Tietoa mainostajalle ›

4.3.2016

Pitääxunaina eli asiaa parisuhteesta ja temperamentista

Välillä kadehdin pariskuntia, jonka osapuolet vaikuttavat samanlaisilta. Tiedättekö: sellaisia keskenään synkronoituja, harmonisia ihmisiä, jotka nauttivat samoista asioista ja ovat aina samaa mieltä kaikesta.


Me olemme Koti-insinöörin aivan totaalisen erilaisia ihmisiä. Reagoimme ja käsittelemme monia arjen asioita aivan eri tavoin.

Minun mielestäni
... viikonloppuaamuisin ei pidä olla kiire mihinkään vaikka olisi kuinka hyvä ilma.
... alle puolen tunnin myöhästymisistä ei tarvitse ilmoittaa.
... kämppä ei ole sotkuinen jos vain vaatteita on hujan hajan.
... jos ipana kiipeää puuhun, aikuisen ei tarvitse seistä juurella ottamassa koppia.
... on turhaa yrittää keskustella ihmisen kanssa joka tekee jotain muuta. Hän ei kuule.

Ja mitä pitempään on yhdessä, sen selvemmin tietää jo etukäteen, mistä haloo syntyy. Jotkut asiat eivät vain muutu. Miksi ihmeessä toimimme niin ennalta-arvattavasti?

Aloin pohtia temperamenttia ja temperamenttierojen merkitystä ihmissuhteille pari vuotta sitten kun tajusin, että perheessämme elää erityisherkkiä ja erityisen epäherkkiä.

Herkkyys ei ole ainoa ihmisen synnynnäistä temperamenttia määrittävä piirre vaan niitä on useita, erään tulkinnan mukaan yhdeksän kappaletta. Näitä tempperamentteroja voi havainnollistaa duuniprojektiani varten tehdyllä työkalulla.

Me satumme sijoittumaan janan ääripäihin monessa muussakin piirteessä kuin herkkyydessä - kuten rytmisyydessä, aktiivisuudessa ja intensiivisyydessä.

Olen epärytminen ja krooninen myöhästelijä. Ajantajuni ei ole niitä parhaimpia. Minulle tulee aamun minuuttien vieriminen melkein yhtä suurena yllätyksenä kuin Skidille. Hyvin järjestelmällinen Koti-insinööri pitää toimintaani lähinnä sekavana hutilointina. Toisaalta temponi on paljon rauhallisempi kuin kyseisen sähköjäniksen.

En tiedä, onko kateuteen mitään todellista aihetta. Ei elämä samankaltaisen ihmisen kanssa välttämättä ole yhtään sen helpompaa. On ehkä helpompi kasvattaa lasta, joka toimii samalla tavalla kuin itsekin, mutta parisuhteessa ja erityisesti vanhemmuudessa on myös etua siitä, että reaktioissa on valinnanvaraa. Ehkä.

Vaikka temperamenttiaan ei voi muuttaa, käytöstään voi. Lähtöruutun pääsee kun tunnistaa ne omat piirteensä ja motivoituu itsensä kehittämiseen. Ei pienestä henkilökohtaista tulostavoitteesta haittaakaan ole.

Parisuhde hyvin erilaisen ihmisen kanssa voi onnistua kunhan toisen piirteet hyväksyy ja ymmärtää että luontaisissa toimintamalleissa ei ole kyse tahallisesta kiusaamisesta. Molemmilla on oikeus olla sellaisia kuin ovat mutta nähdäkseni molemmilla on myös velvollisuus käyttäytyä niin, että suhde toimii. Siihen sillä tahtomisella varmaan viitataan.

Olisi kiva kuulla tarinoita perheistä, joissa on hyvin erilaisia persoonia. Oletteko osanneet kääntää temperamenttierot vahvuudeksi?

31 kommenttia:

  1. Sä kuulostat mun mieheltä… :D Meillä on juuri tuota erirytmisyyttä ja ehkä myös herkkyysero, jollain tavalla ollaan myös hyvin samanlaisia. Tuntuu, että vasta nyt kymmenen vuoden jälkeen olen hyväksynyt erilaisuutemme ja saanut rauhan, mies on ollut paljon fiksumpi tässä suhteessa ja antanut minun olla aina omanlaiseni. Pahimmin erot hankasivat vauva- ja pikkulapsivuosina, erokin oli muutamaan otteeseen lähellä. Parhaiten meillä vieläkin pyörii perheralli, kun vain toinen vanhemmista sitä pyörittää, jos ollaan molemmat säätämässä, tulee aika helposti kitkaa. Eli meillä on selkeä työnjako, ollut ihan alusta asti esimerkiksi lasten kanssa. Toinen vie ja toinen hakee, viikonloppuaamuisin nukutaan vuorotellen pitkään. Säännöllisesti tehdään mummolareissuja niin, että toinen vanhemmista jää kotiin nauttimaan yksinelosta. Tiedän, että tämä ei varmasti toimisi kaikissa perheissä, meillä sen sijaan molemmilla iso tarve omaan rauhaan ja aikaan, joten meille tämä ratkaisu on ihan täydellinen. Toki vietämme myös aikaa kaikki yhdessä. Toinen lapsista selkeästi enemmän isänsä temperamentilla, toinen minun. Heitäkin on vanhempien helpompi ymmärtää, kun on kokemusta aikuisesta versiosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole eka kerta kun mun sanotaan kuulostavan mieheltä. :D

      Meillä ipanoissa sama tilanne: mä olen aina kokenut että Snadin kanssa on paljon helpompaa toimia.

      Hyvä, että ootte löytäneet tuon tavan saada omaa rauhaa! Mä haluan tehdä asioita myös kaikkien kanssa kahdestaan vaikka se joidenkin mielestä kuulostaa omituiselta. Pystyn paljon paremmin keskittymään siihen yhteen ihmiseen kuin neljään.

      Poista
  2. Juuri tänä aamuna tuli pieni konflikti isännän kanssa, se kun lukee lehteä niin ei näe eikä kuule ympärillään tapahtuvaa... Erilaisuus on kyllä vähän rasittavaa, mutta niin olisi se jatkuva samanlaisuuskin, että molempi parempi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taito sulkea muu maailma ulkopuolelle on avokonttorissa sairaan kätevä. Ja toki himassakin. ;)

      Poista
  3. Meilla on pitkalti samanlainen temperamentti mutta kulttuurin muovaamat kaytösmallit ovat erilaisia. Vuosien aikana niihin on totuttu, molemmat tietaa mitka asiat on toiselle herkkia eika puutu niihin, molemmat on joutuneet muokkaamaan hieman omia 'ei kun mina oon aina tehnyt nain' asenteita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kompromissien tekemistä pitäisi opettaa peruskoulussa. :)

      Poista
  4. Mun miehelle tulee edelleen joka aamu yllätyksenä, että 10 minuuttia ei riitä suihkuun, laittautumiseen ja etenkään lapsen ja toppahaalarin yhdistämiseen. Toisaalta samalla ihmiselle tulee yllärinä myös, että joka päivä tulee nälkä, ja jos ei ole ostanut ruokaa kaappiin, sitä ei siellä ole. Välillä mä vaan kelaan, että miten se ei voi oppia? Että ihan varaisi vaikka kellosta vartin enemmän aikaa. Vai haluaako se sittenkin sellasta häsäämistä, ja varman myöhästymisen?

    Mä ne voi sietää myöhästymistä, kun on muiden ihmisten aika kyseessä. Asuin taannoin junaradan varrella ja huomasin, että osa kavereista oli aina myöhässä, mitä ikinä sovittiin. Itse olin tähdännyt junaan, jolla varmasti kerkeää. Tuli vähän semmonen fiilis, että taidanpa sitten itsekin lähteä junalla, joka mulle sattuu sopimaan.

    Vuodet miehen kanssa on myös karaisseet mua. Ehkä huonolla tavalla, mutta ainakaan uhriksi en ole ryhtynyt. Annan hänen kantaa seuraukset töpeksinnästään, enkä tee niin kuin äitinsä, joka vieläkin siivoaa miehensä sotkuja. Sama kovuus ulottuu näköjään myös työhöni: jos olen riittävän monta kertaa sanonut asiakkaalle, että projekti kannattaa/pitää/täytyy aloittaa tiettyyn päivään mennessä, eikä asiaan mitenkään reagoida, annan asian olla. Sitten kun se aloitetaan myöhässä, emme jousta kuin vähän, tai todella isolla rahalla. Jos ei kelpaa, annamme maailman romahtaa. Sitäkin on tapahtunut.

    Kamalaa huomata tämä julmuus ja välinpitämättömyys, mutta en usko, että marttyyrilampaana olisin enää toimintakykyinen.

    Disclaimerina todettakoon, että rakastan miestäni ja autan häntä kyllä välillä. Hän tietää sen, vaikken ääneen sitä lausukaan. Ja on kiittänyt siitä, ettei olla myöhästytty lentokoneesta (miten muuten muut myöhästelijät sen muuten tekee, jos ei ole piiskaajaa vieressä?).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin ymmärrän sun miestä. On todella hämmentävää että joka aamu on sama juttu että siihen makoiluun ei oikeastaan ole aikaa. :D

      Ystävien kautta vasta tajusin että on olemassa ihmisiä, jotka hermostuvat minuutinkin myöhästymisestä.

      Elämä koululaisen kanssa olikin ihan shokki: aikaisemmin päiävkotiin pystyi menemään "sitten kun ehditään" -aikataululla mutta hemmetti tämä peruskoulu ei jousta yhtään. Kasin aamut on edelleen murhaa.

      Poista
    2. Hei anonyymi: mun mielestä sä et todellakaan ole julma etkä välinpitämätön. Kyllä aikuisen ihmisen täytyy itse ottaa vastuu omista asioistaan, sekä sun miehen että asiakkaiden. Mä itse toimin samoin, en mä rupea aikuisen ihmisen äidiksi.

      Ja sitten Katjan kysymykseen: Mun miehellä ja mulla on aivan eri temperamentit. Esimerkiksi mä oon aina ajoissa, mies vähintään vartin myöhässä, mä laitan tavarat omille paikoilleen käytön jälkeen heti, miehen jäljiltä ruokapöydässä on asunut vasara, porakone ja ruuviväännin useamman kuukauden, vuorokausirytmit on ihan eri; mä oon aamuvirkku ja mies iltavirkku... Lasten myötä miehestä on tullut hieman järjestelmällisempi ja johdonmukaisesti, kaaos kun jää hänen hoidettavakseen, on tajunnut, että sitä voi vähän yrittää hillitä. Välillä tulee sanomista, mutta 15 vuoden aikana on kummasti oppinut tekemään kompromisseja.

      Poista
    3. Ano tässä vielä hei. Pakko lisätä, että mä itse rakastan nukkumista ja oon aivan ehdottomasti illanvirkku. Mutta juuri siksi pakotan itseni riittävän ajoissa aamulla ylös, jotta aamuista ei tulisi vielä kamalampia kuin ne jo valmiiksi on. Väsymykseen yhdistetty kiire on jotain aivan kamalaa. Inhoan myös sitä tilannetta, että palaveriin joutuu juoksemaan, jolloin viimeiset soijat saa pyyhittyä naamalta palaverin päättyessä.

      Poista
  5. Meillä on määritelty tarkkaan se haluanko että paikalla ollaan AJOISSA (= väh. 10 min ennen toivottua kellonaikaa) vai AJALLAAN (=juna-asemalla niin että ehtii nippa nappa juosta junaan ennen kuin se lähtee) Minä olen kaikkialla ajoissa TM ja mies kaikkialla ajallaan TM, ja varsinkin kotoa lähtemisissä tämä ero korostuu hermoja kiristävästi. Samoin mielestäni päivä on lähes heitetty hukkaan jos aamulla nukutaan yhdeksään, mieheni mielestä mikään aktiviteetti ei saisi alkaa viikonloppuna ennen puolta päivää. Myös kotikulttuureista johtuvat ruoka-aikaerot raastavat aika ajoin hermoja, mielestäni ihminen ei vain yksinkertaisesti pärjää aamiaisella, kevyellä lounaalla, teellä (sinänsä ateria, mutta ei ruokaa) sinne iltaseitsemän illalliseen asti.

    11 vuotta kohta kompromisseja erilaisien rytmien ja temperamenttien kanssa, viimeiset viisi vuotta myös tuon "tuplana kaikki" lapsen kanssa, joka on tuplasti haahuilevampi kuin isänsä ja tuplasti kärsimättömästi kuin äitinsä.

    Jotenkin tää silti vaan toimii :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Camilla sä olet Koti-insinöörin kopio! Mutta toimiihan se jos sen laittaa toimimaan ja osaa ottaa puheelksi jos joku piirre rasittaa liikaa.

      Poista
  6. Meillä minä olen pikkutarkka + erityisherkkä ja mies suurpiirteinen + erityisen epäherkkä. Minä teen asiat "jos jotain tekee, niin miksei tee kunnolla"-tyylillä ja mies "tekee ensin ja miettii vasta sitten" ja "kunhan on jotenkin tehty"-tyylillä. Törmäyskursseille ajaudutaan arvatenkin aikaajoin, etenkin väsyneenä (minä) ja nälkäisenä (mies). Vaikka nämä luonne-erot ärsyttääkin niin kyllä niitä myös arvostaakin. Mies arvostaa sitä että minun ansiosta asiat tulee hoidettua. Minä taas huolehtimiseen ja etukäteen stressaamiseen taipuvaisena saan rauhan itselleni kun kerron huolistani miehelle ja tiedän että hän takuuvarmasti sanoo että turhaan stressaat, kaikki menee hyvin. Meillä samanlainen huumori, kiinnostuksen kohteet ja arvomaailma (suvaitsevaisuus, liberaalisuus, toisten auttaminen jne) yhdistää ja pitää yhdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoititko meistä? :D

      Poista
    2. Tämä asetelma on meillä toisin päin. :) Liittyykö tää vakka kantensa valitsee -sananlasku jotenkin tähän??

      Poista
    3. Nokun mäkin aloin tätä miettiä syvällisemmin tossa ruokaa laittaessani.. Onko oikeasti edes pareja, jossa molemmat on ihan samaa maata? Vaikka ulkopuoliselle jotkut saattaa vaikuttaa toistensa kopioilta, olen varma, että kyllä ne salamaniskut jostain saadaan aikaan siellä neljän seinän sisällä. Ei kai ketkään voi kaikessa olla niin samoilla linjoilla?? Mut hienoahan se on, että ihmisissä on eroja! Kyllä ois meno aika harmaata, jos kaikille kävis kaikki :D
      2.ano

      Poista
  7. Hih, meillä ollaan tuon edellisen anonyymin kanssa samanlaisia mutta päinvastoin. Minä olen se huithapeli ja mies tarkka. Hän stressaa jos kysyn että kutsutaanko kavereita kylään lyhyellä varoitusajalla, koska hänen mielestään meillä pitää olla sellaisessa tilanteessa olla yhtä siistiä kuin asuntonäytöissä. Itse en stressaa tällaisella asialla ollenkaan, koska kyllähän mun kaverit tietää miten sekanen mä olen - ne olis epäluuloisia jos meillä olis liian siistiä :D Miehen kavereita varten sitten siivotaan (hän siivoaa) vähän tarkemmin. Kaikki lähdöt jonnekin pidemmälle on ihan painajaisia. Mä annan miehen pakata oman laukkunsa ja saa sitten painua miesluolaansa loppuajaksi koska en kestä kun se hengittää niskaan että onko kaikki varmasti pakattu ja mukana ja kato nyt kelloakin. Sitten taas ollaan monessa asiassa samanlaisia, että viikonloppuisin on kiva herätä aikaisin ja lähteä vaikka uimahalliin tai Huimalaan niin että ollaan suunnilleen ekoja ovella jotta olisi vähemmän porukkaa. Kumpikaan ei tykätä olla myöhässä - ollaan oltu joskus bileissä ekoja vieraita niin että isäntäväki on suunnilleen vielä suihkussa (miksi kutsua ihmisiä viideksi jos ei ole itse viideltä valmis, kysyn ma?? Nykyään oletuksena tuntuu olevan että kaikki on kuitenkin vähintään tunnin myöhässä) Mies on myös tosi tarkka kaikessa asentamisessa ja rakentamisessa että kaikki menee kerralla oikein. Mä hutiloin ja sit korjaan. Saan vieläkin tasaisin väliajoin kuulla kuinka sain naistenlehden tilauslajhana sellasen sääaseman jossa kello ja lämpömittari ja mitä kaikkea, ja tungin sen jalkaansa väärinpäin eikä sitä enää saanut pois, ja se sääasema ei koskaan pysynyt pystyssä eikä sillä tehnyt yhtään mitään. Kokosin kerran myös yhden Ikean hyllystön päin honkia ja miehen piti se rakentaa alusta asti uudelleen seurustelun alkuaikoina, jolloin tää oli vielä sen mielestä söpöä (ei ole enää). Nykyään annan sen suosiolla koota kaiken.
    Että hyvin ollaan opittu luovimaan näissä erilaisuuksissa, ja toisaalta lähennyttykin (kompromissit, kompromissit) monissa asioissa. En tiedä pysyisikö talo pystyssä jos mulla olis samanlainen mies kun itse olen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, tämä kuulostaa tutulta! Meilläkin on onneksi tuo unirytmi suht sama, se vielä puuttuisi että oltaisiin aivan eri aikaan hereillä.

      Poista
  8. Jees. Mies temperamentiltaan huomattavasti hitaampi ja kärsimättömämpk (eikö olekin omituinen yhdistelmä?) kuin minä joka toimin nopeasti mutta jaksan myös odotella. Särmät ovat hioutuneet kummastakin tässä 25v yhteiselon aikana (alkuaikoina riitaa tuli esim. aiitä kunmkysyin jotain ja mies jäi miettimään eikä vastannut mitään :-D luulin ettei vain huvita vastata).

    Lapsiakin kun on kolme niin esikoinen on aivan kuin isänsä tekemisissään,paitsi kärsivällisempi. Keskimmäinen on vähän keskitiennkulkija tässäkin, nopeampi mutta ei niin kärsivällinen ja kuopus on sitten se haastavinnyhdistelmä: nopea ja kärsimätön! Kääksis. Mies ei pysy perässä 9-vuotiaan tekemisissä ja kun kaiken tekee nopeasti niin aina onntylsää odottaa muita. Ja jonotustilanteet ovat edelleen vaikeita hänelle.

    Suosittelen kaikki Liisa Keltikanfas-Järvisen Temperamentti-kirjoja, itselleni ainakin selkeni paljon juttuja miehestäni ja esikoisestani :-).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, on jotenkin todella raskasta joutua lasten kautta kohtaamaan omat huonot puolensa. :) Komppi Keltikangas-Järviselle!

      Poista
  9. Me ollaan molemmat aika huonoja ajan kanssa, sillä erotuksella, että mä ole töissä tosi hyvä järjestelijä, vaikka kotona kaikki ei aina mene kuin muumilaaksossa. Me erotaan kuitenkin siinä, että missä minä alan järjestellä vaikka lomalle lähtöä viikkoa ennen, mies tekee sen kaiken kaksi päivää ennen. Sitten se tuskaisena valittaa, että miten mä voin olla niin rauhallinen... Tästä huolimatta mulle tulee aina viime hetken paniikki, ja sitten mies odottaa jo takki päällä mun jokaista liikettä huokaillen. Vuosi vuodelta totutaan toistemme erilaisiin valmistelurytmeihin paremmin, mutta jos vain voidaan yritetään välttää pahimmat pakkauskonfliktit sillä, että lähdetään eri päivinä. Kuulostaa rajulta, mutta useinmiten me suunnataan lomalle mun kotimaahan, joten lähtöpäivällä ei niin ole väliä ja että mennäänkö samassa koneessa :)

    Muutama viikko sitten Salamatkustajan Satu sanoi, että lomailussa matkaaminen on heidän parisuhteen heikko lenkki. Meille se on pakkaaminen: jos jotenkin päästään kaikkien taistojen jälkeen kentälle ja samaan koneeseen, on kaikki taas hyvin. Sattuneesta syystä tää elämä on viime vuodet ollut yhtä matkaamista.

    Kun ei ole lähipäiville matkoja, toimitaan me aika samalla rytmillä. Välillä käydään lomilla yhden ystäväpariskunnan kanssa, joilla on vielä paaaljon joustavampia aikakäsitys. Niiden odottaminen on mulle kuin terapiaa. Suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, kontrastiystäviä pitäis olla jokaisella. Auttaa moneen ahdistukseen kun huomaa että ei meillä esim kovin sotkuista olekaan. :)

      Poista
  10. Ihan uteliaisuudesta on pakko kysyä, että miten myöhästelijät sitten kuitenkin ehtivät työhaastatteluun, junaan, lentokoneeseen tms.? Okei, ehkä kaikki ei ehdikään. Mutta empiirisen kokemukseni mukaan aika moni kuitenkin.

    Sitten kun on kyseessä ystävän tapaaminen, ei enää ehditäkään. Miten tästä voi vetää muita johtopäätöksiä kuin että kyse on sittenkin priorisoinnista ja asioiden tärkeydestä..?

    Ihan vilpittömästi kyselen, kun en tajua. Ystävät on mulle kuitenkin ihan älyttömän tärkeitä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ei tosiaan ehdikään! Noista pakkonakeista joutuu ihan tosissaan stressaamaan ja laittamaan tuplaherätyksiä. Yleensä mulla on kello n. 5 minsaa edellä.

      Yhtä lailla kuin työpaikaksi usein valikoituu paikka, jossa on liukuva työaika myös kavereiksi tulee ihmisiä, jotka eivät hermostu liukuvasta treffiajasta.

      Poista
    2. Mä rauhotan pari tuntia ennen lähtöä, jos on oikeasti ihan pakko olla ajoissa. Ne tilanteet siis yleensä stressaa paljon, joten tarviin semmosen mielentilan, et nyt hoidan kaiken ihan rauhassa. Sit niiden parin tunnin aikana hoidan kaiken sen säädön, johon normaalisti menee puoli tuntia (suihku+pukeminen+ruokailu+laittautuminen+pakkaaminen). Mutta mulla ei oo mikään maailman paras keskittymiskyky, niin toi parin tunnin rauhotus toimii vaan, jos mulla on joku jännittävä tilanne edessä. Muuten alan häärimään jotain muuta ja lopulta onkin enää se 25 minuuttia aikaa hoitaa puolen tunnin asiat ;D

      Poista
  11. Meillä elää yksi erityisherkkä perfektionisti (minä), yksi happy-go-lucky hengailija (mies), yksi superenerginen ja jatkuvasti virikkeitä tarviva taapero ja yksi toistaiseksi arvoitus (vauva 3kk). Ei oo aina helppoa olla se porukan herkkis, varsinkin kun mies ja esikoinen rakastaa vauhdikkaita leikkejä. Tasoitan omaa päätäni vetäytymällä välillä vessaan/suihkuun/kauppaan tms. Välillä esikoisen tulinen uhma saa mutkin suunnilleen savuamaan korvista, se on ehkä tässä meidän tempperamenttisekoituksessa hankalinta. Kun oma hermo alkaa pettää, haluaisin vetäytyä, mutta kun lapsi ei anna niin tunnen itseni ihan nurkkaan ajetuksi eläimeksi o.O

    Miehen kanssa näkemykset eroaa lähinnä siinä, mikä on liikaa tavaraa ja liikaa sotkua ja kuinka tehokkaasti asioista pitäisi tehdä päätöksiä. Mies kyllä siivoaa paljon ja on päävastuussa meillä mm. pyykkäyksestä, mutta joissain asioissa meillä kinataan jatkuvasti. Mies ei esim. häiriinny yhtään siitä, että parisängyn patja roikkuu miten sattuu tai lakanat on päin hanuria/puuttuvat kokonaan. Jos lakanoiden vaihto olisi miehen vastuulla, ne vaihdettaisiin varmaan kolmesti vuodessa :D Tavaroiden keruuseen liittyen miehellä on yksi huone täynnä musiikkia (harrastaa dj-hommia). Monet ihmettelee, miksi mies saa oman harrastehuoneen sillä kustannuksella, että meidän parisänky on olkkarissa, mutta se on mulle elintärkeä tapa sopeutua toisen elämäntyyliin. Levyhuone on miehen valtakunta ja minä en puutu millään muotoa sen järjestykseen tai valtaisaan tavaramäärään (tyyliin lattiasta kattoon). Oon oppinut tosi tehokkaasti sulkemaan koko huoneen mielestäni. Jos kaikki kamat olis olkkarissa, saisin varmaan hermoromahduksen :D

    Vaikka me ollaan tenpperamenteiltamme tosi erilaisia, ollaan pyritty sopeutumaan toistemme oikkuihin ja hiomaan omiamme. Minä oon vähitellen vähentänyt neuroottisuuttani, mies opettelee luopumaan tavaroistaan ja jos jokin kotityö on semmonen "tää on pakko tehä näin" nii sitten asianosainen tekee sen itse niin. Lapsen kanssa oon todennut että isi saa hoitaa riekkumisen, minä sitten teen muuta :) Saa nähä, mitä tuo nuorimmainen vielä tuo tempperamentillaan tähän meijän perheeseen :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ymmärrän hyvin tuon harrastehuoneen! Meillä on ihan käytännön pakkokin pitää rumpali desibelioven takana. :)

      Mutta hienoa että olette löytäneet noita kompromissejä. Vaikka mä olen erityisen epäherkkä (erityisesti sosiaalinen silmäni on semisokea) kaipaan omaa aikaa ja on tosi tärkeää huomata että toinen ottaa sen vakavasti. Joskus sitä tarvitsee kyllä vähän alleviivata että hei minä en haluaisi tätä näin mutta kun on sulle tärkeää niin en aio ruveta kinaamaan. :)

      Poista
  12. Auts. Nää jutu osuu niin oikeaan. Meillä myös mies suurpiirteinen ajan ja tavaroidensa kanssa, vaikka ihan oiekasti kyllä jopa työsketelee insinöörinä, ja työ vaatii pikkutarkkuutta ja keskittymistä... Minä taas haluan tehdä asiat ajallaan ja mieluusti vähän etukäteen:-) Ja tavarat aina omille paikoilleen. En kestä, kun mies kyselee esim. saksien olinpaikkaa (aina). No ne on tietysti siellä missä kuuluukin ja missä ne on aina ollut. Eletään pikkulapsi ja vauva-aikaa, joten ristiriitoja on kyllä tullut viime vuosina ihan tarpeeksi, mutta täytyy kai vaan yrittää ymmärtää ja muistaa toisen olevan vain oma itsensä eikä tosiaan tekevän kiusaa. Lasten temperamentit ovat vielä vasta paljastumassa, joten jännityksellä odotan mitä heistä paljastuu ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei tässä tulikin hyvä pointti! Työminä ja kotiminä on eri asiat! Töissä on opeteltu / omaksuttu rooli, kotona voi (ainakin toivon) olla se mikä on. Mä joudun töissä skarppaamaan aikataulujen kanssa ja olen kehittänyt luontaista suurpiirteistä minäni peitoksi työkaluja joilla pidän homman hallinnassa. Kotona voi sitten hellittää.

      Poista
  13. Haluaisin tuoda tähän tuon toisen näkökulman, johon viittasit: jos suhteen osapuolet on luonteeltaan ihan samanlaisia ja aina samaa mieltä kaikesta (kuten meillä), on siinä vaarana, että suhde vähän "lässähtää" ja muuttuu jotenkin latteaksi. Siinä sitten joutuu tekemään työtä ja näkemään vaivaa, että kipinä ja mielenkiinto säilyy. Ei sellainen välttämättä ole helppo tai ainakaan kadehdittava suhde, ja minua taas jotenkin kiehtoo ajatus puolisoiden erilaisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä näkökulma kyllä - jokaisessa suhteessa on ihan omat riippansa. Tosin kyllä se suhde taitaa lässähtää aina, oli sitten kombi mikä hyvänsä. :) Ja silloinkin mitataan tahtomista.

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...