Kesäloman bucket list

Tajusin tänä aamuna, että edessäni on kuukausi, jollaista ei toista tule ehkä koskaan.

Työpaikan vaihdoksen yhteydessä löytyi läjä pitämättömiä lomia. Koska uusi duuni alkaa vasta toukokuun alussa, päätin olla huhtikuun kesälomalla. Ja koska kersat ovat päiväkodissa ja koulussa, olen käytännössä siis päivät yksin kotona.

Toistan: päivät yksin kotona. Terveenä! Stressittömänä! Kokonaisen kuukauden! Eksoottista. Tällaistako on eläkkeellä?

Normaalisti kesäloma vietetään kersojen ohjelmatoimistona, mutta nyt voisin tehdä kaikenlaista. Niinpä huomaan taas vääntäväni kättä itseni kanssa samalla tavalla kuin kesällä: mihin aion lomani käyttää? Tuhlaanko ainutkertaista vapaata aikaani turhaan hunningolla olemiseen ja yksinolemisesta nauttimiseen vai käytänkö sen kaikenlaiseen järkevään ja hyödylliseen puuhasteluun?

Huom! Lupaan käyttää myös kuvituskuvavalintoihin paljon nykyistä enemmän aikaa.

Realistinen äiti-ihminen minussa sanoo, että pitää olla tehokas. Saumoja tekemättömien asioiden tekemiseen on niin vähän. Olisi fiksua sulattaa pakastin, öljytä pihakalusteet (paitsi se yksi lahonnut, joka pitää viedä kaatikselle), käydä virastoissa, joihin ei ikinä normaalisti ehdi, ja tehdä aktiivisia kierrätystoimenpiteitä esim pikkulegojen osalta.

Se laiska, aamu-uninen nainen taas sanoo, että yhtä lailla nautintoihin pitää satsata: voisi nukkua pitkään ja käydä taidenäyttelyssä ja zumbassa. Toisaalta voisin myös lähteä yksin metsäretkelle, katsoa Areenasta sarjoja tai osallistua valokuvauskurssille. Ainakin ehdin kirjoittaa blogiin joka päivä. Ja kun voin kirjoittaa päivällä, ei illalla ehkä tarvitse polttaa yölamppua. 

Kummallista. Olen tuhlannut aikaa ennenkin. Mitä muka tein silloin, kun oli jo kesälomaa mutta ei vielä lapsia? En ainakaan suunnitellut mitään. Nautin, matkustelin, olin! Milloin siitäkin tuli paheksuttavaa?

Jos ei osaa päättää, pitää ottaa molemmat. Yritän miellyttää kumpaakin persoonallisuutta. Kaivan esiin vanhan kunnon excelin ja listaan yhden kivan ja yhden tylsän asian per päivä. Silloin järki ehkä jättää rauhaan kun on sielunhoidollisten asioiden vuoro. Ja päinvastoin.

Tiedän mistä aloitan tämän maanantain. Pyhitän joka päivästä ainakin yhden hetken keväästä nauttimiseen. Nyt keitän itselleni kupin suodatinkahvia ja menen ulos istumaan. Ihan saatanan kylmähän siellä on, mutta peipponen laulaa.

Älä pelkää työpaikan vaihtoa

Olen ensi viikolla viimeistä viikkoa töissä ennen kesälomaa. Koska elämäni oli vähän turhan seesteistä, aloitan uudessa työpaikassa toukokuun alussa!

Vakavasti puhuen olin pohtinut jo jonkin aikaa, olenko nykyisessä duunissani oikeassa paikassa. Alkuvuodesta päätin, että en ole. Vaihtoehtoina olisi ollut jäädä odottamaan muutosta, jota ei ollut näköpiirissä, tai lähteä. Valitsin jälkimmäisen. Sain aika pian hyvän työtarjouksen, jonka otin vastaan.

Kun kerroin irtisanoutumisestani, hyvin yleinen kommentti oli, että rohkea päätös. Minun mielestäni kyseessä on vain duunipaikan vaihto. Ei siihen mitään erityistä rohkeutta tarvita. Yrittäjäksi heittäytyminen olisi ihan eri juttu.

Tietysti on aina riski, että saan kenkää koeajalla. Mutta en voi muuta kuin yrittää osoittautua tarpeelliseksi rekrytoinniksi. Ja totta kai aina on olemassa mahdollisuus, että tuotannolliset ja taloudelliset syyt pakottavat karsimaan henkilöstöä ja yt-kierros osuu tuoreimpaan rekryyn. On osunut.

Silti väitän, että rohkeampaa olisi ollut jäädä, vaikka kaikki merkit osoittivat, että pitää lähteä. Minulla on todennäköisesti vielä yli 20 vuotta työelämää jäljellä, joten olen alle puolivälissä työrupeamaani. Jos tässä vaiheessa rupean jumittamaan yhdessä työpaikassa vain siksi, että saan ehkä kenkää muualla, olen muuttunut vangiksi. Samalla logiikalla ei kannata poistua kotoa, koska voin vetää lipat kadulla.

Jäin miettimään, kuinkahan moni haluaisi vaihtaa työpaikkaa, mutta ei uskalla, jaksa tai osaa lähteä? Joskus voi käydä niinkin että jostain täysin irrationaalisesta asiasta voi tulla työpaikan vaihtamisen este. Olen kuullut mitä hassuimpia perusteluja: yksi vetosi ilmaiseen hammashoitoon, toinen omaan autopaikkaan. Vaikka vaakakupissa on urakehitys ja yleinen tyytyväisyys.

Totta kai minua vähän jännittää, mutta hyvällä tavalla. Luottamukseni tulevaisuuteen on vakaa, lähinnä kahdesta eri syystä.

Ensinnäkin verkostoni on aika kattava. Uskon, että jos käy huonosti, jotain löytyy aina. Toiseksi minulla on suunnitelma B eli pieni firmani. Saan kirjoittamisesta jo nyt säännöllistä tuloa, vaikka toki täysimittaiseksi yrittäjäksi ryhtyminen olisi suht kuumottava paikka. En kuitenkaan putoa tyhjän päälle.

Jos siis et ole tyytyväinen työssäsi, kannattaa ainakin käydä ajatuksenvaihtoa itsensä kanssa siitä, mitä asialle olisi tehtävissä ja millaiset syyt pitävät kiinni työnantajassa. Puhu pomon kanssa. Puhu pomon pomon kanssa. Lisäkouluttaudu. Anna kavereiden laatia cv (siitä tulee parempi kuin omakirjoittama). Ja ennen kaikkea kasvata verkostoja. Tutustu ihmisiin ja käy oman alasi tilaisuuksissa. Kaikki työpaikat eivät ehdi Oikotielle asti kun ne ovat jo menneet.

Huhtikuussa siis luvassa ahkerampaa postailua. Tulee hauska kevät!

Onko merkityksetön olo? Saatat olla ulkokehällä

Kunnallisvaalit ovat parin kuukauden päästä ja postini demokratian rattaissa on kohta ohi. En ole tällä kertaa ehdolla. Olen pohtinut koko neljä vuotta, että mikä hemmetti tässä kuntapolitiikassa eniten tökkii.

Olen syyttänyt ajanpuutetta (väitän että kyseessä on puolipäiväduuni), mutta tajusin sen perimmäisen syyn tässä alkuvuodesta. Yleissivistykseni parani aivan valtavasti ja sain olla mukana superkiinnostavissa poliittisissa keskusteluissa, mutta höttöinen ote johtui siitä, että olin ulkokehällä.

Rivivaltuutetulla ja jaoston jäsenellä on pienimuotoista vastuuta muttei oikeaa valtaa. En voinut vaikuttaa yhtään mihinkään.

Osallistuin kiitettävästi jaoston kokouksiin, mutta siellä ei päätetty mitään. Valtuustossa kukaan ei kuunnellut ketään, joten puheita ei kannattanut pitää. Virkamiehet eivät vastanneet meileihin eivätkä soittopyyntöihin, erityisesti jos otsikkokentässä mainittiin sana koulukorjaus. Miksi vastaisivat?

Ja sama ilmiö voi osua kohdalle monessa roolissa, myös työelämässä. Jos duunissa ilmenee jatkuvasti tiettyjä ongelmia, kannattaa kysyä itseltään seuraavat kysymykset:

1. Unohdetaanko sinut kutsua työhösi liittyviin palavereihin?
2. Onko joku kiinnostunut työsi tuloksista?
3. Saatko työstäsi ohjaavaa palautetta?
4. Onko sinulla budjettivastuuta? Jos sinulla on oma budjetti, kuinka helposti siitä leikataan?

Firman ydinbisneksen näkökulmasta ulkokehällä oleminen näkyy juuri noissa toiminnoissa: ohittamisessa, raportoinnin vapaaehtoisuutena, palautteen puutteena ja budjetin puolittamisena. Niin voi tehdä jos työntekijä on sellainen ihan kiva, mutta ei olennainen, päätuotteen tukitoiminto, vapaaehtoinen osallistuja. Ja se on ihan ok, jos tukitoiminnon osan on tietoisesti valinnut ja sen kokee mielekkääksi.

Koska suomalaisessa työelämässä suositaan miehille tyypillisempää urapolkua ja teknillistä koulutustaustaa, tämä ulkokehän kokemus voi olla erityisesti naisten ongelma. Tilanteen tunnistaminen on tärkeää, ihan oman mielenterveyden takia. Epämääräinen merkityksettömyyden tunne on ikävä päänsisäinen kollega. Ei ole narsismia haluta olla tarpeellinen, pitää vain päättää mitä asialle haluaa tehdä.

Tästä ulkokehäanalyysistani tajusin myös, miksi joku viihtyy vanhempainvapaalla: Hän kokee olevansa bisneksen ytimessä! Hän on olennainen henkilö, jolla on firman kannalta tärkeä tavoite! Hänen kuulumisistaan ollaan kiinnostuneita ja neuvolassa mitataan tuloksia. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään saa päättää ja käyttää valtaa.

Ja se on hieno tunne. Sitä kannattaa etsiä muistakin rooleista.

Ajatuksia, kokemuksia?

Project mama esiteini-iässä

Blogini ensimmäinen postaus kirjoitettiin kesäkuussa 2007. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Tällä hengentuotoksella on tänä vuonna kymmenvuotisjuhlat! Esiteinari!

Se on aika pitkä aika, vuosikymmen. Ja aika paljon enemmän kuin ikinä kuvittelin kirjoittavani.

Alussa en käyttänyt kappalejakoja, saati kuvittanut tekstejä. Otsikointini oli vähintäänkin erikoista. Kirjoitin ajatuksiani työkavereilleni, joilta olin blogin saanut äitiyslomalahjaksi. Sitten kolmiosaisen, vanhemmuustilitystä parhaimmillaan edustavan "Epämiellyttävä totuus"-sarjan jälkeen täällä alkoi pyöriä muutakin porukkaa.

Tälle kirosanojen höystämälle, äitiysjärkytykseen perustuvalle, sivuduunina hoidetulle marginaaliblogille on kertynyt tarkalleen ottaen 8073456 sivulatausta, julkaistuja postauksia on 1667. Täällä ei haistella vauvoja, surautella superfood-smoothieita, esitellä haalariuutuuksia eikä ommella kestovaippoja, vaan puidaan meidän semiomituisen perheemme arkea: miten tulla toimeen kun olemme maksimierilaisia luonteita, kuinka monta kertaa viikossa voi syöttää nirsoille kersoille einespinaattilettuja, mitä tapahtuu jos yliarvioi uhmaikäisen, miten käy jos ei saa ikinä nukkua ja miksi jojolaihduttaminen on valitsemani tie. Ja tietenkin se totuudenmukainen raskausviikkopostaus.

Ihan trendiaiheet.

Keväällä 2010 päätin perustaa blogille sivun Facebookiin. Siellä on postausten lisäksi lähinnä kersojen lasautuksia. Eilen tuolla sivulla meni rikki 9000 tykkääjän raja.

Instan käytön aloitin reilu pari vuotta sitten. Jo kolmosluokkalainen tietää, että käytän sitä väärin: kuvani eivät ole järin kauniita (aloitin rikkimenneestä ikkunasta), en esiinny niissä itse kuin poikkeustilanteissa ja kännykkäni kamera vastaa laadultaan siemenperunaa. Niin vain sielläkin on 2500 seuraajaa, joka on noin 2500 enemmän kuin odotin.

Jos olisin joku laifkoutsi, sanoisin, että ihmisen kannatta asettaa tavoitteita ja pyrkiä tarmokkaasti niitä kohti, korkeammalle ja kovempaa. Mutta koska olen minä, sanon, että helvettiin kaikki tavoitteet ja pyrkimiset. Aivan yhtä onnellinen voi olla ajelehtimalla. En jaksa stressata siitä, olenko etujunassa, jälkijunassa vai laiturilla. Ihassama, sanoisi esiteini. Ja sanonkin.

En ole koskaan listannut unelmiani (paitsi sen, että jossain vaiheessa lopetan tämän jatkuvan palelemisen ja asun jossain lämpimämmässä maassa), koska kivoja asioita tapahtuu ilmankin.

Kaikesta tästä sekoilusta ja epätäydellisyydestä on nimittäin seurannut uusia mahtavia ystäviä, kustannussopimuksia, luottamustehtävä ja jopa työpaikka, telkkarijakso ja radio-ohjelma. Otan myös hieman kunniaa siitä, että sanasta mutsi on nähdäkseni tullut ihan normikieltä!

Väheksyä ei sovi myöskään henkistä kehitystä. Paitsi että olen oppinut ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla, kommenttilootan kautta olen tullut paljon paremmin tietoiseksi omasta kuplastani, jossa isät pitävät aina vanhempainvapaat ja lapsilla on äitinsä sukunimi. En tiedä, mistä muut näitä toisenlaisia tarinoita eteensä saavat. Kiitos, että osallistutte!

No mitä seuraavaksi? Mistäs sen tietää. Kirjoitan vielä tämän vuoden. Sitten luulen, että pitää tehdä jotain muuta.

Väkivaltaiset äidit katsovat kissavideoita

Tämä Helsingin kaupungin yliampuva kampanja on ollut somepuheenaiheena tänään. Hesarin ilmoituksessa nainen (ehkä äiti) istuu pallotuolissa ja selaa pädiä samalla kun pikkulapsi roikkuu kristallikruunussa ja toinen huutaa vieressä. Perheen koira repii tyynyä.

Ilmoituksen linkki kotivakivalta.fi johtaa Helsingin kaupungin Lähisuhdeväkivallan ehkäisy -sivulle, jossa kerrotaan että kaupunki haluaa kiinnittää huomion pieniin lapsiin kohdistuvaan välinpitämättömyyteen kampanjoimalla tänä syksynä teemalla Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa.

Tuota. Yritän ohittaa sen seikan, että sekä videolla että kuvassa esiintyy tietenkin vain nainen eli äiti (isähän ei tällaiseen perhejuttuun liity) ja keskittyä pohtimaan, mitä tällä kampanjalla oikein haetaan.

Kyllä, olen ihan samaa mieltä siitä, että erikokoisten ruutujen tuijottaminen on silmiinpistävä ongelma. Älylaitteiden jatkuva räplääminen on läsnäolon häiriötekijä, oli kyseessä sitten ruokapöytä, leikkipuisto tai sokkotreffit. Mutta jos halutaan viestiä, että ruutuaikaa pitää rajoittaa aikuisenakin, eikö kannattaisi sanoa niin?

Rinnastus väkivaltaan on makaaberi. Välinpitämättömyys ja väkivalta ovat aivan eri asioita, jopa siinä määrin, että toinen on rikollista. Suomessa ihan oikeasti pahoinpidellään lapsia sairaalakuntoon. 

Kaikki ehkä muistavat Erikan. Hän ei kuollut siihen että vanhemmat rämppäsivät puhelinta. Väkivalta on tämän päivän väkivaltaa.

Jos halutaan puhua välinpitämättömyydestä, onko tämä tosiaan se rankin ilmenemismuoto? On nimittäin olemassa myös heitteillepanon rikosnimike. On eri asia katsoa kotona kissavideoita pädiltä selvin päin, kuin lähteä baariin ja jättää lapset pinnasänkyyn.

Sitten ovat nämä muut viestinnälliset nyanssit. Entä jos äiti kuvassa ei hymyilisi? Jos hän tekisi vaikka vakavana töitä tai ruokaa? Tai jos kuvassa olisi se isä? Jos hän istuisi kulahtaneella sohvalla eikä designtuolissa? Entä jos tabletin tilalla olisi käsityöt, kirja tai sanomalehti?

Ja mitähän mahtaa ajatella se vanhempi, joka yrittää löytää kaupungin sivuilta apua väkivaltaisen perheenjäsenen kanssa elämiseen ja päätyy tälle sivulle? Tämä palveluhan on tarkoitettu vain kaikille niille nettiaddiketille naisille, jotka seisoskelevat rannalla chattaamassa samalla kun korppi vie lapsen.

Jo oli. En tiennyt, että yhdellä kampanjalla voi ampua molempiin jalkoihin. Saavutus sekin.

Tatu ja Patu maailmankartalle

Olipa hyvä! Tatun ja Patun Kanelia kainaloon -elokuva nimittäin!

Tarina perustuu pääosin Tatun ja Patun Ihmeellinen Joulu -kirjaan, mutta sponsoreina toimivat Stocka ja Lintsi on kirjoitettu (suht isosti) sisään tarinaan. Kersoja se ei häirinnyt.

Kuva kirjamessuilta muutaman vuoden takaa.

Jäin oikein miettimään, että mitenköhän pitkään olen tällaista leffaa odottanut? Koko perheen viihdettä, jossa ei ole yhtä ainutta mulkosilmäistä hirviötä, äänekästä takaa-ajokohtausta, kuolemanvaarassa roikkumista tai henkensä edestä pakenemista, mutta joka silti pitää otteessaan alusta loppuun. Jopa kummitusjunakohtaus oli lähinnä hassu.

Sen sijaan mainiot näyttelijät Antti Holma ja Riku Nieminen herättivät hahmot eloon ja Outolan poikien sanailu sai myös aikuisen nauramaan. Viisi vee räkätti niin että pop cornit putosivat lattaille.

"Voi kun karvanlisääjää ja mörkökarkotinta voisi kokeilla", tokaisi Snadi jälkeenpäin.

Aivan! Tästä saadaankin kätevä aasinsilta Guggenheimiin.

Olen jo aiemminkin kysellyt, mihin tätä uutta museota tarvitaan. Esittelyssä sanotaan, että "Museon ohjelmistossa painottuisivat pohjoismainen ja kansainvälinen arkkitehtuuri, design sekä näiden yhtymäkohdat taiteeseen." Ei vakuuta. En ymmärrä, mikseivät mm. Ateneum, Kiasma, Design Museo ja Didrichsenin taidemuseo riittäisi Helsinkiin tuleville taiteen ystäville - onhan niissäkin vaihtuvia näyttelyitä. Mikä olisi uutta tai toisin?

Minä nimittäin uskon, että omalla tarjonnalla erottuminen olisi mahdollista, jos vain vilkaisemme vähän laatikon ulkopuolelle. Ulkomailla ei nimittäin kaikki ole paremmin, erityisesti lastenkulttuurin näkökulmasta.

Olemme käyneet monena vuonna Tukholmassa, koska siellä sijaitsee Astrid Lindgrenin muistoksi rakennettu Junibacken. Paikka on joka kerta täynnä. Satujunaan (kieliversioitu opastus) saa jonottaa parhaimmillaan kolme tuntia eikä lippu ole mitenkään edullinen.

On vaikea uskoa, ettei samankaltainen satsaus toimisi Suomessa.

Mitä jos meillä olisi areena suomalaiselle lastenkulttuurille kuten ystäväni jo ehdotti? Yksi vaivainen Muumimaailma Naantalissa ei riitä.

Sitäpaitsi olemme muutenkin aivan liian jumissa Muumeissa, vaikka meillä voisi olla Outola kojeineen, Kikattavan Kakkiaisen metsä, Risto Räppääjän stage, Niko-poron lentokoulu ja Onnelin ja Annelin talo. Ja kyllä pihalle yksi Änkkäripuistokin mahtuisi.

Samassa rakennuksessa voisi hyvin myydä myös suomalaisia lastenvaatteita, -tarvikkeita ja kirjoja, ja vaikka äitiyspakkausta. Muumimukeista voisi hörpätä lopuksi ne tsufet.

Mitä mieltä olette? Missä lastenkulttuurin hahmossa olisi eniten vetovoimaa?

Broilerisoppa

Sananen Atria-kohusta, josta on älähtänyt jo moni taho. Lyhyesti: suomalainen broilerintuottaja kutsui lauman sekasyöjäbloggaajia tutustumaan tiloihinsa sisältöyhteistyön merkeissä. Bloggaajat kirjoittivat kokemuksistaan positiiviseen sävyyn, kulutustottumuksiaan mietiskellen.

Mökkinaapurin kanalassa juoksennellaan sisällä ja ulkona.

Aamulehden kolumnisti niputti heti kaikki bloggaajat idiooteiksi tajuamatta, että esimerkiksi minua ei tähän kampanjaan ole mukaan pyydetty ihan hyvästä syystä (olen myös lähettänyt Kariniemelle kysymyksen, mistä kananpojasta he oikein puhuvat kun broileri on kyseessä). Nytissä esitetään uutisena se, että sisältöyhteistöissä liikkuu raha. Elina Lappalaisen kirjoituksessa päästiin jo paremmin kritiikin ytimeen.

Kohut yleensä osuvat aina johonkin kipupisteeseen, niin tämäkin. Haukkujen maali vain on väärä. Muutama ajatus.

1. Tuotantoeläinten kasvatus on täysin laillista liiketoimintaa. Broileria, sikaa ja nautaa saa kasvattaa tiettyjen sääntöjen mukaisesti ja eläinlääkärit käyvät eläinten "hyvinvointia" valvomassa -- se kriittinen näkökulma löytyy Oikeutta eläimille -järjestön videoilta. On ihan selvä, että lihatalojen vastuullisuus on iso kysymys ja avoimuuden nimissä tuotantotiloihin pitää päästää niin dokkarintekijöitä, taviksia kuin toimittajiakin. Silloin meillä on ongelma, jos asiantuntijoita ja toimittajia kielletään tulemasta tiloihin ja kaikki silminnäkijätodistukset pyydetään taviksilta. Suomessa pitää olla mahdollista tehdä tämänkaltaisia dokkareita.



2. Sisältömarkkinointi on täysin laillista tuotepromootiota. Kaikissa postauksissa oli moneen kertaan merkinnät sisältöyhteistyöstä juuri kuten pitääkin, mutta toimittajan medialukutaito tuntuu silti olleen kovilla. Kenen on vastuu, jos lukija ei ymmärrä termiä sisältömarkkinointi tai sisältöyhteistyö?  Jos taas halutaan puhua viherpesusta, pitää syyllistää Atrian markkinointiosastoa, joka on "perhetilan" käsitteen lanseerannut. Kulutuskriittinen bloggaaja toki tunnistaa taitavankin viherpesun, mutta se yleensä liittyy kohtaa kolme.

3. Lihansyönti on laillinen ideologia. Tuotantotiloille kutsuttiin bloggaajia, jotka ovat sekasyöjiä, ihan syystä. Jos ei näe eläintuotannossa lähtökohtaisesti mitään väärää, tilavierailusta voi todellakin olla tuloksena positiivinen juttu. Olisi ollut poikkeuksellisen rohkeaa kutsua lihansyöntiin kriittisesti suhtautuvia bloggaajia. On nimittäin porukkaa, jotka eivät tiedä, että se kihara vaaleanpunainen tavara on eläintä, ja on porukkaa, joille lihantuotanto on aina väärin.

4. Millaista rajanvetoa mainosmedialta odotetaan? Mitä bloggaajalta on lupa odottaa? Riippuu täysin blogista. Bloggaaja tekee aina valinnan, sopiiko ehdotettu yhteistyö luontevasti omaan blogiin vai ei. Jos broileritalo, katumaasturi tai halpavaateketju ovat luontevia brändejä bloggaajan kokoamalle lukijayhteisölle, mikäs siinä - tähän julkaisuun ne eivät sopisi. Myös digihesarini etusivulla saattaa olla Atrian hyvän huomenen toivotus: kritiikitöntä mediatilaa, johon mainostaja saa itse kirjoittaa haluamansa viestin.

Lukisinkin mielelläni pohdintaa koko mediakentän ja markkinointiviestinnän suhteesta.

Rajoittuuko vastuu sisältöyhteistyön tai advertoriaalin merkitsemiseen? Pitäisikö sisältömarkkinoinnin olla kiellettyä kunnes medialukutaitoon on joku ajokortti, jossa lähdetään siitä, että markkinointiviestintä ei koskaan ole koko totuus mistään aiheesta.

Tarkistaako mainostaja, millaisen yhteistyön ja yhteisön hän ostaa? Ymmärtääkö bloggaaja, mitä on piilomainonta? Onko blogin lukijoissa esimerkiksi lapsia?

Tunnistaako bloggaja itsesensuurin tai aiheet, joissa hänen asiantuntemuksensa ei riitä laadunarviointiin? Miten avoimesti bloggaaja tuo esiin oman näkökulmansa, osaamisensa ja roolinsa ja pitäisikö toimittajankin tehdä samoin?

Atrian maksamaa palkkaa nauttii nimittäin myös moni toimittaja.

Kun blogilla on merkitystä

Saan joskus palautetta, jonka otsikkokentässä on yksi sana: Kiitos. Kuten tänä aamuna. Äiti-ihminen kiitti siitä, että oli tätä hengentuotetta lukemalla innostunut etsimään uusia vaihtoehtoja lapsensa ei-kovin-hyvin alkaneelle koulutielle.

Ratkaisu oli löytynyt. Nyt asiat ovat paremmin.

Tällainen palaute tuo roskan erityisepäherkänkin ihmisen silmään.

Kun Satun kanssa kirjoittamani Vuoden mutsi -kirja julkaistiin, palautetta tuli valtavasti, enimmäkseen äideiltä, jotka olivat vanhemmuustaipaleensa alussa enemmän itkeneet kuin nauraneet ja tunteneet olevansa todella yksin. He olivat voimaantuneet kirjan teksteistä. Mikä parasta, juuri heille se olikin kirjoitettu. Napakymppi.

Silloin jäin ensimmäistä kertaa todenteolla miettimään, miten ja keihin blogini osuu. Täällä pyörii tuhansia ihmisiä joka viikko, vahingossa eksyneitä ja vakkarilukijoita.

Olen kaupallisten yhteistöiden (tänä vuonna niitä on ollut 10 kpl) ja mainostulojen* ansiosta saanut pyhitettyä päätyöstäni yhden päivän viikossa kirjoittamiselle. Tämä yrittäjäperjantai ei tietenkään riitä mihinkään, vaan kirjoitusaikaa on myös arkisin klo 21->.

Vaikka kyseessä on intohimolaji, jota tehdään sanomisen pakosta, joskus väsyttää. Bloggaajan on vaikea pitää lomaa. Perheen toinen luova työläinen puristaa levyn ulos ja pitää sitten taukoa niin pitkään kunnes inspiraatio taas iskee.

Tulee viikkoja, jolloin päätoimen duunissa on järkyttävä kiire, läheinen sairastuu vakavasti tai elämässä alkaa joku bonusprojekti kuten muutto tai putkiremontti. Silloin juttujen puristaminen tuntuu raskaalta, vaikka ideoita olisikin. Minulla on jatkuvasti drafteissa 200 keskenkeräistä juttua, joissa on valmiina joskus otsikko, joskus ensimmäinen kappale. Koska ei vaan ehdi.

Ja tämä on ihan oma valinta. Mitäs läksin.

Kuono tuuleen vaan! Antaa korvien lepattaa.

Miksi jatkan? Koska palaute tekee näkyväksi sen, että panoksellani on jollekin jotakin väliä: joku nauraa, joku havahtuu, joku innostuu, joku kokeilee jotain uutta. Ja joskus jonkun lapsen elämä paranee (toivottavasti kenenkään ei huonone!). Kyllä se motivoi.

Tämä on myös se toinen puoli jokin aika sitten velloneeseen "Äiti, älä laita lastasi nettiin" -keskusteluun. Sen voi tehdä lasta kunnioittavasti, hänen suostumuksellaan ja ilon kautta. Ja siitä voi seurata jotain hyvää.

Blogissa (tai somekanavissa ylipäätään) ei koskaan näy kenenkään koko elämä vaan valikoidut palat, mutta itse yritän valikoida tänne kaikenlaisia paloja. Vaikka menopaussista on vähän vaikea sometykätä, niitäkin kokemuksia on pakko jakaa. Keski-ikäisen bloggaajan elämään mahtuu monenlaista teemaa (paitsi niitä päivän asuja).

Ensi keväänä tätä blogihommaa tulee täyteen 10 vuotta, julkaistuja juttuja on 1472. Pitäisikö ehkä pitää jotkut bileet?

* Jos haluat vaikuttaa näihin, kerro mielipiteesi lukijatutkimuksessa.

7 ensimmäistä duunipaikkaani

Twitterissä leviää hauska #first7jobs-haaste, jossa jengi listaa ensimmäisiä työpaikkojaan. Olen varmaan vähän kaheli, mutta minusta se, millaisissa duuneissa ne työelämän peruskivet on muurattu, on tosi kiinnostavaa!

Tein oman listan, mutta se ei mitenkään mahtunut tweettiin, joten siksi postaus.

(Disclaimer: lasken duuneiksi nyt kaikki 10-vuotiaan jälkeen tehdyt puhdetyöt, joista olen jotain korvausta saanut, kaksi ekaa ilman verokorttia.)

1. Mailman eläimet -lehden päätoimittaja
Tätä eläinaiheista julkaisua jaettiin naapureille pyytämättä ja yllätyksenä joskus 80-luvun puolivälin tienoilla. Painokset (20 kpl) otettiin mutsin duunissa ja sisältö kopioitiin tietosanakirjoista. Vain kuvitus ja loppukevennyssivu (eli sanaristikko ja sarjakuva) olivat omaa tuotantoa. Harmi, että näitä ei ole säilynyt jälkipolville.

2. Perunannostaja
Viereisen maatilan tarjoama kesäkuinen riemujuhla oli hikinen urakka. Onneksi en vielä siinä iässä tajunnut, että viidenkympin setelin takia ei olisi kannattanut polttaa nahkaansa ja pistää selkää  paskaksi pariksi päiväksi. No, raha käytettiin onneksi fiksusti: lyhentämättömänä kauppa-auton karkkivalikoimiin.

3. Pukija
Muotimessujen päämuotinäytöksen malleilla on omat pukijat, sillä vaatteiden vaihtoaikaa on vain minuutin verran. Vedettiin sitten tauoilla frendin kanssa karkkia vaaterekkien alla samalla kun langanlaihat mallit yrittivät olla syömättä. Kaksi kertaa vuodessa kolmesta päivästä hyvä tulo, jonka takia kannatti lintsata koulusta.

Hampparipaikka ei ollut minun teekuppini.

4. Hampurilaisravintolan työntekijä
Erkkimerkki sille, joka tietää, mitä tarkoittaa "Sali keda lou". Pestiä kesti 2,5 viikkoa. Tuossa ajassa huomasin ensimmäisen kerran ongelmani esimiesten kanssa. Kun vuoropäällikkö ei päästänyt ikinä kassalle vaan laittoi kolmatta päivää putkeen pöytiä pyyhkimään, ilmoitin eroavani palveluksesta, koska muutan Vantaalle. Nykyään olen rehellisempi ja hieman pitkäjänteisempi.

5. Ruokamarketin mainostyyppi
Olen juossut K-marketin vappumainoksessa kauppaan ja takaisin. Tätä 10 sekunnin tv-spottia kuvattiin koko päivä ja siitä monen tunnin juoksemisesta (suoritin takuulla maratonin) tuli rakko jalkaan. Tässä työssä ajattelin ensimmäistä kertaa asiaa nimeltä tuntipalkka.

6. Vakuutusyhtiön kerroslähetti
Mutsin duunipaikassa eka oikea kesäduuni, josta palkka 3600 markkaa kuukaudessa (eli aivan sairaasti). Kerran tunnissa postinjakelukierros neljännessä kerroksessa, loppuaika kynsien pureskelua ellei ollut jotain isompaa postitusta tiedossa. Silloin pujotin ikkunakuoriin tuhansia laskuja niin ettei osoite näkynyt (se paperiviiltojen määrä!) ja vedin niitä frankeerauskoneesta läpi väärillä hinnoilla. Sain kuitenkin jatkaa seuraavana kesänä avustavana vakuutuskäsittelijänä.

7. Enkun ope
Työväenopiston ryhmälle keskusteluenglantia kerran viikossa klo 15-18. Osa ryhmästä ei osannut sanaakaan englantia, osa ei suomea. Helvetti sentään. Tunnin koostaminen oli kohtuullisen mahdotonta, joten lopuksi vain luimme ääneen vuorotellen kirjallisuutta. Vannoin, että en ikinä opeta tämän jälkeen ketään enkä mitään. Enkä ole opettanut.

Yllätyin tätä listausta tehdessäni siitä, miten monipuolisissa hommissa olen ollut ottaen huomioon, että mitään koulutusta ei tietenkään ollut. Suurta logiikkaa ei onneksi kenenkään muunkaan listassa tunnu olevan: on tehty vähän kaikenlaista, korvauksesta viis. Kaikista näistä olen kuitenkin saanut kipeän selän, rakkojen ja viiltohaavojen lisäksi myös suunnattoman arvokasta oppia siitä, millaisia työtehtäviä ja työyhteisöjä voi olla.

Listoja katsellessa tuli myös mieleen, että näistä ensimmäisistä työpaikoista saisi varmaan kohtuullisen gradun aikaiseksi. Mitä listan perusteella voi päätellä tekijän sukupuolesta, sosio-ekonomisesta taustasta ja urakehityksestä? Ja millaisen kuvan työelämästä missäkin paikassa on saanut? Miten ne vaikuttavat opiskelu- ja jatkovalintoihin?

Entä ovatko vanhempien työnantajat suuressakin roolissa ensimmäisen työpaikan saamisessa - ja entä ne joiden vanhemmat ovat työttömiä? Kuten sanottu, superkiinnostavaa.

Haluankin nyt tietää, mitä te olette rihkamakorviksienne eteen tehneet! Paljastakaa cv:nne kommenttikentässä tai kirjoittakaa postaus omaan blogiinne. Ja haluan nähdä tämän listan ainakin Elsalta, Satulta ja Hannelta, pliis!

Työpaikka vs. päiväkoti

Snadia on alkanut kiinnostaa duunit. Että mitä teen kaiket päivät siellä töissä. Hän oli yllättynyt, että työni ei ole pyöräillä Espoon ja Helsingin väliä, vaan teen siinä välissä myös muuta.

Snadi innostui tavattomasti kun kuuli, että työpäiväni muistuttaa tavallaan hiukan päiväkotipäivää. Hän kyseli, ulkoilenko minäkin ryhmäni kanssa ja saanko lounaaksi papu-piccolopastaa.

No en. Annapa kun kerron töistä. 

Meidän tiimissä ei pidetä mitään aamupiiriä kuin maanantaisin. Normaalisti pitää ihan itse muistaa, mitä töitä pitää tehdä. Kukaan ei kerro että seuraavaksi on satutuokio ja sitten askarrellaan. Tämän takia haluan yleensä nukkua yöni. Vink, vink.

Sitten meillä ei ole omaa hoitajaa vaan esimies. Hän ei ole kiinnostunut siitä, ovatko pastillini loppu ja kurikset nimikoituna naulakossa, vaan siitä, miten projektini etenevät. Hän ei tule pyyhkimään eikä niistämään, mutta kertoo kyllä jos olen tehnyt jotain hyvin. Ja minäkin joudun sivummalle puhutteluun, jos joku ei ole mennyt hyvin. Enkä todellakaan pääse syliin, jos itkettää. Päinvastoin! Avokonttorissa on syytä mennä vessaan ja parkua siellä, ettei häiritse muita.

No lounastauko sitten. Vaikka minulla on enemmän lounasvaihtoehtoja kuin päiväkodissa, aikaa syödä on vain puoli tuntia. Tämä oli tosi haastavaa silloin kun työpaikka oli keskustassa. Syömiseen jäi talsimisen ja odottelun jälkeen ehkä kolme minuuttia. Siinä palaa kieli ja puree poskeen. Yleensä joku suttaa kravattinsa kastikkeeseen, mutta kukaan ei päristele maidolla.

Ja se oli sitten siinä. Välipalaksi ei ole mangorahkaa ja karjalanpiirakkaa vaan seissyttä kahvia viereisestä ruokalasta.

Mikä pahinta, lounaan jälkeen ei ole tarjolla tunnin tupluureja. Sillä välin, kun te kersat  karkailette sängystä, me yritämme olla nukahtamatta istuallemme. Taistelemme verensokerin vaihtelun aiheuttamaa nuupahdusta vastaan ja haaveilemme, että meillä olisi neukkarin sijaan nukkari. Mutta duunissa nukkumisesta herättää vain epäilyksen krapulasta, joten sitä ei moni kehtaa tehdä.

No mitä minä sitten teen palkkani eteen? Skidi totesi taannoin, että minulla ei ole mitään oikeaa ammattia kuten lastentarhanopettaja vaan "menet vain siihen taloon näpyttämään tietokonetta".

Pitää paikkansa.

Teen sitä, mitä kiellän teitä tekemästä: tuijotan lakkaamatta ruutua. Tietokoneen edessä istumisen lisäksi on palavereja. Siellä on vähän sama meininki kuin ulkoleikeissä: yritetään olla puhumatta sekavia, koitetaan sopia säännöistä ja leikkiä kivasti yhdessä. Osaa kiinnostaa, osaa ei. Välillä tuntuu, että olisi helpompi selvittää asiat miekkailemalla puukepeillä ja painimalla, ja joskus suunvuoron saa vain päälle puhumalla. Yleensä palaverit päättyvät siihen, että tulee lisää tietokoneen näppäilytöitä.

Ei siis ole pelejä, sylvanian families -juttuja, jumppaa eikä piirtämistä, ei ponileikkiä eikä legorakentamista. Enkä varsinkaan saa aamulla valita, mihin hommiin ryhdyn ja kenen kanssa.

Eikä ole muuten lelupäivääkään. Joskus joku saa uuden puhelimen tai tietokoneen ja esittelee sitä. Mutta yleensä siinä menee ihan hirveästi aikaa, että sen saa toimimaan, mikä tarkoittaa, että a) menee hermo ja b) seuraavana päivänä on aivan sikana töitä.

On työpaikassa toki positiivisiakin puolia.

Kellään ei - luojan kiitos - ole täitä tai kihomatoja. Kukaan ei heitä huvin vuoksi kourallista hiekkaa hiuksiin tai pyyhi räkää hihaan. Kaikki ehtivät vessaan. Aikuisena voi myös unohtaa säänmukaisen pukeutumisen, mikä on vähän kuin että laittaisi Frozen-mekon päälle tammikuussa. (Ja siltä se tuntuukin, jos bussi menee nenän edestä.)

Ja vaikka työkavereilla esiintyy uhmakohtauksia, suoran ulvomisen määrä on aika vähäinen.

Sellaista. Ymmärrät nyt siis, että niinä aurinkoisina aamuina, kun lähdet kaverin kanssa käsi kädessä metsäretkelle eväät repussa, olen ehkä vähän hapan.

Puhelin hukkui, aikaa löytyi

Kaikki lähti siitä, että unohdin puhelimeni mökille. Paluumatkan pakkauskiireessä suoritin montaa asiaa yhtäaikaa ja vasta Raision kohdalla aloin ihmetellä, että missähän se luuri on.

Anoppi sen terassin kaiteelta löysi. Saisin sen takaisin vasta parin päivän päästä.

Periaatteessa pikku juttu. Mutta kuitenkin yllättävän hyödyllinen tauko.

En ole koskaan pitänyt digilaite- tai somepaastoa. Osittain siksi, että molemmat työni liittyvät tiukasti digimediaan, ja osittain siksi, että en ole kokenut olevani pahassa koukussa. Tämä subjektiivinen tulkinta tarkoittaa, että tiedän pahempiakin tapauksia (Jenkeissä on vieroitusta varten jopa hotelleja, joissa luovutetaan laitteet tiskille). En istu pöntöllä luuri kädessä, en pelaa aamuyöhön enkä selaa Facebookia ruokapöydässä. Aivoni ovat irti internetistä myös työmatkat fillarin selässä.

Silti huomasin, että tässähän tulee vieroitusoireita. Ei siksi, etten voisi pälättää puhelimessa, vaan siksi, että sovellusten pläräämisellä on helppo täyttää kaikki hetkittäiset luppoaikaikkunat. Bussi- ja junamatkat, yksinäiset lounaat, tylsät kokoukset ja muut odotteluhetket saa sujumaan tsekkaamalla somevirtaa. Aloin kaivata puhelinta heti kun tuli joku suvanto.

Ainoa aidosti ongelmallinen hetki oli aamu: puhelin liittyy tiukasti heräämisprosessiini. Minulla ei ole erillistä herätyskelloa, joten puhelin piippaa hereille. Uutisten lukeminen on minun tapani saada silmät auki ja aivot käyntiin. Sääsovelluksesta katson, mitä ipanoille pitäisi pukea päälle.

Mutta oikeastaan kaikki muu on turhaa. Erityisen tyhmää puhelimen näpertäminen on ihmiselle, jolla olisi sata miljoonaa asiaa tehtävänä (kaikkien viivyttelymestareiden kannattaa tunnistaa Instant gratification monkeynsa). Puhelin tarjoaa helppoa sijaistekemistä silloin kun oikeasti pitäisi tehdä jotain muuta.

Mitä kahden vuorokauden puhelinloman aikana sitten tapahtui?

Huolimattomuudesta johtunut interventio tuli oikeaan paikkaan. Päätin, että jonninjoutava iltaräpellys saa jatkossakin jäädä. Yhtään enempää en ole nukkunut, enkä muutenkaan koe vapautuneeni oravanpyörästä. Mutta jostain kumman syystä olen kirjoittanut jo neljä lukua lastenkirjaan, jota olen suunnitellut kirjoittavani jo pari vuotta. Ärsyttävää.

Suosittelen kaikille parin päivän lomaa digilaitteista, ihan vain tarkistusmielessä. Vempeleet ovat koukuttavia ihan syystä ja oma subjektiivinen arvio voi pettää. Et menetä mitään, mutta parhaimmassa tapauksessa löydät elämääsi lisäaikaa.

Virpojien kilpailukyky huolettaa - allekirjoita paikallinen sopimus!

Vuoden tax-free oravannahkakauppojen päätapahtuma, palmusunnuntai, lähestyy.

Ala on aivan liian pitkään saanut rehottaa ilman sääntelyä. Nyt jos koskaan tarvitaan tuottavuusloikka, joka saadaan milläpä muulla kuin paikallisella sopimisella!

Jos sallitte, kauppakorkeakoulusta sivuaineen suorittanut humanisti kertoo nyt, millä reunaehdoilla kauppakello soi.

1. Ajoitus kuntoon. Ei ovikellon rimputtelua ennen kymmentä ilman erillissopimista.

2. Valitse paikka oikein. Nukkumalähiö on tuottavuusloikan nimissä paras valinta. Taksi sinne on investointi. Jos kuitenkin riskeeraat virpomalla opiskelijakampuksella niin palkkana saattaa olla tyhjiä pulloja. Ei huono sekään.

3. "Vitsa sulle, palkka mulle." Hei kukkuu, karkkia saa vain vitsaa vastaan. Pelkkä runonlausunta ei riitä.

4. Kohtuus. 10 hengen virpomisjengi ja 1 vitsa? Get real. Saatte sitten jakaa yhden Kinderin kristillisesti. Järkevämpää on muodostaa max kolmen hengen kerjuujengejä, jolloin säilyy ostajan ja myyjän balanssi. Eikä mitään naaman näyttöä siitä, että sitä nihkeetä vitsaa vastaan jokainen ei saa jättimegapussia mässyä. Pyytäkää faijalta lisää, jos ei riitä.

5. Panosta vitsaan. Se risu pitää koristella kunnolla. Hikipajameiningin pitää näkyä. Vessapaperi, sämpyläpussin sulkimet ja jesari ei käy.

6. Älä ole Elsa. Pukeutukaa nyt herran tähden kunnolla, teemana on noidat, velhot ja trullit ei tädit, prinsessat tai Salama McQueen. Hameet, viitat, essut, hatut, huivit, pisamat, luudat, pannut - myös kissan asu käy. Perinteet, eiks jeh?

7. Yksityiskohdat kuntoon. Palkat kerätään punottuun paju- tai pärekoriin, kahvipannuun tai mustaan nahkalaukkuun, ei Alepan muovariin. Ei oo mun ongelma, jos ei mahdu. Käykää himassa tyhjennyksellä.

8. Opettele se loru. "Öö.. pirjon varvon öö tuoreeks hirveks eiku..." Se on lyhyempi kuin uskontunnustus, että kyllä sen oppii jos motivaatio on kohdillaan.

9. Houkutuslintujen käytön ehdot. Söpöjen pikkulasten käyttö itse virpomiseen teinien värjötellessä nurkan takana on sallittua vain jos kaikki saavat sosiaalisesti oikeudenmukaisen siivun tuloista.



10. Asiakas on aina oikeassa. Oikeastihan se menis niin että palkka haetaan vasta viikon päästä, että kandee olla ihan iloinen aina, jos jengi ei leiki kuollutta kolkuttaessa. Fist bump!

Onko ok? Nimi alle, tulppa irti paatista ja päkyt omaan koriin!

Ps. Jos et allekirjoita sopparia, saat virpomispalkaksi 100 grammaa parsakaalia ja nelipolvisen trokeen. Kjäh.

Millaista on bloggaajan elämä?

Olin keskiviikkona Yle Puheella juttelemassa bloggaamisen tulevaisuudesta. Mukana paneelissa olivat myös Pupulandian Jenni ja Kolmistaan-blogin Karoliina. Ajattelin avata täälläkin muutamia usein kysyttyjä kysymyksiä.

Voiko bloggaamisella elää?

Tätä kysellään ehdottomasti eniten. Vastaus on että voi, mutta aika harvalla blogin mainostulot riittävät kattamaan koko kuukausilaskutuksen. Moni päätoiminen bloggaaja tekeekin myös muita kirjoitusduuneja (freetoimittajana, kolumnistina, kirjailijana) yrityksensä nimissä.

Ehdin itsekin miettiä bloggaajan uraa, koska olin muutaman vuoden ajan määräaikaisissa työsuhteissa, joiden jatkumisesta ei voinut olla ollenkaan varma.

Kynnys siirtyä päätoimiseksi kirjoitustyöläiseksi oli korkealla. Yksinyrittäjän toimenkuva on ihanan vapaa, mutta minulle sopii paremmin tiukemmat raamit.

Olin helpottunut kun työsuhteeni vakinaistettiin, sillä olen maailman surkein yrittäjä. Suunnitelma B on toki edelleen hyvä olla olemassa, mutta tämä nykyinen 80/20 jako toimii ihan kivasti, koska tykkään myös päätyöstäni.

Saako bloggaaja koko ajan ilmaista kamaa?

Hih. Näin keski-ikäisen semisuositun perhebloggaajan näkökulmasta tämä on suuresti liioiteltua, mutta Jenni myönsi kyllä saavansa lähetyksiä säännöllisesti. Aina silloin tällöin joku toki muistaa. Syksyllä sain pyytämättä ja yllätyksenä ilmoituksen postipaketista. Kun viimein ehdin postiin, huomasin, että paketissa oli leipää. Homeessa.

Ketkä blogiani lukevat?

Tutkimusten mukaan blogin pitäjä edustaa itse keskiarvoista lukijaa. Minun tapauksessani siis nelikymppinen kaupunkilaismutsi on hyvin todennäköinen kävijä. (Ja jostain syystä statistiikassa näkyy merkittävä määrä tamperelaisia - enkä yhtään tiedä miksi!). Olen kyllä erittäin iloinen siitä, että täällä kommentoivat myös muunkinlaisessa elämäntilanteesta elävät ihmiset, koska se nähdäkseni parantaa keskustelun tasoa.

Voiko blogin mainoksiin vaikuttaa?

Voi ja ei voi. Blogeissa on yleensä sekä display-mainoksia (eli noita mainosbokseja) ja sisältöyhteistyöpostauksia.

Se, mitä blogin sivupohjaan kiinnitettyihin mainospaikkoihin tupsahtaa, ei ole kiinni minusta vaan kävijästä ja mainonnanhallintajärjestelmästä. Jos siis olet googlaillut lomamatkoja, sinulle näytetään matkamainoksia, remontoijalle näkyy maalia jne. 

Sisältöyhteistyöt taas ovat täysin valittavissa. Sain palkan viime vuonna 13 postauksesta (postauksia oli yhteensä 165), joista Mádaralle ja Helkamalle meni useampi. Joukossa oli niin haasteita, lastensuojelua kuin heijastinvaatteita. Minulle nämä asiakkaat olivat oikein mieluisia.

Pitääkö blogissa olla upeat kuvat?

Noh, periaatteessa pitää, mutta minulla ei ole koskaan ollut. Oletankin, että kukaan ei käy täällä kuvien takia, sillä ansaitsisin jonkun kälyisimmät kuvat -palkinnon. Kaikki kuvat on enemmän tai vähemmän ei-postauksia-varten-kuvattuja ja olen itse kuvissa vain, jos saan pakotettua Skidin tai Doritin nappaamaan kuvan.

MUTTA. Tämä muuttuu!

Tai ainakin muuttuu se, että en voi enää laitteita syyttää paskoista kuvista. Ostin itselleni joululahjaksi uuden järjestelmäkameran (tämän postauksen kuvat otettu sillä). Pääsen kurssille maaliskuussa, joten malttakaa hetki.

Pitääkö bloggaajan olla läsnä kaikissa somekanavissa?

Ei tietenkään. Facebook-ryhmäni lähentelee 7000 tyyppiä ja se on kanavistani tärkein. Twitterissä olen omalla nimelläni ja aika satunnainen, lähinnä poliittinen. Aloitin Instagramin (nimellä project_mama) käytön reilu vuosi sitten kun sain elämäni ensimmäisen älypuhelimen. Se osoittautui hauskaksi ja postailen kuvia melkein päivittäin. Snapchatiin tämä luddiitti ei yksinkertaisesti jaksa lähteä - ainakaan vielä. En ole suuri videon ystävä, mutta mitenkäs te? Seuraatteko snäppääviä bloggaajia tai tubettajia?

Vaikka postaustahtini on aika laiska, kuvani on aina otettu pimeässä eikä blogini noudattele mitään selkeää teemaa, voin kuitenkin vuoden päästä viettää 10-vuotistaiteilijajuhlaa. Ei se ole ollenkaan hassummin.

Ja hei jos tunnistatte minut kadulla niin saa tulla tervehtimään. Ihmisvihaajailmeeni pettää. 

Kun äiti WhatsAppin osti

Tuttavani on tekemässä alakoululaisten vanhemmille suunnattua somelukutaitovalmennusta. Koska aihe on mielestäni Tärkeä, lupasin auttaa sisällön kanssa.

Kysyin Facebookissa, mikä vanhempia mietityttää lasten netin ja somen käytössä ja mitä siitä pitäisi tietää. Postaukseen tuli paljon kommentteja - ja myös yksityisviestejä ihmisiltä, jotka kertoivat kokemuksiaan (ja niitä saa jakaa myös tämän postauksen alle).

Paljon mainintoja sai WhatsApp - harmittomalta kuulostava mainosvapaa pikaviestisovellus, joka on noussut nopeasti Suomen suosituimmaksi somepalveluksi Facebookin jälkeen. Joka kuitenkin sopii hienosti myös kiusaamiseen.

Kun kysyin kahdeksanvuotiaalta, onko WhatsApp tuttu, hän nyökkäsi. On olemassa kuulemma luokan oma WhatsApp-ryhmä, jossa oli jo ollut jotain hämminkiä.

Kaikkia Osapuolia Sitovassa Perheen Älypuhelinsopimuksessa on ensimmäisenä kohtana, että minä lataan kaikki sovellukset ja pelit. En ole WhatsAppia nähnyt tarpeelliseksi, koska puhelut ja tekstarit riittävät yhteydenpitoon, johon luuri on tarkoitettu. Sovelluksen ikäraja on 16 - tai vanhempien luvalla. (Kaikki someikärajat täällä)

WhatsAppilla voi lähettää tekstiä, kuvia, videoita, ääntä, hymiöitä, yhteystietoja ja karttasijainnin joko yksittäiselle henkilölle tai ryhmälle. Ryhmiä voi luoda vapaasti ja niihin voi liittää tyyppejä, jotka sovellusta käyttävät. Sovelluksella voi myös luoda lähetyslistoja. Lähetyslistan viestiin vastaaminen on yksityistä eikä näy muille käyttäjille.

Itse sovellus on ilmainen ensimmäiset kaksi vuotta, jonka jälkeen sille saa ostaa jatkoaikaa 0,89€/vuosi. Maksutiedot-kohdasta näkyy voimassaoloaika. Wifin kautta viestittely ei kasvata puhelinlaskua, mutta ilman sitä liittymässä täytyy olla datapaketti.

Itse käytän sovellusta kavereiden kanssa, mutta tajusin keskustelusta että en ollut kovin hyvin perehtynyt lataamaani sisältöön. En ollut ikinä tsekannut asetuksia. Ja kas, kaikenlaista tuli eteen.

1. Tili/Tietosuoja. Mitä profiilistani näkyy julkisesti? Oletus on, että kaikki näkevät kaiken. En ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi esimerkiksi nähdä, milloin olen viimeksi ollut paikalla.

2. Keskustelut ja puhelut. Kävin raksimassa pois mediatiedostojen automaattiset lataukset. Kuulin tapauksesta, jossa koululaisen ryhmään oli lähetetty pornovideo, joka oli latautunut suoraan puhelimeen. Äitihän sen löysi, vaikka saaja ei ollut edes huomannut kyseistä viestiä. Ryhmiin lähetetyt videot ja kuvat saattavat siis näkyä kenelle tahansa, joka selaa luurin kuvakansioita.

Samalla sivulla on myös WhatsApp-puheluiden datankäyttörajotin.

3. Tili/Ilmoitukset. Viestien merkkiääniä saa muutettua ja kokonaan pois päältä. Ryhmäkeskustelun voi myös hiljentää määräajaksi esim. 8 tunniksi ryhmän asetuksista.

4. Yhteystiedot/Maksa ystävälle. Sovelluksella on myös mahdollista maksaa toisen henkilön vuosimaksu. Tämä varmaankin sen takia, että vanhemmat voivat maksaa tililtään lapsensa ostoksen, mutta onhan tässäkin väärinkäytösten mahdollisuus.

5. Sovellusta ei saa mitenkään suojattua salasanan taakse, joten jos laitteessa ei ole suojausta, käytännön pilojen mahdollisuus on paljon laajempi kuin pelkissä tekstareissa.

Ja nämä puolen tunnin näpellyksellä, yhdestä sovelluksesta. Sitten ovat vielä muut kanavat, pelit ja netti täynnä vaihtelevan totuuspohjaista / ällöttävää materiaalia. Työmaata kerrakseen.

Loppuviimeksi minä luotan valistukseen. Mitkään puhelimen säädöt tai valvonta eivät poista sitä faktaa, että luottamukseen ja medialukutaitoon perustuu myös turvallinen netin käyttö. Some-etikestä on puhuttava, säännöt sovittava kavereiden (ja miksei vanhempienkin kanssa) ja riskit käytävä läpi - esimerkkitapauksia löytyy jo. Jos jotain niin tätä ei kannata sisäistää kantapään kautta.

Nimi paperiin

Pistin kuun vaihteessa nimeni paperiin, jota en ole muutamaan vuoteen nähnyt. Kyseessä oli vakituinen työsopimus.

Jotkut naureskelivat, että no nyt voitkin rentoutua.

Itse asiassa kävi juuri päinvastoin. Muutos oli isompi kuin odotin, sillä luottamus on minulle bensaa! Olen myös sitoutujatyyppi. Se, että työpanostani arvostetaan näin paljon, vahvistaa työmotivaatiotani. Olen aina hoitanut hommani työaikoihin katsomatta, mutta nyt on mahdollista kehittää niin työtapoja, organisaatiota kuin toimintakulttuuriakin pitkäjänteisesti ja täysipainoisesti. Työn kunnianhimo vain kasvaa kun päämäärä on yhteinen.

Tuli mieleen, että kuinkahan moni määräaikainen ajattelee tietämättään tai tietoisesti samoin? Että ei tätä organisaatiota ja työprosesseja kannata kehittää, kun on kuitenkin lähdössä. Miksi puuttuisin tarmokkaasti epäkohtiin, kun en ole parin kuukauden päästä enää kyselemässä edistymisen perään? Kun firman kohtalo ei ole minun kohtaloni, katse on sopimuksen deadlinessa.

Miksi tällä on merkitystä? Jos tekee työnsä kiitettävästi niin sehän riittää?

No varmasti, mutta kun sitoutuneesta jengistä voi saada irti paljon enemmän kuin sen perussuorituksen. Ja nähdäkseni työntekijöistä kumpuavia kehitysideoita ja joukkoälyä suomalaisyritykset juuri nyt kipeästi tarvitsisivat.

Ymmärrän hyvin, että määräaikaisuus on usein olosuhteiden pakko ja moni työnantaja mielellään palkkaisi vakituisia. Sille ei voi mitään. Mutta yrittäjähenkisyyttä saa ihmisestä esiin paljon helpommallakin kuin osakeannilla. Joskus siihen riittää vain työntekijän arvostaminen ja sen osoittaminen. Ja se on ihan ilmaista.

Monet ovat myös kysyneet, luovunko nyt firmastani. No en. Vaikka en olekaan mikään klassinen yrittäjätyyppi, on hyödyllistä pysyä jyvällä mainosmedian pelisäännöistä.

Lisäksi olen jotenkin tykästynyt tähän kummalliseen työelämäkomboon, jossa on paljon liikkuvia palasia. Pitää vireänä sekin.

Mitä vastaanottokeskuksissa tarvitaan?

Facebookini täyttyy kysymyksistä, mitä tavallinen ihminen voi tehdä Suomeen saapuvien pakolaisten auttamiseksi. Suurimmalle osalle helpointa on antaa tavaraa, mutta mitä keskuksissa tarvitaan?

Tein muutaman puhelun vastaanottokeskukseen, SPR:lle ja Suomen pakolaisapuun. Ja olipa hyvä että tein. Puhelut vakuuttivat siitä, että suomalaisten auttamishalu on tällä hetkellä valtavaa, mutta kanavat ovat epäselvät. Tässä tiivistys siitä, miten voit auttaa.

1. Lahjoita vaatteita ja tavaroita

Pääkaupunkiseudun vastaanottokeskusten toive on se, että kaikki apu annettaisiin Suomen Punaiselle Ristille, joka koordinoi avustusvirtaa. Tämä on ihan ymmärrettävää: keskukset eivät ehdi tehdä lajittelua ja toisaalta lahjoitukset eivät jakaudu tasaisesti. Jos SPR ei ole vaihtoehto, tarkista toiveet vastaanottokeskuksesta ennen kuin toimit.

SPR:n Kontti-keräyspisteet ottavat vastaan toimivia, puhtaita ja ehjiä vaatteita, tavaroita, leluja ja viihde-elektroniikkaa, keräyslaatikoiden sijainnit näet tästä. Kontti-auto hakee ilmaiseksi suurikokoisia huonekaluja kaupunkialueella. Osa lahjoituksista myydään kierrätystavarataloissa (tuotto käytetään Punaisen Ristin avustuskohteisiin) ja osa lahjoitetaan suoraan eteenpäin. Jos haluat lahjoittaa erityisesti suomalaisille vastaanottokeskuksille, mainitse siitä tavaraa tuodessasi.

Erityisesti tarvitaan miesten vaatteita ja kenkiä. Suurin osa Suomeen asti päässeistä tulijoista on miehiä, vaikka pakolaisista tasan puolet on naisia (katso kohta 2). Erityisesti talvivaatteista on puutetta.

Lisäksi voit tarjota tavaroille kuljetusapua. Autolliset tai kuormapyörälliset ihmiset voivat koota porukan kasaan ja heittää kavereiden ja naapureidenkin tavarat samalla keikalla.

2. Tee rahalahjoitus

Niiden ihmismassojen auttamiseksi, jotka eivät pääse Suomeen asti, tarvitaan rahaa. Naiset ja lapset jäävät yleensä pakolaisleireihin (tai sukulaisten hoteisiin) maan sisälle tai naapurimaihin, koska matka Eurooppaan on raskas ja hengenvaarallinen. Naisia ja lapsia autat siis lahjoittamalla rahaa vaikkapa seuraaviin keräyksiin:

• Punaisen Ristin Nälkäpäivään, jonka tuotto menee montaa kohdetta rahoittavaan katastrofirahastoon,
• Unicefin kautta katastrofialueiden lapsille tai  
• YK:lle pakolaisleirien pyörittämiseen (YK:n alaisen UNHCR:n yhteistyökumppani Suomessa on Suomen Pakolaisapu). 

3. Vinkkaa tiloista

Nykyiset vastaanottokeskukset ovat jo täynnä ihmisiä ja lisää on tulossa - tarvitaan siis lisää tilaa. Tahtoa perustaa keskuksia on (niiden ylläpidon kustantaa valtio), mutta majoitukseen sopivien tilojen löytäminen on hankalaa. Mikä tahansa tyhjillään oleva teollisuushalli ei käy vaan rakennuksessa pitäisi olla myös vessoja ja suihkuja. Jos tiedät sopivan, tyhjillään olevan paikan, josta kaupungin virkamiehet eivät välttämättä ole tietoisia, vinkkaa siitä vaikka kaupunginjohtajalle, joka voi aloittaa tarkemman selvityksen.

Kotimajoituksen tarjoamisesta kiinnostuneiden kannattaa odotella vielä hetki, jotta Maahanmuuttovirasto saa säännöt selkiytettyä. EDIT: Rautalankaohjeet löytyvät täältä.

4. Anna aikaa

Onko sinulla aikaa? Vapaaehtoistyön vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon. Ehditkö Nälkäpäivän lipaskerääjäksi tai jopa mukaan ystävätoimintaan? SPR järjestää tarvittavat koulutukset ja perehdytykset, mukaan kannattaa ilmoittautua nettilomakkeen kautta, jotta yhteydenotto jää talteen.

Pakolaisten kanssa työskentely saattaa arveluttaa kielitaidon vuoksi, mutta huoli on turha. Arabiaa ei tarvitse osata (mutta jos osaat olet kullanarvoinen!), sillä moni puhuu englantia ja sanoittakin pärjää. Voit osallistua vaikka paikallisiin kokki- ja käsityökerhoihin tai toimia natiivioppaana, joka tutustuttaa suomalaiseen kulttuuriin ja näyttää missä on paikkakunnan leikkipuisto ja kirjasto.

Järjestöillä ja vastaanottokeskuksilla onkin nyt positiivinen ongelma: auttamisen kanavoiminen oikeisiin kohteisiin vie hetken. Malttia siis, tästä työstä ei voi myöhästyä.

Erilainen loma

Loma on nyt ohi.

Tyynen päivän heijastuksia.

Kolme viikkoa möllötystä mökillä. Kaksi päivää Tukholmassa. Yksi murtunut varvas. Neljä ylösalaisin olevaa unirytmiä.

Ei siis mitään ihmeellistä. Mutta tämä kesä jää silti mieleen. Nimittäin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen ei ollut helpottunut olo, kun työt alkoivat. Olisi tehnyt mieli jatkaa lomaa.

Aikaisemmin näin ei ole ollut. Olen ollut täysin valmis arjen alkamiseen sen jälkeen kun olen toiminut neljän viikon ajan taaperoiden ohjelmatoimiston pomona, esiintyvänä artistina ja kirjanpitäjänä. Tänä kesänä ei tuskastumisen tunnetta ehtinyt tulla.

Bodyguard-vaihe on kuopuksenkin osalta ohi. Molemmat osaavat ilmaista tarpeensa selkeästi. Kukaan ei pissaa housuun eikä herää ennen kahdeksaa. Mukelot tulevat erinomaisesti toimeen keskenään. Reissaaminen on helppoa, koska mukaan ei tarvitse pakata aivan koko kotia. Olemmeko ehkä taas uudessa elämänvaiheessa?

Varsinkin 1- ja 3-vuotiaiden serkkulasten tohinaa seuratessa tajusin, että meidän elämämme on helpottunut aivan valtavasti. Niskakakat, katoavat tutit, tuttipullojen tiskaus ja päiväuninukutukset ovat historiaa. Ollutta ja mennyttä.

Minulla oli lomalla jopa omaa aikaa, spontaanisti. Kun koti-insinööri kävi lenkillä ja ipanat lukivat leikkimökissä sarjakuvia, sain möllöttää aivan yksikseni. Tuli omituisen irtonainen olo. Enkä tietenkään keksinyt mitään tekemistä tälle pyytämättä ja yllätyksenä koittaneelle luppoajalle.

Samalla kuitenkin tavoitin hetkeksi sen fiiliksen, josta monet puhuvat: lapset ovat pieniä vain hetken. Saatan jopa kaivata kesää 2015.

Lastenlista ei ole pääasia

Lapsiperheet ravintolassa -keskustelu on taas liekeissä. HS:n tämänpäiväisessä jutussa käytiin (aika suppeasti) läpi Helsingin keskustan ravintoloiden lastenlistat. Kommentointi asian tiimoilta on kiihkeää ja yllättävän yhdenmukaista.

Perheen ei-nirso duunaa salaattia.

Suosikkikommenttini ovat seuraavat.

"Lastenlistat ovat turhia."

Tämä listoihin tuijottaminen johtaa harhaan. On ihan sama, miltä listalta sopiva ruoka löytyy, kunhan se löytyy. Annosten puolitus ja tuunaus pitäisi olla ihan default-hommaa (myös aikuiselle), on ihan sama, valitaanko annos aikuisten vai lasten listan kautta. Palveluasenne ratkaisee: jos maistuva ruoka järjestyy jollain tapaa, ravintola on bisnesideansa sisäistänyt.

"Kotonakin lapset ja aikuiset syövät samaa ruokaa."

Joissain perheissä syödään, joissain ei. Saman perheen lapset voivat olla ruokailun suhteen kuin yö ja päivä - vaikka heitä kuinka yhtälaisesti osallistettaisiin ruoanlaittoon ja tarjottaisiin monipuolisia makuja. Kun perheessä on tarpeeksi nirso lapsi, ei jokaisesta ruokailusta jaksa eikä kannata tehdä koko perheen kidutustuokiota pakottamalla kaikille erikoismakuja "tottumiskoulutuksen" nimissä, vaan säilyttää ruokailutilanne miellyttävänä.

Näillä asioilla on nimittäin tapana tasoittua vuosien mittaan. Jonain päivänä ennakkoluulot voivat hälvetä joko kavereiden aiheuttaman sosiaalisen paineen tai henkilökohtaisen kehityksen tuloksena. Mutta jos koko ruokapöytää kohtaan on syntynyt kammo, vahinkoa voi olla vaikea korjata jälkeenpäin.

"Jotain ollaan tehty oikein, kun lapsi tilaa karitsaa munakoisohillokkella."

Tätä kuulee yllättävän usein: vanhemmat ottavat omaksi kasvatusansiokseen ruokaan ennakkoluulottomasti suhtautuvan lapsen. Ihan kuin kuin jokainen luonteenpiirre ja valinta olisi kasvatuksen tulos. Olen äärimmäisen kateellinen kaikille, joiden lapset eivät ole nirsoja, mutta en itse kehtaisi väittää, että kyllä lapset nukkuvat aamulla kymmeneen kun heidät siihen vain määrätietoisesti ohjaa.

"Miksi aina lapsille on nakit ja ranskiksia?"

Hyvä että on. Jos vaikka joku haluaa niitä, koska kotona ei ikinä saa. Nakeista en piittaa mutta tykkään itsekin hyvistä, rapeista ranskiksista ja napsin ipanoiden lautasilta aina muutaman. Naminami!

"Leikkipaikatkin ovat turhia!"

Miksi ihmeessä olisivat? Vain (jotkut) aikuiset tykkäävät jököttää paikallaan pari tuntia. On tosi hyvä jos lapsille on tarjolla lasten viihdykettä.

Mutta tämä nyt on tätä. Tuntuu, että ruokailuun ylipäätään suhtaudutaan nykyään lähes uskonnollisella kiihkolla - koska se on mahdollista. Minulle ravintolaruokailu lasten kanssa on enemmän palvelukokemus, johon vaikuttaa yhtä lailla hyvät penkit ja nopea palvelu kuin ne täydelliset ranskikset.

Päiväkotien kännykkävalvonta FTW

Lueskelin uutista päiväkotilasten "kännykkävalvonnasta" innolla.

Tämä on analoginen paperiteevee. Ongelmina mm ohjelmien repeytyminen, hukkuminen ja unohtuminen.

Kummallisesta otsikosta huolimatta jutun sisältö oli positiivinen: lasten päiväkotipäivän rekisteröivästä mobiilitekniikan käyttöönotosta on ollut päiväkodissa hyötyä.

"Lasten hoitoajat on aiemmin kirjattu ruutuvihkoon ja tiedot on siirretty tietokoneelle jälkikäteen. Tämä on aiheuttanut ylimääräistä työtä." - Yle

Säästöjä syntyy myös siitä, että kertyvää dataa käytetään suunnittelussa, laskutuksessa ja jopa ennakoimisessa. Ja voittaja on lapsi! Mitä enemmän jää aikaa siihen varhaiskasvatukseen, sitä parempi.

Tämä on erinomainen esimerkki siitä, mitä tekniikka parhaimmillaan on. Asianmukaista, helppokäyttöistä ja nopeaa. Siis kerrankin saadaan tehokkuutta, jota ei revitä hoidon laadusta kuten työntekijöiden jaksamisesta tai ammattitaidosta.

Pahimmillaan tekniikka aiheuttaakin sitten juuri päinvastaista.

Huonoa ATK:ta modernista maastamme löytyy. Wilma on kömpelöhkö karvalakki, VR:n lipunmyyntijärjestelmä myy pyytämättä ja yllätyksenä tuplakalliin lipun ja Stockan verkkokaupasta ei yksinkertaisesti saa ostettua tuotetta vaikka kuinka yrittäisi. Näistä kokemuksista syntyy yleistä ennakkoluuloisuutta, tekniikkavastaisuutta ja -pelkoa.

Vihaan itsekin järjestelmiä, jotka tuhlaavat aikaani ja jättävät epävarman fiiliksen, että sainko asiani hoidettua. Viimeksi näin kävi sähköisessä kesäleiri-ilmoittautuessa - jouduin laittamaan sähköpostia perään, että tulikohan tämä nyt perille. Siis tupladuuni. Enkä suostu käyttämään firmamme matkalaskujärjestelmää, koska systeemistä jää aina joku mystisesti nimetty täppä klikkaamatta viidennellä välilehdellä, jolloin laskua ei voi hyväksyä. Mieluummin maksan vain kulut itse. Typerää sekin.

Huonot kokemukset tekniikasta johtuvat huonosta tekniikasta. Kaikki tekniikka ei ole pahasta. Se on kuitenkin sama kuin toteaisi kumisaappaat turhiksi, jos yksi merkki vuotaa.

Syypää ei ole huono käyttäjä vaan huono ostaja. Hyviäkin verkkokauppoja ja asiointijärjestelmiä on. Väitän, että suomalaiset yritykset eivät osaa ostaa IT-järjestelmiä, jotka olisi asianmukaisesti suunniteltu ja testattu. Asiakaspalvelu on tahtolaji.

Mutta hyvä Pori. Sitten kun nämä hyviksi havaitut ideat vielä otettaisiin nopeasti muidenkin kuntien käyttöön.


Ps. Toinenkin hyvä uutinen: HSL tuo vihdoin markkinoille mobiililipun, joka toimii kaikissa liikennevälineissä. Vaikutus on välitön. Lasten säästöpossua ei ole enää tarpeen rikkoa joka kerta kun lähdetään porukalla kaupunkiin.

Vanhempainvapaiden myytit murrettuna

Olin viime viikolla tasa-arvon päivän kunniaksi puhumassa työelämän tasa-arvosta Emma Karin, Jani Toivolan ja THL:n erikoistutkija Johanna Lammi-Taskulan kanssa. Kun samassa lauseessa on sanat työelämä ja tasa-arvo, puhutaan aina vanhemmuuden vastuunjaosta. Ja näin vaalien alla 6+6+6 -mallista.

Kuvassa pousaavat vasemmalta Johanna Lammi-Taskula, kansanedustajaehdokkaat Emma Kari ja Jani Toivola
sekä bloggaajanne ryppyisessä paidassa.

Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että vapaiden kiintiöimiseen liittyy paljon ennakkoluuloja ja myyttejä. Listasinkin muutaman suositun väitteen, joilla isän osallistumista vanhemmuuteen vastustetaan.

1. "Naiset ansaitsevat miehiä vähemmän, joten heidän on pakko jäädä kotiin."

Tämä on sekä miesten että naisten suosituin argumentti, joka perustuu ilmeisesti väärinkäsitykseen. 6+6+6 -mallissa ansiosidonnainen eli palkkaan perustuva päiväraha jatkuu koko 18 kuukauden ajan eikä siis muuta perheen tuloja merkittävästi, toisin kuin kotihoidontuki. Konkurssi ei uhkaa.

Sukupuolten välisiä tuloeroja on toki olemassa (jos gender pay gap kiinnostaa tämä Forbesin analyysi oli aika hyvä), mutta pointti on siinä, miten mittavia ne ovat esim. isän puolen vuoden jaksolla? Väitän, että vain aniharva on oikeasti laskenut, mitä järjestely rahallisesti tarkoittaisi (laskuri löytyy täältä).

Verottajan uusimpien tietojen mukaan miehet ovat kyllä naisia suurituloisempia, mutta ero ei ole valtava: naisten osuus ansiotuloista oli 45% ja miesten 55% (luku on samansuuntainen muissakin tuloluokissa, vain osinkotuloissa naiset ovat täydellisiä altavastaajia).

Toki on tapauksia, joissa vanhempien välillä on valtavat tuloerot, mutta tahto ratkaisee niissäkin. Jos mies kuittaa vuodessa 100K€, hän voi valmistautua vapaaseensa säästämällä rahaa - samalla tavalla kuin naisen pitämiin vapaisiin varaudutaan etukäteen, esim asuntolainan lyhennysvapaalla.

(Lisäksi voi aina pohtia, miksi tämä sukupuolten välinen tuloero on olemassa. Suomen työmarkkinat ovat eurooppalaisessa vertailussa korostetun sukupuolittuneet ja perhe kampittaa naista uralla sekä rekrytoinnin, työsuhteen vakinaisuuden, palkkauksen että etenemisen kautta. Koska epätasa-arvo.)

2. "Naiset haluavat hoitaa lapsia, miehet eivät."

Joku voisi väittää, että nykytila heijastaa todellista valinnan vapautta - naisethan aivan selvästi haluavat hoitaa lapsia hinnalla millä hyvänsä, seurauksista välittämättä. Mutta kun tämä sama biologinen "fakta" ei päde muissa Pohjoismaissa, joissa isien vapaita on kiintiöity. Suomessa vanhempain- ja hoitovapaat pitävät käytännössä vain naiset, vaikka kulttuurimme ovatkin muuten hyvin samanlaisia. Miksi? Meillä valinnat tehdään agraariyhteiskunnan ja äitimyytin arvojen kautta.

Jos katsotaan julkista keskustelua, tunteet näyttäisivät kuohuvan enemmän siitä, että isät eivät osallistu lastenhoitoon kuin siitä, että osallistuvat. Voisiko syynä olla se, että kun ei tarvitse, ei opi?

Insipiraatioksi voi vaikka vilkaista tämän Johan Bävmanin kuvasarjan isistä vanhempainvapaalla. Kyllä ne haluavat ja osaavat. Ja jopa superhoivaviettisten naisten kannattaa olla järkeviä ja opetella jakamaan hoitovastuu isän kanssa ihan vakuutuksena sille, että lapset eivät joudu huostaan, jos äidille tapahtuu jotain.

3. "Miehen ura vaarantuu."

Tämä on todellinen ongelma: joidenkin miesten työnantajat todella uhkailevat työntekijöitään uran vaarantumisella. Ongelma kuitenkin poistuu vain sillä, että vanhat kaavat rikotaan laajalla rintamalla ja lainsäädännöllä. Työhön nimittäin palaa motivoitunut isä.

4. "Perheiden pitää saada itse valita."

Tässä ollaan koko idean suhteen väärillä jäljillä. Kiintiöissä ei ole mitään epäreilua, päinvastoin. Isälle kiintiöity osuus on toimivaksi todettu panostus miesten vanhemmuuteen, isyyteen ja tasa-arvoon, jolla on vaikutuksia paitsi lapsen ja isän suhteeseen myös parisuhteeseen ja naisten työllistymiseen. Jostain syystä vain Suomessa katsotaan, että se mikä isän ja lapsen suhteen eteen budjetoidaan, on jollain tapaa äidiltä pois.

Absurdeinta on se, että valinnanvapauden vaatimus koskee vain naisia. Tällä hetkellähän naisen valinta on myös miehen valinta.

Nekin, joiden mielestä lapsen pitää saada olla kotona mahdollisimman pitkään, voittaisivat kun äiti saisi olla kotona ansiosidonnaisella vuoden putkeen, eli kolme kuukautta pitempään kuin nykytilanteessa. Lasten ei siis tarvitsisi koskaan mennä alle yksivuotiaana päivähoitoon, vaikka vain vain äiti pitäisi vapaat. Ja äiti saa toki jatkaa lastenhoitoa kotihoidontuella tämän jälkeen.

Mutta fakta on, että ei ole mitään järkeä tukea pelkkää kotiäitiyttä näin kalliilla yhteiskunnallisella investoinnilla. Äitimyyttiä voi sitten kannatella ihan omalla ajalla.

5. "Ei ole työtä mihin palata."

Jos naisella ei ole työtä, vaikka hän sellaisen haluaisi, hän on työtön ja oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Naisen työttömyys ei korjaudu kotiäidiksi jättäytymisellä, vaikka valinta onkin naiselle henkisesti helppo.

Ainoa, mistä tätä mallia voi arvostella on sen hinta. Ansiosidonnainen korvaus näin pitkäksi aikaa on iso investointi perheisiin ja tasa-arvoon. Onneksi siitä seuraa myös säästöjä, inhimillisestä hyvästä puhumattakaan.

Toki kaikille perusteluille voi viitata kintaalla, ja todeta jumalan haluavan naisten olevan kotona tai lasten menevän pilalle kaikkien muiden paitsi äidin hoidossa. Mutta näitä väitteitä ei sitten enää faktoilla kumotakaan.

Ps. Puolueista Kristilliset, Persut ja Keskusta eivät kannata vanhempainvapaiden tasa-arvoa. Äänestämällä vaikutat.