei ne saa traumoja isosisko-pikkusisko -asetelmasta. Kamalinta on minusta se jos perheessä nimetään että tuo on isin tyttö ja toinen äidin. Mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, meillä myös niin että isoveli joustaa aina kaikesta, on se kiltti ja tunnollinen esikoinen, ja kuopus sitten tekee mitä lystää ja saa liaan usein periksi. Eikä siitä kuopuksesta ole yhtään kuvaa vielä albumissa, esikoisesta on kokonaiset kolme albumia....Mutta. Elämä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On luojan lykky että isosisko on niin lempeä luonne. Olen monesti pelännyt, että milloin se tirvaisee, mutta toistaiseksi ei ole tirvaissut. Minä kyllä retuutin pikkuveljeä. Huh. Ehkä sentäs joku asia on paremmin! Ja toisaalta, ehkä tietyt traumat ja taistelut jopa kuuluvat ihmisen elämään? :)

      Poista
  3. Ehkä tuo omasta lapsuudestasi muistama epäreiluus johtuu juuri siitä, että olitte eri ikäiset. Et pysty vertaamaan miten teitä on kohdeltu kumpaakin vaikkapa viisivuotiaina. Koska olit vanhempi, näit aina vain sen veljesi nuoremman ikäkauden kohtelun, ja se tietenkin isommasta tuntui lellimiseltä (itsekin isosiskona tunnistan tämän!). Lapsena sitä kuvittelee että kaiken ikäisiä sisaruksia pitäisi kohdella tismalleen samalla tavalla. Mutta niinkuin edellä jo kommentoitiin, eihän se niin mene. Kyllä lapset kuitenkin selviävät tästäkin elämän epäkohdasta, ja tosiaan viimeistään omien lastensa kanssa oivaltavat mistä siinä oli kyse. Niinkuin monen muunkin vanhempien tekemän asian ymmärtää vasta kun itse tahkoaa lasten kanssa :-) Meilläkin on lasten ikähaitari 2kk-17v ja kyllä tosiaan aika erilaista on pakostikin eri ikäisten lasten kanssa. Ja kun nuorimmat ovat aikanaan teinejä, olen varmaan itse jo muuttunut täysin pehmoksi. :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ihan totta, että lapsena on arvostelukyky vähän vajaa, kateutta ei oikein tunnista eikä osaa käsitellä. Veikkaan että olin myös täysin sokea sille, miten minä olin joissain asioissa etuoikeutettu. Hyvä ikähaitari teillä!

      Poista
  4. Isäni aina sanoi, että ensimmäinen lapsi on harjoituskappale. Öh. Oikeesti :D En myönnä mitään omieni kohdalla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä myönnän kyllä auliisti, että aika vähillä eväillä ollaan aloitettu. :D

      Poista
  5. Otin tekstin täysin vertaistukena. Tulee ihanan kevyt olo, kun saa lukea, että olen kahden lapsen äitinä ihan normaali, että joku toinenkin miettii samoja juttuja ja että oma äiti-käyttäytyminen ei olekaan ainutlaatuista :D

    VastaaPoista
  6. Mieheni on se lellitty kuopus, jonka ei tarvinnut pestä lattioita kontaten, viettää kaikkia juhlia keittiön puolella hommissa, herätä aamulla viideltä lumitöihin jne. - ja voi pojat, että reilun vuoden vanhempi isosiskonsa on katkera vielä nyt nelikymppisenäkin.

    On mielenkiintoinen kysymys, mitä tasa-arvoinen kohtelu on, sillä niin kuin sanoit, lapset ovat erilaisia ja vanhemmat ovat erilaisia eri aikoin. Mutta tosiaan se ei ole reilua, jos esikoinen joutuu siivoamaan kuopuksen jälkiä tai että kuopuksen ei tarvitse osallistua omien kykyjensä mukaan hommiin koskaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä päästäänkin toiseen kiinnostavaan ilmiöön: tyttöjen ja poikien välisiin kasvatuseroihin! Koska meillä on kaksi tyttöä, en tiedä muusta, mutta poikien äidit voisivat ottaa kantaa: onko tytön kanssa erilainen suhde kuin pojan?

      Poista
    2. Mielenkiintoista keskustelua! Mun esikoinen on poika, kuopus tyttö. Mä olen joskus hellämielisempi poikaa kohtaan, mutta selitän sen itselleni sillä että hän on herkkis siinä missä tyttö on rämäpää. Käyn jatkuvaa päänsisäistä analyysiä siitä, vaikuttaako sukupuoli siihen miten heitä kasvatan ja kohtelen. Mielestäni ei (en haluaisi!), mutta ehkä kuitenkin jotenkin. Vaikea eritellä mikä johtuu luonteen eroista, mikä ikäasetelmasta ja mikä taas sukupuolesta.

      Molemmat ovat ihania rakkaita, mutta pojasta on jotenkin kovemmin rinnassa riipivä joku, huoli ehkä, kun ajattelen tulevaisuutta ja miten he tulevat maailmassa pärjäämään. Pojan kanssa painotan varmaan enemmän esimerkiksi sitä, että oppisi puhumaan tunteistaan. Tytölle tämä voi tulla helpommin ystävyyssuhteiden luonteen myötä ja mallina minulta ja muilta läheisiltä naisilta (miksei pojallekin, toivon niin). Jäyhä isäni sanoi vähän ennen kuolemaansa, että opeta poika puhumaan, poikien maailma on kova. Ehkä tämä on jäänyt jotenkin mulle kummittelemaan.

      Poista
    3. Kohtelen poikaa (9) aika eri tavalla kuin tyttöä (7), mutta perustelen sen itselleni sillä, että ne on niin erilaisia. Poikaa on pakko paapoa, koska se ei selviäis päivääkään omillaan. Tyttö taas on kaltaiseni komentoora ja kätevä emäntä. Poika ei saa housuja jalkaan jos niitä ei levitä oikein päin sen eteen. Jos koulussa on sisäliikkaa ja repussa mukana verkkarit, voi olla varma että illalla jalassa on päällekkäin pikkarit, kalsarit, farkut, verkkarit ja ulkkihousut, kun ei vaan järki sano mitä kannattais missäkin käyttää. Tai sitten puolet housuista jäänyt jonnekin. Tyttö taas on suunnilleen laittanut ruokansa ja huoltanut vaatteensa viisivuotiaasta.

      Molempia koitan kyllä halia ja pusia ja kiitellä päivittäin, kehittyvät omilla tasoillaan.

      Leena

      Poista
  7. Olen perheeni neljäs lapsi ja kasvoin "siinä sivussa", opin nopeasti vaipoista suoraan pöntölle, kävelemään, lukemaan ja kirjoittamaan seuraamalla isompien mallia. Olin myös herkästi (lue: aina) se, jonka syyksi voitiin laittaa lähes mitä tahansa. Opin myös taistelemaan ja korvani oppivat kuulemaan pienimmästäkin rasahduksesta alakerrassa, että mitä siellä syötiin tai laitettiin tarjolle, jotta ehdin väliin muistuttamaan, että minäkin haluan karkkia ihan yhtä paljon kuin muut..

    Isoveljeni saivat lähdeä koulun diskoihin milloin vain ja tulla viimeisten joukossa pois. Minä ja siskomme vietimme monet itkuiset tunnit sohvalla ulvoen, miksi ei saada lähteä diskoon ollenkaan (meillä on ikäeroa 7v). Meillä siis eriarvoista kohtelua tuli luonnollisesti ikäeron vuoksi, mutta erityisesti pojilla ja tytöillä oli aivan eri rajat ja etuoikeudet ikään katsomatta.

    Kuppi kääntyi nurin lopulta täysin siinä vaiheessa, kun isoveljeni sairastui, ei henkeä uhaten, mutta pitkäaikaiseen sairauteen. Toki tämä asettaa vanhemmat tilanteeseen, jossa ollaan huolissaan ja tekee kaikkensa lapsen eteen. Mutta se, että sairasta lasta lahjotaan, palvellaan, paapotaan, syötetään täysin rajattomasti näkyy siinä, että millainen ihminen siitä kasvaa ja että jälleen siinä sivussa pikkusisar jää paitsi a) huomiosta, b) herkuista, c) lahjoista, jota pienemmän sisaren on vaikea lapsena ymmärtää. Erityisesti silloin, kun isompi vanhempien poissaollessa kohtelee pienempää väkivaltaisesti, kuninkaana, purkaen kai turhautumistaan ja vihaansa pienempään sanallisesti ja nyrkein. Mutta se ei haittaa, koska aikuisena sen ymmärtää. Mutta se, mitä en ymmärrä aikuisenakaan, oli tuo kohta "täysin rajattomasti" eli, kun lapselle/nuorelle annetaan kaikki hopeatarjottimella, oli se sairas tai ei, niin aikuisena se kävelee vastaan väkisinkin. Sairaus hävisi taivaan tuuliin täysi-ikäisyyden kynnyksellä, mutta aikuistuminen, mihin se jäi ja hyvät tavat ja omatoimisuus (osaat tehdä perunamuussin ilman apua)?

    Täysin samanarvoista kohtelua ei millään voi antaa kaikille lapsille, koska mukana on myös sisarusten ikä, temperamentti ja kognitio sekä yhtenä tärkeänä asiana silloin kun lapsilla on isompi ikäero: vanhempien taloudellinen tilanne. Rajat ja kohtelu pitää suhteuttaa niihin, mutta se missä samanarvoisuutta voi vaalia, on se, että esim. kotitöitä vaaditaan yhtälailla taitoihin suhteutettuna, kotiintuloajat määritellään reilusti ja karkkipäivä on kaikilla samana päivänä, ei sisaruksella joka päivä ja toisella vain lauantaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tämän kokemuksen jakamisesta! Oletko pystynyt puhumaan tästä vanhempiesi kanssa? Ovatko he itsekin toteuttaneet hyvin konservatiivista perhemallia?

      Ja tämä oli tosi hyvin kiteytetty: "Rajat ja kohtelu pitää suhteuttaa niihin, mutta se missä samanarvoisuutta voi vaalia, on se, että esim. kotitöitä vaaditaan yhtälailla taitoihin suhteutettuna, kotiintuloajat määritellään reilusti ja karkkipäivä on kaikilla samana päivänä, ei sisaruksella joka päivä ja toisella vain lauantaisin." Lisään tähän vielä sen, että toisaalta eriarvoisuus on myös hyvästä: kun molemmat saavat viettää yksityisaikaa vanhempien kanssa, vanhemman tarvitse irvistellä liian lapsellista menoa ja nuoremman ei tarvitse katsella sivusta kun isommalla on hauskaa.

      Poista
  8. Tämä on ilmeisesti paikka, johon voi avautua sisarussuhteesta. Olen itse se pikkusisko, lellipentu, kuten isosiskoni minua nimitteli. Ikäeroa 4,5v, mikä johti siihen, että isosiskosta tuli äidin kaveri, ja yhdessä he kävivät elokuvissa, sirkuksessa ja jopa oopperassa. Minä sain jäädä kotiin eikä minun vuoroni tullut myöhemminkään. Oli tosi ulkopuolinen olo, kun äitini ja siskoni tulivat jostain ja keskusteluvat kokemuksestaan. Pahinta oli se, että äitini ja siskoni välillä komensivat minua yhdes, tuntui, että edes siskon olisi pitänyt olla puolellani.Toki nykyään olemme siskon kanssa ystävät, kun molemminpuoliset traumat on käsitelty! (joo, mä olin se isin tyttö)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myös tästä näkökulmasta! Se on kyllä epäreilua jos et sitten vanhempanakaan päässyt oopperaan, vaikka olisit halunnut. Tuo komentaminen oli hyvä pointti: olen kieltänyt, että isosisko ei saa komentaa pienempää ellei ole jotain suorastaan vaarallista tekeillä. Ikäkomentoketju oli ennen vanhaan ihan tavanomaista kun lastenhoito jäi isommille lapsille...

      Poista
    2. Minä olen sen verran vanhanaikainen, että esikoinen saa aina välillä jäädä katsomaan kuopuksen perään (ts. jätän heidät kahdestaan johonkin, mihin en kuopusta yksin jättäisi). Ja silloin on lupa komentaa.

      Vaikka kyllä meillä myös kuopus osaa komentaa, koko perhettä.

      Poista
  9. Kolahti.

    Itse olen se isosisko kaksi vuotta nuoremmalle sisarelle. Skidinä riitaa ja tappelua tuli kaikenmoisesta vaikka parhaat kaveritkin oltiin ja ollaan yhä. Se mikä otti päähän koko lapsuuden, oli että nuorempi sisko sai kaiken iisimmin. Tuttua on v-tutus kotiintuloajoista, jotka itsellä oli tiukat, siskolla ei jne. Pahin kuitenkin oli riitatilanteet. Syy oli aina vanhemman ja sisko käytti tilannetta äärimmäisen fiksusti hyväkseen ja pelasi komeesti ärsyttämällä hiljaisuudessa kunnes syy riitaan oli taas isomman ja hän vuodatti krokotiilin kyyneleitä vanhempien sylissä.

    Nykyisin kahden lapsen äitinä (poika 6v, tyttö 5v) vannoin, että lapsilla on samat säännöt ja komentaminen on tasapuolista. Silti, kun näkökentän ulkopuolella tapellaan, kysyn aivan liian usein isommalta "Mitä sä teit, miksi sisko itkee taas?". Tietoisena siitä, että sisko on oppinut tasan saman kuin oma pikkusisko aikanaan. Tokikin reipasotteinen, riehakas ja vahva isoveli osaa kyllä kiusata siskoaan yhtälailla ja onhan se fakta että vuotta isompi poika satuttaa vahingossakin enemmän kuin siskonsa. Todennäköisyyslaskennalla syy onkin usein veljen, mutta ei se mikään itsestäänselvyys ole / saisi olla.

    Tässä sitä nyt tasapainoillaan. Välillä hyvällä, usein huonolla menestyksellä. Luotan silti, että mokia kasvatuksessa tehdään molempien kohdalla, samoin kuin onnistumisia. Hyvä tästä vielä tulee (tuleehan?).

    Sisaruusrakkaus on äärimmäisen kaunis asia ja onneksi on saanut sen luotua myös omille lapsille, vaikka välillä meneekin metsään.

    Sonja

    VastaaPoista
  10. Ei ole tullut mieleenkään ottaa stressiä tällasesta aiheesta. Kai se tarkottaa sitä että meidän perheessä oli rajat ja vastuut tasapuolisesti jaettu minun pikkusiskon ja sen isoveljen kesken. Vanhempani ovat siis huippuja. Mutta sen kyllä tiesin jo etukäteen.

    VastaaPoista
  11. http://pbs.twimg.com/media/A_08Ry4CUAESBub.jpg:large

    VastaaPoista
  12. Lapsillani on ikäeroa 1,5 v., poika on vanhempi ja tyttö nuorempi. Nykyisin, 8- ja 9-vuotiaina, ikäeroa ei oikeastaan huomaa kuin koulukirjojen kansissa olevista numeroista, niinpä samat säännöt kotiintuloajoissa ja kotitöissä ovat melko luontevat. Silti olen miettinyt sitä, pitäisikö isomman joskus saada jotakin siksi, että on vanhempi ja pienemmän saada vapautusta jostakin, koska on nuorempi? Nythän pikkusisko saa kaikki vapaudet 1,5 vuotta nuorempana kuin veljensä, mutta on toisaalta joutunut myös imurinvarteen nuorempana. Entä sitten, jos tuo tyttö meneekin veljestään ohi jossain vaiheessa? Olen tähän saakka ajatellut, että lapselle voi antaa vapauksia tämän kykyjen mukaan, mutta voiko nuoremmalla olla esimerkiksi lupa liikkua laajemmalla alueella kuin vanhemmalla? Johan sille nauravat aidanseipäätkin, jos pikkusisko pääsee johonkin, minne isoveli ei, mutta ei tunnu reilulta sekään, että pitäisi rajoittaa nuoremman puuhia siksi, että vanhempi ei vielä ole kypsä samaan vastuuseen.

    VastaaPoista
  13. Meitä oli neljä ja kaikki saivat erilaisen kasvatuksen, riippuen sekä lapsen persoonallisuudesta ja järjestysnumerosta, vanhempien elämäntilanteesta (teiniäiti vs neljännen lapsen kolmekymppinen äiti, kotiäiti vs työskentelevä äiti) sekä jaksamisesta. Meidän vanhemmat ovat avoimesti tunnustaneet, että kahden ensimmäisen kanssa yrittivät olla jopa liiankin tiukkoja, kun taas kahden nuoremman kanssa ei enää jaksanut takuta pikkujutuista. Eivät kyllä olisivat ehtineetkään neljän kanssa takuta.

    Itseäni nuorempana pänni aina se, että veljeäni ei komennettu eikä hänen kanssaan väitelty. Minua taas ei pyydetty vaan käskettiin, varsinkin jos aloin inttämään. Myöhemmin asiasta tiedustellessani minua valaistiin kertomalla, että veljeäni ei tarvinnut/pystynyt käskeä/komentaa, koska hän oli tottelevaisempi ja herkempi. Olisi säikähtänyt ja itkenyt vain komennettaessa. Minä taas kuljin omia polkujani heti konttaamaan ryhdyttyäni, enkä totellut muuta kuin erittäin tiukkaa äänensävyä tai lahjontaa :D Eipä tuosta mitään traumoja ole jäänyt - en kyllä vieläkään tee miten pyydetään jos pyytäjä on mielestäni väärässä :) Silloin en vain osannut ilmaista sitä muuten kuin karjumalla, karkaamalla ja yleisellä niskottelulla.

    Sara

    VastaaPoista
  14. Ei tarvitse soittaa, joku ehti jakaa tämän Facebookissa. :)

    Aika ”kultaa” muistot, mutta on aivan mahdollista, että olen pikkuveljenä päässyt helpommalla – siis joidenkin asioiden kohdalla. Se mitä vanhemmilta saadaan ja lapselle annetaan, riippuu tosiaan myös itse lapsesta, ajasta, iästä, lamasta… no aika monesta yksilöllisestä, perheen sisäisestä ja ulkoisesta seikasta. Lisäksi asia on tietysti hyvin subjektiivinen, joka tekee siitä hankalan käsitellä, mutta antakaamme tämä ihmisen perusvajavaisuus myös itsellemme anteeksi. Lapsi ei kuitenkaan voi määritellä perheen hierarkiaa tai toimintatapoja, se jää yksin vanhempien kontolle.

    Sisarussuhteet, ne on jänniä juttuja. Silloin lapsena olisi toisen voinut vaikka kivittää kuoliaaksi, tai ainakin eksyttää metsään, jättää yksin ilman leluja, nääntymään. Lapsena on kai ihan melkein hyväksyttävää tuntea suurtakin vihaa siitä, että toinen on käynyt salaa toisen Lego-laatikolla ja kusta sen jälkeen sen toisen tyynylle ihan vaan kostoksi. Tai kun oli ne synttärit silloin ja minä en saanut mitään kivaa!! Ai niin, kun ne olikin sen toisen synttärit.

    Se on kuitenkin vain se tunne, se mikä on pakko haudata helvetin syvälle sitten siinä vaiheessa, kun ollaan jo aikuisia. On varmasti mahdollista, että tunne kohdatusta ”vääryydestä” voi jäädä elämään pitkäksikin aikaa. Se täytyisi kuitenkin osata käsitellä ajoissa, sillä on hyvin surullista antaa tällaisten tunteiden vaikuttaa sisarsuhteen myöhempään laatuun. Hei, mehän oltiin silloin kakaroita!

    Sitten itseni ja kaikkien maailman pikkuveljien puolustukseksi ihan vaan kuulkaa pari sanaa. Kyllä on niin, että pikkuveljenä sitä ottaa säännöllisesti pataan aina siihen asti, kunnes kasvaa isosiskoaan tai veljeään pidemmäksi. Sitten homma vähän tasapainottuu. Pikkuveljenä saa myös hytistä sammarit polvea myöten paskassa kentän laidalla, kun isosisko opettelee ohjastamaan jotain hiehoa. Tai sitten harjata jotain tyhmää vinttikoiraa, vaikka ei se nyt juuri itselle kovin mieluisa harrastus ehkä olekaan. Mutta kivempi se on se elävä koira kuin ne pinkit muoviset mitkä lie ponit, joilla aiemmin oli pakko leikkiä. Pikkuveli on oikeasti ihan vaan mielipidevanki ja vielä parempi, jos ne mielipiteetkään eivät ole ihan omia! No hymiö saatana.

    Itse asiaan. Iskin silmäni siis tuohon kirjoituksen loppukaneettiin, jossa luvattiin armahdusta broidille. On tietysti perin jaloa tarjota anteeksiantoa, mutta silloin toisella pitäisi olla jotain anteeksipyydettävää. Mutta jos siis ei ole? Epäilenpä, että anteeksiannon kohteen on oltava joku muu. Sisarusten välinen velkataakka on liene harvoin seurausta heidän omista edesottamuksistaan. Okei, jos joku on ihan täysi mulkku myös aikuisiällä, niin eihän sille voi mitään.

    Sisarussuhteet tuntuu olevan hyvin herkkä aihe ja monia ovat lapsuuden tapahtumat jääneet vaivaamaan. Ikääntyessä ja vanhempien kuoleman jälkeen sisarussuhteet entisestään korostuvat, niitä kyllä kannattaisi vaalia. Omaan liudan ihan huippuja isobroideja, mutta olen erityisen kiitollinen isosiskostani, jonka kanssa pitää yhteyttä – tuli kysymykseen sitten lampunvaihto, lastenhoito tai jouluglögi.

    --no se pikkubroidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isäni oli pikkuveli. Hän kertoi minulle lapsena monia säälittäviä tarinoita siitä, mitä kaikkea se isosisko hänelle teki. En voinut olla omalle veljelleni yhtä julma. En esimerkiksi lukenut hänelle Pikku naisia ääneen ja tenttinyt, että kuuntelihan se nyt varmasti. ;)

      Poista
  15. Kiitos, sain tästä tekstistä kuin synninpäästön. Olen juurikin pähkäillyt näitä smoja asioita, ja sinä puit ne sanoiksi. Kiitos.

    VastaaPoista
  16. Olin lapsena puolisisarus kahdelle nuoremmalle, meillä oli aina kaksi vuotta ikäeroa välissä. Joskus kuuden ikävuoden tienoilla muistan jo ajatelleeni, että joo, olen nyt tässä esimerkki kun olen se vanhin ja että on vähän katsottava noiden nuorempien perään myös jotenkin. En muista pitäneeni sitä mitenkään kamalana, että sellaista minulta odotettiin, mutta se nyt voi johtua ihan vaan luonteestanikin.
    Se mikä kyllä oli hirveän epäreilua, oli vanhempien epäluulo minua ja keskimmäistä kohtaan. Aina jos kuopus osoitti tyytymättömyyden merkkejä, kysyttiin ensimmäisenä miten me on sitä kiusattu, vaikka kyse olisi ollut vääränlaisista päällisistä voileivällä. Vastaavasti kuopus sai "kiusata" meitä vanhempia tekemällä mitä halusi meidän huoneissa ja leikeissä, ja vanhemmat sanoivat vaan että "se on niin pieni vielä, eihän se ymmärrä". Jännästi se oli "niin pieni" vielä sellaisessakin iässä, missä meidän kahden muun piti jo ymmärtää miten se on "niin pieni" vielä...
    Nykyisin ollaan kyllä hyvät ystävät, mutta hidas kehitys siihen suuntaan alkoi vasta kun oltiin kaikki jo koulussa, jolloin kuopukseltakin alettiin odottaa jonkinlaista vastuuta itsestään ja käytöksestään myös kotona. En tiedä johtuiko kaikki sitten vanhempien halusta paapoa nuorimmaista kun oli selvää, että se jää viimeiseksi lapseksi, ja pitää sitä jotenkin nuorempana kuin olikaan mahdollisimman pitkään. Suoranaista vihanpitoa meidän sisarusten kesken en muista, mutta ainakin mä ja se keskimmäinen oltiin jossain vaiheessa aika katkeria meidän vanhemmille.

    VastaaPoista
  17. Olen itse isosisko 9-vuotta nuoremmalle pikkuveljelleni. Meitä on kohdetu eri tavalla, osittain riippuen perheemme taloudellisesta tilasta, osin luonteestamme, osin iästämme ja vanhempiemme jaksamisesta johtuen. Muutaman asian olen kuitenkin kokenut epäoikeudenmukaisena. Perheeni ei ole kouluttautunutta, vaan perusduunareita. Itselläni on korkeakoulututkinto ja olen ollut ns. hyvissä työpaikoissa. Pikkuveljeni sen sijaan on etsinyt omaa juttuaan koko nuoren aikuisiän (nyt 23 v) ja ehkä jossain määrin "haahuillut". Erityisesti äitini on suhtautunut tähän niin, että hän kysyy usein veljeltäni kuulleni, että miksei hän voi olla niin kuin siskonsa. Mielestäni tämä on hyvin inhottavaa veljeäni kohtaan. Ei hänestä tarvitse tulla sellaista kuin minä, vaan hän on hyvä ihan omana itsenään.

    Toinen epäreilu seikka mielestäni on se, että veljeni lapsilisät ovat hänen tilillään ja omani tuhlattu (käytetty ruokaan ja vaatehankintoihin) aikanaan. Ymmärrän, että perheemme taloudellinen tilanne oli tiukempi minun lapsuudessani, mutta olisi 10 000 euroa ollut ihan kiva pesämuna myös minulle kotoa muuttaessani. Mielestäni tämä asia olisi pitänyt hoitaa niin, että joko rahat puoliksi tai ei kummallekkaan. Oletteko kokeneet vastaavaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuohan on ihan hölmöä. Lapsilisät maksetaan vanhemmille, ei lapsille. Jos vanhemmat haluavat niistä jotain lapsilleen lahjoittaa, niin mikä jottei. Mutta silloin pitäisi kyllä tehdä samansuuruinen lahjoitus jokaiselle lapselle.

      Lapsilisien korvamerkitsemin lapsille suoraan on siinäkin mielessä hölmöä, että sisarussarjassa nuoremmista maksetaan enemmän. Tarkoitus on kuitenkin tukea isoja perheitä perheinä, ei suosia sisarussarjan nuorimpia.

      Poista
  18. Kiitos, ihanan vapauttavaa. Kokemusta on isosisaruudesta monilapsisessa perheessä, josta nuorimmaista lellittiin ainakin näin jälkeenpäin muistellen kohtuuttomasti: aina kun hän alkoi itkeä niin minua syytettiin, usein tosin syystä, hän sai kalliit vaatteet ja harrastukset.. Objektiivisesti ajatellen vanhempamme kuitenkin yrittivät olla tasapuolisia, esimerkiksi siinä että lapsilisän saivat kaikki lapset tililleen saman vuosimäärän (ehkä 3 viimeistä vuotta). Väärinkohtelun tunne kuitenkin jäi. En taida olla päässyt siitä vieläkään täysin yli, emme ole kuopuksen kanssa aikuisinakaan sydänystäviä, vaikka muiden sisarusten kesken kyllä.

    Mutta pahinta kun nyt sama kuvio jossain määrin kertautumassa omassa perheessä vaikka nimenomaan vannoin että näin en omia lapsiani kohtele, vaan ovat täysin samalla viivalla. Äh.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...