Semmoinen maa

On se joskus sininen ja valkoinenkin.

On semmoinen maa, että kun katsoo sen maan toiseksi suurimmassa kaupungissa ikkunasta ulos, näkee toisesta ikkunasta metsää ja toisesta niityn. Metsän takana on modernin taiteen museo ja niityn toisella puolella metroasema ja jäähalli, jossa järjestetään konsertteja ja kirpputoreja ja pipolätkää. Neuvolassa moneen otteeseen tarkistetut ihmiset kulkevat niityn vartta avokonttoreihin ja väistökouluihin.

On semmoinen maa, jossa on pimeää ja kylmää, mutta koiria ja vauvoja ulkoilutetaan säässä kuin säässä, koska se on vain asenne- ja varustekysymys. On välikausihaalarit, talvikumpparit, kypärämyssy ja kerrospukeutuminen, heinäkuuksi kevyttoppatakki ja se ohuempi kesäpipo. Ja on aina aihe, josta voi naapurien kanssa jutella.

Huomenta.
Huomenta. Onpa taas.
Niinpä.
Hyvää työpäivää.
Kiitos samoin.

Eteinen on täynnä vaatteita, rapaa ja hajonneita heijastimia. Kaulassa roikkuva firman avainkortti lyö tuulenpuuskassa naamaan.

Tulppaani raekuurossa.

On semmoinen maa, jossa on paljon hassuja sanoja. Seimikätkyessään, koulukuraattori, suljettu lippuäänestys ja myymiö, ovensuukysely, hiidenkirnu, miljoonapilkki ja ryhmäperhepäivähoito. Pupu, pöpö, papu ja pipo. Kansaradion mainos Facebookissa, musaluokan WhatsApp-ryhmä ja pitchaus Slushissa. Keitä pastaa jos paita kestää. Hyvää iltaa, god kväll. Bästa tittare paskakikkare.

On semmoinen maa, jossa on vierasvaraa ja kotivaraa, talkoita hyvällä hajuraolla ja erossa yhteishuoltajuutta. Ja maan tavat.

Ei tarvitse mun takia kahvia keittää.
Otan itsekin.
No sitten.

Lähimarketissa on jauhelihakebakot ja nyhtökaura samalla hyllyllä.



On semmoinen maa, jossa on Antti Tuisku ja Arvi Lind. Kirsti Paakkanen ja Alma. Räikkösen Kimi ja Torvaldsin Linus. Helena Ranta ja Tove Jansson. Suomalaisia Kanarialla, Ruotsissa ja Piilaaksossa. Terve terve ja Mörkö lyö sisään.

On semmoinen maa, jonka kanta-asiakaskortilla pääsee OmaVeroon, kansaneläkkeelle, influenssarokotukseen, metsästysseuraan ja kunnanvaltuustoon, puolueristeilylle, sivukirjastoon ja luontopäiväkotiin. Mutta ei Guggenheimiin. Pientä rajaa.

Tämähän se on, vanha tuttu, vaikka joskus muuta väittävät. Vähän itkettää mutta en kyllä julkisesti.


(päivitetty versio vuodelta 2016)

En liten fågel satt en gång eli tarina siitä, miten opin puhumaan ruotsia

Jag skrev en finlandssvensk karaktär i min roman. Jag ville sätta ihop två lite stereotypiska men för att visa att det finns något de två kan prata om även dom lever i helt olika miljöer och har skiljande tillstånd mot livet. Båda två känner sig litet ensamma, dom är rädda att bli gamla och tappa kontroll men tycker att dricka snaps. Och det räcker.

Glad Svenska dagen! Att delta i dagens kalas och ära alla mina finlandsvenska vänner ska jag skriva det här inlägget på svenska! Jag ska inte kolla ett ända ord eller preposition av sanakirja.com, så det ska säkert bli många fel men sådant är livet.

Om nån frågar om jag kan snacka svenska så säger jag ja. Inte bra och inte rikssvenska, men så att jag klarar mig i vardagliga situationer.  Hur har jag lärt mig? Inte i skolan. Jag tyckte böcker var jävla tråkiga. Jag var tonåring och inte alls intresserad av Olle's och Luffe's äventyr i närbutiken att köpa Jaffis. Hoppas skolböcker har blivit litet mera modern nuförtiden. På universitetet gick det inte bättre: kursen för det andra inhemska språket tog plats på måndag mellan 8-10. Nej.

Det var en mix av många skäl.

Mitt första vän. Jag fick det första kontaktet med språket när vi flyttade till Kyrkslätt. Min bästa vän Beatrice var helt svenskspråkig, i början kunde vi säga bara några få ord till varandra men vi snart lärde oss ett gemensamt blandning språk. Så gör man om det finns i byn bara ett barn som du kan leka med.

Så kom det kundtjänst. Jag fick ett sommarjobb i ett försäkringsbolag's telefon service när jag var 15 eller 16 år gammal. Jag minns alltid det första svenskspråkiga samtalet (det gällde en stilleståndsförsäkring) som jag inte förenade till ett annat person utan försökte klara själv. Och jag var super överraskad när det gick jättebra! Okej, några samtal var så tuffa (kiinteistövakuutukset!) att jag var tvungen att luovuttaa i mitten men jag fick poenger för att jag försökte  – och det var ett nytt upplevelse. Jag kunde inte prata perfekt men det räckte. Så fortsatte jag.

Sen träffade jag finlandsvenska kolleger. På följande arbetsplatser började jag träna svenska med alla som jag hörde prata svenska. Jag tackar alla er, som har haft kärsivällisyys att byta inte språk när jag svarade jätte långsamt och änkyttäen. Det är galet svårt åtminstone med tech jargon, och jag fortfarande glömmer vad heter browser på svenska, men surprise surprise folk användar engelska i alla fall!

Det sista är musik. Jag kunde nu påstå att jag lärde mig svenska via Kent, men först måste jag ge kredit till snapsvisor. Helan går! Mitt bästa vän på yläaste pratade svenska hemma men sin pappa. De arrangerade alltid kula fester på första maj och jag sjöng massor av helt olämpliga visor på svenska! Jag minns att jag även använde några fraser i student examen, något att glömma våra små bekymmer.

Så där. Det är detsamma med alla språk: man måste våga prata, göra misstag och låta ibland som en idiot. Fem av det! Ingen skrattar, jag lovar. Det andra alternativet är att vara tyst.

Allt kommentär på svenska, tack! (Får ej täckas är en perfekt komment.)

Ps. Jos joku ei ymmärtänyt sanaakaan niin ei haittaa. Kohottelet vaan lasia ja hymyilet. Niin minäkin aluksi tein.

Katsooko kukaan enää telkkaria?

Photo by Tina Rataj-Berard

Olen miettinyt, että jos meille tulisi murtovaras niin kävisi tyyppiä ehkä vähän sääliksi. Meillä ei ole kotona rahaa tai kalliita koruja, aseita tai mitään järkevää jälleenmyytävää. Kaikki digilaitteemme (puhelimia lukuunottamatta) on hankittu ennen 2010-lukua.

Olohuoneen viihdekeskus koostuu vuonna 2005 hankitusta telkkarista ja vanhuuttaan pahasti rykivästä digiboksista. Jos lähetyksen laittaa paussille, kuva hajoaa. Dvd-soittimemme tuskin on kuumaa kamaa mustassa pörssissä. Emme ole käyttäneet sitä sen jälkeen, kun Myyrät lakkasivat olemasta kuumin hitti. Pleikkaa tai muuta pelihärpäkettä meillä ei ole.

Olemmekin tässä pohtineet perheensisäistä digiloikkaa, mutta kun en tiedä mihin suuntaan sitä loikkaisi. Ihmiset tuntuvat jakaantuvan niihin, joilla on superhifikotiteatterit ja sitten niihin, joilla on läppäri.

Tykkään ajatella tavaroiden käyttöastetta ja verrata sitä tarpeellisuuteen (ja siitä saa ihanan nelikentän, rakastan niitä!). Esimerkiksi työpöytäni on kovassa käytössä, istun sen ääressä monta tuntia päivässä, mutta printterini taas seisoo sammuksissa suurimman osan aikaa. Tarvitsen sitä kuitenkin kirjapakettien osoitelappuihin, joten sille on jatkossakin paikka pöydällä.

Mutta mihin kohtaan nelikenttää telkkari sijoittuu? Nyt kesän jälkeen on sellainen tilanne, että tätä komboa ei käytetä juuri ollenkaan. Kersat katsovat tubettajia ja Lasten Areenaa puhelimistaan. Minä en ehdi katsoa telkkaria juuri lainkaan ja jos katson, en ainakaan lähetysaikaan. Olen varmaankin jokaisen suoratoistopalvelun asiakas ja voisin varmaan väijyä ne Kymmenen uutisetkin Katsomosta.

Jotenkin myös sisustuksellisesti houkuttelisi sellainen moderni luku-/äänikirja-/oleilunurkkaus, jossa ei olisi rumaa mustaa köntsää seinällä. Tai sitten valtaan woman cavelleni enemmän tilaa.

Mutta telkkarista luopuminen tuntuu pahalta! Mitäs sitten kun olisi kiva katsoa yhdessä jotain isolta ruudulta? Jos pitäisi katsoa jalkapalloa, järjestetää perheen leffailta, nauttia upeasti kuvatuista luontodokkareista tai katsoa Joulupukin Kuumaa linjaa?

Onko tässä nyt vähän sama homma kuin sen saunan kanssa? Kun saunan olemassaolon merkitys kertaalleen kyseenalaistettiin, luopumispäätös löytyi aika nopeasti. Olen elänyt ilman saunaa ennenkin ja toisaalta nyt mökin puusauna on ihana elämys.

Mutta telkkari. Se on ollut aina. Olen siihen yllättävän kiintynyt. Hitto, tarvitsemmeko digilaitteiden lainauspalvelun? Onko sellainen?

Kertokaas, oletteko tätä samaa pohtineet? Mihin lopputulokseen olette tulleet?

Jotkut asiat eivät muutu

Mietin tänään, että mitähän Mutsi olisi sanonut siitä, että ne kaksi vajakkia tapaavat Singaporessa. Hän olisi takuulla soittanut tai kommentoinut tekstarilla. Varmaan juuri noin.

Kuolemastaan on tänään kulunut kahdeksan vuotta. Puhelimen avaaminen aamulla on edelleen vähän jännä paikka. Onko yön aikana taas tapahtunut jotain? Onko joku yrittänyt soittaa?

On sellainen ajatus, että kun ihmisen kuolemasta on kulunut 200 vuotta, kukaan ei enää muista häntä. Soitin veljelle, puhuimme pitkään, että muistaisimme.

Vaatekaapissani on edelleen Mutsin villatakki, mutta tuoksu on jo kadonnut. Osa muistikuvistakin on haihtunut sen mukana, sen huomaa valokuvista. Niitä katselee vähän eri tavalla, pistää merkille erilaisia asioita kuin silloin, kun katselee jotakuta tuttua, jonka juuri on nähnyt.

Mutta kun jotkut asiat unohtuvat, kokonaiskuva kirkastuu. Kuulen edelleen jäkätyksen keittiön pöydällä olevista akkareista ja arvaan kauppakassin sisällön: kierreleipää ja katkarapusalaattia. Mutta näen Mutsissa nykyään enemmän tarinan siitä, mitä on syntyä 40-luvulla ja kasvaa naisena vuosikymmenellä, johon viitataan nykyään paheksuen, elää elämää, josta ei vaiheita puuttunut. Erikoisiakin.

Jos Mutsi soittaisi, kertoisin, että olen nykyään yrittäjä, niin kuin hänkin oli. Kökin kotona koneen ääressä, niin kuin hänkin. Mutta en tee kirjanpitoa. Kirjoitan kirjoja sellaisista ihmisistä kuin hän, tarinoita, joissa hänen sanansa, muotonsa ja luonteenpiirteensä heräävät eloon ja tallentuvat painomusteeseen. En tietenkään kertoisi, mitä olen hänestä valinnut, osatotuuksiahan ne vain ovat. Hän tuhahtaisi ja vaihtaisi aihetta, takaisin niihin kahteen vajakkiin, jotka tapaavat Singaporessa.

Uusi alku ja halloumi-pinaattipasta

Tämän elämänmuutokseni myötä olen sellaisen uuden tilanteen edessä, että minulla on aikaa. Sitä on niin paljon, että kotityöexcel pitää kaivaa esiin ja tehdä jonkinlainen uusjako. Ajattelin nimittäin ottaa käsittelyyn vanhan tutun: ruoanlaiton.

Kun muutama vuosi sitten ruuhkavuodet alkoivat toden teolla kaatua päälle ja pistimme kotityöt halki, poikki ja pinoon, tunnistimme kaksi isoa kokonaisuutta: ruoanlaitto (incl. kaupassakäynti) sekä vaatehuolto (kattaa koko elinkaaren hankinnasta pesuun ja kierrätykseen). Valitsin vaatehuollon. Sen jälkeen en ole pahemmin patoihin ja pannuihin koskenut. Koti-insinööri on hoitanut sen puolen meillä suvereenisti.

Tämä oli tavallaan harmi. Tykkäsin tehdä ruokaa, silloin joskus. En ole ikinä ollut mikään intohimoinen kulinaristi, mutta kokkailu oli hauskaa silloin vanhoina hyvinä aikoina kun sain tehdä kastikkeita, kypsentää kasviksia ja läträtä chilillä ja valkosipulilla. Silloin kun kukaan ei kitissyt, nyrpistellyt tai ronkkinut annosta, jossa oli jotain vihreää. Eräänkin sihtaajan takia ruoanlaitosta ja ruokailusta ylipäätään tuli aika raskas tapahtuma ja aloin vältellä koko aihetta. Kun valituksen kuuntelemisen kiintiö tuli täyteen siirryimme suosiolla einesperheeksi. Ja aikuiset todellakin söivät välillä jotain muuta kuin makaronilaatikkoa.

Mutta nyt sekin on muuttunut. Kersat ovat kehittyneet. Pyöritämme tietenkin niitä samoja lapsiperheklassikoita kuin kaikki muutkin mutta nyt saattaisi olla saumaa uusillekin kokeiluille. Ilman että sen jälkeen vituttaa viikon.

Teen ruokaa samalla tavalla kuin kaikkea muutakin, korvakuulolta. Olen aika suurpiirteinen ja silloin kun jaksa katsoa reseptiä, oikaisen mielelläni kaikista ikävistä vaivaa, tarkkuutta ja/tai kärsivällisyyttä vaativista kohdista. Onnistun silti useammin kuin feilaan. Paitsi leivonnassa. Taikinahommiin nämä piirteeni sopivat kuin sika satelliittiin, mutta ehkä voisin testailla vähän sitäkin.

Tänään oli uuden alkuni lanseerauspäivä. Tein kostoksi sen kunniaksi halloumi-pinaattipastaa, joka ihme kyllä upposi ipanoihin hyvin nätisti.

Reseptin jaoin jo instagramin puolella, mutta laitetaanpa tännekin:

Halloumi-pinaattipasta

Laita pasta (käytin tagliatellea, koska kersat jostain syystä pitävät siitä eniten) kiehumaan ja tee sillä välin pannulla kastike.

Paista sipulia ja valkosipulia öljyssä, heitä sekaan pilkottu halloumi. Ruskista hieman ja lisää sitten pussi pakastepinaattia ja noin 2 dl (kaura)kermaa. Keittele hetki kasaan ja mausta vähintään suolalla ja pippurilla, mutta voit kokeilla lorauttaa myös tilkan valkoviiniä tai minttua, jos uskallat.

Kun pasta on al dente miinus, valuta se ja heitä pannulle hetkeksi. Kierittele niin, että kastike tarttuu kunnolla pastoihin eikä mitään ronkkimisen mahdollisuutta ole. Hahaa! Sitten vain parmesan-raastetta päälle ja ipanoiden ilmeitä ihailemaan.

Hyvä häviäjä

Kuuntelin sivusta, kun kaksi kuusivuotiasta kehitti riidan Trivialin äärellä (siitä on olemassa perhepainos, jossa aikuisten ja lasten kysymykset ovat erikseen, suosittelen!). Toiselle osui kaksi naurettavan helppoa kysymystä putkeen siinä, missä toinen sai etsiä vastausta ihmisen normaalista ruumiinlämmöstä ja pähkäillä, missä päin maailmaa on New Delhi.

Sitten tuli tuli kysymys, jota vastaaja ei tiennyt, mutta kysyjä tiesi ilman katsomista: "Täähän on ihan helppo!". Riita oli sillä taputeltu.

Yritin pitää ipanoille ylevän puheen siitä, mikä merkitys peleissä on taidolla ja tuurilla. Ja sillä, miten hävitään ja voitetaan. Sattuma voi nimittäin tarjoilla samassa pelissä sekä satumaisen mäihän että jättää puille paljaille.

Yatzyssä on mahdollista heittää viisi kutosta tai ei mitään.
Vaivalla avatun nappulan alta voi paljastua tyhjä, Afrikan tähti tai rosvo.
Saatat päätyä silitysraudalla täyteen rakennetulle Erottajalle.
Sukupolvien välinen kuilu tulee näkyväksi, kun yrittää Aliaksessa selittää nelosluokkalaiselle piirtoheitintä.
Ristiseiskassa paljon riippuu siitä, millaiset kortit sinulle jaetaan, mutta pelin kulkuun vaikuttaa myös se teetkö virheen vai estääkö joku toinen peliäsi.
Ja kilpakumppanisi saattaa tosiaan saada Trivialissa kysymyksen Nalle Puhin parhaasta ystävästä siinä missä sinulta tivataan Bronten sisarusten tuotantoa ilmestymisjärjestyksessä.

Pelejä ei pelata siksi, että lopputulos olisi aina oikeudenmukainen ja reilu, vaan pelaamisen takia! Pelatessa jännitetään, olisiko onni tällä kertaa mukana. Tärkeää on, että voitolla oleva ymmärtää, että suunta voi muuttua milloin vain ja ylimielisyys voi kostautua.

Ei siis kannata murjottaa ja syytellä vastapuolta, jos hän pelaa hyvin, vaan keskittyä omaan peliin. Tämä kannattaa muistaa myös tosielämässä!

Vaikka puheeni oli mielestäni hyvinkin innostava, tasapainoinen ja osoitti hienosti, kuinka henkilökohtainen on poliittista, likat päättivät siirtyä piirtämään.

No, sitten tuli lauantai-ilta. Piirrä ja arvaa -pelissä kukaan ei ymmärtänyt, kun piirsin repun, vaikka kuinka hahmottelin kuvaan ihmisen selkää ja hihnoja. Ei, se ei todellakaan ollut kyttyrä, peffa, lammas, purjevene, kakkaemoji eikä Ansa Kynttilä. Vaan REPPU!

Täytyykin muistaa vielä korostaa tytöille, että kyllähän se vatipäiden kanssa pelaaminen on todella raskasta.

Ja että aikuisena kannattaa kieltäytyä kategorisesti esimerkiksi Monopolista, josta on varmasti seurannut monta avioeroa.

Kuusi vuotta viiteenkymppiin

Täytin 44 vuotta. Jouduin tarkistamaan Skidiltä, että olen varmasti laskenut oikein. Koska, hitto, sehän tarkoittaa sitä, että viiteen nollaan on kuusi vuotta. Siis tuollainen Snadin elinikä, mutta kuitenkin.

Vitsi sä oot VANHA, totesi Skidi. Ei pahalla, hän jatkoi.

No ei todellakaan pahalla! Tästä nelikymppisyydestä on edelleen pelkkää hyvää sanottavaa, toistaiseksi elämäni parhaimpia vuosia, monella tapaa.

Perhehommat ovat hyvällä tolalla, vaikka parisuhdetta voisi olla enemmänkin. Kuusivuotiaalla nyt on edelleen menossa joku kampanja mutta isompi on jo superhyvällä mallilla ihmiseksi. Työelämässä olen saavuttanut tilanteen, jossa olen seniorikonsultti, työkokemusta kun on jo parikymmentä vuotta. Totesin juuri Koti-insinöörille, että olen nykyään tosi tyytyväinen jopa naamaani, paljon tyytyväisempi kuin parikymppisenä. Vanhenen ihan tyylikkäästi, ryppyjä ilmaantuu vain silmien ympärille. Jos syön iltapalaksi sipsejä, aamulla ei ole niitäkään. Toisaalta silmätkään eivät aukea.

Fyysinen vanheneminen on kuitenkin alkanut pyöriä mielessä, vaikka olen perusterve. Ei sillä tavalla, että ahdistaisi tai olisi jotain epäilyttävää kremppaa, mutta iästään on jotenkin enemmän tietoinen. Minun ikäpolveni naisten eliniänodote on 75 vuotta ja rapiat, mutta kun suvussa ei olla erityisen pitkäikäisiä. Välillä on vähän sellainen olo, että perkele, mistä sitä tietää, vaikka sitä olisi jo jos ei nyt loppusuoralla niin vähintään takakaarteessa. Haluaisin kuitenkin sätkiä täällä vielä muutaman vuosikymmenen.

Tavallaan on vähän huono omatunto siitä, että en ponnistele pitkän iän saavuttamiseksi tämän enempää. Keskityn nautintopuoleen, johon ei kuulu lehtikaalismoothie tai intervalliharjoittelu. Toisaalta en tupakoi ja liikun alan taas liikkua heti maaliskuussa, kun valkoinen paska poistuu kaduilta.

Hyvän elämän mittareita on niin monenlaisia. Pitäisi vaan keskittyä pitämään ne omat mittarit vihreällä. Kuten intohimopostauksen kommentilootassa moni totesi, on hirveän helppo hairahtaa seuraamaan muiden tavoitteita ja vähätellä niitä omiaan. Unohtaa, että se oma hiihto on edelleen tärkein.

Koska onhan näitä ilon aiheita vaikka kuinka!

Lähipiirissäni kaikki ovat juuri nyt terveitä.

Parin kuukauden metroporrastreenin ansiosta reiteni ovat terästä.

Mörököllikirjan ensimmäinen painos on kohta myyty ja niitä on tilattu kirjastoihin ympäri Suomea. Niin ja romaanin kansikuva on jo hahmoteltu.

Kiitollisuusviini on tänään(kin) tarpeen.

Heippa, neuvolan täti!

Istuimme Snadin kanssa tänään viimeistä kertaa neuvolan odotushuoneen puupenkillä.

Rokotus jännitti. Pohdimme, mitä tehtäviä tällä kertaa tehtäisiin, ja pitivätköhän Lintsin mittalaitteet paikkansa (pitivät). Välillä joku vauva parahti itkuun. Tämä olisi viimeinen kerta kun tutuksi tullut neuvolan täti punnitsisi, mittaisi ja kyselisi kuulumiset. Seuraava terveystarkastus olisi sivistystoimen järjestämä.

Terveydenhoitajamme on aina ollut hyvin käytännönläheinen ihminen. Olen asioinut hänen kanssaan liki kymmenen vuotta. Siinä ajassa ehtii jo syntyä jonkinlainen luottamus jos on syntyäkseen. Hän tuntee molemmat ipanat ja kyselee aina, mitä isosiskolle kuuluu.

Kersoilla ei ole vielä toistaiseksi ollut mitään ihmeempää ongelmaa, mutta molemmat ovat aina olleet laihoja. Toinen ei syönyt, toinen söi, mutta lopputulos oli sama miinuskäyrä. Täti on kuitenkin viitannut kintaalla kasvukäyrille ja todennut, että keskiarvot ovat keskiarvoja, jonkun täytyy kasvaa siellä miinuskäyrällä, kunhan nyt kasvaa. Ei ole kyse kilpailusta.

Lisäksi kyseinen täti on ollut aina äärimmäisen hienotunteinen, erityisesti lasten kuullen. Hänellä on aina ollut jotain mukavaa sanottavaa kehittymisestä: tällä kertaa tuomio oli "puhelias ilopilleri". Saimme itse valita, haluammeko mennä treenaamaan ärrää puheterapiaan. Ei se ole niin vakavaa.

Tällä tavallahan sen pitäisi mennä. Ei lapsen kehittymisen mittaamisesta pitäisi tulla mitään vanhemman henkilökohtaista painajaista, vaikka näin joskus tuppaa käymään. Ei kukaan halua lisää huolia, ellei niihin ole jotain oikeaa syytä, muun kehityksen tyssämistä, liikunnan puutetta, ruokahaluttomuutta ja uniongelmia. Se, että kasvaa omaan rauhalliseen tahtiinsa, ei ole huolenaihe kun kokonaisuus on kuitenkin kunnossa. Kasvukäyriä on monenlaisia.

Varsinkin Skidi on kasvanut aika hitaasti, mutta silti ihan normaalin rajoissa. Olen aina silloin tällöin kuullut muilta vanhemmilta kommenttia pienuudesta. Olen joka kerta ollut yhtä yllättynyt: mitä ihmeen väliä sillä pituudella on? Lasten ulkomuodon päivittelemisellä nyt ei ylipäätään lähde mitään keskustelua käyntiin. Emme me vanhemmatkaan ole erityisen pitkiä, joten on ihan oletettavaa, että kersoistakaan ei tule tavallista persjalkaista kummempia. Mitäs sitten?

Vähän jää siis ikävä tätä tätiä.

Enkä ole ihan varma pitäisikö neuvolakäynneistä luopua ikinä. Nähdäkseni siellä voisi käydä syntinsä tunnustamassa ihan keski-ikäinenkin ihminen, vaikka ne käyrät voisikin tässä vaiheessa jo unohtaa.

Ps. Tämä oli ihan pätevä puhe.

Kuinka minusta tuli ryijynhalaaja

Ostin ryijyn. Kun kyselin Facebookissa ryijytangon perään, syntyi pieni ryijykohu.

Lokki, Kehrä, Ikea, Muurame, 60-luvun tiikkikaappi sulassa sovussa.

Ryijytankoa oli hirveän vaikea löytää. Kehitin Fidasta hätäratkaisun,
mutta jospa sille vielä maalia ja rautasahaa vähän näyttäisi.

Osa oli ostoksestani aivan mehuissaan ja halusi välittömästi perustaa ryijykerhon, osa taas piti minua mielenvikaisena. Siinä missä 50- ja 60-luvun kalusteet ovat jo päässeet takaisin suomalaisten sisustukseen, 70-luku on vielä sijoitettu henkiseen hirvitysosastoon.

Kun ostimme tämän asunnon, täällä oli muutama asia, jonka olin valmis repimään heti pois. Tummanruskea kankainen seinä ruokailutilan päädysä, samaa tummanruskean sävyä oleva eteisen laattalattia sekä keltainen lasiovi. En tehnyt niille mitään. Tuli nimittäin sellainen fiilis, että ne kuuluivat tähän taloon samalla tavalla kuin luomi keskellä otsaani kuuluu siihen. Että teen peruuttamattoman virheen, jos poistan ne.

Olen nykyisin tykästynyt tähän kangasseinäänkin. 

Tämä talo ei ole mikään viimeisen muodin mukainen Avotakka-koti vaan 60-luvun tuotos, sieltä täältä vähän rempallaan. Mutta jos kangasseinän edessä on Muuramen moderni kirjoituspöytä, niin ehkä siihen tulee hauska kontrasti. Ja jos meillä on keltainen ovi niin laitetaan sitten kämppään jotain muutakin keltaista. Jos seinät maalaa valkoiseksi, ruskea klinkkeri näyttää aika dramaattiselta.

Sama tunne tuli ryijyn kanssa. Ryijy voisi hyvinkin kuulua tähän taloon. On tietenkin jokaisen omassa silmässä, miltä ryijy seinällä näyttää. Huonokuntoinen, ei-huollettu mökkiryijy, joka repeilee liitoksistaan ja haisee tupakalle on tietenkin aivan hirveä. Ryijy vaatii ympärilleen tilaa ja valoa, se on kuin valtava taulu. Ja koska Koti-insinööri pitää kiinni minimalismin vaatimuksesta, sille löytyi tila. Ja rakastan sitä!

Joku arvostaa seinätekstiileitä ehkä akustiikkasyistä, mutta minulle ryijyn arvo on siinä, että niitä ei tehdä kaakkois-Aasiassa tuhatta kappaletta minuutissa. Ja siinä, että tuijotin kakarana yläpetistäni juuri samaa kuviota ja haistelin villan tuoksua.

Neljänkympin nostalgiakohtaus, sanoisi joku. Ja saattaa osua ihan oikeaan.

Miten valita lapselle hyvä harrastus?

Snadi sai synttärilahjaksi hartaasti toivomansa asian: liikuntaharrastuksen.

Tässä esimerkiksi yksi kehittävä harrastus nuorelle ihmiselle.

Skidiä roudattiin niin muskariin, uimahallille kuin tanssisaleille mutta Snadin kanssa olemme olleet laiskempia. Hänellä ei ole tähän asti ollut muita harrastuksia kuin muskari, ja se on riittänyt aivan mainiosti. Mutta tyyppi on jo jonkin aikaa kysellyt liikuntaharrastuksen perään, veikkaan että siskon päheiden treenikuteiden takia. Päädyimme yleisurheiluun, tuttuuden takia.

Olen harrastuskeskusteluissa vähän heikoilla. En itse harrastanut alle kouluikäisenä mitään muuta kuin pikkuveljen uunottamista. Kouluikäisenä käytin kaiken aikani kirjojen parissa, ratsastamassa kävin kerran viikossa kunnes tuli lama ja rahat loppuivat. Yleisurheilu alkoi koulun joukkueessa vasta yläasteikäisenä mutta se oli ilmaista. Tämä nykyinen tuhansien eurojen ja roudaustuntien satsaaminen lasten harrastuksiin tuntuukin vähän vieraalta.

Voi olla, että olen vain auttamattoman vanhanaikainen ja itsekäs, mutta kantani pikkulasten harrastuksiin on vuosien mittaan vain vahvistunut: vähemmän on enemmän. Alle kouluikäiset ovat tuuliviirejä, joita kiinnostaa tällä viikolla yksi ja seuraavalla toinen, ihan kaiken kokeilemiseen eivät rahkeet riitä. Liikunnaksi riittää aivan mainiosti kaverit, majan rakennus, metsässä juoksentelu ja puissa kiipeily - ja eteisvatulointi. Harrastusten täytyy antaa enemmän kuin ottaa, vanhempien mieliksi ei kannata harrastaa ollenkaan, se nähtiin Skidin tanssitreeneissä. Ei napannut.

Tavoitteellistakaan ei ole pakko olla. On aivan tyypistä kiinni, nauttiiko kilpailemisesta vai ei.

Ja sitten on vielä se kokonaisuus: miltä viikko näyttää kun iltaan lisätään uusi ohjelmanumero? Harrastuksen valinta ja aloittaminen vaikuttaa koko perheeseen, budjettiin ja aikatauluihin. Jos joka päivälle on jotain, syntyy itse aiheutettua kiirettä, stressiä ja hoputtamista, joka ei ainakaan paranna kodin ilmapiiriä. Enkä itse halua uutta harrastusta roudaamisesta. Mikä tahansa laji ei käy.

Mutta olen myös nähnyt sen, että kun kiva laji löytyy niin se voi olla kersalle älyttömän tärkeä ja elämää tasapainottava tekijä. Hyvässä harrastuksessa kasvaa taitojen lisäksi itseluottamus, siinä oppii samalla oppimista, sosiaalisia taitoja, yhdessä tekemistä ja itsenäisyyttä. Menköön siis siskon kanssa juoksemaan ja hyppimään hiekkakasaan, katsotaan sitten vuoden päästä, kiinnostaako jatkaa.

Yhtä juttua kyllä toivoisin: kokeilumahdollisuuksia. Elokuuhun mahtuisivat hyvin harrastusmessut, jossa olisi esillä myös niitä taitolajeja. Kivoja lajeja kun olisi vaikka kuinka, joogaa, kepparointia, parkouria, tanssia, uimahyppyjä, sirkuskoulua ja telinevoimistelua, mutta en tiedä niistä mitään.

Nyt tyydyimme kyttäämään yleisurheilukisoja. Snadi halusikin naisten satasen jälkeen tietää, onko hänelle hankittu shortsien lisäksi kaikki muu tarpeellinen: irtoletit ja kynsilakkaa. Löimme kättä päälle, että tämä hoituu heti kun kyseinen matka menee alle 12 sekunnin.

Suku on paras

"Oletko jo piirtänyt kuvan?"

Pikkuveli kysyi tätä kauan sitten, kun kerroin että olen tavannut yhden mukavan tyypin. Kysymys tarkoitti kautta rantain sitä, oliko suhde vakava vai ei. Jos seurustelukumppanille oli piirretty vuokaavio siitä, kuka on meidän suvussamme ollut naimisissa kenenkin kanssa ja ketkä ovat oikeasti sukua keskenään, suhde oli vakaalla pohjalla. Ihan kenelle tahansa sitä ei kannattanut ruveta selittämään.

Ei nimittäin ole ihan yksinkertaista.

Minulla on läjä eri-ikäisiä veljiä. Elossa oleva lähisukuni koostuu hyvin sekalaisesta jengistä, joista osan kanssa on enemmän yhteisiä geenejä kuin toisten. Olemme veljesten kanssa hylänneet kaikki turhat puoli-etuliitteet ihan yksinkertaistamisen nimissä - osa kun ei uppoa edes siihen puoli-kategoriaan. Yhtä lailla uuden sukupolven myötä serkut ovat serkkuja ilman sen kummempia tarkennuksia. Mitä sitä turhaan vaikeuttamaan päivänselvää asiaa. Perhettä ollaan.

Tästä kummallisesta suvusta on kehkeytynyt seurue, jota on ihan yhtä hauska nähdä kuin kavereita, yksitellen ja yhdessä. Meitä ei yhdistä oikein mikään mutta silti ihan kaikki. Emme ole asuneet saman katon alla kuin satunnaisesti, mutta silti juttua riittää.

Sukulaisten kanssa sosialisoinnin paras puoli on se, että heidän kanssaan voi puhua omasta historiastaan. Ei ole enää kovin montaa ihmistä, jotka tunsivat vanhempani. Luurangot kaapissa, kolesteroliarvot ja rahatilanteet ovat tiedossa, joten asioista voi puhua hyvin suoraan.

Olen iloinen, että kersoille on siunaantunut useampia serkkuja. Ehkä ne joskus pitävät yhteyttä ja muistelevat lapsuuden kesäpäiviä, jolloin syötiin pahoja ahvenia ja kalasteltiin laiturilla katkenneilla kaisloilla.

Ihan paras suku on sellainen, jonka kanssa ollaan yhdessä siksi kun tykätään olla eikä siksi, että on pakko. Ei ehkä voida luovuttaa tosillemme munuaisia mutta haluttaisiin kyllä. On sekin jotain.

Kirje pilvenreunalle

Se oli Snadin idea, kuolemapäivä.

Se kysyi, että miksi on syntymäpäivä ja miksi ei muisteta kuolemaa. Se oli hyvä kysymys. Kuolleita on tapana muistaa jouluna ja pyhäinpäivänä, mutta ihan hyvin voisi muistaa muutenkin. Ja muistankin.

Tänään se kuolemapäivä nimittäin olisi.

Kuulin sellaisen väitteen, että suunnilleen 200 vuoden päästä minua ei muista enää kukaan. Se on aika pysäyttävä ajatus, mutta varmaankin tosi: 200 vuoden päästä ei ole elossa enää ketään, joka olisi tavannut ja tuntenut minut sillä tavalla henkilökohtaisesti. Ja se pätee presidentteihinkin. Kuolemapäivä on siis ihan hyvä idea. Pitää muistella silloin kun voi.

Seitsemän vuotta sitten kukki pihlaja, ihan niinkuin tänäänkin. Toin oksia sairaalaan. Jotenkin se pihlajan tuoksu imeytyi sieluun sellaisena kaiken mystisen ja arvaamattoman symbolina. Ei kuitenkaan kuoleman, vaikka niin siinä käytännössä kävi. Pihlaja aloitti, sinä lopetit.

(Mummon muuten muistan pinkeistä pioneista ja särkyneistä sydämistä. Pistin niitä pihalle kasvamaan pari kesää sitten. Pionit eivät lähteneet.)

Aikansa kutakin, sanoisit tähän. Niinpä. Mutta on se silti vähän surullinen asia. Että sitä oikeasti on vain tällainen nopea tähdenlento, eikä siinä sitten sen enempää. Nimi muuttuu vain yhdeksi ruuduksi sukututkimuksessa. Tai särkyneiksi sydämiksi takapihalle.

Tänne ei kuulu ihmeempiä. Kersat kasvaa niin kuin niillä on tapana. On tehnyt monta kertaa mieli soittaa ja kertoa niiden edesottamuksista. Skidi juoksee lujaa, ihan niinkuin sä ja mä, mutta sillä erotuksella, että se käy urheiluseurassa ja sillä on oikeankokoiset piikkarit. Snadista ei vielä tiedä muuta kuin että sillä on käsittämätön huumorintaju. Sukuunsa tullut sekin.



Ajattelin, että yritän kersoille saada perille kolme asiaa.

Yksi on se, että ihminen saa epäonnistua ja tehdä virheitä. Se ei ole mikään maailmanloppu, että joskus menee paremmin ja joskus huonommin. Takaiskut kuuluvat elämään, eikä niitä tarvitse hävetä. Ja sitten tähän liittyen: suru on eri asia kuin viha. Mä näin sun itkevän tasan kerran, kun pappa kuoli. Ehkä sitä olis voinut itkeä vähän useammin, syytä ainakin oli. Jos suru ei pääse ulos, siitä tulee kitkerää.

Toinen on se, että ihminen saa pyytää apua. Musta tuntuu, että kukaan ei koskaan sanonut sulle sitä. Ei ole pakko pärjätä yksin, jos vetskari ei mene kiinni, jonkun kanssa tulee riitaa tai rahat loppuvat totaalisesti. Tai jos sairastuu. Ei esimerkiksi ole järkevää syödä buranaa aivoverenvuotoon.

Ja vaikka ei pyytäisikään apua, sitä voi ottaa vastaan, jos tarjotaan. Joskus muut näkevät paremmin. Ambulanssikuskitkin sä yritit lähettää pois. Tiedätkö, mä mietin sellaistakin, että miten sä kestit sairaalassa sitä hoitamista. Sairaala on vaikea paikka ihmiselle, joka on aina hoitanut omat asiansa ja siinä samalla muidenkin asiat.

Kolmas asia on sitten sellainen, minkä opin sulta: viinerin voi ostaa ihan mistä syystä tahansa. Joissain perheissä oli ruoka-ajat, meillä oli viineriä. Sä ostit aina muille etkä itse syönyt. Mä ostan itsellenikin.

Tänään kävin hakemassa Stockalta toscaviinerit kaikille. Syödään ne ulkona, pihlajan tuoksussa.

Terveisiä sinne.

Muistojen lapsuutta ei ole

Olipa hauska ilta eilen, totesi Snadi eräänä maanantaiaamuna.

Hämmennyin sen verran, että piti ihan miettiä, mitä ihmettä me teimme. Kun muistaakseni emme tehneet mitään.

Muistikuvani oli ihan oikea. Löhösimme kaikki sohvalla peittojen alla ja katsoimme lineaarisesta tv:stä tanssiohjelmaa. Välillä sotkettiin sohva iltapalajogurtilla ja kinattiin siitä, kuka vie liikaa tilaa.

Syyllistyin hieman. Lapset ovat pääsääntöisesti keski-ikäisiä, mitä huvituksiin tulee. Miksi ne haluavat kaikkia erikoisia asioita mutta sitten tykkäävät ihan tavallisista perusjutuista? Yhteinen illanvietto on elämys siinä missä Islannin matkakin. Onko meillä riittävästi rentoa yhdessäoloa?

Joku aika sitten mietin, mitä ipanat muistavat lapsuudestaan. Nyt kun molemmilla on jo jonkinlainen yli viikon takaisiin asioihin ulottuva muisti, kysäisin muina mutseina, että millaisia kohokohtia, iloisia tai surullisia, teille tulee elämästä mieleen.

Ykkönen oli selvä. Ruotsinlaivan kerrossänky. Superjännää. Noin muuten ei reissusta ole muistikuvia.

Pari ääntä sai se, kun iskä savusti kalan ilman perkaamista.

Surullisista asioista tuli mieleen, kun lintu lensi maalla ikkunaan ja sille pidettiin hautajaiset.

Ja ratkiriemukkaista se, kun viime kesänä sinä yhtenä lämpimänä päivänä kastelin kersat puutarhaletkulla ja vaatteet piti laittaa ulos kuivumaan.

Hauska muisto oli kuulemma myös siitä kun eräänä aamuna kiskoin vaatekaapissa kutistuneita farkkuja jalkaan ja pompin ympäri asuntoa.

Lohduttavaa. Vastaukset muistuttivat siitä, että lapsuus on kokemuksena paljon enemmän kuin muistojen summa. Emme me tee vanhempina mitään oikein tai väärin. Lapsuudelle ei myöskään ole tehdasasetuksia eikä se ole koottavissa mistään tietyistä elementeistä.

Ja silti: vaikka ajat, paikat ja tavat vaihtuvat, lapsuus on silti aika samanlaisista kuin 70-luvulla. Muistot ovat välähdyksiä valkoisesta vesiletkusta, jossa aina kesällä tuli lämmintä vettä, karhukävelystä isän kanssa, Taikuri Savisen ja Tohtori Sykerön tuijotusta lauantaiaamuisin pikkuveljen kanssa. Tupakansavua autossa.

Lapsuus on ennemminkin tunnelma. Kersat voivat sitten vanhempina miettiä millaista tässä perheessä oli kasvaa aikuiseksi. Toivon, että kaikessa tavallisuudessa ja omituisuudessa kuitenkin tasalaatuista.

Mitä tulee ruuhkavuosien jälkeen?

Löysin kaappeja siivotessani kalentereitani opiskeluajoilta. Kun plarasin niitä läpi, törmäsin varsin kummalliseen ihmiseen. Tyyppiin, jota en oikein enää muistanut.

Parikymmentä vuotta sitten elelin railakasta opiskelijaelämää. Violetissa kalenterissa oli aivan sutena merkintöjä, yllättävää kyllä, osa myös opiskeluun liittyviä. Olin merkintöjen mukaan käynyt baareissa, leffoissa, keikoilla ja bileissä, taittanut ainejärjestön lehteä, tehnyt tuntitöitä vakuutusyhtiössä, rampannut Helsingin ja Kouvolan väliä koiran kanssa ja romuttanut auton ajamalla sen katolleen pellolle. Ja jumantsuikka, yhdeltä viikolta löytyi kahdet treffit. Kahdet!

Moni pitääkin ihmiselämän väliä 20-30 v elämän parhaana aikana. Mutta en minä sitä aikaa muista mitenkään erityisen onnellisena eikä kalenterikaan sitä henkinyt. Silloiset parisuhteet kulkivat kriisistä kriisiin, tili oli koko ajan tyhjä eikä tutkintokaan edistynyt. En tiennyt yhtään, mikä minusta tulisi isona. (Toisaalta se ei ahdistanutkaan, koska olen luonteeltani ajelehtija.)

Nuoruuden ihannointi liittyy vapauteen, siihen että kaikki isot asiat ovat edessäpäin ja mahdollisia polkuja on edessä vaikka kuinka paljon. Ja se valtava määrä vapaa-aikaa ilman välilevynpullistumaa ja kotiintuloaikoja!

Mutta eikö se ole kohta kulman takana? Taas uudestaan, tosin pullistuman kanssa.

Tämä tuli mieleen eilen, kun istuimme iltaa ystäväporukalla, nauroimme ja puhuimme toistemme päälle. Yhteinen aika järjestyi yllättävän helposti. Tapaamisia, kävelyitä ja terassi-iltoja voi nykyään tehdä jopa suhteellisen spontaanisti. Menemisistä ja tulemisista ei tarvitse kotona neuvotella tai ajoittaa niin että käytettävissä on varmasti hätäapua. Isoille lapsille oli hirveän helppo saada lastenvahti, jos sitä sattuisi tarvitsemaan.

Olisipa hauskaa ajatella, että kun ruuhkavuodet hieman helpottavat alkaa uusi, vapauden kautta määriteltävä elämänvaihe.

Kyseinen neljänkympin ja eläkeiän välille sijoittuva ajanjakso vain on naisten osalta brändätty huonosti lähinnä hormonikorvaushoidon kautta. Miksi ihmeessä? Ihan yhtä lailla siinäkin iässä voi tehdä valintoja ja elämänmuutoksia, kirjoittaa kirjan, aloittaa uuden harrastuksen, opiskella tutkinnon ja/tai vaihtaa duunia. Eihän munasarjojen toiminta määritellyt elämää parikymppisenäkään.

Vaikka naama oli ajokortissa freesimpi en mistään hinnasta vaihtaisi elämääni kalenteriminän kanssa. Vaikka se pystyi pomppimaan trampoliinilla kusematta housuun, niin aika vähän se ymmärsi esimerkiksi ystävyydestä. Parempi on nyt.

Mutta miksikä sitä vaihetta pitäisi kutsua? Sanokaa te!

Leikitkö poikien kanssa?

Snadilla on muutama poikapuolinen ystävä, joiden kanssa järjestetään leikkitreffejä.

Kyselen myös päiväkotipäivän jälkeen, keiden kanssa hän on leikkinyt, ja yritän kannustaa leikkimään monipuolisia leikkejä kaikkien lasten kanssa. Snadi yllättikin kerran minut vastakysymyksellä:

- Leikitkö sä äiti poikien kanssa?

No, tavallaan.

En ole koskaan ollut naisvaltaisella alalla, joten minulla on ollut miehiä työkavereina ihan ensimmäisestä kesätyöpaikasta lähtien. Facebook-ystävistäni olevista miehistä suurin osa on työperäisiä.

Sitten on tietenkin veliosasto. Niitä piisaa useampi kappale. Veljet ovat siitä hyviä, että heidän kanssaan voi puhua suoraan raskaista ja ikävistäkin asioista. Lisäksi ainakin osa sijoittuu oman kuplani ulkopuolelle, joten kuulen näkemyksiä, joita ei lähiystäväpiirissäni jaettaisi. 

Opiskeluaikoina ja reissuillani maailmalla olen tavannut muutamia aivan erityisen hauskoja miehiä, joiden kanssa oli hauskaa kälättää tuopin ääressä, mutta nykyään kaikki parhaat ystäväni ovat naisia. Totuus on, että nykyään minulla ei enää ole yhtä ainutta miespuolista ystävää, jota tapaisin ystävänä työajan ulkopuolella. Eikä ole nopean gallupin perusteella monella muullakaan.

Tästä kuulemma pitää syyttää evoluutiota, miehet ja naiset kun eivät jonkun tutkimuksen mukaan voi koskaan olla ystäviä. Ystävyyssuhteita ei ole ollut tapana muodostaa kuin samaan sukupuoleen. Lisäksi naiset ja miehet vielä tulkitsevat toistensa signaaleja väärin.

Mutta se on tosi sääli, monella tapaa. 

Erityisesti Snadin huomio pisti pohtimaan, onko tämä miesten ja naisten kohtaamattomuus ongelma yhteiskunnallisesti? Varsinkin kun suomalainen työelämäkin on suhteellisen sukupuolittunutta. Entä jos olisin hoiva-alalla eikä minulla olisi veljiäni? Kuulisinko yhtä ainutta miespuheenvuoroa siippaani lukuunottamatta?

Lisäksi haluaisin feministinä edistää myös miesten tasa-arvoasioita, mutta tiedänkö oikeasti, millaisia ongelmia miehillä on? Miten voin puolustaa yhdenvertaisuutta, jos osaan argumentoida vain yhden näkökulman?

Mitä mieltä olette: ovatko ajat muuttumassa ja miesten ja naisten ystävyyssuhteet yleistymässä? Onko teillä vastakkaista sukupuolta olevia ystäviä - miten se toimii? Pitäisikö naisten ja miesten vuorovaikutusta lisätä - vai kuvittelenko koko ongelman?

Pehmeitä paketteja ja muita ilonaiheita

Olipa kiva joulu! Vaikka lunta oli nähtävillä vain pakastimessa, tunnelma löytyi kuusen tuoksun myötä.

Lahjatkin osuivat nappiin. Kun katselin kersojen paketti-intoa, tajusin, että yksi asia on toisin kuin minun lapsuudessani. Nämä tykkäävät pehmeistä paketeista.

Molemmilla kersoilla on omat pakkomielteensä vaatteiden suhteen (mikä saattaa myös johtua siitä, että en oikein ehdi keskittyä vaatehuoltoon).

Kun Skidi etsiskeli joulun alla punaista vaatetta tonttukuoron esitykseen, hän löysi päälleen vaatekaapin sedimenteistä mekon, joka oli muuttunut lähinnä paidaksi. Hänen näkemyksensä oli, että sehän on ihan hyvä vielä.

En ole itsekään mikään tyyli-ikoni, mutta mikäli mahdollista, Skidi on täysin epäkiinnostunut vaatteista. Hän ei koskaan katso tarvitsevansa uusia vaatteita. Jos saan raahattua (muffinssilla lahjoen) hänet vaatekaupoille, tyyppi hän lähinnä haaveilee itsekseen ja kun yritän tivata mielipidettä vaihtoehdoista vastaus on, että kaikki käy.

Eikä tietenkään käy.

Snadi on nyt asunut Papun viitassa kolme päivää.

Hän käyttää muutamaa mukavuusvaatetta koko ajan. Etukäteen ei voi tietää, mistä tulee lempivaate ja mikä jää täysin käyttämättä. (Tällä hetkellä suosiossa ovat poolopaidat, joita hän ei elämänsä ensimmäisen 8 vuoden aikana ole suostunut käyttämään.)

Pikkusisko on sitten eri maata. Hän ra-kas-taa pukeutumista eikä "hillitty" kuulu sanavarastoon. Hän vaihtaisi asua kolme kertaa päivässä jos se suinkin sallittaisiin. Kuopuksena ei juurikaan ole uusia vaatteita, koska perintökaaressa tulevat niin lelut kuin kuteetkin - ja yleensä juuri sitä hieman paikattua unisex-kamaa. Hän ilahtuukin suunnattomasti, kun saa leggarit, jotka eivät ole polvesta paikattu tai mekon, josta ei ole lappuja leikattu pois.

Niinpä molemmat ilahtuvat aidosti, kun panostan jouluna pehmeisiin paketteihin. Skidille voi antaa ihan mitä tahansa käyttövaatetta pikkareista paitoihin, kunhan materiaali on pumpulia, ja Snadi taas diggailee erityisesti mekkoja ja sukkiksia. Ja minä saan olla luontaisen käytännöllinen oma itseni! Pelkkää voittoa.

Itse ilahduin kun sain lahjaksi palan ikimetsää. Sitä minulla ei vielä ollutkaan. Muita ilonaiheita olivat ihka ensimmäinen joululaatikkoni (punajuurilaatikko) ja mainiosti onnistunut kirsikkalikööri (se minttu oli superhyvä lisä). Hyvä joulu siis, onneksi tätä on vielä monta päivää jäljellä!

Mitäs pukki teille toi?

Mitä isäni opetti minulle

Minulla on isänpäivänä kateellinen olo. 

Somefiidini täyttyy muistoista, tarinoista ja kiitoksista miespuolisille vanhemmille. Monet kirjoittavat siitä, mitä ovat isältään oppineet, millaista tukea ovat häneltä saaneet ja millaisen mallin hän tarjosi.

Minun isäni oli perinteinen, konservatiivisten arvojen mies, jolle syntyi epäperinteinen liberaalien (myös ihan vain vastustuksen vuoksi) arvojen tytär. Vaikea yhtälö 40-luvun ihmiselle.

Isyys oli silloin maailmassa lähinnä vaatimus perheen elättämistä. Tapasimme vanhempieni avioeron jälkeen satunnaisesti. Hän oli niin vähän elämässäni mukana, että suhde jäi pinnalliseksi. Olimme hyviä vain kehittämään riidan sadasosasekunnissa.

Isä opetti minut käyttämään työkaluja. Hänellä oli keskivaikea talonrakennusvimma, joten opin aika varhaisessa vaiheessa käyttämään iskuporakonetta ja remontoimaan kylpyhuoneen. Osaan tehdä ihan pätevän vesieristyksen, käyttää laattaleikkuria ja saumata. Sirkkeli oli ainoa vehje, jota hän ei antanut minun käyttää.

En ole ihan varma, miten olennaisia taitoja nämä nykymaailmassa ovat, mutta muutama poikaystävä on ollut hämmästynyt siitä, että saan taulut seinään ihan itse. Ihmissuhdemielessä olisi ollut järkevämpää, että hän olisi opettanut vaikka pyytämään anteeksi tai harkitsemaan, olisiko maailmassa muitakin sävyjä kuin mustaa ja valkoista.

Ehkä paras oppi, minkä omalta isältäni sain, oli se, että hänen tapansa olla isä ei riitä. Ei riittänyt silloin eikä riitä nykyään. Isän rooli on kasvanut hiljalleen perheen lompakosta, kuskista ja äidin pikku apulaisesta täysivaltaiseksi kasvattajaksi. Minun paras onnistumiseni vanhempana onkin se, että nyt omilla ipanoilla on loistofaija, jota voi muistaa isänpäivänä muutenkin kuin velvollisuudentunnosta. Jos minulle tapahtuisi jotain, lapsilla olisi edelleen yksi täysin oppinut vanhempi.

Vaikka tasa-arvonäkökulmasta työtä on vielä tehtävänä, olen tosi iloinen, että isyys otetaan yhä useammin vakavasti. Ehkä äiditkin voivat jossain vaiheessa lopettaa kumppaniensa kiittämisen siitä, että saavat nukkua tai pääsevät harrastuksiin. Ihan normaalia perhe-elämää se on.

Paluu Koivukujalle

Yksi parhaimmista lapsuusmuistoistani ovat kävelyretket Papan kanssa. Isovanhemmat hoitivat minua ja veljeäni alle kouluikäisinä ja päiväohjelmaan kuului aina kävely, ihan pienestä pitäen.

Minä ja pikkubroidi, muutama vuosi sitten.

Pappa vei meidät usein Laajalahden ruovikon luontopolulle, jota kutsuimme Koivukujaksi. Muistan korkeat kaislat, puiden suhinan, kuivuudesta halkeilleen savimaan ja polun päälle kaatuvat koivut. Matkan varrella oli iso, rautainen keinu ja retkieväinä pumpernikkeliä. Ikuinen kesä.

Koivukujakävelyt katosivat kuvioista, kun koulu alkoi ja koko paikka jotenkin lakkasi olemasta. Kunnes palasin sinne tänään.

Olin jotenkin kuvitellut, että Koivukujaa ei enää ole, kunnes tajusin, että Laajalahti on ollut luonnonsuojelualuetta vuodesta -79. Ei siellä mitään ole rakennettu.

Oli pakko lähteä katsomaan. En ollut ihan varma koordinaateista, mutta lähdin vain taivaltamaan vanhasta muistista kohti paikkaa, jota olin viimeksi kulkenut retukengät jalassa.

Ja löytyihän se. Siellä se oli ollut, koko ajan. 10 minuutin pyöräilyn päässä nykyisestä kodistani.

Tässä maisemassa oli kiva lepuuttaa silmiään.

Keinua ei enää ollut eikä minulla ollut pumpernikkeliä, mutta tuli hyvä mieli. Kiipesin uudistettuun lintutorniin ihailemaan maisemia. Koivukujalla tuli vastaan säkenöivässä syyskelissä paljon lähiluonnosta nauttivia ihmisiä ja yksi palokärki, joka halusi muistuttaa, että täällä on turistien lisäksi myös vakioasukkaita.

Tuli mieleen, että pitäisikö tehdä joku lapsuusmuistojen bucket list? Tässä vaiheessa elämää voisi olla hyvä käydä katsomassa paikkoja, joihin on joskus liittynyt jotain muistamisen arvoista. Se olisi samalla pientä faktantarkistusta: mitä muistan oikein?

Seuraavalla kerralla otan lapset mukaan, ja otan tuon saman sisaruskuvan. Katsotaan jatkuuko perinne.

Muotinurkka: Minusta tuli rillipää

Viime keväänä eräässä palaverissa yritin löytää videotykin kaukosäätimestä oikeaa nappia. Käänsin sitä hiukan valoon päin samalla etsien hyvää lukuetäisyyttä. Asiakas tokaisi, että onneksi kukaan meistä ei tarvitse rillejä.

Minusta tuli rillipää ensimmäistä kertaa jo opiskeluaikana. Huomasin, että en näe isossa luokkahuoneessa takarivistä valkokankaalle. Kopsasin aikani muistiinpanoja kaverilta, mutta sitten kävin optikolla. Sain miedot miinuslasit. Ehdin käyttää niitä parisen vuotta kunnes istuin niiden päälle. En koskaan ostanut uusia, koska eivät ne niin tarpeelliset olleet.

Välttelin optikolle menoa pitkään, mutta tänä kesänä asia oli kohdattava, vaikka rillit ovatkin yksi hankalimmista (kallis ja vaivalloinen) ostoksista ikinä.

En näe terävästi enää mitään. Enkä varsinkaan hämärässä. Präntin on syytä olla verdanaa ja koon vähintään 14. Sumeat rivit vain hyppivät silmissä ja teksteihin jää typoja, vaikka omasta mielestäni olen lukenut ne moneen kertaan.

No, tuntumani oli oikea. Optikko totesi, että tarvitsisin oikeastaan kolmet rillit: en näe kauas enkä lähelle ja lisäksi on hajataittoa. Päädyin tukevan keski-ikäisesti moniteholinsseihin, joilla voi lukea kirjaa ja tehdä tietsikkahommia. Pokat valitsi Skidi (joka ehdotti alkuun vappuisaa mallia, joissa on nenä ja kulmakarvat mukana).

Kun kirjoitan tätä uudet lasit päässä, on ihan epätodellinen fiilis. Minä todellakin näen.

Valitettavasti.

Näen kuinka järkyttävän paskainen tietokoneeni on, kuinka hutiloiden nypin kulmakarvat, miten epätarkkoja jotkut kuvani ovat ja miten syvät raidat siristely on aiheuttanut silmänurkkiin. Perhe on haukkunut uutistenlukijaksi, Alexander Stubbiksi ja Clark Kentiksi.

Jestas. Mutta eipähän ole tekstissä typoja.

Ps. Olen tietenkin hukannut nämä jo kaksi kertaa. Odotan sitä hetkeä kun löydän ne omasta päästäni.

Hei vanhempi, kyllä sinä osaat

Mielenterveyden keskusliiton sivuilla oli erikoispsykologi Teemu Ollikaisen teksti, joka sai sydämeni sykähtämään. Otsikko oli 10 asiaa, jotka teet lapsesi kanssa oikein.

Listalla ei ollut kantoreppua, luomusoseita ja virikkeellisiä harrastuksia vaan masun päristelyä, lupausten pitämistä ja pillimehua. Moni pillahti itkuun tämän synninpäästön luettuaan.

Ollikainen oli halunnut tehdä tämän listan, koska moni vanhempi epäilee kykyjään kasvattajana. Tästä tuli mieleen kun taannoin eräässä somekeskustelussa ajauduttiin pohtimaan sitä, miksi nykyvanhemmat kipuilevat vanhemmuuden kanssa: tuntevat syyllisyyttä ja huonommuutta.

Oli monta teoriaa. Minusta mielenkiintoisinta on pohtia asiaa oppimisen näkökulmasta.

Usein ongelmaksi osoitetaan perhesiteiden ja suvun turvaverkon puuttuminen: mikäli sukupolvet eivät asu samalla paikkakunnalla (tai maassa) omien vanhempien tarjoama tuki ja oppi jää saamatta. Silloin vanhemmaksi kasvamisen aloittaa todella tyhjältä pöydältä.

Omat vanhempamme eivät tosiaan syyllisyyden kanssa painineet (ainakaan julkisesti) mutta onko se automaattisesti merkki siitä, että he olivat loistavia vanhempia ja roolimalleja? Oman lapsuutensa ja kasvatuksensa objektiivinen arviointi on vaikeaa ellei mahdotonta, mutta kannattaa yrittää. Miten hyvän perhemallin ja esimerkin vanhemmat meille oikeastaan tarjosivat?

Omalta kohdaltani vastaus on aika selvä. Vaikka lapsuus oli turvallinen, Ollikaisen listasta ei kovin moni kohta täyty.

Olen melkein kaikesta nykyään eri mieltä kuin sota-ajan lapsina konservatiivisessa ympäristössä kasvaneet vanhempani, erityisesti kasvatusasioista. He lähtivät kotoaan (liian) nuorina ja tekivät valtavasti itsensä kannalta epäedullisia valintoja. Sitten tuli avioero, yksinhuoltajuus ja lama. Ei heillä kertakaikkiaan ollut osaamista tai resursseja tarjota muuta kuin pillimehua.

Ei, minulle ei sanoitettu tunteita eikä luettu ääneen. Harrastuksiin ei ollut varaa eikä niihin olisi kukaan ehtinyt viedäkään. Vanhempien aika meni lähinnä töissä ja talonrakennushommissa. Olen joutunut opettelemaan merkittäviä sosiaalisia taitoja - kuten pyytämään anteeksi - vasta ystävien kautta ja parisuhteissa. Olenkin todella kateellinen modernista varhaiskasvatuksesta.

Lisäsin listaan, että pitäkää joskus lettukestit.

Maailma on muuttunut ja tieto lisääntynyt. Tutkimukset lapsen ravitsemuksesta, kasvatuspedagogiasta ja kehittymisestä ovat muokanneet vanhemmuutta lempeämpään suuntaan. Meillä on paineita oppia tekemään asioita eri tavalla kuin omat vanhempamme. Yritän sanoa, ettei se tiivis perheyhteisökään auta, jos omien vanhempien mielestä sisällä röökaaminen on ihan ok ja vitsalla lyöminen normaalia kasvatusta.

Sitten on vielä se oma hyvinvointi, josta nykyään puhutaan jo aika paljon. Kun perkasin muutama vuosi sitten äitini kuolinpesää, löysin öljyvärit ja taulukankaita. Mutsi oli aina sanonut haluavansa maalata, mutta yhtään maalausta en kuitenkaan löytänyt. Hänen vanhemmuutensa oli selviytymistä eikä hän osannut toteuttaa unelmaansa edes myöhemmällä iällä.

Minä olen monia tavoitteitani jo saavuttanut - sen lisäksi, että päristelen masuja.

Ollikaisen lista oli mainio muistutus siitä, miten simppelien asioiden ääressä tätä syyllisyyskeskustelua käydään. Meillä sujuu ihan hyvin.