En yleensä kerro eroasumisjärjestelyistämme, ellei joku sitä erikseen kysy. Selittäminen on vaivalloista. Verrattaen harvinainen systeemimme, jossa aikuiset asuvat vuoroviikoin yksiössä ja vuoroviikoin lasten kanssa, herättää poikkeuksetta ihmetystä: lasten kodin vaihtaminen vuoroviikoin on selkeä konsepti, mutta kun vaihtajiksi muuttuvat aikuiset, pakka sekoaa.
Mutta! Kun juttelin belgialaisen ystäväni kanssa tästä mallista, hän totesi ykskantaan, että aivan, birdnesting. Ja sehän se on, linnunpesä! Poikaset karjuvat pesässä ja vanhemmat lehahtavat paikalle vuoron perään. Tämä on maailman helpoin selitys. Ja ilmeisesti ihan tavallista muualla maailmassa.
Toinen usein esitetty kysymys tietenkin on, että miten linnunpesämallimme voi toimia? Vastaan yleensä, että todella paljon paremmin kuin avioliitto ja yhteisasuminen, joista kumpaakaan elämääni enää tuskin tulee, vaikka vakituisia miesseuralaisia varmasti tuleekin. Ydinperheen edut ovat aina olleet mielestäni liioiteltuja.
Kaikki on motivaatiosta kiinni: me halusimme saada tämän linnunpesämme toimimaan ja se toimii. Me emme riitele siivouksesta, jätä jääkaappia viinittömäksi ja pyykkivuoria peräämme, joustamme vaihtopäivissä, jos tarvitaan, ja lapsia saa luonnollisesti tavata myös toisen vanhemman viikolla. Koira pyörii kummassakin taloudessa kuin kotonaan. Voimme edelleen jakaa ruokakulut lapsiviikoilta keskenämme. Erityisen kivaa tässä onkin se, että mielestäni meillä on enemmän perheen tunnetta kuin koskaan aiemmin. WhatsApp-ryhmämme laulaa edelleen aikatauluja, urheilutuloksia ja muistettavia asioita. Ajatus siitä, että perheemme olisi jotenkin hajonnut, on virheellinen ja pitää paikkansa vain ajattelijan omassa päässä.
Linnunpesän suurin haaste lienee, että se vetää vessasta perinteisen avioeron konseptin. Totta kai olisi ollut helppo paiskata ovi kiinni ja todeta eksälle, että huku järveen ja jutellaan lakimiesten välityksellä loput – mutta kun se ei ollut pakollista tai tarpeellista niin miksi olisin niin tehnyt. Asiat menivät niin kuin menivät. Teimme virheitä, koska olemme ihmisiä. Nyt yritämme välttää niitä, koska olemme ihmisiä. Kannustan ihan kaikkia hylkäämään ajatuksen siitä, että avioero olisi henkilökohtainen epäonnistuminen, jota kuuluu hävetä maailman tappiin. Jos parisuhde ei kestä ajasta ikuisuuteen niin se oli sitten sellainen lyhyempi parisuhde. Niitä on ihan muutaman tunnin mittaisiakin (ja aivan mahtavia sellaisia).
Minusta me olimme kersoille velkaa sen, että säilytämme juuri sen, mikä oli säilyttämisen arvoista: sen tutun pesän ja luoton siihen, että pyrähdämme pakastepizzat nokassa mestoille aina perjantaisin. Tällä siis mennään toistaiseksi. Tsirp tsirp vaan.