Tietoa mainostajalle ›

19.8.2015

Nelikymppisen eksistentiaalinen kriisi

Ensimmäinen ystävä, jonka häissä olen ollut, on eronnut. Toinen irtisanoutui ja muutti ulkomaille. Kolmas on muuten vain suuren elämänmuutoksen kynnyksellä.


Mikä meitä nelikymppisiä naisia oikein vaivaa?

Esitän keittiöpsykologin parhaan arvauksen. Kriiseilemme koska voimme. Itsetutkiskeluun on hyvä sauma.

Nelikymppinen on kummallisessa väliinputoajaiässä. Between ages. Kolmikymppisistä ja viisikymppisistä puhutaan kriisi-, asiakas- ja kohderyhminä, mutta nelikymppiset vain ovat olemassa, ilman suurempaa valokeilaa, haloota, merkitystä ja arvolatausta.

Yksi on selvää: nyt ollaan aikuisia. 

Koulut on käyty. Työlämässä on ehtinyt olla parhaassa tapauksessa jo parikymmentä vuotta.  Työpaikalla on sekä vanhempia että nuorempia - ei ole erityisen valokeilassa kummassakaan päässä. Työnantaja ei enää usko, että lisäännyt, joten olet ehkä saanut lisää vastuuta, mutta toisaalta et ole vielä huipullakaan.

Itsetunto on asettunut uomiinsa. Omat heikkoudet ja vahvuudet on tiedossa. Takana on erilaisia kokemuksia, niin vastoinkäymisiä kuin onnistumisiakin, hyvää ja huonoa oloa. Reseptit on tiedossa.

Perhe-elämäkin on hieman rauhoittunut, vaihtoehtoisesti ruuhkavuosiryteikössä tarpomiseen on vain tottunut. Lapset ovat jo vähän isompia, eivätkä vaadi jokaista huomiosekuntia. Aamuherätykset, wilma-viestit ja vasu-keskustelut ovat kalenterissa.

Kun elämä on vakiintunut, voi tavoitella Maslowin tarvehierarkian ylintä porrasta. 

Ensimmäistä kertaa koko aikuisen elämänsä aikana sitä ehtii, jaksaa ja kehtaa kääntää katseensa omaan napaan. Kuka minusta on tullut?

Tutkijat muistuttavat että ikäkriisi on myös voimavara. Ei elämänsä pohtimisessa ole mitään pahaa. On ihan hyvä inventoida, miten on ollut, mitä on nyt ja mitä on tulossa. Mitä minä haluan minulta? Onko parisuhde savuava raunio? Onko työelämässä saavutettu jotain? Onko unelmia toteuttamatta?

Tunnen itsekin jonkinlaisen muutosvoiman olevan liikkeessä.

Haluan ainakin karistaa lopullisesti sen flegmaattisen, huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen, jollaiseksi muutuin vauvavuonna, koska hankituista maneereista voi myös tietoisesti luopua. Identiteetti on ollut vakaalla pohjalla jo jonkun aikaa.

Että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä?

Voi ostaa rautakaupasta helvetin kalliin poran. Voi leikata tukkansa lyhyeksi. Voi mittauttaa kilpirauhasarvonsa. Ja sitten voisi olla juuri oikea aika käydä ensimmäistä kertaa elämässään terapeutilla.

23 kommenttia:

  1. Olipa hyvä kirjoitus! Tunnistan noita juttuja itsessäni. En kyllä aio ostaa poraa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Harkitse nyt kuitenkin, oma pora on jostain syystä hieno asia. ;)

      Poista
  2. Kuule, just mietin näitä samoja juttuja tuossa yksi päivä. Kaveriperheistä, joissa on työläimmän iän ylittäneitä lapsia (olettaisin yhden lapsen kokemuksella että se on 1-3 vee), jo neljä on laittanut eropaperit vetämään. Olen miettinyt, että miksi NYT kun se arki vihdoin helpottaa. Mutta ehkä syynä onkin juuri se, että on ensimmäistä kertaa vuosiin aikaa ajatella, siis ihan vain itseään ja sitä mitä itse haluaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tässä on myös joku "lupa hellittää" fiilis. Vaikein aika on pakkokin pysyä yhdessä koska muuten ei tulisi mitään. Jos parisuhde on kuralla jossain vaiheessa tulee hetki jolloin tajuaa että selviää yksinkin.

      Poista
  3. Jonkun tutkimuksen mukaan 70 % suomalaisista odottaa, että tulee joku ulkopuolinen taho ja muuttaa elämän (ymmärsin tämän tarkoittavan, että tapaa tulevan kumppanin, tarjoaa työpaikkaa, vie masennuksen pois, mitä nyt ikinä). Ehkä nelikymppisenä ensimmäiset tajuavat, että kukaan ei ole tulossa vaan muutos pitää tehdä itse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla oli tää lause mukana mutta en löytänyt lähdettä niin jätin pois! :D Be the change.

      Poista
  4. mulla ei oo kriisiä! mut mulla olikin 25-vuotiaana jo kolmenkympin kriisi, joka johti pikaiseen valmistumiseen yliopistosta, jonne olin päässyt 19-vuotiaana. muuta kriisiä ei ehtinyt tulla, kun esikoisen isä lähti mua 10 vuotta nuoremman matkaan kohta 8 vuotta sitten (olin silloin 33) ja aloin itse seurustella 8 vuotta nuoremman miehen kanssa, jonka kanssa meillä on 2 pientä lasta. mulla on ikää yli 40, tutkinto kohta 14 vuotta, vakiduuni yli 10 vuotta, päällikkövirka, yks teini ja kaks pikkuista ja ehkä vauvakuume. kuolemanpelkoa olen myös viime vuosina potenut ahdistuneisuushäiriön muodossa reilun vuoden verran, se on kuulemma yksi syy (elämän rajallisuuden tajuaminen) nelikymppisten kriiseilyihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vauvakuumehan tästä toki puuttuu! :D Mä en ole vielä tuohon kuolemanpelkoon tutustunut - tai sitten se on vaan koko ajan läsnä kun ei ole kovin pitkäikäiset geenit. O_o

      Poista
  5. Olisi muuten ihan kiinnostava tietää, pitääkö tämä "nyt on aikaa miettiä itseään ja kriiseillä" paikkansa. Itse nimittäin en ole näin nelikymppisenä kriisissä (minulla ei ole ollut ikäkriisejä aiemminkaan, ei edes silloin kun täytin 30 vuotta), mutta en ole koskaan ollut parisuhteessa eikä minulla ole lapsia - eikä tule. Kumpaakaan, siis. (Olen tiennyt jo varhain, että en halua elää kenenkään kanssa enkä tehdä lapsia - 15-vuotiaana sanoin sen ääneen ensimmäistä kertaa.)

    Voisiko tosiaan olla niin, että koska olen elellyt tyytyväisenä itsekseni siitä lähtien, kun muutin vanhempieni luota pois, olen kaikessa rauhassa jotenkin käsitellyt kaikki itseeni liittyvät asiat? Ystäväpiiriini ei kuulu kovin montaa vapaaehtoisesti lapsetonta, ja heistäkin oikeastaan kaikki ovat tai ovat vähintään olleet pidempiaikaisissa parisuhteissa. Tästä olisi ihan kiinnostava lukea jotain Virallista TutkimusTilastoa tai jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin olisikin! Tuossa linkkaamassani jutussa oli haastateltu asiantuntijoita joiden mukaan itsetutkiskeluvaiheet ovat säännöllisia ja nelikymppisillä on tämä ruuhkavuosien helpottaminen yksi syy.

      Poista
  6. Kiitos kaunis, kun valat uskoa, että on olemassa vauva-ajan jälkeistä elämää - että joskus vielä voi tuijottaa omaa napaansa ja kokea loman tuntuvan lomalta.

    Terveisin toivonsa melkein menettänyt kolmatta kierrosta imetyspaidassa ja verkkareissa tarpova zombie

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On sitä! Tsemppiä!! Kun nuorin on nelivuotias on jo yllättävän vapaata.

      Poista
    2. Tuttava, jolla on meidän esikoisen ikäinen kuopus, aloitti puolison kanssa yhteisen harrastuksen. Mun"voiko tuollaista olla" -katseeseen tuli hiukan huvittunut vastaus: "Kyllä ne nyt muutaman tunnin kotona pärjää ilman vanhempiaan."

      Poista
    3. Toi on niin... out there. En mä uskonut että sitäkään päivää tulee että mä voin piipahtaa kaupassa ja jättää noi puoleksi tunniksi telkkarin eteen.

      Poista
    4. Joillekin vanhemmille tuntuu olevan hankala paikka se että mussukoita jätettäisiin hetkeksikään yksin, iästä riippumatta. Eräässä vanhempainillan jälkeisessä keskustelussa yksi äiti liittyi meidän lasten keskenään jättämistä koskevaan keskusteluun ilmoittaen polleana että heidän Ella-Aleksinsa ei ole ollut ikinä yksin kotona. Ei edes kauppareissun vertaa. Hänen mielestään yksin jättäminen olisi liikaa vastuuta lapselle ja estäisi Ella-Aleksia olemasta lapsi. Kyseessä oli siis neljäsluokkalaiset.

      En sitten tiedä onko taustalla jotkut omat ikävät kokemukset liiasta vastuusta lapsena tai se ettei halua jättää kokonaista omakotitaloa mukulan hoteisiin, mutta mielestäni noita yksinolemisia on ihan mukava harjoitella silloin kun ei vielä ole pakko ettei sitten osu kakka tuulettimeen kun tulee se hetki että lapsen pitäisi pärjätä hetki keskenäänkin.

      Poista
  7. Tutkijoiden mukaan ihmisen aivot ovat täysin kehittyneet vasta n. 35-vuotiaana, joten silloin sitä tietää, mikä itsestä tuli! Itse nyt 38-vuotias, yrittäjyyttä takana puoli vuotta ja laborantin työt jääneet. Kyllä, mietin itsekin, että miten tässä näin kävi :D

    VastaaPoista
  8. Omat lapset on nyt 20, 18 ja 9 musta tuntuu että mun toinen Elämä on alkamassa!

    Viimeiset 20 vuotta on menty niin perheen ehdoilla, lomat on vietetty mökillä ja piirit on olleet aika pienet. Harrastuksia, koulua, tukan (oman) repimistä, väsyraivareita, pakahduttavaa iloa lapsista.
    Nyt kun vanhin on muuttanut kotoa ja keskimmäistäkään ei himassa juuri näy niin elämä tuntuu kauheen hilajiselta ja rauhalliselta. Yhden muksun tarpeiden täyttäminen on ihan toista kuin kolmen...

    Tänä kesänä oltiin miehen kanssa kaksisistaan reissussa enkä ikävöinyt kertaakaan kotiin! Tuli just sellainen olo että nyt nimittäin alkaa tän keski-ikäisen mamman ihan Oma uus Elämä :) Nyt on hyvä fiilis että jaksoin vetää pahimmat ruuhkavuodet kunnialla ja muksuistakin on tullut ihan kunnon kansalaisia. Ovat tyytyväisiä elämäänsä ja minä omaani :) Onneksi lähtevät yks kerrallaan omilleen, luopuminen ei kuitenkaan ole ihan tuskatonta.

    Aikansa kutakin, kuulkaas :)

    VastaaPoista
  9. Hyvä kirjoitus! Itse täytän joulukuussa 40, lapset 5- ja 7-vuotiaat. Ja nyt tosiaankin on alkanut mielessä pyöriä, että mitä sitä ihan oikeasti loppuelämällään tekisi. Ahdistuksen tunteitakin on ollut paljon, mutta tämän kaiken jälkeen elämästä saattaa kuin saattaakin avautua aivan uusi ja (toivottavasti) hieno vaihe.

    VastaaPoista
  10. Huikea tuuletus terapialle!! Vain terveet käyvät terapiassa...

    VastaaPoista
  11. I carefully read your article afterwards.
    I think you said makes sense!
    According to your way and I also made a little success!
    THX!
    _________________________
    I hope you like it: http://www.fifa-munzen.de/
    I put my thoughts all written here: Günstige FIFA Münzen

    VastaaPoista
  12. I carefully read your article afterwards.
    I think you said makes sense!
    According to your way and I also made a little success!
    THX!
    _________________________
    I hope you like it: http://www.fifa-munzen.de/
    I put my thoughts all written here: Günstige FIFA Münzen

    VastaaPoista
  13. Oman terapeuttini (kyllä, kävin terapiassa 41 vuotiaana pari vuotta) mukaan nelikymppisenä kaikki se p***a mitä olet kätkenyt sisällesi, lävähtää silmille... Minulle ja miehelleni sekä ystävälleni kävi juurikin niin. Mutta kun sen mankelin kävi läpi, käsitteli käsittelemättä jääneet asiat ja sai masennuksen parannettua, niin siitä se elämä vasta alkoi! Nyt 43 v elän oikeasti elämäni parasta aikaa ja alan viimein tietää kuka olen :)

    VastaaPoista
  14. 40 ikävuoden täyttäminen on parasta, mitä elämässä on. Nelikymppinen tietää kuka hän on ja kuka hän ei ole. Ei ole enää nuori, joka yrittää peittää epävarmuutensa, vaan on kanttia sanoa suoraan, että "Tästä asiasta olen nyt vähän epävarma", eikä kukaan pidä sinua nuorena ja tyhmänä tai vanhana ja höperönä. Niille vanhemmille ihmisille, jotka vähättelevät sanomalla, että voi kun sinä olet vielä niin nuori, voi sanoa, että ei - minä en ole enää nuori. Nuoremmille puolestaan, minä en ole vielä vanha.

    Nelikymppisellä on jo kertynyt pakostakin niin paljon elämänkokemusta, että hän voi auttaa nuoria epävarmuudessaan kiemurtelevia elämässä eteenpäin. Ei ylemmyydentuntoisesti tai alaspäin katsoen, vaan apuna aikuiselta nuorelle aikuiselle. Uskokaa tai älkää, mikään ei ole tyydyttävämpää kuin saada kokea nuorempien antama kiitollinen ja arvostava rektio. Nelikymppinen voi ottaa paikkansa aikuisena. Sitä ei enää tarvitse pyydellä tai taistella.

    Mitä nelikymppisen sitten pitää tehdä?
    1) unohda käsite ikäkriisi
    2) elä ja nauti elämästäsi sellaisen kuin se on
    3) älä mieti mitä minusta on tullut ja mitä teen loppuelämälläni, vaan istu alas ja totea itsellesi, että tällainen minä olen ja minä olen.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...