Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elämä on. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elämä on. Näytä kaikki tekstit

16.7.2022

Sitä kutsutaan linnunpesäksi!


En yleensä kerro eroasumisjärjestelyistämme, ellei joku sitä erikseen kysy. Selittäminen on vaivalloista. Verrattaen harvinainen systeemimme, jossa aikuiset asuvat vuoroviikoin yksiössä ja vuoroviikoin lasten kanssa, herättää poikkeuksetta ihmetystä: lasten kodin vaihtaminen vuoroviikoin on selkeä konsepti, mutta kun vaihtajiksi muuttuvat aikuiset, pakka sekoaa. 

Mutta! Kun juttelin belgialaisen ystäväni kanssa tästä mallista, hän totesi ykskantaan, että aivan, birdnesting. Ja sehän se on, linnunpesä! Poikaset karjuvat pesässä ja vanhemmat lehahtavat paikalle vuoron perään. Tämä on maailman helpoin selitys. Ja ilmeisesti ihan tavallista muualla maailmassa. 

Toinen usein esitetty kysymys tietenkin on, että miten linnunpesämallimme voi toimia? Vastaan yleensä, että todella paljon paremmin kuin avioliitto ja yhteisasuminen, joista kumpaakaan elämääni enää tuskin tulee, vaikka vakituisia miesseuralaisia varmasti tuleekin. Ydinperheen edut ovat aina olleet mielestäni liioiteltuja.

Kaikki on motivaatiosta kiinni: me halusimme saada tämän linnunpesämme toimimaan ja se toimii. Me emme riitele siivouksesta, jätä jääkaappia viinittömäksi ja pyykkivuoria peräämme, joustamme vaihtopäivissä, jos tarvitaan, ja lapsia saa luonnollisesti tavata myös toisen vanhemman viikolla. Koira pyörii kummassakin taloudessa kuin kotonaan. Voimme edelleen jakaa ruokakulut lapsiviikoilta keskenämme. Erityisen kivaa tässä onkin se, että mielestäni meillä on enemmän perheen tunnetta kuin koskaan aiemmin. WhatsApp-ryhmämme laulaa edelleen aikatauluja, urheilutuloksia ja muistettavia asioita. Ajatus siitä, että perheemme olisi jotenkin hajonnut, on virheellinen ja pitää paikkansa vain ajattelijan omassa päässä.

Linnunpesän suurin haaste lienee, että se vetää vessasta perinteisen avioeron konseptin. Totta kai olisi ollut helppo paiskata ovi kiinni ja todeta eksälle, että huku järveen ja jutellaan lakimiesten välityksellä loput – mutta kun se ei ollut pakollista tai tarpeellista niin miksi olisin niin tehnyt. Asiat menivät niin kuin menivät. Teimme virheitä, koska olemme ihmisiä. Nyt yritämme välttää niitä, koska olemme ihmisiä. Kannustan ihan kaikkia hylkäämään ajatuksen siitä, että avioero olisi henkilökohtainen epäonnistuminen, jota kuuluu hävetä maailman tappiin. Jos parisuhde ei kestä ajasta ikuisuuteen niin se oli sitten sellainen lyhyempi parisuhde. Niitä on ihan muutaman tunnin mittaisiakin (ja aivan mahtavia sellaisia). 

Minusta me olimme kersoille velkaa sen, että säilytämme juuri sen, mikä oli säilyttämisen arvoista: sen tutun pesän ja luoton siihen, että pyrähdämme pakastepizzat nokassa mestoille aina perjantaisin. Tällä siis mennään toistaiseksi. Tsirp tsirp vaan. 

23.1.2022

Agenttijärjestö goes työelämä


Snadi tuli aamulla viereen pötköttämään. Hän ei höpissyt omaan iloiseen tapaansa vaan huokaisi syvään. Kysyin tietenkin, että mikäs nyt on.

– Agenttijärjestössämme on kapina.
– Ahaa. Mistä kapina on saanut alkunsa?

Kuuntelin puolisen tuntia monimutkaista tapahtumavyyhteä, joka oli alkanut siitä, että 10-vuotiaista koostuvan agenttijärjestön pääjohtajan tekemä sisäinen ylennys oli johtanut ei-toivottuun käytökseen ylennetyn henkilön osalta: hänelle oli valta kihahtanut tupsupipoon ja henkilö oli alkanut käyttäytyä aika ikävästi muita jäseniä ja myös järjestön perustajaa kohtaan ja alensi mm. pääjohtajan. Mikä tietenkin oli virhe, koska pääjohtaja ei katsellut hyvällä tätä käytöstä vaan alensi hänet takaisin aloittelijatasolle, mistä vallanhimoinen agentti vastasuivaantui ja aikoo nyt perustaa oman järjestön. 

Huh. Aikamoista valtapeliä. Koska Snadi oli ylennetty järjestön varajohtajaksi (ilmeisesti sitouttamissyistä), hän koki asemansa raskaaksi. 

– Onko työelämä tällaista, hän ähki.

No, hyvin pitkälle. 

On pomoja, jotka saattavat joskus toimia hölmösti ja jättää sotkun varajohtajan hoidettavaksi.

On vaikeita tyyppejä, joista ei pääse eroon. 

On sitouttamisyrityksiä, jotka menevät poskelleen. 

On naurettavia valtapelejä, jotka vain karkottavat työntekijät.

Yhtä kaikki ongelma on sama: tilanne täytyy ratkaista jollain tavalla. Sillä jos ei ole itse ratkaisemassa sitä, asia ratkeaa muulla tavoin, hallitsemattomasti. Nostin esiin myös uhkan, jossa tämä kapinallinen liittyy kilpailevaan agenttijärjestöön ja paljastaa kaikki heidän strategiset kilpailuetunsa vastapuolelle. Snadi kalpeni ja sanoi, että hänen täytyy heti ilmoittaa pääjohtajalle tästä skenaariosta. Sanoin, ettei todennäköisesti ole kiire, koska kapinallisagentti ei selvästikään ole ajatellut tehdä vallallaan muuta kuin sekoilla. Jos hän olisi ajatellut rationaalisesti, hän olisi ymmärtänyt, että toiminnallaan vain karkottaa muut, jolloin hän olisi lopulta vain ns. king of ashes.

Pohdiskelimme vaihtoehtoja. 

Kapinallisagentin hillitsemiseksi pitäisi tietää, mikä muu häntä motivoisi kuin valta, jota hän ei selvästikään osaa käyttää. Raha? Snadi mietti, että hän ja agenttitoverinsa voisivat piirtää seteleitä, joilla kapinallinen lahjotaan takaisin ruotuun. Nostin esiin ongelman terroristien kanssa neuvottelemisesta. Lisäksi täytyy miettiä johtajuutta: voiko tällaisen loose cannon -käytöksen jättää huomiotta ja mitä jos kapinallinen villiintyy uudelleen? Vaikea tilanne. Kepin ja porkkanan annostelu on aina ollut haastavaa. Snadi ei pitänyt keppiajatuksesta lainkaan, joten päädyimme etsimään muita keinoja.

Ulkopuolisen konsultin roolissa ehdotin, että tarkastelisimme rakenteita. Jospa järjestön (kaikella kunnioituksella pääjohtajaa kohtaan) sattumanvaraisen, vesiputousmallisen ja konflikteja aiheuttavan valtahierarkian voisi purkaa tai ainakin jossain määrin selkeyttää ja demokratisoida yhteisten sääntöjen avulla. Lisäksi järjestön hiukan sotaisan mission voisi suunnata vaikkapa rauhanturvaamiseen tai muuhun vähemmän triggeröivään toimintaan – toki tällöin tietysti pitäisi pystyä osoittamaan ulkopuolinen uhka tai purpose, joka saisi omat rivit tiivistymään. 

– Mutta kuka tuohon pystyy?
– Kaikki alkaa johdon sitouttamisesta. Jospa varajohtaja uskaltaisi käyttää ääntään ja ehdottaa uutta strategiaa pääjohtajalle?

Neuvottelut ovat nyt käynnissä. 

Työelämä best.

14.4.2021

Miltä ero tuntuu? Klikinsäästäjä: ihan kaikelta



"Ettehän te nyt voi erota!" 

Kun kerron erostamme, yleisin reaktio on tämä. Mitäpä siihen sanomaan. No, kyllä me voimme. 

Toinen yhtä vaikea kysymys on, milloin teimme päätöksen.

Vastaan yleensä, että joskus kesällä 2019. Otin sormukset pois jo monta vuotta sitten, en tarkalleen muista milloin. Eropaperit sentään muistan, sillä printtasin 15. hääpäivänä, joka näin jälkikäteen kuulostaa dramaattisemmalta kuin olikaan. Se vain sattui olemaan juuri se päivä, kun istuin taas yksin kotona ja mietin, pitäisikö tähän päivään kuulua jotain muitakin tunteita kuin jatkuvaa pettymystä ja epätietoisuutta siitä, olenko olemassa vai en. Tiedostin vain, että minun oli pakko poistaa itseni tästä yhtälöstä, mahdollistajan roolista, josta ei jäänyt käteen yhtään mitään.

Ei siis ollut mitään selkeää rajaa, mitään viimeistä pisaraa tai äkillistä muutosta, joka olisi tarjonnut selkeän lopun. Oli vain tavallista arkea flunssakierteineen, työpaineita, monelta taholta tulevaa kuormitusta ja jotain jotain jotain – sekä kaikissa väleissä myös onnellisia hetkiä, jolloin kaikki oli hyvin kunnes taas ei ollut. Silloin päätöstä on hirveän vaikea tehdä. Helppona vaihtoehtona on aina sinnitellä.

Joillekin auttaa terapia, jossa puretaan lapsuudesta opittuja käytösmalleja ja opetellaan laittamaan tunteita laatikoihin. Joillekin taas sopii avoin liitto, jossa molemmilla on muita kumppaneita niihin tarpeisiin, joissa kotona ei kohdata. Me emme tarvinneet kumpaakaan. Halusin miehen, joka olisi henkisesti paikalla. Sen miehen, jonka olin tavannut juhannuksena vuonna 2003. Hän ei ollut enää saatavilla. 

Tätä havaintoa seurannut tunnekimara on ollut uutta.

Muistan ajatelleeni, että harkinta-aika jollain tavoin kirkastaisi ajatuksiani, että se olisi selkeyden ajanjakso, jonka jälkeen ajatukset olisivat asettuneet oikeaan uomaan ja oikea päätös syntyisi kuin itsestään. Ei kirkastanut eikä syntynyt. Jälkikäteen tunnetila on ollut lähinnä epäuskoinen: miten tämä näin meni? 

Vaikka itse aivan tietoisena otin jokaisen askeleen, tuntui että mitään selkeää ja rationaalista tähän ei liittynyt. Silloin on helppo ruveta syyttelemään itseään. Minun olisi pitänyt antaa aikaa ja odottaa, muuttua, ymmärtää, sopeutua. Minä tapoin kipinän, minä olen ollut liian väsynyt, keskittynyt vääriin asioihin, vanhentunut, muuttunut epäkiinnostavaksi. Hyvänen aika, diagnoosi kaikkiin vaikeuksiin olen minä! 

Mutta onneksi minulla on fiksuja ystäviä, jotka jostain syystä jaksoivat kuunnella vuodatuksiani ja totesivat että ei, et se ole sinä. Ei se koskaan ole niin yksinkertaista. Ja johtopäätökseni oli lopulta oikea: yhteiselämä, oli sen sinettinä avioliitto tai ei, on tahtomista ja tahtominen on aktiivinen teko, ei lillumista epämääräisyydessä. En olisi halunnut eroa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut minun itseni takia.  Minä haluan joko elää yksin tai oikeassa parisuhteessa, en ikuisessa välitilassa.

Nyt on huhtikuu ja huomaan olevani usein onnellinen. Olen alkanut taas kirjoittaa enkä tiedä onko se onnellisuuden syy vai seuraus, ehkä molempia. Asiat kun eivät koskaan ole kovin yksinkertaisia. 

Ps. Jäin miettimään mitä tekevät ne, joilla ei ole empaattista, analyytistä ja kannustavaa juttuseuraa? Kaipaisiko tämä maailma jonkinlaista verkkokurssia eroamisen aiheuttamien tunteiden vertaistukeen? En ole terapeutti enkä sellaiseksi aio julistautua, mutta löysin konsultin työstäni muutamia hyviä työkaluja omien tunteiden työstämiseen ja tekisi mieleni jakaa kokemuksia tässäkin asiassa. Kerron tästä pian lisää instagram-tililläni, joten klikkaa itsesi mukaan jos kiinnostaa!

10.3.2021

Hyviä uutisia koronasta x 5


Vuosi. Siitä on oikeasti vuosi kun kirjoitin ensimmäisen koronapostauksen. Ja se on aika pitkä aika sinnitellä poikkeusoloissa. 

Koronavitutus on tullut aikaisemmin aalloissa, siis sillä tavalla, että väillä pännii enemmän ja sitten taas hiukan helpottaa. Nyt näitä helpotusjaksoja ei tunnu olevan enää juuri lainkaan. Kamelin selän katkaisi lopullisesti HS:n juttu keski-ikäisestä Vesasta, joka lähti perheineen huvikseen lomareissulle ja palasi kolmen lentokentän kautta sairaana kotiin. (Juttu oli vielä otsikoitu, että "näin valvonta pettää". Valvonta?! Miten olisi järki?! Itsekritiikki?!)

Joka tapauksessa. Olen yrittänyt Mieli ry:n suosituksesta keskittyä Vesan ja ulkonaliikkumiskiellon sijaan hyviin uutisiin. Jos sattuisitte olemaan samassa jamassa niin listasin ne tähän:

1. Koronatapaukset olivat laskusuunnassa maailmalla useamman viikon ennen pientä takapakkia. WHO arvelee, että suojautumistoimet, kuten turvavälit, hygienia ja maskit, näyttävät tehoavan, ja osa tutkijoista taas on sitä mieltä, että joissain maissa oltaisiin lähestymässä laumasuojaa.  Iloitsen myös siitä, että pitkään vapaamatkustajana laahustanut rakennusala näyttää näin kalkkiviivoilla havahtuneen siihen, että säännöt koskevat heitäkin, wow! (Perhana, lipsahti vähän negatiivisen puolelle tuo viimeinen lause, tsemppaan.)

2. Uusien rokotteiden määrä kasvaa ja perusterveiden työikäisten rokottaminen alkanee THL:n arvion mukaan kesäkuussa. Kesäkuu on 2,5 kk päästä, oikeasti. Erityisen kiinnostava on myös nenän kautta annosteltava suomalaisrokote, jossa käytetty menetelmä tehoaa muihinkin viruksiin. (Tietysti tässä ollaan otettu hiukan liian rauhallisesti kaupallistamisen kanssa, mutta pidetäänpä nyt kuitenkin tämä positiivisuus päällimmäisenä tunteena.)

3. Koronarokotepulloista saakin useamman annoksen kuin piti. Pfizerin ja Biontechin pullossa on nähtävästi tavaraa 60% enemmän kuin valmistaja lupaa. Hauskinta on, että tämä havainto tehtiin Suomessa – mitä sitä hyvää tavaraa hukkaan heittämään! On myös huomattavasti mukavampaa seurata rokotettujen kasvavaa määrää kuin maakuntien tartuntatilastoja. 

4. Rokotteet näyttäisivät olevan paitsi turvallisia myös tehokkaita. Jos et usko valmistajien testiprosentteihin, kannattaa tsekata Israelin tilanne:  "The rate of symptomatic Covid-19 -- meaning people who were infected with the coronavirus and felt sick -- decreased by 94% among people who received two doses of the vaccine, according to a press release from Clalit. The rate of serious illness decreased by 92%." Mielestäni juuri tuon vaikean tautimuodon estäminen on aivan olennaista terveydenhuollon kantokyvyn näkökulmasta ja Suomessakin on jo viitteitä siitä, että vaikka tartuntamäärät ovat nousseet, kuolemat ovat pysyneet samalla tasolla.

5. Koronatesti aka nenä-sielu -näyte saa pian varteenotettavan kilpailijan. Suomalainen firma on kehittänyt uuden nopean koronatestin, joka perustuu puhallukseen. Testituloksen saa minuutissa. Hyvä Suomi!

Niin ja bonuksena lapset ovat olleet todella terveitä: nuhaa, laattista tai influenssaa ei ole tänä vuonna vissiin ollut juuri kellään. Olemme välttyneet myös itse taudilta, vaikka koulussa on ollut altistumisia ja olen istunut kerran viikossa metrossa (jossa maskiprosentti on ollut pitkään ollut lähellä sataa). 

Onko lisää? Saa linkata! 


19.2.2021

Mistä sinua saa kritisoida?


Olisi taas somekohu puitavaksi. Mungolife-blogin Anna lähti Dubaihin perheensä kanssa keskellä pandemiaa. Matkaan oli syy, jota vaikuttaja ei halunnut puida julkisesti, joten kohu oli valmis. Iltapäivälehdet osallistuvat moraalipaniikin lietsontaan ja nyt hänelle – luonnollisesti – tippuu tappouhkauksia. 

Vaikuttajakollega Emmi Nuorgam esitti kiinnostavan kysymyksen tapaukseen liittyen: mistä minua saa kritisoida? Kuinka paljon vaikuttajan elämää saa ruotia julkisesti? Kuinka paljon yleensä ihmisiä kannattaa lain mukaan sallituista valinnoista vaatia tilille? Mikä on oikeudenmukaista ja reilua? 

Kysymys on ihan aiheellinen. Keskustelua pitää voida käydä, mutta mitä kannattaa lähteä kritisoimaan? Ja missä kohtaa kritiikki ampaisee yli asteikon? Ad hominem -hyökkäykset ovat aina tarpeettomia.

On selvää, että aikana, jolloin osa ihmisistä jännittää matkaa lähikauppaan, vaikuttajan aurinkolomasta nousee haloo. Korona on paitsi kiristänyt monen hermoja äärimmilleen myös nostanut sosiaalisen vastuullisuuden aivan uudelle tasolle. Mausteena on myös eriarvoisuutta. Rajat ja baarit eivät ole kiinni, mutta lukiolaiset eivät pääse lähiopetukseen ja koko tapahtuma-ala on ollut työttömänä vuoden ilman korvauksia tai toivoa elinkeinon palauttamisesta. Yksi eristää itseään enemmän kuin toinen, mikä aiheuttaa katkeruutta: miksi minä en saa mutta tuo saa? Tätä taustaa vasten ulkomaan matkaa on mahdotonta ymmärtää ellei henkilö kerro syytä. Ja hän ei halua kertoa. Hänellä on rajanvetoon täysi oikeus yhtä lailla kuin seuraajilla on pettymykseen täysi oikeus. Mutta ratkaisu on joko luottaa siihen, että kyseessä on vastuullinen ihminen, tai lakata seuraamasta häntä. Tappouhkauksia ei oikeuta mikään. 

Vastuullisuuden suhteen olen sitä mieltä, että jos vain ekojumalat saavat puhua, täällä on aika helvetin hiljaista. On pakko pystyä tuomaan esiin erilaisia mielipiteitä, taustoja ja motiiveja, myös niitä epäsuosittuja, joita tekisi mieli salailla. Haukuin kestovaipat, koska ne eivät imeneet pissaa, mikä on vaipan pääasiallinen tehtävä. En todellakaan pitänyt imetystä äidin ja vauvan herkkänä hetkenä. Seison näkemyksieni takana edelleen.

Mutta se, mikä vaikuttajien somekohuissa on erityistä (ja mistä olen ennenkin vaahdonnut), on mediatalojen rooli. Klikeistä elävä media ammentaa toimeentuloaan raivosta. Minusta suurin ongelma eivät ole seuraajat vaan ei-seuraajat, siis ihan random iltapäivälehtien lukijat, jotka etsivät aiheita pillastua. He eivät tiedä, mitä vaikuttajan elämässä on tapahtunut, mitkä ovat hänen puheenaiheitaan tai minkälainen hänen tyylinsä on. He eivät välttämättä lue edes juttua, sillä mahdollisuus pöyristymiseen vie voiton.

Iltapäivälehtien juttutyyppi, jossa tartutaan julkkisten sisältöihin ja väännetään niistä aivottomia klikkiotsikoita (jos otsikkoon saa ympättyä jotain "rajua" vastakkainasettelua, se tehdään siekailematta ja totuuden kustannuksella) on kuvottava. Jutun kirjoittamiseen ei tarvitse minkäänlaista osaamista ja vaivannäkö on nolla. Samalla tavalla suhtaudun kaikkiin juttuihin, joissa jutun kohdetta ei haastatella. Olen itsekin joutunut tällaisen höttöjournalismin hampaisiin. Olin ilmoittanut täysin järjettömän koulupäätöksen jälkeen, etten aio osallistua kuntapolitiikaksi kutsuttuun kalliiseen ajanhukkaan vaan ilmoitin jatkuvan poissaolon valtuustoon loppusyksyksi, jolloin paikallani oli varajäsen. Länsiväylä ei sen kummemmin taustoja selvittänyt vaan uutisoi, etten ole koskaan kokouksissa paikalla. Aviisi meni sen jälkeen minun kirjoissani samanlaisten paskalehtien sarjaan kuin IL ja IS enkä ole siihen sen koommin siihen tarttunut. 

Mutta siihen kritiikkiin. 

Kerron arjestani aika valikoidusti enkä ole somessa läsnä 24/7/365 – oletan että kaikki ymmärtävät näkevänsä jäävuoren huipun. Minun kanavieni otsikot valikoituvat sen mukaan, että minulla on niistä jotain sanottavaa – en siis esittele päivän asuani, koska se olisi vain sairaan outoa. En tavoittele mahdollisimman suurta yleisöä vaan mahdollisimman laadukasta, sillä sapiofiilinä pidän keskustelusta älykkäiden ihmisten kanssa. Silloin tavoitteena ei ole samanmielisyys vaan keskustelu per se. Pyrin linjaamaan tämän tavoitteen jo ihan tekstissä: jos toivon keskustelua, kuten usein toivon, kysyn ihan suoraan, että mitäs mieltä me tästä olemme. 

En tartu kaikkiin kommentteihin. En väännä asioista, joita juttuni ei käsitellyt, enkä jaksa osallistua keskusteluun whataboutismista, lillukanvarsista tai sananvalinnoista. Olen immuuni kommenteille, jotka koskevat ulkonäköäni tai identiteettiäni, ja totaalisen disinformaation (kuten rokotehuuhaan) ja öyhötyksen poistan kyselemättä. 

Someraivon edessä kannattaa aina kysyä itseltään, mitä oikeastaan tietää kyseisestä ihmisestä ja jutun taustoista. Toiseksi voi miettiä, millaisista valinnoista itse toivottaa kritiikin tervetulleeksi. Kolmanneksi voi miettiä nk. Hanlonin partaveistä: "Never attribute to malice that which can be adequately explained by stupidity". Näillä kolmella pääsee pitkälle. 


31.12.2020

Takaisin sateeseen


Havahduin jyrähdykseen, jota seurasi koiran murahdus. Parkkihallin louhinta jatkui uuden vuoden aattonakin. Olin kävellyt niin ajatuksissani, etten ollut huomannut sadetta, joka pisti lammen pinnan poreilemaan pieniä rinkuloita. Mustarastas lauloi ja nurmialue oli muutamaa kohtaa lukuunottamatta vihreänä. Tuli epätodellinen olo siitä, että olin siirtynyt jonkun madonreiän kautta huhtikuuhun.  

Yleensä odotan kevättä innokkaasti, mutta nyt tilalla on lähinnä epäluuloa. Mitä sitten kun siristelen silmiäni huhtikuun valossa? Millaisia toiveita alkavalle vuodelle uskaltaisin esittää? Moni toivoo normaaliin elämään palaamista, mutta en oikein tiedä, mikä se minun normaalini on.

On ollut kaksi aika ankeaa vuotta putkeen. Kulunut vuosi alkoi avioeron harkinta-ajan umpeutumisella ja jatkui koronalla, joka vei molemmilta duunit ja palautti lapset kotiin. Samaan aikaan, kun osa sai kaipaamansa hengähdystauon, minä putosin välitilaan, josta ei näkynyt minkäänlaista ulospääsyä. Ensimmäistä kertaa kadutti myös yrittäjäksi siirtyminen. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään pitkään aikaan.

Olen kuluneena vuonna itkenyt enemmän kuin koskaan, mutta kun kirjoitan tätä, näen, että se ei ole koko totuus. Olen myös saanut toteutettua toiveitani: olen aloittanut tennistunnit, viettänyt aikaa ystävieni kanssa, löytänyt musiikin kuuntelun, kävellyt itseni teräskuntoiseksi ja hankkinut koiran. Olen yllättävän hyvässä henkisessä balanssissa ottaen huomioon tuulettimeen sataneen paskan määrän. Olen myös oppinut puhumaan asioistani avoimemmin kuin koskaan. Ehkä on niin, että jos osaa surra, ei tarvitse pelätä romahtamista. Ehkä haluankin jättää itkun elämääni.

Aloitan vuoden 2021 mitä omituisimmissa merkeissä. Koska kriisissä eläminen pakotti keskittämään ajatukset taloudelliseen selviytymiseen, ei tarvinnut miettiä mitään muuta vaikeaa. Nyt tarvitsee. Olen ensimmäistä kertaa 17 vuoteen sinkku. Edessä on isoja päätöksiä niin töiden kuin muidenkin arjen järjestelyjen suhteen. Bring it on. Olen jäänyt henkiin tästä vuodesta, joten jään henkiin seuraavastakin. 

Vedän hupun päähäni ja katson sateeseen. Huhtikuu on neljän kuukauden päässä, enkä tiedä onko se paljon vai vähän. 

20.11.2020

Hidas, hitaampi, rakennusprojekti

Kaupallinen yhteistyö: Fennia




Aah. Istun lämpimällä laiturilla ja uitan varpaita meressä. Saunan ovi kolahtaa, kun lapset siirtyvät terassille vilvoittelemaan. Seuraan katseellani, kuinka haikara lentää poukaman yli pesälleen. Rantaan kulkee kauniisti kiemurteleva liuskekivipolku, jota reunustavat jylhät männyt. Ylempänä rinteellä kohoaa harmaa hirsitalo, jossa on isot ikkunat merelle. Puutarha näkyy kosteikon luona, siellä kasvaa perunaa, omenapuita ja tuuheita vadelmapensaita... 

Tähän se sellainen skriik-ääni, jossa magnetofonin nauha katkeaa. Mökkiprojekti on vielä aivan vaiheessa ja männyt metrin korkuisia. Ensi kesänä tontilla on korkeintaan tentsile ja pitkospuut, eikä minun tarvitse vielä miettiä, mitä kautta vedetään sähköt ja kuuluuko palju mökkivakuutukseen.

Olen kärsimätön ihminen. Kun saan idean – liittyi se sitten mihin tahansa muutokseen tai hankintaan –  haluan aina toteuttaa sen välittömästi. Ja kun sanon välittömästi, tarkoitan tänään. Jos olen saanut ostettua unelmieni mökkitontin, tokihan siellä pitäisi voida mökkeillä seuraavana kesänä.



Olen oppinut hillitsemään tätä luonteenpiirrettä ajan mittaan. Olen kantapään kautta huomannut, että hyvät päätökset tarvitsevat pysähtymistä ja aikaa. Hyvin yksinkertaisetkin operaatiot pitää suunnitella: verhojen vaihtoon menee kaksi kaksi viikkoa, sillä minulta puuttuu aina oikeat klipsut eikä kankaan pituus riitäkään patterin yli.  Hetken mielijohteen perusteella toimiminen aiheuttaa aina sekamelskaa ja tupladuunia. Olen liian monta kertaa päätynyt miettimään what was I thinking

Arkkitehti-appiukkoni on sanonut, että asunnossa täytyy asua ennen kuin sen voi remontoida. Olin aluksi eri mieltä. Kaikki korjaukset ja muutokset on tietenkin kätevää saada alta pois ennen muuttoa, mutta nyttemmin olen kääntänyt takkia. Meidän piti viime syksynä tehdä valaisimien uudelleensijoittelua, sillä muutamassa vuodessa tajusimme, miten luonnonvalo osuu asuntoon. Näin jälkikäteen ajateltuna purimme myös yhden seinän turhaan ja toisaalta taas eteisen lattia jäi tekemättä. Oikea priorisointi näkyy vasta jälkikäteen. 

Kärsivällisyys on ystävä – vakuutus siitä, että lopputuloksesta tulee parempi. Ja mitä suurempi rahallinen panostus on, sen tärkeämpää on käyttää harkintaa ja olla ryntäämättä toteutukseen.​ 

Erityisesti rakentamisprojektissa on pohjatyöt tehtävä huolellisesti. Mökkitontti yhdistyy appivanhempieni omistamaan niemennokkaan, joten on järkevää miettiä koko alueen tulevaisuutta lasten kannalta, joille koko kattaus lopulta jää perinnöksi. Suunnitteluun on myös syytä käyttää ammattilaisia, jotta tie kulkee järkevästä kohdasta, laituriin voi kiinnittää veneen ja saunan terassille paistaa ilta-aurinko. Tämä (jos mikä) ei ole kaikki-mulle-heti-nyt –projekti, vaan aikajana, jolle mahtuu paljon välietappeja ja elämää. Siihen hetkeen, jossa istun laiturillani saunan jälkeen täydellisessä idyllissä, ei ole kahden eikä välttämättä edes viiden vaan ehkä kymmenen vuoden mittainen matka. Lisäksi lapsiperheen elämässä viisikin vuotta on jo suorastaan ikuisuus, jossa kaikki on toisin. 



Unelmien kypsyttelyn saa onneksi aloittaa heti.

Istun taas laiturilla kesällä 2030. Elämäni citymaalaisena on asettunut uomiinsa. Olen saanut saunoa yksin, sillä Skidi on lähtenyt käymään Snadin kanssa autolla Turussa. Kun katson rinteeseen päin, näen aitauksen, jossa on aasi ja alpakoita, ja kanalan, jonka pihalla kuopsuttaa mustia kanoja. Vieressäni istuu koiraystävä, kuonostaan jo hieman harmaantunut.  

*Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.

2.11.2020

Miten selvitä marraskuusta 2020?


Kävin pyhäinpäivän iltakävelyllä lähitienoilla. Ulkona ei näkynyt juuri ketään, mutta eräältä terassilta kaikuivat ilmeisesti rapujuhlien snapsilaulut, yhden talon ikkunassa oli vilkkuva jouluvaloshow ja venerannassa tuoksui kannabis. Ajattelin, että nähtävästi kukin käsittelee tätä tilannetta omalla tyylillään.

Kun Suomi sulkeutui huhtikuussa, ainoa hyvä puoli, jonka tilanteesta löysin, oli se, ettei ollut marraskuu. Oltiin sentään menossa kohti kesää, pioneja, pisamia, uimarantoja, linnunlaulua ja jäätelöä. No, nyt on marraskuu ja olemme menossa kohti mörönpersettä. Lockdown ei onneksi ole yhtä täydellinen kuin keväällä, sillä koulut sentään ovat auki, mutta toisaalta kaikki normaalit kaamoksentappoaseeni on poistettu käytöstä. En pötki D-vitamiinilla, kirjoilla ja kirkasvalolampulla kovinkaan pitkälle. Selviän loppuvuodesta yleensä sillä, että tungen kalenterin täyteen teatteria, musiikkia, juhlia, yleisiä saunoja, dinnereitä, kaupunkireissuja ja kylpylöitä. Ihan mitä tahansa, kunhan ei tarvitse tuijottaa pimeyttä. Joulukuu pyhitetään tietenkin pipareille, konserteille, joulupoluille ja pikkujouluille.

Tällä hetkellä kalenteri on tyhjä. Päässäni on vähän sama tilanne. Tiedossa on vain rahallisesti tiukkaa arkea ilman takarajaa tai mahdollisuuksia korjausliikkeisiin.  

En oikein tunnista tätä olotilaa. Olen saavuttanut jonkinlaisen stabiilin apatian tilan. Päivät kuluvat, mutta mitään ei tapahdu. Ihan kuin olisin juuttunut ikuiseen pms-vaiheeseen, jossa vain tuskissani odotan jotain muutosta tapahtuvaksi. Mitään takarajaahan tälle kiristelylle ei ole näköpiirissä. Joulun ajatteleminen tuntuu toistaiseksi täysin mahdottomalta.

Tässäkin kohtaa joku varmaan ajattelee että asenne ratkaisee. Mutta mistä asennetta, kiitollisuutta, iloa ja optimismia pitäisi oikein repiä? Siitä että kaikki läheiset ovat elossa? Kuulostaa vähän 1600-luvulta eikä erityisemmin lohduta.

No.

Onneksi on koira, joka lyö edelleen tassulla naamaan joka aamu ja pakottaa ulos. 

Onneksi on tennis, jota voi pelata riittävillä turvaväleillä, ja vihreä pallo, johon voi kohdistaa kaiken henkisen ja fyysisen turhautumisen, mitä 2020 on kasannut. 

Onneksi on äänikirjoja, joiden avulla voin kävellä seuraavatkin lenkkarit puhki.

Onneksi on kersat, jotka pälättävät ajatusteni päälle juttujaan, hukkaavat tavaroitaan ja vaativat keskittymään katkenneiden hiuslenksujen kokoisiin ongelmiin.

Onneksi on ystävät, jotka ovat aivan samassa tilanteessa ja vakuuttavat että vaikutan yhtä epänormaalilta kuin aiemminkin.

Miten sulla menee? 

19.10.2020

Citymaalaisuus on kompromissi, jossa saadaan molemmat

Kaupallisessa yhteistyössä Fennian kanssa



Istun käkkyrämännyn alaoksalla ja tähyän merelle. Poukamaa – minun poukamaani – myötäilevä kaislikko on kuivunut ruskeaksi eikä aurinko jaksa enää nousta niin korkealle, että se yltäisi lämmittämään pohjoiseen päin aukeavaa kalliota. Koira juoksee veteen ja takaisin kalliolle, hyppii, heittelee rakkolevää ja kierii hiekassa, nauttii täysin siemauksin.

Pidin aina vanhempieni elämäntapavalintoja vähän omituisina. Asuimme keskellä metsää. Pendelöimme joka päivä yhteensä 80 kilometriä kouluun ja töihin. Isällä alkoivat työt Lauttasaaressa Helsingissä 7:30 eikä siihen maailman aikaan moottoritie jatkunut kuin Matinkylän kohdalle, joten matkaan meni varmaankin 45 minuuttia. Olen jäkikäteen laskeskellut, että herätys on ollut vähintään kuuden maissa. Toisaalta aamulla terassilla saattoi tepastella hirvi, kuusen oksalla istui usein varpuspöllö nimeltä Oskari ja kerran olohuoneen seinällä roikkui lepakko. Meillä oli takapihalla maailman isoin muurahaispesä, läheisessä lepikossa puumaja ja kallion toisella puolella täydellinen puro ja kaksi kaatunutta mäntyä, joiden runkoja pystyi keinuttamaan. Tähtitaivas näkyi usein ja kirkkaina iltoina napotin kuistilla niska kenossa kuikuillen satelliitteja.

Arkipäivät vietin koulussa Espoossa. Kävin koulun jälkeen leikkimässä ystäväni kanssa puistossa, jossa oli oikea rengaskeinu, kävin kampaajalla ja pianotunneilla, ostamassa irtiksiä kioskilta ja joskus elokuvissa. Pidin kerrostalon rappukäytävän betonisesta tuoksusta, ovikellon rämähtävästä äänestä ja ystäväni huoneesta, jonka ikkunasta näkyi muiden korkeiden talojen ikkunoista loistavat valot. 

Olin citymaalainen* jo paljon ennen kuin koko termi keksittiin! Huomaan edelleen pitäväni kaupungin palveluista ja luonnonrauhasta tasavertaisesti. Hyvä elämä on sitä, että ruokakauppaan ja rantaan pääsee kävelemällä.



Kun saapastelen takaisin mökille pitkin savista pellon reunaa, mietin, että citymaalaisuuttako vanhempanikin olivat silloin 50 vuotta sitten miettineet? Olivat halunneet käydä töissä mutta silti asua luonnon helmassa, pähkäilleet millaisilla reunaehdoilla saisivat elämänsä järjestettyä niin että saisivat molemmat. Ja nyt mietin itse aivan samaa: mitä jos muuttaisin Naantaliin pysyvästi mutta vierailisin kaupungissa aina silloin tällöin. Kun kaikkeen ei ole varaa, on laitettava suu säkkiä myöten ja järjesteltävä elämä niin hyväksi kuin voi. ​En minä tähtää elämässäni mahdollisimman rikkaaksi vaan mahdollisimman tyytyväiseksi. Millainen elintaso riittää, jos asuisin velattomassa mökissä? Kuinka monta tuntia laskutusta riittäisi, että saisin korjattua laiturin ja haettua Salesta kauramaitoa? 

Koira juoksentelee jaloissani ja painaa välillä kuononsa multaan kuin myyriä haistellen. Kaupungissa se haistelee tien varsia, muita koiria, metromatkustajien nilkkoja, kahvilan lattiaa ja hinkuaa liukuportaita pitkin lemmikkikauppaan. 

Olen onnekas. Minulla on paljon enemmän valinnanvaraa kuin vanhemmillani. Kun on ostanut ensimmäisen kämppänsä 23-vuotiaana ja maksanut asuntolainaa yhtä pitkään, siitä on jotain jäänyt käteenkin. Koronan myötä etätyöskentelystä on tullut jos ei normi niin vähintäänkin hyväksytty tapa työskennellä. Jos työnteko ei ole sidoksissa paikkaan tai kellonaikaan, ei pendelöintiä tarvita. 




Ja miten pitkälle omavaraisuuden voisi viedä? Jos kalastaisin ahvenia, keräisin marjoja ja sieniä, viljelisin pellolla perunaa ja pitäisin kanoja, eikö minulla olisi suurin piirtein kaikki mitä kaipaisin? Aina silloin tällöin pitäisi woltata Alkosta punaviiniä, ellen sitten lohkoisi perunapellosta pohjoisessa viihtyvälle viinirypälelajikkeelle omaa siivua. Näen jos sieluni silmin, kuinka alan rakentaa taloakin omin käsin. 

Vielä minun ei tarvitse näihin kysymyksiin tietää ratkaisua, sillä peruskoulu pitää minut tiiviisti Espoossa, mutta muutaman vuoden päästä tilanne on jo aivan toinen. Kun kuopuskin aikanaan lähtee maailmalle, ei ole enää väliä, asunko kalliisti metroaseman vieressä vai mökissä meren rannalla, jossa naapureina ovat pohjoistuuli ja Finnlinesin mainingit kello 18 jälkeen.

* Citymaalaisuus-käsite kuvaa ihmisiä, jotka haluavat elää maalla, luonnon keskellä, mutta pitää kiinni myös urbaanista elämästä. Citymaalaisuus kiinnostaa nyt monia, ja ilmiö haastaa kaupungistumisen megatrendiä. Pienille väestökadon kanssa kamppaileville maaseutukunnille siitä voi tulla merkittävä voimavara. -Medium.com
**Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.


15.7.2020

Ystävät, tässä on Eddie



Kävimme eilen kasvattajan luona tutustumassa kesäkuussa syntyneisiin pentuihin (= makasimme pentulaatikossa mölisemässä). Olimme tietenkin jo nähneet pennuista lukuisia kuvia ja videoita ja kimittäneet helium-äänellä ihastuksesta. Erityisesti yksi pentu, työnimeltä Heikki, möllötti tilanteissa aina jotenkin hassussa asennossa, meni mukkelismakkelis tai haukotteli, ja nauroimme, että tuo sopisi kyllä meille. Koska se oli uros ja olin ajatellut ennemminkin narttua, en sen kummemmin miettinyt asiaa.

Mutta sitten kasvattaja varovaisesti tiedusteli, olisiko meillä mitään urosta vastaan. Hän oli tullut siihen tulokseen, että tämän pentueen rennoin perhekoira olisi nimenomaan Heikki. Ei sitä tarvinnut kauaa miettiä. Loppuviimeksi jokainen koira kohdataan yksilönä, ja koiran kanssa eläminen vaatii aina opettelua.

Meille siis muuttaa heinäkuun lopussa tämä tyyppi. Koska lähipiirissä on aika monta Heikkiä, hänen nimekseen tulee Eddie erään toisen kuuluisan ruuhkatukan mukaan.





Ja kuin sinetiksi tyyppi pötkötti ensin tyytyväisenä sylissäni ja ummisti sitten silmänsä. Kun vein sen nukkumaan tyynylleen se möngersi hetken ja – tadaa – jatkoi unia. Kaikki vanhemmat tietävät, miten riskialtis operaatio nk. unisiirto on, joten pidän tätä onnistumista merkkinä siitä, että se todella on meidän koiramme.

Olisin tietenkin voinut ottaa nämä kaikki:










Ympyrä sulkeutuu. Yli 15 vuoden odotus päättyy ja kestämiseni on virallisesti täysin loppu.

25.6.2020

Sillä mennään, mitä on



Seisoin ruokakaupan vihannesosastolla ja pohdin kotitoimiston lounasvaihtoehtoja. Näin helteellä olisi kiva syödä salaattia, jee! Vaikka buffat ovat kiinni, äkkiäkös sitä pyöräyttäisi itselleen jonkun ihanan lounassalaatin, sellaisen, jossa olisi kaikkia lempijuttujani kuten mozzarellaa, grillattua paprikaa, höyrytettyä parsakaalia, punasipulia, leipäkrutonkeja... Näin itseni havahtumassa tietokoneen äärestä lounasaikaan ja marssivani keittiöön, katsovani jääkaapin vihanneslaatikkoon... ja tarttuvani kahteen karjalanpiirakkaan, jotka nakkaisin paahtimeen.

Ei, se salaatti ei vain tapahdu. Jos haluan syödä jotain muuta kuin leipää, annoksen täytyy olla (mikro)valmiina jääkaapissa. Minä en pilko, keitä, paista tai höyrytä vaan menen ruoanlaiton kanssa siitä, missä aitaa ei ole. Aina.

Ja on niitä muitakin juttuja.

Minä en ole suurien tunteiden intohimoihminen, joka yhtäkkiä hurahtaisi johonkin täysillä ja saisi hurjia kiksejä vaikkapa parantuneista leuanvetotuloksista. Olen ennemminkin ajelehtiva, hetken mielijohde -ihminen. Jos kokeilen jotain uutta, se tapahtuu suunnittelematta ja vahingossa.

Yhtä lailla olen nyt kolme vuotta yrittänyt suunnitella pupunkestävää aitaa takapihan kasvien suojaksi. Ehkä voin vihdoin myöntää, että jos aidan todella haluan nousevan, on tilattava joku tekemään se, sillä minä en saa sitä aikaiseksi.

Ja kallis kuntosalijäsenyys on minulle huono investointi, koska en käy salilla, vaikka kuinka toivoisin. Vain lenkkeily on tylsempää kuin salitreeni.



Yksi keski-ikäisyyden parhaita puolia onkin hiljalleen kasvanut rehellisyys mitä tulee paitsi omiin taitoihin myös kunnianhimoon ja motivaatioon tehdä asioita. Oman rajallisuutensa tunnistaminen on fiksua erityisesti kun ärsykkeitä tulee monesta kanavasta. Olen ylipäätään ihan saakelin kyllästynyt kaikkiin itsensäkehittämisvillityksiin, joissa pitäisi innostua milloin aikuisten värityskirjoista, milloin mindfullnessista tai marittamisesta. Elämä tuntuu jo muutenkin ultrajuoksulta, jonka aikana pitäisi kierrättää lastenvaatteet, kylvää rairuoho, suorittaa MBA-tutkinto ja saavuttaa nirvana, mutta maali siirtyy koko ajan. Ainoa asia, johon olisi syytä hurahtaa on lantionpohjan lihasten jumppaaminen. Se ei ole pessimismiä vaan priorisointia. En ole luovuttanut vaan tunnistanut, rajannut ja hyväksynyt oman mukavuusalueeni, koska keskityn etsimään asioita, joita haluan tehdä ja heitän laidan yli asioita, jotka eivät kiinnosta pätkääkään. 

Tällainen omien oikkujensa tiedostaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään kehitystä voisi koskaan tapahtua. Tietenkin voi, mutta se edellyttää jotain muuta muutosta: olosuhteiden vaihtumista, prioriteettien muuttumista – tai terapiaa.

Niillä vahvuuksilla mennään, mitä on. Pääsääntöisesti saan tehtyä asioita siksi, että
a) alkaa vituttaa riittävästi etten osaa jotain,
b) tekemiseen liittyy joku kiinnostavan tavoitteellinen kilpailu tai
c) niistä seuraa muille hyvää mieltä.

Ja näillä korteilla minun on pelattava.

Toisin sanoen, jos et voi madaltaa kynnystä, tsekkaa voitko leventää karmeja tai jättää kulkematta koko hiton ovesta.

Jos et ikinä silitä, älä osta silitettäviä vaatteita tai hyväksy rypyt.
Jos vihaat juoksemista, kävele.
Jos pätkäpaastoilu on helppoa, mutta ohjelman noudattaminen vaikeaa, pidä paastopäiviä ex tempore siellä täällä, ilman aikatauluja.
Jos et voi hyödyntää aamun tunteja, käytä illan tunnit.

Ja ennen kaikkea lakkaa tuntemasta häpeää asioista, joita ei tarvitse hävetä. Sosiaalisen paineen aiheuttama ahdistus ei koskaan ole hyvä motivaattori, oli kyse sitten perheenlisäyksestä tai terveellisten elämäntapojen noudattamisesta. Murheita riittää kyllä ilman itseruoskintaakin.

21.3.2020

Voiko tästä seurata jotain hyvää?



Olen vältellyt viime aikoina somea. On suhteellisen raskasta ottaa vastaan neuvoja, joissa kehotetaan nauttimaan kotoilusta ja perheajasta, noudattamaan rutiineja tai liimaamaan ikkunaan "kaikki järjestyy" -kylttejä. Yhtä lailla en jaksaisi lukea enää yhtään tekstiä siitä, kuinka hidastaminen tekee hyvää.

Hidastaminen on tietenkin aika ajoin hyväksi, mutta silloinkin omaehtoisesti: tällä hetkellä aika monessa yrityksessä kirjoitellaan lomautuslappuja ja valtiontalous ajaa kahtasataa betoniseinään. Lasten kanssa on kiva touhuilla kotona, jos samaan aikaan ei tarvitse vetää kotikoulua ja yrittää tehdä töitä, jotka näyttävät tällä hetkellä loppuvan toukokuussa kokonaan. Kaikella kunnioituksella: minulla ei ole vapaa-ajan ongelmia eikä ruokailuaikataulu ole suurin huolenaiheeni. Solidaarisuutta saa toki peräänkuuluttaa, mutta oman erinomaisuuden alleviivaaminen on vain jeesustelua, joka ei palvele tarkoitustaan.

Tämän sanottuani totean, että kyllä, minäkin uskon, että tämä menee ohi – vaikka emme tiedäkään milloin. Ja tietenkin kriisi on mahdollisuus muutokseen. Olen myös miettinyt, mitä hyvää tästä katastrofista on löydettävissä.

Kun listasin asioita, joiden uskon muuttuvan, olin huomaavinani, että niitä kaikkia yhdistää yksi asia: yhteisöllisyys.

Social distancing on ihmiselle, joka on lajina aina hyötynyt laumasta, lähtökohtaisesti vaikea paikka. Minäkin, synnynnäinen erakkosielu, teen valtavasti asioita erilaisissa laumoissa – perheenä, ystävien seurassa, taloyhtiön talkoissa, kaupungin asukkaana ja kierrättäjänä. Joka tapauksessa tämä oma suhde yhteisöön, eräänlainen laumatietoisuus, on kiinnostava aihe. (Olen aikaisemminkin pohdiskellut lasten verkostoja.)

Yhteisöstä on nimittäin sekä hyötyä että haittaa, ja nyt yhteisen uhan edessä on vaihteeksi näkyvissä selkeitä hyötyjä: vertaistukea, auttamista, jakamista, mukanapitämistä. Ja tätä nousua on huikeaa seurata.

Toimistokeskeinen työnteko sai koronasta haastajan, joka pakotti tekemään viikossa sen, mitä on yritetty tahkota kymmenen vuotta. Nyt kun kaikki ovat ottaneet urakalla käyttöön erilaisia etätyösovelluksia ja opetelleet järjestämään kokoukset ruudun kautta, uskoisin tavan jäävän jossain määrin eloon, ainakin vaihtoehdoksi. Työperäiset laumat on rakennettu saman perinteisen kaavan mukaan pitkään, mutta ne yhteisöt, joilla on etätöiden johtamisesta jo vuosien kokemus, jakavat oppejaan avoimesti: miten tiimit kootaan, miten raportointi hoidetaan, mitkä kokoukset sopivat etäyhteyksien päähän, millaisia työelämätaitoja etäily vaatii ja mitkä asiat hoidetaan edelleen kasvokkain.

Laumaa pitää jotenkin johtaa, sillä se ei välttämättä ollenkaan tiedä omaa parastaan. Kaikki, jotka uskovat yksilön valintojen kaikkivoipaisuuteen ovat väärässä, valitettavasti. Pandemia on näyttänyt, että muutosta pitää johtaa yhteiskunnan tasolla. Hiihtoreissut ja torikokoukset loppuvat vasta, kun valtiot laittavat rajat kiinni ja sakottavat piittaamattomuudesta. Ja tämä harjoitus pätee myös ilmastonmuutokseen: kyllä isoja muutoksia voidaan tehdä, kunhan uhka on riittävän konkreettinen. Ja hyvä puoli on, että ilmastonmuutoksen hidastaminen ei vaadi läheskään samanlaista asketismia kuin tämä virus.

Siilot murtuvat. Kun erilaiset yhteisöt, jotka eivät normaalisti ole yhteydessä toisiinsa, löytävät toisensa, tapahtuu kiinnostavia asioita. Suomalaiset pienyrittäjät ovat liittyneet yhteen auttamaan toisiaan sisumarketin muodossa. Brittiläiset viihdealan työntekijät ovat tarjonneet terveyssektorille apuaan, jos tulee tarvis pistää pystyyn sairaala cateringeineen. Yksityinen yritys on 3D-printannut osia, joita tarvitaan hengityskoneen venttiileissä. Tiedeyhteisöt ympäri maailman kartoittavat koronaviruksen proteiinirakennetta, joka on hiton työläs homma, ellei käytä joukkovoimaa: projektia voi jokainen nopeuttaa vaikka omalla kotikoneellaan.

Ja tällainen yhteisöllisyys palauttaa ainakin minun uskoni ihmisyyteen.

Jos tämä on tehtävissä, aika moni asia on. Tsemppiä meille.

Ps. Lukusuositus: Financial Timesista kannattaa tsekata Yuval Noah Hararin kirjoituksen "The world after coronavirus". Joudumme jatkossa tekemään valintoja myös ihmiskunnan suunnasta. Harari listaa selkeitä ylätason linjanvetoja mm. solidaarisuudesta ja luottamuksesta.



13.3.2020

Miksi juuri vessapaperia?



Tunnustan. Minä laitoin eilen perheen ostoslistalle vessapaperin. Edellisessä paketissa oli enää kaksi rullaa jäljellä, mutta rehellisyyden nimissä annamme sen yleensä kyllä loppua ennen kuin sitä kukaan muistaa ostaa lisää. Taustalla on siis jotain muutakin. Kun tungin täyden paketin kaapin perälle, tuntui... hyvältä. Vessapaperissa on selvästi jotain rauhoittavaa. Mutta mitä?

Koko aivokuoreni käy ylikierroksilla tästä mysteeristä. Mikä ihmeen taika juuri vessapaperissa piilee? Miksi en saa samanlaista mielihyvää hammastahnasta tai purkkihernarista?

Jos virus ei uhkaa vesijohto- tai sähköverkkoa (eli wifiä), rationaalisesti ajatellen vessapaperi ei voi olla se seuraava merkityksellinen hankinta. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi ripuliepidemia, mutta oletan, että taudissa, johon ei nähtävästi liitetä vakavaa niistämistä, pehmopaperivarastot ovat turhia. Eikä sen loppuminen edes ole mikään suuri katastrofi, sillä hanurinsa saa tietenkin putsattua myös käsisuihkulla. Edes kotivarapostauksessani en maininnut sanallakaan vessapaperia. Ämpärin kävin kyllä ostamassa, vaikka en siellä aktiivisesti vettä säilytäkään.

Ehkä joku symbolien merkityksiä tutkiva ihminen osaisi vastata tähän paremmin, mutta itse löysin vessapaperihimoon kolme selitystä.

Koska kaikki muutkin ostavat sitä. Sosiaalinen paine vie mukanaan. Olen usein aivan kassalla kaikesta, mitä ihmiset normaalisti tekevät, joten on loogista olettaa, että unohdan tässäkin asiassa jotain olennaista. Ehkä sitä todella tarvitaan! Ja tästä taas seuraa tyhjien hyllyjen syndrooma: jos sitä tarvitaan, vessapaperi loppuu. Mutta vaikka yhteiskunnan ovia teljettäisiin enemmänkin, ei ruokakauppoja tietenkään voi kokonaan sulkea.

Koska tällaista tilannetta ei ole ennen ollut. Olemme tottuneet varautumaan lähinnä parin päivän sähkökatkoihin tai lakkohin, joten toimimme ihmiskontaktien välttelyssä ehkä vähän epärationaalisesti. Vaikka harrastuksia, kilpailuja, esiintymisiä ja tapahtumia on peruttu, valtava määrä ihmisiä käy edelleen töissä. Social distancing kuuluu kiinteästi työsuhde-etuihini vuoden ympäri, mutta kaikilla aloilla ei todellakaan tehdä töitä kotoa. Kouluissa ja päiväkodeissa järjestetään edelleen opetusta, hoitoala pelaa, bussit kulkevat, apteekit, pankit ja postikonttorit ovat auki. Ja kauppojen hyllyt täyttyvät taas huomenna.

Koska olemme pohjimmiltamme metsästäjä-keräiljöitä. Voimme leikkiä sisältöstrategia, tutkijatohtoria ja liikkeenjohdonkonsulttia, mutta epämääräistä uhkaa torjutaan varustautumalla. Ihan sama millä.

Tai sitten maalailuni on täysin turhaa ja wc-paperipaketit ovat vain niin isoja, että hyllyt näyttävät tyhjiltä, vaikka niitä on ostanut vain kymmenen ihmistä.

Uusi kauppareissu on kuitenkin tarpeen. Ostan viikonlopun safkat kuten aina ennenkin, mutta ostan saippuan lisäksi perusvoidetta. Käsien pesu 148 kertaa päivässä on liuottanut käytännössä orvaskeden pois, joten oletan, että se loppuu seuraavaksi. Sitten jonkinlaiset hanskat, jotka estävät naaman hiplaamisen ja lopuksi Alkon kautta kotiin. Illalla mahdollisesti pehmopaperivalmistajien osakkeita.


6.3.2020

Hei sinä nuori mies, joka ajat valkoista autoa



Hei sinä nuori mies, joka ajoit valkoista autoa AirPodit korvillasi ja lippis päässä. Tämä kirjoitus on sinulle.

Koska koulureitit ovat meidän perheessämme olleet, mitä ovat olleet, olen käynyt lasten kanssa monen monta liikennesääntökeskustelua, ihan kynän ja paperin avulla. Nämä juttutuokiot ovat aina olleet käytännön valossa täysin absurdeja. Se, että noudattaa liikennesääntöjä ja käyttäytyy itse varovaisesti ei riitä mihinkään. Jalankulkijoita loukkaantuu eniten suojatiellä. Heijastin ei takaa mitään. Joistain ajoneuvoista ei näe kunnolla ympärilleen. Joku parkkeeraa jalkakäytävälle ja pakottaa kevyen liikenteen ajoradalle, koska hänen oikeuskäsityksensä niin vaatii. Autoa voi ajaa paitsi idiootti, myös kännissä, ajatuksissaan, väsyneenä, kiireisenä, puhelimessa ja/tai kokemattomana.

En tiedä, mikä sinun syysi oli. Lopputulos oli se, että et pysähtynyt suojatien eteen, johon toinen ajoneuvo oli jo pysähtynyt antamaan tietä jalankulkijoille. Et ehkä tajunnut, että viereistä kaistaa käyttänyt bussi ei pysähtynyt pysäkille. En tiedä, eikä se oikeastaan edes lohduta. Tyttäreni pääsi näkemään sinut todella läheltä, valkoisia kuulokkeitasi myöten. Hänen kätensä tömähtivät konepellillesi, kun iskit jarrut pohjaat viime hetkellä, keula jo suojatiellä.

Voin vain kuvitella, miltä suojatien eteen pysähtyneenstä bussikuskista tuntui.

Ehkä eniten minua syö se, mitä sen jälkeen teit suojatiegiljotiinisi jälkeen. Nostit kättäsi ja jatkoit matkaa. Huomasit siis, että nyt ei mennyt ihan putkeen, mutta hei, eteenpäin. Olisi ollut olennaista paitsi pyytää anteeksi myös tarkistaa, oliko lapsi kunnossa ja pystyykö hänkin jatkamaan matkaansa järkytykseltään.

Miksi mesoan tästä? Läheltä piti -tilanteitahan sattuu kaikille. Kalliollakin voi kaatua.

Juuri siksi! Ei ole mikään luonnonlaki, että asiat vain nyt ovat näin. Liikenneturvallisuudelle on tehtävissä paljonkin sikäli kun tahtoa löytyy. Koska tielläliikkujien mielentilaan, ajokuntoon tai ajotaitoon ei juurikaan voida vaikuttaa autokoulun jälkeen, kaupunkiympäristö on tehtävä sellaiseksi, että hengellä leikkiminen minimoituu.

Tämä kirjoitus onkin yhtä lailla eräälle kaupungin virkamiehelle, jolle olen valittanut kyseisestä risteyksestä useita kertoja. Asukkaiden kesken horror-risteyksenä tunnettuun tienylitykseen ei kuulemma tarvita tärinäraitoja, hidasteita, liiketunnistimella toimivia valoja tai mitään muutakaan parannusta. Koska läheltä piti -tilanteet eivät maksa kaupungille mitään.

Olen aina arvostanut sitä, että Suomessa voi liikkua ulkona itsenäisesti jo lapsesta. Kävely on mitä parhainta hyötyliikuntaa ja jalat ilmainen kulkuneuvo, kun niitä vain tottuu käyttämään. Jos lasten todella halutaan heuluttavan jalkojaan turvallisesti muuallakin kuin auton takapenkillä, on suunniteltava kaupunki sellaiseksi, että se onnistuu. Kyse on oikeasti vain priorisoinnista. Onneksi ja valitettavasti.

1.1.2020

Mistä 2020 tehty? Rakennushommista, yläasteesta ja kristallihäistä nyt alkuun



En juuri koskaan ajattele tulevaisuutta. En suunnittele elämääni enkä aseta muita tavoitteita kuin kalenterimerkintöjä pakollisista palavereista. Miksi? Koska elämä tuntuu menevän ihan omia polkujaan suunnitelmistani piittaamatta. Edellisen vuosikymmenen aikana menetin äitini, sain toisen lapsen, kirjoitin kaksi tietokirjaa, yhden romaanin, kaksi lastenkirjaa ja tarinakokoelman, vaihdoin työpaikkaa kaksi kertaa ja ryhdyin lopulta yrittäjäksi. Loppumetreillä ostin tontin enkä eronnut. Taikuri on itsekin yllättynyt tempuistaan.

No, seuraavat jutut nyt ainakin ovat edessä – ellei sitten tule jotain yllättävää vastaan.

1. Kirjarintamalla on vilkkaampaa kuin koskaan! 

Juuri kun vannoin, että lopetan tämän taloudellisesti kannattamattoman kirjojen tuhertamisen, kuulin, että olemme kollegani Inan kanssa viiden parhaan joukossa Storytel Awardsin palkintoehdokkaana Arkisatuja aikuisille -kirjallamme! Tuikituntemattomille kirjailijoille kaikki tällaiset tunnustukset ovat motivaation kannalta tärkeitä muistutuksia siitä, että vaikka kirjamme eivät bestsellereitä olekaan niin joku kuitenkin tykkää. Äänikirjapalkinto jaetaan maaliskuussa, joten alan kiillottaa korkkareita heti loppiaisen jälkeen.

Piirros: Annukka Palmén

Tulossa on – tietenkin – myös lisää kirjoja.

  • Pikkiksen kolmososa Pikkis ja talvensiemenet julkaistaan (tällä kertaa kustantajan kautta) heti loppiaisen jälkeen. Kuvituksista päästiin sopuun ja jännityksellä odotan, miten tarina otetaan vastaan! Kirjoittelen siitä lisää vielä myöhemmin, mutta luvassa on ihan kunnon seikkailu, johon kuuluu riitaa, mulahduksia ja sumusilmiä!
  • Syksyllä ilmestyy toistaiseksi vielä salainen tietokirjaprojekti, jossa toimin haamukirjoittajana. Tämä on minulle kirjoittajana ihan uusi aluevaltaus, mutta onneksi aihe on tuttu.
  • Vuoden mutsit luetaan äänikirjoiksi kevään aikana! Ruotsalainen äänikirjakustantamo otti Satuun ja minuun meihin yhteyttä ja kyseli kiinnostustamme kirjoja audiomuotoon. Ja kyllähän meitä kiinnosti!
  • Työn alla olevaa aikuisten romaania en uskalla luvata kevääksi, mutta syksyksi ehkä. Jos keksin kenet pitää tappaa. Haha.



2. Jatkan yrittäjänä.

Noin muuten työelämä on täysi kysymysmerkki, kuten yksinyrittäjällä tuppaa olemaan. Epävarmuudensietokykyni on venynyt aika lailla. Suurin siivu toimeentulosta tulee konsultointihommista ja vähän pienempi siivu tämän blogin kaupallisista yhteistöistä. Kirjailijan näkökulmasta tilanne on aika heikko: jos apurahoja ei tule (kuten ei tullut), kirjamyynneistä saa valitettavasti vuodessa kasaan noin yhden kuukauden laskutuksen. Kannattaa siis huutaa hurraata aina kun saan soitettua kauppakelloa blogiyhteistöiden kunniaksi, sillä niillä laskuilla tämä kirjoittaminen rahoitetaan. Yrittäjäelämä on siis jokseenkin hallinnassa, mutta en sano ei, jos vastaan tulee unelmaduuni maailmanparannushommissa.

3. Yläaste

Niin, Skidi täyttää kesällä 13 vuotta ja jättää taakseen ala-asteen. Olen virallisesti teini-ikäisen äiti. En pysty vielä täysin käsittelemään tätä asiaa, vastahan se tönötti reppunsa kanssa siinä ekaluokkalaisten jännityksestä kankeassa jonossa. Kevään aikana saamme myös tietää saako hän jatkaa musaluokalla.




4. Rakennustyömaa. 

Täytyy myöntää, että tätä käännettä en nähnyt tulevaksi. Ostimme hyvin lyhyen harkinnan jälkeen sympaattisen rantatontin, mikä käynnisti keskustelut isoista asioista: mitä ihmettä tahdomme tehdä kun lapset muuttavat pois kotoa? Missä aiomme asua, mitä teemme työksemme, kuka meitä tarvitsee ja missä. Toiseksi kumpikaan meistä ei käytännössä tiedä mitään rakentamisesta, vaikka lapsuuden mielenmaisemani koostuikin pitkälti keskeneräisistä taloista, keltaisista salaojaputkista, leca-harkoista ja sahanpurusta. Hyvät uutiset ovat että toistaiseksi olemme olleet kaikista suunnitelmista liikuttavan yksimielisiä ja saamme harjoitella ihan ensiksi tien ja laiturin kanssa.

5. Kristallihäät

Kun olimme häämatkalla Azoreilla kesäkuussa 2005, joku kanssaturisti kertoi olevansa viettämässä siellä 15-vuotishääpäiväänsä. Muistan olleeni hieman hämmentynyt siitä, että avioliitto todella voi kestää niin pitkään (terveisiä perheestä, jossa molemmat vanhemmat olivat kolmeen kertaan naimisissa). Ja nyt sitten olemme samassa tilanteessa eikä se tunnu miltään saavutukselta tai edes ikuisuudelta vaan ihan eletyltä elämältä. Kyyti on ollut välillä aika helvetin pomppuisaa, mutta olemme ehkä vihdoin oppineet erottamaan, mitkä vaikeudet ovat kiinni meidän vuorovaikutuksemme puutteista ja mitkä johtuvat jostain muusta.

Joku joskus sanoi, että kun puhuu unelmistaan ääneen, ne toteutuvat. Enpä tiedä. Joskus puhuminen tuntuu olevan varma tapa saada koko asia haudatuksi kolmeksi vuodeksi. Ehkä turvallisinta onkin toivoa, että eteeni tulee omituisia käänteitä ja yllätyksiä ihan niin kuin tähänkin asti ja ymmärrän niihin tarttua, kun aika on.

Ps. Otin muuten tämän läppärini käyttöön 1.1.2010 ja mylly pelittää edelleen. Käytännössä melkein jokainen kirjoittamani teksti on siis tästä näppiksestä lähtöisin. Ei huono.

26.8.2019

Johtajagurun viimeinen aamu



Olipa kerran maailmankuulu johtajaguru nimeltä JG. Hän heräsi joka aamu 4:45 ja suositteli, että kaikki muutkin heräisivät siihen aikaan. JG nimittäin tiesi, että näin oli mahdollista päästä voittajaklubiin, sillä menestyminen edellytti aktiivista itseensä käpertymistä kello viiden ja kuuden välillä aamuyöllä. Hänen oppejaan noudatettiinkin valtakunnan jokaisessa kolkassa.

JG oli herännyt suosittelemaansa aikaan noin 27 minuutin virkistävien yöunien jälkeen ja oli matkalla pirteänä horsma-parsakaalismoothiensa kanssa toimiston joogasalille, kun näki naapuritalon pihalla seisovan Miehen. JG tervehti tätä reippaasti, sillä mies oli selvästi hänen seuraajansa, mutta Mies vain seisoi ja tuijotti eteensä.

- Olet voittaja-aineista, tokaisi JG rohkaisevasti ja kohotti smoothiepurkkiaan ilmaan niin että vihreää nestettä loiskui maahan.
Mies havahtui.
– Anteeksi kuinka?
– Meditointi on upea tapa aloittaa aamu. Tämä on niin kutsuttu kuningastunti, tiesithän? Kaikkien pitäisi herätä 4:45 ja ottaa itselleen hieman omaa aikaa. Sillä tavalla menestyy elämässä!
– En meditoi enkä ole kiinnostunut menestyksestä.
– Pötyä. Kaikki ovat kiinnostuneita menestyksestä!
– Minä en ole.
JG pysähtyi ja tuijotti miestä hämmentyneenä.
– Miksi sitten seisot täällä ulkona?
– Vaimo on vatsataudissa ja äsken lapsi oksensi sänkyynsä ja piti tulla hieman hengittelemään yöilmaa samalla kun odotan, että pyykkikone lopettaa. Laskeskelen milloin saan itse taudin ja kuinka monta palaveria joudun loppuviikosta perumaan sen takia.

JG jatkoi matkaansa järkyttyneenä. Kaikkea sitä kuuleekin, hän ajatteli pahoillaan. Voittajaklubi ei ollut vain urheilusankareille ja johtajille, vaan myös Miehen kaltaisille tavallisille ihmisille, jotka halusivat yrittää parhaansa ja elää omien arvojensa mukaisesti. Kyllä olisi Miehenkin kannattanut useammin heräillä hieman aikaisemmin niin ei olisi tuollaisia ongelmia elämässä. Ehkäpä viesti menisi perille tällä tavalla edestä johtamalla, hän mietti. JG hörppäsi saunavastan makuista smoothietaan ja otti pari tanssiaskelta toivoen, että Mies katselisi häntä.

Pian JG käveli talon ohi, jonka portailla venytteli Keski-ikäinen Nainen. No tämä nyt ainakin on selvä tapaus, JG ilahtui.

– Huomenta! Tervetuloa voittajaklubiin!
– Anteeksi kuinka?
– Vain heräämällä viideltä saa itselleen eväät menestykseen!
Nainen oli hetken hiljaa.
– Minulla on vaihdevuosien takia unihäiriöitä ja pohjekramppeja, joita yritän tässä saada laukeamaan. Haluaisin kerrankin ihan vain nukkua, mieluiten puoli kymmeneen.
– Toivon sinulle voimia vastustaa laiskuuden kutsua, JG julisti mahtipontisesti.
– Toivon sinulle sukupuolitautia ja vaikeaa aknea, totesi Nainen.

Kauhistus, ajatteli JG. Kylläpä liikkeellä on ahdistunutta porukkaa. Kuningastunnin puutteen huomaa todella helposti, varsinkin naisista. Hän ilahtui huomiostaan ja päivitti ajatuksensa Facebookkiin. Tykkäyksiä alkoi sadella heti, olivathan ihmiset jo hereillä hänen oppiensa mukaisesti. Tällä tavalla hän saisi varmasti lisää naisasiakkaita, miesasiakkaat kun tuntuivat kuolevan sydänkohtaukseen kuningastunnista huolimatta. Ja niin hän jatkoi matkaansa kohti toimiston joogasalia.

Mutta kas vain, hulevesijärjestelmää koko yön rakentaneet työmiehet olivat unideprivaatiossaan unohtaneet asentaa uuteen viemäriin kaivonkannen, ja koska oli pilkkopimeää, JG putosi viemäriin eikä hänestä enää sen koommin kuultu. Huhu kuitenkin kertoo, että hän olisi kellunut Brittein saarille ja jakoi nyt mainioita johtajuusneuvojaan Boris Johnsonille.

Kaikki hänen entiset asiakkaansa nukkuivat seuraavana aamuna pitkään, lähtivät töihin hyvillä mielin ja elivät muutenkin stressittöminä ja onnellisina elämänsä loppuun asti.

Sen pituinen se, saatana.


20.8.2019

C'est la vie



Tänä syksynä Skidi heräsi siihen faktaan, että hän käy ala-asteen viimeistä luokkaa. Ensi vuonna koulumatka kulkee yläasteelle, jota kestää vain kolme vuotta. Tytär oli keskustelun jälkeen hetken hiljaa.
– Niin ja sitten menen lukioon, täytän 18 ja muutan pois kotoa. Näinkö se käy äiti, että yhtäkkiä olen neljäkymmentä?

Näinhän se käy, yhtäkkiä.

Yhtäkkiä olet kaksikymmentä ja kaikki olettavat sinun asuvan omassa asunnossasi ja tietävän mitä elämälläsi teet, vaikka oikeastaan kiinnostelisi riesling, hyvät keikat ja vuorikiipeily. Opiskelet jossain laitoksessa jotain semikiinnostavaa ja mietit että eihän tätä onneksi tarvitse koko elämää tehdä, etenkin kun duuniosastolla on tarjolla kaikenlaista koordinaattoria, jonka vaatimuslistalla edellytetään pörssiyhtiön toimitusjohtajan pätevyyttä, mutta maksetaan niin vähän, että pitää vieläkin käydä mutsilla syömässä.

Ja yhtäkkiä olet kolmekymmentä. Olet edelleen siinä väliaikaisessa duunissa, josta olet meinannut ottaa hatkat jo 18 kertaa, mutta et yhtään tiedä minne. Ensimmäiset kohdennetut mainokset antiage-tuotteista ja silionitisseistä pukkaavat somevirtaasi vaikka itse systemaattisesti merkkaat iäksesi 25-vuotta. Et välttämättä ole ajatellutkaan mitään lapsi-asiaa, mutta vyötäröäsi tiiraillaan merkitsevästi ja lehtiartikkelista saat lukea olevasi post-fertiilissä iässä. Otat eläkevakuutuksen koska kaverikin otti.

Ja sitten havahdut nelikymppisenä, että sinulla on 12-vuotias, jonka mielestä kaikki mitä teet on noloa ja/tai tylsää, ellei se ole ihan XDLOL, ja käyt ihan pokkana ostamassa kävelysauvat ja jotain nivelien hyvinvointiin tarkoitettua ravintoöljyä, koska viiniäkään ei voi enää juoda, sillä lasillisesta tulee viikoksi krapula. Jumpassa on pakko käydä muuten iskee kuolemanpelko etkä edelleenkään tiedä mikä sinusta tulee isona paitsi nelikymppinen, joka saattohoitaa vähintään munasarjojaan.

Varmaan aivan yhtä yhtäkkiä olet viisikymmentä ja siitä en sitten osaakaan sen enempää sanoa kuin että silloin ehkä mietit itseäsi kaksikymppisenä, kolmikymppisenä ja nelikymppisenä ja hämmästyt että kuinka monta kymppiä onkaan vielä tulossa, joista kukaan ei – ihme kyllä – puhu mitään.

Kannattaa siis laittaa tähtäin siihen kolminumeroiseen lukemaan, jolloin voit jo ihan hyvillä mielin olla menemättä jumppaan, juoda viiniä ja nauraa, että XDLOL mikä keikka.

Niin se menee, kuule, selavii. Yhtäkkiä.

23.6.2019

Asennekysymys?



Raivasimme Skidin kanssa mökillä maastoa. Koiranheisi rehotti kolmemetrisenä pusikkona, samoin pihlajat vesoivat ympäri mäkeä ja vadelmakasvustot olivat villiintyneet kulkuväylille niin että sääret olivat naarmuilla. Minulla oli pitkäkahvaiset ja -teräiset niittosakset väylän raivaamiseen ja Skidillä jämäkät oksasakset varsien käsittelyyn. Ryhdyimme hommiin, mutta jo heti alussa sormenpaksuinen pihlajanvarsi ei ottanut millään katketakseen ja esiteinillä paloi käpy.

– Onko tämä nyt vain asennekysymys, hän puuskahti hikeentyneenä.
– Se voi olla myös taito- tai voimakysymys, vastasin muina gandalfeina.

Skidi sisuuntui ja väänsi kaikin voimin – ja onnistui: varsi antoi periksi ja napsahti poikki. Hän näytti voitonriemuiselta ja syöksyi innolla uusien varsien kimppuun. Lopuksi katselimme siistittyä pihaa tyytyväisinä ja mietimme, että olipa järkyttävä duuni, mutta pikkuhiljaa se saatiin hallintaan.

Mutta jos jätetään viisastelut sikseen, oliko onnistuminen siis asennekysymys vai ei? Olen ajan mittaan tullut vähän varovaiseksi tuomioideni kanssa.

Meille on opetettu, että erityisesti menestyminen (joka kai jossain määrin on onnistumisen synonyymi) on asennekysymys, sillä positiivisella can do -asenteella, sitkeydellä ja ahkeruudella kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Vastaavasti ne, joilla ei ole tätä oikeaa asennetta, ovat itse aiheuttaneet ongelmansa. Mutta tuskinpa kukaan syntyy synkkänä pessimistisenä luuserina, varovaisena ja rauhallisena ehkä, mutta ei mikään noista piirteistä ole vika vaan ominaisuus, jota voi oppia hyödyntämään. Minusta asennevammaisia ovatkin ihmiset, jotka eivät näe lähtökohtiensa tuomaa etulyöntiasemaa. On helppo olla liikkeellä "oikealla" asenteella, jos ainoa huoli on, että kuohuviini unohtui laittaa kylmään. Pahimmat mulkut ovat nimenomaan niitä, jotka ovat kehittäneet ylimitoitetun oikeutuksen tunteen, jolloin mitkään työpaikan, liikenteen tai julkisen keskustelun säännöt eivät koske heitä.

Oikealla asenteella tästäkin kuvasta näkee hienon taltioinnin, jossa pääskynen lentää rypsipellon yllä.

Ja eikös koko onnistumisen ja menestyksen määrittelykin ole asennekysymys? Jos tavoittelee aivan muita asioita kuin isoa liksaa ja paikkaa pörssiyhtiön johtoryhmästä, elämän palkitsevuus mitataan toisenlaisilla mittareilla.

Puhtaita asennekysymyksiä on lopulta hirveän vähän. Yksi yleisimmistä lienee se, miten ystävällisesti tai vihamielisesti suhtaudumme muihin ihmisiin. Väitän, että muunlaisten haasteiden selättämiseen tarvitaan usemmiten vähän kaikkea: kokemusta, taitoa, voimaa, työkaluja, uskoa, kannustusta, apua ja joskus toki asennettakin, tekemisen meininkiä. Asenteella saa aloitettua, vauhditettua ja ripoteltua tekemiseen lisämaustetta tai mutta alusta loppuun se kantaa vain harvoin.

No, mitä minun olisi pitänyt vastata lapselle? Ehkäpä jotenkin niin että se, millaisilla välineillä on varustettu ja millaisessa seurassa tekee hommia, auttaa myös asenteeseen. Kun tietää, että sakset ovat terävät ja että niillä on aiemminkin silputtu pihlajapusikoita, tulee varmuutta ottaa asenne käyttöön ja näyttää mutsille, että ei tartte auttaa.

On oma keskustelunaiheensa, miten hyödyllinen asenne se on. Muistaakseni juuri se kusi hyvin lämpimästi jaloille pikkulapsiaikana. Mutta pihlajat ovat nyt pinossa, eniten kiitos Mummin hyvien työkalujen.


30.4.2019

Miksi internet sekoaa maitorauhasen näkemisestä?



Kun näin tämän viraalihitiksi levinneen kuvan maitorauhasista, jouduin kaivamaan esiin ihmisen fysiologian ja anatomian kirjani, jota olin viimeksi tarvinnut opiskeluaikoina lääketieteen käännösten tekemisessä. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa kuvaa ja oli pakko tehdä faktantarkistusta.

Kuva oli aito. Olin hämmästynyt. Luulin tätä ennen, että naisen rinnat koostuvat lähinnä rasvakudoksesta ja synnytyksen jälkeen tapahtuu jotain muutoksia, mistä seurasi minulle lähinnä kipua ja hammastenkiristystä, joillekin tietysti myös imetyksen auvoa. Enkä sen kummemmin miettinyt, että mikä perkele siinä rasvakudoksessa oikein kipeytyy edelleen aika ajoin saati että miltä se rauhanen oikein näyttää siellä sisällä.

On ihan älyttömän hyvä kysymys, miksi näen ensimmäistä kertaa maitorauhaset Twitterissä. Miksi minulle on ala-asteelta lähtien esitetty ihmisen fysiologiaa miesvartalon kautta? Paitsi silloin kun juteltiin terveystiedon tunnilla kuukautisista vain tyttöporukassa.

Palataan takaisin siihen anatomiankirjaan. Kysymykseen lienee se yksinkertainen vastaus, että maitorauhaset eivät selkeästi kuulu juuri minkään isomman otsikon alle. Ne eivät ole osa lihaksistoa, hermostoa tai verenkiertojärjestelmää, eikä niitä esitellä hormonitoiminnankaan alla. Vain ihmisen lisääntymisen jälkeen on kappale breast disorders ja synnytyksen yhteydessä laktaatio käsitellään yhdessä kappaleessa.



Osa kuvaa kommentoineista naisista oli kauhuissaan, että tissien sisällä oli tuollainen rakennelma – ja tämä oli mielestäni kohun ikävin paljastus. Eivätkö he koskaan ole ajatelleet tissien perimmäistä tarkoitusta? Vai ovatko kaikki rinnoista syntyneet mielikuvat, jotka eivät liity puhtaasti ulkonäköön, vääriä tai pelottavia? Ja kyse on sentään naisen ruumiin osasta, joka pitäisi tutkia joka kuukausi, sillä rintasyöpä iskee joka kahdeksanteen suomalaisnaiseen.  Siitä kannattaa olla paljon enemmän huolissaan kuin nännien näkymisestä.

Lääketieteellisen kuvaston vähäsanaisuus on yhtä omituista kuin se, että miesvartalo on suunnittelun ja tuotekehityksen standardi myös niissä tuotteissa, joita käyttävät myös naiset. Kuten turvavyöt ja lääkkeet. Yhtä lailla tarvitsemme akuutisti parempaa ja laajempaa tissitietoutta! Rinnat ovat kaikessa moninaisuudessaan olennainen osa naisen elämää ja on aika lopettaa käsittelemästä niitä lähinnä sensuroinnin näkökulmasta.

Olen kolmen naishenkilön taloudessa pitänyt tissikeskustelua yllä ihan jo siksi, ettei vain pääsisi syntymään sellaista turhaa kainostelua, mitä kaikkiin naiselle ominaisiin elintoimintoihin menkoista alkaen tuntuu liittyvän. Täytyykin siis näyttää kersoille tämä kuva. Minusta nuo ovat nimittäin hienot. Tulee mieleen päivänkakkara, vesi-ilmapallot ja vanha Postipankin logo.



17.4.2019

Donitsi



Kuva mustasta aukosta levisi viikonloppuna kaikissa medioissa niin, ettei keskustelua voinut välttää. Maailman selittäminen lapsille on mielipuuhaani, se on vanhemmuuden palkitsevinta ydintä, mutta avaruushommat ovat aina vähän vaikeita.

Snadi otti asian ensimmäisenä esille.

Mikä on musta aukko? 

Googlasin, etten olisi tehnyt asiavirheitä, mutta "äärimmäisen tiheä aika-avaruuden massakeskittymä" ei kuulostanut sellaiselta lauseelta, jonka olisin voinut lausua riittävän varmoin äänenpainoin. Kokeilin luhistunutta tähteä. Mutta se ei kelvannut vastaukseksi. Rehellisesti sanottuna ei se koskaan kelvannut minullekaan. Miten selität seitsemänvuotiaalle luhistumisen? Tai edes tähden? Luhistumisen määritelmäksi tuskin kävi se tila, jonka saavutin kerran mökillä, kun olin juuri saanut megatiskit tiskattua ja ulkoa löytyi vielä yksi puurokattila. Mutta kiukkuni ei tiivistynyt 65 miljoonaa kertaa auringon massaksi.

Miten siitä saatiin kuva jos se on niin kaukana ja ihan musta? 

Niin. Väistin kysymyksen toteamalla, että siksipä se olikin niin suuri uutinen. Kyseessä oli humble brag: oikeasti halusimme sanoa, että me homo sapiensitpas osasimme rakentaa sellaisen kameran, joka ottaa kuvan asiasta, josta ei kovin helposti tai jopa ollenkaan saa otettua kuvaa. Ihmiskunnan sisältömarkkinointia.

Mutta toisaalta minä en silti tiedä, miten tähti syttyy, saati luhistuu ja käpertyy itseensä niin tiheäksi asiaksi, että sieltä ei edes valo karkaa. En ymmärrä ajan kaareutuvuutta, vaikka olen samaa lajia kuin kameran rakentajat. Anteeksi.

Se näyttää vähän donitsilta. 

Erinomainen havainto! Donitsissakin on hyvin pienessä rinkulassa valtavasti energiaa, mutta toisin kuin donitsia, mustaa aukkoa ei voi tunkea kitaansa ja odottaa kuinka rasvan ja hiilihydraattien täydellinen balanssi lähestyy tapahtumahorisonttia eli vyötärömakkaraani, josta ei ikinä mikään pakene.

Vaikuttaa siltä, että avaruus on vaarallisia paikkoja täynnä. 

Niinpä, onneksi meillä on turvanamme tämä pallo ja ilmakehä ja kiertorata.

Kävimme hakemassa munkkirinkilät, sellaiset ihan tavalliset kullanruskeat ja sokeroidut, ja kuvittelimme syövämme mustan aukon. Saavutimme singulariteetin noin varttia vaille seitsemän ja säteilimme tyytyväisyyden gravitaatioaaltoja. Hyvää matkaa, aine! Muutu energiaksi, jotta heräämme taas aamulla uuteen, omituiseen päivään!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...