Näytetään tekstit, joissa on tunniste Parisuhde. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Parisuhde. Näytä kaikki tekstit

23.2.2023

Miksi kädenlämpöinen ihmissuhde ei käy




Kerroin taannoin instagramissa, että olen ihmissuhteiden osalta kranttu: en tarvitse kädenlämpöistä suhdetta mihinkään, sillä viihdyn aivan mainiosti yksinkin. Seuraaja halusi tietää syyn: miksi en, mikä kädenlämpöisessä on vikana? 

Yritän selittää. Analogia on kömpelö, mutta sen verran toimiva että kehtaan.

Söin tällä viikolla aivan järjettömän hyvän laskiaispullan. Kuohkeaan croissant-taikinaan oli yhdistetty aito, paksu kermavaahto jonka keskellä oli runsaasti hapanta vadelmahilloa. Suolaisen, makean ja happaman balanssi oli täydellinen. Ja siinäpä se. Ei peruspullissakaan mitään vikaa ole, sillä tuosta kombosta on vaikea saada pahaa, mutta syömäni leivonnainen teki kaikista muista saman tien hopeamitalisteja. 

Näin käy myös ihmissuhteissa. Kun tapaa sellaisen tyypin, joka säväyttää, koskettaa, jättää jäljen ja jonka kanssa keskustelu ajautuu älyttömille sivuraiteille, kaikki muut unohtuvat. Ja lopulta suurin ongelma on, etten pysty pitämään kädenlämpöisestä kiinni. Jos en innostu, unohdan. En voi sinnitellä ihmissuhteessa vain siksi että en olisi yksin.

"Ihan kivassa" suhteessa ei sinänsä ole mitään vikaa, sillä saamme tyydytystä erilaisista asioista. Jokainen määrittelee tavoittelemansa lämpötilan itse. Ja tyyppi joka on minun mielestäni kuuma, voi olla jonkun muun mielestä kädenlämpöinen. 

Jos aihe kiinnostaa, kehtaan suositella romaaniani Ei mitään vakavaa,
joka löytyy kirjastoista, lukuaikapalveluista ja 
kirjakaupoista 24.2.

Mutta jos ero jotain on opettanut niin sen, että minun pitää kysyä itseltäni paljon enemmän mitä minä haluan ja tarvitsen. Tulen taloudellisesti toimeen omillani, minulla on sosiaaliseen kanssakäymiseen ystäviä eikä yhteiskunta odota minulta enää mitään, joten mahdollisen ihmisuhteeni olemassaolon funktio on vain ilo toisesta ihmisestä. Ja iloa sen täytyisi silloin tuottaa. En voi tehdä kompromissia tunteiden kanssa.  

Sillä lopulta, kun olemme vanhoja, jäljellä on vain yhteys. Yhteys, joka rakentuu ajatuksista, hyväksynnästä, arvostuksesta, rakkaudesta, kokemuksista huumorintajusta, siitä että olemme oppineet tuntemaan toisemme, eikä se katoa edes etäisyyksien ja ajan kanssa.

Jos en saa sellaista, en tarvitse mitään.


14.8.2022

"Mitäs Tinderiin kuuluu?"

KUVA: Dorit Salutskij

Kun tapaan ystäviäni, puhe kääntyy aina jossain vaiheessa siihen, mitä Tinderiin kuuluu. Onko mitään sutinaa?* 

Hesarissa taannoin julkaistu nettideittailun arjesta kertova artikkeli oli otsikoitu "Pettymysten viidakko". Olen eri mieltä. Koska olen deittaillut viimeksi 90-luvun puolella, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä viittäkymppiä lähestyvä äiti-ihminen voi ulkonäkökeskeisen maailman ulkonäkökeskeisimmältä sovellukselta odottaa. Vastaus oli tietenkin: kaikenlaista. Niin seksiä kuin parisuhteitakin on tarjolla sekä vapaiden että varattujen kanssa. (Mulla lukee profiilissa "ei varattuja", mutta hei aina kannattaa yrittää.)

Itse summaisin, että Tinder on tarjoillut sekä iloisia yllätyksiä että täydellisiä mahalaskuja, mutta kokemuksena se on ollut erittäin yleissivistävä, kasvattava ja tarjonnut rutkasti ajatuksia suhdenormeista, ikäeroista, ydinperheestä, vanhemmuudesta, identiteetistä ja vieläpä idean kirjaan, joka ilmestyy tammikuussa 2023. Tinderin pitäminen syypäänä pettymyksiin onkin vähän samaa lajia kuin Wilman syyttäminen negatiivisuudesta. Alusta on alusta. Paskat kokemukset johtuvat ihmisistä. Ja ihmiset taas koostuvat paitsi persoonistaan myös normeista, kokemuksista ja odotuksista. Jotka ovat yhteiskuntasidonnaisia.

Mutta siihen kritiikkiin. Minä näen asian näin.

Tinderiä voi kritisoida liiketoimintaideastaan. Alusta sallii leväperäisyyden, koska niin kannattaa tehdä. Sovellus on täynnä matalalla kynnyksellä kyhättyjä, kuvattomia ja tekstittömiä profiileita, joita voi kalastella maksaviksi asiakkaiksi jos ja kun flaksi ei käy. Sovellus ei kunnioita asettamiani ikä- ja etäisyysasetuksia, koska profiiliani kannattaa vilautella vähän joka puolella. Lisäksi aivan liikaa painoa laitetaan harrastuksille. Wtf, voin harrastaa mitä vain kunhan seura on kivaa. 

Kannattaa myös testata muita sovelluksia. Bumble on mielestäni paljon laadukkaampi, mutta siellä on vähemmän jengiä omassa viiteryhmässäni. 

Ihmisiä voi kritisoida vaivannäön puutteesta. Ei ole pakko olla veltto, vaikka siihen annetaankin mahdollisuus. 60 denierin sukkahousufiltterillä otettu räpsy, jossa on etualalla kuollut hauki, ei ole profiili. Ylipäätään sellainen yleinen sanity check olisi sisällön suhteen tarpeen: se, että pidät hyvästä ruoasta ei erityisemmin nosta sinua esiin. Pidän myös ihan perusjuttuna, että ihminen osaa puhua ja pussata. Ne kannattaa mainita vain, jos et osaa. Ja kaikella ystävyydellä: kannattaa myös perehtyä tähän naisen kokemukseen: jos jonossa on 3000 tykkäystä, on turhan raskasta jäädä selvittämään, kuka olet, jos kaikki tieto täytyy nyhtää jossain haastattelussa. 

Itseäänkin kannattaa tarkastella kriittisesti. Tinder ei välttämättä ole paras tapa ylipäätään tavata ketään, jos kiinnostus syttyy lähinnä ajan kuluessa. Kuvat eivät sano minulle mitään. Rolexit, Audit ja purjeveneet eivät nappaa. Kiinnostun vasta, kun näen miten mies kohtelee muita ihmisiä ja eläimiä, miten hän osaa ilmaista itseään (avoimesti olematta se viidakon äänekkäin alfauros) ja millaisille asioille hän nauraa. Lisäksi adhd-naiselle ei toimi tavanomainen "mitäs sun päivään" -jutustelu pätkääkään. Huumorintajuni on hirveä, kaipaan omaa tilaa ja ilman henkisen yhteyden tuomaa dopamiinia seksi on keskinkertaista. Jätän mieluummin väliin kokonaan kuin otan mitään kädenlämpöistä. En olisi ikinä valinnut eksääni hänen profiilinsa perusteella.

Yhteiskunnan normejakin voi tiedostaa. Parisuhdemallit ovat enimmäkseen opittuja ja omaksuttuja. Kuvasto, jossa naiset esitetään avioliittohakuisiksi tyranneiksi ja miehet toistaitoisiksi elostelijoiksi on väsynyt, mutta elossa. Stereotypioita voi onneksi vastustaa olemalla toteuttamatta niitä itse. 

Deittisovellukset pakottavat ajattelemaan omia tarpeitaan ihmisenä, mitä suosittelen jokaiselle, erityisesti, jos oma seksuaali-identiteetti on ajalta, jolloin tärkeintä oli pidättäytyä kaikesta, ettei kasva karvoja kämmeniin. Kysy itseltäsi, mitä SINÄ tarvitset ollaksesi tyytyväinen? Mihin tarvitset kumppania? Onko yhden ihmisen täytettävä kaikki toiveet?  

Todennäköisyys, että löytäisi jonkun, joka on fyysisesti omaa silmää, henkisesti älyä miellyttävä ja seksuaalisesti yhteensopiva ihminen samanlaisessa elämäntilanteessa, samassa maassa on lopulta aika pieni. Omasta elämästään olisi hyvä pitää ihan itsekseenkin. 

*Vastaus kysymykseen: aina jotain on.

16.7.2022

Sitä kutsutaan linnunpesäksi!


En yleensä kerro eroasumisjärjestelyistämme, ellei joku sitä erikseen kysy. Selittäminen on vaivalloista. Verrattaen harvinainen systeemimme, jossa aikuiset asuvat vuoroviikoin yksiössä ja vuoroviikoin lasten kanssa, herättää poikkeuksetta ihmetystä: lasten kodin vaihtaminen vuoroviikoin on selkeä konsepti, mutta kun vaihtajiksi muuttuvat aikuiset, pakka sekoaa. 

Mutta! Kun juttelin belgialaisen ystäväni kanssa tästä mallista, hän totesi ykskantaan, että aivan, birdnesting. Ja sehän se on, linnunpesä! Poikaset karjuvat pesässä ja vanhemmat lehahtavat paikalle vuoron perään. Tämä on maailman helpoin selitys. Ja ilmeisesti ihan tavallista muualla maailmassa. 

Toinen usein esitetty kysymys tietenkin on, että miten linnunpesämallimme voi toimia? Vastaan yleensä, että todella paljon paremmin kuin avioliitto ja yhteisasuminen, joista kumpaakaan elämääni enää tuskin tulee, vaikka vakituisia miesseuralaisia varmasti tuleekin. Ydinperheen edut ovat aina olleet mielestäni liioiteltuja.

Kaikki on motivaatiosta kiinni: me halusimme saada tämän linnunpesämme toimimaan ja se toimii. Me emme riitele siivouksesta, jätä jääkaappia viinittömäksi ja pyykkivuoria peräämme, joustamme vaihtopäivissä, jos tarvitaan, ja lapsia saa luonnollisesti tavata myös toisen vanhemman viikolla. Koira pyörii kummassakin taloudessa kuin kotonaan. Voimme edelleen jakaa ruokakulut lapsiviikoilta keskenämme. Erityisen kivaa tässä onkin se, että mielestäni meillä on enemmän perheen tunnetta kuin koskaan aiemmin. WhatsApp-ryhmämme laulaa edelleen aikatauluja, urheilutuloksia ja muistettavia asioita. Ajatus siitä, että perheemme olisi jotenkin hajonnut, on virheellinen ja pitää paikkansa vain ajattelijan omassa päässä.

Linnunpesän suurin haaste lienee, että se vetää vessasta perinteisen avioeron konseptin. Totta kai olisi ollut helppo paiskata ovi kiinni ja todeta eksälle, että huku järveen ja jutellaan lakimiesten välityksellä loput – mutta kun se ei ollut pakollista tai tarpeellista niin miksi olisin niin tehnyt. Asiat menivät niin kuin menivät. Teimme virheitä, koska olemme ihmisiä. Nyt yritämme välttää niitä, koska olemme ihmisiä. Kannustan ihan kaikkia hylkäämään ajatuksen siitä, että avioero olisi henkilökohtainen epäonnistuminen, jota kuuluu hävetä maailman tappiin. Jos parisuhde ei kestä ajasta ikuisuuteen niin se oli sitten sellainen lyhyempi parisuhde. Niitä on ihan muutaman tunnin mittaisiakin (ja aivan mahtavia sellaisia). 

Minusta me olimme kersoille velkaa sen, että säilytämme juuri sen, mikä oli säilyttämisen arvoista: sen tutun pesän ja luoton siihen, että pyrähdämme pakastepizzat nokassa mestoille aina perjantaisin. Tällä siis mennään toistaiseksi. Tsirp tsirp vaan. 

10.5.2022

Ei, ihmiset eivät eroa liian helposti


Kävimme juuri läpi kesän menokalenteria, joka aina ollut muusikon töiden takia suht haasteellinen setti. Vuoroviikkovanhemmuudessa kierroksia on vielä vähän lisää. Muusikko on edelleen kesätöissä, minä olen edelleen yrittäjä ja lapsilla on edelleen sairaan monta kesälomaviikkoa, mutta emme asu saman katon alla. Luonnollisesti tästä seuraa sumplimista. Yhtenä viikonloppuna lasten pitäisi olla minulla, mutta on järkevämpää, että he ovat maalla vielä pari päivää. Toisella viikolla lomareissumme venyy lauantain puolelle, jolloin palautus isälle venyy. Mutta eipä hätää. Kun joustamme molemmat, ei tarvitse riidellä vaihtopäivistä. Arvostan edelleen eksäni neuvottelutaitoja.

Kuulen usein kommentin, jossa osataan kertoa, että ihmiset eroavat nykyään liian helposti. Olen aika vahvasti eri mieltä. Minun nähdäkseni ihmiset katselevat tilanteen kehittymistä aika pitkään, jopa vuosikausia, ja yrittävät ratkaista (joskus onnistuneestikin) lukkojaan pariterapiassa. Ja vaikka jotkut ovatkin menneet naimisiin liian helposti, väitän, että enemmän on niitä, jotka jumittavat sysipaskoissa suhteissa taloudellisista, sosiaalisista ja/tai jälkikasvullisista syistä. Eroaminen on kallista, raskasta ja siitä seuraa jumalaton määrä säätöä lasten kanssa.

Digideiteillä olen törmännyt vuoroviikkoisiin, joiden suhde eksäänsä on todella tulehtunut ja he ovat hädin tuskin puheväleissä. Yhteistä näille kaikille kokemuksille on se, että he ovat tunteneet eron jälkeen vain helpotusta. Ei surua, ei ikävää, ei alakuloa vaan huojennusta siitä että raskas tilanne on ohi. Minusta tuo kertoo siitä, että eroamista on venytetty liian pitkään. Ero on ihmeellinen tabu ottaen huomioon ettei kyse ole rikoksesta tai tappiosta. 

Olen myös kuullut ihmettelyä eromme syistä. Kuulemma meidän tilanteessamme ei olisi kannattanut erota kun ei ollut mitään järkevää syytä. Niin. Mikä sitten on järkevä syy?  Miksi ei olisi järkevää haluta kokea vielä tämän elämän aikana rakkautta, hyväksyntää ja kumppanuutta? Minulle ei riitä se, että perhe-elämästä käteen jää vain lastenhoito, sen saa vuoroviikkovanhempanakin. Kokonaan toinen asia on kuuluvatko eron syyt kenellekään muulle. (Eivät kuulu.) 

Itse asiassa menen vielä pidemmälle ja alan neuvomaan: eroa mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Jos olet "katsellut tilanteen kehittymistä" vuosikymmenen, kumppani ei suostu keskustelemaan tai kuuntelemaan tarpeitasi eikä tekemään mitään tilanteen korjaamiseksi, ei mitään parempaa elämää ole odotettavissa. Ero on aina raskas rasti, mutta ei se odottelemalla helpotu, päinvastoin: tarpeesi eivät katoa minnekään. Heti kun kuvassa on kolmansia osapuolia, tunteet skaalautuvat. Ei kannata odottaa sinne asti.

Se, että voi erota edes kohteliaissa väleissä, yleensä tarkoittaa, että myös vanhemmuus jatkuu sopuisasti. Ja se jos mikä on lasten etu. Suhtautukaamme siis eroon aivan normaalina ihmisten väliseen suhdesekamelskaan kuuluvana tapahtumana älkäämme päivitelkö kenellekään mitään eron syistä tai helppoudesta. Yhteiskunnan taholta tuleva häpeä vain pitkittää ihmisten kärsimystä. 


13.4.2022

Äitien kokemasta uupumuksesta



Hesarin pääkirjoituksessa (tämä pökäle on vapaasti luettavissa) tartuttiin tuoreeseen tutkimustulokseen, jonka mukaan äidit ovat ilmeisesti jotenkin "yllättäen" uupuneimpia tasa-arvoisimmissa maissa, kuten Suomessa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että vaikka sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu hyvin monilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla, se ei vieläkään näytä ulottuvan perhe-elämään ja vanhemmuuteen. Lyhyehkössä kirjoituksessa horistaan jotain outoa osa-aikatyöstä, perheverotuksesta, pään tuulettumisesta töissä ja verkostoista – lukekaa itse, jos sappirakko kestää.

Koska en ole vähään aikaan nähnyt näin älyllisesti vajaata kommentointia tärkeän aiheen ympäriltä kirjoitan oman.* Anteeksi jo etukäteen kiukkuinen sävy.

Itse en ole tuloksesta lainkaan yllättynyt. Toistan sen saman, minkä olen jo sanonut ensimmäisen kerran 2010-luvun alkupuolella: mitä perhe-elämään tulee Suomi on täysin näennäismoderni maa ja arvot ovat esihistorialliselta ajalta. Pääkirjoitus tuo tämän hienosti esiin: yhdessäkään kappaleessa ei mainita lapsen isää. Siis lapsen saamiseen vahvasti osallistunutta henkilöä, jonka vastuulla lapset olisivat ideaalitilanteessa 50%:sti ei mainita sanallakaan. En tiedä, onko tämä jossain määrin tarkoituksellista. 

Hyvä indeksi uupumukselle on myös suosikkikysymykseni, jota ilmeisesti esitetään edelleen kodin ulkopuolella ilman lasta vieraileville äideille:"kuka lastasi hoitaa?" 

Niin. Äitien kokemat paineet eivät johdu työelämästä (joka ei ole mitään "pään tuuletusta" vaikka se olisi mielekästäkin) vaan toimintaa ohjaavista epärealistisista odotuksista, normeista ja myyteistä, jotka aiheuttavat myös isyysvajetta.

Vanhempainvapaita on ohjattu äideille iät ja ajat, lasten myötä silmille ryöpsähtävät kotityöt hoitaa äiti, sairaat lapset hoitaa äiti, normit ja sosiaaliset paineet kohdistuvat edelleen äiteihinäiti on projektipäällikkö, jota iskä auttelee. Uuvuttaahan se. Naiset omaksuvat nämä normit mukisematta, koska niin reippaat tytöt tekevät. Kukapa nyt uskaltaisi ääneen todeta, että kyllä tästä pikkulapsiarjesta voisi vaihtaa useammankin päivän pois. Lasuilmoitushan siitä tehdään. Lisäksi täytyy olla erityisen tikkuinen akka, että kehtaa vaatia lasten isältä osallistumista jo etukäteen.

Tasa-arvoisissa maissa naisilla on mahdollisuus toteuttaa itseään vapaasti. Tämä tarkoittaa, että niin naiset kuin miehetkin pitävät itsestäänselvänä, että valintaa perheen ja koulutuksen sekä perheen ja työn välillä ei tarvitse tehdä. Uskallan väittää, että suuri osa naisista käy töissä, koska työ on toimeentulon lähteen lisäksi myös kiinnostavaa, palkitsevaa ja merkityksellistä – ei siksi, että "pää tuulettuu" ja "kertyy eläkettä".  Myös perheverotuksen ajatus on tunnetusti heikko. Verohelpotus kahden vanhemman perheen hyvätuloiselle miehelle ei ole sellainen kannustin, jonka minä allekirjoitan. Sen sijaan elokuussa 2022 voimaantuleva perhevapaauudistus on toimi, jolta odotan paljon.

Minä haluan yhteiskunnan, jossa työn lisäksi naisilla on energiaa ja mahdollisuus käydä treenaamassa maastavetoa, ostaa koira, asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi, kerätä vaatteita pakolaisille vapaaehtoistyönä, kirjoittaa kirjoja ja erota huonosta parisuhteesta ilman, että sitä pitäisi erityisesti pelätä tai perustella verottajalle, naapurille tai hallitukselle. 

Pääkkärin kirjoittajalle vielä sellaisia terveisiä, että aihetta voisi halutessaan ajatella myös suoran kontekstin ulkopuolelta. Näin vuoroviikkovanhempana mietin nimittäin itse sitä, miten epätasa-arvoisissa ja epätyydyttävissä parisuhteissa ihmiset sätkivät näiden typerien normien takia, miten konservatiivinen roolitus vaikuttaa eläkkeen lisäksi ylipäätään vanhuuteen ja millaisia seurauksia naisten omien tarpeiden jatkuvalla laiminlyönnillä on. Jos siis näkisi sen naisten uupumuksen aidosti tärkeäksi asiaksi.

*Ja kyllä, vituttaa että pitää kommentoida tätä samaa homeista aihetta vuosi toisensa jälkeen.


16.2.2022

Eron jälkeinen yksinäisyys


Tulipa mahtipontinen otsikko, mutta juuri siitä tästä tekstissä on kyse: sinkkuelämän eri vivahteista. Kun katselin ystävänpäivän somekuvavirtaa, jossa onnelliset pariskunnat halailevat toisiaan, kävin läpi monta eri tunnetta: haikeutta, kateutta, surua. Koko feedi oikein alleviivasi kaikkea sitä, mistä erossa luovutaan. Useinhan pitkäaikainen kumppani on myös hyvä ystävä.

Ottaen huomioon, etten yleisesti kadehdi ihmisiä tavaroiden, ominaisuuksien tai saavutusten vuoksi (koirat, teräksiset syvät vatsalihakset ja ruoanlaittotaito ovat poikkeus), olin hieman yllättynyt tästä sentimentaalisuuden yllätyshyökkäyksestä. Jälkikäteen pohdiskelin, mistä se oikein kumpusi. Ehkä siitä etten tiedä, onko minulla tuota enää koskaan.

En ole helposti parisuhteutuvaa tyyppiä. Vaikka aivokemiani ei kaipaa pikapalkintoja yksittäisistä suhteista, olen naiseksi sen verran outo, että kiinnostavan miehen löytäminen on ylipäätään vaikeaa. Ja toisaalta ne jotka ovat kiinnostavia, eivät kiinnostu minusta. Ei muutosta tässä yläasteajoista. Lisäksi minut täytyy pakottaa pysähtymään kuten eksä teki. Tinder-maailmassa kaikki on löyhää ja uusia tulee aina. Orgaanisesti häiriöherkälle ihmiselle se ei tarjoa erityisen hyvää pohjaa tutustumiseen.

Lisäksi jonkinlainen erakkojakso on eron jälkeen henkisesti tarpeen jo ihan itsetutkiskelun vuoksi. En tarvitse ketään kannattelemaan minua ihmisenä ja toisaalta haluan olla raahaamatta edellisen suhteen odotuksia ja ongelmia uuteen. Suhteesta toiseen ryysiminen (mikä on ilmeisen yleistä) ei ole ylipäätään minun juttuni sillä en halua suhdetta suhteen vuoksi. Mitään uusperhekuvioita en halua ehkä ikinä.

No, tämän tunnevyöryn voi kääntää toki positiiviseksikin: ainakin tiedän, etten haluaisi loppuelämääni olla yksin, vaikka se onkin ihan mahdollinen skenaario. Enkä kaipaa kertaluontoista seksiä saati kenenkään salarakkaaksi vaan juuri sitä mitä kuvissa näkyi: helppoa yhdessäoloa, iloa, lämpöä, hyväksyntää. 

Enkä tietenkään ole sitä mieltä, että muiden pitäisi tässä kohtaa jollain tavalla peitellä parisuhdeonneaan. Antakaa palaa, näyttäkää mitä parhaimmillaan kahden (tai useamman) ihmisen välillä voi olla. Minä kiitän muistutuksesta ja lesoilen ystävilläni. Minulla on aivan valtava etuoikeus olla osana seitsemän naisen ryhmää, joka on tuntenut toisensa 30 vuotta – he ovat pysyneet elämässäni niin kauan että alan uskoa heidän pysyvän jatkossakin. Ja se on niin paljon, etten tiedä kehtaanko muuta edes pyytää.


13.5.2020

Lukijan tarina: Kun ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla



Minua lähestyi viime syksynä lukija, joka pyysi juttua lähisuhdeväkivallasta. Vastasin, etten oikein tiedä aiheesta mitään, mutta pyysin häntä kertomaan – ja hän kertoi. Lähisuhdeväkivalta on aihe, joka kerrotaan kokemusten kautta, tässä siis toinen lukijan kokemus sanoitettuna. Kiitän luottamuksesta ja toivon, että tämäkin tarina löytää tarvitsijansa. 

-----

Käänteentekevät sanat löytyivät Nollalinjan sivuilta: “Jos joudut kotonasi, parisuhteessasi tai läheisesi seurassa pelkäämään tai olemaan varuillasi, ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.”

Ei se silti ihan helposti uponnut. Ettäkö minä olisin kokenut perheväkivaltaa? Ei sellainen sana kuvaa minua, aviomiestäni, meidän avioliittoamme. Ei elämässäni ollut mustelmia, ei äänekkäitä riitoja tai lautasten heittelyä. Säännöllisin väliajoin edelleen epäilen, että ehkä sittenkin vain kuvittelin kaiken. Ylireagoin. Ehkä en vain ymmärtänyt tarpeeksi tai kommunikoinut tarpeeksi selkeästi?

Toisaalta opin jo hyvin varhaisessa vaiheessa suhdettamme, että kommunikaatio ei toimi niin kuin olin kuvitellut sen toimivan. “Totta kait se sopii” ei välttämättä tarkoittanut, että se sopii, vaan saatoin kuulla kuinka pahalta tekoni oli miehestä tuntunut viikkojen, kuukausien, jopa vuosien päästä. Eikä niiden riitojen näennäinen sopiminen muuttanut mitään, vaan samoihin tekoihini tai tekemättömyyksiini palattiin aina uudestaan ja uudestaan.

Olin nopea oppimaan. Jos olin lähtenyt kotoa ja palatessani sain vastaani kärttyisen ja mököttävän miehen, opin nopeasti jättämään kotoa lähtemiset vähemmälle. Jos kärttyisyyden syyksi annettiin huoli siitä, että hänellä ei ollut tarpeeksi tietoa siitä missä olen, opin laittamaan aina tarkempia ja tarkempia raportteja menoistani pitkin päivää ja iltaa. Vaikka joskus olisikin sanottu, että tietysti kummallakin tulee olla oikeus yksityisyyteen, mutta riitaisalla hetkellä tulee vastaan epäluottamus siitä mitä mahdankaan salailla, en epäröinyt sopeutua. En salannut mitään, enkä tehnyt mitään mikä voisi miestä harmittaa, osoittaakseni että olin luottamuksen arvoinen.

Kumma kyllä, mikään mitä tein ei tuntunut lopettavan huolia ja riitoja. Pikkuhiljaa elämäni täyttyi tasapainottelusta miehen tyytyväisenä pitämisen ja oman järkeni ylläpitämisen välillä. Yhteiselo oli edelleen mukavaa silloin, kun mies oli hyvällä tuulella, joten sen olotilan ylläpitämisestä tuli kaikkein tärkeintä. Pikkuhiljaa, pyykkikerta ja päivällinen kerrallaan, lähes kaikki kotityöt päätyivät minun tehtävikseni. Samoin merkittävä osa kodin metatöistä, koska niiden hoitaminen olisi vain stressannut miestä ja saanut hänet huonolle tuulelle. Lakkasin pyytämästä miestä apuun jos mitenkään pystyin selviytymään yksin, koska siten oli helpompaa.

Olen lukuisia kertoja miettinyt, että ehkä en vain kommunikoinut tarpeeksi hyvin. Miten hän olisi voinut tietää tekevänsä väärin, satuttavansa minua, jos en koskaan siitä sanonut vaan aina vain hiljaisesti sopeuduin? Sitten yritän muistuttaa itseäni, että kyllähän minä sanoin. Puhuin lukuisia kertoja siitä, miten asiat eivät minun mielestäni mene nyt oikein ja tasapuolisesti. Puhuin siitä, miten minusta tuntuu pahalta, miten uuvun kaikkien taakkojen alle, miten en enää jaksa. Vastaus oli aina sama: mykkäkoulu.

Mykkäkoulu oli pahinta. Se, etten saanut mitään yhteyttä, en mitään selitystä, en mitään muuta kuin vihaisia mulkaisuja jotka kertoivat, että olen tehnyt nyt jotain todella pahaa. Se satutti ja pelotti minua, joten yritin hyvitellä ja sovitella ja pyydellä anteeksi että saisin hänet taas puhumaan. Kun hän lopulta puhui, hän saattoi selittää miten sellainen ainainen syyttely tuntuu hänestä niin pahalta. “Taasko kaikki vika on vain minussa? Katsoisit peiliin!” Ja niin minä katsoin peiliin, yritin nähdä mitä voisin tehdä paremmin - ja vaikenin.

Valitettavasti edes vaikeneminen ei tuonut onnea. Edelleen tein jatkuvasti asioita väärin, ja pikkuhiljaa lakkasin saamasta minkäänlaisia selityksiä sille, mitä olinkaan tehnyt väärin. “Kyllä sinä tiedät” tai “Ei siitä kannata sanoa kun sanomisesta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä” olivat yhä useammin ainoita vastauksia, kun anelin tietoa siitä missä olen tällä kertaa mokannut. Tunsin oloni yhä harvemmin helpoksi ja turvalliseksi mieheni seurassa, ja mies huomasi etääntymiseni. Siitä seurasi yhä enemmän epäluuloisuutta ja syyttelyä, mykkäkoulua ilman että tiesin mikä tarkalleen oli loukannut miestä tällä kertaa.

Ja niin löysin itseni hiipimästä omassa kodissani, miettimästä tiskikonetta täyttäessäni teenkö sen nyt oikein, pohtimasta vessassa käydessäni olenko ollut täällä liian pitkään. Olin koko ajan varuillani ja - kuten lopulta ymmärsin - peloissani.

“Jos joudut kotonasi, parisuhteessasi tai läheisesi seurassa pelkäämään tai olemaan varuillasi, ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.”

Oli yö, taas sellainen, jolloin en saanut nukuttua. Selailin puhelintani, ja vastaan tuli Nollalinjan mainos. Jokin siinä loksahti, ja aloin lukea henkisestä väkivallasta. Hämmentävän moni kohta tuntui kuvaavan minun elämääni. Itkin ja pelkäsin, mutta samalla myös päätin, ettei tällainen elämä voi jatkua, tai oma mielenterveyteni ei kestä. Seuraavana päivänä lakkasin pyytelemästä anteeksi.

Vastaus oli juuri sellainen kuin olin odottanutkin. Sen pahempia mykkäkouluja, syytöksiä ja loukkaantumista en ollut vielä koskaan kokenut. Tilanne jatkui viikkoja yhä pahenevana painajaisena, mutta pidin pääni. Yritin edelleen pelastaa avioliittoni: kuuntelin, keskustelin, ymmärsin, hain ulkopuolista apua. Mieskin yritti, ja saimme keskusteltua paremmin kuin vuosiin. En tiedä, olisiko liittomme ollut vielä pelastettavissa jos olisimme tehneet tarpeeksi töitä, mutta se mahdollisuus tuhoutui, kun lopulta annoin periksi ehkä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Suostuin seksiin vasten tahtoani, kuten olin tehnyt lukuisia kertoja aikaisemminkin, mutta tämä kerta oli erilainen. Tällä kertaa en esittänyt haluavani, vaan sanoin selkein sanoin etten halua. Mies jatkoi silti.

Raiskaus ei ollut se sana, jota ensimmäiseksi ajattelin. Ei minua oltu väkivalloin pakotettu mihinkään. Mieheni kertoi olevansa huolissaan mielenterveydestäni kun väitin niinkin älyttömiä kuin että hän olisi tehnyt minulle jotain pahaa tuona yönä. Kuitenkin ehdin kuulla sanan "raiskaus" parinkin läheisen ystävän suusta ennen kuin psykologi selitti minulle, miten myös minun kokemani on väkivaltaa. Sanoi lakiteksti mitä vain, pakottamista on monenlaista, ja seksiin pakottaminen on aina raiskaus. Tunsin syvästi, että tapahtunut oli väärin. Makasin hiljaa mieheni vieressä ja minua oksetti. Mietin, miten minun pitäisi kömpiä joka ikinen ilta hänen viereensä, jakaa sänkyni loppuelämäni hänen kanssaan, ja minua kammotti. Silloin viimein tein päätöksen: minun oli pakko lähteä.

Noista hetkistä on nyt vuoden verran aikaa. Ero ei ole ollut kaunis eikä siisti, eikä se ole lähellekään ohi. Entisen mieheni suhtautuminen minuun on täynnä vihaa ja epäluuloa. Hänen sanansa eivät ole lakanneet satuttamasta vaikka en enää yritäkään elää parisuhteessa hänen kanssaan. Lasten takia yhteistyötä on pakko yrittää tehdä ja exää on pakko tavata säännöllisin väliajoin.

Kun lähdin, minun piti opetella valtava määrä asioita, alkaen siitä minkälaiset verhot voisin haluta tai minkä makuisia sipsejä oikeastaan haluan ostaa kaupasta, jos ajattelen ihan vain itseäni. Se ei ollut helppoa, vaikkakin sen arvoista. En olisi selvinnyt ilman ihanien ystävien tukea, jotka järjestivät kaiken kun itse en pystynyt ja kuuntelivat minua loputtomiin. Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan, tilanne on helpottanut. Minuun ei satu enää niin paljon ja pystyn näkemään itseni arvokkaana ihmisenä ja äitinä.

Enkä ole kertaakaan, hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä.

5.11.2019

Lukijan tarina näkymättömästä parisuhdeväkivallasta – jos tuntuu tutulta, toimi!



Lukija otti yhteyttä ja halusi kertoa tarinanasa. Mielestäni se oli kertomisen arvoinen.

"Olin parikymppisenä töissä tavaratalon miestenvaateosastolla. Osastolle tuli nainen ostamaan solmiota miehelleen, mutta hän oli kovin hermostunut ja epävarma siitä, mistä mies pitäisi. Nainen säpsähti, kun kätemme osuivat vahingossa yhteen solmioita vertaillessamme. Nainen osti solmion, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin kovin anteeksipyytelevän oloisena. Nainen näytti entistäkin säikymmältä ja jotenkin hauraalta. Edellispäivän varovainen innostus oli haihtunut. Mies ei ollut pitänyt solmiosta.

Jotenkin tuo kuva säpsähtelevästä naisesta iskostui mieleeni huonon parisuhteen kuvana. Ajattelin, että parisuhdeväkivalta näyttää aina sellaiselta, säikyltä naiselta, peitellyiltä mustelmilta. Se, mitä en ymmärtänyt oli parisuhdeväkivallan monimuotoisuus: miten monilla tavoilla se näkyy ja miten ovelaa se voi olla. Kun tarina ei seuraa naistenlehdissä kuvailtua kaavaa, väkivaltaa voi olla vaikea tunnistaa.

Näin jälkeenpäin on tietenkin helppo nähdä varoitusmerkit, mutta silloin kun ne tapahtuivat, asioille oli aina joku selitys, hyvittelyt eivät noudattaneet sitä tyypillisintä raivo-hyvittely -kaavaa, vaan sain ihan satunnaisesti ihania viestejä ja lahjoja. Kaikkein hämmentävintä on ehkä se, että ex-mieheni halveksui väkivaltaisia miehiä ja ajoi naisten ja tyttöjen oikeuksia ja jotenkin tämä(kin) ristiriita oli omiaan sekoittamaan päätäni. Eihän tämä kotitöihin ja lastenhoitoon osallistuva mies voi olla sellainen.

“Tässä on nyt varmaan joku väärinkäsitys.”

Ex-mieheni ei ollut mustasukkainen ihminen omien sanojensa mukaan. Menemisiäni ja yhteydenpitoani ystäviin ei rajoitettu suoraan uhkailemalla, vaan kiertäen: puhelimessa puhuminen kotona kun on muita ihmisiä läsnä oli “epäkohteliasta”, joten vähensin sitä. Menoistakaan ei seurannut välitöntä rangaistusta. Viikon mykkäkoulu, huutoraivosessio, jossa välillä imitoitiin minua halventavasti, tavaroiden heittely seurasi hyvin satunnaisesti ja odottamatta, mutta aloin silti miettiä menojani tarkemmin.

Suurin osa mollaamisestani ja vähättelystäni tehtiinkin huumorin varjolla. Oli perheen yleinen vitsi, että äiti ei osaa kokata. Huomasin vasta suhteen loppuaikoina, että hetkinen, missä vaiheessa identiteettiini alkoi kuulua huonon ruoanlaittajan leima. Ja muistan joskus miettineeni miehen laittamaa ruokaa syödessämme, että ei se nyt niin ihmeellistä ollut, mutta jotenkin minut oli niin saatu uskomaan, että en itse kykenisi maustamaan peruspastaa yhtä hyvin.

Esimerkkejä asioista, joita tein väärin, on lukuisia. Vasta erottuamme huomasin, miten joka kerta kun laitan auton oven kiinni, säpsähdän hieman. Mies jaksoi huomauttaa, että paukautan auton oven liian kovaa. Siis lähes aina. Ja hoopon rooliin turtuu. Vasta kun sain olla aivan rauhassa pidemmän aikaa huomasin, miten kapeaksi oma elintilani oli käynyt.

Olimme yhdessä yli kymmenen vuotta. Muistan jo suhteen alussa huomanneeni, etten voinut riidellessämme sanoa, mitä mieltä oikeasti olin asioista, vaan minun piti tarkkaan miettiä, mitä sanon ja miten, sillä muuten seurauksena oli aina se, että mies pakkasi laukun, ja sanoi lähtevänsä eikä tiedä milloin palaa. Tai muuttavansa takaisin kotimaahansa (länsieurooppalainen maa). Toisaalta mies oli myös se, joka joissain toisissa tilanteissa sanoi, että keitetään teetä ja keskustellaan asia läpi rauhassa. Uskoin, että se teenkeittäjä-keskustelija oli henkilö, jonka kanssa olin parisuhteessa, ja johtuivat aina jostain: työstressistä, migreenistä, herkkyydestä.

Suhteesta irrottauduttuani olen oppinut, että tasa-arvoisessa parisuhteessa molemmat voivat sanoa riidoissakin mielipiteensä. Väkivaltaisessa parisuhteessa “riidat” ovat vallankäyttötilanteita. Lapseni sanoin, “isä huutaa ja äiti kuuntelee”. Kontrollia voi myös naamioida huolenpidoksi. Se, etten olisi lomamatkalla saanut mennä lääkärille, selittyi sillä, että mies oli niin huolissaan jos joutuisin sairaalaan kesken perheen lomamatkan. Näin jälkeenpäin ajateltuna yleensä sairaalaan joudutaan syystä, mutta silloin se tuntui vain siltä, että mies oli aidosti huolissaan.

Tuntuuko tutulta? Toimi näin:

1. Hanki tietoa. Suosittelen “Miksi se ei lähde” -kirjaa sekä vapaasti ladattavissa olevaa, väkivaltaa kokeneiden naisten käsikirjaa Päänavaus selviytymiseen.

2. Älä häpeä. Jos yhtään pohdit omaa tilannettasi, soita Nollalinjalle, Naisten linjalle tai Espoossa Omatilaan. Soita nyt, ei huomenna, ei viikon päästä, ei kesäloman jälkeen. NYT.

3. Etsi vertaistukea. Tavallisissa parisuhteissa olevilta saa neuvoja jotka pätevät tavallisissa parisuhteissa: “Lomat on aina vaikeita”. Onko normaalia, että miehen kanssa lomailu on kuin nuorallakävelyä, jossa yksikin horjahdus voi aiheuttaa katastrofin? Usein manipuloiva mies osaa maalata itsestään hyvän kuvan suhteen ulkopuolisille. Silloin kun olen yrittänyt puhua läheisilleni, olen saanut vastaukseksi, että sehän on niin lämmin ihminen ja ihana isä, olen varmaan ymmärtänyt jotenkin väärin. Muistan jo vuosia sitten sanoneeni ystävälleni, että hän ei varmaan tule koskaan näkemään miestä sellaisena kuin tämä on välillä kotona.

4. Pidä oma pankkitili. Aina. Ihan sama mitä mies sanoisi syyksi yhteiselle tilille. On huomattavasti helpompaa lähteä, jos on omaa rahaa.

5. Älä jää “lasten takia”. Lapsista tuntuu poikkeuksetta, että jopa väkivaltainen isä on parempi kuin ei isää ollenkaan. Myös taloudellisen tilanteen turvaaminen ja halu ehkäistä lasten kasvuympäristön muutoksia voi olla syynä pitää perhe yhdessä. Vaikka lapsiin ei kohdistuisi suoraa väkivaltaa, lapset kärsivät väkivallan näkemisestä ja tilanteen tiedostamisesta johtuvista henkisistä seurauksista, sillä he
- aistivat kotona vallitsevan jännittyneen ilmapiirin
- kuulevat väkivaltaisten tapahtumien ääniä,
- kuulevat ja näkevät isän aliarvioivan, alistavan ja nöyryyttävän äitiä.
- alkavat itsekin varoa käytöstään,
- yrittävät suojella äitiään,
- yrittävät ottaa vastuuta tilanteesta sekä
- tuntevat syyllisyyttä, ahdistusta ja voimattomuutta, kun väkivalta jatkuu. He saattavat tuntea syyllisyyttä myös siitä, että rakastavat kaikesta huolimatta väkivaltaisesti käyttäytyvää isää.

Tutkimusten mukaan lapset kärsivät samanlaisista väkivallan seurauksista kuin väkivallan kohteena oleva nainen. Heillä voi olla erilaisia kipuja, kuten vatsa- ja pääkipuja. Lapsilla saattaa olla oppimisvaikeuksia, käyttäytymishäiriöitä, masennusta ja aggressiivisuutta. Erityisesti pojat voivat samaistua isän käyttäytymiseen ja ryhtyä itse käyttämään väkivaltaa muita kohtaan. Lapset altistuvat kodissa, jossa isä käyttäytyy väkivaltaisesti, rajoittaville ja negatiivisille roolimalleille.

6. Dokumentoi. Kirjoita päiväkirjaa tai sähköposteja, tallenna jotain mistä jää jälki, edes sinulle itsellesi. Ne auttavat ainakin jälkeenpäin hahmottamaan asioiden kulkua."


22.10.2019

Kotityöexcel avattuna



Kotityöexcel on taas otsikoissa – eikä suotta. Tutkimuksen mukaan "miehet uskovat naisia useammin, että vastuu kotitöistä jakautuu puolisoiden kesken tasaisesti." Lisäksi lapsen saaminen heilauttaa työnjakoa kotona entistä epätasa-arvoisempaan suuntaan. Niinpä niin.

Tästä jo muutama vuosi sitten kirjoittelinkin, mutta kotitöiden taulukointia kohtaan tunnetaan yleistä epäluuloa. Aina ennenkin on pärjätty ilman taulukoita. Tietenkin on, ja miehet erityisesti pärjäävät erinomaisesti ilman mitään vastuunjakoa. Mutta jos nainen haluaa esimerkiksi kirjoittaa kirjan, se ei onnistu jos vapaa-aika kuluu marketissa ja imurin varressa.

Ei tarvitse olla kirjanpitäjä tai insinööri, että tekee listan kotitöistä. Eikä tätä taulukkoa tarvitse joka hetki tuijottaa. Se pitää vain kertaalleen tehdä, jakaa duunit ja jatkaa elämää kunnes taulukko kaipaa päivitystä esimerkiksi lasten kasvamisen kautta. Eikä laskeminen tarkoita sitäkään, etteikö puolison duuneja voisi joskus tehdä – totta kai voi, ei jeesaaminen ole kiellettyä vaan ihan suotavaa. 


Kotityöexcel eli selkeä työnjako 
  • tekee kotityöt näkyviksi molemmille osapuolille. Esimerkiksi päiväkotirepun olemassaolo saattaa tulla jollekin yllätyksenä,
  • havainnollistaa, kuinka paljon aikaa kotitöihin menee, jolloin voi laskea myös oman ajan määrän,
  • auttaa ymmärtämään ulkoistamisen ja palveluiden (ruokakassin kotiinkuljetus, kotisiivous, kimppakyydit jne) arvon ja
  • mahdollistaa sen, ettei parisuhdetta paina turha vastuunjaon epämääräisyys, epäoikeudenmukaisuuden tunne ja katkeruus.

Moni on kysellyt meidän taulukkopohjaamme omaan käyttöönsä, mutta sellaisenaan toisen perheen taulukosta on aika vähän hyötyä. Työmäärä riippuu aivan asuinmuodosta (rivitalo, pieni piha), asuinpaikasta (kaupunki, kauppa 400m päässä) ja kodin varustelusta (kaikki kodinkoneet), lasten määrästä (2 kouluikäistä), erityistarpeista (-), koiran/auton omistamisesta (1/2) ja standardeista: miten siistiä pitää olla ja onko pöydässä aina oltava parhaista raaka-aineista itse valmistettua kotiruokaa. Joku haluaa käyttää silittämiseen aikaa, me emme. Ymmärrettävästi tuskin kukaan saa tämän laskelman käyttöönsä suoraan.

Ajattelin nyt kuitenkin laittaa nämä meidän makrotason otsikot jakoon, vaikka meillä on ulkoistettu isommat siivoukset ja remontit emmekä ole jakaneet lapsiin liittyviä tehtäviä kovin tarkasti. 

Sarakkeita on yhteensä neljä: tehtävä, tehtävään menevä aika (min per viikko), vastuuhenkilö 1 (K), vastuuhenkilö 2 (T). Mikäänhän ei estä laittamasta taulukkoon myös lapsille kuuluvia kotitöitä!

Kuluvaa aikaa oli meille helpointa arvioida viikkotasolla. Vaikka esimerkiksi ruohonleikkuu ja lastenvaatteiden inventaario ja kierrätys eivät jakaudu tasaisesti, niistä voi jyvittää viikkotasolla tietyn osuuden.


1. RUOANLAITTO (T)
- viikkosuunnittelu – 10 min
- kaupassakäynti x 3  – 60 min 
- ruoan valmistus – 150 min
= 220 min

2. ARKISIIVOUS (jaettu tasan)
- imurointi 60 min ulkoistettu
- lattioiden pesu 60 min ulkoistettu
- pölyjen pyyhkiminen 0,5h ulkoistettu
- keittiön tasojen ja lieden pyyhkiminen – 10 min
- ruokapöydän pyyhkiminen – 10 min
- astianpesukoneen tyhjennys ja täyttö – 5+5 min
- astianpesukoneeseen sopimattomien astioiden tiskaus – 5 min
- roskien vienti – 5 min
- vessojen siisteys x 2 – 20 min
- sängyn petaaminen  – 10 min
- kukkien kastelu – 5 min
- lakanoiden vaihto – 10 min
- sisustaminen, pienet korjaukset ja asennukset – 5 min (vaihtelee paljon!)
= 110 min

3. VAATEHUOLTO (K)
a) Lastenvaatteet ja -tarvikkeet
- lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden ostaminen – 10 min
- lastenvaatteiden huolto: puhdistus, korjaaminen / korjauttaminen – 10 min
- lastenvaatteiden kausisäilytys, inventaario ja kierrätys – 10 min
= 30 min
b) Pyykinpesu (per koneellinen) x 3
- kerääminen – 10 min
- tahranpoisto ja taskujen tyhjennys – 5 min
- lajittelu koneellisiin – 10 min
- kuivumaan ripustaminen – 20 min
- silitys ulkoistettu
- viikkaus – 15 min
- kaapitus – 10 min
= 210 min 

4. LAPSET  
a) Koulu / päiväkoti (K)
- kommunikaatio (lääkärivaraukset, sairasilmoitukset ja kuittaukset)
- varusteet (penaali, pyöräilykypärä, juomapullo, sisäpelikengät, uimakamat, tonttulakki) 
- tapahtumat (kuvauslaput, mokkapalat, vanhempainillat)  
b) Harrastukset (T)
- varaukset ja ilmoittautumiset, kisat ja pelit
- varusteet
- maksut
- muu viestintä
c) Muut
- kuljetukset (harrastukset, syntymäpäivät, kaverikyläilyt, yökylät)
- terveydenhoito (rokotukset, lääkäri, sairaan lapsen hoito, säännöllinen lääkitys tmv)
- muu viihdytys ja retket
= ?

5. PIHA (K, paitsi auto T)
- pihatyöt: nurmikon leikkuu ja haravointi 5 min
- marjojen kerääminen 2 min
- kukkien hankinta ja istutus, pensasaidan leikkaus, kitkeminen 5 min
- auto (katsastus, huolto, renkaiden vaihdatus) 5 min
= 17 min


Edelleenkin on täysin mahdollista jatkaa elämäänsä ilman yhtäkään taulukkoa – tai taulukoida vain osan töistä. Jos pitää esimerkiksi ruoanlaittoa rakkaana harrastuksena, jota ei jakaisi mistään hinnasta, turhahan siitä on lukua pitää. Minä hoidan kaikki perheen reissut omatoimisesti, koska en kuitenkaan olisi tyytyväinen toisen valitsemaan hotelliin. Mutta jos kotitöistä tulee jatkuvasti riitaa, tämä on se rationaalinen tapa käsitellä asiaa, jota voi ainakin teoriassa kokeilla, vaikka ei käytäntöön veisikään.

6.6.2019

Millaista rakkautta lapsesi näkevät?



Kuuntelin, kun meillä kylässä ollut tyttö kertoi iloisesti perheestään: heidän ovessaan on kolme sukunimeä, koska samassa asunnossa asuvat äidin lapset, isäpuolen lapset ja yhteiset lapset. Ah, kuulostaa ihan sellaiselta perheeltä, jossa minä olen kasvanut! Vanhempani olivat useampaan kertaan naimisissa ja minulla on kuusi veljeä: yksi "oikea" veli, neljä velipuolta ja yksi veli, joka ei ole mitään sukua mutta lasketaan veljeksi.

Se, mikä huomioni kiinnitti oli ilo, jolla perheestä puhuttiin: perhekuvion selittäminen oli helppoa ja hauskaa. Eikä porukassa kukaan tuntunut kummeksuvan asiaa millään tavalla, kuuntelivat vain ja totesivat että aijaa. Silloin kun minä olin pieni, eroaminen oli dramaattinen asia, josta ei kukaan julkisesti puhunut. Nykyään tuntuu olevan toisin, onneksi.

– En mä pääse ens viikolla kun mä olen isällä.
– Äh, mulla ei ole sitä kirjaa nyt se jäi äidille.

Tällaisia lauseita kuulen tavan takaa ja olen siitä tosi iloinen. Lasten vapautunut puhe kertoo ydinperhenormin purkautumisesta ja sivistyneistä eroista. Silloin kenenkään ei tarvitse tuntea häpeää, yrittää pelastaa kasvojaan tai ryypätä itseään hengiltä. Ei avioliitto ole kilpailu, jossa perheen kasassa pitäminen hinnalla millä hyvänsä on voitto. Yhtä lailla ero ei ole kirvelevä tappio tai häviö.

Tuo tappion eetos on vahingollinen siksikin, että elämä menee joskus väärin, vaikka kuinka rimpuilisi ja yrittäisi. Parisuhdeneuvot keskittyvät siihen, että rakkautta pitää hoitaa puhumalla ja yhteistä aikaa ottamalla, mutta entäs jos aika ei riitä? Entäs jos puolisoa ei kiinnosta? Entäs jos et tiedä mitä pitäisi tehdä? Kaikki ongelmat eivät ole korjattavissa ravintolatreffeillä tai pikavisiitillä Eurooppaan, eikä edes terapiassa. On painolastia, jota voi keventää, ja omat traumansa kannattaa tunnistaa jo ihan oman itsensä vuoksi mutta on ongelmia, joista ei pääse eroon. Vieraantuminen voi tapahtua hyvin vaivihkaa, jossain siinä tuhannennen makaronilaatikon ja urheiluvaatekoneellisen tiimoilla.



Parisuhteelle ja perheelle ei ole olemassa yhtä mallia vaan monta, myös heteroperheissä. Ihmiset asuvat ja elävät onnellisesti yhdessä ja erikseen hyvin erilaisilla järjestelyillä ja sopimuksilla eikä mikään ole toista huonompi tai paheksuttavampi, jos se osapuolia itseään miellyttää. Sovinnollinen ilmapiiri on tärkeämpää kuin saman katon alla hampaat irvessä asuminen.

Yhtä lailla riepoo seksin ylikorostaminen: on ihan ookoo, jos intohimolla ei ole enää suurta roolia 20 avioliittovuoden jälkeen. Ei aktiivinen seksielämä ole mikään onnen tae. Seksiä on, jos on ollakseen ja hyvin eri määrä on "tarpeeksi".

Mitä yritän sanoa? Jos et voi muuttaa tilannetta, voit muuttaa omaa asennettasi tilanteeseen. Aina kannattaa kokeilla terapiaa, mutta rajansa on yrittämiselläkin. Jos tarjolla on vuosi toisensa jälkeen vain perhe-elämän huonoja puolia, se näkyy väkisinkin itsetunnossa ja sitä kautta lapsissa. Millaisen vanhemman ja parisuhteen mallin lapset sellaisesta saavat? Itse en haluaisi, että ipanat oppivat kuulemaan, kuinka vanhemmat haukkuvat toisiaan tai elävät täydellisessä tunnekylmyydessä. Yhtä lailla en halua heidän muuttuvan näkymättömiksi, kun kaikki vanhempien aika menee riitelyyn.

Sen sijaan vanhemmuus ja arki voi jatkua hyvin samanlaisena (sivistyneen) eron jälkeen ilman että siitä kukaan traumatisoituu. Ja joskus on erottava että voi palata takaisin yhteen.


27.4.2018

Mon dieu, miten saadaan intohimoinen parisuhde?



Haluatko tietää, millainen on ranskalainen parisuhde? Bloggaajakollega Helena Liikanen-Renger kirjoitti siitä kirjan! Siis siitä intohimoa sykkivästä liitosta, jossa vannotaan ikuista rakkautta kuohuviinin äärellä, uulalaa, eikä todellakaan puhuta metatyöstä. No, Helena kyllä myöntää heti alkuun, että 67 miljoonan ihmisen maassa on tietenkin kaikenlaisia parisuhteita, mutta hän lähti etsimään ranskalaisen parisuhteen aineksia omien kokemustensa ja ranskalaispariskuntien tarinoiden kautta.

Parisuhdeasiathan nyt aina kiinnostavat, joten tartuin kirjaan heti.

Kirja alkaa ihanalla lauseella, joka tiivistää sen suurimman eron: pariskunta on planeetta, jota lapset kiertävät kun kuut. Niinpä! Parisuhteessa pitää viettää aikaa kahden myös silloin kun perheeseen kuuluu lapsia. Suomessa on tapana ajatella, että lapset tulevat aina ensin, ja vasta niistä ruuhkavuosien rippeistä saa yrittää kaapia kasaan aikaa sille, jonka kanssa ne lapset halusi maailmaan saada. On ihan selvää, että intohimo jää tuossa asetelmassa vähän taka-alalle.

Mutta onko se luonnonlaki? Mitä voisimme oppia intohimoisilta ranskalaisilta, joille rakkauden vuorosanat opetetaan jo lapsesta? Voiko intohimoa pitää yllä, jopa priorisoida?

Olisin Ranskassa sinkku. En ole kovin väreilevä ihminen. Olen aivan liian lihava (enkä polta tupakkaa laihtuakseni), analyyttinen ja epänaisellinen ranskalaiseen parisuhteeseen, joka pyörii estetiikan, draaman ja intohimon ympärillä. Lisäksi käytän kirjan ohjeiden vastaisesti leggingsejä eikä tukkani ole koskaan huolettomasti chic-nutturalla, sattuneesta syystä.

Ranskalainen parisuhde vaikuttaakin suomalaiseen silmääni liian näytellyltä, mutta kyllä siitä olisi löydettävissä se keskipaahtoinenkin versio.

En usko näyttelemiseen vaan aitouteen, mutta aitoudenkin voi käsittää väärin. Aitous ei tarkoita sitä, että itsestään pitäisi edes puolisolle esittää täysin sensuroimaton versio. Ei käytöstapoja voi unohtaa ja keskittyä raivorehellisesti olemaan täysin oma itsensä, sanomaan kaiken mitä sylki suuhun tuo. Haavoittuvainen ja tarvitseva sen sijaan saa olla, myös miehenä.

Minun pitäisikin muistaa useammin olevani treffeillä, ei vain sen kaksi kertaa vuodessa.

Kirjassa kerrotaan ranskalaisesta psykiatrista Frédéric Fanget'sta, joka jakaa parisuhteet neljään kategoriaan:

a) itsenäiset suhteet, joissa molemmilla on vahva autonomia,
b) fuusioitunut parisuhde, jossa puolisot ovat sulautuneet yhteen,
c) tuhoisat suhteet ja
d) suhteet, jotka noudattavat kaavaa 1+1=3.

Voisin kuvitella että Suomessa a-tyyppi on hyvin yleinen, mutta tuo viimeinen on kiinnostava. Siinä kaksi ihmistä näkee oman keskinäisen suhteensa kolmantena "henkilönä". Tästä voi jatkaa aika haastavaan ajatusleikkiin: millainen tyyppi parisuhteenne on?

Tuleeko se perässä, onko sillä nälkä, sanooko kukaan sille koskaan mitään? Vai seisooko se yksin eteisessä pohtimassa, mitä sen pitäisi tehdä. Silloin kun parisuhdetta ajatellaan kolmantena henkilönä tulee väkisinkin myös miettineeksi, mitä se toinen siihen henkilöön antaa ja millaisena hän sen kokee.

Parisuhteen tärkein elin ovat aivot ja ne tarvitsevat huomiota. Parisuhteen eteen pitää tehdä tekoja, läsnäolo ei riitä. Yksi tapa huomioida parisuhdetta on harjoittaa arkiromantiikkaa, vahvistaa syitä olla yhdessä, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Ei siihen välttämättä tarvita niitä ranskalaisten rakastamia kukkia. Ja jos minä odottelisin kotona pitsialusvaatteissa karhuntaljan päällä, Koti-insinööri soittaisi valkotakkiset. Minä ostan mieluummin kaupasta tarvikkeet savumuikkuiltapalaleipiin.



Kokonaan toinen juttu on, miten sen eteisessä seisovan parisuhteen tilanne korjataan.

Korjaamisessa eivät ranskalaisetkaan loista. Vaikka parisuhdetta pidetään keskiössä, se ei tarkoita ikuista rakkautta. Ranskalaiset eroavat hyvin herkästi (ihan ilman kammoamiaan kotityöexceleitä) ja ulkopuoliset suhteet ovat aika tavanomaisia. Ja vaikka ihanteita on, lapsiperhearki saa kiinni myös Pariisissa. Kirjassa esitelty pariisilaismutsi tuntui olevan aika uupunut ja sitä parisuhdeaikaa heillä ei vaikuttanut olevan koskaan. Taikasauvaa ei ole kellään.

Vaikka parisuhteen konventiot ovat Suomessa hyvin erilaiset, olen ollut huomaavinani, että parisuhdekäsitys on ehkä hieman ranskalaistumassa.

Ensinnäkin perheelliset pariskunnat ovat alkaneet ottaa pieniä irtiottoja arjesta, käyvät treffeillä eivätkä anna lasten keskeyttää ihan joka ikistä puheenvuoroa. Tässä auttaa myös isäkulttuurin vahvistuminen: kun mieskuva laajenee, hyvinvointi lisääntyy. Romantiikka on sallittua taviksille eikä vain lipeville helppoheikeille.

Toiseksi lasten antaminen muiden hoidettavaksi alkaa normalisoitua: hoitoverkostoon liitetään nykyään niin sukulaisia, ystäviä, kummeja kuin ammattihoitajiakin. Kyseessä on iso muutos näin äitikeskeisessä maassa. Saamme todennäköisesti vielä odotella sitä aikaa kun Muumimaailmassa olisi viihtyisä aikuisparkki, jossa tarjoillaan oliiveja ja martineja sillä välin, kun lapset juoksevat Haisulin johdolla tutustumassa saareen, mutta ehkä se jo siintää horisontissa.

Lopuksi väitän, että ranskalaiset voisivat ottaa intohimon värisyttämään arkeensa myös hieman skandinaavista järkeä mukaan ja lopettaa tunnekuohuissa eroamisen. Siinä vaiheessa kun puoliso ei enää kiinnosta, kannattaa kokeilla jotain uutta, enkä nyt viittaa syrjähyppyyn. Voi vaikkapa lähteä kavereiden kanssa viinille puimaan, onko se oma tilanne sittenkään täysin ainutlaatuinen ja miettiä miten suhdetta voisi parantaa. Tai sitten voi tehdä vaikka metatyön näkyväksi parin aperon ääressä. Jääpähän aikaa sille romantiikallekin.


9.4.2018

Mitä nainen haluaa sängyssä?



Niin. Tämä otsikkohan laitetaan juttuun yleensä vähän tylsempänä uutispäivänä, viimeksi tämän jännän kysymyksen äärellä oltiin Ylellä. Koska kaikkiahan "tämä ikiaikainen mysteeri" kiinnostaa!

Mutta hei. Eikö ketään yhtään häiritse, että sama kysymys esitetään mediassa yhä uudelleen ja uudelleen? Olisiko niin, että tyhjentävää artikkelia aiheesta ei voi tehdä? Ja mistähän se johtuu? Olisikohan vastaus aika ilmeinen, ehkä?

Vinkki kaikille vastauksesta kiinnostuneille: mitään salaliittoa ei ole. Ilmeisesti kukaan ei vain vielä ole ymmärtänyt selvittää tätä "ikiaikaista mysteeriä" kysymällä siltä naiselta, jonka kanssa sen sängyn jakaa. Naapurin Tuija ei nimittäin ehkä halua vastata.

Mitä sitten tulee mahdollisiin vastauksiin niin kannattaa olla avoin. Nainen saattaa haluta sängyssä vaikka mitä, mutta jostain syystä kun nainen asetetaan sängyn kanssa samaan kontekstiin ihmisten mielikuvitus rajautuu nolliin ja ykkösiin.

Nainen saattaa esimerkiksi haluta nukkua. Sellaiset sikeät yhdeksän tunnin unet, joiden aikana kukaan ei kuorsaa eikä yksikään lapsi tunge viereen. Ai että!

Tai sitten hän haluaa ehkä vain tykittää menemään somessa tai CandyCrushissa, syödä voileipää, tehdä huomista kauppalistaa, lueskella tai ajatella ihan omia ajatuksiaan.

Tai kaikkia näitä.

Voi tietysti olla, että hän haluaa seksiä. Siinäkään ei oikeastaan ole mitään mysteeriä. Kiinnostus ainakin ajoittaiseen seksiin on todennäköistä silloin kun parisuhde on kunnossa. Ja toisaalta aika epätodennäköistä, jos parisuhde on pelkkää keskinäistä vittuilua. Tällaisia ihan aitoja parisuhteen mysteereitä voi sitten yrittää purkaa vaikka terapiassa.

Ja siinä se sitten onkin. Eipä muuta kuin kyselemään.


24.3.2018

Mitä sinä tahdot?



Eräs vastikään eronnut ystäväni puuskahti, että mitään oikeaa ei ole olemassakaan. Hän aikoi tästä lähtien elää yksin, sillä se oli hänen mukaansa kaikin tavoin rikkaampaa elämää kuin jatkuvassa kompromississa eläminen. Ero oli sovinnollinen, vuoroviikkojärjestely toimi erinomaisesti ja hän sai vihdoinkin tehdä asioita, joita tahtoi tehdä.

Ymmärrän hyvin. Jos takana on pitkä liitto, johon liittyy jälkikasvua, se oma tahto ei ole ehkä ollut päällimmäisenä mielessä. Vanhemmuuteen voi upota totaalisesti. Lapsiperheessä oppii joustamaan, vaikka yrittäisi välillä ollakin "itsekäs" ja käydä kerran viikossa jumpassa.

Parisuhteen korjaaminen ei ole mikään helppo nakki. Alkuaikojen yhteiselosta tuskin on jäljellä yhtään mitään, sillä kaikki on muuttunut. Olosuhteet ovat muuttuneet, ihmiset ovat muuttuneet ja kokemukset ovat joko yhdistäneet tai erottaneet.

Kinkkistä. Oman tahtonsa voi laittaa hyllylle ihan tiedostaenkin, ainakin joksikin aikaa. Pienissä asioissa se on hyvinkin helppoa. Moneen asiaan myös tottuu ja oma tahto voi muuttua. Mutta ehkä sitä omaa tahtoa pitäisi kysellä itseltään säännöllisesti ennen kuin ajautuu kaikkiin kompromisseihin. Ettei käy niin, että yllättäen huomaa, että tahtoo olla ihan joku muu kuin se joksi on vahingossa muuttunut. Ja ensimmäinen toimenpide sen ihmisen palauttamiseen on päästä eroon parisuhteesta, jota joskus kovasti tahtoi.

Mitenkäs tällainen temppu tehdään? En todellakaan tiedä.

Kysyn asiakkailta, kollegoilta ja kersoilta monta kertaa päivässä, mitä he tahtovat ja millaisia valintoja he haluavat tehdä. Onko nälkä, mitä tekisi mieli, olisiko toiveita viikonlopun ohjelmaksi.

Mutta milloin viimeksi olen kysynyt itseltäni, mitä oikein haluan? Minunkin elämääni määrittelevät tietyt reunaehdot, joihin sovitetaan kaikki muu.

Hämmästyin jo vuosi sitten, miten vähän osasin omaa tahtoani ilmaista. Jos lampun henki antaisi minulle kolme toivomusta, en osaisi sanoa mitään. Huomasin olevani kuin kuin teini-ikäinen. Emmä tiiä.

Olenkin ruvennut kuulostelemaan tahtomisiani vähän enemmän. Teenkö asioita siksi, koska tahdon vai siksi että joku muu niin tahtoo? Ja jätänkö tekemättä asioita, joita oikeasti tahtoisin tehdä? Ja mitä minä parisuhteelta haluan?

Ihan ensimmäiseksi päätin, että teen sen lastenkirjan vaikka mikä olisi. Ja teinkin. Lopetin laihduttamisen, koska tajusin että varaan ihan turhaan aivoistani kapasiteettia täysin turhan asian tavoittelemiseen. Kolmas hyvä havainto oli toive voida vähän paremmin. Siihen auttoi kun avasi suunsa lääkärintarkastuksessa.

Tunnistaako joku itsensä näistä ajatuksista? Ehkä tämä liittyy myös siihen spontaanien ihmisten ajelehtimiseen, johon intohimoihmiset eivät ehkä joudu. Mutta varmaa on, että jos jotain muutosta haluaa, siinä joutuu hommiin. (Siitä lisää ensi viikolla.)


3.10.2017

Kun erolapset voivatkin ihan hyvin



Juttelin taannoin tuttavapariskunnan kanssa, joka oli päätynyt eroon.

Ihan tavallinen tapaus: rakkaus oli loppunut jo monta vuotta sitten, mutta yhdessä hengattiin kaverimeiningillä, lähinnä lasten takia. Kun lopulta oli tullut aika purkaa pystyynkuollut parisuhde, lasten kanssa keskustelemiseen oli varattu paljon aikaa. Järjestelyissä oli otettu huomioon harrastusten ja koulunkäynnin jatkuvuus ja asuminenkin oli saatu järjestettyä niin, että vanhempien asunnot sijaitsivat lähellä toisiaan.

Vaikka tilanne oli ollut koko perheen mielestä surullinen ja itkua oli alkuun piisannut, järkytys oli jäänyt lyhytaikaiseksi. Lapset valitsivat asua vuoroviikoin vanhempiensa luona. Kaikki on sujunut yllättävän hyvin ja lapsetkin vaikuttavat vuodessa sopeutuneen uuteen tilanteeseen ilman että se olisi näkynyt millään tavalla.

Kuuntelin juttua hämmentyneenä. Näinkin järkevästi siis voivat erot mennä.

Omat vanhempani hoitivat homman juuri kuten 30 vuotta sitten oli tapana: vailla suurempia murheita siitä, mitä lapset siinä tilanteessa tarvitsevat / haluavat. Eihän se ihan maaliin mennyt, tietenkään. Vedin teini-ikäisen raivolla asiasta sellaiset kilarit, että niitä arpia paikkailtiin pitkään. Olen vasta aikuisiällä voinut edes jollain tasolla laittaa kokemusta perspektiiviin ja ymmärtää vanhempieni paskaa viestintää.

Avioeroa puuhataan aina tilanteessa, jossa sopuisuuden ja yhteistyön motivaatio on heikko, erityisesti jos osapuolet eivät eroa yhteistuumin ja ystävinä, kuten tuossa tuttavaperheen tapauksessa. Olen taipuvainen pitämään sivistystä hyvin ohuena kalvona, joka sulaa pois tietyissä olosuhteissa, kuten avioeron kynnyksellä ja perintöä jakaessa.

Avioliitto on kuitenkin sopimus. Siinä voisi ottaa mallia osakeyhtiölaista: osakassopimuksessa määritellään mm. yhdessäolemisen ehdot ja mahdollinen yhteistyön lopettaminen. Pitäisikö eroamisen askelmerkeistä sopia ihan samalla tavalla, paljon aikaisemmin ja silloin kun vielä yhteistyökyvykkyys on tallella?

Eihän siinä tavallaan mitään uutta olisi, omaisuuskin suojataan hyvissä ajoin avioehdon myötä. Miksi muut käytännön järjestelyt olisivat yhtään sen helpommin sovittavissa, kun tilanne on päällä?

Sillä voisi olla kaikkien osapuolten traumoja vähentävä vaikutus. Erosopimuksessa voisi määritellä yleisesti eron askelmerkit: millainen ilmapiiri kotona on jo sopimusrikkomus, miten parisuhde yritetään pelastaa ja vähintään määritellä minimitaso pariterapialle, korvamerkata ne riitaa aiheuttavat esineet, akvaariot, Remekset ja perintöryijyt, tehdä aiesopimus lastenhoidosta ja allekirjoittaa NDA siitä, että mitään liikesalaisuuksia ei vuodeta ulkopuolelle tai joutuu raastupaan.

Noh, näköjään jotkut pärjäävät ilmankin. Ehkä riittää, että otamme vain lapset vakavasti jos parisuhde on tullut tiensä päähän. Heidän syynsä se ei ole.

26.9.2017

Kaikki ne tavat, joilla en kuuntele



Olen tällä viikolla istunut työelämän tarjoamalla johtamistaitokurssilla. Muutaman vastaavan koulutuksen perusteella osasin jo odottaa, että mieleenpainuvinta sisältöä on metatason ymmärrys omasta käytöksestä sekä teorioiden kytkökset perhe-elämään. Niin nytkin.

Tänään kävimme läpi niinkin yksinkertaiselta kuulostavaa konseptia kuin onnistunut keskustelu. Kaikki yli viisivuotiaat tietävät että keskusteleminen on vaikeaa, väärinymmärtäminen helppoa. Teema aloitettiin sillä, että puhuttiin keskustelun mahdollistajista, kuuntelemisen pointista (vaikuttaa itsestäänselvyydeltä) ja testattiin aktiivisen kuuntelemisen tapoja. Esimerkkien kautta kartoitettiin, mitä on ei-kuunteleminen.

Ei-kuuntelemisella ei viitata siihen perustilanteeseen, jossa ipanoita saa pyytää sataan kertaan korjaamaan sukkansa lattialta, vaan vääränlaisista reaktioista keskustelunavauksiin. Näitä keskustelua lyttääviä reaktioita voi tulla eri syistä (väsymys, stressi)  ja niitä ovat mm. syyllistäminen, viisastelu, neuvominen, nokittelu, minäkeskeisyys, mitätöinti, tyrmäys, puolustautuminen ja selittely.

Nyökyttelin kiivaasti työelämästä poimituille esimerkeille, kunnes päähäni pälkähti ajatus: entäs jos kysyjänä olisikin lapsi eikä kollega? Että jos tapahtumapaikkana olisi koti? Etten vaan käyttäisi vähintäänkin joitain näistä kersoihin?

Niin. Seuraavat - tietenkin täysin fiktiiviset ja kärjistetyt - esimerkit ehkä valottavat asiaa.

- Mun pyöräilykypärä hävisi!
- Niinpä tietysti. Ihan oma vika. Olisit pitänyt siitä parempaa huolta.
Syyllistäminen, viisastelu.

- Meille tuli ystävän kanssa riitaa.
- No nyt teidän sitten täytyy vain selvittää se.
 = Neuvominen. (Ja vielä paska neuvo. Ihan kuin riitaa ei olisi selvitetty jo, jos se olisi helppoa).

- Mä nukuin huonosti kun aurinko paistoi silmiin.
- Kuule, mä olen nukkunut kymmenen vuotta huonosti.
Nokittelu, minäkeskeisys.

- Pääsisinkö mä ens viikonloppuna Lintsille kaverin kanssa?
- Et. Me ollaan oltu siellä jo kerran tänä kesänä, ei siellä tarvitse alvariinsa rampata.
Mitätöinti, tyrmäys, tässä mahdollisena myös ignooraus.

- Sä lupasit, että katsotaan tänään leffaa.
- Kuule, tässä on nyt kaikkea muutakin kuin leffaa, enkä mä nyt varsinaisesti edes luvannut, kunhan sanoin, että se on yksi mahdollisuus.
Puolustautuminen, selittely.

Näitä samoja hienoja palautuksia voi tietenkin käyttää myös parisuhteessa. Mikäs sen mukavampaa kun tulla kertomaan puolisolle päivän tapahtumista ja saada vastaukseksi jotain yllä mainituista piristävistä vastapalloista! Uh.

Sieluni kutistui tämän harjoituksen myötä jäiseksi rusinaksi, mutta hyvät uutiset ovat, etten tee näistä ihan kaikkia. Ja että tiedostaminen on sentään muutoksen alku.

Ps. Suosittelisin muuten näitä tiiminvetosisältöjä ihan ala-asteellekin. Olisi jännä nähdä, miten se vaikuttaisi niin välitunneilla kuin eduskunnassa.

28.5.2017

"Miksi ne erosivat?"

Tuttavapiirissä tapahtunut avioero kosketti Skidiä. Hän kysyi minulta yllättäen, miksi ihmiset eroavat. Varsinkin kun nämä olivat vaikuttaneet siltä, että kaikki oli hyvin.



En ollut kauhean valmistautunut kysymykseen, joten yritin diplomaattisesti (ja totuudenmukaisesti) sanoa, etten tiedä. Ettei kukaan ulkopuolinen tiedä. Mutta kun Skidi tivasi tarkempaa vastausta, sanoin, että eivät varmaan puhuneet riittävästi toisilleen.

En keksinyt tätä ihan päästäni. Avioliitto päättyy eroon tyypillisesti uskottomuuden, kommunikointivaikeuksien, erilaisten parisuhdeodotusten tai arvomaailmojen törmäyksen vuoksi. On ymmärrettävää, että erilaiset arvot, elämäntyylit ja yhteisen ajan puute lisäävät eroriskiä, mutta kommunikointivaikeudet?

Samalla tajusin, miten ohut se usein kuultu neuvo parisuhteessa puhumisesta on. On tietenkin ihan totta, että keskusteluyhteys pitäisi säilyttää ja omista fiiliksistä kumppanin kanssa kannattaa puhua, mutta eikö tällainen vieraantuminen ole vain oire eikä syy?

Ei kellään ole suhteen alkuvaiheessa ongelmia puhua. Mistä hitosta se äänieristetty seinä siihen kahden ihmisen väliin ilmestyy? Ja onko se se sama seinä, joka tappaa seksielämän?

Ja puhumista ei voi korjata yksin. Siihen tarvitsee sen toisen mukaan.

Ei sellaisen kanssa voi puhua, johon ei luota.
Joka mököttää.
Joka puhuu päälle.
Joka halveksii mielipiteitäsi.
Jota ei kiinnosta puhua.
Joka puhuu eri asiasta.
Joka puhuu aina samasta asiasta.
Jonka äänensävy on aina syyttävä.
Joka haluaa riidellä.
Joka puhuu vain itsestään.
Joka ei kuuntele.

Luottamuksen puutteesta syntyy tunne, että liitossa ei olla enää samalla puolella. Siihen samaan suuntaan soutamiseen toki auttaa keskustelu: onko toinen huomannut saman vai onko kyseessä jonkinlainen toispuoleinen väärinkäsitys?

Jos puhumisen puute on oire, asiat eivät korjaannu puhumista lisäämällä. Samalla tavalla kuin seksin puutteeseen ei tepsi vinkki, että kuksikaa enemmän. Täytyyhän siihen olla kunnon motivaatio.

Puhuminen lisääntyy kun ensin on poistettu se varsinainen kivi kengästä. Ja mikä se sitten on? Jos ei tee mieli puhua, on pakko korjata ensin se mieli. Mikä ei välttämättä ole korjattavissa.

Niin no, ei kukaan ulkopuolinen tiedä. Se on varmaan epätäydellisyydessään kuitenkin se paras vastaus.


25.3.2017

Naisille, jotka silittävät miestensä paidat

Haa, kotityöexcelimme oli käsittelyssä tämänpäiväisessä Hesarissa. Kuten jotkut täällä ehkä muistavat, kypsyimme muutama vuosi sitten kotitöistä riitelemiseen (parempiakin aiheita on), joten duunasimme kotitöistä taulukon. Taulukossa listattiin, mihin hittoon kaikki lastenhoitoon liittymätön vapaa-aika menee.

Super-Snadi lähettää silmistään lasersäteitä kaikille, jotka määrittelevät naiseutta helvetin kotitöiden kautta.

Näkyväksi tehty kotityö paljasti meillä sen, että lastenvaateprojekti on näillä leveysasteilla lähellä puolipäiväduunia. Kyllähän selkeä jako vähensi riitelyä. Tehtävät ovat myös koko perheelle selvät. Nykyään kolme muijaa tuijottaa äkäisesti Koti-insinööriä, jos aamupalapöydässä appelsiinimehu on loppu. Yhtä lailla katseet kääntyvät minuun, jos vaatekaapissa ei ole yhtään puhtaita pikkareita. Minulle kuuluvat myös lumityöt, fillareiden huolto ja haravointi.

Tälläkin viikolla on monessa kotitöistä käydyssä kiihkeässä keskustelussa nidottu mukaan sukupuoli. Joku on toimitusjohtaja ja silittää miehensä paidat, joku taas kokee olevansa nainen kun hoitaa kotia.

Minulla olisikin viesti kaikille niille naisille, jotka pitävät jonkinlaisena sukupuoleen sidottuna kunnia-asianaan silittää miestensä paitoja: silittäkää ihmeessä. Vaikka joka päivä. Se, mihin ihminen vapaa-aikaansa käyttää, on aivan henkilökohtainen asia. Ei se ole minulta pois.

Mutta siinä vaiheessa kun kotitöistä aletaan puhua jonkinlaisena naiseuden mittarina, nostan käden ylös.

Haistakaa huuhteluaine.

Se todellakin on minulta pois, jos kaikkia naisia pidetään sukupuolensa takia paidansilittäjinä ja lastenhoitajina. Yhtä lailla itse paitansa silittävä ja ruokansa laittava mies on mies. Sukupuolensa saa määritellä ihan oman fiiliksen mukaan myös se ihminen, joka syö ravintolassa, vaihdattaa renkaat palvelupisteessä ja vie vermeensä pesulaan. Sukupuolikokemuksella ei ole mitään tekemistä kotitöiden kanssa.

Ihmisten lokerointi sukupuoliin sen mukaan, mitä kotitöitä he vapaa-ajallaan tekevät, on aivan järjettömän perseestä. Lopettakaa siis se. Silittämistä voitte jatkaa.

Ja tosiaan, minäkin olen nainen, tissit ja kaikki. Minun ja silittäjän välinen ero on se, että haluan käyttää vapaa-aikani kirjoittamiseen. Se ei tee minusta sukupuolineutraalia. Se tekee minusta vain kirjoitustyöläisen.


14.3.2017

Haluan Marian! Sillä siivoaminen on kumppanuutta

Kaupallinen yhteistyö / Stella Kodinhoitopalvelut

Meillä on käynyt kotisiivooja jo kymmenisen vuotta, jopa ennen kuin saimme jälkikasvua.


Kun muutimme siipan kanssa yhteen noin 15 vuotta (hyvät hyssykät) sitten, ajauduimme hyvin nopeasti törmäyskurssille siitä, mikä on siistiä. Meillä oli -- ja on edelleen -- täysin erilainen käsitys sotkusta. Minun puolestani kamat saavat olla hujan hajan, mutta hanojen ja vessanpöntön täytyy kiiltää. Koti-insinöörille taas on aivan sama, missä kunnossa tiskiallas on kunhan ruokapöydällä ei ole *mitään* ja eteisen kengät ovat järjestyksessä. Imuroiminen oli molemmille yhdentekevää.

Tähän vielä yhdistyi se, että me kumpikin
a) löydämme vapaa-ajalle helposti muuta käyttöä ja
b) emme erityisesti rakasta siivoamista, mutta siivottua kotia kyllä.

Ratkaisun tarve oli akuutti. 

Päädyimme ulkoistukseen. Sijoitus parisuhteeseen oli verrattain pieni, sillä meille riittää, että siivooja käy joka toinen viikko parin tunnin ajan ja palkka on henkilökohtaisessa verotuksessa vähennyskelpoinen. Tunnille jää hintaa 16 euroa, jonka jaamme puoliksi.

Mutta yksi ongelma siivouksessa on. Aika harva kodinhoitofirma on ymmärtänyt, että suhde siivoojaan on parhaimmillaan sama kuin kampaajaan tai personal traineriin.

Siivoojan on oltava Maria tai ei mitään.

Tapasin Marian muuttosiivouksen merkissä. Muuttofirman pakettiin kuului siivousapua remontin jäljiltä ja paikalle saapuikin jämäkkä naishenkilö. Hän tuli heti sanomaan, että tehtävänanto on aikaan nähden väärin mitoitettu, että nyt pitää priorisodia. Ilahdun aina tavatessani ammattilaisen ja pääsimme laajuudesta yhteisymmärrykseen. Soitin samantien siivousfirmaan ja ilmoitin haluavani nimenomaan tämän naisen palveluita jatkossakin.

Maria tietää, että meillä ei tarvitse pedata sänkyjä, täyttää tiskikonetta (koska sen teen oikein vain minä) tai viedä roskia. Tärkeintä on, että hanat kiiltävät, sohva on imuroitu pop cornista, keittiön kaapin ovet on putsattu tahmatassujen jälkiltä, matot käytetty pihalla ja oikeita aineita käytetty oikeissa paikoissa. Hän pitää ikkunaa raollaan siivouksen ajan, jotta asunnossa on raikas tuoksu.

Tuttu siivooja hajottaa kamojakin vähemmän. Hän tietää, mikä taulu putoaa helposti. Kokemuksen myötä siivooja myös tietää, mihin asunnossa kerääntyy pöly ja tarkistaa kylpyammeen tilanteen.

Ja koska olen kaappifriikki, Maria järjestää lopuksi siivouskamat oikeille paikoilleen ja jättää lapun, jossa kertoo, mitä seuraavaa kertaa varten tarvitaan. Meillä on loistava kumppanuus!


Tai oli. Siivouspäivämme muuttui vuoden alusta eikä Maria päässyt enää. Nyt meillä on käynyt uusi tyyppi toisensa jälkeen.

Joka kerta, kun ovella on siivooja, joka ei ole meillä koskaan käynyt, joudun siivoamaan itse jälkikäteen. Se, että näytän missä siivouskaappi on, ei riitä. En ehdi selittää, mikä minun mielestäni on siivoamista. Kämppä on helposti väärin siivottu.

Hyvän asiakassuhteen kehittäminen vaatii keskustelua ja tutustumista, ja siihen menee aikaa. Se, millainen jälki miellyttää, on aina yksilöllinen määrittelykysymys. Monelta siivousfirmalta meneekin ohi, että siivous on mitä henkilökohtaisinta ihmissuhdepeliä. Asiakas haluaa puhtaan kodin, eikä mielikuvalla ole välttämättä järjen kanssa mitään tekemistä.

Kodinhoitopalveluja tarjoava Stella haluaisikin kysyä teiltä, mitkä ovat teidän syynne käyttää siivoojaa tai siivota itse - kysely löytyy täältä. Erityisen arvokasta tieto on, jos olette siivousfirmaan pettyneitä. Kaikkien kyselytutkimukseen vastanneiden kesken arvotaan 3 x 3 tunnin kotisiivouslahjakortteja!

5.1.2017

Pikkulapsiaikana ei saa erota

Unelmien joulu kuusentuoksussa vai pesuaineen tuoksussa noro-influenssaputkessa? Jännitystä joulupukista vai siitä kuka sairastuu seuraavaksi? Kinkunpaistovuoro vai kuumevalvomisvuoro? Tasapainoilua sen välillä, kuinka monta tuntia on raketteihin vai kuinka monta tuntia potilas voi katsoa lastenohjelmia päivässä?

Joulusaunan peruuntuminen olisi itkun paikka.

Perheellisten lomat eivät aina mene ihan putkeen. Ja se on yllättävän raskasta.

Nyt kun nuorinkin on jo viisivuotias, kersoilla on jo jonkinlainen vastustuskyky eivätkä ne imuroi ihan jokaista mikrobia kitusiinsa. Niitä terveitä pätkiä ei oikein edes rekisteröi, kunnes kuumemittari näyttää hippasen vajaata kolmeysiä. Tulihan se päiväkodissa pyörinyt streptokokki sieltä, jouluviikolle. Muistin taas, millaista se pahimmillaan oli. Sairaan lapsen hoitovuorojen jakamista, yöherätyksiä, lääkintäarpomista, terkkarijonottamista.

Mutta loman saimmekin sitten viettää ihan normaalisti, mikä paikkasi hässäkkää. Kiitän siitä. Kaikille ei käynyt ihan näin hyvin.

Lomaan osuva sairasteluperiodi on jotenkin kohtuuton. Jos arki on haastavaa (kuten pikkulapsiperheessä saattaapi olla) ja stressaavaa, lomaan kohdistuu isoja odotuksia. Hiljaiseksihan se vetää, jos sillä paljon odotetulla yhteisellä ajalla on pakko perua kaikki suunnitelmat ja keskittyä lähinnä sietämään huonotuulisia perheenjäseniä. Incl. itseään.


Siinä samalla natisee liitoksissaan se parisuhdekin. Lapsiperhe-elämä muuttaa suhdetta sekä parisuhteeseen että vapaa-aikaan. Ja nuo kaksi muodostavat aika tiukan kombon.

Jälkikasvun myötä vapaa-aika -- sellaisena kuin minä sitä olin tottunut viettämään -- lakkasi olemasta. Ennen lapsia rakkaus pysyi kasassa ihan itsestään, ei sitä tarvinnut tekohengittää. Lasten jälkeen aikuistenvälisen suhteen ylläpito vaatikin työtä, panostusta tai jopa ajoittaisia pelastusoperaatiota. Vapaa-aikaa oli pakko nyhjäistä tyhjästä.

Jos perhe-elämässä on niitä mukavia hetkiä, vastoinkäymisiä on paljon helpompi kestää. Korttitalo romahtaa aina välillä, mutta sitä ei tarvitse aktiivisesti pelätä. Loma korjaa.

Pikkulapsiaikana ei saisi erota ja ihan hyvästä syystä - ei se ole mikään normaali tila.

Haasteena onkin se, miten korjata tilanne, jos lomakin on mennyt vituiksi. Äkäisyydella on taipumus kroonistua. En ole ihan varma, saako pikkulapsiaikana kertynyttä karstaa pois kokonaan. Kun pahin on ohi, voi katsoa löytyykö savuavista raunioista jotain pelastamisen arvoista. Joskus löytyy, joskus ei löydy. Mutta on ihan varma, että joululomalla terveysaseman jonossa niitä rippeitä ei kannata etsiä.

Tsemppiä siis kaikille, joiden loma meni johonkin muuhun kuin rentoon yhdessäoloon!

9.12.2016

Kyllä sinä vielä mielesi muutat

Snadi viritteli eräänä aamuna keskustelua parisuhteesta.



Hän oli kuullut, että tyttöjen on mahdollista mennä myös tyttöjen kanssa naimisiin ja halusi tietää, pitikö tämä mullistava tieto todella paikkansa. Kun totesin, että kyllä se on mahdollista, hän riemastui.

- Loistavaa! Siinä tapauksessa aion mennä (ystävättären nimi) kanssa naimisiin!

Kun yritin vähän toppuutella, että näissä ihmissuhdeasioissa olisi hyvä, jos toista osapuolta olisi konsultoitu, Snadi totesi, että näin juuri on asianlaita.

- Olemme jo puhuneet tästä! Ja (ystävättären nimi) on täysin samaa mieltä.

Minua tietenkin hymyilytti. Suustani pääsi melkein vihaamani lause: kyllä sinä vielä mielesi muutat.

Ai että. Muistan, miten sairaan ärsyttävää, kiusallista ja noloa oli, kun aikuisväestö kyseli minulta teini-ikäisenä poikaystävistä (ja myöhemmin perhehaaveista). Kun totesin kylmästi, etten ole pätkääkään kiinnostunut xy-imbesilleistä vaan aion panostaa urheiluun, koiriin ja matkusteluun, vastauksena oli yleensä naureskelua ja se "kyllä sinä vielä mielesi muutat".

Olivathan he tavallaan oikeassa, mutta mikään loistava repliikki se ei keskustelun näkökulmasta ollut. En voinut sietää aikuisten besserwisseröintiä mielihalujeni suunnasta. Asia ei ollut pätkääkään ajankohtainen ja siihen mielen muuttamiseen meni parikymmentä vuotta.

Mikä ihmeen itsestäänselvyys se kumppanin tapaaminen edes on? En ole ihan varma, olisinko minkäänlaisessa parisuhteessa tai perheellinen, ellen olisi tavannut juuri Koti-insinööriä. Lapsetkaan eivät olleet itsestäänselvyys vaan siitä käytiin monta pitkää keskustelua.

Eikä erakkoluonteeni ole mihinkään kadonnut. Asuisin mieluiten yksin. Onneksi saan välillä tilaa olla ihan ilman ketään.

Snadi saa siis haaveilla mistä tahtoo. Naimisiinmenosta tai -menemättömyydestä. Sinkkuudesta tai suurperheestä. Tytöistä tai pojista. Hittoako minä sitä tässä alan naulaamaan, vänkäämään tai vähättelemään, mitä toinen saa tuntea ja mitä ei. Jos hän muuttaa mielensä niin se on sitten uusi keskustelu. Kyllä sitä toisiin ajatuksiin saa tulla.

Nielin siis masentavan kommenttini ja totesin Snadille, että hieno homma, mutta tässä olisi miettimisaikaa vielä reilut kymmenen vuotta, avioliitosta kun voi tehdä virallisia vasta aikuisena. Tämä oli tietenkin pettymys, mutta hän sanoi ymmärtävänsä. On hyvä osata siinä vaiheessa pyyhkiä itse kunnolla.

Totta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...