Tietoa mainostajalle ›

26.12.2007

Epämiellyttävä totuus - osa 1

Näin joulun jälkeen ehtii taas kirjoittelemaan. Sörkitäänpä vaihteeksi tabuja. ;)

Nyt seuraa kolmiosainen jatkosarja nimeltä "Miksi kukaan ei kertonut?", jossa käsitellään äitiyden aiheuttamia identiteettimuutoksia näin järki-ihmisen näkökulmasta. En todellakaan puhu mistään babybluesista vaan kriisistä, joka aiheutuu oman olomuodon muutoksesta ja sosiaalisen vaikutusalueen kapenemisesta.

Totean heti alkuun, että toki meitä on moneen junaan ja jotkut ovat heti sinut uuden asemansa kanssa. Ehkä tämä kriisi kuuluukin enemmän meille 30+ äideille, jotka ovat jo ehtineet saavuttaa hiukan statusta yhteiskunnassa ennen esikoisen syntymää. Yhtäkkiä arpa vain on heitetty, kaikki on toisin eikä entiseen ole paluuta. Joudut hyvästelemään itsesi vähintään seuraavaksi vuodeksi, kolmella eri tasolla. Sarja alkaa työ-teemalla, josta jatketaan vapaa-aikaan ja lopuksi käsitellään minä-kuva.

Kriisin ainekset ovat kasassa, jos takana on yli 10 aktiivista vuotta työelämässä vaikka et pitäisikään itseäsi kovin työorientoituneena ihmisenä. Riittää, että olit pätevä ja arvostettu työntekijä, kiinteä työyhteisön jäsen ja pidit työstäsi edes hiukan. Pudotus äitiarkeen on nopea. Ensinnäkin sinut eristetään työyhteisöstä äitiyslomalle. Jo nimi kertoo, että nyt olet Äiti (etkä senior consultant) ja teet
ei-työtä. Tämä uusi toimenkuvasi on nimestään huolimatta palveluammatti isolla peellä ja erona sairaanhoitajiin on vain se, että kolmivuorotyö olisi aivan luksusta, vastuu on suurempi kuin koskaan ja kiitosta ei ole luvassa palkankorotuksesta puhumattakaan. Väitän, että mikään työ ei ole henkisesti yhtä raskasta ja ylitsevuotavaa (en keksinut parempaakaan sanaa) kuin vauvan elossapitäminen (bonusta tyytyväisenä pitämisestä). Et todennäköisesti ole vielä koskaan elämässäsi tuntenut samanlaista täydellistä riittämättömyyden tunnetta, kun välillä "epäonnistut" täysin. Et saa lasta nukahtamaan tai syömään, sinulla ei ole aavistustakaan, miksi vauva karjuu
naama punaisena, et ole taaskaan ehtinyt harjata hiuksia ja aiemmin ihana avotakkakotisi näyttää pakolaisleiriltä. Olet epäinhimillinen, jos hetkeäkään ei kaduta.

Nyt kuuluu kiirehtiä korjaamaan, että mikään työ ei myöskään ole palkitsevampaa, mistä pääsemme asiaan: vauvanhan pitäisi itseisarvollisesti olla tästä kaikesta riittävä kiitos ja palkinto! Totuus on, että vastaan tulee päiviä, jolloin tekisi mieli kertoa kaikille lapsettomille kavereille, että älkää missään tapauksessa tehkö tätä virhettä. Ja juuri silloin, kun haluaisi lahjoittaa jälkikasvunsa kiertävään sirkukseen, joku sukulaismuori yleensä vielä kehottaa nauttimaan elämän ihanimmasta ajasta. Kaikkea kanssa! Järki-ihminen on muutenkin helisemässä tilanteessa, jossa palkka on pelkkää tunnetta. Eikä kukaan ole luvannut, että se on pelkkää onnea.

Hyvät uutiset: työn ilo löytyy itsestään sitten kun tähdet ovat taas oikeassa asennossa ja puuro maistuu. Ja samanlaista mekastusta, suttaamista ja ulvontaa on joka lapsiperheessä, et todennäköisesti tee mitään väärin. Ja järki-ihminenkin oppii käsittelemään tunneskaalojaan.

Tässä kriisissä auttaakin parhaiten vertaistuki. Jos et kuulu siihen ryhmään, joka juoksee kaikenmaailman vauvauinneissa ja muskareissa, soita omalle äidillesi ja kysy millainen itse olit pienenä. Huomaat kaksi asiaa: olet ollut ihan kauhea riiviö (ja saat nyt ansiosi mukaan) ja suurinta osaa epämiellyttävistä tavoistasi ei muisteta.
Skål på den.

- Katja

Ps. En voi edes kuvitella, millaista on oikeiden vaikeuksien kanssa kamppailevilla perheillä. Jos lapsi sairastaa, on huono nukkumaan tai syömään tai ei kehity normien mukaisesti. Jostain niitä voimia silloinkin revitään - kun ei ole vaihtoehtoja! Oikein hävettää välillä kun itse murjottaa jo yhden huonosti nukutun yön jälkeen ja resorit palaa heti kun soseet pärskitään naamalle.

2 kommenttia:

  1. Kommentoin vanhaa merkintää, sillä löysin blogisi vasta tänään Areenalla näkyvän Blogistania-sarjan kautta. Olen aina ajatellut Suomen pitkän äitiysloman olevan yksinomaan hyvä juttu, mutta nyt puheenvuorosi luettuani huomaan, ettei asia olekaan niin yksioikoinen. Ehkä se on monelle 30+-iässä äidiksi tulevalle sittenkin helpompaa, jos työyhteisöstä eristäminen ei kestäkään kuin kolme kuukautta. Sitten saa palata aikuisten arkeen ja joku muu huolehtii lapsesta suurimman osan päivää. Tuo joku muu on omassa asuinmaassani useimmiten oma äiti, anoppi, muu lähisukulainen tai tuttu hoitaja, joka tulee kotiin. Vauvaa ei siis viedä päiväkotiin ennen kuin lähempänä vuoden ikää.

    Kiitos siis uuden näkökulman avaamisesta! :)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...