Näytetään tekstit, joissa on tunniste Femakkolohikäärme. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Femakkolohikäärme. Näytä kaikki tekstit

13.4.2022

Äitien kokemasta uupumuksesta



Hesarin pääkirjoituksessa (tämä pökäle on vapaasti luettavissa) tartuttiin tuoreeseen tutkimustulokseen, jonka mukaan äidit ovat ilmeisesti jotenkin "yllättäen" uupuneimpia tasa-arvoisimmissa maissa, kuten Suomessa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että vaikka sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu hyvin monilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla, se ei vieläkään näytä ulottuvan perhe-elämään ja vanhemmuuteen. Lyhyehkössä kirjoituksessa horistaan jotain outoa osa-aikatyöstä, perheverotuksesta, pään tuulettumisesta töissä ja verkostoista – lukekaa itse, jos sappirakko kestää.

Koska en ole vähään aikaan nähnyt näin älyllisesti vajaata kommentointia tärkeän aiheen ympäriltä kirjoitan oman.* Anteeksi jo etukäteen kiukkuinen sävy.

Itse en ole tuloksesta lainkaan yllättynyt. Toistan sen saman, minkä olen jo sanonut ensimmäisen kerran 2010-luvun alkupuolella: mitä perhe-elämään tulee Suomi on täysin näennäismoderni maa ja arvot ovat esihistorialliselta ajalta. Pääkirjoitus tuo tämän hienosti esiin: yhdessäkään kappaleessa ei mainita lapsen isää. Siis lapsen saamiseen vahvasti osallistunutta henkilöä, jonka vastuulla lapset olisivat ideaalitilanteessa 50%:sti ei mainita sanallakaan. En tiedä, onko tämä jossain määrin tarkoituksellista. 

Hyvä indeksi uupumukselle on myös suosikkikysymykseni, jota ilmeisesti esitetään edelleen kodin ulkopuolella ilman lasta vieraileville äideille:"kuka lastasi hoitaa?" 

Niin. Äitien kokemat paineet eivät johdu työelämästä (joka ei ole mitään "pään tuuletusta" vaikka se olisi mielekästäkin) vaan toimintaa ohjaavista epärealistisista odotuksista, normeista ja myyteistä, jotka aiheuttavat myös isyysvajetta.

Vanhempainvapaita on ohjattu äideille iät ja ajat, lasten myötä silmille ryöpsähtävät kotityöt hoitaa äiti, sairaat lapset hoitaa äiti, normit ja sosiaaliset paineet kohdistuvat edelleen äiteihinäiti on projektipäällikkö, jota iskä auttelee. Uuvuttaahan se. Naiset omaksuvat nämä normit mukisematta, koska niin reippaat tytöt tekevät. Kukapa nyt uskaltaisi ääneen todeta, että kyllä tästä pikkulapsiarjesta voisi vaihtaa useammankin päivän pois. Lasuilmoitushan siitä tehdään. Lisäksi täytyy olla erityisen tikkuinen akka, että kehtaa vaatia lasten isältä osallistumista jo etukäteen.

Tasa-arvoisissa maissa naisilla on mahdollisuus toteuttaa itseään vapaasti. Tämä tarkoittaa, että niin naiset kuin miehetkin pitävät itsestäänselvänä, että valintaa perheen ja koulutuksen sekä perheen ja työn välillä ei tarvitse tehdä. Uskallan väittää, että suuri osa naisista käy töissä, koska työ on toimeentulon lähteen lisäksi myös kiinnostavaa, palkitsevaa ja merkityksellistä – ei siksi, että "pää tuulettuu" ja "kertyy eläkettä".  Myös perheverotuksen ajatus on tunnetusti heikko. Verohelpotus kahden vanhemman perheen hyvätuloiselle miehelle ei ole sellainen kannustin, jonka minä allekirjoitan. Sen sijaan elokuussa 2022 voimaantuleva perhevapaauudistus on toimi, jolta odotan paljon.

Minä haluan yhteiskunnan, jossa työn lisäksi naisilla on energiaa ja mahdollisuus käydä treenaamassa maastavetoa, ostaa koira, asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi, kerätä vaatteita pakolaisille vapaaehtoistyönä, kirjoittaa kirjoja ja erota huonosta parisuhteesta ilman, että sitä pitäisi erityisesti pelätä tai perustella verottajalle, naapurille tai hallitukselle. 

Pääkkärin kirjoittajalle vielä sellaisia terveisiä, että aihetta voisi halutessaan ajatella myös suoran kontekstin ulkopuolelta. Näin vuoroviikkovanhempana mietin nimittäin itse sitä, miten epätasa-arvoisissa ja epätyydyttävissä parisuhteissa ihmiset sätkivät näiden typerien normien takia, miten konservatiivinen roolitus vaikuttaa eläkkeen lisäksi ylipäätään vanhuuteen ja millaisia seurauksia naisten omien tarpeiden jatkuvalla laiminlyönnillä on. Jos siis näkisi sen naisten uupumuksen aidosti tärkeäksi asiaksi.

*Ja kyllä, vituttaa että pitää kommentoida tätä samaa homeista aihetta vuosi toisensa jälkeen.


8.11.2020

Ihana Kamala


En ole tällä viikolla juuri tehnyt muuta kuin jännittänyt CNN:n tuloslaskentaa ja ihmetellyt paitsi valitsijamieshässäkkää myös Pennsylvanian miljoonakaupunkeja, joista en ollut koskaan aikaisemmin kuullut. En ole koskaan seurannut edes Suomen presidentinvaaleja näin kiinnostuneena – eikä ollut moni muukaan. Toivoin Bidenin voittoa jo ihan siksi, jotta voisin taas seurata maailmanpolitiikkaa ilman oksennusreaktiota. Toivoin arvonnousua totuuden puhumiselle, yhdenvertaisuudelle, tieteelle ja ympäristölle, mutta myös tasa-arvolle: Bidenin voiton myötä varapresidentiksi nousisi vihdoin nainen. 

Kun Bidenin voitto vihdoin varmistui ja kerroin tytöille, että USA:n seuraava varapresidentti on Kamala Harris, Snadi nauroi hassulle nimelle ääneen. Kun näytin varapresidentin kuvaa, nauru loppui.

- Mä luulin, että se on mies!

Niinpä. Niin se on joka juuttaan vuosi ollutkin, tarkalleen ottaen vuodesta 1789 lähtien. 

- Aika pitkään!

Eikö vain? Ja silti joidenkin (yleensä valkoisten keski-ikäisten miesten) mielestä tasa-arvo on mennyt liian pitkälle. Lasikattojen säilyttämisen puolesta on toki kuultu paljon muitakin argumentteja kuten että naiset eivät pärjää vaativissa tehtävissä eivätkä halua ottaa vastuuta. Näitä harhaluuloja puretaan vain käytännön esimerkkien kautta, pärjäämällä ja vastuuta ottamalla, niin Suomessa kuin Amerikassa. Mutta ensin siihen pitää saada mahdollisuus.

Teini oli tietysti hieman paremmin perillä varapresidentin taustoista ja huomautti, että tässä rikottiin lasikatto myös ei-valkoisten naisten osalta. Nopealla googlettamisella löytyi tarkennus: Kamalan äiti on Intiasta ja isä Jamaicalta, hän on syntynyt Kaliforniassa, kasvanut yksinhuoltajaäidin kanssa ja on itse äitipuoli. Näkökulmia erilaisiin lasikattoihin ainakin riittää. 

Päätimme tutustua tähän uuteen parivaljakkoon muutenkin vähän tarkemmin. Tarkistimme, että "kamala" tarkoittaa hindiksi lootuksen kukkaa. Ja että Joe Bidenilla on kaksi koiraa, joista toinen on rescue. 

Ei epäilystäkään. Maailmassa on yhtäkkiä kaikki paljon paremmin.

24.9.2020

Kukaan ei hae aborttia huvikseen


Minä olen tottunut pitämään Suomea modernina oikeusvaltiona. Tiedättehän, täällä voi luottaa vaalitulokseen, ostaa bussilipun mobiilisovelluksella ja asioida verottajan kanssa internetissä. Kaikki järjestyy. Jopa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasiat etenevät niin varhaiskasvatuksessa kuin rekrytointiprosesseissakin. Ja jos ei etene niin vapaassa kansalaiskeskustelussa nostetaan esiin erilaisia kipupisteitä. Mutta yksi asia on tähän asti ollut tabu.

Johtuisiko tästä luottamuksen kontekstista, että moni ei tiedä suomalaisen aborttilainsäädännön vertautuvan tiukkuudessaan konservatiiviseen Puolaan. Tämä on tullut yllätyksenä niin naisille kuin miehille. Erityisen järkyttävää tähän todellisuuteen on törmätä gynekologilla, jossa saa kauhukseen kuulla olevansa raskaana, vaikka sen ei todellakaan pitänyt olla mahdollista (oli käytetty ehkäisyä ja munasarjat eivät olleet toimineet normaalisti pariin vuoteen). Ja että tästä seuraa lausuntokierros ja ajanvarausruljanssi ja sitten pitäisi keksiä perustelut, miksi haluaa pyytää raskaudenkeskeytystä. 

Että mukavaa työpäivän jatkoa.

Tämänhetkinen tilanne on siis se, että Suomessa nainen ei saa aborttia omasta tahdostaan. Raskaudenkeskeytykselle pitää ensin hakea lausunto esimerkiksi terveyskeskuslääkäriltä (tai maksaa yksityiselle) ja toinen suostumus synnytyssairaalasta. Halu ja tarve abortille pitää myös perustella niin sanotuilla "sosiaalisilla syillä", paitsi jos naisen terveys on uhattuna. Itsemääräämisoikeus ei siis päde naisen elämän kannalta mitä henkilökohtaisimmassa ja rankimmassa päätöksessä. 

Olen jo aiemminkin kirjoittanut, ettei kyseessä ole mikään jalkahoito. Kukaan – ja toistan kukaan – ei hae aborttia huvikseen tai hetken mielijohteesta. Miksi ihmeessä siis pitäisi pitkittää ja vaikeuttaa muutenkin raskasta prosessia – kuka siitä hyötyy? Laki on todellakin aika päivittää ja päivitystä haetaan kansalaisaloitteen kautta

"Kun nykyinen aborttilaki vuonna 1970 säädettiin, raskaudet keskeytettiin kirurgisesti. Raskaus todettiin ensin perusterveydenhuollossa ja keskeytettiin sitten erikoissairaanhoidossa. Nykyään tilanne on toinen. Yli 97 prosenttia aborteista tehdään lääkkeellisesti, joten keskeytyksen voisi hoitaa kokonaan perusterveydenhuollossa tai esimerkiksi ehkäisy- ja perhesuunnitteluneuvoloissa. 
OmaTahto2020-kansalaisaloite vaatii lakia muutettavan siten, että raskaus voidaan raskaana olevan pyynnöstä keskeyttää 12:nteen raskausviikkoon saakka. Toimenpiteen edellytyksistä tulee poistaa vaatimukset perustella pyyntöä esimerkiksi sosiaalisilla syillä. Raskaana olevan oman tahdon on riitettävä keskeytyksen saamiseen."

Kansalaisaloitteen takana ovat muun muassa Väestöliitto, Suomen Gynekologiyhdistys, Suomen Kätilöliitto, Sexpo, Amnesty Finland, Ihmisoikeusliitto ja lähes kaikki poliittiset naisjärjestöt. Ei kovin yllättäen kannatusilmoituksia on kertynyt vuorokaudessa yli 19000. 

Muutama muukin näköjään kaivoi pankkitunnukset esiin saman tien. Aloitetta voi kannattaa täällä

7.2.2020

Mitä yhteistä on syntyvyydellä ja isyydellä?



Sananen perhevapaauudistuksesta, josta olen kirjoittanut tähän blogiin jo muutamankin kerran aikaisemminkin. Toivoa on, että kohta ei enää tarvitsisi.

Rakastan vertailuja, erityisesti Pohjoismaiden välisiä. Rakastan niitä siksi, että ne paljastavat tekosyyt: on vaikea vedota sijaintiin, kylmyyteen ja yleiseen vitutukseen, kun olosuhteet ovat samat. Nappaankin kiinni muutamasta ajankohtaisesta havainnosta. Arvaatteko, missä maassa on Pohjoismaiden alhaisin syntyvyysepätasa-arvoisimmin jakautuvat vanhempainvapaat sekä Euroopan huippua oleva sukupuolten segregaatio eli työelämän jakautuminen nais- ja miesvaltaisiin aloihin?

Suomihan se.

Tätä suhteellisen läpitunkevaa sukupuolten välistä lokerointia ja epäsuhtaa on tietysti selitetty naisten ja miesten (muitahan ei ole) välisillä luonnollisilla, biologisilla eroilla, ja tiedättehän, valinnanvapaudella! Naiset hoivaavat ja imuroivat, koska hormonit tuntevat astiksen ja vaippapaketin kutsun jo aamuvarhaisesta, jopa läpi yön. Miehet sitten tekevät, mitä äiti pyytää. Ja tämä on kuulemma NORMAALIA.

Kummallista kyllä nämä biologiasta kumpuavat valinnat ja intohimot hälvenevät kun mennään länsirajan yli tai Atlantin laavakökkäreelle, jossa yhteiskunta ei pönkitä tiukkaa sukupuolinormia. Jestas, väkiluku kasvaa, vaikka beta-urokset siellä kiikuttavat lapsia leikkipuistoon ja äidit saavat palkkaa.

Noin yleisesti en ole alhaisesta syntyvyydestä huolissani. Mitä vähemmän ihmisiä – kansallisuudesta riippumatta – tällä pallolla on, sen suuremmat mahdollisuudet muilla lajeilla on selviytyä. Olenkin lähinnä pahoillani siitä henkilökohtaisesta tragediasta, että ihmiset, jotka haluaisivat lapsia eivät niitä syystä tai toisesta saa. Ja siksi haluaisin silti hetken miettiä tätä. Miksi juuri Suomessa miehet eivät saa lapsia ja/tai perhehaaveita lykätään pitkälle tulevaisuuteen, vaikka lisääntymisvietinkin pitäisi olla kirjoitettu kromosomeihimme? Miksi mielikuvat niin sukupuolista kuin perhe-elämästäkin ovat ahtaita ja rajoittuneita? Ja mitä siitä seuraa, että vanhemmuus tarkoittaa parisuhteen osapuolille kahta täysin eri asiaa?

Nuoria naisia syyllistetään itsekkäiksi hedonisteiksi, vaikka se merkitsee kohtuullista riskinottoa sekä parisuhteen että työelämän kannalta. Lisäksi lapsille tarvitaan se isäkin. Mutta mistä kiinnostuneita löytyisi? Älkääkä sanoko, että Tinderistä. Miksi kukaan mies ylipäätään haluaisi osallistua kotileikkiin, jossa tarjolla on sidekickin rooli? Erityisesti kun miehillä on enemmän aikaa odotella sopivaa fiilistä ja kondomi on keksitty.



Lisääntyminen ja mikä pahinta myös siitä puhuminen on aina ollut naisten hommaa. Kaikki yhteiskunnan rakenteet, tavat ja käytännöt ovat aina ohjanneet hyvin perinteiseen kuvioon, jossa naisen vastuulle kasaantuvat lastenhoidon lisäksi myös kotityöt, työllistymisongelmat ja paska eläke. Vain mies, jolla on verkostot kunnossa ja vakaa tulotaso, kokee olevansa perhe-elämän vaatimuksiin valmisIsyysvapaita taas vastustavat äidit, joilla ei ole vaihtoehtoja.

Siinäpä teille valinnanvapautta. Sitä käytetään tällä hetkellä lähinnä perhehaaveiden lykkäämiseen. Money well spent.

Minun junani, lauttani ja kaikki muutkin kulkuneuvot menivät jo sata vuotta sitten, mutta toteanpahan vain, että tämä uudistus ei tule päivääkään liian aikaisin. Sillä siitä kaikki lähtee, kattauksesta. Jatkossa tarjolla on ihan aitoa osallisuutta, joka toivottavasti kasvaa nopeasti kiinteäksi osaksi suomalaista perhe-elämää ja jopa onnea. Miesten toiveiden ja valintojen kautta mielikuvat isyydestä (ja samalla äitiydestä) monipuolistuvat ja tarinat perhe-elämästä saavat uusia kertojia. Niitä kaivataan. Tämä nykyinen kuvasto on jo loppuun selattu.

Ps. Kaikki, jotka haluavat mainita jotain imetyksestä, voivat painaa selaimen vasemmasta yläreunasta löytyvää rastia. Not kinosted.


28.6.2019

Mitä vastata homofoobikolle?



En ole digitaalisten kommenttikenttien ystävä muuten kuin omissa kanavissani. Erityisesti Pride-viikolla uutiskommenttien selailusta seuraa suurta hämmennystä, mutta toivoakin on: yleisimmät kommentit ovat pysyneet vuosien mittaan aika staattisina ja ihmiset ovat oppineet vastaamaan niihin! Kas näin.

"Pitääkö tätä homohommaa tulla joka tuutista?"

Kommentoija ilmoittaa heti kättelyssä olevansa suvaitsevainen ja näin, mutta ihmettelee, miksi asiasta tällainen haloo pitää järjestää ja että tämä on nyt mennyt ihan yli. Noh, tavallaan sanalla "pride" viitataan juuri siihen, että vähemmistöjen ei tarvitsisi enää pysyä kumppaninsa kanssa visusti kaapissa poissa normaalien ihmisten silmistä, vaan he voisivat esimerkiksi välttyä koulukiusaamiselta, kulkea kumppaninsa kanssa ilman pelkoa random väkivallasta tai hakea työpaikkaa ilman syrjintää puolison etunimen takia. Ja tämän (vuoden ainoan) kampanjaviikon aikana on tietenkin tavoitteena nostaa ongelmia yleiseen tietoisuuteen, mihin tarvitaan mediaa. Toisaalta kun viimeksi vilkaisin kansallisten medioiden etusivuja, kyllä siellä näytetään edelleen myös uutisia heteroista kuten lähestymiskiellon rikkojista ja Kittilän kuntapäättäjistä. Ja poikia ja tyttöjäkin näyttäisi olevan edelleen olemassa. Ei huolta!

"Pitääkö tässä lähteä heteromarssille!"

Joissain kommenteissa ollaan kerrassaan suivaantuneita enemmistön oikeuksien puolesta. On hyvin vaikea ymmärtää, mikä suivaantujien heteroseksuaalisuutta Pridessa kirvelee, ja olisi ihan kiinnostavaa tietää, minkälaisia ongelmia heidän banderolleissaan nostettaisiin esille. Itse nimittäin en heterona koe, että sukupuolinen suuntautumiseni erityisesti rajoittaisi millään tavalla elämääni – ja kaikista vähiten sitä rajoittaa seksuaalivähemmistöjä kohtaan osoitettu solidaarisuus.

"Raamattu"

Jos henkilökohtainen vakaumus nyt vain kieltää sattumanvaraisesti erilaisia asioita niin eihän sille mitään voi. Tähän on on tietysti aina mahdollista ystävällisesti todeta, että ihmisoikeudet menevät jopa vakaumuksen edelle ja että oma vakaumus on tosi erilainen eikä itse asiassa yhtään sen vähäpätöisempi kuin kenenkään muunkaan.

"Minulla on sananvapaus!"

Tämä sananvapauden vaatija ilmaantuu kaikkiin keskusteluihin, joissa on mahdollista käyttäytyä huonosti (ne, jotka ovat muuten vain sekiksissä kirjoitelleet mitä sattuu, erottaa yleensä postauksen aikaleimasta). Yhden somekommentin perusteella on joskus vaikea tietää, onko kyseessä henkilö, joka ei ihan aidosti ole ennen kommenttinsa postaamista ajatellut asiaa sekuntiakaan, vai ammattitrollaaja, joka yrittää parantaa merkityksettömyyden tunnettaan olemalla mahdollisimman ilkeä muille. Toiselle kannattaa selittää, toiselle ei. Molempia yhdistää kuitenkin sananvapaudesta maraileminen, kun heitä kehotetaan moderoinnin puolelta käyttäytymään kunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan. Sananvapaushan on sitä, että ihminen saa olla juuri niin idiootti kuin laki sallii (ja sitten vastata seurauksista kun ei salli), mutta se on myös sitä, että uskaltaa kertoa olevansa homo, arvostella insituutioita ja valtaapitäviä tai toimia oppositiojohtajana, eikä sen takia isketä ilman oikeudenkäyntiä kymmeneksi vuodeksi kotiarestiin tai upoteta betonikengissä mereen.

"Minun rahojani ette saa!"

Diversiteettiasioista kiinnostuneet yritykset ovat alkaneet olla näkyvästi mukana Pride-kampanjoinnissa, joten paheksuntaa sataa myös heidän sivuilleen. Kaupallisuudessa on se raikas puoli, että firmat ovat todennäköisesti laskeneet, kenen puolella tässä kannattaa olla ja mikä on hyvää markkinointia ja rekrypolitiikkaa. Niin. Tällä viikolla on kaupunkikuva näyttänyt siltä, että jos kuluttaja haluaa asioida vain umpiheteroille tarkoituissa liikkeissä, hänen alkaa olla aika vaikeaa saada ostettua edes paahtoleipää. Onnea yritykseen.

Pidän myös keskustelukulttuurin ilmiöstä, jossa pöyristyneille tasa-arvon paheksujille jaetaan sateenkaarirakkautta giffien ja kuvien muodossa. Siinä ollaan asian ytimessä: rakkaus kuuluu kaikille.


16.5.2019

Nainen, jos oikeus omaan ruumiiseen kiinnostaa, nyt on aika toimia

Kuva: Women's March Canada


Kehitys kehittyy. Kehitystä ei voi estää. Tiedättehän, kaikki järjestyy ja muuttuu hiljalleen paremmaksi.

Sanaan "kehitys" liittyy oikeastaan vain myönteisiä mielikuvia, kahleista vapautumista ja solidaarisuutta, rauhaa ja rakkautta. Oikeudenmukaisuus, avoimuus, demokratia ja tasa-arvo paranevat hiljalleen, kehitys kulkee aina eteenpäin, ei koskaan taaksepäin. Turvallisuuden tunne lisääntyy. Ja jos kehitys pysähtyykin tai alkaa ottaa takapakkia, ymmärrämme, että maailmassa on virhe, mutta uskomme, että "kehitys" korjaa sen kyllä. Haloo, kuka nyt haluaisi takaisin menneisyyteen!

Niin, kuka? Viime aikaisten aborttiuutisten valossa en haluaisi asua Yhdysvalloissa sen enempää kuin Irakissa tai Afganistanissa.

Onkin aiheellista kysyä, keitä ovat Yhdysvaltojen aborttisankarit? Enimmäkseen rikkaita, vanhoja, valkoisia miehiä tietenkin, mutta millaisia kytköksiä heillä on? OpenDemocracy-järjestö on selvitellyt, millaisia liittoja ääriajattelua edustavat ryhmittymät ovat solmineet ja mistä vanhoillisuskonnollisten ja oikeistopopulistien kymmenien miljoonien dollarien rahavirrat ovat peräisin. Tulos ei varsinaisesti yllätä. Myös kaverikapitalismi pelaa. Yksi käsi pesee toisen.

Näitä ääriryhmittymiä yhdistää sama tavoite: heidän ideologiaansa kuuluu naisten ja vähemmistöjen sortaminen, vain tekosyy vaihtelee. Kehitys ei ole näiden ryhmittymien mieleen, se kun murentaa heidän valtaansa antamalla puheenvuoron myös vähemmistöille ja läpivalaisemalla turvallisia kabinetteja, joiden suojissa on voinut sopia asioista ilman ikävää julkisuutta. Ihmisillä kun on kautta aikojen ollut tapana pahoittaa mielensä epäoikeudenmukaisuudesta, lakkoilla ja protestoida. Mitä kouluttamattomampia ihmiset ovat, sen vähemmän he osaavat mitään vaatia.

Mutta ei kai nyt Suomessa?

Me pohjoismaisen yltäkylläisyyden kasvatit olemme oikeuksiimme jo tottuneita. Isoimmat tasa-arvotappelut on käyty yli sata vuotta sitten (voitte varmaan arvata millaisilla puheenvuoroilla naisten äänioikeutta vastustettiin), jolloin on vaikea sisäistää, että yhtä lailla kun oikeuksia voidaan laventaa, niitä voidaan myös supistaa tai jopa ottaa kokonaan pois. Miettikääpä. Jos yhtäkkiä olisikin ihan todellinen tilanne, että keskenmenosta voi saada vankeutta, kuinka moni tämän blogin lukijoista olisi vankilassa? No muun muassa minä.

Eikä pidä unohtaa, että meillä oli ulkoministerinä vielä hetki sitten Tolkun Timppa, mukava tavis ja iloinen hassuttelija. Timppa puhui aina niin kauniisti ja hiljaisella äänellä vakamuksestaan, johon kuuluvat "perinteiset arvot" ja "elämän kunnioittaminen". Hän jätti tarkentamatta, että nämä arvot valitettavasti ovat hieman ristiriidassa naisten oikeuksien kanssa. Sen sijaan hän sanoi, että kehitys (eli feminismi, ympäristönsuojelu, ihmisoikeudet ja hyvinvointivaltio) on mennyt liian pitkälle. Näille ryhmittymille on myös olennaista hakea kannatusta vihanlietsonnalla, jota näiden mukavien miesten plokit ja twiitit ovat täynnä.

Tällaiset aatteet harvoin pysyvät maan rajojen sisäpuolella, kuten rahavirrat osoittavat. Ne eivät katoa, vaikka kuinka katsoisi muualle ja jättäisi somessa tykkäämättä huonon kehityksen uutisista.

Kehityksen eteen on aina jouduttu tekemään ihan sutena töitä, muutos ei ole ikinä tapahtunut itsestään eikä tyhjiössä. Me emme vain ole tottuneita siihen työntekoon, arvojen puolustamiseen. Oikeuksiin saa ja pitääkin tottua, mutta laitostua ei saa. Jos siis et halua, että Handmaid's tale on ihan mahdollinen tulevaisuuden skenaario, nyt on juuri se hetki, jolloin yhteiskunnallisesta kehityksestä kannattaa pitää meteliä. Katso vaikka tuolta Eurovaalien ennakkoäänestyspaikat, tiedät kyllä seuraavan stepin.


30.4.2019

Miksi internet sekoaa maitorauhasen näkemisestä?



Kun näin tämän viraalihitiksi levinneen kuvan maitorauhasista, jouduin kaivamaan esiin ihmisen fysiologian ja anatomian kirjani, jota olin viimeksi tarvinnut opiskeluaikoina lääketieteen käännösten tekemisessä. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa kuvaa ja oli pakko tehdä faktantarkistusta.

Kuva oli aito. Olin hämmästynyt. Luulin tätä ennen, että naisen rinnat koostuvat lähinnä rasvakudoksesta ja synnytyksen jälkeen tapahtuu jotain muutoksia, mistä seurasi minulle lähinnä kipua ja hammastenkiristystä, joillekin tietysti myös imetyksen auvoa. Enkä sen kummemmin miettinyt, että mikä perkele siinä rasvakudoksessa oikein kipeytyy edelleen aika ajoin saati että miltä se rauhanen oikein näyttää siellä sisällä.

On ihan älyttömän hyvä kysymys, miksi näen ensimmäistä kertaa maitorauhaset Twitterissä. Miksi minulle on ala-asteelta lähtien esitetty ihmisen fysiologiaa miesvartalon kautta? Paitsi silloin kun juteltiin terveystiedon tunnilla kuukautisista vain tyttöporukassa.

Palataan takaisin siihen anatomiankirjaan. Kysymykseen lienee se yksinkertainen vastaus, että maitorauhaset eivät selkeästi kuulu juuri minkään isomman otsikon alle. Ne eivät ole osa lihaksistoa, hermostoa tai verenkiertojärjestelmää, eikä niitä esitellä hormonitoiminnankaan alla. Vain ihmisen lisääntymisen jälkeen on kappale breast disorders ja synnytyksen yhteydessä laktaatio käsitellään yhdessä kappaleessa.



Osa kuvaa kommentoineista naisista oli kauhuissaan, että tissien sisällä oli tuollainen rakennelma – ja tämä oli mielestäni kohun ikävin paljastus. Eivätkö he koskaan ole ajatelleet tissien perimmäistä tarkoitusta? Vai ovatko kaikki rinnoista syntyneet mielikuvat, jotka eivät liity puhtaasti ulkonäköön, vääriä tai pelottavia? Ja kyse on sentään naisen ruumiin osasta, joka pitäisi tutkia joka kuukausi, sillä rintasyöpä iskee joka kahdeksanteen suomalaisnaiseen.  Siitä kannattaa olla paljon enemmän huolissaan kuin nännien näkymisestä.

Lääketieteellisen kuvaston vähäsanaisuus on yhtä omituista kuin se, että miesvartalo on suunnittelun ja tuotekehityksen standardi myös niissä tuotteissa, joita käyttävät myös naiset. Kuten turvavyöt ja lääkkeet. Yhtä lailla tarvitsemme akuutisti parempaa ja laajempaa tissitietoutta! Rinnat ovat kaikessa moninaisuudessaan olennainen osa naisen elämää ja on aika lopettaa käsittelemästä niitä lähinnä sensuroinnin näkökulmasta.

Olen kolmen naishenkilön taloudessa pitänyt tissikeskustelua yllä ihan jo siksi, ettei vain pääsisi syntymään sellaista turhaa kainostelua, mitä kaikkiin naiselle ominaisiin elintoimintoihin menkoista alkaen tuntuu liittyvän. Täytyykin siis näyttää kersoille tämä kuva. Minusta nuo ovat nimittäin hienot. Tulee mieleen päivänkakkara, vesi-ilmapallot ja vanha Postipankin logo.



16.3.2019

Medusan huoneen jälkeinen tila

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen


Kävin torstaina teatterissa. Olin kuullut vuolaita kehuja Saara Turusen loppuunvaratusta näytelmästä Medusan huone ja sain tuurilla peruutuspaikat. Ja kylläpä olin iloinen että sain. Kokemus oli sen verran päräyttävä, että olin aivan tiloissa vielä eilenkin.

On tunne, että tästä näytelmästä pitäisi jotain kirjoittaa, mutta en oikein tiedä mitä. Näytelmää on mahdoton referoida ja puhuttelevia kohtauksia oli niin monta, etten tiedä, mihin niistä tarttuisin. Kun vielä loistava näyttelijäkaarti syöttää tunnelmat katsojalle täysinä lusikallisina, on näytöksen jälkeen täysin disorientoitunut olo.

Samantyyppisiin tiloihin esityksen jälkeen ajautunut ystävä vinkkasi, että Turunen kirjoitti näytelmäänsä liittyvän tekstin, jossa hän selittää teemojaan sekä näytelmän nimen taustaa: kuka mytologian Medusa oikein on. Lukusuositus!

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen

Kuva: Q-teatterin pressikuvat / Aino Nieminen


Näytelmässä käsitellään nerokkaan symboliikan kautta sitä, miksi feminismi ei syntynyt tyhjästä. Mukana on seksuaalista ahdistelua, mutta myös hienovaraisempaakin vallankäyttöä: halveksuntaa ja mitätöintiä. Siinä missä raiskaus on lain näkökulmasta rangaistava rikos, hiljaisempi käytösnormisto on vahva. Rooliensa vankeina ovat niin miehet kuin naisetkin. Mistä johtuu se, että naiset eivät osaa tilata edes kahvia ilman anteeksipyytelyä ja päätyvät aina siivoamaan muiden jälkiä?

Aihe liippaa läheltä keskustelua, jota seurasin pari viikkoa sitten. Toivon teknologiat -keskustelussa puhui intialainen koneoppimisen asiantuntija Kriti Sharma. Hän kertoi joutuneensa koodaajayhteisössä peittämään sen, että hän oli nainen saadakseen uskottavuutta: kun hän vaihtoi profiilikuvaksen kissan, jolla oli rakettireppu, hänen kirjoittamansa koodin hyväksymisprosentti kasvoi 70%.

Mitätöinti on häiritsevä ilmiö, jota tapahtuu niin lasten kuin aikuistenkin kesken. Sitä on vaikea tunnistaa, sillä muotoja on monia. Ei voi ikinä olla varma, onko epämääräinen tunne ohittamisesta tai vähättelystä totta. Ainahan on se mahdollisuus, että vain kuvittelee omiaan ja ylireagoi. Jospa se ylennys ei osunut kohdalleni, koska olin käsittänyt uuden toimen vaatimukset väärin. Tai ehkä ideani olivat vain tosi huonoja ja ne vaiettiin syystä kuoliaaksi. Tällaiset pienet merkit kuitenkin jäävät takaraivoon.  Seuraavan kerran kun saisi puheenvuoron, ei sitä ehkä halua käyttää. Työympäristössä tämä aiheuttaa varuillaan oloa, jolloin kaikki uhkarefleksit ovat pinnalla.

Toisen vaivaamaan jääneen keskustelun kävin kersojen kanssa tilasta. Molemmat tytöt tykkäävät pelata futista viereisellä niityllä. Kun kysyin, miksi he eivät ikinä pelaa futista välitunnilla, vastaus oli, että pallo on aina pojilla. Koulun pallo ja kenttä kuuluvat pojille ja poikien peliä ei saa mennä häiritsemään. Jäin itsekseni puhisemaan, että nainen tarvitsee rahaa ja oman huoneen, sanoi jo Virginia Woolf, ja ilmeisesti myös oman jalkapallokentän.

Turunen kirjoittaa blogitekstissään hyvin myös taiteen tekemisestä. Olen paljon miettinyt sitä, miksi oman romaanin kirjoittaminen tuntui niin valtavalta, vaikka isossa mittakaavassa kyse on vain yhdestä tarinasta, jota ei enää parin vuoden päästä muista kukaan. Aina välillä kun poden maailmantuskaa ja haluan akuutisti johonkin ihmisoikeusjärjestöön töihin, haen lohtua siitä, että myös taide on tapa pysäyttää ja ajatteluttaa ihmisiä, vaikuttaa maailmaan ja jättää jälki.

Mutta kuten Turunenkin toteaa, lopputuloksen lisäksi myös taiteen tekeminen on tärkeää. Tekeminen ei ole mahdollista, jos ei osaa vaatia itseltään eikä keneltäkään muultakaan mitään. On raivattava tilaa ja hyväksyttävä, että vastaanotto voi olla mitä vain. Ja silti tehdä.

Ps. Jos olette nähneet tämän näytelmän niin kertokaapa, kuka mielestänne on Tommi Korpelan esittämän naishahmo, joka antaa päähenkilölle Medusan peruukin?


12.2.2019

Näin käytät menkkaemojia

Kuva: Plan


Mobiililaitteiden emojivalikoimaan lisätään kevään aikana punainen pisara, menkkaemoji. Tämä on syvästi järkyttänyt monia kanssaeläjiä.

Toivoisinkin, että tämä tieto kyseisen jännittävän emojin oikeaoppisesta käytöstä tavoittaisi kaikki niin peräkammareissa kuin ämpärijonoissa:

1. Älä käytä menkkaemojia, jos et tarvitse sitä mihinkään. Carry on!
2. Sen sijaan käytä menkkaemojia, jos haluat hälventää tähän täysin luonnolliseen fysiologiseen tapahtumaan liittyvää häpeää ja sitä kautta edistää naisten oikeuksia.

Menkkaemojia ei siis tarvita siksi, että kaikki naiset haluaisivat aktiivisesti tiedottaa omista menkoistaan jonain riemujuhlana. Symbolin puolesta kampanjoinut hyväntekeväisyysjärjestö Plan  haluaa, että kuukautisiin liittyvät terveydelle haitalliset ja jopa hengenvaaralliset tabut rikottaisiin lisäämällä avoimuutta. Totta kai he tiesivät jo etukäteen, että emojin tarpeellisuudesta oltaisiin montaa mieltä. Kauhistelijoiden kommentit kertovat vain, että kampanja tulee todella tarpeeseen, myös Suomessa.

Paheksujien kannattaakin palautella mieliin peruskoulun kartasto: maailmassa on Suomen lisäksi muitakin maita ja emojit taas ovat globaalisti käytössä oleva merkistö. Voitteko kuvitella, millaista on olla nainen maassa, jossa menkkojen takia suljetaan kylmään karjasuojaan, ettei vaan mökki "saastu"? Lisäksi kuukautiset aiheuttavat katkoja kehitysmaiden tyttöjen koulunkäyntiin, koska kouluissa ei ole vessoja eikä heillä ole varaa siteisiin.

Eikä avoimuus haittaa Suomessakaan. Joudun itsekin vetämään munasarjaesitelmän läpi jossain vaiheessa kahteen kertaan. Kuukautiskierto on naiselle tärkeä terveysindikaattori, jota kannattaa seurata ennemmin kuin hävetä ja piilotella. Migreenipotilaat voivat helposti vertailla kokemuksiaan mutta kuukautisista puhumiseen liittyy juuri tämä yksityisyyden vaatimus, mikä aiheuttaa sen, että nainen ei esimerkiksi tunnista epänormaalia kipua.

Naisiin kohdistuu muutenkin aivan törkeää epätasa-arvoa ja vallankäytöä ja jos tämä kampanja sitä vähentää, se on pelkästään hieno juttu. Älkää siis öyhöttäkö somessa mistään siemensyöksyemojista, se on kamalan noloa. Punainen pisara taas ei ole.

30.11.2018

Sovitaanko, ettei näistä talkoista enää puhuta?



Ikisuosikkini synnytystalkoot on taas nostettu naftaliinista, jee! Olen tästä kirjaillut jo aikaisemminkin, mutta upeaa nähdä, että edelleen junnataan siinä samassa paniikissa, että kohta ei ole enää suomalaisia eläkkeitä maksamassa, koska naiset. Voi helvetti.

Ihan ensimmäiseksi haluan merkittävän pöytäkirjaan, etten henkilökohtaisesti yhdy huoleen syntyvyyden laskusta, suunta on mielestäni oikea. Tämä planeetta ei lisää ihmisiä kaipaa, ei edes suomalaisia, vika on järjestelmissämme.

Toiseksi haluaisin jopa ministereidemme tasoisten ajattelijoiden ymmärtävän, että kyseessä on globaali trendi: syntyvyys laskee joka puolella maailmaa (paitsi tietenkin Islannissa), sitä ei muuteta millään naurettavalla synnytystonnilla sen enempää kuin perhepalveluilla. Jos lapsien tekeminen olisi yhteiskunnan tuista kiinni, Suomessa tepsuttaisivat pikkujalat ennennäkemättömään tahtiin.

Ainoa tragedia, jonka tässä näen on se, että lasta haluavat ihmiset eivät saa lasta. Silloin synnystytalkoot ovat erityisen paska vitsi. Vastentahtoisen lapsettomuuden juurisyihin tarvittaisiin paljon varhaisemman vaiheen ratkaisuja. Lisäksi pitäisi hyväksyä se, että väkimäärä ei siitä huolimatta välttämättä kasva.

Se, että minulla on kaksi lasta, on täysin yhteiskunnan ulottumattomissa olevien sattumien summa. En halunnut lapsia siksi, että saisin käteistä tai hoivaajan sitten kun olen vanha. Väitän että tämä pätee moneen muuhunkin perheeseen.

Tiedostin jo hyvin varhain, etten ollut mikään äitihahmo, minulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta, jonka takia olisin jallittanut miehiä ja tykittänyt ensimmäisen poikaystäväni kanssa lapsen per vuosi. Ehei, halusin elää taloudellisesti riippumatonta, aktiivisen naisen elämää. Hallitus ei olisi voinut saada minua millään konstilla lisääntymään. Uskalsin jättää ehkäisyn pois vasta kun elämässäni oli luotettava kumppani. Uskoin kun hän sanoi, että kaikki järjestyy, että hän hoitaa myös, vaikka se onkin yrittäjälle vaikeaa. Pääministeri ei olisi voinut vakuuttaa minua siitä, että kaikki miehet eivät käyttäydy kuin isäni.

Toinen lapsi taas syntyi yllätyksenä, kun äitini kuolema sekoitti pakan. Mitään suunnittelua tai ulkopuolista kannustinta ei tähänkään liittynyt. Kaikki meni onneksi paremmin, neljän vuoden ikäero takasi inhimillisen menon ja tiesin, että saan hoitaa hommat omalla tavallani kiitos 80-luvulla säädetyn subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Teoriassa olisimme voineet yrittää kolmattakin, mutta siihen olisi tarvittu kolmosella alkava ikä ja kummaltakin vanhemmalta kunnon motivaatio. Ei varsinaisesti poliittisia kysymyksiä.

Eniten pännii se, että synnytyspuhe ja -paineet osoitetaan aina naisille, mikä heijastelee juuri niitä 50-lukulaisia asenteita, jotka Suomessa edelleen jylläävät. Mitäs jos kokeiltaisiin vaihteeksi vilkaista miesten tilannetta? Miehet tulevat isäksi entistä myöhemmin. Miksi?

Itse asiassa lapsettomista 45–50-vuotiaista miehistä lähes puolet ilmoitti Väestöliiton kyselytutkimuksessa tärkeäksi syyksi lapsettomuuteensa kumppanin puutteen. Samanikäisistä naisista se oli tärkeä syy alle 40 prosentille. Heikkoon menestykseen parisuhdemarkkinoilla taas vaikuttaa kummallakin sukupuolella heikko asema työmarkkinoilla. –HS Kuukausiliite

Huono asema työmarkkinoilla johtunee suurelta osin koulutuksesta ja sen puutteesta. Yhteiskunnan tehtävä tässäkin asiassa olisi poistaa esteitä. Mitäs jos ryhdyttäisiin toimiin miesten ja naisten syrjäytymisen estämiseksi ja keskityttäisiin koulutukseen? Mitä jos puhuttaisiin ihmissuhdetaidoista? Laadukkaan varhaiskasvatuksen merkityksestä, itsetunnosta, empatiasta ja tunnetaidoista? Siis kaikesta siitä hömpästä, josta voi leikata kun pitää jonkun kanadalaisen kaivoksen jätökset siivota kansallispuistosta.

Lisäksi pitää yrittää löytää ne miehet, joiden perhemyönteisyyttä estää se, että omat kokemukset tai mielikuvat perheen ja miehisyyden yhdistämisestä ovat ahtaat ja vääristyneet.
Ne, jotka kuvittelevat, että lasten myötä menettää enemmän kuin saa.
Ne, jotka ovat oppineet, että miehen merkityksellisyyden mittari on kovuus ja pärjääminen.
Ne, jotka pelkäävät, että rahat eivät riitä.
Ne, jotka eivät tiedä, miten isänä ollaan, koska eivät ole itse sitä osakseen saaneet.

Jos yhteiskunta haluaa lapsistrategian, sen täytyy olla vanhemmuusstrategia, joka sisältää isät. Lasta haluaville pitää osoittaa, ettei tarvitse odottaa oikeaa hetkeä, vaan toimeentulon kuoppia tasataan olit sitten opiskelija tai yrittäjä, äiti tai isä. Lapsi muuttaa kaiken, jotain tai ei mitään, se on teidän yhteinen valintanne ja tapanne olla, mutta jos tarvitset jotain itsellesi, kumppanillesi tai lapsellesi, voit kertoa siitä ja saada apua ilman pelkoa lapsen menettämisestä tai leimautumista sekakäyttäjäksi. Lapsi tulee osaksi vanhempien arkea, ei päinvastoin.

Erityisesti tässä tarvitsevat suuntaa miehet, joiden isyysitsetunto kaipaa vahvistamista. Heille pitää näyttää isyyttä tukevat korvamerkatut rakenteet: tuossa on sinun lakisääteinen mahdollisuutesi ottaa aikaa lapsesi kanssa ja tulla ehkä onnellisemmaksi kuin koskaan olet ollut. Se ei ole äidin vapaaehtoinen lahja sinulle tai modernin työnantajasi jalomielisyyttä, vaan oikeutesi sinuna itsenäsi uudessa roolissasi, isänä.

Jospa siis lopetettaisiin tekemästä ihmisten elämästä farssia ja kokeltaisiin vaikka naapurimaissa hyviksi havaittuja kannustuskeinoja? Ja mitäs jos hallitus miettisi, miten tämän jo lähtökohtaisesti epäreilun ja epäoikeudenmukaisen eläkejärjestelmän pitäisi muuttua maailman ja työelämän mukana? Siis muutenkin kuin että pidennetään työpäivää kuudella vitun minuutilla.

Siitähän teille maksetaan.


2.11.2018

Esikuvia ihan tavallisille lapsille



Luimme taannoin Snadin kanssa suuren suosion saavuttanutta kirjaa Iltasatuja kapinallisille tytöille. Sivun mittaisissa tarinoissa on esitelty monenlaisia historian naishahmoja, tutkijoita, taiteilijoita, hallitsijoita ja sotureita, joilla on ollut muitakin intohimoja kuin perhe. Tähän viitataan otsikon kapinallisuudella: he ovat valinneet erilaisen tien kuin heidän aikanaan yhteiskunnassa yleisesti on ollut tapana valita. Kirjasta tehtiin kiireenvilkkaa myös jatko-osa, joka jatkaa samaa formaattia: napakoita tarinoita, joissa on upea kuvitus. Mukana on mm. Madonna ja J.K. Rowling.

Kirja aloitti jonkinlaisen tyttösankareiden kirjabuumin ja samaa teemaa jatkavia kirjoja on tullut monelta kustantamolta. Tällaiselle sisällölle oli tilausta ja on oikeastaan omituista että sitä ei nähty aikaisemmin. Parasta näissä kirjoissa on se, että olen itsekin (yhtä lailla kuin toinenkin iltasatuvastaavamme) tutustunut valtavaan määrään naisia, joista en ole koskaan kuullutkaan. Naisten historia avautuu tarinoiden kautta ihan eri tavalla ja tällainen sivistys tekee hyvää ihan kaikenikäisille. Tuntemattomiksi jääneiden, merkittävien naisten elämäntarinat havahduttivat minut kysymään, mistä tietämättömyyteni johtuu.

Lukemisen edetessä huomasin kuitenkin välillä kiusaantuvani. Olisiko parempi, että Snadi ei tietäisi, että naistutkijan uraa on joskus pidetty kapinallisena? Snadin osalta kirjan viesti menee nimittäin vähän hukkaan: häntä ei ole kukaan rajoittanut muuten kuin kieltämällä pöytään piirtämisen ja vessasanojen yleiskäytön. Hän suunnittelee uraa lääkärinä ja laulajana, ja pelkää lähinnä sitä, että leikkaus ja keikka sattuvat samalle päivälle. Kirjassa kuvattu toiminta ei ole kapinaa vaan hänelle täysin normaalia elämää.

Päädyimmekin keskustelemaan siitä, kuinka epäoikeudenmukainen maailma on joskus ollut ja joissain kulttuureissa edelleen on. Lapsentasoisesti on vaikea selittää sortoa ja sitä, miksi asiat ovat olleet niin huonosti. Ja miksi edelleen naisten itsemääräämisoikeuteen yritetään puuttua, vaikka se nykyään onkin paljon vaikeampaa.



Kun kysyin Snadilta, mikä naisista teki suurimman vaikutuksen,vastaus oli selvä: hurja merirosvotyttö, joka oli hypännyt tappelussa mastosta jonkun niskaan. Tunnistan tämän ällistymisen. Monet ovat kritisoineet uusinta Star warsia, mutta minä ilmoittauduin välittömästi faneihin, sillä rakastin uusia, monipuolisia naishahmoja. Erityisesti vara-amiraali Holdon rooli oli huikea. Sotaisat naiset ovat edelleen tabu.

Merirosvo oli myös esimerkki siitä, missä kirja ei ole vahvimmillaan. Perheetön lapsi tuskin oli yhteiskunnallisesti erityisen hyvässä asemassa. Iltasatuihin toki siloittelua tarvitaan.

Nyt meillä on menossa suomalainen versio eli Ida Salmisen kirja Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa. Näissä naistarinoissa on mukana enemmän missiota kuin kapinaa: miten voitetaan se päänsisäinen ääni, joka sanoo, ettei kannata. Historiaa opiskellut Salminen kertoo naisten tarinat hieman pitemmin, mikä minun mielestäni on hyvä ratkaisu henkilöiden syvyyden kannalta.

Moni on huomauttanut, että nämä sadut sopivat erinomaisesti myös pojille. Niin ne sopivatkin. On paljon ihmisiä, jotka ovat toimineet vastoin vallitsevia normeja ja muuttaneet maailmaa, mutta jääneet historiankirjoituksen ulkopuolelle. Millaisista poikkeuksellisista miehistä syntyisi iltasatuja?  Ehkä siihen saadaan pian vastaus, sillä joukkorahoitusta hakee tällä hetkellä poikia käsittelevä kirja. Kiinnostavaa nähdä, millaisia tarinoita siihen valikoituu. Me luemme kyllä senkin.

Oletteko lukeneet näistä jonkun? Mitä ajatuksia heräsi?

26.10.2018

Tissit ei mahdu



Olin kiertoharjoittelussa. Yritin tapani mukaan löytää järkevän asennon hauis-ojentajalaitteessa, jossa rinta asetetaan pehmustettua tukea vasten ja kädet tuen yli. Ohjaaja tuli kesken sarjan sanomaan, että minun pitäisi suoristaa ryhtini. Jepjep. Asentoni näytti varmasti tyhmältä, mutta mites helvetissä suoristat, kun tissit ovat tiellä? Jos suoristan selän, kädet eivät ylety tankoon. Totesin tyynesti, että e-kupin kannuilla ei tässä laitteessa juhlita. Ohjaaja näytti hämmästyneeltä.

Tuo tapaus muistutti, että olen epäyhteensopiva monen muunkin asian kanssa (muidenkin kuin slim fit -housujen) ja joskus se johtuu siitä, että olen nainen. Harjoittelulaite oli oletettavasti suunniteltu miehille.

Maailma on täynnä erilaisia käyttöliittymiä, kosketuspintoja, joita käytän arjessani jatkuvasti. Ne voivat olla konkreettisia kuten ovi tai uuni, digitaalisia kuten herätyskello tai HSL:n lippusovellus, rakenteellisia kuten pelottava alikulkutunneli tai näkymättömiä kuten kahdeksan arkiaamut. Ne ovat käytettäessä joko miellyttäviä tai epämiellyttäviä, sopivia tai epäsopivia. Epämukavuutta kokiessa sitä helposti ajattelee, että vika on minussa. Mutta voi se olla suunnittelussakin.

Keksin helposti lisää esimerkkejä.

Sukellusmaskit. Vuotamatonta mallia ei ole. Minulla on kapea naama, joten lasten mallit sopivat leveyden puolesta, mutta niissä ei riitä nenä-silmä -akselin pituus. Sama juttu virtuaali- ja 3D-laseissa. Kokemus ei ole kovin immersiivinen kun naamaan sattuu ja lasit painavat nenään kuopan. Käynkin aina ihan tavallisissa leffoissa.

Työkalut. Yritin rautakaupassa etsiä kevyttä mutta tehokasta (ja hiljaista!) poraa, jonka ympärille sormet ylettyisivät ja jota jaksaisin kannatella vaivatta. Sellaista ei ollut. Jälkikäteen huomasin, että jopa terien vaihtoon tarvitaan aika paljon voimaa. Minä saan ne hampaat irvessä runnottua, mutta naapurin mummeli tarvitsee apua.

Yhtenä epämiellyttävimmistä käyttöliittymistä olen aina pitänyt autoa. Turvavyöt ovat aina korvassa tai suussa. Tiesittekö, että nainen loukkaantuu auto-onnettomuudessa useammin kuin mies, koska turvavöitä on testattu nukeilla, jotka muistuttavat miestä? Ja muutenkin: auton auki olevaan oveen ylettyminen on hankalaa sisältäpäin, kuskin penkkiä ei saa niin korkealle, että näkisin yhtäaikaa kunnolla ulos ja ylettyisin polkimille ja lämmittimet on aina suunnattu päin helvettiä. Lapsena otti pannuun kun hanurigrilliä ei ollut tarjolla takapenkille.

Fillarissa on enemmän säätövaraa, mutta ei sekään täydellinen ole. Haluaisin ohjaustankoa paljon pystympään kuin mitä valmistajat ovat ajatelleet. Ja varsinkin syyspimeällä toivoisin, että koko vehje hohtaisi. Ja on aivan jumalattoman ärsyttävää, että naisille tehdään jopa vaaleanpunainen kuulakärkikynä (joka luonnollisesti maksaa enemmän kuin tavallinen), mutta ei sellaista pyöräilykypärää, johon mahtuisi ponnari.



Noh, ylläolevat esimerkit ovat tietenkin ensimmäisen maailman ongelmia, joihin tarvitaan vain hienosäätöä. Pystyn kyllä snorklaamaan ja käymään leffassa, ajamaan autoa ja poraamaan reiän seinään. Mutta minusta tämä on ajatus, joka kannattaa pitää mielessä. Näkökulmaa voi nimittäin laajentaa pidemmällekin yhteiskunnan käyttömukavuuteen: jos tunnet olosi epämukavaksi käyttäessäsi vaikkapa julkista palvelua, kuka sen on suunnitellut? Millaiselle ihmiselle palvelu on tehty? Onko muitakin, jotka eivät osaa käyttää sitä?

Tai jos ajatellaan työelämää käyttöliittymänä. Millaista suunnittelua tarvitaan, jotta työelämä sopisi kaikille, naisille, miehille, nuorille, vammaisille, kielitaidottomille, yksinyrittäjille, vuorotyöläisille, iltavirkuille, eläkeläisille ja työttömille?

Yleensä näistä ahaa-elämyksistä nousee jonkinasteinen haloo. Kun taannoin havaittiin, että naiset ja lapset käyttävät enemmän kevyen liikenteen väyliä kuin miehet, oli loogista esittää, että näiden kunnossapidon ja aurauksen prioriteettia nostettaisiin. Arvaatte varmaan että tasa-arvo oli taas mennyt liian pitkälle.

Keksittekö lisää näitä?

22.9.2018

Olisiko teillä hetki aikaa keskustella vakaumuksesta ja hillotolpasta?



Eduskunnassa on ollut pientä kalabaliikkia naisten oikeuksista. Tai siis vakaumuksesta. Tai jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin vallasta.

Hommahan meni niin, että ensin sytyteltiin kynttilöitä ja plokauteltiin, sitten kun jengi hermostui, painostettiin ryhmäkuriin ja lopuksi Juha ja Petteri uhriutuvat vaarinsa kasseja myöten, koska pikkuasiasta tuli nyt tällainen juttu.

Juhalla ja Petterillä oli täysi vapaus olla maalaamatta itseään sinne 1800-luvulta löyhkäävään nurkkaan. He valitsivat toisin, siis ihan tietoisesti ja itselleen perustellen tekivät päätöksen, jatkaa yhteiseloa Timpan kanssa, koska tykkäilevät kaikki omasta hillotolpastaan kovasti. Timppa taitaa sytytellä kynttilöitä seuraavaksi oman itsensä kunniaksi ja Juhaa harmittaa, ettei itse keksinyt yhtä nerokasta tapaa saada kristillisten ääniä.

Myönnän avoimesti, että Juha on oikeassa: tämä on tunteita herättävä aihe ja olen todellakin vähän triggeröitynyt maan tavasta. Mutta on tässä hyviäkin puolia.

1) Ne, jotka kuvittelivat, että patriarkaatti on joku telaketjufeministien keksimä satuhahmo, saattavat ajatella toisin.

2) Jos tästä ei olisi tullut kohu, voisimme ihan hyvin kaikki vaihtaa Handmaid's Talen kaavut päälle.

Liioittelua? Ei ole, koska toleranssini on nolla. Miksi? Katsokaapa tämä dokkari niin saatatte yllättyä, missä kohtaa stoppi pitää laittaa. Ei tämä Soinin tempaus ole mikään viaton yksittäistapaus. Naisten oikeus päättää omasta kropastaan on joutunut hyökkäyksen kohteeksi varsinkin maissa, joissa konservatiivipuolueet tai populistiset puolueet ovat päässeet hallitusvaltaan. Ensin kokeillaan vähän kepillä jäätä ja katsotaan mitä seuraa. Jos ei mitään niin kaasua vaan. Tarvitseeko nyt sen takia eroa saada, että mies vähän hakkaa?


Mutta asiaan.

Minua on aina häirinnyt se, että naisten oikeudet koetaan vain ja ainoastaan naisia koskevaksi asiaksi tai "vakaumukseksi". Mediassa nostetaan esiin naiskansanedustajia, jotka protestoivat jättämällä äänestämättä, mutta siellä oli valtava määrä miehiä, jotka ihan aktiivisesti painoivat jaata. Miksi? Koska on tärkeämpää viedä soteuudistus maaliin kuin heittää pihalle epäpätevä ja/tai huomiohuoraava ministeri. Naisten oikeuksia privana vastustava ulkoministeri ei tietenkään edistä naisten oikeuksia virassaan, hänhän joutuisi toimimaan vakaumustaan vastaan. Timpan pitäisi erota itse, koska vakaumus selvästi estää Suomen virallisen linjan noudattamisen – ellei kyse sitten ollut julkisuustempusta, kuten Persut väittävät.

Timppakin toki tietää oikein hyvin, ettei abortti ei ole mikään saatanan jalkahoito, josta tulee hyvä fiilis ja kivoja instakuvia, vaan laittomasti tehtynä hengenvaarallinen operaatio. Silti niitä tehdään. Hän ei pauhaa naisten seksuaaliterveydestä ja turvallisuudesta, tyttöjen koulutuksesta, ilmaisesta ehkäisystä eikä perhesuunnittelusta. Eikä hän varsinkaan puhu miesten velvollisuuksista.

Tässä terävässä jutussa pro life -misogynia on avattu harvinaisen ymmärrettävästi.

"My point is that it’s nonsense to focus on women if you’re trying to get rid of abortions. Abortion is the “cure” for an unwanted pregnancy. If you want to stop abortions, you need to prevent the “disease" - meaning, unwanted pregnancies. And the only way to do that, is by focusing on men."

Kirjoittaja toteaa, että ei-toivotut raskaudet ovat miesten aiheuttamia, ja niistä voisi vaikka lätkäistä miehelle kymppitonnin sakon elämän pyhyyteen vedoten. Oijoi. Onneksi on tämä vakaumus, niin ei tarvitse sen kummemmin ristiriitaisia valintojaan perustella.

On tietenkin vaikea nähdä, keitä naisten oikeuksien polkeminen hyödyttää ja miksi. Miksi alistaminen on niin tavoiteltua ja miksi tämä liikehdintä nostaa päätään juuri nyt? Tätähän voisi vaikka siellä valtion kustantamalla uskontotunnilla pohtia.


21.7.2018

Hei Kai, milloin lapsi pärjää ilman äitiään?



Tämä Alma Median johtoporras näköjään jaksaa ilahduttaa säännöllisin väliajoin. Viimeksihän Telanteelle tuli hieman sanomista (eli tuomio) syrjinnästä, koska  hänelle selvisi, että hitto, naiset voivat tykätä naisista. Tällä kertaa toimitusjohtajan pääsi yllättämään se, että äidit voivat tehdä töitä toisessa kaupungissa kuin perheensä. Toimitusjohtaja oli työhaastattelussa ruotinut perheen sisäisiä järjestelyjä sen verran äänekkäästi, että hakija oli marssinut ulos.

Oli selvää, että tätä ulostuloa seuraa ns. anteeksi, että ymmärsit väärin -tiedote. Se tuli tänään.

Telanne pahoittelee nyt, että perheenäiti on ymmärtänyt väärin eikä ollut koskaan rekryprosesissa ykkösehdokas, mutta ei sitä, että kyseli lapsista työhaastiksessa. Voihan se olla, että Anttikoski ymmärsi jotain väärin. Mutta pihvi on silti muualla.

Ärsyttävintä on se, että tämän jutun ainesten olemassaoloon on helppo uskoa ihan ilman Telanteen aikaisempiakin näyttöjä. Minultakin on työhaastattelussa kysytty, aionko hankkiutua lähitulevaisuudessa paksuksi tai olenko jo. Olin sen verta nuori, etten ymmärtänyt kysymyksen olevan epäasiallinen. Lähinnä järkytyin, sillä en parikymppisenä ollut uhrannut lapsille ajatustakaan.

Mutta kieltämättä yllätyin, että näitä samoja saatanan kokemuksia tulee vielä työelämässä meritoituneille, ei-lisääntymisikäisille naisille. Mikä hemmetin stigma tämä vanhemmuus oikein on? Miten voi olla, että äitiys on työtehtäviä haittaava taakka vielä kymmenvuotiaan lapsenkin kanssa? Miten voi olla, että isä ei ole edelleenkään sovelias kasvattaja? Ja miten voi olla, että kenellekään tulee mieleen kertoa, minkä ikäisen lapsen kanssa saa jo asua arkea eri osoitteessa. Ja lopuksi olisi vielä kiva tietää, kuuluuko minun sitten viisikymppisenä siirtyä omaishoitajaksi kun lapsi (ehkä joskus) pärjää ilman äitiään?

En ehkä halua tietää, mitä Telanne ajattelee vuoroviikkoja käyttävistä eroperheistä tai miehistä, jotka haluavat pitää isyysvapaata. Epäluonnollistahan se.

No toisaalta tämä Anttikosken kokemus oli hieno kalibrointi tosielämään kaikille, joiden mielestä tasa-arvo on mennyt liian pitkälle, ja muille toppuuttelijoille kuten vanhempainvapaauudistuksen torpanneelle Annika Saarikolle. Ei huolta! Äitiyden ja naiseuden mittareita määrittelevät työelämässä edelleen Kai, Kari, Heikki ja Erkki. Samalla he tulevat laittaneeksi myös miehen ja isyyden soveliaisuuden rajat. Se jumiuttaa tätä yhteiskuntaa enemmän kuin mikään kuuden minuutin kiky korjaa.

Jään siis odottamaan sitä päivää, kun työelämän ja perheen yhdistäminen lakkaa olemasta naisten ongelma tai jopa ongelma ylipäätään. Telanteen duunia sen sijaan ei todennäköisesti uhkaa mikään.

3.7.2018

Niin ne ihmisoikeudet



Aloitin (vahingossa) Pride-viikolla Tommi Kinnusen romaanin nimeltä Neljäntienristeys (suosittelen lämpimästi). Kun pääsin loppuun, jäin muistelemaan, että milloin se nyt taas olikaan, kun Lääkintöhallitus poisti virallisesta tautiluokituksesta kohdan, jossa homoseksuaalisuus luokitellaan sairaudeksi. Se oli 80-luvulla.

Viimeisimmän Priden yhteydessä esitettiin ei kovin yllättäen aika sakeita kommentteja mielipiteenvapaudesta ja suvaitsevaisuudesta ja ties mistä. Jotkut ulostulot jättivät lähinnä vain toiveen siitä, että ihmiskunnan valot sammuisivat pian, mutta jotkut taas selvästi kumpusivat jonkinlaisesta koetusta kateudesta. Että marssimalla homojen oikeuksien puolesta olisi automaattisesti heteroiden / sotaveteraanien / keski-ikäisten kristillisdemokraattien oikeuksia vastaan.

Aina se jaksaa hämmästyttää, ihminen.

Kun se nyt vaan on niin, että tälläkin hetkellä ihmisiä tapetaan sukupuolisen suuntautumisensa takia. Itse ihan perusheterona en näe mitään tarvetta marssia oman kumppanitoiveideni puolesta. Minua ei irtisanota puolisoni nimen takia, en ole halunnut tehdä teininä itsemurhaa hylkäämisen pelossa eikä minulle ole riski pitää kumppaniani kädestä julkisesti. Ei ole mitään marssimista.

Tavallaan nämä kommentaattorit tietenkin näyttävät itse, miksi näitä teemaviikkoja pitää järjestää vielä hemmetin monta vuotta ja miksi on äärimmäisen tärkeää, että myös yritykset ottavat näkyvästi kantaa arvojensa puolesta. Ihan kuin koko ihmisoikeuksien konsepti olisi vähän hämärän peitossa. No, toivottavasti taas vähän vähemmän tämän jälkeen.

Mutta jaksaa se ihminen hämmästyttää hyvälläkin tavalla.

Kehitys kehittyy. Marssijoita oli enemmän kuin koskaan ja se on monen tahon ansiota: rohkeiden yksilöiden, omakohtaisten kokijoiden ja solidaaristen tukijoiden, järjestöjen, median ja maailmantilanteen, joka suorastaan pakottaa ottamaan kantaa. Itse ainakin olen ihan mielelläni, näkyvästi ja avoimesti eri mieltä natsien kanssa, tässäkin asiassa.

Marssijoita tullee lisää sitä mukaa kun yhä useampi tajuaa, että kun ihmisoikeuksia puolustetaan, puolustetaan ihan kaikkien ihmisryhmien olemassaoloa ilman vihaa, vainoa, häpeää, pelkoa ja piilottelua. Se ei ole keltään pois vaan reilusti till.


21.5.2018

Mitä kirjan kirjoittaminen vaatii?


Tein instan puolella videomuotoisen storyn ja sain viestin, että onpa omituista kuulla sun ääntä. No niin on, munkin mielestä! Mutta arvatkaapa mitä? Nyt sitä voi kuunnella lisää, kun vain laitatte tämän podcastin pyörimään!

Ensimmäinen toimeksiantoni yrittäjänä oli kirjoittamisen sijaan puhua kirjoista. Kaikki haastateltavani ovat naisia, joilla on tulessa lukematon määrä rautoja, joten juttelemme siitä miten työstetään käsikirjoitusta kun samaan aikaan on ruuhkavuodet, oma yritys / vakkarityö ja joskus pitäisi olla lomallakin. Nostan hattua kaikille naiskirjailijoille. Se nimittäin vaatii tahtoa, edelleen.

Olen sillä tavalla vanhanaikainen, että kirjan kirjoittaminen on minusta hieno ja arvostettava teko. Minusta on vaalimisen arvoinen asia, että tässä yhteiskunnassa pääsevät ääneen monenlaiset kirjoittajat. Ja että ihmisillä ylipäätään on sanottavaa, ja pitkäjänteisyyttä viedä läpi projekti, joka kestää parhaassakin tapauksessa vuoden.

Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että monelle haastatelluista ajatus ensimmäisen kirjan kirjoittamisesta myytiin kustantajan tai jonkun muun tahon toimesta. Meneekö se aina näin? Vai onko niin, että työkseen kirjoittavat naiset eivät itse keksi ryhtyä kirjailijoiksi? Enhän minäkään ymmärtänyt ennen kuin Satu sitä ehdotti.

Järkytyin, kun taannoin kuulin, että noin kaksi kolmasosaa miehistä ei lue naisten kirjoittamia kirjoja. Syitä on monia, mutta joidenkin mielestä naiset kirjoittavat aiheista, jotka eivät miehiä kiinnosta. Tämän "faktan" olin niellyt itsekin: jos mies kysyi minulta, minkä kirjan olen kirjoittanut, sanoin että äh, ihan sellaisen äitiyskirjan vain, vaikka palautteen mukaan se on ollut hiton monelle äidille tärkeä ja voimaannttava teos. Eikös se nyt ole merkittävää miestenkin mielestä? Ja miksi ihmeessä oletin, ettei mies voisi sivistää itseään lukemalla kirjan naisen näkökulmasta perhe-elämään? Miestenhän nimenomaan pitäisikin tehdä niin, lukeminen kun on tapa päästä toisen ihmisen nahkoihin ja elämään.

Toiseksi kirjan kirjoittamisessa on kiistatta iso työ, mutta ei se mahdoton ole. Aikaa löytyy kyllä tahdon kautta, raivaamalla ja priorisoimalla. Miten se tahto löytyy, jos kaikki odottavat sinulta sukupuolesi perusteella lähinnä synnystystalkoisiin osallistumista ja oman ulkonäön hoitamista? Puuttuuko naisilta kannustusta kirjoittamisen pariin?

Ehkä taiteeseen ja kulttuuriin liittyvissä mielikuvissa on vielä tuunaamista, vaikka moni onkin sitä mieltä, että tasa-arvo on jo mennyt liian pitkälle. Ainakin Saara Turusen tuoreessa Sivuhenkilö-romaanissa analysoidaan hyvin tarkkanäköisesti, millaiseksi naiskirjailija voi roolinsa tuntea.

Mielikuvat siitä, kenelle kirjoittaminen on tarkoitettu ja onko sanottavani tärkeää, ovat koko kirjoittamismotivaation ytimessä. En voi olla ajattelematta, että tämä kummallisesti sisäänrakennettu ajattelutapa heijastuu väkisinkin koko yhteiskuntaan, myös siihen työelämän segregaatioon.

Kun ystäväni, kahden pienen lapsen äiti, kirjoitti romaanin, tajusin, että seison itse oman unelmani edessä. En ottanut ajatusta romaanista tai itsestäni kirjailijana vakavasti. Kuvittelin kaikenlaista. En ehdi enkä tietenkään osaa. Siinä missä so called tietokirja syntyi omakohtaisesta kokemuksesta, romaani pitäisi suunnitella tarkoin ja kirjoittaa vielä tarkemmin. Miten ihmeessä sellaista osaisin? En minä ole mikään Mika Waltari!

No, onneksi ei tarvitse olla!

Siispä sinä nainen, joka tykkäät kirjoittaa: ala kirjoittaa. Se on loistava harrastus, josta voi tulla työ.  Eikä tarvitse minnacantheina ruveta riehumaan vaan treenata voi ihan omaksi ilokseenkin. Sitten, jos tuntuu irtoavan enemmänkin, voi koputella kustantajan oveen.



Vertaistukea saat podcastista! Sarjan ensimmäiset haastateltavat ovat Novelliblogia kanssani kirjoittava Ina Westman, jonka esikoisromaani Syliin julkaistiin jo pari vuotta sitten, ja Chez Helenan Helena Liikanen-Renger (sain häneltä luvan lausua sukunimen suomalaisittain!) uunituoreen parisuhdeoppaansa Mon Amour kanssa.

Ps. Syksyllä tehdään toivon mukaan toinen kausi tätä podcastia - katsotaan millainen kattaus jengiä silloin pääsee ääneen!

11.4.2018

Terveisiä Islannista, Juha!

Tämä kuva ei ole Islannista vaan joltain Turun motarin huoltikselta. Pysähdyttiin kiipparin takia aina siellä
vaikka ruoka oli paskaa. Tämä on esimerkki lapsiperheystävällisyydestä investointina.

Hallitus on kuulemma tällä hetkellä pohtimassa sitä, miksi vauvoja syntyy niin vähän.

Niin. Tässä odotellessani kutsua synnytystalkoisiin ajattelin auttaa hieman valtiomiehiämme ja ohjata heidän katseensa Pohjoismaahan, jossa lisääntymisinto on tallella. Islantiin! Satuhan juuri kirjoitti, että Islannissa syntyvyys vain nousee. Miksi? Vastaus lienee siinä, että islantilaiset eivät keksi yhtään syytä, miksi lisääntyminen olisi huono idea. Vanhempainvapaat joustavat, nuoret naiset eivät pelkää työnsaannin puolesta sillä he eivät ole sen kummempi riski työmarkkinoilla kuin mieskään, lapsen saaminen on luonnollinen asia, päivähoito aloitetaan viimeistään kaksivuotiaana ja hoitoverkostot toimivat. Mikäs siinä elellessä.

Asiat, joihin valtio voi vaikuttaa, ovat vanhempainvapaiden jakaminen ja varhaiskasvatuksen laatu, ja olenkin molempien puolesta riehunut moneen otteeseen. Unohdetaan tasa-arvo ja mietitään sitä talouspuolta. Mitäs jos islantilaiset eivät pelkää perheen perustamista, koska perheen talous kestää hyvin pari muksua?

En ollut kauhean yllättynyt kun alkuvuodesta selvisi, ettei nykyinen hallitus aio tehdä perhevapaiden(kaan) suhteen yhtään mitään. Uudistaminen, eli vanhojen rakenteiden korvaaminen uusilla, on raskas prosessi. Erityisen tuskallista se on, kun pitää sorkkia vallitsevaa asenneilmastoa saati toimia oman äänestäjäkuntansa mielipidettä vastaan.

"Todellista tasa-arvoa on se, että perheet valitsevat itse." 

Tätä jaksetaan hokea, vaikka faktat ovat olleet tiedossa jo pitkään: lisääntymisikäisten naisten työelämä ja sitä kautta talous ja eläkekarttuma kärsivät nykyisestä äitikeskeisyydestä samaan aikaan, kun suomalaisisät tutkitusti haluaisivat osallistua perhe-elämään, mutta eivät monesta syystä voi. Isävapaita pidetäänkin tällä hetkellä hyvätuloisissa perheissä, joissa molemmat koulutetut vanhemmat ovat moderneilla työpaikoilla vakituisissa töissä.

Toisaalta taas perhe, jolla ei ole vaihtoehtoja, yrittää tietenkin optimoida omaa toimeentuloaan yhteiskunnan tukien kautta. Tai jättää lapset tekemättä.

Kuulostaako valinnanvapaudelta? Surulliselta lähinnä. Ei kukaan vapaaehtoisesti valitse taloudellista ahdinkoa.

Harva uudistus koskee kaikkia perheitä. Teinit, eläkeläiset ja pitkäaikaissairaat eivät ole perhevapaiden pääkohderyhmää. Tämä uudistus ei myöskään koske niitä äitejä, joilla ei ole töitä johon palata. He ovat työttömiä. Työttömiä varten hallituksella on omat suunnitelmansa. Totta kai on myös täysin lastenhoitokyvyttömiä päihderiippuvaisia isiä, mutta he tarvitsevat todennäköisesti enemmän muita tukipalveluita. Koulutetulla äidillä, jolla on hyvätuloinen mies, taas on fyrkkaa valita vapaasti ihan ilman yhteiskunnan tukea mitä haluaa, au pairista lähtien.

Islannin esimerkki osoittaa, että mikään ei muutu, ellei muutosta tehdä ja johdeta. Siellä ymmärrettiin, että investointi vanhempainvapaiden tasa-arvoon on monella tapaa tuottoisa. Perheet valitsevat nimittäin aivan toisin kaikissa niissä Pohjoismaissa, joissa uudistus on toteutettu. Eikä siitä ole kansantalous romahtanut, mutta syntyvyys sen sijaan on vahvaa.

Vinkki Juhalle: suomalaisten perheenperustamisiässä olevien ihmisten tulevaisuuden uskoa voi vahvistaa yhteiskunnan toimesta, mutta silloin pitää luopua tehotuotantoajattelusta. Se sopii hirveän huonosti yhtään kenellekään.

6.3.2018

Mitä minulle saa tehdä?

Kaupallinen yhteistyö:Amnesty


Suomessa ollaan viime aikoina oltu huolestuneita tasa-arvosta. Siis siitä, että se on kerrassaan lähtenyt käsistä. Moni suomalainen uskookin tasa-arvon jo toteutuneen jo siinä määrin, että asia on kunnossa. Hyvänen aika, saivathan suomalaiset naiset äänioikeuden jo 100 vuotta sitten, pääsevät kouluun ja voivat käydä ilman miestä ravintolassa. Mitä nyt vielä muka intetään, meillähän on jo Minna Canthit ja kaikki?

Tasa-arvomittarit ovat kuitenkin viime vuonna kääntyneet pitkästä aikaa huonompaan suuntaan. Näin käy asioille, joita pidetään itsestäänselvyyksinä.

Muisinvirkistykseksi todettakoon, että Suomi sijoittuu korkealle eräässä todella synkässä tilastossa. Suomi on naisille yksi Euroopan
väkivaltaisimmista maista.

Samalla, kun Suomi on maailman paras maa olla äiti,
- joka kolmas suomalaisnainen on joutunut kumppaninsa pahoinpitelemäksi,
- arviolta 50 000 suomalaisnaista vuodessa kokee seksuaalista väkivaltaa ja
- 15 000 naista joutuu vuosittain raiskatuksi.

Minua on hyvin pitkään häirinnyt tämä ristiriita, näennäismodernius, jossa esiinnytään tasa-arvon äänenkannattajina, mutta tekojen tarvetta ei nähdä, saati että tasa-arvopyrkimykset saisivat maksaa jotain.

Ei kovin yllättäen metoo-kampanjan yhteydessä alkoi välittömästi itku siitä, kuinka miehetkin kokevat kaikenlaista perseenpuristelua. Juu, varmasti kokevat ja onhan se ikävää. Se ei kuitenkaan pääse miesten tasa-arvo-ongelmien listalla edes pistesijoille. Naisten näkökulmassa on aina läsnä pelko. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos sanoo ei, jos ei sano ei, jos pakenee tai jos jää.

Ahdistelua yritetään myös ohjata tietämättömyyden piikkiin. Lauri Törhösen sisääntulo Arto Nybergin studioon osoitti hienosti, kuinka vallankäyttö toimii: uskaltaako täällä enää kätelläkään ketään? Moraali ja lainsäädäntö on ahdistelijoille vaikea laji, omia tekoja yritetään poikkeuksetta selitellä parhain päin. Muutos lähtee tavoitteiden kirkastamisesta.



Yritän muistuttaa itseäni siitä, että isossa kuvassa naisten oikeuksien muutos on ollut nopeaa. Arvatkaapa, milloin avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos? Niin. Ei 90-luku nyt niin kaukana ole.

No mitä asialle voi tehdä? Paljonkin!

Suomen Amnestyn osasto yhdessä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa järjestää nyt maaliskuun alussa Naistenviikko-kampanjan, jolla on monta tavoitetta. Yksi on, että vuonna 2030 Suomessa ei yksikään nainen kuole lähisuhdeväkivallan seurauksena.

Kuulostaako mahdottomalta? Ei se ole! Mutta mitään ei tapahdu valokuvaamalla tulppaaneja instagramiin vaan toimimalla.Kaikki nytkähdykset eteenpäin ovat vaatineet sitä, että ihmiset ovat aktivoituneet vaatimaan toimia ja oikeutta.

Jos voit lahjoittaa rahaa, lahjoita.
Jos rahaa ei ole, allekirjoita tämä vetoomus ja jaa se somekanavissasi.

Pieniä tekoja voi tietenkin tehdä päivittäin. Puutu aikuisten käytökseen. Jos kuulet jonkun vähättelevän naisten kokemuksia, syyttelevän uhreja tai puolustavan mulkkuja (vaikka ne olisivat lähisukulaisia tai jopa oma poikaystävä), älä kävele pois. Näytä heille vaikka tämä video.



Puutu myös lasten käytökseen. Uhkailu ja lyöminen ovat läsnä jo leikkipuistossa, päiväkodin naulakoilla ja koulumatkoilla. Jos väkivaltaa hyssytellään ("sellaista sattuu", "ei tässä mitään"), kerrotaan uhrille, että hänen kokemuksensa on turha ja lyöjille, että pieni nenäverenvuoto on ihan vain normaalia leikkiä. Miten ihmeessä lapset ikinä oppivat, missä toisen ihmisen itsemäärämisoikeuden ja koskemattomuuden raja menee? Vaadi siis myös lapsilta kunnioittavaa käytöstä ja mieti heidän kanssaan, mitä muille saa tehdä.

Se saattaa auttaa ymmärtämään, mitä heille itselleen saa tehdä.

Ps. Lukaise myös Satun juttu siitä, mitä vapaaehtoistoiminnalla saa aikaan ja Asikaisen juttu siitä, että näitä surullisia tapauksia voi olla ihan lähipiirissä.

27.1.2018

Lyhyttukkainen tyttö on edelleen tyttö



Snadi nykäisi ennen joulua itselleen lyhyen tukan. Muuten hyvin epäherkkää mimmiä on siunattu päänahalla, joka ilmeisesti aistii avaruuden värähtelytkin. Snadi kyllästyi harjaamiseen lopullisesti erään pihkaan liittyneen operaation jälkeen ja ilmoitti että nyt lähtee, vielä lyhyemmäksi kuin ensimmäisellä kerralla.

- Mä oon upee!, hän huusi kun nousi kampaajan tuolista. Kampaaja oli sitä mieltä, että näin tyytyväistä asiakasta ei oltu vähään aikaan salongissa nähty.

No sitten alkoi arki. Eräänä iltana Snadi yllättäen ilmoitti, että haluaakin kasvattaa taas pitkän tukan. Kun ihmettelin äkillistä mielenmuutosta ja kysyin syytä, leuka alkoi vähän väpättää.

- Koska mä näytän pojalta.

Argh. Arvasin heti, ettei tämä ollut oma mielipide vaan jonkun muun. Olin oikeassa. Lisäksi kommentoijia ei ollut yksi vaan useita. Lyhyttukkainen pikkutyttö on ilmeisesti edelleen harvinaisuus.

Piti käyttää yksi ilta siihen, että katseltiin kuvia kaikenlaisista naisista. Hollywood-tähtiä ja astrofyysikkoja. Urheilijoita ja poliitikkoja. Aktivisteja ja taiteilijoita. Kaikenkokoisia, -näköisiä ja -muotoisia ihmisiä, jotka olivat ihan sinut oman sukupuolensa kanssa, vaikka toiset olivat meikanneet tuntikaupalla ja toiset taas tuskin vilkaiseet peiliin aamulla. Ei se identiteetti asu tukassa vaan kaikessa mitä on ja tyyli on sellainen asia, joka kannattaa valita oman maun mukaan, ei toisten.

Mietimme myös, mitä tällaiseen pyytämättä ja yllätyksenä saatuun palautteeseen voisi vastata. Tulimme siihen tulokseen, että "Etkö tosiaan ole ikinä lyhyttukkaista tyttöä nähnyt?" on ehkä paras, koska ehkä se johtuu siitä. Voisihan sitä sivaltaa takaisin vähän kovemminkin mutta miksi turhaan.

Lapset ovat lapsia. Eivät ne osaa suodattaa sanomisiaan ellei niitä varta vasten opeta, että sanat satuttavat. Vanhempien tehtävä on kertoa, millä tavalla toisten ulkonäköä kannattaa kommentoida (nyrkkisääntönä että jos ei ole jotain kivaa sanottavaa niin kommentointi ei ole pakollista) ja näyttää siinä itse hyvää esimerkkejä.

Valitettavasti joillain aikuisillakin on tässä oppimista. Sosiaalinen pelisilmä voi olla vähän heikko, kielenkäyttö omassa perheessä ollut toisia mollaavaa tai sitten on vain oikeutuksen tunne päässyt niskan päälle.

Jos siis jonkun mielestä vaikkapa missit ovat rumia lehmiä niin ehkei kannata katsoa missikisoja.
Tai jos naapurin täti on läski niin mitäpä se oikeastaan kenellekään kuuluu.
Ja jos vammainen ei saa pakattua riittävän nopeasti ostoksia kassahihnalta niin kannattaako tuhahdella takana yhtään.

Ei kannata. Jos mielipidettäsi ei kysytä, sitä ei ehkä kaivata.

Tässäkin keississä sitten erottuivat ystävät. Oli ihana kuulla, että parhaalta kaverilta oli tullut juuri se oikea kannustus: "Sun tukka on sun tukka ja toi sopii just sulle." Snif.


20.1.2018

Hei isä, vielä yksi syy jäädä kotiin


Kun aloitin tämän blogin pitämisen 10 vuotta sitten, en tiennyt, että tästä tulisi yksi lempiaiheistani. Isän jääminen kotiin hoitamaan lastaan oli silloin vielä aika marginaalinen juttu. Vaikka 2000-luku oli pitkällä, kovinkaan monen käytännön elämä ei ollut vielä muuttunut asenneilmaston mukana.

Meillä oli Koti-insinöörin kanssa alusta asti sopimus vanhempainvapaiden jakamisesta. Sopimus realisoitui syksyllä 2008. Kun sitten kerroin, että mies jäisi kotiin lasta hoitamaan, moni nyökytteli, mutta totesi sitten heti perään, että ei tämä meillä vaan toimisi. Kuulin kaikki perinteiset argumentit siitä, kuinka miehen palkka on niin valtava että tähän ei ole varaa, miehen työ on niin tärkeä eikä pienituloisella äidillä ole muutakaan työtä ja what not.

Tämä pätee osittain edelleen.

Ongelma näyttää edelleen olevan siinä, että isyysvapaata ei nähdä investointina, josta olisi jollain aikavälillä hyötyä, vaan sitä pidetään vieläkin puuhasteluna, äidin tontille tunkemisena. Hankalaksi ja mahdollisesti kalliiksi koetun järjestelyn tulopuolella ei nähdä olevan mitään niin arvokasta, että äidin kannattaisi jättää kapula isälle (tai edes laskea mitä se oikeasti tarkoittaisi). Sitten kun isyyteen ei sen kummemmin työnantajien kuin yhteiskunnan puoleltakaan tule mitään kannustusta, on helppo tehdä niin kuin on aina tehty ja puhua "valinnanvapaudesta".

Keskustelu naisten työelämän esteistä oli ensimmäinen kerta kun aihetta käsiteltiin mediassa isommin hyvinvointiyhteiskunnan näkökulmasta. Tämä aspekti kiinnosti tietenkin naisia, jotka toivoivat saavansa mielenkiintoisia töitä sukupuolestaan huolimatta, mutta suurelle yleisölle tämä tavoite jäi ehkä vähän turhan ylätasolle vaikuttaakseen käyttäytymiseen.

Nyt vihdoin on keskiöön nostettu isät itse.

THL:n 2016 alkaneessa Isä hoitaa -hankkeessa on selvitetty isien perhevapaiden käyttöä ja esteitä. Tulokset eivät tosin ole yllättäneet: isät vetoavat työkiireisiin. Se taas johtuu siitä, että isien muutaman kuukauden poissaolot töistä kuormittavat muuta työyhteisöä, sillä isien töiden järjestelyyn ei panosteta. Lisäksi korvamerkkaamattomien perhevapaiden katsotaan kuuluvan äideille ("miksi jäisin kotiin, kun äiti on siellä?").

Mutta tässä kytee toivo: molempiin asioihin voidaan vaikuttaa!



Ja kun Guardianin toimittaja kysyi minulta, mitä vanhemmuuskeskustelussa seuraavaksi tapahtuu, veikkasin, että on alkamassa aika, jossa myös isät haluavat kaiken. Heti kun isät eivät enää suostu kompromissiin perheen ja työelämän kanssa ja lopettavat äitien assaroinnin, he määrittelevät isyyden merkityksen uudelleen.

Hyviä syitä ottaa isyys vakavasti on vaikka kuinka: se tasa-arvo (joka ei ole lähtenyt käsistä), parisuhde, tiivis suhde lapseen, lapsen kehityksen vahvistuminen ja breikki työelämästä, mutta aika uutena asiana esiin on noussut esiin isän oma hyvinvointi.

Isän kannattaakin pitää hoitojaksonsa ihan oman itsensä takia. Samalla tavalla kuin isä vaikuttaa lapsensa kehitykseen, lapsi vaikuttaa isän kehitykseen. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän mukaan hoitovastuuta ottava isä sopeutuu uuteen rooliinsa niin fyysisesti kuin henkisesti. Isän hormonitasapaino muuttuu: testosteronin määrä laskee ja aivoissa tapahtuu muutoksia, empatiakyky lisääntyy ja tunneside perheeseen paranee.

Työnantajien taas kannattaa tukea isyyttä, sillä perhe on miehen hyvinvoinnin olennainen elementti. Ja lienee ihan selvää, että missä tahansa työyhteisössä on etua tunneälykkäistä työntekijöistä.

Minulle merkityksellisintä isän hoitovuorossa oli parisuhteessa samaan veneeseen pääseminen ja parempi yhteisymmärrys. Tämä pätee myös työpaikalla.

Kun toimiston aulassa eräänä aamuna haahuili hieman sekavan oloinen mieshenkilö, kävin kysäisemässä, voinko auttaa. Kyseessä oli vanhempainvapailta palaava isä. Jes! Tiesin hyvin miltä hänestä tuntui. Ensin näytin mistä saa kupillisen tummaa paahtoa ja sitten juteltiinkin hetki vuoden ikäisen ipanan yöunista. Väitän, että oli hyvä alku.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...