Yllättävä ikävä uimahalliin

En ollut nuorempana uimisen ystävä. Opin uimaan aika myöhään, joten kökin lastenaltaassa viimeisten joukossa. Vanhempana lintsasin liikuntatunneilta, koska inhosin kylmää vettä (ikuisten palelijoiden kerho oli pystyssä jo ala-asteella), puhuhuonehässäkkää ja rottinkisilmukan kanssa heiluvaa liikunnanopettajaa.

Tämä huono alku aiheutti sen, että olen sittemmin kiertänyt uimahallit kaukaa. Olen vieraillut hallissa viimeksi urheilumielessä Skidiä odottaessa, kun kävin loppuraskaudesta vesijumpassa mielenterveyssyistä, ja vauvauinnissa.

Uiminen on kutistunut siihen, että käyn mökkisaunasta pulahtamassa (ja yritän olla murtamatta varpaita) meressä.

Lomalla pääsin yllättäen uimisen makuun. Uin hotellin pitkässä lämmitetyssä altaassa helposti kilometrin päivässä. Aluksi kädet puutuivat, niskaan sattui ja nenään meni vettä, mutta hiljalleen tekniikka alkoi löytyä. Kun lainasin vielä kersojen uimalaseja, huomasin, että tästähän voisi jopa nauttia. Opin hiljalleen hengittämään järkevästi vetojen välissä ja uskalsin laittaa naaman veteen, mutta laskuissa sekosin ihan viimeiseen asti. Meditatiivisessa tilassa on vaikea muistaa, kuinka monta altaanmittaa on mennyt.

Ja nyt täällä kotona huomaan, että minullahan on oikeastaan ikävä uimista! Laji, johon minulla ei ole oikein koskaan ollut mitään suhdetta, olikin aika jees. Ja nyt on vähän sellainen olo, että pitäisikö uimisesta yrittää kehittää harrastus?

Vesi on loppuviimeksi ihanan armollinen ja vartalonmyötäinen elementti. Uidessa mikään ei hylly tai heilu, kiristä tai purista eikä niveliinkään koske, mutta silti tulee lämmin ja aineenvaihdunta kiihtyy. Lisäksi tätä lajia on minun taidoillani mahdotonta harrastaa verenmaku suussa. Kunhan polskin rauhallisesti edestakaisin.

On elämän ironiaa, että löydän tämän lajin nyt, kun lähiuimahallimme on remontissa (ja se tuskin valmistuu ikinä). Ehkä sitten kesällä, kun olisi loma ja aikaa matkustaa pitemmälle, maauimalaan.

Sitten olisivat tietenkin luonnonvedet. Jo viime kesänä tuli mieleen, että hankin vartissa smurffeiksi muuttuville lapsille kokopitkät märkäpuvut, mutta pitäisikö hankkia sellainen itsellenikin? Tulisiko sitä ikinä lähdettyä sahaamaan tuohon rantaan?

Ehkä ei. Mutta jos sulla on uimahalli lähellä, niin kokeile sitä. Uusia ystäviä voi saada keski-ikäisenäkin.

Kuusi vuotta viiteenkymppiin

Täytin 44 vuotta. Jouduin tarkistamaan Skidiltä, että olen varmasti laskenut oikein. Koska, hitto, sehän tarkoittaa sitä, että viiteen nollaan on kuusi vuotta. Siis tuollainen Snadin elinikä, mutta kuitenkin.

Vitsi sä oot VANHA, totesi Skidi. Ei pahalla, hän jatkoi.

No ei todellakaan pahalla! Tästä nelikymppisyydestä on edelleen pelkkää hyvää sanottavaa, toistaiseksi elämäni parhaimpia vuosia, monella tapaa.

Perhehommat ovat hyvällä tolalla, vaikka parisuhdetta voisi olla enemmänkin. Kuusivuotiaalla nyt on edelleen menossa joku kampanja mutta isompi on jo superhyvällä mallilla ihmiseksi. Työelämässä olen saavuttanut tilanteen, jossa olen seniorikonsultti, työkokemusta kun on jo parikymmentä vuotta. Totesin juuri Koti-insinöörille, että olen nykyään tosi tyytyväinen jopa naamaani, paljon tyytyväisempi kuin parikymppisenä. Vanhenen ihan tyylikkäästi, ryppyjä ilmaantuu vain silmien ympärille. Jos syön iltapalaksi sipsejä, aamulla ei ole niitäkään. Toisaalta silmätkään eivät aukea.

Fyysinen vanheneminen on kuitenkin alkanut pyöriä mielessä, vaikka olen perusterve. Ei sillä tavalla, että ahdistaisi tai olisi jotain epäilyttävää kremppaa, mutta iästään on jotenkin enemmän tietoinen. Minun ikäpolveni naisten eliniänodote on 75 vuotta ja rapiat, mutta kun suvussa ei olla erityisen pitkäikäisiä. Välillä on vähän sellainen olo, että perkele, mistä sitä tietää, vaikka sitä olisi jo jos ei nyt loppusuoralla niin vähintään takakaarteessa. Haluaisin kuitenkin sätkiä täällä vielä muutaman vuosikymmenen.

Tavallaan on vähän huono omatunto siitä, että en ponnistele pitkän iän saavuttamiseksi tämän enempää. Keskityn nautintopuoleen, johon ei kuulu lehtikaalismoothie tai intervalliharjoittelu. Toisaalta en tupakoi ja liikun alan taas liikkua heti maaliskuussa, kun valkoinen paska poistuu kaduilta.

Hyvän elämän mittareita on niin monenlaisia. Pitäisi vaan keskittyä pitämään ne omat mittarit vihreällä. Kuten intohimopostauksen kommentilootassa moni totesi, on hirveän helppo hairahtaa seuraamaan muiden tavoitteita ja vähätellä niitä omiaan. Unohtaa, että se oma hiihto on edelleen tärkein.

Koska onhan näitä ilon aiheita vaikka kuinka!

Lähipiirissäni kaikki ovat juuri nyt terveitä.

Parin kuukauden metroporrastreenin ansiosta reiteni ovat terästä.

Mörököllikirjan ensimmäinen painos on kohta myyty ja niitä on tilattu kirjastoihin ympäri Suomea. Niin ja romaanin kansikuva on jo hahmoteltu.

Kiitollisuusviini on tänään(kin) tarpeen.

Ikuisten palelijoiden kerho

Kuvassa sieluni.

Muistan kun astuimme pois bussista Rio de Janeirossa. Siellä oli kesä. Keli oli tuuleton ja aurinkoinen, muttei yhtään kostea. Ilmastoidussa bussissa jäätyneet raajani alkoivat hitaasti lämmetä ulkoilmassa. Huokasin matkaseuralleni, että onpa täydellinen sää. Matkaseura huomautti että viereisen rakennuksen seinällä oleva digitaalinen lämpömittari näytti 38 astetta. Juuri sopiva!

Erittäin hyvä kokemus oli myös islantilaisesta lämminvesialtaasta, joka tarjoili kylpijöille 42-asteista vettä. Ah. Siinä missä muut tunsivat koaguloituvansa, minulla verenkierto starttaili.

Olen ollut tällainen hytisijä aina. Palelen aamulla, päivällä ja illalla, kotona ja toimistossa, kesällä ja talvella, ennen lounasta ja lounaan jälkeen. Joku onneton meni joskus sanomaan, että talvella syntyneenä lapsena olen varmasti talven ystävä. En ole. Olen lämpimän kesäpäivän ystävä. Päiväntasaajalla.

Tajusin vähän aikaa sitten, etten ole perheeni ainoa kroonisesti kohmeessa ollut ihminen. Faija kyllästyi ensin. Hän osti kuusikymppisenä kodin Espanjasta. Ensimmäisenä vuonna hän tuli takaisin Suomeen maaliskuussa. Ja katui syvästi.

Olimme häämatkalla Azoreilla. Vähän oli kylmä sielläkin.

Olen huomannut, että vilun välttely vaikuttaa ihan valtavan moneen asiaan, toimintaan ja päätökseen. Muuhunkin kuin siihen että kersat juoksevat kirkuen karkuun, jos yritän rasvata heitä jäisillä käsilläni. Tämä on kuin ruoka-aineallergia, mutta jotenkin kokonaisvaltaisempi.

Ei pysty nousemaan aamulla, varsinkaan talvella, ja nukun villasukat jalassa.
Ei pysty poistumaan suihkusta ja sitten kun kuitenkin on pakko poistua on liikuttava kuin ninja.
Ei pysty menemään ulos (onneksi on tunneleita) enkä varsinkaan pysty matkustamaan mihinkään pohjoiseen tai harrastamaan talviurheilua.
Ei pysty syömään salaattia, koska mahakin palelee eikä todellakaan tee mieli jäätelöä juuri koskaan.

Toisaalta rakkauteni lämpöön on näkynyt kiintymyksessäni lapsuuden kodin vuolukivitakkaan ja autojen tuhtogrilliin. Se väännetään aina täysille, säällä kuin säällä.

Olen täysin kyllästynyt tähän jatkuvaan hytinään, mutta minkäs teet, jos vain jumpan ja fillaroinnin jälkeen on pari tuntia orgaanisesti lämmin.

Kaipaisin ikuisille palelijoille omaa kauppaa, jossa myydään kaikkea lämmittävää kuten hyvin istuvia ja ohuita, ei-kutittavia pitkiä kalsareita ja aluspaitoja, tyylikkäitä villapaitoja, paksuja huppareita, täyspitkiä untuvatakkeja, vuoritettuja farkkuja, normaalihousuilta näyttäviä toppiksia ja nahkarukkasia. Ja lämpöpakkauksia hyvin ilmastoitujen toimistojen aiheuttamaan käsihypotermiaan. Olisin niin vakioasiakas.

Onko kohtalotovereita? Miten vältätte syväjäätymisen ja paheneeko tämä?

Miten uuden vuoden lupaus pidetään?

Tammikuun ensimmäistä päivää on aina leimannut vakava hiljaisuus. Kaiken paukkeen ja rätinän jälkeen tulee suvantovaihe, jolloin siivotaan roskat pihalta, kuunnellaan presidentin viesti ja viedään pullot kauppaan.

Tässä uuden alun mielikuvassa on jotain hyvin lohduttavaa ja armollista. Menneet synnit ovat menneitä, ei muistella pahalla ja annetaan olla. Tässä kohtaa moni vakavoituu miettimään, miten omaa elämää pitäisi uudistaa. Joku aloittaa tipattoman, toinen dieetin ja kolmas kuntoilun. Joku taas haluaa aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä ja siivoaa elämäänsä isommalla luudalla, parisuhteen tai työpaikan kontekstissa.

Ja se on ihan hyvä. Ei lupauksissa ole mitään pahaa, vaikka epäonnistumisille onkin helppo naureskella, kun jumpassa on taas helmikuussa ihan vakiomäärä jengiä. Kampanjat jaksavat kannatella niin kauan kun uutuudenviehätystä riittää, mutta elämänmuutos on pitkä prosessi. Aloittaminen vaatii ehkä jonkun lopettamista tai päinvastoin.

Elämänmuutokseen tähtäävissä lupauksissa yritän itse erottaa kaksi asiaa toisistaan: strategisen ja taktisen tason. Strategia on suunnitelma, joka tähtää johonkin päämäärään: miksi haluan muuttaa käytöstäni? Taktiikka taas tarkoittaa toimenpiteitä, joita päämäärän saavuttaminen edellyttää: miten saavutan tavoitteeni.

Hyvin usein uuden vuoden lupaukset ovat taktisen tason toimenpiteitä ilman, että todellista päämäärää on sisäistetty / lausuttu ääneen. Tällöin saattaa käydä niin, että häntä heiluttaa koiraa.



Ajattelin jakaa yhden metodin, jota itse käytän, kun olen jumissa sen suhteen, mitä oikein olen tekemässä.

Pora-reikä-hylly -malli lähtee siitä, että ihminen, joka kiiruhtaa ostamaan poran, ei yleensä halua omistaa poraa, vaan saada reiän seinään. Ja loppuviimeksi hän haluaa sen reiän seinään siksi, että saisi maustehyllyn vihdoin käyttöön, sillä se helpottaa ruoanlaittoa. Pora on siis vain väline, jolla saadaan tapahtumaan joku lopulliseen tavoitteeseen johtava asia.

Näitä kaikkia kolmea kohtaa voi pyöritellä omien tavoitteidensa suhteen, yhdessä ja erikseen. Tarvitaanko hylly todella? Millainen poranterä seinään sopii? Tarvitaanko tavoitteeseen paitsi pora ja poranterä, myös ruuvit, proput, mittanauha ja vaateri, se hylly, kyky käyttää poraa ja aikaa koko operaatioon? Miksi se hylly ei ole jo seinässä?

Kömpelönä esimerkkinä. Jos haluan tehdä "joulun jälkeisen ryhtiliikkeen", pidän mässäilyahdistusta porana ja salikorttia reikänä seinässä. Yhtä hyvin voisin vain iloita siitä, että oli rentouttava ja konvehtipainotteinen joulu perheen kanssa ja normaali elämä alkaa ihan orgaanisesti arjen myötä. Juhla on juhlaa. Hylly on jo seinällä, pölyt vain pitäisi pyyhkiä.

Jos taas oikeasti haluan parantaa kuntoani vaikkapa terveyden tähden, kyseessä on aika hemmetin iso hylly kiinnitettäväksi. Plakkarissa on oltava muutakin välineistöä kuin salikortti eikä homma ehkä onnistu ilman apua.

No, hiffaatte ehkä pointin.

Ajattelin itse jatkaa kuntomielessä viime vuonna löydettyjä iloja: kävelemistä äänikirjojen kanssa, duunipyöräilemistä ja satunnaista jumppailua, suoliston hyvinvointiohjelmaa ja lääkärissä käymistä, jonka havaitsin yllättävän hyväksi tavaksi löytää niitä tarvittavia työkaluja arvailun sijaan. Harkitsen jopa hammaslääkäriä. Hrr.

Lisäksi keskityn tänä vuonna olosuhteiden pakosta vähän haastavampaan hyllyyn: ajankäyttöön. Ja koska olen jo luopunut kaikenlaisesta kuormittavasta (kuten laihduttamisesta) on syytä kosketella todellisia kipupisteitä. Erityisesti etsin asioita, joihin minä itse voin vaikuttaa, ja luonnollisesti matalalla roikkuvat hedelmät poimitaan ensin.

En haluaisi lopettaa mitään isoa, joten ajattelin tehdä ensimmäisenä taktisen tason peliliikkeenä puhelimen sovellus- ja asetusremontin. Poistan luuristani kaikki ilmoitukset, facebookin ja pari peliä. Jos haluan roikkua somessa, joudun tekemään sen tarkoituksella (enkä ohimennen) ja kaivamaan koneen esiin. Toiseksi korjaan rannekelloni rannekkeen, jotta ei tarvitse tähyillä puhelinta edes kellon takia.

Kääk. Ikävintä tässä on se, että tiedän jo nyt, että tämä toimii.

Mainiota vuoden alkua teille omien hyllyjen kiinnittelyyn!

Aikuiset ihmiset

Olen männäviikolla miettinyt yhdistettyä some- ja uutistaukoa. Myötähäpeä on taas ollut liikaa läsnä yhteiskunnallista keskustelua seuratessa.

Tämä alkoholi nyt erityisesti. Yllätyin, että nelosbissen myyminen ruokakaupoissa oli osalle jengistä ilmeisen iso juttu. Kannanottojen määrä oli huima, kaikilla on mielipide ja se kerrottiin ilmeisen riehakkaissa tunnelmissa. Tyypit riemuitsivat "uhkailun, rajoitusten ja holhoamisen poistumisesta", koska "aikuisilla ihmisillä on oikeus elää vapaina". Ja siis korostan, että kyseessä ei ollut köyhyyden puolittuminen, diktatuurin kaatuminen tai palkkatasa-arvo vaan bisse ruokakaupassa.

Jännää.

Olen yleensä sillä puolella, jonka yhteiskunnallisia muutospyrkimyksiä vähätellään: olen kuullut miljoonaan kertaan, että emme tarvitse tasa-arvoista avioliittolakia, liikennemerkkejä ilman näkyvää sukupuolta, subjektiivista varhaiskasvatusta ja metsiensuojelua, koska tämä kaikki on naurettavaa piiperrystä ja vähäpätöistä napeilla pelaamista.

Ja paitsi että minulle tärkeät asiat ovat vähäpätöisiä, ne ovat myös kansantaloudellisesti kannattamattomia ja kalliita. Laadukasta varhaiskasvatusta ei vain ole varaa antaa kaikille ja mitä siitäkin tulisi, jos kaikki koulurakennukset pitäisi korjata. Pientä rajaa.

Mutta kun kyse on viinasta, kaikki on toisin. Kun nelosta saa Prismasta, on vapautta, kasapäin työpaikkoja ja sympaattisia pienyrittäjiä. Luonnollisesti myös kulttuurimme syttyy uuteen kukoistukseen. Mitään haittoja ei synny, tai jos syntyy niin sitä vartenhan tässä veroja maksellaan. Olemmehan aikuisia ihmisiä!

Asiantuntijoiden mielestä helpotamme vain päihdeongelmien kukoistamista (kun keppanaa vahvempien juomien kulutus kasvaa). Vaikka meidän sukutarinaamme ei kuulu alkoholi, aika moneen kuuluu. Mutta vastassa on tietysti tämä aikuisen ihmisen vapaus. Silloin ymmärrettävästi Panimoliiton tuotto-odotukset kiinnostavat THL:n kukkahattusetien salaliittoa enemmän.

Nolottaa jotenkin ihan kauheasti, että mikä tahansa alkoholiin liittyvä muutos on suomalaisessa julkisessa keskustelussa niin iso asia. Se viimeistään näyttää, miten onneton suhde meillä viinaan on, edelleen. Alkoholia on saatava kaikkialta ja halvalla, koska se on aikuisen ihmisen perusoikeus, muista viis.

Minun näkökulmastani kyseessä on tietenkin täysin yhdentekevä muutos. Käytän alkoholia säännöllisesti. Mutta oikeasti: kaikkien hyväosaisten kannalta tuotteita, joita on saanut aina helposti, saa vain nyt vielä helpommin. Jipii?

Ilahtuisin ehkä enemmän siitä, että ruokakaupasta saisi viiniä. Mutta ei sekään minun elämääni hetkauttaisi mihinkään suuntaan. Ihan sama. Saan viinini ihan superhelposti Alkosta enkä ole kokenut sen rajoittavan elämääni millään tavalla. Samanlainen monopoli on monessa muussakin sivistysvaltioksi lukemassani maassa. Parasta olisi, jos ravintolassa lasi viiniä ei maksaisi saman verran kuin keskihintainen pullo Alkossa, mutta siihen ei taida Panimoliiton intressit riittää.

No, onhan se tietysti kiva, että pienetkin asiat jaksavat sykähdyttää ja usko aikuisen ihmisen itsekontrolliin on syvä. Samaan aikaan kuitenkin eduskuntaan soitettiin ambulanssi kun joku joi itsensä pikkujouluissa myrkytystilaan ja toinen kähmi kaatokännissä naiskollegaa. Vapauden esimerkkejä nekin.

Ketäpä ei väsyttäisi koko ajan

Palelee pelkkä kuvan katsominen.

Muistatteko, kun taannoin pohdiskelin tätä kilpirauhasen oirelistaa? Ihmettelin, että onpa kummaa, kun tässä on lista, josta voin ympyröidä melkein kaikki oireet. No, sain keväällä kutsun työhöntulotarkastukseen, jonka yhteydessä otetaan muutenkin verikoe. Muistin sivulauseessa pyytää, josko siinä samalla voisi katsoa kilpirauhasarvot, etenkin kun on syytä epäillä että suvussa löytyy jotain kilpirauhasongelmaa, vaikka en muista mitä.

Tänään sitten terveydenhoitaja vahvisti, että arvot olivat sieltä normaaliasteikon reunalta. Ei mitään radikaalia, mutta ihan selvästi rajamailla.

Oliko oireita ollut? No oli.

Nukun villasukat jalassa enkä käytä t-paitaa mikäli lämpömittarissa on alle 30 astetta.
Pythonin aineenvaihdunta.
Pölisevä iho ja kantapäät, jotka hajottaa kaikki alle 60 denierin sukkikset.
Hiusten tuuheus on ollut toisen raskauden jälkeen yksivuotiaan tasolla.

Mutta kelläpä tässä maassa ei olisi kuiva iho, lohkeilevat kynnet ja jatkuvasti kylmä? Kelläpä perheellisellä ei puhe joskus jumittaisi tai olisi muistihäiriöitä ja väsymystä? Kelläpä keski-ikäisellä ei olisi hiustenlähtöä ja painonnousua?

Miten pitkään oireita oli ollut? En muista.

Mikä on sairaus ja mikä vain ominaisuus? Mikä on se taso, jonka kanssa voi elää? En tunne itseäni sairaaksi. Olen ehkä ollut tällainen aina.

En ole erityisen hyvä seurailemaan tuntemuksiani ja lääkäriin menen vain pää kainalossa. Olen vihannut talvea aina, mutta kahvin juonti vakioitui vasta kun palasin duuniin toisen raskauden jälkeen, koska väsytti kokoa ajan. Hiukset lyhensin nykyiseen mittaan kolme vuotta sitten kun ponnari oli ohentunut säälittäväksi ruikuksi.

Otettiin kuitenkin uusi aika, jossa pohditaan lääkärin kanssa, mitä tehdään vai tarvitseeko tehdä mitään. Nimittäin täsmälleen samat oireet voivat liittyä myös raudan tai D-vitamiinin puutteeseen. Onneksi tsekattiin samalla se D-vitamiinitasokin: se oli selvästi alle viitearvon vaikka syön 50 mikrogramman annosta aina kun muistan.

Voi olla, että olen vain superhuono huomaamaan mitään muutoksia itsessäni, varsinkin jos ne ovat aika hienovaraisia, toisin kuin esim kipu, eikä kovin helposti monitoroitavissa, kuten esim. kuukautiset. Mutta ehkä sitä voisi jonkunlaisen vuotuisen miltä nyt tuntuu -kirjeen itselleen kirjoittaa ja kysyä vähän siltä kumppaniltakin, että onko hän huomannut jotain erityistä tai poikkeavaa siinä määrin, että se olisi mainitsemisen arvoista.

Ja kyllä siellä verikokeessa tosiaan kannattaa käydä, vaikka ei millään jaksaisi.

Laihduttaminen on puolipäiväduuni

Olen laihduttamisen suhteen myöhäisherännäinen. Nuorempana suurin kroppaongelmani olivat paksut pohkeet, mutta yleisen painonhallinnan eteen ei tarvinnut nähdä vaivaa. En kiinnittänyt syömiseen huomiota yhtään, enkä ikinä käynyt vaa'alla. Muistan, että ensimmäisen älä vain liho enempää -kommentin sain joskus parikymppisenä. Olin silloin ehkä 65-kiloinen.

Synnytyksen jälkeen kilojen karistaminen ei ollut se suurin ongelma, kun elämä oli muutenkin sekaisin, mutta koko vaatekaapin jääminen yhtä kokoa liian pieneksi otti päähän.

Viimeisen kymmenen vuoden sisään olenkin aloittanut ja lopettanut aika monta "ryhtiliikettä". Kun viimeksi tappelin muutaman sitkeän ja ärsyttävän kilon kanssa, huomasin, että tarvitsin siihen koko keskittymiskykyni. Päivien ja viikkojen olisi pitänyt olla hyvin kontrolloituja ja säännönmukaisia, jotta olisi voinut pitää ateriarytmin tasaisena ja liikunnan suunniteltua. Mutta eihän elämä ole sellaista, eikä ainakaan ruuhkavuosissa. Välillä päivät ovat pelkkää selviytymistä sairastuvan pyörittäjänä, välillä taas duunissa on sellainen härdelli, että kotona haluan vain maata sikiöasennossa eteisen lattialla.

Tää muija vuodelta 2005 oli rypytön ja tikissä.

Ne pienetkin elämänmuutokset ovat isoja, isommat remontit lähestulkoon mahdottomia. Tahdonvoimaa kyllä oli, mutta muisti ei pelannut. Fokus meinasi koko ajan livetä ja lipesikin johonkin muuhun. Laihdutus oli enemmän kuin aikaavievä harrastus, se oli puolipäiväduuni. Sen lisäksi, että jouduin tekemään tämän harrastuksen eteen valtavasti aivotyötä, vaivannäkö oli turhaa. Lihoin hiljalleen takaisin, kuten melkein kaikki muutkin tekevät.

Ei siis kauhean yllättävää, että hommassa iskee riittämättömyyden tunne, motivaatiopulan lisäksi. Pahimmillaan lopputulos vain vituttaa entistä enemmän. Viivan alle ei jää mitään, sanoisi diplomi-insinööri. Parempi siis lopettaa itseaiheutettu mielensäpahoittaminen.

Kiitos Vaakakapinan inspiraation päätin, että näillä jenkkakahvoilla mennään. Olen tällainen vähän paksu, mutta viis siitä. Voin erinomaisesti juuri nyt ja minulla on niin monta (kiinnostavaa) rautaa tulessa, etten kertakaikkiaan voi enkä halua varata aivokapasiteetistani valtaosaa yhdelle asialle.

Muistaakseni Patrik Borg sanoi, että parhaiten painonhallinnassa onnistuvat ne, jotka pystyvät näkemään muutokset pitkänä, positiivisena projektina. Minulle riittää siis hyvä elämä ja ajoittainen pullalakko.

Ps. Jos kaipaatte vertaistukea ajatusten työstämiseen, niin vinkkaan että Jenny+ jatkaa taatulla suorapuheisella linjalla aiheina mm. kehoviha ja vuorokauden tuntien riittäminen.

"Miten sulla nykyään menee?"

Eräs tuttava kysyi viime kesänä, että "miten sulla nykyään menee". Ihan ohimennen ja kevyesti vain. Mutta kun siinä oli se nykyään.

Vastasin jotain ympäripyöreää, mutta jäin miettimään, mitä hän oikein mahtoi tarkoittaa. On ihan totta, että 10 vuotta sitten minulla ei mennyt kovin vahvasti. Oliko hän huomannut tai kuullut jotain? Olinko itse tilittänyt? Näkyikö kriisi päällepäin?

Muistan elävästi sen fiiliksen, kun täytin neuvolan mielialakyselyä. Huutonauratti. Kysymykset olivat omituisia. En halunnut tappaa itseäni vaan paeta menolipulla pois jonnekin, missä kukaan ei esittäisi minulle yhtään saatanan kysymystä lastenhoidosta, josta en tiennyt yhtään mitään. Ja toiseksi teki mieli kirkua. Nämä eivät olleet vaihtoehtoina. Sitäpaitsi terveydenhoitaja oli parikymppinen, joten katsoin parhaaksi rastittaa paperista terveen vaihtoehdot ja lähdin takaisin mustaan aukkoon.

Nykyään tiedetään, että masennuksella on kaikenlaisia ilmenemismuotoja. Sen voi laukaista moni asia ja se ilmenee yksilöllisesti, myös naisilla ja miehillä eri tavoin. Yksi nukkuu, toinen valvoo. Yksi ahmii, toinen ei syö mitään. Yksi masennuksen tyypillinen oire on ikävien ajatusten pyörittely mielessä. Mieli yrittää etsiä ratkaisua tilanteeseen. Kai sen voi blogillakin ratkaista. Kiitos, että olitte mukana puimassa, se vei kuitenkin eteenpäin.

Oli miten oli, nykyään vankila on poissa. Tai sitten totuin siihen. Kalterit ovat haihtuneet hiljalleen elämän uusien uomien myötä, imetystaistelut, rota-virukset ja päiväuninukutukset vaihtuneet isojen lasten kanssa viihtymiseen. En enää ole katkera, vihainen, ärtynyt ja vaisu. Ei tarvitse olla. Mutta vauvoista tulee pieni tahaton kavahdus edelleen. Pahoittelut siitä.

Olen yrittänyt myös ottaa opikseni. Erityisesti olen tehnyt duunia vastoinkäymisten hanskaamisen kanssa. Fuck this shit -metodi ei ole pitkällä tähtäimellä paras ratkaisu, vaikkakin houkuttelevin. Ennen kaikkea olen lopettanut katsomasta aina kysyvästi muiden suuntaan kun joku korttitalo kaatuu. Ihmisiä tässä kaikki ollaan, ja useimmiten syypää löytyy peilistä.

Paremman elämän työkalujakin on enemmän. Olen huomannut, että saan kaikista kutisevimmat näppylät autonomiani sörkkimisestä. Otan välittömästi kierroksia, jos menemisiäni yhtään kytätään ja kysellään milloin tulen, vaikka kyselijä paikkaa sillä vain omaa, normaalia perustarvettaan tietää, mitä tapahtuu. Tilanteessa, jossa en pidä muiden käytöksestä, voin välittömästi vaikuttaa omaani. Miksi en siis tekisi niin?

Muutenkin homma alkaa selkiytyä, erityisesti pakollisten ja vapaaehtoisten asioiden viitekehyksessä. Tiedän mitä haluan tehdä ja mitä en halua tehdä. Olen lakannut tarkkailemasta painoani, taistelemasta ryppyjä vastaan ja ostamasta liian pieniä vaatteita. En kertakaikkiaan ehdi panostaa makkaroihini kaikkien kirjoitus- ja yritysprojektien keskellä. Pahoittelut siitäkin.  Olen lopettanut myös sängyn petaamisen, ruoanlaiton ja vihaamani lenkkeilyn. Syy on ihan selkeä: jos haluan sanoa kyllä kivoille asioille, kuten lastenkirjojen kirjoittamiselle, on sanottava sille vapaaehtoiselle myrkynnielemiselle ei.

Ja kuulkaa siinäpä se. Ennen ei ollut paremmin. Nykyään on.

Entäs jos se ei tulekaan kuntoon?

Sain viikko nostettua vasemmalla kädellä täyden kahvikupin pöydältä ensimmäistä kertaa kesäkuun jälkeen. Tätä ennen se ei ollut onnistunut.

Kun lensin kesällä rähmälleni fillarin selästä ja etusormi murtui, monet totesivat että eipä siinä, pikkujuttu, paranee pian. Ja onneksi oli vasen käsi niin ei kauheasti haittaa.

Mutta kun sormi oli lastassa, turvonnut muodottomaksi ja normaalissa lapsiperhe-elämässä sitä oli mahdoton varoa, huomasin, että ei se mennytkään ihan niin. Oli paljon asioita, joista ei tullut mitään.

Hiusten pesu.
Purkkien ja tölkkien avaaminen.
Pyykkien räpsäyttäminen ja narulle ripustaminen.
Napit, vetoketjut ja nepparit.
Kaikki lukot, joita pitää kääntää toisella kädellä ja painaa kahvaa toisella.
Naulaaminen.
Konttaaminen.
Käsijarrujen käyttö.
Rätin kuivaksi vääntäminen.
Hammaslangan käyttö.
Solmujen avaaminen.
Turvavyön laittaminen.
Pyöräilykypärän lukon avaaminen. Ja niin edelleen.

Lisäksi jouduin opettelemaan kymmensormijärjestelmän uudelleen, ilman vasenta etusormea.

Enpä ollut ikinä tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että on aivan valtavasti asioita, joihin tarvitsee kahta kättä ja hienomotoriikkaa. Ei ihmistä turhaan ole kädelliseksi luokiteltu.

Ja sitten on vielä se ikävä puoli, ettei se ole edelleenkään kunnossa. Tuntuu, että paraneminen on pysähtynyt: kuukauteen tuntunut tapahtuvan mitään kehitystä, vaikka tapaturmasta on kohta puoli vuotta. Sormi on edelleen vähän erikoisen muotoinen ja jäykkä kuin mikä, vähän naksuva.

Kyseessä on tietenkin vain pieni mutta ärsyttävä vaiva. Olen aina ollut perheen purkkivastaava, sillä sain minkä tahansa kannen auki. En saa enää. Lasten kanssa painiessa sormea pitää koko ajan varoa. En voi vetää pulkkaa kuin toisella kädellä.

Olisihan siinä voinut käydä pahemminkin. Pitäisi olla tyytyväinen etten lyönyt päätäni, murtanut lonkkaa tai loukannut selkääni. Eniten vaivaa ajatus siitä, ettei se ehkä ikinä korjaannu entiselleen. Tämä vamma sai miettimään asiaa, jolle en ole kovin montaa ajatusta uhrannut: vanhenemista, väistämätöntä muutosta, joka kropassa tapahtuu.

Kun taannoin mursin varpaani, huomasin, että julkisia tiloja ja infraa suunnitellaan terveille ja nopeille, kepeillä ei pääse liukkaassa loskassa eteenpäin, liikennevalot vaihtuvat liian nopeasti ja ruokakaupassa ostoskärryt ja kepit olivat mahdoton yhdistelmä. Minulla on jo monitehot, nastalenkkarit ja toppahousut, mutta en ennen ole ollut vaikeuksissa lounasruokatarjottimen kanssa, jos järkevää laskutilaa ei ole. Ja on naurettavaa, miten paljon se turhauttaa.

Käyttäkää siis rohkeasti heijastinta, kypärää, liukuestesukkia ja kaiteita. Vain kolmevuotias voi pyllähtää suorilta ilman keskivaikeita vammoja.

Johtamisoppeja kersojen kanssa - ja elämässä yleensä

Jaan vielä yhden opin johtamiskurssilta, johon osallistuin syyskuussa. Olen nimittäin kuukauden päivät soveltanut oppejani kersoihin. Ja yllättävän hyvällä menestyksellä!*

Paitsi siihen aktiiviseen kuuntelemiseen, perehdyimme kurssilla myös SCARF-malliin, joka konkretisoi aivojen sosiaalista toimintaa ohjaavaa viittä perustarvetta. Kun nämä tarpeet ovat kunnossa, olemme rentoja ja yhteistyökykyisiä, mutta jos aivot tulkitsevat, että nämä tarpeet ovat uhattuina, iskee pelko. Ja kaikkihan me tiedämme, että pelko johtaa pimeälle puolelle.

Perustarpeet ja niihin kohdistuvat uhkakuvat ovat tiivistetysti seuraavat:

• Status (asema): ryhmän arvostuksen menettäminen, 
• Certainty (ennustettavuus): turvallisuuden ja ennakoitavuuden puuttuminen,
• Autonomy (itsenäisyys): valinnan vapauden rajoittaminen,
• Relatedness (yhteenkuuluvuus): yhteenkuuluvuuden puuttuminen tai ryhmän ulkopuolelle jääminen ja 
• Fairness (oikeudenmukaisuus): tasa-arvon puute, epäreilu kohtelu. 

Näiden tarpeiden huomioimatta jättäminen, tai hyökkäys niitä kohtaan, saa siis aikaan alkukantaisia puolustusreaktioita, kuten rähinää, jäätymistä tai vetäytymistä joukosta. Paineeton tilanne taas ruokkii luovuutta ja ongelmanratkaisu- sekä mukautumiskykyä.

Kurssilla tätä käsiteltiin työyhteisön näkökulmasta, mutta jäin itse pohdiskelemaan, mitä tämä lasten kannalta tarkoittaa.

Uhmavaihe on aina mielipuolinen kokemus, mutta eteisen lattialle kiteytyviä konflikteja voi tarkastella myös SCARF-lasien kautta. Lapsi on keskenkasvuinen ihminen, joka kokee stressiä ja näyttää sen omalla tavallaan. Lapsen temperamentista riippuu eskaloituvatko tilanteet helposti ja/tai onko joku noista perustarpeista korostunut. 

Joskus reaktioita voi olla vaikea laittaa laatikoihin, mutta seuraavanlaiset (täysin esimerkinomaiset ja fiktiiviset) reaktiot voivat kieliä siitä, että nyt on osunut SCARF-tuulettimeen:

S - Mä en osaa tehdä näitä legoja, olen ihan tyhmä!

C - En halua lähteä kotiin / nukkumaan / päiväkotiin / syömään / puistoon / kauppaan jne...

A - Minä pesen hampaat itse!!!!!!

R - Te ette rakasta mua, mä karkaan kotoa enkä tule enää ikinä takaisin!

F - Miks toi saa ja mä en! Eppää!

Tällaisessa tilanteessa voi nopsaan kelata, onko tämä nyt uhkakäyttäytymistä. Voiko koettua uhkaa hälventää ja vastata niin, että tämä perustarve tulee huomioiduksi. Eli jotenkin että:

S - Olet tosi sinnikäs, kyllä sä opit, muistatko miten hyvin sä opit pyöräilemäänkin?

C - Kävelevä aikataulukirja: Aamulla mennään puistoon, sitten syödään ja sen jälkeen voidaan katsoa leffaa. 

A - Arvaapa mikä aika nyt on! Saat päättää, haluatko harjata itse ensimmäisen vai viimeisen kierroksen.

R - Toivottavasti et karkaa mihinkään. Meille tulee kauhea ikävä sua ja sit me tullaan etsimään sut.

F - Mä yritin olla tasapuolinen. Miksi tää oli susta epäreilua?

Olennaista mulle oli tajuta, milloin viljelen uhkia ihan vahingossa eli unohdan ennakoida ja annan palautetta liian suoraan. Yhtä lailla valaisevaa oli tajuta, miksi aikuisen puhuminen omasta kuolemastaan oli lapsena ahdistavaa (jatkuvuusuhka). 

Mikä parasta, samojen lasien läpi voi tarkastella omaa elämäänsä muutenkin, parisuhteesta henkilökohtaisiin kriiseihin. 

Tajusin, että lapsiperheellistyminen oli minulle kaikkiin tarpeisiin kohdistuva SCARF-hyökkäys: menetin statukseni löytämättä uutta, en nähnyt tuntiakaan eteenpäin mitä tuleman piti, elämääni tuli valtava määrä erilaisia kieltoja, sääntöjä ja kompromisseja, lakkasin kuulumasta tuttuun työyhteisöön ja kaikesta tästä oli palkintona ruumiillista kremppaa ja paskat yöt. Ja sitten kaikki vielä horisivat jostain elämän parhaasta ajasta. Tästä näkökulmasta ei ollut ihme, että olin kriisissä.

Ja samalla tavalla, joku toinen saa lapsen myötä nämä kaikki: roolin äitinä, jatkuvuuden tunteen, itsenäisyyttä ja hallinnan tunnetta, yhteenkuuluvuutta ja juuri sen minkä oli aina halunnut. Ei ihme, että vanhemmuuskokemuksia on välillä vähän hankala ymmärtää.

Miltä kuulostaa? Löydättekö yhtymäkohtia omaan elämäänne? Keksittekö heti jonkun asian, josta itse, lapsi tai kumppani triggeröidytte? Olisi kiva kuulla!

*Disclaimerina, että tämä on taas jälleen kerran omaan kokemukseeni perustuvaa pohdintaa eikä minkään asiantuntijatahon sertifioimaa tiedettä, joten ei panttia, ei palautusta, kaikki voi silti mennä päin persettä.

Menkat kertovat

Luin ihan älyttömän kiinnostavan artikkelin menkoista ja terveydestä. Juu kyllä, tämä kuukausittainen riemujuhla ei ole ensimmäisenä mielessä, kun omaa hyvinvointiaan pohtii, mutta pointti oli, että ehkä pitäisi. Artikkelissa listattiin nimittäin nippu terveysongelmia, jotka saattavat näkyä muutoksina menkoissa. Reagointitapoja on monia: kivut, runsaus, kesto, kierron muuttuminen johonkin suuntaan tai kuukautisten poisjäänti.

Eräs amerikkalainen naistentauteihin ja synnytyksiin perehtynyt opinahjo onkin todennut, että menkkoja tulisi seurata samalla tavalla kuin verenpainetta ja painoa ja tämä tapa pitäisi opettaa jo teineille. Kuinka moni seuraa?

Ja tämä on kiinnostava huomio, josta minulla onkin ihan omakohtaista kokemusta vuoden takaa.

Kun reilu vuosi sitten rupesin ihmettelemään lyhentynyttä kuukautiskiertoa, törmäsin ensimmäistä kertaa käsitteeseen esivaihdevuodet. Kyseessä on vaihtelevan pituinen munasarjojen saattohoitovaihe, jossa ovulaatio varhaistuu mutta ei vielä esiinny estrogeenipuutosta. En ollut kuullut tästä mitään ennen googlailua. Miksi?

Kuukautisvaivat on helppo sivuuttaa tai vähätellä, koska vertailukohtaa ja systemaattista seurantaa ei ole (vaikka hommaan löytyy jo sovelluksiakin). On siis vaikea sanoa, mikä on normaalia. Tämä epätietoisuus saattaa siis turhaan pitkittää jotain diagnoosia. Artikkelin perusteella tajusin, mitä eksaktisti tarkoittaa "runsaat kuukautiset" ja kuukuppi toimii hyvänä mittarina.

Harvemmin hormonitoimintaansa tulee valiteltua kuten päänsärkyä. Mutta nykyään kun kaikki puhuvat jo avoimesti vatsan toiminnastaan, ehkä tämäkin aihe lakkaa hiljalleen olemasta näkymätön.

"Mitä vähemmän nukut, sitä vähemmän elät"

Mitä terveyteen tulee, olen aina ollut paljon enemmän kiinnostunut nukkumisesta kuin syömisestä. Hyvillä unilla on minun elämääni paljon suurempi konkreettinen vaikutus kuin millään mitä syön. Huonosti nukutun yön (alle 7,5h)  aiheuttama aivolamaannuksen tunne on kamalampi kuin mikään, mitä voisin syömällä saada aikaan (jos ei nyt pilaantuneita ostereita lasketa). Vatsani kestää, pääni ei.

Samalla kun jotkut ihmiset näyttävät porhaltavan eteenpäin muutaman tunnin yöunilla aivan ongelmitta, minä en uskalla lähteä yöksi mihinkään, mistä en tiedä, millaiset nukkumisolosuhteet paikassa vallitsevat. En tiedä, onko tälle fobialle omaa nimeä, mutta kutsun sitä itse unettomuusallergiaksi. Ja tämä pelko näyttäisi vain pahentuvan iän myötä.

Kun luin tätä Guardianin tekemää haastattelua unitutkijan työstä, tuli taas mieleen, että milloinkohan unet pääsisivät samalle trendiviivalle chia-siementuorepuurojen kanssa? Tai että jonkinlainen huoli näkyisi vaikkapa koulujen alkamisajoissa tai kolmivuorotyöläisen mahdollisuudessa osallistua vuorojen jakamiseen?

Tutkija toteaakin jutussa, että jos joku kysyy, mitä hän tekee työkseen, hän vastaa olevansa delfiinikouluttaja. Niin on helpompaa. Muuten päästään aika nopeasti syvään päähän.

"When Walker talks about sleep he can’t, in all conscience, limit himself to whispering comforting nothings about camomile tea and warm baths. It’s his conviction that we are in the midst of a “catastrophic sleep-loss epidemic”, the consequences of which are far graver than any of us could imagine. "

Todistusianeistoa on jo ihan riittävästi. Tutkijan mukaan univaje vaikuttaa jollain tavalla jokaiseen soluumme ja se voidaan jo yhdistää syöpään, alzheimerin tautiin, mielenterveysongelmiin, lihavuuteen ja diabetekseen - ja loppuviimeksi lyhyeen elämään. Aivot paitsi lepäävät myös puhdistuvat ja kehittyvät unen aikana, mutta silti väsymykseen tarjotaan lähinnä kahvia ja myötätuntoa, toisinaan vinkkejä. Ja ne vasta ovatkin naurettavia, sen tietää jokainen unettomuutta kokeillut. Aamuvirkkujen suosima klassikko "Mene aikaisemmin nukkumaan" toimii vain niihin, jotka valvovat vapaa-ajan takia.

Vaikeaa näyttää olevan myös hyväksyä sitä, että ihmiset ovat kronotyypeiltään erilaisia. Iltavirkut kuolevat nuorina eikä ihme. Valitettavasti kyse on periytyvästä ominaisuudesta. Siinä missä Snadi on nukkunut laitokselta asti 12 tunnin yöunia (ja nukkuu edelleen jos annetaan), Skidi on herkkäuninen. Hän on aina välillä iltaisin tahtomattaan hereillä, vaikka noudattaa tasaista unirytmiä. Voisiko olla, että lastenkin unettomuus tyrkätään liian herkästi liiallisen ruutuajan piikkiin? Huonoja jaksoja voi sattua myös niille, jotka yrittävät pitää unistaan huolta.

Kirjoitan tätä työmatkalla, jonne en halunnut lähteä, koska en voi tietää saanko nukuttua. Muut ovat baarissa. Minä olen luojan kiitos keski-ikäinen ja saan mennä nukkumaan ilman että kukaan ihmettelee.

Se siunattu rauha

Olen tässä kesän mittaan useampaan otteeseen miettinyt Maslowin tarvehierarkiaa.

Uima-altaalla, kun aloitin loman toisen kirjan.
Eilen lentokoneessa, kun katselin perheitä, joissa oli pienellä ikäerolla syntyneitä taaperoikäisiä.
Ja nyt tässä sohvalla kun pesukone jyllää, Snadi juoksee pihalla ystävättärensä kanssa ja Skidi siivoaa kirjahyllyään.

Olen lasten kanssa yksin, mutta olo on kevyt.

Maslowin mallia kohtaan on esitetty ihan tieteellistäkin kritiikkiä, mutta minun nähdäkseni sieltä alimmalta portaalta puuttuu yksi olennainen hyvän elämän komponentti.

Rauha. Mielentila, joka on sekoitus läsnäoloa, kiireettömyyttä, elämänhallintaa ja toivoa. Se löytyy aina lomalta mutta yhä useammin myös arjesta.

Lomalla saan tartuttua kirjaan, käytyä kuntosalilla neljä kertaa viikossa ja otettua päiväunia. Syönkin terveellisesti. Keskittymiseni ei riitä pitämään yhdestäkään pyhästä lupauksesta tai vannotusta valasta kiinni, jos rauha puuttuu.

Havaintoni on se, että asioilla on tietty järjestys: rauha on oltava ennen kuin saan mitään muuta aikaiseksi. Se on hyvinvointini perusta.

En ymmärtänyt koko asian tärkeyttä ennen kuin se katosi vaippalandiaan 10 vuotta sitten. Pikkulapsiaikana ne vaivalla järjestetyt rauhan hetketkin olivat stressaavia, koska tiesin, että tämä on vain hyvin lyhyt, väliaikainen hetki ja seuraavaa saa taas odottaa. Mielenrauhaa ei voi tilata tiistaiksi klo 13-14.30, sen on oltava tarvelähtöistä ja spontaania.

Muistan hyvin ensimmäisen huomioni rauhan paluusta. Se liittyi kuumaan teehen. Sittemmin olen miettinyt sitä sekä vapauden että valvomisen näkökulmasta.

Rauhan ei tarvitsekaan aina olla yksinoloa, omaa tekemistä tai pellossa elämistä. Se voi olla ihan vain sitä, että saa tuijottaa kahvikuppinsa yli niitylle sen kaksi minuuttia. Noita hetkiä voi keräillä myös pyöräillessä töihin, kirjoittaessa (silloin kun se sujuu) ja lasten kanssa leffaa katsoessa.

Nykyään olen niskan päällä. Rauhaa on tuhlattavaksi asti, kiitos lasten kasvamisen. Minun ei tarvitse maanisesti roikkua jokaisessa mahdollisuudessa, koska tiedän, että näitä tulee, ihan yllättäen jopa. Mutta on kestänyt hetken aikaa saada tankki täyteen.

Hifistelyä, ajattelee moni. Voi olla. Mielestäni deprivaatiokellunta (järjestän jonkun lukijamatkan) ja aikuisten värityskirjat kertovat tästä pysähtymisen tarpeesta. Enkä voi olla oikein ajattelematta syntyvyyttä, joka on Suomessa vajonnut alhaisemmaksi kuin koskaan katovuosien jälkeen. Tutkijat ovat sitä mieltä, että tässä auttaisi lapsiystävällinen yhteiskunta, jossa perheille olisi tarjolla erilaista tukea ja joustoja. Niistä saattaisi seurata sitä rauhaakin.

Tänään istuimme kolmistaan läheisellä hiekkarannalla. Katselimme kaikki merikotkaa, purjeveneitä ja ihmisiä ja olimme hiljaa. Ja takaisin otsikkoon.

Ei, meillä ei herkutella pinaatilla

"Vitsi, miten hyviä muroja."

Uudesta iltapalamyslistä (kaupassa ei ollut normimerkkiä) tuli välittömästi kiittävää palautetta. Epäilykseni heräsi ja kävin vilkaisemassa paketin kylkeä. Jep, viidennes sokeria. Hyväähän se.

Tuli vaan mieleen kun joku personal trainer / fitnessihminen oli järkyttynyt lapsiperheen synttäriostoksista ja pikaruokalassa käymisestä, paheksui herkuilla palkitsemista ja vertasi sokeria heroiinin käyttöön. Hänen oma lapsensa herkuttelee pinaatilla, joten hän ei voi ymmärtää, miksi joissain perheissä syödään epäterveellisesti, ja miksi vanhemmat eivät opeta lapsia syömään terveellisesti.

Jutun oli tietysti tarkoituskin nostaa haloo, mutta kuten aina, provosointi on harvemmin tehokas tapa saada aikaan muutosta.

Ihmisten ravitsemuksessa on ihan todellisia ongelmia, tietenkin. Liikaa suolaa, rasvaa, sokeria ja alkoholia, liian vähän kasviksia, kuituja ja vettä. Itsepetosta ja syömishäiriöitä. Joskus taas mielikuvat eivät perustu tutkittuun tietoon, jolloin aletaan pelätä vegaaniruokaa.

Mutta vanhempien syyllistäminen siitä, että lapset eivät juo vettä syntymäpäivillä tai syö samaa ruokaa vanhempien kanssa menee aiheesta ohi.

On ihan turha olla huolissaan siitä, että lapsuuden kodin esimerkki olisi ainoa terveyteen vaikuttava tekijä, hyvässä ja pahassa.

Minun lapsuuden kodistani ei juuri mikään ruokailutapa ole periytynyt, onneksi. En ruvennut tupakoimaankaan. Olen itse kasvanut sokerihuurretuilla muroilla, kaakaolla, limulla, lihapiirakoilla, perunalla ja tonnikalalla. Koulussa söin iltapäivällä aina pussillisen karkkia, kouluruoan lisäksi sentään.

Nykyään syön paljon terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta siihen on ohjannut moni muu asia kuin mutsini epämääräiset kokkaukset. Minulla on mahdollisuus olla terve ja syödä hyvin, sillä en ole sairas, masentunut tai syrjäytynyt, työtön, liikuntakyvytön tai yksinäinen. Minun sosiaalisessa ympyrässäni syödään säännöllisesti kasvisruokaa, pähkinöitä, salaattia ja tuorepuuroa siinä missä nakkisoppaakin. Itse olen enemmän huolissani siitä, mitä terveyden epätasaisen jakautuminen tarkoittaa, millaista olisi ehkäisevä politiikka ja toteutetaanko sitä?

Toivoisin, että jokainen personal trainer ymmärtäisi tämän isomman kuvan.

Vanhempiani voin kiittää lähinnä siitä, että syöminen ja ruoanlaitto on vain yksi rasti elämässä, pakollinen mutta ei kovin merkittävä sellainen. Jengin ruokaostoksia he eivät opettaneet kyttäämään.

Vähän paksu

Olin teini-ikäisenä suuressa muotitapahtumassa pukijana. Söimme takahuoneessa irtokarkkeja kaverini kanssa rekkien alla. Langanlaiha malli totesi voihkien, että "mun reidet on kuin tukit". Pyörittelimme silmiämme.

Vasta jälkikäteen on tullut mieleen, että hän tosiaan saattoi oikeasti pitää itseään paksureitisenä, vaikka hän kaikkien mahdollisten mittareiden mukaan oli hyvin kaunis ja hoikka. Ihmiset (miehet mukaanlukien) kokevat olevansa vääränlaisia, koska länsimainen kauneusihanne on suurimmalle osalle jengistä mahdoton tavoite ja niillekin, joille se olisi mahdollinen, suhteellisen vaikeasti saavutettavissa. Joskus kehonkuvan ongelmat syntyvät jo kotona, mutta suurin osa vetää johtopäätökset pelkästään median tarjoilemasta kuvastosta.

Olen itse tällainen tasaisen tukeva, vähän paksu. Juuri se, jolle sanotaan, että älä vain päästä itseäsi lihomaan tuosta enempää, ilmeisesti tarkoittaen, että ylitän kohta jonkun määrittelemättömän rajan. En yleensä jaksa loukkantua. Elämäntavoissani ei ole suurta vikaa. Olen somaattisesti terve ja sain kuntotestistä ihan huipputulokset, vaikka kehonkoostumus olikin vähän läskipainotteinen. Jos lähden lenkille, voin ihan helposti juosta tunnin ja jäädä eloon. 

Olen seurannut ihastuneena Vaakakapinaa (käykää tutustumassa tähän Jenny Lehtisen luotsaamaan kansanliikkeeksi nousseeseen ohjelmaan), jossa kannustetaan viettämään tänään vietettävän Älä laihduta -päivän sijaan Älä laihduta -elämää. Syy on hyvä. Jatkuva häpeä ja itseinho ei tietenkään tee kenellekään hyvää pitkän päälle, mutta kaikista älyttömintä on, jos jättää asioita tekemättä siksi, että ei kehtaa tai uskalla, koska painaa liikaa.

Se on aidosti tutkiskelemisen arvoinen pointti. Jätänkö minäkin tiedostamatta tekemättä asioita jollain ulkonäköverukkeella? No tavallaan.

En halua olla kuvissa. Näytän kuitenkin tyhmältä, parempi olla tallentamatta.

Koska olen vähän paksu, on ties kuinka paljon vaatteita, jotka olen kategorisoinut pois minun vaatekaapistani. En juuri koskaan esiinny bikineissä, koska vyötärö. En edelleenkään käytä hameita, koska sääret tai villatakkeja, koska käsivarret. Äsken kun löysin verkkokaupasta ihanan maksimekon, laitoin sen ensin ostoskoriin ja otin sitten pois, kun ajattelin, että näytän kuitenkin hölmöltä siinä. Nehän pukevat vain pitkiä ja laihoja.

Tätä samaa itserajoittamista voi tehdä muillakin tekosyillä. Keski-ikäinen saattaa ajatella, että on jo liian vanha tekemään jotain, ja kerran eräs ystävällinen täti kysyikin, että "Etkös sinä ole vähän liian vanha bloggaamaan?" Ja kun katselin vähän aikaa sitten teinikuviani, ihastelin, miten hyvin minulle sopi punainen tukka. Miksi se ei sopisi enää? No eipä sitä viitsi enää kauhean räväköitä värejä käyttää, kun ei se enää tämänikäiselle sovi.

Hohhoijaa. Mitään varsinaista järkeä näissä omakehittelemissä rajoituksissa ei ole, vaikka niistä ei mitään suurta tuskaa tuntisikaan. Tällainen minä nyt olen enkä muuksi muutu, ainakaan ilman vaivannäköä.

En siis tänään kieltäytynyt jäätelöstä, otin kaksi lasia viiniä ja söin pari karkkiakin. Lisäksi kävin laittamassa sen maksimekon takaisin ostoskoriin ja värjäsin tukan punaiseksi. Vähän nolottaa tietty, mutta se saa nyt luvan mennä ohi.

Onko mieliterveitä olemassakaan?

Mitä vanhemmaksi elän, sitä epäselvemmiksi asiat muuttuvat. Paitsi yksi juttu, joka vain kirkastuu.

Jokainen on jollain tavalla vähän kajahtanut. Kaikilla viiraa, mutta vähän eri lailla vain, eikä läheskään kaikkiin omituisiin aivokemian aiheuttamiin mielentiloihin ole diagnoosia, vielä.

Pitäisikö olla?

Tavallaan olen sitä mieltä, että ei. Joku saa syntymälahjaksi rautaisen vastustuskyvyn, joku korkean kipukynnyksen. Yhdellä on liikavarvas ja toisella karsastusta. Ihmismielen vahvuuksista ja heikkouksista puhuminen on kuitenkin aika vaiettu asia, vaikka ihan samalla kaavalla se pääkin toimii. Yksi sietää gluteenia, toinen stressiä. On kontrollifriikkejä, ekstrovertteja, aamuvirkkuja, hörhöjä ja herkkiksiä.

Pitäisi vain hyväksyä se, että me kestämme, käsittelemme ja säilömme elämän varrella kertynyttä kuormaa eri tavalla. Pelot, huolet ja stressi ovat normaaleja reaktioita vaikeisiin tilanteisiin.

Sitten toisaalta taas olen seurannut läheltä kahden, työssäkäyvän ihmisen päänsisäistä kamppailua. Molemmilla on eri ongelma, mutta sama kela: tältä ei pitäisi tuntua, mutta ei tiedä, mikä on vikana. Hermostuttaa, huimaa, henki ei kulje, kämppä on aina sekaisin, uni ei tule. Onko aivoissa kasvain? Olenko tulossa hulluksi? Mikä on kuviteltua ja mikä aitoa? Aiheutanko tämän itse itselleni?

Voihan se kuulostaa ulkopuolisen korviin omituiselta. Mutta miten kukaan voi aiheuttaa itse itselleen yöllä raajojen puutumista? Ja miten niin ystävä ei saa vaatekaappiansa järjestettyä?

Rauhoitu. Rentoudu. Keskity. Hengitä. Älä stressaa. Nuku nyt vain.

Kai ne nyt rauhoittuisivat, keskittyisivät ja nukkuisivat, jos osaisivat. Vaan kun ne eivät voi totella. Koska ne ovat sellaisia.

Molemmilla on nykyään diagnoosi. Toisella oli työuupumus ja paniikkihäiriö, toisella ADHD.

Molemmat itkivät pari päivää putkeen pelkästä helpotuksesta. Heidän kokemuksensa olivatkin ihan oikeita, totta ja mahdollisia. Nyt he ovat taas työssä.

Suomen mielenterveysseuran mukaan mielenterveysongelmat syövät 4 miljoonaa työpäivää sairauslomina vuodessa. Johtuisiko siitä, että päävaivainen menee lääkäriin vasta kun on romahtamispisteessä. Masennus hävettää, angiina ei. Ja aina on mahdollisuus että hän onkin ehkä kuvitellut kaiken.

Mitäs jos lähdettäisiin siitä, että hullujahan me kaikki olemme, emme vain ole käyneet vielä lääkärissä.

Ps. Tämän jutun kirvoitti Valeäidin viimeisin podcast, käykäähän kuuntelemassa!

Perinnöksi kenkäkauppakriisi, ole hyvä

Skidin on aina ollut vaikea löytää itselleen sopivia kenkiä. Ostosreissu on epätoivoprojekti: mitkään lasten perusmerkit eivät istu ja samasta mallista pitää testata aina useampaa kokoa. Onneksi edes lenkkareista löytyy sopivia.

Silikonilenksut nauhojen korvikkeina ovat pelastaneet parit kengät korkean jalkapöydän omistajalle.

Sama homma minulla. Ajattelin alkuun, että hän on vähän herkkänahkainen hankaamisen suhteen, mutta kun vertailimme paljaita jalkojamme lomalla uima-altaan äärellä, tajusin että Skidillä on käynyt jalkojen suhteen erityisen kummallinen tuuri geenilotossa: hänellä on isänsä korkea jalkapöytä sekä minulta pitkät varpaat ja isovarvaspatti, joka tekee lestistä leveän.

Samalla tajusin, että tämä itseäni vuosikausia vaivannut perhanan pattivarvas on perinnöllinen rakenne. Isovarpaan ensimmäinen nivel on vain pyöreä ja paljon suurempi kuin muut. Se ei ole itseaiheutettu vika tai vaivaisenluu, joka yleensä on kipeä ja tekee varpaasta vinon. Patti vain näkyy hassusti sukan läpi.

Muistan kyllä, että Äitini valitti varpaitaan, mutta oletin sen johtuvan siitä että hän käytti työelämässä niin paljon kapeakärkisiä korkokenkiä (viisikymppisenä hän siirtyi Eccoon ja terveyskenkiin, joihin itse siirryin jo 10 vuotta sitten). Yhtä lailla tulkitsin, että isoveljelläni on samanlainen patti, koska hän ahtaa jalkansa säännöllisesti kapeisiin kiipeilykenkiin. Luulin, että minulla on patti, koska käytin teininä liian pieniä mutta muodikkaita mokkasaappaita. Ja loput ongelmat aiheutti raskaus.

Mutta ei ole mitään ulkoista syytä, miksi Skidillä olisi se. Hän on aina käyttänyt tilavia ja laadukkaita kenkiä, koska on ollut istuvuudesta tarkka. Kenkämuotikin on paljon armollisempaa.

Olemme Koti-insinöörin kanssa fyysisesti ja henkisesti hyvin erilaiset ihmiset, joten lapsemme ovat kummallinen geenilaboratorio. Vaikka ne eivät ulkonäöltään selvästi muistuta meitä kumpaakaan, muut ominaisuudet (kuten migreeni, nälkäkiukku tai aamu-unisuus) on aika helppo naulata jomman kumman geeniperintöön kuuluviksi.

Genetiikka on älyttömän mielenkiintoista. Tämä varvasepisodi on saanut minut katselemaan tarkemmalla silmällä omaa sukuani. Mikä on elämäntapojen aiheuttamaa ja mikä synnynnäistä? Miltä me näytämme, mikä meitä vaivaa, mikä sujuu? Mitä yhteisiä omituisuuksia meissä on? Kuolinsyiden tuijottaminen tarjoaa vain yhden näkökulman.

Suvussa kulkee kaikenlaista muutakin kuin tautiperintöä, verisuonitauteja ja alkoholismia. Joskus tulee tehtyä vääriä johtopäätöksiä siitä, mikä on vanhempien syytä, mikä yksilöllinen tehdasasetus ja mikä perittyä. Lasten myötä voi tosiaan joskus ymmärtää kaikenlaista itsestään.

Uskaltaisitko luottaa ehkäisyssä kännykkäsovellukseen?

On olemassa asia, joka valmistuu hitaammin kuin Länsimetro. Miesten pitkäkestoinen ehkäisykeino.

Tätä on odotettu jo jonkin aikaa, mutta tilanne on ehkä paranemassa lähivuosina. Miesten hormoniruiskeen tehoa on jo testattu ihmiskokein. Vaikka tulokset olivat ehkäisyvarmuudessa aika hyviä, miehet raportoivat pienistä sivuvaikutuksista (kuulostaako tutulta: lihaskipuja, aknea, seksihalujen lisääntymistä ja masennusoireita) ja osa miehistä lopetti tutkimuksen haittojen takia.

Paremmalta vaikuttaakin miesten ei-hormonaalinen ehkäisy, joka on myös testivaiheessa. Siemenjohtimiin ruiskutettava geeli estää siittiöitä uiskentelemasta eteenpäin. Mikä parasta, toimenpide on purettavissa helpommin kuin vasektomia.

Näitä odotellessa homma on kuitenkin vielä täysin naisten kontolla. Ja on siitä huolimattakin.

Koska olen tehnyt viimeisen entreeni synnytyssaliin, mutta riskit ovat olemassa, on seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi pakko miettiä jokin ratkaisu.

Vaihtoehdot ovat huonoja. Hormoneja en suostu enää nappailemaan missään muodossa, koska mielenterveyteni on minulle kallis, ja kuparikierukan ongelmat taas kuulostavat kohtuuttomilta (runsaat ja kivuliaat menkat kestävät muutenkin jo viikon).

Onko ainoa vaihtoehto tehdä kirurginen operaatio ja laittaa putket umpisolmuun?

Ei välttämättä, jos kehitys kehittyy.

Naisille on jo suunniteltu Natural cycles -kännykkäsovellus, jonka on kehittänyt ruotsalainen Higgsin hiukkastakin etsiskellyt fyysikko. Sovellus laskee varmoja päiviä ruumiin lämpötilan perusteella. Sitoutuneilla ja tarkoilla käyttäjillä teho oli samaa luokkaa kuin ehkäisypillerillä.

Tykkään ideasta ja tavallaan haluaisin uskoa tähän. Aktiivisuusrannekkeeni menkkalaskuri on oppinut vuodessa niin hyväksi, että se osaa ennustaa ovulaationkin päivällee, esivaihdevuosien aiheuttamasta päänvaivasta huolimatta. Silti väitän, tämä sopii vain niille, joille ei ole täysi katastrofi huomata olevansa raskaana. Entäs jos -mahdollisuus on aina olemassa: sovelluksen päivityksessä on bugi, kuumemittari reistailee tai käyttäjä itse tekee virheen.

Ehkä naistenkin ehkäisykeinojen kehitys voisi vielä kehittyä? On olemassa sormus, joka mittaa biosensoreilla ihon mikrohikoilusta stressitasoa. Eikö samalla metodilla voisi kehittää myös ranneketta, joka mittaisi hormonitasot ja liputtaisi ovulaation. Auttaisi ehkä myös siinä perhesuunnittelussa toiseen suuntaan.

Hei kaikki tiedenaiset, älkää vielä luovuttako! Maailma ei ole ollenkaan valmis.

Tarkista, oletko iltavirkku!

Vaihdoimme vuoden alusta Koti-insinöörin kanssa päiväkotirutiineja. Hän on hoitanut enemmän vientejä ja hakuja, joten olen yrittänyt kuukauden päivät mennä töihin aamulla aikaisin.

Olin aluksi innoissani. Jes! Pääsisin yhdeksältä palaveriin ilman taksia! Ehkä kävisin aamulla salilla! Olisin illalla väsynyt joten pääsisin aikaisin nukkumaan! Tästä lähtisi uusi hieno elämä.

Juu ei. Oloni on lähinnä bipolaarinen. Kehoni on yrityksistäni huolimatta pirteimmillään vuorokaudesta 21-00 välisen ajan. Yö on ihan parasta vapaa-aikaa.

Mediassa tarjoillaan usein erilaisia kronotyypin tunnistustestejä mutta ne ovat aika hassuja. Tämä kuukausi on muistuttanut, että kyllä sen tietää, onko iltavirkku. Seuraavista väittämistä voi tarkistaa tilanteensa.

1. Kun herätyskello soi, torkkunäppäin on aina ensimmäinen vaihtoehto.
2. On henkilökohtainen kriisi, jos herätys on vahingossa päällä viikonloppuaamuisin.
3. Olet supertehokas aamuisin. Koska siinä noin kahdessa ja puolessa minuutissa, jonka aamutoimiin olet budjetoinut, on pakkokin olla.
4. Olet jatkuvasti mustelmilla. Univajeen aiheuttama taittovirhe aiheuttaa sen, että huonekalut pääsevät yllättämään erityisesti aamuisin. (Parasta on vetää reisi samaan pöydänkulmaan kolme päivää putkeen.)
5. Aamun hampaidenpesun voi korvata ksylitolipurkalla.
6. Puuronkeitto = pikapuurohiutaleiden päälle kaadetaan vedenkeittimellä kiehutettua vettä. Jos siis ehtii syödä.
7. Et ole koskaan salil eka. Etkä tosin vikakaan, koska treenaaminen ei oikein maistu univajeessa. Sokeri ja rasva sen sijaan maistuvat.
8. Tiedät, että diginäytöllä kellonaika 01:10 näyttää siltä kuin joku ötökkä tuijottaisi sinua syyttävästi.
9. Olet testannut kaikki lailliset nukahtamislääkkeet.
10. Olet testannut kaikki lailliset heräämiskemikaalit.
11. Aamukahdeksalta alkava palaveri on käytännössä sama asia kuin rituaali-itsemurha.
12. Olet elävä todiste siitä, että mikään määrä kahvia ei kaunista.
13. Olet (ainakin joskus ollut) se, joka huutaa bileissä "jatkot!".
14. Et mielelläsi lähde viikonloppuna yökyläilemään, koska vihdoinkin saa nukkua. Ja koska oma sänky.
15. Saavut usein töihin vähän hiessä. Tai taksilla.
16. Et voi mitenkään muistaa, jos päiväkotiin pitää viedä aamulla jotain muutakin kuin kersa.
17. Kun käyt hakemassa duunipaikalla aamukahvia, ensimmäiset tulevat lounastarjottimen kanssa vastaan.
18. Olet törmännyt duunista lähtiessäsi vartijaan.
19. Iltalukeminen ei ole järkevä harrastus, koska hyvän kirjan kanssa kello on yhtäkkiä neljä.
20. Kun kelloja käännetään tunti taaksepäin, et huomaa mitään.

Töttöröö. Taidamme palata vanhaan järjestelyyn tuota pikaa. Äiti on vähän väsynyt.

Ole itse varovainen

Duunissa oli viime viikolla aika kuumottava erikoistilanne: käyttöveteen oli sujahtanut korroosionestokemikaalia. Käytännössä kaikki olivat ehtineet juoda sitä, minäkin.

Kun siinä sitten inventoin, että kuinkahan paljon olen juonut ja milloin, ja mitähän tämä aine elimistössä aiheuttaa, tajusin, että en juuri koskaan joudu tilanteisiin, jossa olisin oikeasti hengenvaarassa.

Pari ajatusta tästä.

1. Varoituksia on ihan liikaa.  Tuli mieleen tapaus viime kesältä. Hotellin palovaroitin alkoi ulvoa aamuyöllä. Ensin luulin sitä auton varashälyttimeksi. Sitten kun aloin epäillä että tämä kuuluukin käytävästä, mietin että ääääh, vahinkojahan ne aina ovat, savuakaan ei ollut. Koska lapset olivat mukana, puin päälle ja kävelin alakertaan respaan. Aula oli täynnä järkyttyneitä, puolialastomia ihmisiä, jotka olivat rynnänneet huoneistaan ulos. Kun kuulin, että joku pikkuipana oli vain nykäissyt mielenkiintoisen näköisestä kahvasta, huokasin helpotuksesta. Onneksi ei meidän kersa, ja lähdin takaisin nukkumaan.

Elämäni on kaikista varoituksista huolimatta niin turvallista, etten ota vaaraa tosissani edes silloin, kun siitä varoitetaan! Olen pyrkinyt olemaan varoittelematta kersoja liikaa, koska
a) siitä ei yleensä ole mitään hyötyä (jos aikoo juosta päin patteria tekee sen joka tapauksessa) ja
b) se menettää merkityksensä. Joskus sitä eitä sitten pitää kuunnella.

Miten saan ikinä istutettua kersoihin sen järkevän asenteen?

2. Mistä ja miten lapsia pitäisi varoitella? Lasten tapaturmat vaihtelevat eri ikävaiheissa eikä pelkkä varoittelu riitä mihinkään, ympäristön pitäisi olla lähtökohtaisesti turvallinen. Sitäpaitsi toisille sattuu enemmän kuin toisille. Lääkäriystäväni toivoisikin, että kaikki tapaturma-alttiit ihmiset vaihtaisivat minimissään villasukat jofaan. Ja meillä jäähdytetään teevesi juomakelpoiseksi yhden harhapompun jälkeen.

Onnettomuustutkintakeskuksen mukaan hukkumiset ja riskikäyttäytyminen liikenteessä (mopoilu erityisesti) aiheuttavat isoimmat kuolemanriskit. Koulumatkan turvallisuus on siis ihan aito huoli, samoin legitimoin käkeämiseni siitä, että maalla ei mennä rantaan ilman aikuista.

3. Erilaisten varoitusjärjestelmien olemassaolo ei riitä. Vaaran uhatessa pitäisi osata myös toimia, turrena myös ulkomailla. Osaan poistua duunista pihalle, mutta en ole koskaan treenannut tsunamin tai maanjäristyksen varalle. Varoittelun sijaan pitäisikin sisäistää toimintaohjeet. Jos palovaroitin pärähtää joskus jostain muusta kuin äidin leivontatuokiosta, tietävätkö kaikki, mitä pitää tehdä? Ja jos kielloista huolimatta menee jäälle ja putoaa mereen, miten sieltä pääsee pois?

Tässä olisi ehkä vähän petrattavaa.

Ainakaan ei pidä juoda vettä, jos se vaahtoaa hanasta tullessaan.