Tietoa mainostajalle ›

4.2.2018

Onko pakko olla intohimoihminen?


Olemme Snadin kanssa lukeneet ahkerasti Iltasatuja kapinallisille tytöille. Kirjassa on valtavan hienoja tarinoita naisista, jotka ovat selvittäneet esteitä, muuttaneet maailmaa ja tehneet, mitä ovat halunneet.

Snadi tuntui kuitenkin eräänä iltana olevan hieman huolestunut ja kysyi, että mitäs, kun hän ei yhtään tiedä, mitä haluaisi isona tehdä. Kirjassa kun melkein kaikki tytöt olivat jo pienestä pitäen halunneet palavasti tehdä jotain.

Yritin lohduttaa, että enhän minäkään tiedä, ja olen jo ihan aikuinen. Ei auttanut. Ongelma olikin enemmän se, että hänellä oli jo tässä vaiheessa elämäänsä ainakin kolme ammattilinjaa, jotka kiinnostelivat (lääkäri-sirkustaitelija-laulaja) tasapuolisesti, eikä niistä voinut valita vain yhtä.

Ymmärsin täydellisesti, mistä Snadin hämmennys lähti. Minäkin olen ihminen, jota kiinnostaa kaikki, mutta parhaat tarinat tulevat intohimoihmisistä.

Mietin tätä eilen lauantaijumpassani, kun taas tunsin kateutta niitä kohtaan, jotka rakastavat urheilua. Sellaisiin kuin Koti-insinööri. Ihmisiin, jotka selvästi tuntevat jotain vastustamatonta vetoa jäätreeneihin, juoksuradalle, joogasalille tai cross-fittiin tai voisivat käydä tanssitunnilla joka päivä.

Kun minä raahaudun salille tai jumppaan, se on todella raahautumista, sellaista Close your eyes and think of England -urheilua. Kyllästyttää hieman etukäteen, mutta menen koska pitää mennä. Päällimmäinen tunne liittyy velvollisuuden suorittamiseen: tämä on tehtävä, koska aineenvaihdunta ja lihaskunto. Ei siksi, että joku vastustamaton himo vetäisi minua trimmitunnille.

Se yleisin väite on, että en vain ole löytänyt sitä omaa lajiani. Voi olla. Mutta tulin jo joku aika siihen tulokseen, että se mieleisin laji ei ole liikunta ollenkaan. Ja olen todellakin kokeillut kaikenlaista.

En ole koskaan ollut mikään suurten tunteiden intohimoihminen. En ylipäätään hurahda asioihin kovin helposti tai palavasti. Eikä se ole mikään valinta, vaan persoonallisuuden piirre. En ole koskaan kiljunut yhdenkään poikabändin keikalla vaan ulkoiluttanut mieluummin naapurin koiria. Viini on hyvää ja kofeiini toimii, mutta voin elää ilmankin. Tästä samasta syystä en pakahtunut synnytyslaitoksellakaan onnesta.



Tarvitsenko jotain lääkitystä tai terapiaa?

En! Tarvitsen breikin tästä onnikeskeisyydestä.

Vaikka some on täynnä sankaritarinoita tinkimättömistä ihmisistä, jotka heräävät viideltä voidakseen toteuttaa kutsumustaan, ja ajatelmia siitä, että onni ilmestyy vain sille, joka tinkimättömästi hakeutuu jotain maalia kohti, niin ei ole pakko.

Voi ihan hyvin ajelehtia ja antaa tuulen kuljettaa, tarttua kiinnostavaan tilaisuuteen, jos sellainen tulee vastaan. Päästää irti jos se ei ollutkaan kauhean kiinnostavaa ja tehdä joskus asioita vain siksi, että niitä kannattaa tehdä. Kokeilla kaikenlaista, huomata erehtyneensä ja unohtaa se. Voi tehdä montaa työtä ja välillä sekoittaa ne harrastusten kanssa, voi unohtaa missiohankkeet ja ylläpitää pieniä unelmia. Kuten miettiä, milloin voisi taas syödä lettuja metsäretkellä ja kuinka monta yötä on lomaan. Eikä siitä tarvitse potea huonoa omaatuntoa.

Kukin tyylillään. Voin siis olla se, joka joustaa omista aikatauluistaan niin, että ne intohimoihmiset pääsevät sinne puolimaratonilleen. Kunhan pääsen pian laskiaispullalle.


50 kommenttia:

  1. Vahva samaistuminen! En ole koskaan ollut pitkään kiinnostunut mistään, vaan aina jossain vaiheessa kiinnostus lopahtaa. Lapsena tuli kokeiltua jokusia harrastuksia, mikään ei napannut pidempään. Edelleenkään en harrasta mitään,ja edelleen mietin, mitä isona haluaisin tehdä (vaikka ikää lähemmäs 40). Itselle on alkanut hahmottumaan ajatus, että jonkinmoinen projektiluontoinen työ voisi olla hyvä, koska kiinnostus lopahtaa kun homma rutinoituu liikaa.
    Ja toisinaan suorastaan ahdistaa se, kun face pursuaa yliaktiivisten himourheilijoiden päivityksiä siitä, kuinka yli-ihanaa ja hattaraista ja ruusuilla tanssimista se elämä onkaan siinä puolimaratonin ja bodypumpin välissä lasten kanssa pullia leipoessa, ja ai niin, kerettiin hän sitä käymään uimahallissakin, ja ah ne duunikaverit on maailman parhaat ja ihana pomo ja huippu duuni! Välillä sitä tulee miettineeksi, onko toisilla vaan tarve pitää itsensä kiireisinä, jotta ei kerkeä syvällisemmin pohtimaan ja huomaamaan, ettei se elämä ehkä olekkaan niin ihanaa ja yltiöonnellista kuin antaa itsensä ja muiden ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kas, ihan hyvin menee näinkin! Nähdäkseni some myös tekee ihmisistä vähän fanaattisempia kuin he oikeasti ovat. :)

      Poista
  2. Ihan loistava kirjoitus - kiitos!
    Minusta useimmat asiat ovat tosi kiinnostavia kun niihin vähän perehtyy. Yhtä ja ainoaa intohimonkohdetta ei löydy siis minultakaan. Siksi olen ehkä opiskellutkin aineita, joista ei valmistu suoraan mihinkään (valtiotieteitä ym.), jottei tarvitsisi osata päättää, miksi sitä isona haluaa (vaikka sellainen varmasti jo olen). Toisaalta uteliaisuuteni herää hyvin herkästi ja innostun mistä vain aiheesta. Kaikesta on kiva tietää lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sama mulla! Muakin kiinnostaa moni asia ja siksi tavallaan tykkään tästä bloggaamisesta, koska voin kirjoitella mistä vain! ;) Ja en ole todellakaan opintoja vastaavassa duunissa ja olen tehnyt isoja muutoksia moneen suuntaan "urani" varrella. :D

      Poista
  3. Hienoja oivalluksia.Kukin tyylillään ja se on hyvä niin!

    VastaaPoista
  4. Ihana,juuri tätä tarvitsin intohimoisen "kaikki tai ei mitään" -ihmisen läheisenä. Pienet ilonaiheet riittävät hyvään elämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä ja sitäkin tyyliä pitäisi osata arvostaa. :)

      Poista
  5. Hyvä postaus! Tätä samaa problematiikkaa olen itsekin aika ajoin pyöritellyt. Tuntuu nimittäin, että tämä nykyaika on sankaritarinoiden, ahkeroijien ja intohimoa pursuavien ihmisten puolella. Tällaisille laiskapalleroille se on vähän ahdistavaa, kun omat intohimot ovat lähinnä Fazerin sininen ja pari lasia viiniä... Että revi siitä nyt sitten vetäriä tarinoita! :D

    Tavallisuus ja tasainen puurtaminenkin ansaitsevat mielestäni päästä kunniaan, kun ei nyt joka ihmisen soluista voi pursuta intohimoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, eikä se tarkoita sitä, ettei voisi olla hyvinkin intohimoinen *ajoittain*, mitä kohtaan nyt milloinkin!

      Poista
  6. Kiitos tästä Katja! Mä en siis ole ainoa. Valeäiti kirjoitti eilen mitä kaikkea hän palkkatyön lisäksi jaksaa touhuta ja mulla meinas iskeä vanha tuttu morkkis päälle. En mä jaksaisi palkkatyön lisäksi harrastaa mitään kovin aikavievää tai olla esim yhdistystoiminnassa aktiivisesti mukana. Mulla on kaksi lasta, toinen erityinen ja kaksi koiraa (ne on perheenjäseniä, ei harrastusvälineitä), olen ollut erityisen koulunaloituksen takia pois töistä rapiat puoli vuotta eikä tee mitenkään tiukkaa, paitsi rahallisesti. Mä olen kyllä kiinnostunut monistakin asioista ja luen todella paljon, mutta ei ole sellaista palavaa intohimoa mihinkään. Suhtaudun elämään aika tyynesti ja olen muutenkin pienten ilojen sekä tasaisen onnen ihminen: kun saisi sen ihan kivan, riittävän monipuolisen työn perheen ja muun elämän lisäksi, mulla olis kaikki. Toisinaan mua ahdistaa nää unelmaduuniaan, vapaaehtoistyötään ja kaiken ajan nielevää harrastustaan (osa vieläpä useampaa näistä) intohimoisesti eteenpäin vievät tehopakkaukset, mutta sitten taas muistan, että mulle riittää vähempikin, minä riitän pienine onninneni ihan hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan mainiosti jokainen saa hakea onnea juuri niin monesta ja monenkokoisesta asiasta kuin haluaa! Mähän kyllä puuhaan kaikenlaista ja poukkoilen milloin mihinkin palkkatyön lisäksi, mutta monomaanikkoa musta ei saa millään.

      Poista
  7. Samaistun myös! Muistan, että tähän tunteeseen liittyi varsinkin nuorempana vahvasti myös se, että en tuntenut olevani *erityisen* hyvä missään. Se oli lannistava tunne, ja sitä ei mitenkään korvannut se, että oli ihan kohtalaisen hyvä monessa asiassa ja esimerkiksi keskiarvo lukiossa oli lähempänä kymppiä kuin ysiä. Mutta kun ei ollut sitä intohimoa, tai oli, mutta ei mihinkään mitä olisi brändätty.

    Vasta viime vuosina töiden kautta on alkanut huomata ne omat erityiset vahvuutensa, mutta eivät ne edelleenkään ole mitään mitä voisi CV:n yläosaan laittaa. Toisaalta en koe, että tämä tietty intohimoton päämäärättömyys olisi kauheasti rajoittanut onnellisuuttani näin aikuiselämällä, päinvastoin. Mielestäni elämän kulku on niin paljon kiinni sattumuksista, että tyytyväisenä istun tällä huteralla lastullani ja seuraan innostuneella mielenkiinnolla, minne laineet vievät.

    Tällaisten päämäärättömien haahuilijoiden pitäisi päästä myös puhumaan kouluihin. :D

    Aropupu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KYLLÄ! Tuo keskinkertaisuuden tunne hyvällä spettarilla oli jokseenkin ristiriitainen. Ja jos en olisi tarttunut näihin elämän ojentamiin sattumuksiin niin olisi jäänyt aika monta huippua käännettä kokematta.

      Poista
  8. Kiitos Katja ajatuksia herättävästä kirjoituksesta. Itse ajattelen, että intohimon ei tarvitse näkyä ulospäin eikä sitä varsinkaan tarvitse julistaa maailmalle. Sisäinen palo (harrastus/työ/tms) on kuitenkin valtava voimavara, jonka olen joskus nuorempana saanut kokea. Nykyään en tunne mitään vastaavaa. Uskon silti, että löydän sen vielä. Monesti ulkoiset odotukset perheeltä, työkavereilta jne ohjaavat tekemistämme niin voimakkaasti, että emme uskalla kohdata omia sisäisiä toiveitamme vaan hautaamme ne syvälle. On vaikeaa kohdata omat tarpeensa puhtaalta pöydältä, kun se ei ole edes suotavaa vaan pitäisi laittaa vastuu muista omien tarpeiden edelle. Rohkeutta tähän prosessiin kaikille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvistä ajatuksista! Ihan totta että on hemmetin vaikea vastata kysymykseen "mitä minä elämältä haluan?"

      Poista
  9. Totta, kaikesta kiinnostunut saa elää monipuolista elämää. Ja joitakin asioita on vain pakko tehdä (liikunta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Onneksi se liikunta on maaliskuusta eteenpäin edes hieman kiinnostavampaa...

      Poista
  10. Paljon samaistumispintaa tässäkin! Juuri tuossa muutama päivä sitten mietin, miksi mekin lähettelimme synnäriltä niitä vakiomuotoisia "sekä äiti että vauva voivat hyvin" -tekstiviestejä, vaikka ikinä en ole ollut niin paskana kuin ensin epparillisen alatiesynnytyksen ja myöhemmin keisarinleikkauksen jälkeen. Näin monen vuoden jälkeen on kai jo lupa tunnustaa, etten juuri tuolloin ollut onnesta ymmyrkäisenä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Se synnäriviesti on niin vakio, että vaikuttaa jopa tabulta lähteä muuttamaan sitä. :D

      Poista
  11. Tämä menee aiheen sivusta, mutta menköön. Tuo kirja vaikuttaa mahtavalta, mutta nimi vituttaa niin ettei veri kierrä. Miksi siinä pitää olla se "tytöille", miksei pelkkä iltasatuja kapinallisille tai "lapsille" tai mitä vaan! Harvoin ärsyynnyn näin pienestä näin intohimoisesti (heh!), mutta oikeesti, miksi korostaa nimessä tuota? Onko vika vain minussa (toivottavasti!) kun se jotenkin vesittää koko kirjan ideaa. :( ja anteeksi, tämä ei ollut hyökkäys sinua tai ketään kohtaan, lähinnä toivon että joku perustelisi ajatukseni vääräksi ja jokatapauksessa tarkoituksenani olisi lukea asap tätäkin kirjaa lapselleni, joka ei ole tyttö eikä toistaiseksi hirveän kapinallinenkaan. :') ps. Pikkis on ollut meillä iiso hitti, ja ensimmäinen pitkä kirja mitä on luettu luku kerrallaan. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Itsekin ajattelin, että juuri pojille pitäisi lukea kirjoja jotka murentavat lasikattoja. Tai esitellä samassa kirjassa sekä nais- että miespuolisia sankareita - ja lukea sitä kaikille.

      Myös tuo yletön päämäärätietoisuuden korostaminen hiertää. Generalistejakin tarvitaan. - Omalla uralla olen vaihtanut ammattialaa keskimääräistä enemmän. Vähän ennen eläkeikää hoksasin, että siellä keskellä on kuin onkin punainen lanka. Jos kirjoitettaisiin elämäkerta, siinä kyllä varmaan olisi kirkas päämäärä heti näkyvissä ja olisin kartuttanut laajaa osaamista tavattoman kaukonäköisesti ja mitä kaikkea.
      Mirja

      Poista
    2. No just näin! Tietyllä tapaa kirjassa halutaan kai nostaa esille että tytöt hei pärjää yhtä lailla kuin pojatkin eikä sukupuolella ole väliä. Mut kappas, miten tulikaan teos nimettyä: korostetaan tässä tätä sukupuolta ihan kunnolla. Luepa tota sit pojalle. Ei ees haittais vaikka siellä ois ne pelkät naistarinat mut eihän toi oo kohdistettu mitenkään pojille sen nimen takia. Virhe. Suuri virhe. Mikä tässä muuten on kustantamo? Vois ihan pistää palautetta ja kysyä että mitä ihmettä ne ajatteli ja eikö tää tosiaan tullut kenellekään siellä mieleen??

      Poista
    3. Olen ihan samaa mieltä, että konsepti ei tällaisenaan hirveän hyvin sovi Pohjoismaihin, vaikkakin tarinat ovat kiinnostavia. Ja siellä on ainakin YKSI nainen, joka muuttaa ainakin kolme kertaa kiinnostuksen kohdetta.

      Tämähän on jenkkikirjoittajien tekemä ja ilmeisesti kakkososa on tulossa.

      Poista
  12. Yes, aamen, kyllä, juuri näin. Mies valittaa että vuorokauden tunnit eivät riitä kaikkeen siihen mitä haluaisi tehdä - sata harrastusta ja kaikkiin niihin paneutuu intohimoisesti. Itselleni ne riittävät mainiosti. Silti en milloinkaan pitkästy - ainahan tässä maailmassa riittää asioita joita voin tutkia omaan rauhalliseen tahtiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla on paketti hyvin kasassa!Mullakaan ei vuorokauden tunnit meinaa riittää, mutta se johtuu juuri tästä että en osaa päättää, mikä olisi parasta. ;)

      Poista
  13. Minäkin, minäkin, ihan samanlainen! Kiinnostunut monesta, mutta en ikinä maanisesti hurahtanut mihinkään. Kiitos kun puit sanoiksi!

    VastaaPoista
  14. Jos se intohimo onkin se laskiaispulla? Se motivoi kaiken?

    Oikeasti siis:
    Monella on useita kiinnostuksen kohteita ja mielestäni se on jollain lailla parempikin kuin vain yksi suuri intohimo. Mitä, jos omaa intohimoa ei pystykään tekemään? Mitä jää jäljelle silloin? Jos on useampia kiinnostuksen kohteita, ei maailma kaadu, vaikka yhtä asiaa ei pysty tekemään syystä tai toisesta. Kurja tilanne on myös sillon kun mikään ei kiinnosta. Silloin elämänhaluakin saa jo etsiä kivien ja kantojen alta. Näin kärjistetysti sanottuna.

    Ei kannata mollata itseään siitä, että ei tunne suurta intohimoa jotain kohtaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laskiaispullalla pääsee pitkälle! Pääasia että kokee olevansa oman elämänsä ohjaksissa.

      Poista
  15. Tulipa vahva samaistuminen tunne. En ole koskaan kommentoinut mitään blogitekstiä, mutta nyt piti se tehdä. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kestä! Kommentoi toki useamminkin!

      Poista
  16. Kiitos! Tosi paljon samaa löysin minäkin:) mulla ehkä ainoa poikkeus on työ, sain juuri vakipaikan sellaisesta työstä, jossa todella voisin tehdä eläkevirkani. Perusduunia, mutta omassa ammatissa on todella paljon vaihtoehtoja ja tää on just hyvä mulle:)

    VastaaPoista
  17. Itku tuli, kiitos. Puit sanoiksi sen minkä kanssa näin lähes nelikymppisenä kipuilen pohtien mikä minussa on vikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole sussa mitään vikaa. Parempi vain mennä omien vahvuuksien kautta!

      Poista
  18. Tämä oli myös mulle tosi arvokas kirjoitus, sillä vaikka tämän on tiedostanut niin tiedostamisesta hyväksyntään on vielä aika pitkä matka. Olen siis kipuillut tämän kanssa jo yläasteen yhteishakupapereiden ääressä ja tulen varmasti pähkäilemään vielä eläkkeelläkin elämän yltäkylläisiä vaihtoehtoja, joista kaikki ovat jollain tavalla hyviä.

    Mä haluaisin olla se intohimoinen tyyppi, jonka intohimo kestää - tai sitten vaan se tasaisen hiljainen puurtaja, joka saa tehtyä asioita rutiinin voimalla, mutta en ole kumpikaan. Innostun ja kiinnostun asioista tosi laajasti myös, mutta en kyllä saa edes rutiinilla mielenkiintoa kestämään. Ammatinvalinnan suhteen olen tullut hiljakseen siihen tulokseen, että unelma-ammattia on edes turha metsästää jos sellaista ei helposti löydy, eikä kannata myöskään tyytyä "tarpeeksi lähellä"-ajattelumalliin.. Mulle itselleni paras havainto oli se, että voin samalla vaivalla ja kiinnostuksella valita ammatin, josta tienaa hyvin ja jonka työllisyystilanne on hyvä - kiinnostus tulee kuitenkin olemaan kausittaista enkä todennäköisesti kuitenkaan löydä sitä unelma-alaa lähitulevaisuudessa (ja jos löydän, niin aina parempi: alan vaihto on aina mahdollista), niin miksen sitten tekisi valintoja puhtaasti järjellä. Tätä ajattelumalliahan voi käyttää melkein kaikkeen muuhun, paitsi pysyvän kumppanin löytämiseen... :D

    Mutta niin kuin sanottua, vaikka omaan jo toimivia malleja käytännön toimintaan tällä luonteenlaadulla, niin kyllä se silti sieppaa katsoa vierestä niitä Aidon Intohimon omaavia ihmisiä. Miksi temperamenttiaan ei voi valita?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin tätä kuvaamaasi pähkäilyä ja siksi olenkin päätynyt ajelehtijaksi, mutat vasta viime vuosina olen oppinut nauttimaan siitä. Samalla tietenkin ihmettelen miksi siihen tempperamenttiinsa ei voi olla tyytyväinen. O_o

      Poista
  19. Kuulostaa ihan minulta. En ole löytänyt vielä yhtäkään kestävää intohimon kohdetta. Puutarhan hoito menee lähelle, mutta siinä on onneksi aina puolen vuoden tauko ;-))

    Töissä tästä on olut sekä hyötyä että haittaa. Hyötyä, koska voin hypätä tarvittaessa uusiin projekteihin vaikka en niin juuri sen asian asiantuntija olisikaan. Haittaa, koska en jaksa syventää ammattitaitoani tavalla joka olisi alallani arvostettua ja toivottavaa (ja näkyisi CV:ssä).

    Ja urheilu... Yhä edelleen sitä "oikeaa lajia" odotellessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen ruvennut pitämään vahvuutena sen että olen nähnyt niin monta projektia että en ylläty enää mistään! Ja tuo puutarhahan on tosiaan ihan loistoharrastus, ei ehdi kyllästyä niin kauan kun asuu Suomessa. ;)

      Poista
  20. Samaa kastia. Pitkään ajattelin vain olevani laiska, kun en innostunu palavasti mistään. Ja toki olen sitäkin, mutta ehkä kaikki ei mene kuitenkaan laiskuuden piikkiin. Tämä intohimottomuus on johtanut kyllä tietynlaiseen alisuorittamiseen elämässä, aikaisemmin koulussa ja myöhemmin työelämässä. Kun on aina pärjännyt hyvin tekemättä kummemmin töitä sen eteen, niin miksi puurtaa enempää. Jos saa ysin kokeista lukematta yhtään, niin mulle se oli aivan fine, vaikka tiesin että voisin saada kympin ihan pienellä lisäeffortilla. Sitä vaan lilluu eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tämän! En ikinä tsekannut miten hyvä musta olisi voinut yleisurheilussa tulla, koska elämässä oli paljon muutakin kiinnostavaa. Mutta huippu-urheilijaksihan valikoituu tietysti se, joka jaksaa yhden lajin treenaamisesta motivoitua.

      Poista
    2. Kyllä! On suuri onni, jos kykenee rakastamaan (jopa intohimoisesti) ihan keskivertoarkea.

      Mussa ei ole piiruakaan vaihtelunhalua eikä tarvetta pyrkiä alituiseen muutokseen taikka haastamaan itseäni erilaisilla kokeiluilla tai epämukavuusalueilla.

      Tämä työ, tämä perhe, vähän vapaa-aikaa ja ystävien seura. Siinä on kaikki, mitä kaipaan, ja voin helposti vetää tällä konseptilla seuraavat 25 vuotta muuttamatta mitään. Voi kun pysyisikin kaikki tämä, eikä tulisi mitään yllätyksiä! Kiksini saan tähtitaivaista ja kauniista musiikista. En tarvitse elämääni buustaamaan mitään sen kummempaa.

      Poista
    3. Sori, piti vastata tuohon Valeäidin perään. Tämä oli siis kommentiksi teille molemmille.

      Poista
  21. Mä rakastan sitä että me ollaan vähän niin kuin sama blogi!

    Samat ajatukset ainakin :D Oikeasti olen miettinyt tätä tosi paljon. Ajassamme on paljon hyvää mutta myös ihan hirveät vaatimukset, joista yksi on tämä pakotettu merkityksellisyys ja intohimo. Se voi olla tosi ahdistavaa, erityisesti jollekin joka miettii nyt lukiossa mihin kouluun pitäisi hakea. Mitä pitäisi haluta olla isona? En minäkään tiedä!

    Keskiverto arjen ylistämistä soisi olla enemmän, koska sitä tämä meidän elämä lopulta on, harrastuksia ja töitä myöden.

    TJEU lähes samalla otsikolla kirjoitettu anti-unelmointi tekstini http://valeaiti.fi/tanaan-ajattelin/onko-pakko-unelmoida/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D No otsikko oli kyllä ihan eri mutta ajatukset käyvät yhteen. Kirjoitin viime keväänä Satun ja Hannen kirjan innoittamana siitä kun "vaihdoin takaisin oravanpyörään". Wtf, elämä ON pelkkää oravanpyörää ihmiselle, joka kiinnostuu kaikenlaisista asioista. Minä tykkään vain ajelehtia oravanpyörästä toiseen tätä perusarkea samalla pyörittäen. Mutta siitä ei niitä sankaritarinoita oikein saa.

      Poista
  22. Täälläkin yksi ajelehtija, hei vaan! Välillä ahdistaa, mutta toisaalta enpähän edes olisi osannut suunnitella itselleni nykyistä elämää ulkomaille asumaan päätymisestä tämän hetkiseen (ei todellakaan koulutusta vastaavaan) työhön. Oon todennut, että parempi vaan, kun ei suunnittele.

    VastaaPoista
  23. Just näin! Viisvee kokee alemmuudentunnetta vahvan ja määrätietoisen kaverin varjossa, jonka vuoksi ollaan viime aikoina paljonkin pohdittu asioita "kaikki on hyviä jossain" -hengessä. Mutta kun poika kysyi, että missä asiassa äiti on oikein todella, todella hyvä, niin... ei hitto missään! Monessa asiassa olen ihan ok, kehityskelpoinen, -kykyinen ja -haluinen. Mutta viikonkaan miettimisen jälkeen en keksi sellaista asiaa, johon olisi sellainen polte tai intohimo jonka seurauksena haluaisin antaa kaikkeni ja tulla maailman, suomen tai edes pitäjän parhaaksi. Mutta miten selitetään lapselle, että susta voi tulla mitä tahansa - tai sitten sä voit olla vaan tämmönen tavallinen niinku äiti?!

    VastaaPoista
  24. Ai kun hyvä teksti sulta, taas. Että on ihan ok olla epäintohimoinen :)

    VastaaPoista
  25. Ihanan voimaannuttava ja samaistumista aiheuttava kirjoitus :-) Vaikka kuvittelen olevani jo hyvinkin järkevä ja medialukutaitoinen ihminen tässä 41 vuoden kypsässä iässä, silti sitä välillä lipsahtaa alitajuisesti vertaamaan omaa keskinkertaisuuttaan näihin intohimotyyppeihin. Olen kyllä osannut olla tästä keskivertoelämästä ylpeä ja kiitollinenkin, mutta välillä huomaa turhautuvansa ja yrittävänsä etsiä jotain "isompaa juttua". Mutku tää keskivertohan on jo se mun juttu :-) Mukavaa että meitä on enemmänkin. Ajelehtiminen, monesta asiasta innostuminen ja toisaalta taas innostumisen laantuminen on niin tuttua. Näillä mennään!

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...