"Mistä se kertoo?"

Pyhä Sylvi ja kaikki muutkin kylän naiset: romaani (se aikuisten kirja) on nyt painossa! Se on valmis! Tai ei ole, mutta jossain vaiheessa hinkkaaminen on vain lopetettava ja todettava, että tarina on koossa. Lasitehdas on kaupoissa lokakuun ensimmäisellä viikolla.

Kylläpä on erikoinen fiilis. En ole pitkien, kärsivällisyyttä vaativien projektien ystävä, mutta jotenkin se vain valmistui. Ystäväni totesi, että painoon lähettämisen jälkeen kirjailija voi enää katsoa, mitä tapahtuu ja se on ihan totta. Vaikein osuus (eli takakansiteksti) on jo ohi.

Aika moni on kysynyt, mistä kirja kertoo. Hyvä kysymys. Siihen on vaikea vastata yksiselitteisesti, mutta kustannustoimittaja muotoili sen hienosti:

Lasitehdas on keskiluokkaisuuden rajoja tunnusteleva tarina kahden suomalaisen perheen elämästä ja kohtaamisesta. Kumpikin on saanut lottovoiton, toinen syntymässä, toinen rahapeleissä, mutta perinnöksi jätetään ja saadaan paljon muutakin kuin rahaa.

Tuo kysymys pitäisikin esittää lukijalle: mitä kukin tästä tarinasta itselleen löytää? Mikä lause jäi mieleen? Kuka hahmoista tuntui tutulta? En malta odottaa, että pääsen keskustelemaan tästä!

Esikoiskirjat ovat tyypillisesti omakohtaisista kokemuksista ammennettuja vuodatuksia, eikä tämä ole poikkeus. Lyhyesti kirja kertoo yhteiskuntaluokista ja niiden moninaisuudesta. Pidemmin sitten työn merkityksestä, varallisuudesta, perinnöstä ja rahan tajusta. Valinnoista, tietoisista ja tiedostamattomista, vanhempien tekemistä ja omista. Luokkarajat eivät ole Suomessa samalla tavalla esillä kuin muualla, mutta ovat ne olemassa. Valta ja rajat muuttuvat näkyviksi vasta kun niihin törmää. Törmäys voi olla hyvin pehmeä ja kevyt ja tuntua vain pään sisällä niin ettei ole varma tapahtuiko juuri jotain vai ei. Vieraassa luokassa, niin ylempänä kuin alempana, voi tuntea epämääräistä ulkopuolisuutta.

Ajauduin kirjoitusprosessin aikana miettimään paljonkin sitä, miksi olen se mikä olen. Havaitsin ylipäätään luokkaerojen olemassaolon vasta lukiossa, kun kaverit alkoivat saada autoja syntymäpäivälahjaksi. Ja kun poikaystävä ihmetteli, miksi lempiruokaani ovat säilyketonnikala ja perunat. Rahan tajuni periytyy suoraan lapsuuden kodistani.

Olen 70-luvulla syntynyt autonkorjaajan ja kirjanpitäjän tytär. Perheestä, jossa ei turhaan saanut tehdä tiskiä tai pyykkiä. Taloja piti rakentaa ja töitä tehdä, lasten harrastukset, kulttuuririennot ja iltasadut eivät olleet prioriteetti. Isän piti olla pajalla arkisin klo 7:30, hänet vietiin aina ensin. Kun menimme joskus harvoin ulos syömään, söimme huoltoasemalla. Joululahjoissa oli hemmetin hienot käärepaperit, mutta lahjat olivat krääsää HongKongista. Vanhempani erosivat, kun olin teini-ikäinen, minkä jälkeen tapasin isääni hyvin satunnaisesti, äidistä tuli myös isä.

Nykyään olen vankkaa keskiluokkaa ja pärjään taloudellisesti paremmin kuin vanhempani. Tutkimusten mukaan luokkanousuun vaikuttaa moni muukin asia kuin perhe, suku, asuinalue, lukemisharrastus, poikaystävä ja kaveripiiri. Mutsi oli tarkka vain siitä, että taloudellinen itsenäisyys oli saavutettava, mutta minua ei ole ikinä usutettu rikastumaan sen enempää kuin perustamaan perhettä. Minä ajelehdin yliopistoon, koska muutkin menivät. Nyt olen yrittäjä ja kirjoitustyöläinen, koska muutkin ovat. Ja kiitos yhteiskunnan, olen saanut sekä perheen että työn.

Moni on tullut sanomaan, että odottaa tätä kirjaa, koska teema on kiinnostava. Toivoisinkin että ne, jotka tunnistavat näistä ajatuksista itsensä ,ottaisivat yhteyttä ja kertoisivat kokemuksistaan. Nimittäin jotkut asiat eivät muutu. Voin jouluna lämmittää vetiset herneet ja asettaa ne tarjolle tarjoiluastiaan, mutta mikään ei muuta sitä, että voisin yhtä hyvin syödä ne kylmänä suoraan purkista.

Valehteletko somessa?

Ah, ehdin nyt vihdoin osallistua tähän valehteletko somessa -haasteeseen, johon tarttui myös Salamatkustaja ja haastoi minut mukaan. Tavoitteena oli miettiä, millaisen kuvan itsestään somekanavissaan antaa.

Mutta kun katselin kysymyspatteristoa, en oikein löytänyt niistä itselleni pahoja kysymyksiä. Vähän jopa nauratti. Esiinnynkö koskaan meikittä? No esiintyisinpä joskus edes kuvissa. Entä menenkö hotelleihin, joista saa kauniita kuvia. What?

Ehkä tämä haaste ei ollut suunnattu keski-ikäisille perhebloggaajille. Minulla ei ole hovikuvaajaa, joka ottaisi kuvia, jossa kukkamekkoni helmat hulmuavat kilpaa hiusteni kanssa kun seison rannalla katselemassa eteerisesti horisonttiin. En joogaa tai osaa tehdä käsitöitä. Himani on täynnä askartelusilppua, tyhjiä kahvikuppeja ja lasten treenireppuja. Eikä tämä ole millään pahalla sitä kohtaan, jolla on se kuvauksellinen elämä, minusta ei vain lähde mitään glamöröösiä kuva-aineistoa vaikka yrittäisi.

Tätä blogia luetaan puhtaasti tekstin takia. Siloittelenko siis elämääni tekstin tasolla?

No tietenkin! Käytän huumoripostauksissa värikkäämpää kieltä kuin tarvitsisi eikä elämäni ole missään kanavassa esillä kokonaisuudessaan. Koko ajatuskin on ahdistava. Vaikka ranttaan kaikesta mahdollisesta - työstä, lomasta, pikkareista, säästä, iltavirkun elämästä, peruskoulusta - valikoin ja rajaan aiheita enkä todellakaan jaa jokaista päiväni hetkeä instan storeissa. Parisuhde- ja rakkausasiat käsittelen aina niin, ettei Koti-insinöörin tarvitse hävetä. Ja vaikka tätä blogia pidetään "räväkkänä" ja "suorapuheisena", mietin nykyään aina kahteen kertaan, onko somekohu kommentin arvoinen. Kohuissa on aina järkevää miettiä hetki, odottaa, selviääkö jutusta jotain muuta tai mistä oikeasti on kyse.

Mutta haaste on silti hyvä, varsinkin isommassa mittakaavassa. Annanko itsestäni liian siloitellun kuvan? Tunnistavatko ystäväni ja perheeni minut jakamastani sisällöstä?

Ihmiset tuppaavat jakamaan someksi kutsutussa vekkulissa mediakimarassa vain iloisia ja kauniita asioita, täydellisyyttä. Tämä on tietenkin täysin inhimillistä, kulisseja on yritetty kannatella jo paljon ennen somea. On helppo tykätä sankaruudesta, kauneudesta ja onnistumisista. Masennus, ahdistus ja epäonnistumiset eivät ole erityisen helppoa jaettavaa, erityisesti koska verkossa on sallittua unohtaa käytöstavat. Tästä seuraa tietenkin vääristymä, jota ei pidä sekoittaa todellisuuteen.

Tuli mieleen kysyä Skidiltä, millaisessa mediatodellisuudessa hän elää. Millaisia paineita hänen somepresenssiinsä kohdistuu?

Nuoret tuntuvat olevan hyvinkin medialukutaitoisia: he tuntevat tekijänoikeudet ja ymmärtävät että kuvien ja videoiden julkaisuun pitää pyytää lupa. He ovat kuvankäsittelyn ammattilaisia ja tunnistavat kuvamanipulaation, mutta sokea kohta löytyy ulkopuolelle jäämisen pelosta. Skidi seuraa tubettajia ja Instan tarinapelitilejä mutta Snäppiin, Tellonymiin ja Musical.lyyn en ole antanut lupaa, vaikka muilla on. Toinen vaikea aihe on vangitsevuus: miten ison osan sosiaalista elämää yksi sovellus voi viedä? Mitä sovellus tuo mukanaan ja mistä se on pois? Mitä jaat, mitä tavoittelet ja oletko koukussa  välittömään palautteeseen? Miten paljon palaute määrittelee mielialojasi?

Ja nämä samat kysymykset voi tietenkin esittää kenelle tahansa.

Voi hyvin olla, että jonkinlainen vastaliike on tulossa. Facebookin käyttäjämäärät ovat vähentyneet reippaasti. En ihmettele. Sen lisäksi, että oma data ei ole turvassa, feedi on täynnä epäkiinnostavaa matskua. Seuraan muutamaa fanittamaani sivua ja kirppisryhmiä, siinä se.

Joka tapauksessa tämä bloggaaja yrittää jatkossakin tasapainoilla raskaan ja kevyen välillä sen kummemmin miettimättä, onko meikkiä vai ei.

Töihin tömps!

Muutama vuosi sitten soitin töihin lomalta. Minulla oli vielä viikko lomaa jäljellä, mutta halusin tietää, mitä projekteille kuuluu. Esimies oli huolissaan, että stressaan työasioita lomalla, mutta vakuutin, että asianlaita on ihan päinvastoin. Minähän olin lomaillut jo ihan tarpeeksi ja halusin tulla töihin!

Olen ehkä suht yksin tämän ajatuksen kanssa, mutta olen aina tykännyt siitä päivästä, kun saa kesän jälkeen pukea päälle siistit vaatteet, laittaa avainkortin kaulaan ja fillaroida duuniin. Töihinpaluumaanantai on paljon mukavampi kuin se yhdeksään asti illalla venähtänyt lomallelähtöpäivä! On kiva nähdä jengiä ja käydä läpi kaikki lomaltapaluuvitsit salasanoista ja toimenkuvan epäselvyydestä. Kaikki ovat vähän pihalla (paitsi kesäduunarit ja ne, jotka tulivat jo edellisellä viikolla), kalenterissa ei ole vielä yhtään palaveria (hyväksymistä odottavia kylläkin) ja joku muu on keittänyt kahvit. Sitten vain lomavastaaja pois päältä ja sähköpostin kimppuun.

Ai että!

Work timepas!

Tämä on tietysti seurausta siitä, että olen aina tykännyt työstäni ja työkavereistani. Jos työpaikassa ei ole mitään vikaa, perusarki on ihan tervetullut - jopa helpottava - muutos. Yksikään esimieheni ei ole ollut mulkku, olen osannut duunini ja saanut hyvin vapaasti tehdä hommiani ja tiimissäni on aina ollut loistavia tyyppejä. Minulla on paljon läheisiä ystäviä, joihin olen tutustunut töiden merkeissä.

Toinen syy voi olla se, että lomailisin mieluummin useammassa viikon tai parin pätkässä kuin tällaisessa suht haastavassa viiden viikon setissä. Olen ehkä vähän turhan vaihtelunhaluinen ja väkisinkin näin pitkässä lomassa menee päiviä "hukkaan" pyykinpesussa tai muussa siirtymässä. Lyhyemmät lomat ovat tiivistä laatulomaa.

Mutta! Nyt olen pulassa.

Kun yrittäjänä lomalla ja arjella on aika vähän eroa eikä kukaan kotona erityisemmin potki tuhtoani liikkeelle, huomaan, että tarvitsisin tähän vaiheeseen jonkun oman siirtymäriitin. Loma on käytännössä loppu, mutta en tiedä miten nämä duunit nyt oikein aloitetaan. En saa vaihdetta silmään saati että muistaisin ollenkaan, mihin jäin kesäkuussa. Miten hitossa saan simuloitua ensimmäisen työpäivän tunnelmat kotitoimistoon? Jollain virtuaalitodellisuutta hyödyntävälä sovelluksella ehkä.

Kertokaa, miten te muut yksinyrittäjät erotatte työn ja vapaa-ajan? Ja sitten joku teistä voisi kysellä sellaisella pirteällä otteella, että mites mun lomat meni ja katsotaanko hei iltapäivästä miltä syksy näyttää, mutta ota nyt kahvia ensin. Töihin tömps!

Kaikki nuoret herkät tyypit

Puolisen vuotta sitten hölkkäsin hiki päässä läheiseen toimistotarviketukkuun. Sönkötin myymälänhoitajalle jotain epämääräistä A4 kokoisten kirjojen postittamisesta. Olin juuri julkaissut omakustannesatukirjan ja olin hyvin yllättynyt, kun sähköpostiini tipahteli ilmoituksia uusista tilauksista viiden minuutin välein. Heräsin kirjekuorivalikoiman edessä siihen faktaan, että olin lähtenyt aivan soitellen sotaan: "verkkokauppani" on ns. mvp-mallia (minimum viable product) eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä postittaminen maksaa tai  miten paljon siihen menee aikaa.

Olin alunperin ajatellut, että saan kyllä 500 kirjaa kaupaksi parissa vuodessa vaikka sitten päällä seisten, myyn kirjan siellä ja toisen täällä, kaikille, jotka eivät kehtaa kieltäytyä, blogin seuraajat saattavat ostaa muutaman. Mutta en todellakaan ajatellut, että päädyn osapäiväiseksi kirjakauppiaaksi.

Skidi oli kauhuissaan nähtyään ensimmäiset lähetettävät pakkaukseni, joissa oli enemmän teippiä kuin oli toivottavaa (anteeksi). Minut pelasti pinteestä Hanna, joka otti myynnin hoitaakseen oman kustantamonsa kautta pahimman ryysiksen yli ja sittemmin olen saanut jo vähän kätevämpiä pahvikuoria, printattavia osoitetarroja ja jonkinlaisen workflown postittamiseen.

Uskon siihen, että epämukavuusalueella tapahtuu oppimista. Mitä tästä hötäkkäkeväästä on jäänyt käteen?

No ainakin rutkasti kokemusta. Ja että vahingossa hyvää tulee: kun verkkokauppakokemus ei ole kovin saumaton (muutama ihminen on mm. maksanut kirjan ja sitten unohtanut tilata sen), myynti hoidetaan usein loppuun henkilökohtaisella kontaktilla.

Mitä hyötyä tällaisesta säädöstä sitten on?

Palaute!!!! Ymmärrys!!!! Ja vielä viisi huutomerkkiä perään. Olen konsulttina kiinnostunut työni tuloksista ja analysoinnista, sama kiinnostaa kirjailijanakin. Saan sivulauseessa kuulla, millaiselle nuorelle tyypille kirja on tulossa ja yleensä vielä viestin perään, miten kirja upposi: millaisia keskusteluja kirjasta on herännyt, mikä asia oli liian jännittävää ja minkä ikäiselle tarinat toimivat. Minä kuvittelin kirjoittaneeni kirjan eskari-ikäiselle, mutta Mutsie-blogin Irene kertoi, että hänen kaksivuotiaansakin jaksoi keskittyä tarinoihin.

On ihan selvää, että kaikki lapset eivät ole mörökölleistä innostuneet ja jotkut tarinat ovat enemmän suosikkeja kuin toiset. Mutta kuulemani mukaan ne muksut, joille tarinat ovat toimineet, ovat olleet ihan pähkinöinä ja kirjaa luetaankin uudestaan ja uudestaan. Positiivista palautetta on tullut niin tunteiden käsittelemisestä kuin huumoristakin. Toistaiseksi ketään ei ole häirinnyt se, että Pikkiksen sukupuolta ei kerrota.

Ehkä maailmakin on muuttunut. Aamulehti kirjoitti taannoin pitkän jutun siitä, kuinka omakustanteisiin on suhtauduttu pitkään vähättelevästi, vaikka musiikkiteollisuuden puolella tätä on tehty aina. Omakustannekirjailijakin tarvitsee ammattilaiskaartin ympärilleen ja osaajia sattui löytymään lähipiiristä. Valinta oli oikeastaan ihan helppo. Hyvä pointti on se, että "Lapsilukijat ovat ehdottomasti muutoksen edelläkävijöitä, sillä he eivät etsi kirjasta kustantamon nimeä." Eivätkä piittaa edes teippipainotteisesta paketoinnista.

Kiitos kersat, hieno juttu!

Kuuntele podcast-jakso Pikkiksen tekemisestä tuosta alta ja tee tilaus täältä!



Ps. Se jatko-osa on tulossa, arvioitu laskeutumisaika on lokakuussa. Käsis on jo oikoluettu ja menossa kuvitukseen Annukka Palménin kesälomapuuhaksi. Kirja lähtee liikkeelle Pikkiksen seuraavasta keväästä: runsaslumisen talven jäljiltä mörököllimetsässä on kiire. Pikkis lähtee selvittämään, miksi Kirppa ei tullut sovitulle tapaamispaikalle ja joutuu elämänsä suurimpaan seikkailuun. Kyseessä on siis hivenen jännittävämpi, pitkä tarina, joka sopii pulpettikirjaksi. Siitä tulee myös vähän vähemmän kallis postittaa, lupaan!

Rahan taju: mikä perhe-elämässä oikeasti maksaa?

Kaupallinen yhteistyö: OP ja Suomen Blogimedia

Sen oppii jo aika nuorena. Rahasta ei kuulu puhua. Aina joku pahastuu tai loukkaantuu, provosoituu tai järkyttyy, vaikka ei tarvitsisi. Sekin johtuu vain siitä, että rahasta ei kehdata puhua riittävästi.

Ihan alkuun on todettava, että olen hyväosainen ihminen, enkä tiedä minimipalkalla sinnittelemisestä mitään, en edes yrittäjänä. Edellisen kerran tiukkaa oli opiskeluaikoina ja silloinkin siiderirahat sai jostain käärittyä. Niitä kuuluisi "rajoitteita" on tosiaan meillä kaikilla, mutta on eri asia tehdä valinta sähkölaskun ja ruokakaupan välillä kuin Thaimaan tai Kanarian loman. Mitään säästövinkkejä en tässä(kään) postauksessa jaa.

Puhunkin keski-ikäisen ja keskiluokkaisen ihmisen näkökulmasta. Perheessä, jossa rahaa riittää vapaaehtoiseen kulutukseen, törmäävät lähinnä valinnat: mihin kaikkeen on varaa ja mitä kenenkin mielestä kuuluu hyvään elämään. Ja valinnoistahan voi aina kiistellä.

Mistä nämä hyvän elämän elementit sitten muodostuvat? Väitän, että meillä kaikilla on lapsuudesta peritty rahan taju, joka määrittelee paljolti sitä, mikä tuntuu rahan käytössä oikealta. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa tai väärää, mutta selkäydintuntemukset kannattaa aina kierrättää realiteettien kautta. Konkretiaa tarjoavat verkkopankin tiliotteet, veroilmoitus ja lompakkoon kertyneet kuitit.

Minä olen duunariperheestä ja aina vähän enemmän huolissani rahatilanteesta kuin Koti-insinööri. Kun puhuimme 15 vuotta sitten mahdollisesta perheenlisäyksestä, arvelin, että meillä ei ole varaa lapseen. Erityisesti pelkäsin ruokarahojen puolesta. Olinhan kuullut, että nimenomaan ruokalasku on se suurin konkurssin aiheuttaja. Pula-ajan elänyt mummoni, joka hoiti minua ennen kouluikää, oli hyvin tarkka siitä, että lautanen syödään tyhjäksi. Hän kaapi kanamunat sisältä ja pyyhki leipäpalalla voin käärepaperin. Mitään hän ei heittänyt pois. Tämä ajattelu tarttui eikä se ole karissut mihinkään, vaikka olen kuinka yrittänyt asiaa rationalisoida.

Kun ipana meni hoitoon puolitoistavuotiaana ja talouden tilapäisjärjestelyt purettiin, havahduin siihen että ruokalaskumme oli oikeastaan aivan yhtä suuri kuin aina ennenkin. Ei ruoka ollut ongelma. Teimme perusruokaa ja söimme kotona. Pieniruokainen, värittömistä, mauttomista ja hajuttomista raaka-aineista kuten paahtoleivästä pitävä ipana ei aiheuttanut kuluja syömisellään. Huonekalut ja vaatteet tulivat sukulaisista ja kirppareilta. Vaunut olivat se ainoa isompi hankinta.

Pelkäsin ruokalaskun suuruutta samaan aikaan, kun asuimme rivitalossa, jonka neliöistä omistimme keittiön verran, loput olivat pankin. Ajauduin voivottelemaan purkkiruokien ja vaippojen hintaa ja isot menoerät jäivät kuolleeseen kulmaan. Vessapaperitarjousten perässä juokseminen ei meidän budjetissamme näkynyt.

Tämä kummallinen ristiriita on edelleen läsnä, mutta olen yrittänyt kehittää rahan tajuani ja alkanut laskea mutuilun sijaan. Ihan ensimmäiseksi pitää hyväksyä, että rahan suhteen saattaa olla sokeita pisteitä, tottumuksia. Tämä ehkä näkyy myös siinä, että lapsiperheille kohdistetut talousvinkit kohdistuvat näpertelyyn: älä osta lattea kahvilasta, äläkä käy kampaajalla. Kyllä keskituloisella pitäisi olla varaa ostaa silloin tällöin kolmen euron latte, jos talous on muuten kunnossa. Pienituloinen taas on keksinyt kampaajavinkin olosuhteiden pakosta itsekin.

Olen jonkun verran miettinyt, että synnytysvalmennuksen kylkeen pitäisi tarjota rahoitusvalmennusta, ihan euromääräistä konkretiaa siitä, mitä vauvavuosi taloudellisesti tarkoittaa. Pitääkö lasta varten säästää etukäteen, vastaako toinen vanhemmista isommasta laskusta kuin toinen, tarvitaanko lyhennysvapaata ja/vai tasataanko tilejä muulla tavalla? Suomessa hoidetaan lapsia kotona pitempään kuin missään muussa Pohjoismaassa ja sen tekevät edelleen naiset (koska niin on aina tehty). Erityisesti naisten pitäisikin tulla tietoisiksi, mitä tämä valinta tarkoittaa henkilökohtaisen talouden näkökulmasta.

Jos keskituloinen perhe haluaa pitää budjettiriihen, katseen pitäisi tietenkin olla kokonaisuudessa: mitkä ovat tulot, mitkä isoimmat menoerät ja mitä ovat omat tottumukset.

Olen löytänyt itseltäni vuosien mittaan useammankin sokean pisteen.

Pitääkö asunnossa olla sauna? Suurin osa vastaa, että totta kai, niin minäkin vastasin. Suomalaisellahan kuuluu olla sauna yksiössäkin! Mutta varsinkin pääkaupunkiseudun asuntojen hinnoilla kannattaa miettiä, onko siinä oikeasti järkeä: jos kuuden neliön sauna on pääasiassa varastona, tulee roinalle aikamoinen varastointihinta. Me vaihdoimme tilan kunnon kodinhoitohuoneeksi. Loppujen lopuksi elämä ilman saunaa on sujunut aivan mainiosti.

Tarvitaanko perheessä autoa? Vielä 90-luvun alussa oli itsestäänselvyys, että ajan ajokortin ja hankin auton. Havahduin ensimmäisessä omassa asunnossani Lauttasaaressa siihen, että parkkeeraamiseen meni hitosti aikaa, vakuutus maksoi hemmetisti enkä edes tykännyt ajamisesta. Nykyään minulla ei olisi edes varaa omaan autoon (enkä käsitä, miten kellään voi olla varaa kahteen), siitä pitää huolen unelmakämpän lainanlyhennys. Ja jos autolle laskee vuosihinnan, huomaa, että sillä hinnalla saa aika kalliin fillarin, hitokseen metrolippuja ja taksillakin on varaa ajella päälle.

Oletko metsästäjä-keräilijä -luonne? Minä olen. Vaikka en shoppaile ostoskeskuksissa, selailen säännöllisesti nettikirppiksiä. Ihan kaiken löytää hyväkuntoisena ja toiselle tarpeettomaksi jääneenä, mutta silti minun pitää edelleen skarpata sen suhteen, tarvitsenko todella tätä(kään). Tein lipastolakon muutama vuosi sitten, koska en halunnut joutua samaan jamaan kuin Mutsini. Älä osta mitään -päivän sijaan yritän viettää Älä osta juuri mitään -elämää - ja silti turhaa tavaraa kertyy nurkkiin.

Paljonko lapsiin panostetaan? Silloin kun ensimmäisen kerran koululaiselle piti hoitaa kolme leiriviikkoa ennen kesälomaa ja yksi sen jälkeen, tilillä pohja häämötti. Se oli samanlainen panostus kuin keskihintainen pesukone! Tästä kirjoittelinkin jo taannoin, mutta en ole tottunut valtaviin lapsisatsauksiin. Lasten harrastukset (lisenssit ja muut seuramaksut, harrastusvälineet, kuskaukset, turnaukset ja turnausbuffetit) voivat niellä ison osan tuloista. En kuulu siihen porukkaan, mutta ymmärrän kyllä, jos joku näkee sen vanhemmuuden olennaisena osana. Tämä samaa linjanvetoa edustavat tavallaan myös lasten synttärit, lomamatkat, älypuhelimet, pleikat ja pädit, trendilenkkarit ja polkupyörät.

Näitä omia tottumuksiaan voi etsiskellä lisää tiliotteista ja verkkopankista.

Nykyään meidän perheemme yhteisen taloustilin tapahtumista näkyy lähinnä elämän tasaisuus, muutoksia kuukausittaisiin maksuihin ei ole tarvittu moneen vuoteen. Ei meillä mitään säästöön jää, mutta ei ole tarkoituskaan. Olemme terveitä, käytämme olemattoman vähän verkkokauppoja, pesukone ei ole hajonnut, Skidi tarvitsee viidetkymmenet sormikkaat vuodessa, aamuyön baarilaskut ovat vaihtuneet puistojätskeihin ja Facebook-kirppikseltä löytyi sohvapöytä. Ja sain maksettua itselleni juuri palkkaa! On taas varaa kampaajaan ja latteen.

Mistä tietää, että kapasiteetti on lopussa?

Snadi ja ystävättärensä juoksivat luokseni päiväkodin pihassa. "Äiti, äiti, sopiiko leikkitreffit huomenna?" Jäi lyömään tyhjää, että mikä päivä huomenna on ja mitä ohjelmaa meillä on. Ei ollut mitään käryä. Totesin aivan muina politiikkoina, että onhan tuo mahdollista, mutta asiaa täytyy tarkastella laajemmalla otannalla.

Sitten Koti-insinööri totesi eräänä iltana, että punkkibussi kaartaa huudeille ensi torstaina. Kysyin minuutin päästä, että mitä niistä punkkirokotteista siis pitikään taas muistaa.

Kun en yritysvierailulla löytänyt lomakkeen päiväykseen päivämäärää ja vuosilukuakin piti miettiä tovi, tuli mieleen, että taitaa olla kapasiteetti vähän kovilla. Jouduinkin pyytämään perheeltä, että eivät ennen juhannusviikkoa vaatisi minua muistamaan enää yhtään mitään ylimäräräistä.

Vaikka elämäni on periaatteessa huoletonta ja ruuhkavuosiramppaaminen on vähentynyt, kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen. Romaanin kustannussopimus, työelämän iso päätös ja oman yrityksen starttaaminen uusine aluevaltauksineen, mörököllikirjan julkaiseminen ja sen jatko-osan kirjoittaminen eivät ole olleet mitään ihan pieniä juttuja. Ne ovat vaatineet kaikki ankaraa pohdintaa, päätöksiä hataralta faktapohjalta, jo tehtyjen ratkaisujen muuttamista ja lennosta konseptointia.

En ole ylitunnollinen suorittaja. Olen oppinut laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja suhtautumaan virheisiin armollisemmin: minun työssäni tapahtuneesta virheestä kukaan ei kuole eikä edes vammaudu. En muista, milloin olisin menettänyt työstressin takia yöunet. Tykkään työstäni ja siitä siitä fiiliksestä, kun takki on tyhjä.

Oletan myös, että minulla on aika hyvä stressinsietokyky. Yleensä sykkeeni vain hidastuu, mitä kovempi paine on, mutta tämä pätee vain sellaisiin tilanteisiin, joissa olen vahvoilla. Nyt olen monessa suhteessa epämukavuusalueella. Siellä kuulemma ihminen kehittyy, mutta mihin suuntaan?

Sitten kun on erityisen epäherkkä ihminen, jonka keho ei ilmoittele yhtään mitään vaikka sitä yrittäisi kuulostellakin, tulee vähän epävarma olo. Mistä pitäisi huolestua? Tunnistanko varmasti ylikierrosten merkit? Mitä ne edes ovat?

Jos pohdit samaa asiaa, lukaise tämä juttu. Ex-kollegat kertovat siitä, miltä tuntuu, kun kuormitusta on pitkään paljon ja työuupumus iskee ihan salakavalasti. Asiaa hävetään vieläkin ihan liikaa ja ihan turhaan.

Kaikki riippuu siitä, mitkä asiat kokee stressaavina. Työuupumuksen syynä on usein huono johtaminen ja epäselvät työn tavoitteet ja allekirjoitan tämän täysin työntekijän näkökulmasta. Minua häiritsee seuraavaa palkkasummaa paljon enemmän se, etten tiedä, mitä minulta odotetaan tai päämäärä on epäselvä enkä voi vaikuttaa siihen. En kertakaikkiaan viihdy tilanteessa, jossa näkymä eteenpäin on nolla. Voi olla, että olen työn suhteen kontrollifriikimpi kuin vapaa-ajalla, mutta tämä on vain ollut pakko hyväksyä.

Jos siis vain työmuistini on koetuksella, mutta mielialat ja energiatasot ovat normaalit, en todennäköisesti ole reunalla. Toki sinne voi päätyä, jos tasapaino ei palaudu puolen vuoden sisään. Väsymys arkipäiväistyy erityisesti pikkulapsiaikana ja epätavallisen väsymyksen huomaaminen vaikeutuu. Siinä vaiheessa oma unohtelukin ehkä lakkaa naurattamasta.

Kun kävin pitkällä kävelyllä ja vedin kahdeksan tunnin yöunet, näkökin oli aamulla kirkastunut. Yritän vain tehdä liikaa asioita yhtä aikaa. En ole yrittäjänä turvassa uupumiselta, tietenkään, mutta ainakin minulla on valtaa vaikuttaa siihen mitä teen.

Pitäkää siis itseänne silmällä. Jos aivot tahmaavat, olo on jatkuvasti alakuloinen ja väsymys kroonista, pitäisi käväistä vastaanotolla. Burnout ei nimittäin ole asia, joka vahvistaa, jos ei tapa.

Mitä kirjan kirjoittaminen vaatii?

Tein instan puolella videomuotoisen storyn ja sain viestin, että onpa omituista kuulla sun ääntä. No niin on, munkin mielestä! Mutta arvatkaapa mitä? Nyt sitä voi kuunnella lisää, kun vain laitatte tämän podcastin pyörimään!

Ensimmäinen toimeksiantoni yrittäjänä oli kirjoittamisen sijaan puhua kirjoista. Kaikki haastateltavani ovat naisia, joilla on tulessa lukematon määrä rautoja, joten juttelemme siitä miten työstetään käsikirjoitusta kun samaan aikaan on ruuhkavuodet, oma yritys / vakkarityö ja joskus pitäisi olla lomallakin. Nostan hattua kaikille naiskirjailijoille. Se nimittäin vaatii tahtoa, edelleen.

Olen sillä tavalla vanhanaikainen, että kirjan kirjoittaminen on minusta hieno ja arvostettava teko. Minusta on vaalimisen arvoinen asia, että tässä yhteiskunnassa pääsevät ääneen monenlaiset kirjoittajat. Ja että ihmisillä ylipäätään on sanottavaa, ja pitkäjänteisyyttä viedä läpi projekti, joka kestää parhaassakin tapauksessa vuoden.

Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että monelle haastatelluista ajatus ensimmäisen kirjan kirjoittamisesta myytiin kustantajan tai jonkun muun tahon toimesta. Meneekö se aina näin? Vai onko niin, että työkseen kirjoittavat naiset eivät itse keksi ryhtyä kirjailijoiksi? Enhän minäkään ymmärtänyt ennen kuin Satu sitä ehdotti.

Järkytyin, kun taannoin kuulin, että noin kaksi kolmasosaa miehistä ei lue naisten kirjoittamia kirjoja. Syitä on monia, mutta joidenkin mielestä naiset kirjoittavat aiheista, jotka eivät miehiä kiinnosta. Tämän "faktan" olin niellyt itsekin: jos mies kysyi minulta, minkä kirjan olen kirjoittanut, sanoin että äh, ihan sellaisen äitiyskirjan vain, vaikka palautteen mukaan se on ollut hiton monelle äidille tärkeä ja voimaannttava teos. Eikös se nyt ole merkittävää miestenkin mielestä? Ja miksi ihmeessä oletin, ettei mies voisi sivistää itseään lukemalla kirjan naisen näkökulmasta perhe-elämään? Miestenhän nimenomaan pitäisikin tehdä niin, lukeminen kun on tapa päästä toisen ihmisen nahkoihin ja elämään.

Toiseksi kirjan kirjoittamisessa on kiistatta iso työ, mutta ei se mahdoton ole. Aikaa löytyy kyllä tahdon kautta, raivaamalla ja priorisoimalla. Miten se tahto löytyy, jos kaikki odottavat sinulta sukupuolesi perusteella lähinnä synnystystalkoisiin osallistumista ja oman ulkonäön hoitamista? Puuttuuko naisilta kannustusta kirjoittamisen pariin?

Ehkä taiteeseen ja kulttuuriin liittyvissä mielikuvissa on vielä tuunaamista, vaikka moni onkin sitä mieltä, että tasa-arvo on jo mennyt liian pitkälle. Ainakin Saara Turusen tuoreessa Sivuhenkilö-romaanissa analysoidaan hyvin tarkkanäköisesti, millaiseksi naiskirjailija voi roolinsa tuntea.

Mielikuvat siitä, kenelle kirjoittaminen on tarkoitettu ja onko sanottavani tärkeää, ovat koko kirjoittamismotivaation ytimessä. En voi olla ajattelematta, että tämä kummallisesti sisäänrakennettu ajattelutapa heijastuu väkisinkin koko yhteiskuntaan, myös siihen työelämän segregaatioon.

Kun ystäväni, kahden pienen lapsen äiti, kirjoitti romaanin, tajusin, että seison itse oman unelmani edessä. En ottanut ajatusta romaanista tai itsestäni kirjailijana vakavasti. Kuvittelin kaikenlaista. En ehdi enkä tietenkään osaa. Siinä missä so called tietokirja syntyi omakohtaisesta kokemuksesta, romaani pitäisi suunnitella tarkoin ja kirjoittaa vielä tarkemmin. Miten ihmeessä sellaista osaisin? En minä ole mikään Mika Waltari!

No, onneksi ei tarvitse olla!

Siispä sinä nainen, joka tykkäät kirjoittaa: ala kirjoittaa. Se on loistava harrastus, josta voi tulla työ.  Eikä tarvitse minnacantheina ruveta riehumaan vaan treenata voi ihan omaksi ilokseenkin. Sitten, jos tuntuu irtoavan enemmänkin, voi koputella kustantajan oveen.



Vertaistukea saat podcastista! Sarjan ensimmäiset haastateltavat ovat Novelliblogia kanssani kirjoittava Ina Westman, jonka esikoisromaani Syliin julkaistiin jo pari vuotta sitten, ja Chez Helenan Helena Liikanen-Renger (sain häneltä luvan lausua sukunimen suomalaisittain!) uunituoreen parisuhdeoppaansa Mon Amour kanssa.

Ps. Syksyllä tehdään toivon mukaan toinen kausi tätä podcastia - katsotaan millainen kattaus jengiä silloin pääsee ääneen!

Kuukausi yrittäjänä - mitä tapahtui?

Näin työn juhlan päivänä on hyvä kilistellä myös ensimmäiselle kuukaudelle täyspäiväisenä yrittäjänä.

Miten se on sitten mennyt?

Kiitos kysymästä, yllättävän hyvin! Kalenterini täyttyy kaikenlaisesta uudesta ja tulossa mm. podcast-hommia! Kirjoja menee kaupaksi edelleen, romaani edistyy ja koen, että saan asioita aikaiseksi.

Tämä näkyy tietysti myös yleisessä ilmapiirissä. Olen ollut hiton hyvällä tuulella koko huhtikuun. Jopa siinä määrin, että Koti-insinööriä on alkanut riepoa tämä uusi energisyyteni. Toki kassavirtaa on vasta puolet siitä, mitä tarvitaan järkevään toimeentuloon, mutta kyllä se syksyllä jo nousee. Olin varautunut siihen jo etukäteen.

Tärkeintä ehkä on, että kaikki pelkoni ovat osoittautuneet turhiksi.

Pelkäsin eniten, että en saa mitään aikaiseksi. Että inspiraationi katoaa, kirjanpitäjäni ottaa hatkat ja joudun joko vankilaan tai protestilistalle, kukaan ei osta enää yhtä ainutta mörököllikirjaa ja päädyn selaamaan paniikissa työpaikkailmoituksia.

Juuri nyt en oikein ymmärrä, miten ihmeessä olin noin ajatellut. Pessimisti ei pety ja itku pitkästä ilosta? Samalla oli kertakaikkisen mahdotonta ajatella, että asiat voisivatkin sujua ihan hyvin. Voi tietysti olla, että olen näin hyvillä mielin juuri siksi, että en uskaltanut odottaa mitään. Epäilykset ovat tietenkin takaraivossa tallella, mutta aika haalistuneina. Minä hallitsen niitä, ne eivät minua.

Kaikki tietenkin kysyvät, että miten uskalsit. Vapauttava ajatus oli miettiä, mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? En keksinyt mitään. Verottajalta saa asiakaspalvelua eikä heidän pääasiallinen tavoitteensa ole laittaa ihmisiä vankilaan. Ja jos tästä ei tulekaan mitään, pääsen kyllä takaisin työelämään.

Eikä siinä ole edes mitään noloa. Tämä kortti oli katsottava nyt. Minulla on ihan vakuuttava duunihistoria ja verkostoni ovat erinomaiset. Ei tarvitse edes tarrautua ensimmäiseen paikkaan, joka eteen tulee.

Huomenna taas postitusta, laskutusta, uuden romaanin synopsiksen muotoilua ja puhelu kirjanpitäjälle. Pelotonta toukokuuta kaikille!

Ps. Muistakaa veroilmoitukset!

Viimeinen ja ensimmäinen päivä

Kirjaa pitää laittaa maailmalle, vaikka pakkausmateriaalit ovat totaalisen loppu.

Niinhän siinä sitten kävi. Olin tänään toimistolla viimeistä päivää työntekijän roolissa. Ensi tiistaina aloitan päätoimisen multitaskaamisen toimitusjohtaja-valokuvaaja-kirjoittaja-kahvinkeittäjänä omassa firmassani.

Olin harkinnut yksityisyrittäjäksi ryhtymistä jo monen monituista kertaa: arvioinut, laskenut ja spekuloinut, ja tullut siihen tulokseen, että ei, ei todellakaan. Kassavirtalaskelma ei vaikuttanut siltä, että suoriutuisin sekä perheen safkaostoksista että lainanlyhennyksistä, joten enpä sitä sen enempää pyöritellyt.

Mutta sitten tuli tammikuu, jolloin tapahtui kaksi asiaa: sain romaanin kustannussopimuksen ja mörököllikirja hupeni hyllystä vauhdilla.

Oli pakko hyväksyä, että olen tämän harrastukseni kanssa nyt vähän enemmän kuin ujoilla ensitreffeillä.

Kirjoittamisella ei kovin moni Suomessa elä, enkä elä minäkään, mutta en näköjään pääse siitä eroonkaan. Entäs jos vähän laajentaisin toimenkuvaa ja laskutus tulisikin useammasta purosta?

Blogi on niistä yksi. En halua ikinä kirjoittaa tätä ainoana tulonlähteenä, siitä ei tule mitään. Väkisin vääntämällä saa väkisin väännettyä. Blogi siis tarjoaa jatkossakin pientä sivutuloa, käsittelee jotain aivan muuta kuin päivän asuani ja päivittyy ihan yhtä epäahkerasti kuin tähänkin mennessä.

Sitten on tämä kaikki muu kirjoittaminen.

Mörököllikirjan toinen painos saapui juuri sisustuselementiksi olohuoneeseemme (ja se on omakustannesatukirjalle aikamoinen saavutus). Uusia kirjaideoita on takaraivossa koko ajan puolenkymmentä, ja työn alla on kolme käsikirjoitusta: romaani on viimeistelyssä, Pikkiksen jatko-osa kuvitusvaiheessa ja mörököllien kasvamistietokirja suunnitteluasteella. Lisäksi havahduin siihen, kun ystäväni ihmetteli, miksi en hae apurahoja. Niitä kuulemma myönnetään juuri siksi, että kirjoittamisella on vaikea elää. Aivan.

Sitten olisi tämä perinteinen liiketoiminta. Voisin tehdä oman firmani nimissä sitä samaa konsultointia kuin työntekijänä, pitää koulutuksia, harrastaa maailmanparannusta ja kirjoittaa kolumneja, ylipäätään tehdä kaikenlaisia kiinnostavia juttuja, joille ei ole riittänyt aikaa.

Ja niin minä menin ja irtisanouduin. Jätin tänään läppärin ja avaimen firmaan, halasin kollegat ja otin itselleni YEL-vakuutuksen. Sitten lähdin kaljalle ihmettelemään, miten noin käytännössä sivutoimisesta yrittäjyydestä siirrytään päätoimiseksi yrittäjäksi.

En tietenkään pääse samaan tulotasoon kuin konsulttina, mutta jospa minulla olisi tässä uudessa kattauksessa joskus vapaa-aikaa. Jospa ehtisin joskus lukea, liikkua ja käydä vaikka kaupassa. Eikä olisi ikinä enää yhtään palaveria ennen aamukymmentä. Onhan sekin jotain.

Ainakin yrittäjänä olen vihdoin siellä bisneksen ytimessä, jonne olen jo jonkun aikaa kaivannut. En kertakaikkiaan viihdy ulkokehällä arvailemassa, miten hommat sujuvat. Nyt tiedän tasan tarkkaan, mitä tapahtuu ja mitä ei tapahdu, ja kenen vika on, jos ei tapahdu.

Saa toivottaa onnea (ja ostaa kirjaa), sitä tarvitaan! Hui.

Mitä tämän blogin kanssa pitäisi tehdä?

Pohdiskelin alkuvuodesta tämän blogin kohtaloa. Jotenkin tuntui, että vaihtoehtoja olisi vain kaksi: laittaa pillit pussiin tai ryhtyä kirjoittamaan täyspäiväisesti. Vähän sama kuin se parisuhdeproblematiikka, jossa joko erotaan tai mennään naimisiin.

Olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta, viimeiset viisi enemmän tai vähemmän rahallisesti kompensoidusti. Olen tässä ajassa kehittynyt kirjoittajana, oppinut viestimään selkeämmin ja ajattelemaan asioita monipuolisemmin. Olen saanut blogin kautta myös uramuutoksen, serveerannut yhden kauden kuntapolitiikassa, saanut uusia ystäviä, kirjoittanut Satun kanssa kaksi kirjaa ja myötävaikuttanut vanhemmuudesta puhumisen moniäänistymiseen. Tämä harrastus on ehdottomasti antanut minulle enemmän kuin mikään lenkkeily.

Minulta kysytään usein, että enkö koe kirjoittamista raskaaksi kommenttiboksin älämölön takia. Mutta kun kommenttiboksini sisältö koostuu suurimmaksi osaksi fiksuista ja punnituista kommenteista ihmisiltä, jotka ovat jopa lukeneet tekstin. Edes anonyymit eivät koe tarpeelliseksi ihmetellä ulkonäköäni (toisaalta en juuri koskaan esiinny kuvissa), valitella kuvajournalismini laatua tai arvostella aihevalintojani. Tahallista väärinymmärtämistä tapahtuu aniharvoin. Kukaan ei jaksa valittaa edes typoista, joita korjaan vähintään kahteen kertaan jälkikäteen.

Joskus saan sähköpostiini (tai kadulla) aivan ihania kiitoksia siitä, kuinka olen saanut jonkun piristymään silloin kun perhearki on ollut erityisen raskasta. Tämä on mielestäni tärkeämpää kuin mikään.

Minun näkökulmastani bloggaamisen hankaluus onkin harrastuksen ja ammatin välisessä rajanvedossa. Eli aika.



Jos haluaa elämäänsä säännölliset tulot, unta, muitakin harrastuksia ja perhettä, kirjoittamiseen pitää järjestää aikaa valveillaolotunneista. Siihen taas täytyy olla joko varaa nipistää päivätöistä ja/tai kirjoittamisesta saada palkkaa. Tällä hetkellä teen 80% työviikkoa ja käytän yhden päivän kirjoitushommiin. Sanomattakin selvää, että saisin paremman palkan päivätöissä konsulttina, mutta olen kiintynyt tähän kirjoitusperjantaihin niin, että pidän siitä kynsin ja hampain kiinni eläkeikään asti.

Bloggaamisen palkka tulee sivulatausten perusteella display-mainonnasta (joita ovat sivulla näkyvät mainokset) ja sisältöyhteistöistä. Jälkimmäisestä saa paremman korvauksen, mutta olen nirso hippi, jonka pirtaan osuvat vain harvat mainostajat. Ammatikseen bloggaavan olisi kirjoitettava mielellään joka päivä ja kiinnostavista aiheista, jotta jengi ramppaisi täällä ahkerasti. En pysty kumpaankaan.

Jos siis haluaa saada kirjoittamisesta palkkaa, pitäisi olla valtavasti sivulatauksia mutta jos miettii sivulatauksia, joutuu sisällön kanssa umpikujaan. Haluan välillä kirjoittaa juttuja, jotka kiinnostavat vain minua ja kahta muuta tyyppiä, politiikasta, kirjoista ja työelämästä. Haluan myös kirjoittaa kirjoja ja aikuisten arkisatuja novelliblogiin. Haluan pitää lomaa. Blogi ei päivity hetkeen, jos lähiomainen kuolee. Ja joskus on pakko keskittyä olemaan puhki tai sairas. Puristamalla en saa mitään aikaiseksi.



Lopettamisen vaihtoehto olisi siirtyä joukkorahoitteiseksi, vaikka Rapportin malliin. Jos sata tyyppiä rahoittaisi blogia vitosella kuussa, voisin jatkaa. Jos tuhat, voisin irtisanoutua päivätöistäni. Tämä taas on iso muutos nykyisestä ja kannattaisi todennäköisesti vain jos olisin jonkun aihepiirin ekspertti tai kirjoittaisin englanniksi

Joukkorahoitus onkin tällä hetkellä sitä, että kävijä antaa mainosten latautua ja jakaa blogin juttuja somessa.

Se lopputulema? En yllättäen päässyt pähkäilyssäni puusta pitkään. Koska itseään on hirveän hankala neuvoa, ajattelin, että asiat ratkeavat kyllä vuoden mittaan tavalla tai toisella. Aika pitkään jouduin merkkiä taivaalta odottamaan, mutta tulihan se, vähän ennen joulua.

Siitä lisää ensi viikolla. (Tiedän: vihaan itsekin cliffhangereita mutta mulla on barteri! Anteeksi.)

Ihan puhki, hyvällä tavalla

Jösses, mikä joulukuu. Kun tänä aamuna katsoin peilikuvaani vakiojumpassa, jonne en ole ehtinyt pariin viikkoon, tajusin, että olen vissiin vähän puhki.

Ja hyvästä syystä: kun kirja saapui marraskuun lopussa, alkoi varsinainen hullunmylly. Tilausmäärät yllättivät minut täysin. Ajattelin, että hiljalleen myyn kirjaa ensi vuoden aikana, mutta tilauksia rysähtikin sisään niin, että painoksesta on mennyt ennen joulua melkein puolet.

Tämä tietysti aiheutti pienen vapaa-ajan kriisin. Olen siis selvittänyt eränäisiä postimaksuja (tähän meni valehtelematta kolme päivää), hankkinut postituspusseja, roudannut postiin 70 kirjaa, päättänyt siirtää myynnin oikeaan verkkokauppaan, raahannut metrossa kirjoja ympäri Helsinkiä, päivystänyt start-up -messuilla, kirjoittanut kahta blogia, järkännyt itsenäisyysjuhlat ja kirjanjulkkarit sen lisäksi että olen käynyt päivätöissä.

Nyt vähän päässä humisee, naama kukkii ja silmäpussit kyselevät, joko on pian joulu.

Minulla harvoin on takki näin tyhjä, mutta ihme kyllä, en ole mitenkään erityisen stressaantunut. Olen hyvällä tavalla puhki, varmaankin vähän kuin maratonin jälkeen. Olen tykännyt tästä härdellistä! Huonolla tavalla puhki olen silloin kun en saa mitään aikaan, nyt sentään on tullut aika paljon tehtyä kaikenlaista, vaikka 60% siitä onkin sähläystä. Stressaantumista aiheuttavat vain vastenmieliset työt ei niinkään koheltaminen.

En tiedä onko tämä valuvika vai opittu tapa, mutta en kuormitu kovin helposti vaikka joskus olisi syytäkin. Koska olen (aina ollut) huono suunnittelemaan ja ennakoimaan mitään, olen kehittynyt semihyväksi improvisoijaksi. Jos ratkaisut karistaa hihasta kriisi kerrallaan, välttyy murehtimasta etukäteen yhtään. Joku sitten stressaantuu siitä, että ei ole suunnitelmia.

Tai sitten olen vain oppinut priorisoimaan, karsimaan ja suhteuttamaan. Galaxit eivät loppujen lopuksi räjähdä kovin helposti ja moni deadline on korkeintaan minorinjuryline. Hoen aina kersoille että kaikki järjestyy, joten ehkä siihen kannattaa uskoa itsekin. Suorituksen optimointia voi sitten yrittää seuraavalla kerralla. Jos ehtii.

Sitäpaitsi Valeäidin kanssa juuri eilen puhuimme, että perhe-elämä on opettanut viittaamaan kiireelle kintaalla. Hoppu ja hätä menee ohi kun vähän odottaa. Sitten ei ole enää kiire. Problem solved.

Isoja, pieniä muutoksia

Kaupallinen yhteistyö: WhimApp

Viime lauantaina piirsin ison rastin seinään. Pääkaupunkiseudun yleinen vitsi eli Länsimetro aloitti v i h d o i n toimintansa.

Miten se vaikuttaa minuun? Äkkiseltään kuulostaa siltä, että ramppaan Espoon ja Helsingin väliä ihan samassa tahdissa mutta vain eri välineen kyydissä. Mutta ei, liikkumisessa pienetkin muutokset ovat yllättävän isoja.

Viikon testin jälkeen havaitsin, että muutaman sadan metrin päässä oleva metroasema vaikuttaa yllättäen älyttömän moneen asiaan.

• Skidi pääsee Otaniemeen treeneihin ja Helsingin kisoihin itsenäisesti. Tämä tarkoittaa, että se ainoa roudausta vaativa harrastus ei enää vaadi roudausta.
• Pääsemme metrolla mummolaan (!).
• Koska toimistoni muutti, pääsen töihin melkein ovelta ovelle vaihdottomasti. Tätä en ole kokenut... ikinä.
• Pyöräilyn olennaisimmat kilpailuedut eli nopeus ja luotettavuus menivät siinä. Ja koska edellinen: miten motivoidun jatkossa pyöräilemään?
• Asemani on urheiluhallin vieressä. Voisin ehtiä suoraan töistä jumppaan kuten tein 20 vuotta sitten. Jos vain muistaisin kantaa kamoja mukana.
• Aikataulujen kyttääminen kävi turhaksi, kun metron vuoroväli on muutama minuutti. Päiväkodin eteisessä ei tarvitse enää laskea minuutteja bussin ohitusaikaan.
• Tarvitsen käyttöön vanhan pyöräni, joka saa odottaa päivän aseman pyöräparkissa. Se täytyy huollattaa.
• Työmatka-aikani vakioitui. Aikaisemmin se oli mitä tahansa 45 minuutin ja puolentoista tunnin välillä. Tämä tarkoittaa, että voin jatkossa olla päiväkotihakijan roolissa.
• Talvisin ei tarvitse enää pilkkihaalaria kun pysäkkivärjöttely loppuu.
• Taksin käyttöni vähenee kun pääsen metrolla kotiin myöhään illallakin. 
• Perheeseemme tarvitaan lisää puhelimeen ladattavia matkasovelluksia, monestakin syystä. Koti-insinööristä tuli aktiivinen joukkoliikenteen ja Whimin käyttäjä, Skidi hukkasi matkakorttinsa kolmatta kertaa ja Snadi joutuu ensi vuonna maksamaan matkoistaan. 
• Auto seisoo yhä enemmän hyödyttömänä parkkipaikalla. Voisimmeko vuokrata sitä jollekin? Joko ne robottiautot pian tulevat?

Sain vartissa aikaan reilun kymmenen kohdan listan pieniä muutoksia. Mikähän muu muuttuu, mitä en vielä osaa edes ajatella?



Ja yhteensä tässä setissä onkin aika paljon uutta muistettavaa. Se vaatii vanhojen tapojen hylkäämistä ja uusien opettelemista. Kuinkahan monta kertaa kävelen bussipysäkille vanhasta muistista? Tai toppaan itseni pysäkkijäätymisen varalta. Ja sovin treffejä vain Kamppiin vaikka pääsisin helposti muuallekin.

Kun aloitin työmatkapyöräilyn vajaa kymmenen vuotta sitten, poljin töihin harvakseltaan ja enimmäkseen kesäkaudella. Siitä sitten pikkuhiljaa olen lisännyt kilometrejä, hankkinut keleihin varusteita, totutellut polkemaan lumella, pimeässä ja sateessa. Viimeistään siinä vaiheessa kun pyörääni ilmestyi moottori, pyöräilystä tuli minulle liikkumista, ei liikuntaa.

Samalla tavalla toimii kaikki liikkumisen muutos, niin henkilökohtaisessa kuin isossa kuvassa, hitaasti. Mobility as a Service on tulossa kaupunkeihin vauhdilla ja pikkuhiljaa alkaa yleistyä ajatus, että autoa ei tarvitse omistaa. Sillä taas on valtava vaikutus kaupunkirakenteeseen kun parkkipaikoille voi rakentaa vaikka asuntoja.

Kun liikenne aletaan nähdä kiinnostavana palveluna, syntyy kysyntää uusille tuotteille: teidän suurin toiveenne oli, että lasten harrastusroudaukseen olisi joku ratkaisu. Joku päivä tähän toiveeseen tulee vastaus, sillä Whimin kehittäjät pohtivat jo tätä!

Sitten onkin edessä positiivinen ongelma: mitä kaikella yllättävällä vapaa-ajalla tehdään? Jos vaikka ei liikkuisi mihinkään ja joisi ihan rauhassa kupin kahvia.

Julkaisemattomien postausten anatomia

Ai että miten kuva liittyy? No en tiedä, mutta kyllä on koivua pahkalla paiskattu.

Minulta kysytään usein, miksi en julkaise blogissa joka päivä. Että olisi kiva kun kirjoittelisin useammin. Voin kertoa, että ei olisi kiva. Rauhallinen julkaisutahtini suojelee aivojanne sulamiselta.

Yksi tärkeimpiä sääntöjä kirjoittamisessa on, että pitää kirjoittaa. Suoltaa. Lyhyttä ja pitkää, asiasta ja asian vierestä ja editoida sitten jälkikäteen. Minäkin kirjoitan paljon enemmän kuin julkaisen. Tällä hetkellä luonnoskansiossa roikkuu yli sata tekstiä. Ne voi jakaa viiteen luokkaan.

1. Kilarit

Tämä kategoria käsittää otsasuoni tykyttäen ja alahuuli väpättäen kirjoitetut, noin 10000 merkin esseet, joissa käydään läpi paitsi maailman epäoikeudenmukaisuus myös kaikki surun portaat. Onneksi sisäinen somemanagerini ei anna julkaista näitä ennen kuin on kunnon yöunet takana, mistä olen seuraavana aamuna hyvin kiitollinen. Näistä saa todennäköisesti jalostettua jotain, kunhan dellii puolet, keskittyy ratkaisuihin ja poistaa itsesäälistä noin 80%.

2. WTAF

Tähän kategoriaan kuuluu läjä täysin sekavia horinoita jostain liinavaatekaapin ja kunnianhimon korrelaatiosta tai siitä, mitä kampaamon sähköinen ajanvaraus minulle merkitsee. Nämä typoja ja tarkoituksellisen omituisia sanavalintoja vilisevät syvälliset ajatelmat löytyvät useimmiten mobiililaitteesta, ja muistiinpanon aikaleima on yön pikkutunneilta. Yleensä säästän nämä luonnokset sellaiseen tilanteeseen, jossa haluan muistuttaa itselleni, että ajatuksenjuoksuni ei ole niin kirkasta kuin toivoisin.

3. Hyvää päivää kirvesvartta

Kun writersblock iskee, on kehiteltävä tikusta asiaa. Rivien välistä haisee paniikki. Tekstissä puhutaan jäniksistä, pakastealtaasta ja säästä. Kolmea virkettä pitemmälle niissä harvemmin päästään, onneksi. Siinä vaiheessa muistan, että olen loppuviimeksi sisältö- enkä sivulatausbisneksessä ja menen nukkumaan.

4. The most timanttinen otsikko

Olen siis keksinyt universumin vitsikkäimmän otsikon (tyylilajia John Lennonjohtotorni), ja tuntenut syvää hurmosta kielellisestä kikkailustani, mutta valitettavasti mitään järkevää sisältöä itse juttuun ei ole löytynyt. Raskasta. Näitä ei tietenkään voi ikinä delliä, koska nerokkuus.

5. Kompastun omiin ajatuksiini -postaus

Teksti alkaa ihan hyvin jollain kiinnostavalla anekdootilla joka petaa jotain uutta ja erikoista ajatusta, mutta tekstin puolivälissä tulee odottamaton käänne. Huonompaan. Koko näkökulma joko hajoaa tai kääntyy itseään vastaan. Näitä ei kannata delliä vaan odottaa sitä hetkeä, jolloin löydän näkökulmani uudelleen. Joskus siinä saattaa mennä monta vuotta. Joidenkin kirkastumista odotan edelleen.

Ettäs tiedätte. Onneksi 10 vuoden kokemuksella itsesensuuri toimii aika hyvin. Olette siis suht turvassa.

Muotinurkka: suomalainen bisnespukeutuminen oli hukassa mutta nyt se löytyi

Tällä viikolla saimme lukea, että suomalainen bisnespukeutuminen on kuulemma huonoa. Että asuissa on nyppyjä, naiset käyttävät housuja eikä hiuksiakaan värjätä. Ja what not.

Me Muotinurkassa olimme lähes jokaisesta neuvosta täysin eri mieltä! Halusimme hieman haastaa näitä väitteitä, siispä laadimme muotinurkan kilpailevat neuvot asiallisesta bisnespukeutumisesta!

Mitä tehdä kun et tykkää jonkun bisnespukeutumisesta? 

Voi voi, ikävä tilanne. Ehdotan, että otat asian puheeksi terapeuttisi kanssa ja paneudutte asiaan perusteellisesti: oliko lapsuudessa parhaalla kaverilla parempaa seppälää? Se ei haittaa, olette aikuisia nyt. Ei tarvitse enää olla sellaista kuin kaikilla muilla.

Tärkeää olisi konseptoida myös se, että ette ole bisnestapaamisissa tsekkailemassa niskalappuja ja ihastelemassa toistenne tyylivalintoja, ellette ole vaatekauppiaita. Koska jos puhuu asian vierestä, saa paljon varmemmin rassukan kohtelun.

No, jos haluaa olla menestyvä niin millä tavalla bisnesmaailmassa sitten pitäisi pukeutua? 

Muotinurkan saamien tietojen mukaan "bisnesmaailmaan" pääsee vain Keilaniemessä sijaitsevan teleportin kautta ja siellä Nalle Wahlroos itkee veroprosenttiaan kouralliselle ihmisiä. Välttäkäämme sitä ja pysykäämme reaalimaailmassa eli ihan peruspalavereissa, joissa tavataan muiden yritysten edustajia, minkä jälkeen sähköpostilla lähetellään tarjouksia.

a) Oletetaan, että palaverissa presentoidaan jotain. Se tietty kannattaa tehdä vaatteet päällä. Koita löytää aamulla kaapista jotain, vaikka ei vittuakaan kiinnosta ja ulkona on pimeää.

b) Housut. Olisi hyvä jos presentoidessa ei perse näy. Tämä on tärkeää. Liian matalalle leikattuja housuja vältä. Ja sitä että hameen helma jää vessassa sukkahousujen sisään.

c) Paidat. Varmista, että pystyt vetämään henkeä. Tämä siirtää suurimmalta osalta ihmisiä kaikki kauluspaidat pois prospektilistalta.

d) Silmäpusseihin kantamme on, että niitä ei alle kuusikymppisen erityisemmin tarvitse pukea, vaikka joku korsetti niille kivasti sopisikin. Pahin virhe on levittää niiden alle valokynää, tämän opimme jo 90-luvulla salamalla otettujen valokuvien kautta. Parempi vain antaa niiden olla, ja iloita että vielä niiden yli sentään näkee.

Minä muodikkaana 80-luvun bailuissa.

e) Hoitamattomista kynsinauhoista pidimme täällä Muotinurkassa pienen hätäkokouksen. Tulimme siihen tulokseen, että mitkä vitun kynsinauhat ja suosittelemme jokaiselle kynsinauhojen kyttääjälle katseen siirtämistä vastapuolen silmiin. Kynsinauhat, seriously.

f) Sitten oli vielä hiuksista jotain puhetta että harmaantuminen ei naiselle käy ja niin edespäin. Muotinurkka suosittelee kaikenlaisen vanhenemisen hyväksymistä ja että jätetään nuorisolaisille nuorisolaisten metkut ja ollaan ylpeitä maileistamme ja jenkkakahvoistamme ja alleistamme ja sen sellaisista bisneksiin millään tavalla kuulumattomista asioista.

Näin! Nyt osaatte homman, jonka olettekin aina osanneet, ja kohta kauppakello kilisee.

Noin loppukaneettina voisimme vielä todeta, että vaikka jutussa väitetään, että kaikki kyllä kyttäävät toistensa pukeutumista niin me täällä Muotinurkassa emme ole koskaan kytänneet*, lähinnä ollaan vaan maltillisesti hävetty omia vaatteita, ja ihmetelty niitä, jotka pitää vaatteita investointina. Sitä ne ei ole, vaan ihan normaali ja tarpeellinen kulu ja bisnestä vain vaatekaupalle. Sinun kannattaa investoida vaikka ravintolailtaan kavereiden kanssa, jonka jälkeen taas pipo kiristää vähemmän ja bisnesideat saavat uutta hönkää.

Lopetetaan siis kaikki vaatepönötys ja keskitytään ystävällisyyteen, hyviin käytöstapoihin ja siihen bisnekseen niin kyllä on jono äkkiä ovella! Menestystä elämään, mussukat!

* Silti olemme menestyksekkäästi työelämässä luovineet ihan kohtuuhyville laskutuksille.

Kaikki ne tavat, joilla en kuuntele

Olen tällä viikolla istunut työelämän tarjoamalla johtamistaitokurssilla. Muutaman vastaavan koulutuksen perusteella osasin jo odottaa, että mieleenpainuvinta sisältöä on metatason ymmärrys omasta käytöksestä sekä teorioiden kytkökset perhe-elämään. Niin nytkin.

Tänään kävimme läpi niinkin yksinkertaiselta kuulostavaa konseptia kuin onnistunut keskustelu. Kaikki yli viisivuotiaat tietävät että keskusteleminen on vaikeaa, väärinymmärtäminen helppoa. Teema aloitettiin sillä, että puhuttiin keskustelun mahdollistajista, kuuntelemisen pointista (vaikuttaa itsestäänselvyydeltä) ja testattiin aktiivisen kuuntelemisen tapoja. Esimerkkien kautta kartoitettiin, mitä on ei-kuunteleminen.

Ei-kuuntelemisella ei viitata siihen perustilanteeseen, jossa ipanoita saa pyytää sataan kertaan korjaamaan sukkansa lattialta, vaan vääränlaisista reaktioista keskustelunavauksiin. Näitä keskustelua lyttääviä reaktioita voi tulla eri syistä (väsymys, stressi)  ja niitä ovat mm. syyllistäminen, viisastelu, neuvominen, nokittelu, minäkeskeisyys, mitätöinti, tyrmäys, puolustautuminen ja selittely.

Nyökyttelin kiivaasti työelämästä poimituille esimerkeille, kunnes päähäni pälkähti ajatus: entäs jos kysyjänä olisikin lapsi eikä kollega? Että jos tapahtumapaikkana olisi koti? Etten vaan käyttäisi vähintäänkin joitain näistä kersoihin?

Niin. Seuraavat - tietenkin täysin fiktiiviset ja kärjistetyt - esimerkit ehkä valottavat asiaa.

- Mun pyöräilykypärä hävisi!
- Niinpä tietysti. Ihan oma vika. Olisit pitänyt siitä parempaa huolta.
= Syyllistäminen, viisastelu.

- Meille tuli ystävän kanssa riitaa.
- No nyt teidän sitten täytyy vain selvittää se.
 = Neuvominen. (Ja vielä paska neuvo. Ihan kuin riitaa ei olisi selvitetty jo, jos se olisi helppoa).

- Mä nukuin huonosti kun aurinko paistoi silmiin.
- Kuule, mä olen nukkunut kymmenen vuotta huonosti.
= Nokittelu, minäkeskeisys.

- Pääsisinkö mä ens viikonloppuna Lintsille kaverin kanssa?
- Et. Me ollaan oltu siellä jo kerran tänä kesänä, ei siellä tarvitse alvariinsa rampata.
= Mitätöinti, tyrmäys, tässä mahdollisena myös ignooraus.

- Sä lupasit, että katsotaan tänään leffaa.
- Kuule, tässä on nyt kaikkea muutakin kuin leffaa, enkä mä nyt varsinaisesti edes luvannut, kunhan sanoin, että se on yksi mahdollisuus.
= Puolustautuminen, selittely.

Näitä samoja hienoja palautuksia voi tietenkin käyttää myös parisuhteessa. Mikäs sen mukavampaa kun tulla kertomaan puolisolle päivän tapahtumista ja saada vastaukseksi jotain yllä mainituista piristävistä vastapalloista! Uh.

Sieluni kutistui tämän harjoituksen myötä jäiseksi rusinaksi, mutta hyvät uutiset ovat, etten tee näistä ihan kaikkia. Ja että tiedostaminen on sentään muutoksen alku.

Ps. Suosittelisin muuten näitä tiiminvetosisältöjä ihan ala-asteellekin. Olisi jännä nähdä, miten se vaikuttaisi niin välitunneilla kuin eduskunnassa.

Voiko saada sekä perheen ja työn?

Eteeni iskettiin taannoin arviointilomake, jossa kysyttiin, miten onnistun yhdistämään työn ja perhe-elämän. Ensin olin, että en mitenkään, sen verran sekavaa elämäni on. Mutta kun vähän mietin, niin oikeastaan vastaus on, että yllättävän hyvin. Työelämäni ei voisi olla nykyinen sekava kattaus kaikenlaista, jos yhdistäminen ei sujuisi. En edes tunne elämääni erityisen kiireiseksi.

Varsinkin loman jälkeen iskee hetkeksi epätoivo, kun kalenteriin alkaa pukata kaikenlaista: kersojen vasukeskusteluja, wilma-viestejä, vanhempainiltoja, harrastusilmoittautumisia ja muita tutustumistilaisuuksia, yleensä alkaen 15:30. Sitten ovat vielä kaikki metatyöt, koulukuvat, muskarikansiot, kisakalenterit ja laskujen eräpäivät.

Mutta tälle hyvälle tilanteelle on edellytyksensä. Kun vaatimukset lisääntyvät, priorisointikyky paranee ja elastaanin määrä elämässä lisääntyy.

Työnantaja joustaa.

Minulla on liukuva työaika ja teen nelipäiväistä työviikkoa. Monet ovat ihmetelleet, miten työnantajani taipuu tuollaiseen, mutta jostain syystä tämä ei ole ollut ongelma ei julkisella eikä yksityisellä puolella. Sitäpaitsi pikkukoululaisen kanssa saa pitää osittaista hoitovapaata (josta on mahdollista hakea hoitorahaa) ja omat kirjoitusprojektini (koulutukset, blogit ja kirjat) kasvattavat osaamistani, jota voin hyödyntää päätyössäni.

Minä joustan.

Moni olettaa, että en nuku ollenkaan, mutta vauvavuoden jälkeen aloin vaalia yöuniani. Nukun siis yöni mutta pidän työmatkat tehokkaina enkä katso telkkaria yhtään. Joskus blogi päivittyy tasaisemmin kuin joskus, käsikirjoitusten deadlinet lykkääntyvät ja unohdan vastata sähköposteihin. Luonnollisesti nelipäiväisyys myös tarkoittaa sitä, että voin käyttää osan perjantaipäivistä neuvolassa ja rokotuksissa, kampaajalla, sisätossuostoksilla ja askartelutuokioissa.

Lapset joustavat. 

Hekään eivät voi saada kaikkea. Käytössä on laaja hoitajaverkosto, itsenäinen kulkeminen opetellaan varhain ja harrastukset etsitään lähialueelta. Ja joskus päiväkodin äitienpäivätilaisuudessa on paikalla isi ja sisko, kun äiti ei ehdi.

Ja sitten on se joustamaton kivijalka: rutiinit. 

Olen oppinut rakastamaan rutiineja. Olemme riippuvaisia kotityöexcelistä ja päiväkotijaosta: toinen hakee ja toinen vie. Kaikkein tarkimmin vahditaan kersojen nukkumaanmenoaikoja, koska toinen työpäiväni (21-00) vaatii sitä.

Työn ja perhe-elämän yhteensovittamisessa on kyse juuri tästä: aikaa on rajallisesti, aina, täytyy vain päättää, mitä omaan valveillaoloaikaan mahtuu ja kuka joustaa. On ihan selvä, että kahdessa paikassa ei ole mahdollista olla yhtä aikaa, mutta pienellä sumplimisella kaikki saavat riittävästi. Ja jotkut asiat jäävät suosiolla odottamaan aikaa parempaa.

Tämän saman kysymyksen voisi tietenkin esittää ihan kaikille työssäkäyville. Työtä ja elämää saa olla sovittamassa yhteen ihan noh, koko elämänsä. Matkan varrelle mahtuu paljon muutakin ohjelmaa kuin pari taaperoa. On talonrakennusprojektia, raskauspahoinvointia, työmatkoja, bändikeikkoja, piharemppaa, sairaalajaksoja, lastenvaatteiden kierrätystä, avioeroja, lapsenlapsia, luottamustehtäviä ja hautajaisia. Joskus montaa asiaa yhtäaikaa.

Tiellä pysyminen vaatii välillä isompia ja välillä pienempiä korjausliikkeitä ja joskus istutaan ojassa itkemässä. Sekin on elämässä ihan normaalia, sekä perheessä että työssä.

Entäs jos koko perhe voisi lomailla yhdessä?

Olin muutama vuosi sitten aivan äimänä. Koululaisen kesäloma kestää 10 viikkoa. Minun kesälomani kestää 4 viikkoa. Minun ja siipan kesäloma yhteensä 8 viikkoa. En kertakaikkiaan käsittänyt, miten tämän matikan on kukaan saanut kohtaamaan.

No, sitten löysin leirit. Kolmen leiriviikon jälkeen en ymmärtänyt, miten kukaan muu kuin hyvätuloinen saa matikan kohtaamaan. Varsinkin jos lapsia on useampi.

Ja onhan leireissä muutakin sumplimista. Ilmoittautumiset, kulkeminen, eväät.

Facebookissa käydyn keskustelun mukaan perheillä on koululaisen lomaongelman ratkaisemiseksi käytössään monia keinoja: kaikkien vuosilomien pitäminen kesällä, vanhempien lomien limittäminen ja täydellinen ketjuttaminen, isovanhempien apu, hoitajan palkkaaminen, lomarahojen vaihtaminen lomiksi, maksulliset leirit, etätyöpäivät ja osapäivätyö kesän ajaksi. (Yksi vähän harvinaisempi ratkaisu on pitää kumppanin kriteerinä opettajan ammattia.)

Jos ei ole omia verkostoja, maksukykyä ja lapsikin sattuuolemaan ujo, vaihtoehdot ovat vähissä. Eikä sekään ole mikään optimitilanne, että yhteistä lomaa ei ole päivääkään. Minusta perheen tuntu tulee siitä, että teemme jotain kiireetöntä yhdessä, vaikka sitten vain mökkeilemme.

No, tänään näin uutisen, jossa eräs työnantaja järjestää toistamiseen työntekijöidensä lapsille ilmaisen kesäleirin työpaikalla. Kaksi hoitajaa leikittää ipanoita kesäkuun ajan. Kustannus on noin kymppitonnin.

Jäin tietenkin miettimään, miksi sellainen panostus kannattaa?

Yksinkertaista. Koska työelämän joustot ylipäätään lisäävät hyvinvointia. Samalla ne ovat keskeinen tekijä tuottavuuden kohottamisessa ja pitkällä aikavälillä työllisyyden turvaamisessa. Vähemmän poissaoloja, paremmat työsuoritukset. Tässä valossa työpäivän pituuden kasvattaminen kuudella minuutilla on naurettavaa.

Ehkä omalta osaltani tällainen ele saa aikaan sitoutumista. Sitoutumiselle on vaikea laskea suoraan rahallista arvoa, mutta noin yleisesti sitoutuminen työnantajaan tarkoittaa parempaa motivaatiota ja vastuunottoa, jolloin työntekijä on paremmin mukana yhteisissä tavoitteissa eikä vain töissä täällä. Sellainen työntekijä myös kehuu firmaansa muille, mikä auttaa rekrytoinnissa.

Hieno juttu joka tapauksessa. Eihän tällaiset mallit tietenkään kaikkialle sovi ja on töitä, joissa ei ole mahdollista joustaa. Mutta otan tämän nyt kuitenkin merkkinä siitä, että suosittu management by perkele on pikkuhiljaa korvautumassa ihan oikealla johtamisella.

Unelmahommissa vai oravanpyörässä?

Kahvia toki menee. Ja julkaisen juttuni aina yöllä.

Olen yrittänyt ehtiä lukea Satun ja Hannen Unelmahommissa-kirjaa, mutta kun en kertakaikkiaan ehdi! Osittain siksi, koska yritän pitää niistä unelmahommista kiinni.

Kun vaihdoin työpaikkaa julkiselta kaupalliselle puolelle, moni ihmetteli, miksi haluan takaisin oravanpyörään. Takaisin? En koskaan ymmärtänyt sieltä edes lähteneeni. Olen jo monta vuotta tehnyt palkkatyön lisäksi sivuduunia yrittäjänä.

Ja jokainen, joka tekee kahta työtä, on jonkinlaisessa oravanpyörässä. Mutta tykkään siitä!

Työn merkityksellisyys tulee monesta eri lähteestä. Siitä, että kollegat ja asiakkaat kokevat minun olevan hyödyllinen, sekä siitä, että juttuni herättävät keskustelua ja ajatuksia, naurattavat tai tarjoavat vertaistukea. Minulle vastenmielinen työelämä taas tarkoittaa sitä, että kukaan ei ole kiinnostunut sitä, mihin työtuntini käytän. Välinpitämättömyys on vielä ahdistavampaa kuin tuntien merkkaaminen.

Palkkatyön suhteen olenkin aika joustava. Työyhteisö on loppujen lopuksi viihtymisen kannalta yhtä tärkeä asia kuin riittävän haasteelliset työtehtävät. On pelkkää plussaa, jos joku projekti joskus osuu unelmahomma-kategoriaan. Silloin oravanpyörässä on sairaan kivaa!

Unelmahommat voivat olla myös palkkatyön vastapainoa.

Kun huhtikuussa pidin pois vanhoja kesälomia, olin varma, että ehdin viimeistellä aivan kaikki keskenolevat kirjoitusprojektini. Vaan toisin kävi. Vaikka sain kirjoittaa juttuja päivät pitkät, huomasin, etten ole loppujen lopuksi kirjoittajana juurikaan tehokkaampi, vaikka aikaa olikin reilusti enemmän kuin tämä työpäivän jatkeen verran eli 21-00. Juttujen määrä oli vakio. Kun aikaa on rajoitetusti, oppii tehokkaaksi ja priorisoimaan: ihan pikkujuttuihin ei ehdi jäädä jumiin.

Tänään tajusin, miksi en ollut tehokkaampi. Kirjoittaminen on minulle pääntyhjennystä. Siis sitä, mitä ihmiset yleensä tekevät lomalla tai harrastuksissa. Joku juoksee polkujuoksua, toinen kuokkii puutarhaa, kolmas keräilee muumimukeja. Whatever works. Aivot kaipaavat vaihtelua ja sitä niille täytyy muodossa tai toisessa tarjota. Tarvitsen siis muuta elämää voidakseni kirjoittaa ja kirjoittamista, jotta jaksan muuta elämää.

No miten sitten ehdin tehdä kaikkea? No en ehdikään, kyllähän minulla on vellit hellalla säännöllisin väliajoin - ja sekin on ihan tärkeä muistutus. Silloin pyydetään hattu kourassa anteeksi ja karsitaan tekemisiä. Sivutyössä pitääkin olla tarkka sen suhteen, ettei tee asioita, jotka aiheuttavat huonoa stressiä.

Toki se hyväkin stressi, kuten kaikenlaisen uuden kehittely, aiheuttaa vauhtisokeutta, mutta se on energisoivaa. Ja siitä uudesta seuraakin lisää uutisia perjantaina (sen verran voin vinkata, että utelias nettisalapoliisi sen voi jo löytää). Jos sen jälkeen sitten lukisi vähän unelmahommista.

Neljä viikkoa kotirouvan elämää

Näin hujahti neljä viikkoa. Tänään on käytännössä viimeinen lomapäiväni. Viikonloppu menee vappuriennoissa, joten yhteenvedon voi tehdä jo nyt.

Kesti vähän aikaa päästä yli siitä syntisestä olotilasta, että minulla on mahdollisuus elää kuukauden ajan kotirouvan elämää asiantuntijan palkalla. Mutta ihan törkeän siistiähän tällainen työloma tietenkin on ollut. Pari havaintoa matkan varrelta.

1. Kiireen tuntua aiheuttavat etappiaikataulut, eivät niinkään työt.

Vaikka kirjotusprojekteja on ollut kolme päällekkäin (eivätkä ne ole vähentyneet vaan lisääntyneet!!), olen voinut käyttää aikani tehokkaasti ilman jatkuvaa kellon vilkuilua. Erityisesti joustavan aikakäsityksen ihmiset ymmärtävät tämän tärkeyden: ei etappeja joissa täytyy olla tietyllä kellonlyömällä. Olen siis herännyt ihan normaaliaikaan ja luotsannut kersat kouluun ja päiväkotiin, mutta elämä on silti tuntunut ihanan rauhalliselta.

Kirjoittaminen on nimittäin siitä jännää puuhaa, että se on täysin mahdotonta, jos ei ole inspiraatio. Ja kiire tappaa inspiraation. Sovittamaton ristiriita tulee siitä, että flow vie viimeisenkin käsityksen ympäröivästä maailmasta, mikä taas ei ymmärrettävästi käy päiväkodille ja joukkoliikenteelle. 

2. Kuinka paljon rakastan sitä, että ainoat äänet ympärilläni ovat kodinkoneiden hurina ja näppiksen näpytys.

Kun olen tullut päiväkotikierroksen jälkeen kotiin, olen pistänyt pyykkiä pyörimään ja keittänyt kahvit. Hiljaisessa kodissa on mahtavaa avata kone ja valita, mihin hommaan ensimmäiseksi tarttuu.

Etätyö ei tietenkään sovi kaikille aloille ja kaikille ihmisille, mutta silloin kun se sopii, liitto on täydellinen. Tehokkuus on parempi ja työn jälki paljon laadukkaampaa kuin toimistossa ikinä. Tein investoinnin hiljaisuuteen jatkossakin ja ostin vastamelukuulokkeet. En tiedä, otanko niitä pois päästä illallakaan.

3. En voi luopua 80% työajasta ikinä. 

Kokopäivätoimiseksi yrittäjäksi en sentään halua, mutta tykkään näistä kirjoitushommista ihan perkeleesti. Ei tätä ehkä voi lopettaa vaikka yrittäisi.

Summa summarum. Mitä olen saanut aikaiseksi?

• Romaanin kirjoittaminen on ollut kokemus sinänsä. En ole maratonlajien ystävä ja pitkän tarinan koostaminen edellyttää vähintäänkin puolimaratonia: rungon kirjoittaminen, deletointi, hahmojen parantelu, deletointi, kohtausten lisääminen ja deletointi. Tekstiä saa kirjoittaa noin 50% enemmän kuin mitä lopputulokseen jää.
• Olen perustanut yhden uuden blogin! Siitä tietoa myöhemmin toukokuussa.
• Mörököllitarinoiden taitto valmistuu (seuratkaa ihmeessä instassa kuvittaja Annukkaa) ja toivon mukaan kirja näkee valon vielä tänä vuonna.
• Olen opetellut istumaan kunnolla. PT löysi lonkastani itseaiheutettuja liikerataongelmia. 
• Kävin kerran aamulla salilla. Ei se niin kamalaa ollut. Jos ei nyt mahtavaakaan.
• Otin jouluvalot pois. Samana iltana satoi lunta.
• Tein simaa.
• Opettelin kävelemään ja kuuntelemaan yhtä aikaa, eläköön podcastit!
• Woman caveni kirjoituspöytä on ollut superhaastava projekti, joka on mennyt sata kertaa jo mönkäänkin, mutta nyt pöydälle on vihdoin toimituspäivä.
• Olen käynnistänyt keskusteluja Satun kanssa kolmannen kirjan tiimoilta.

Lisäksi olen kaksi kiloa plussalla.

Mitä en ole saanut aikaan? Kierrätystä, varaston siivousta ja pihatöitä. Enkä mitään muutakaan mälsää. Anteeksi. Mutta onpa ollut huippuloma, keleistä huolimatta. Ensi viikolla uudet kujeet!