Tietoa mainostajalle ›

2.5.2016

Syliin: Naisia äitiyden partaalla

Hyvä ystäväni on kirjoittanut kirjan!

Ina Westmanin esikoiskirja, episodiromaani nimeltä Syliin, saapuu tällä viikolla kirjakauppoihin (tilattavissa myös Bookysta ja e-kirjana Elisa Kirjalta).

Kirjassa toisilleen tuntemattomat naiset tapaavat sairaalassa, vaikeiden synnytysten osastolla numero 42 eri aikakausina.

Osaston potilaat, äidit, jotka miettivät, voivatko jo kutsua itseään äideksi, osallistuvat vanhemmuusarpajaisiin raskaimman kautta. Jotain on vialla, odotuksen ilo on vaihtunut peloksi.

He tutustuvat toisiinsa, sinnittelevät ja huomaavat, että osaston aamupalalla löytyy aina joku, jolla on asiat huonommin. Päähenkilöiden Iidan ja Maijan välille syntyy ainutlaatuinen, ajoittain elämäntilanteen takia pätkivä side.

Ina on itsekin viettänyt aikaa kyseisellä osastolla. Vaikka tarinat ovat fiktiivisiä, joitain tunnelmia ei yksinkertaisesti osaa kuvailla ilman omaa kokemusta. Huomasin jo ensimmäisillä sivuilla, että kuulin, tai ainakin luulin kuulevani, joissain lauseissa hänen oman äänensä, sanoja, joita kuuntelin puhelimessa ja luin tekstiviesteistä.

Ja siinä kirjan taika onkin: todenmukaisuus vie mukanaan. Luin kirjan yhdeltä istumalta, vaikka ei-kronologisesti etenevä rakenne sallisi vähän rauhallisemmankin tahdin.

Kirjan suurin ansio, koskettavuus, rakentuu omakohtaisuuden lisäksi päähenkilöiden häpeilemättömyydestä, mikä helpottaa heidän elämäänsä hyppäämistä. Ajatukset ovat suodattamattomia. Iidan ja Maijan kanssa on helppo itkeä, sillä harva mahtuu viralliseen äitimuottiin vaivatta.

Äitiyden lisäksi toinen kirjan teema on identiteetti, jota äitiys väkisinkin muokkaa. Tajusin tämän kirjan luettuani, että naisia voi tarkastella eräänlaisen identiteettinelikentän kautta.

On niitä, joiden identiteettiin äitiys kuuluu ja heillä on lapsia.

On niitä, jotka yhtä lailla ovat identiteetiltään äitejä, mutta joilla ei ole lapsia.

Sitten on niitä, jotka eivät koe olevansa äitejä, mutta käytännössä kuitenkin ovat.

Ja sitten niitä, jotka eivät ole äitejä millään tasolla.

Kaikilla on haasteensa. Tarinoiden kautta käydään läpi myös sitä, että äitys sekä yhdistää että erottaa. Tahattomasti lapseton ei halua kuulla enää yhtä ainutta hyvää tarkoittavaa hedelmöittymisvinkkiä. Toisaalta on vaikea olla ystävä jollekin, jonka elämään ei voi osallistua kuin hiljaisuudella tai puhumalla niitä näitä.

Aina kun kirjoitetaan äitiydestä, olisi luontevaa käsitellä myös isyyttä. Isyys on kuitenkin kirjassa rajattu tietoisesti sivurooliin - ja ehkä hyvä niin. Nyt puhutaan naisten kokemuksista. Isät seuraavat väkisinkin lapsensa olemassaolon merkkejä sivusta. Vasta kun lapsi on olemassa, alkaa taistelu isän ja elättäjän roolin välillä, eikä sekään tapahdu arvotyhjiössä. Naisella ei oikeastaan ole vaihtoehtoja, isällä on.

Päähenkilö pohtii:
"Sukupolvien ketjussa mikään ei muutu, hän ajattelee, nykymiehet tekevät sentään paljon, hoitavat lapsia, jäävät töistä kotiin ja ovat loistavia isiä ja silti pakenevat saunaan kaljalle heti kun silmä välttää. Naiset eivät pakene, ellei toista vastuunkantajaa ole varmistettu, he mäkättävät ja hoitavat homman kuitenkin, niin se menee eikä mikään koskaan muutu."

TLDR; Tässä vanhemmuuden mielivaltaisessa junassa joku istuu ykkösluokassa, joku roikkuu perälaudassa ja joku jää asemalle. Kuljettajaksi ei pääse kukaan. Tämä on kaikille elämän suuressa sukkalaatikossa luoviville vanhemmille: äideille, joita ei voi lohduttaa, sekä isille, jotka joutuvat kohtaamaan kotonaan naisen varjon.

Tämä kokoaan isompi kirja piti ehdottomasti kirjoittaa. Vaikka tarinat ovat hetkittäin niin rankkoja, että ne tuntuvat puristavan sydämen rusinaksi, viimeisellä sivulla lukijalla on edessään iso kuva, ihan valoisana.

"Ja harvoinhan ihminen mitään näkee, jos ei tikulla osoiteta, totuutta tuskin koskaan."

Huom! Facebookin puolella kirja-arvonta!

6 kommenttia:

  1. Kiitos kirjavinkistä! Yhden elävän ja yhden kuolleen lapsen äitinä jaksan ihmetellä tätä synnytys- ja äitiyshifistelyä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, että ne hifistelevät jotka voivat - pätee moneen hyvinvointiyhteiskunnan huolenaiheeseen...

      Poista
  2. Kiitti vinkistä! Tein samantien kirjasta varauksen lähikirjastoomme.

    VastaaPoista
  3. Hyvä kun nostit tämän esiin. Luin tästä ohimennen ja unohdin laittaa tiedot ylös. Aihe nimittäin on läheinen, itsekin olin osastolla 42 viikkoja. Nyt siitä uskaltaa lukea, kun riittävästi aikaa on kulunut.

    VastaaPoista
  4. Tämä kertoi kaiken: "on vaikea olla ystävä jollekin, jonka elämään ei voi osallistua kuin hiljaisuudella tai puhumalla niitä näitä". Surullista, että tällaisia "ystäviä" tosiaan on.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...