Tietoa mainostajalle ›

12.2.2014

Arpi

Perheessäämme tapahtui joulun alla tapaturma. Olimme Skidin kanssa menossa sohvalle lukemaan kirjaa, kun ipana teki innoissaan X-hypyn ja lennätti kuumat teet kupistani kyynärvarrelleen. Vaikka pitkähihainen paita oli välissä, iho irtosi riekaleina. Ensiavun jälkeen lähdettiin lääkäriin.

Puoli kuppia teetä oli tehnyt pahaa jälkeä. Lääkäri totesi, että ihossa oli toisen asteen palovammat kahden kämmenen kokoisella alueella. Joihinkin kohtiin saatetaan tarvita jopa ihonsiirto. Paraneminen kestäisi viikkoja, joten kylpyläreissulle ei joululomalla lähdettäisi.

Parin viikon hoidon jälkeen iho oli onneksi parantunut valtavasti. Lääkäri kertoi hyvät uutiset: tästä selvitään ilman operaatioita. Arvet toki jäävät, mutta ne vaalenevat ajan mittaan.

Niin, arvet. Ikuiset arvet.

Kun ipana näytti murheelliselta, nostin omaa hihaani.
Katso, miten pitkä arpi mulla on tässä! Ja ootsä nähnyt mun fillaripolven? Se ei vieläkään tunne mitään. Ja sääressä mulla on vaalea kohta, joka tuli kun laskin pyllymäkeä jäätyneessä purossa. Ja tähän sormeen puri koira, ja tuossa oli kuusi tikkiä.

Tajusin, että olen täynnä arpia! Ja suurin osa niistä ei ole ollenkaan rumia tai häiritseviä. Mutsi ei koskaan kieltänyt kiipeilemästä puissa tai kallioilla, pyöräilemästä täysiä tai juoksemasta päättömästi asvaltilla. Moniin arpiini liittyykin myös joku opettavainen tarina. Palovammat ovat oikeastaan ainoat, jotka kokoelmastani puuttuvat.

Arvet ovat matkamuistoja, kuitteja eletystä elämästä. Ihon tehtävä on suojata ja ottaa vastaan kaikenlaisia kolhuja, mutta ihan kaikkea se ei kestä. Jotkut arvet ovat täysin ylimitoitettuja vammaan nähden, jotkut taas pieniä ja kipeitä, osa on kokonaan piilossa. Toisaalta arvet muistuttavat myös siitä, että ihminen korjaa itse itsensä. 

Nyt, kaksi kuukautta tapahtuman jälkeen, Skidin iho on enää hassun läiskikäs. Siitä tulikin hieno dalmatialaiskäsi.

Nyt seuraa haaste! Jos sinulla on varastossa hyvä arpitarina (lapsuudesta tai aikuisuudesta), tee siitä blogiisi postaus (lisää linkki tähän alle) tai kerro suhteestasi arpiin kommenttiboksissa. Luen soveliaimmat Skidille ääneen. Ja komeimman arven omistajalle pistän tulemaan Vuoden Mutsi II:n.

109 kommenttia:

  1. Mulla on peukalossa tossa mistä kynsi alkaa niin vaalea arpi kun ala-asteella puukässässä siihen sahasin. Olin laittanut jonkun puukapulan mitä nyt oli tarjotus sahata pikkasen väärin ruuvipenkkiin kiinni. Laitoin sen niin että pidin vasemmalla kädellä kiinni siitä pienestä palasta mitä olin sahaamassa pois oikeassa kädessä olevalla käsisahalla ja sahahan lipes sormeen. Eka reaktio oli monttu auki sit vaan äkkiä paperia sormen ympäri etten sotke koko luokkaa verellä ja etsimään opettaja joka oli juuri neuvomassa toista oppilasta käyttämään jotain äänekästä hiomavempainta. Taputus sormella opea selkää et nyt sattu pien äksidentti. Laastarin sain vain sormeeni. ei sitä edes käyty missään näyttämässä mutta jos oikein muistan niin kyllä siitä kyns irtos. Tämä ei välttämättä ollut naperolle sovelias tarina mutta kerroinpahan silti. :)

    -Elmeriina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kyllä tää oli ihan sovelias! Varsinkin kun tästä tuli mieleen kun ala-asteella yks luokkakaveri ompeli ompelukoneella sormensa kiinni tekeillä olleisiin shortseihin. YYYH.

      Poista
    2. Mulla keissi vähän samaa sarjaa: nikkaroin ehkä 6 veenä jotain pientä kalikkaa ukin puutyöverstaalla, serkun superterävällä leikki-tomahawkilla (!!??). Uups peukalon pää puolta milliä vaille luuta poikki, jäi sentään roikkumaan pienestä ihoriekaleesta!

      Olimme isän kanssa mummolassa kesälomalla ja äiti oli kaupungissa töissä. Olin kuulema huolissani lähinnä siitä, ettei äitille saa kertoa ennen kuin näkee minut, ettei huolehdi liikaa :D Lääkärissä peukun pää ommeltiin paikalleen ja isä lohduttelin kun yöllä jomotti. Tuo pieni arpi muistuttaa joka päivä siitä, että tämäkin melko turvallisuusshakuinen valtion virkanainen on ollut joskus melkoinen rämäpää. (Tämä ei ollut ainoa eikä miedoin keissi, mutta muista ei ole arpia...)

      Poista
  2. Kovin mullistavia arpia minulla ei ole, kovasta menemisestä ja mustelmien määrästä olisi voinut kuvitella, että pysyviäkin jälkiä olisi tullut enemmän mutta ei. Näkyvimmät jäljet ovat viimekesäisen olkapääleikkauksen jäljet, pieni palovamma ranteessa joka on hankittu teini-iän kapinoissa, säärestä jäi pala kananhäkkiaidan piikkiin ja sitten oikeassa polvessa lukuisat pienet arvet jotka tulivat seurauksena 90-luvun korkeapohjaisten kenkien käyttökokemattomuudesta, josta kerronkin tarinan tarkemmin:

    Olin saanut mahtavan hienot korkeapohjaiset kengät, semmoiset puunkenkien tyyliset, mutta ihan nahasta ja kumista valmistetut. Lähdin ne jalassa rannalle ja koska olin päässyt liikkeelle hieman myöhässä, päätin ottaa uusissa kengissä muutamat juoksuaskeleet ja luonnollisesti nämä muutamat juoksuaskeleet päätyivät mahtavaan rynäisyyn hiekalle. Vaan eipä se mitään, enimmät hiekat pois ja matka jatkui, kävin uimassa ja kaikkea kunnes polvea särki niin paljon, että päätin kotiutua. Äitini oli erittäin iloinen kuullessaan tarinan ja vielä saatuaan tietää, että tosiaan menin vuotava avohaava polvessa uimaan järveen. Noh, tikkejä ei tullut, koska uitettua polvea ei voinut enää tikata, joten jäljet jäi. Nyt muistona on pieniä arpia täynnä oleva polvi!

    Ihmettelen kyllä, miten en ole sen enempää saanut pysyviä jälkiä vartaloon, olen kuitenkin pudonnut puusta jolloin oksa repi kylkeen 10cm pitkän viillon (onneksi vain pinnallisen), kaaduin hiihtäessä kevättalvella alamäessä naamalleni ja liu'uin röpelöisellä pinnalla muutaman metrin joka sai toisen puolen naamasta asfaltti-ihottumalle, leikannut puukolla sormeen n+1 kertaa, polttanut tulitikulla peukalonpään... Tekevälle sattuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä! Toi "enimmät hiekat pois" kuulostaa aika tutulta ensiavulta... Mullakin fillarimatka tosiaan jatkui sen jälkeen kun olin vetässyt polveni riekaleiksi ajettuani liian kovaa mutkaan.

      Poista
  3. Reiden sisäpinnalta löytyy kaksi pitkää arpea, muistona omasta tyhmyydestä. Pakkohan se oli brassailla pikkuveljelle, että uskaltaa kiivetä puussa ylemmäs kuin se. No joo, uskalsin. Alaspäin tullessa tuli hutiaskel ja jalka lipsahti puun kylkeä hipoen, vahinko vain, että kohdalle sattui oksan tynkä. Verta tuli massiivisesti eikä veikkakaan uskaltanut nauraa vaikka kivun (ja säikähdyksen) vuoksi putosin loppumatkan (~ puoli metriä) maahan.. Parissa vuosikymmenessä arvet on reilusti haalenneet ja lyhentyneet mutta kyllä ne silti uimahallissa katseita kerää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuh, kiitos! Erittäin hyvä tarina tästä näyttämisen näkökulmasta. Uskaltaako jengi kysyä mistä arvet on tulleet?

      Poista
    2. Aina yhtä rehelliset lapset - jos eivät ole suoraan kysyneet niin sitten kuiskaavat kuuluvalla äänellä mukana olleelle vanhemmalle jotain tyyliin "miks toi täti on piirtäny tussilla jalkaansa?"

      Poista
  4. Meillä reilu vuosi sitten (juurikin jouluaaton aattona) silloin 1,5 vee kaatoi kupillisen kuumaa kahvia päälleen. Ja nimenomaan juuri kun paita oli päällä, paloi pahoin. Koska se kuumuus jää siihen paitaan - jos olisi ollut paidatta, olisi kahvin kuumuus poistunut iholta nopeammin. Yksi yö oltiin sairaalassa, mutta parani täysin, nyt on arpikohdalla enää muistutuksena uudesta ihosta vain saunassa vähän punoittavampi alue. Muuten ei näe

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts! Joo, mä en tietty ees tajunnut, että iho oli palanut kun paita oli siinä päällä. Lääkäri totesi, että tää on yks yleisimmistä lasten tapaturmista...

      Poista
  5. Mulle on samanlainen tarina ja hyvin saman tyyppinen arpi kuin Skidillä. 1,5 vanhana olin onnistunut kaatamaan äidin flunssan höyrytysvedet päälleni, kun olin salakavalasti hiipinyt veden äärelle. Tuloksena palanut oikea käsivarsi ja sairaala keikka. Nyt 32 vuotiaana oikeassa käsivarressa on edelleen näkyvät arvet arpikudoksesta mutta onneksi arpi on käsivarren sisäpinnalla, joten ei ne pahasti näy ellei osaa katsoa. Eikä iho kiristä tms. aiheuta vaivaa. Ruskettuessa arpi ei rusketu tai ruskettuu silleen maksaläiskäisyyden näköisesti eli ei kovin kauniisti. Mie oon aina ajatellut, että on hyvä, että kropassa on jälkiä, josta ruumis voidaan tunnistaa... Mutta älä kerro sitä Skidille... Ainut mihin itselläni arpi on oikeasti vaikuttanut, on ehkä tietoisuus siitä, että missin ura ei ole mahdollinen.. Tällä pituudella ja ulkonäöllä olisi misseys kyllä muutenkin jäänyt väliin. Mutta on ainakin persoonallisen näköinen käsivarsi, jos ei muuta.

    -Tiuhti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan sama paikka! Huomattiin tuolla etelässä että ruskettuminen aiheuttaa sen dalmatialaisefektin. Hehe, missikisojen väliinjäänti on kyllä kiusallista. :D

      Poista
  6. Monta arpea on ehtinyt kertyä, mutta eniten juttuja on tullut rintakehässä olevasta rastista. Minulta poistettiin isohko luomi, kun olin ehkä viisivuotias ja luomen poistanut lääkäri ompeli tikit rastin muotoon. Sitä en tajunnut vielä silloin, mutta ylpeänä kerroin monta vuotta kavereiden ihmetellessä arpea, että mullepa tehtiin tikkilankojen päähän rusetti. Rusetti tehtiin kuulemma vain tytöille, pojat joutui tyytymään solmuun.. niinpä niin, taisi lääkärisetä vaan lohduttaa toimenpiteestä järkyttynyttä tyttölasta.. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä tarina! Ja hyvin lohdutettu lääkäriltä!

      Poista
  7. Hihi, nyt on pakko kertoa omasta arvesta! Viime syyskuussa 40h taistelun jälkeen lääkäri totesi, että leikataan. Lapsi siis. Tarkemmin sanottuna Väinö, pieni jättiläinen (53cm,4352g). Aika hötäkällä lähdettiin salista toiseen leikattavaksi, virallisena terminä kiireellinen sektio. Siinä leikkauspöydällä lopun alkua odotellessani muiden häärätessä sitä sun tätä kiireisinä ympärilläni kuulen yhtäkkiä, kuinka leikkaava lääkäri toteaa tyynesti:" sulla on aika pahannäköinen luomi tässä alavatsalla, otetaanko pois samalla?". No tottakai! En nimittäin ollut uskaltanut kyseistä toimenpidettä teetättää aiemmin, ajattelin että se sattuisi... :D Lapsi saatiin hyvinvoivana ulos (pikkuveljeni nimesi sektoohaavan väpäluukuksi ipanan lempinimen mukaan) ja luomikin katosi. Arpi, joka luomenpoistosta jäi, on ihan selvästi kirkkovene. Oikeastaan ihan törkeän hieno! Harmittamaan jäi ainoastaan se, että en pyytänyt mahanahan kiristystä samaan pakettiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, odottelinkin sektioarpijuttua! Näille arville on varmaan aika monta nimeä. :)

      Poista
  8. Meidän vanhempi mukelo kaatoi kuumat teevedet päällensä 3,5 veenä.
    Koko rintakehä paloi ja jätkä oli rasvalaputettu leuasta pippeliin asti. Ahkeralla hoidolla ja rasvauksella saatiin hoidettua ilman ihonsiirtoja ja nyt 3 vuotta myöhemmin ihossa ei ole enää mitää jälkiä, ei edes kuumassa saunassa, missä ihon läikikkyyn näkyi pitkään.
    Vauhti ei ole hiljentynyt ja uusia arpia on tullut, mutta kuumiin asioihin ei kosketa ja aamukahvit on saatu sen jälkeen juoda hyvin rauhassa.
    Tsemppiä skidille :)

    VastaaPoista
  9. Mulla on kulmakarvassa kolo muistona pöydänkulmaan juoksemisesta, kaksi tikkiä. Ranteessa on pitkä viilto, kun siitä korjattiin kolmeen osaan haljennut luu rullaluisteluturman seurauksena, ja lantiossa toinen, kun sieltä sahattiin luuta sitä rannetta paikkaamaan, yhteensä 24 tikkiä. Tällä hetkellä niskassa on kuusi tikkiä, joista kaikista jää hämähäkit kuitiksi. In total 32 tikkiä. Näiden lisäksi poskessa on silmän alla kaksi violettia juovaa muistuttamassa siitä, ettei alamäkeen kannata harjoitella ilman käsiä ajamista. Seuraa pusu alikulun betoniseinään ja puolen naaman irtoaminen siinä paikassa. Oikeassa kyynärpäässä on ikuiset ruvet ja sinelmät skootterilla kaatumisen merkiksi ja saman käden kyynärnivelen kohdalla euron kolikon kokoinen kolo hevosen alle jäämisen merkkinä. Polvissa on lukemattomia ruskettumattomia kohtia ties mihin hyppimisen, osumisen, kaatumisen tai ihan vaan vapaan ryystämisen seurauksena, sääristä puhumattakaan. Tuoreimpina muistoina mustunut kuoppa viime kesänä juhlituilta jatkoilta, kun punaviinilasi särkyi jaloille ja toinen, melko ilkeä lontti tuli, kun putosin juhannuksen alla puolitoista metriä betoniportaita. On minussa ehjiäkin kohtia! Ja musta etuhammaskin oli aikanaan, kun ajoin poljettavalla ponilla ojaan.

    VastaaPoista
  10. Mulla olis pyöräilyjuttu. Olin ehkä 6-vuotias, pyöräiltiin siskon kanssa mummolan lähiteillä, kun ajoin ties mihin monttuun, ja lensin pyörän päältä ihan kunnolla. Toinen jalka oli polvesta varpaisiin saakka enemmän ja vähemmän auki, ja totta kai ihan hemmetin kipeä, kämmenetkin tais olla auki ja hyvä ettei naama. Ei siinä mitään, haavat parani, mutta siskon kommentti pisti vähän miettimään: toinen kun oli kateellinen, kun mulle oli tullut niin hienonmuotoisia arpia. :D Totta on, että esim. varpaiden rystysissä on edelleen rivissä täysin pyöreitä arpia, ja yksi polven arvista tulkittiin Australiaksi, toinen tais olla virtahepo. Saattoi se ehkä vähän lohduttaakinn, että vaikka aluksi itketti aika paljon, niin lopulta sitä oli ylpeäkin.

    Arpia on kyllä joka paikka täynnä, olen aina ollut vähän onnettomuusaltis ja töhö, mutta arvet kuuluu elämään, eikä ne mua ole ikinä hävettäneet. Lapsuus maalla aiheuttaa sellaista, puusta tippumiset, miljoonat itikanpistot, soratiet, metsäleikit, pyörähurjastelut, potkurirallit, puukkoharjoitukset ja majanrakentamiset kuuluu päivänselvästi asiaan, ja tekevälle sattuu. Parempi lapsuus ulkoleikeissä ja muutama vekki, kuin sisällä pleikan ääressä täydellisen hipiän kanssa.

    VastaaPoista
  11. Suvussamme varmasti eniten kerrottu "opettavainen tarina" liittyy kyynärpäästäni löytyvään arpeen. Olin alle kouluikäinen kun isotätini toimi vanhan kyläkoulun keittäjä-talonmiehenä ja asui koululla. Joka kesä pidimme koululla suuria sukujuhlia ja eräiden juhlien aikana olimme äitini kanssa keräämässä kukkia. Työtä helpottaakseen äitini pyysi serkkupoikaani heittämään sakset terassin kaiteelta. Serkkupoikahan teki työtä käskettyä ja heitti sakset komeassa kaaressa syvälle kyynärpäähäni. Onneksi paikalla oli ensiaputaitoisia sukulaisia, sakset osuivat kuin ihmeenkaupalla kyynärpään luiden väliin ja likaisista saksista tullut verenmyrkytyskin oli vain lievä. Ja serkkupoika teki myöhemmin menestyksekkään uran pesäpalloilijana. Mutta noiden sukujuhlien jälkeen meidän suvussa ei taatusti kukaan ole pyytänyt enää heittämään saksia...

    -Iidu

    VastaaPoista
  12. Olin varmaan kuuden vanha, kun serkkuni ja veljeni kanssa hajotettiin kiviä laittamalla ison kiven päälle pieni kivi ja pudottamalla toinen iso kivi sen pienen kiven päälle. (olipas hankalasti selitetty;) No, minä annoin innoissani yhden löytämäni kiven serkulleni, joka asetti kiven ison kiven päälle ja juuri kun hän pudotti ison pudotuskiven, minä työnsin etusormeni väliin, koska pieni kivi oli hieman liikahtanut ja halusin korjata sen asennon... fiksu jo pienestä pitäen. ;D Niinhän siinä sitten kävi, että sormeni litistyi kahden ison (ja painavan) kiven väliin. Sormesta irtosi kynsi ja sormenpää ilmeisesti repesi neljään lohkoon, koska edelleenkin 27 vuoden jälkeen etusormessani on ristin muotoinen syvä arpi ja sormenpääni näyttää pylly vaolta arven vuoksi. Lisäksi kynsi kyllä kasvoi takaisin, mutta sekin on kaksiosainen, koska siinäkin on painauma keskellä. Järin nätiksi ei oikeaa etusormeani voi sanoa, mutta pelaa hyvin ja tuntokin on tallella. :)

    VastaaPoista
  13. Mullahan loistaa arpi keskellä vasenta kulmakarvaa. 13-vuotiaana teininä katselin niin intensiivisesti komean pojan perään, etten huomannut koivua ja kävelin sitten sitä päin. Silmälasit viilsivät kulman auki kunnolla, verta hurja määrä silmillä ja nolousmittari tapissaan. Lähes pahinta, mitä teinille voi käydä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Symppaan tätä tarinaa tosi paljon! Se oli varmasti hirveää silloin. Mutta toivottavasti se nyt tuntuu enemmän hauskalta tarinalta jota voi kertoa ihmisille, siltä se ainakin minusta kuulostaa.

      Poista
  14. Arpia on ehtinyt kertyä monta myös minulle, mutta erityisen ylpeä oon mun sydånleikkausarvesta! Joskus teininä mietin että pitäskö sitä peitellä enempi, mut en todellakaan enää. Mä selvisin mm sydämen pysäyttämisestä, jes! :)

    -Helli

    VastaaPoista
  15. Hmm, oispa vaikea kertoa vaan yhtä tarinaa omista arvistaan, mulla kun ei se rymyäminen ole myöskään ollut kiellettyä lapsena. On arpea silmän alla, puolet pikkurillistä, peukalon ja etusormen välissä, siinä etusormessa, polvessa, you name it... :) Näin aikuisiälläkin oon sitten vielä hankkinut, mm. viivat molemmin puolin nilkkaa. Mieleenpainuvinta on kuitenkin mun veljien arvet. Olikohan se jopa samana kesänä kun saivat molemmat otsaansa pystyviivat. Toinen veisteli puukolla puuta ja jotenki sai lopulta siitä puukosta otsaansa. Nuorempi juoksi kodin pitkällä käytävällä ja suoraan seinien kulmaan, samanlaisen pystyarven sai otsaansa. Useampi vuosi sitten vitsailtiin että mitäköhän se meidän kolmas (ja silloin nuorin) veli keksii... On kylläkin vielä toistaiseksi ilman arpea ;)

    VastaaPoista
  16. Näitähän löytyy, mutta oudoin on varmasti ylhäällä olkavarressa sijaitseva palovamma arpi. Paistoin joskus teini-ikäisenä pipareita ja hienosti kotitaloustuntien ohjeita noudattaen käytin patahanskoja peltiä uuniin laittaessa, mutta t-paita päällä. Noh, jollain kumman keinoilla sain pellin reunan suoraan olkavarteen (siis noin 5cm olkapään alapuolelle) palovammahan siitä tuli ja arpi jäi. Toisen hieman erikoisemman arven sain muistaakseni noin 10- vuotiaana kun häpesin kovasti käsissä kasvavia tummia karvoja. Fiksuna tyttönä päätin leikata niitä saksilla. Yllättäen ne saksen kärjet olivat hyvin pian siellä ihon alla. arpihan siitäkin jäi. Ja tietysti tämä tapahtui koulun kevätjuhlapäivänä, kun päälle piti pukea valkoinen villatakki. Itsekkin olen sitä mieltä, että arvet kertovat elämästä ja onpahan ainakin tarinoita, joille näin jälkikäteen voi nauraa :-)

    VastaaPoista
  17. Mulla on alahuulen alapuolella olevassa "montussa" sellainen n 3cm pitkä arpi ja koko alahuuli on varmaan saman paksuinen. Siihen on ommeltu 32 tikkiä kolmeen kerrokseen. Tuli nimittäin hampaat alahuulesta läpi, kun tipahdin sellaisesta kippitangosta kieppiä tehdessäni suoraan naamalleni maahan. Ja oikeassa ohimossa samanmittainen haava, joka tuli kun kaaduin jääveistossa käytettävän jäälohkareen kulmaan.
    Sinällään ihme, että olen päässyt yli 40v ikään niin, että yksikään luu ei ole murtunut eli ilman kipsejä olen tähän mennessä säästynyt. Ottaen huomioon, että olen ainakin kahdesti vetänyt pyörällä nurin etutangon yli aikana, jolloin ei tunnettu pyöräilykypäriä. Toisaalta olen kasvanut 70-luvulla armeija-alueella ja siellä ei tunnettu tyttöjen tai poikien leikkejä, vaan kaikki leikkivät keskenään ja leikit saattoivat olla välillä aika rajuja. Toisaalta olen myös 5 vuotiaana osannut marssia tahdissa paremmin kuin alokkaat ja omaan edelleen sellaisen äänenen, että en isossakaan luentosalissa tarvitse mikkiä, ääni kyllä kantaa sinne viimeisellekin riville asti :D

    VastaaPoista
  18. Nelivuotispäiväni aamuna oli ilmeisesti jotakin kiistaa isosiskon kanssa, hän määräsi suunnan ja minä vauhdin. Matka päättyi vanhempieni makuuhuoneeseen, johon siskoni oli paennut hyppäämällä sängylle. Itse en huomannut lattialla lojuneita äidin korkkareita ja kompastuin alahuuli edellä sängynpäätyyn. Huuli aukesi, turposi (synttärikuvat on vähän surkeannäköisiä) ja vähään aikaan en kyennyt (tai suostunut) syömään muuta kuin spagettia imeskelemään. Alahuulessa on edelleen hauska arpi, joka näkyy kun vihellän tai pussaan tai muuten mutristelen. Vähän olen kuitenkin katkera isosiskolle, joka ei varoittanut niistä kengistä!

    VastaaPoista
  19. Voihan nenä, kirjoitin pitkän tarinan arvistani, mutta se ilmeiseti hävisi bittiavaruuteen! Olen sitkeää sorttia ja kirjoitan uudelleen. ;)

    Koska näit, miten hurjaa jälkeä kupillinen teevettä sai aikaiseksi, voit ehkä kuvitella että mun vanhemmilla 80-luvulla oli pienet kauhun hetket käsillä kun allekirjoittanut kolmevee haki Ihan Ite keittiön tason päältä puuroa. Ei osunut käteen puurolautanen, vaan vetäsinpä kahvinkeittimen johdosta päälleni sen koko keittimellisen vasta keitettyä kahvia. Minulta paloi kasvot, rintakehä sekä molemmat käsivarret, taisi olla myös toista reittä. Paita paloi ihoon kiinni, ihoni meni harmaaksi ja "kurtulle" kauttaaltaan ja siinä oli kasvoja myöten valtaisia vesikelloja ympäriinsä. Varhaisin lapsuusmuistoni on sairaalasta, jossa makasin kokovartalokipsissä eristyshuoneessa (infektioiden estämisen vuoksi) ja mun isäni salakuljetti mulle sinne voipullia lohturuoaksi (ei olisi saanut niiden pöpöjen takia tuoda sinne huoneeseen mitään). Muistan myös sairaalaan menomatkalla sanoneeni, että "mulla on kauheen kuuma..."

    Minua hoitamaan oli hälytetty josain isommasta sairaalasta erikoislääkäri, jota oli kuulemma jännittänyt tulla katsomaan mitä on vastassa. Palovammat saatiin kuitenkin hyvin hoidettua muualta kehosta, mutta toisessa käsivarressa minulla on isohkot ja paksuhkot "puumerkit" tästä tapahtumasta. Olemme siis sinun Skidisi kanssa lähes palovammasiskoja! ;D Voit kertoa hänelle terveiseni, että arvista saa parhaimmat juttutuokiot uusien kavereiden kanssa, sillä ihmisiä kiinnostaa jälkien alkuperä. Tällaiset sairaalareissut on lasten keskuudessa ihan supersankariaineistoa, ikätovereiden ihailu taattu! ;) Nyt aikuisena olen huomannut, että ihmiset on häveliäämpiä, eivätkä välttämättä kysy mistä jäljet on peräisin.

    En ole ikinä harkinnut arpien kosmeettista korjaamista, ja joskus kun joku on aiheesta kysynyt niin olen häkeltynyt kysymyksestä. Se on vähän kuin joku kysyisi, että oletko joskus harkinnut hankkiutuvasi vasemmasta pikkurillistäsi eroon? :D No tuota en ole... Arpinen käsivarsi on osa elämäntarinaani, mitäpä noita häivyttämään! Liekö tuon käsivarren ansiota, että minusta myös sektioarpeni on maailman siistein. En ole ymmärtänyt naisia joille tulee kriisi sektioarvesta, minun silmissäni arvet eivät ole rumia. :)

    P.S. Rakastan edelleen voipullia.

    VastaaPoista
  20. Ensimmäiseksi tuli mieleen 6-vuotiaana saatu koiranpurema,joka vaati 8 tikkiä ja näin yli 25 vuoden jälkeen koristaa edelleen komeasti pohketta.Koirakammoa ei tullut,päinvastoin.
    Suurin osa arvistani on lopputulosta lapsuudenaikaisista yhteydenotoista veljeni kanssa.Palovammaa löytyy jalasta,kun veljeni tönäisi kiehuvan vesikattilan päälleni.Silmäkulmassa on kahden sentin kolo,kun veljeni löi muovisen laatikon naamaani.Takaraivossa on edelleen iso kolhu,kun veljeni heitti kivellä päähäni niin,että taju meni.Kaikista näistä huolimatta,meistä tuli melko normaaleja eikä kuulemma oltu edes hankalia lapsia. :)
    -Sisko ja sen veli

    VastaaPoista
  21. Oijjoi, joulusta ja teestä tulee oma kipeä muisto mieleen... Olin jotain vähän alle kouluikäinen, ja joulupäivänä kahvipöydässä onnistuin kaatamaan kupillisen tulikuumaa teetä itseni päälle. Maha paloi ihan karrelle. Mutta kun asuttiin niin kaukana, nii pyhien aikana ei voitu lähteä lääkäriin (siis ilmeisesti vamma ei ollut niin paha, kai se lääkärikin ois jostain kaukaa löytynyt). Äiti vaan soitteli läpi kaikki terveydenhoitoalalla työskentelevät sukulaiset avun saamiseksi ;) Rasvalapuilla siitä selvittiin ja arpikin on sittemmin sulautunut tuonne mahanahan uumeniin ;) Tietty sanomattakin on selvää, että tämmöseltä rämäpäälapselta löytyy kaikki ne normaalit pyöräilymuistoarvet kyynärpäistä ja polvista ;)
    Myös oma poika on onnistunut vetaisemaan kupillisen kuumaa kahvia päälleen, mutta siinä oli onneksi maitoa seassa, nii ei ollu niin tulikuumaa ja selvittiin vain pikaisella terkkarikäynnillä ja punottavalla iholla. Eikä muuten oppinu tapauksesta mitää .

    VastaaPoista
  22. Arpitarina. Ehkei lapsille.
    Olimme ystäväni kanssa opiskeluaikana tuttu näky Kallion kuppiloissa ja baarimikot olivat käyneet tutuksi. Eräänä ihanana iltana meitä oli pyydetty testimaistamaan shotteja yhteen mukavaan ja siistiin anniskeluravintolaan. Noh. "Jokunen shotti" tuli juotua ja kun tuli lähdön aika reteästi poistuimme ovesta. Tosin reteyteni tarttui korkokengän koron kanssa baarin tuulikaapin muovimattoon. Lensin reippaasti avoimesta ovesta kolme porrasta alas. Kampesin itseni välittömästi pystyyn ja totesin "Ei käynyt kuinkaan. Olen ihan ok!!" Kunnes näin ystäväni kauhistuneen ilmeen. Vilkaisin alaspäin vain todetakseni, että vasen lahkeeni ja kaunis (silloin joo) valkoinen korkokenkäni olivat aivan veressä. Ravintolan oven metallinen alaosa oli repäissyt säären etuosaan reippaan palkeenkielen. Kipitin mattoa varoen takaisin sisään jo sulkeutuneeseen kuppilaan, josta sitten sain ensiapua ja tilattua taksin Töölön ensiapuun tikattavaksi. Muistan vielä ihastelleeni, kuinka hyvä säkä kävi, kun taksikuski oli nuori ja hurjan komea :) Noh, Töölössä katsoivat minut turhan hyvävointiseksi ja kröhöm, hilpeäksi, joten ei kun seuraavaan taksiin ja Marian-sairaalaan. Siellä sain säären päälle neljä tikkiä nuoren ja taas yllättävän komean mieslääkärin toimesta. Siinä mielentilassa olin vahvasti sitä mieltä, että sinkulle oli käynyt tosi hyvä säkä :D Tuossa vaiheessa en juuri ajatellut, että sääri tulee olemaan koko kesän varsin mielenkiintoisen näköinen ja hameet saa unohtaa kokonaan.

    Ja ei kun taas taksin tilaukseen ja suunta kohti kotia. Ja kukas se sitä taksia ajoikaan. Se sama ensimmäinen, komea kuski, joka alunalkaen minua oli Kalliosta Mariaan kyysännyt. Arvesta huolimatta tunsin silloin jääneeni plussan puolelle :D :D Oi noita opiskeluaikoja!!

    Nyt, vuosien jälkeen arpi on jo vaalennut ja on lähinnä mielenkiintoinen lisä harrastuksissa tulleiden muiden arpien joukossa.

    t. Gina

    VastaaPoista
  23. Älä koskaan pidä käsin tiskatessa aterimien kuivaustelinettä tiskialtaan oikealla puolella, juuri kyynärpään kohdalla, jos telineessä on pystyssä leipäveitsi.
    Syy ja seuraus: laittaessasi täysin pahaa aavistamattomana lautasta kuivauskaappiin, saatat iskeä kyynärpääsi erittäin terävään veitsenkärkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Syy, minkä vuoksi mulla on mokomat teräaseet kuivumassa terä alaspäin :D

      Poista
  24. Mulla on käsivarressa, vähän ranteen yläpuolella n.4cm arpi. Pienenä tyttönä talutin valjaissa meidän paksua, oranssia kissaa ja jostain syystä koiran nähdessään sai hepulin. Nostin rimpuilevan kissan syliini, mutta hän jäi kynnestään roikkumaan koko painollaan käteeni �� Muisto hyvinkin persoonallisesta ja rakkaasta kissasta kulkee mukanani aina! Lisäksi polvesta löytyy leikkauksen jäljiltä n.20cm arpi ja mahasta neljä pientä arpea munasarjakystien poistosta�� Ai niin, silmässäni on myös pilkku, arpi, kun silmäni leikattiin ja silmiin asetettiin pysyvät implantit �� Elämän jälkiä löytyy siis!

    VastaaPoista
  25. Itselläni on paljon arpia sormissa, kun jostain syystä minä ja veitset olemme sopineet hyvin yhteen. Mutta miehelläni on pelihommissa sattuneiden äksidenttien jäljiltä syviäkin arpia ympäri kroppaa, yksi mm. vatsassa. Sen hän väittää kylläkin saaneensa synnytyksessä, kun syntyi sektiolla :)

    VastaaPoista
  26. Mulla on polvessa aikamoinen arpi. Olin ehkä 11 tai 12 kun otin pikkuveljen reppuselkään, nousin ylös ja kompastuin. Pikkuveli selvisi ehjin nahoin kun pidin lujasti kiinni, mutta oman polveni viilsi iso kivi. Veri valui säärtä pitkin kun klenkkasin itse puhdistamaan ja laastaroimaan sen, olinhan jo ihan pro niissä hommissa, sattuneesta syystä :D Vasta kun nahkaa pyyhkiessäni tajusin että viilto on huomattavan syvä, ja iho lerpattaa huudettiin äitiä apuun. Tikattavaksihan siitä sitten lähdettiin ja siinä meni sen kesän uimiset. Arpi oli punainen ja koholla vuosia, vasta aikuisiässä on haalistunut ja laskenut niin ettei sitä juuri huomaa. Seuraavana kesänä taisi olla se kerta, kun ulkoilutin kahta isoa koiraa jotka jostain innostuneena vetivät minut nurin ja raahasivat pitkin asfalttia. Kyynärpää auki noin kämmenen kokoiselta alueelta, täynnä hiekkaa ja asfaltinmuruja. Kotona huuhdeltiin ja sidottiin, ja paraneminen kesti tosi tosi kauan. Arpi on vieläkin. Ja sormessa on tietysti arpi ensimmäisellä partioleirillä tapahtuneesta puukko-onnettomuudesta. Minä vähän veistelin, ja koska en välttämättä joka hetki keskittynyt siihen mitä tein, veistelin vähän sormeani. Kotona kuulin, että olivat jo lyöneet vetoa että montako viiltohaavaa mulla on kun tulen leiriltä takaisin :D
    Nuoremmalla lapsellani on arpi takaraivossaan. Oli hiukan alle 2-vuotias kun kiipesi jakkaralle, ja tullessaan alas horjahti, putosi ja löi päänsä tuolin kulmaan. Verta oli joka paikassa, koska päästä nyt tulee aina paljon verta. Mitään hätää ei ollut, lapsi karjui keuhkojensa täydellä voimalla kun äiti soitti ambulanssin paikalle. Sedät katsoivat pään, kolautuspaikan ja veren määrän ja lähtivät kuskaamaan meitä päivystykseen. Haava puhdistettiin ja liimattiin, tikkien vaatima puudutus olisi ollut kiusaamista ja liimaus toimi hyvin. Kotoa lähdöstä takaisin kotiin kului n. 40min kokonaisuudessaan, hyvää palvelua oli.

    VastaaPoista
  27. Olin kuudentoista, kun päätin, että nyt minä ansaitsen pikkuveljen ikuisen ihailun ja kunnioituksen. Ajatustasolla suunnitelmani oli aukoton, joogitkin hiljaiseksi vetävä lootuasento jumppapallon päällä. Toteutuksessa ilmeni ihan pari pikku ongelmaa, esimerkiksi A) en osaa joogata ja B) onhan se nyt ihan älyttömän hankala joogata jumppapallon päällä. Lampsin kuitenkin veljen huoneeseen ja aloitin suorituksen. Hienosti alkoikin, kunnes tuli aika ottaa se lootuasento. Siinä kohtaa kun piti alkaa asettua joogitkin kalpeaksi jättävään lootukseen jokin meni pieleen ja päädyinkin selkä edellä kaappa päin. Ongelmaa ei ois ollut muuten, mutta siinä kaapissa oli vetolaatikko, jonka kahvan poikkiosa oli kahden metallisen neliönmallisen melkoisen teräväkulmaisen ulokkeen varassa. Kyseiset ulokkeet raastoivat aika pitkät haavat alaselkään. Yllättävän paljon alaselästäkin tulee verta, eikä edes mitenkään erityisen syvää haavaa vaadi. Eihän tolla suoritiuksella pikkuveljen ikuista ihailua ja kunnioitusta ansaittu ja joogitkin kalpeni korkeintaan myötähäpeästä. Selkä oli kipeä jonkin aikaa tapahtuman jälkeen. Koulussa oli hieman noloa selittää liikuntatunnilla, että miksikä sitä nyt ei kykene osallistumaan. En suosittele testaamaan tätä urheilumuotoa.

    VastaaPoista
  28. Itse en tästä mitään muista, mutta äitini on kertonut että minun sormissa olevat paloarvet ovat tulleet siitä, kun olin alle kolme vuotiaana sytyttänyt äidin ja isän päiväpeiton tuleen. Äiti oli ihmetellyt kuinka lapsi onkaan noin hiljaa, tullut makuuhuoneeseen katsomaan ja siellä olin iloisena nauranut sängyllä liekkien keskellä. Olin jostain saanut käsiini tulitikut ja onnistunut niitä käyttämään oikein. Lähes koko elämäni olen kantanut mukanani pieniä arpia sormissani tästä, ei niitä muut edes huomaa jos en vartavasten näytä ja kerro mistä tulivat. :)

    VastaaPoista
  29. Mulla näitä arpia löytyy lukuisista leikkauksista, ensin oli Lauri tähkä kirkkovenehymyllä polvessa 1. eturistisideleikkauksesta. Sitten tuli 2. eturistisideleikkaus, minkä seurauksena tilalla onkin frankenstein- Lauri Tähkä julmetulla kirkkovenevirneellä. Sektiosta tuli niin siisti arpi etten sitä edes huomaa itse.

    Mutta se kaikista rakkain/kamalin arpi löytyy ranteesta. Olin 6-vuotiaana Rovaniemen maalaiskunnassa kyläkaupan pihalla, kun säikähdin ohi ajavaa prätkää ja säntäsin karkuun. Pahaksi onneksi kädessä oli litran lasinen limupullo, ja jalkojen alla kaivonkansi. Kompastuin kanteen, pullo hajosi ja lasinsirut viilsivät vasemman ranteen pitkittäin auki. Porukat laskivat että ambulanssilla menisi ainakin puoli tuntia, joten kiireesti puristussiteessä takapenkillä Rovaniemen keskussairaalaan paikattavaksi. Kuulemma millien päässä valtimosta, onni onnettomuudessa ettei käynyt pahemmin.

    Tämän insidentin seurauksena olen näyttänyt 24 vuotta siltä kun olisin yrittänyt itsaria ja epäonnistunut surkeasti. Arpi on toki vaalentunut mutta ihmisen kasvaessa se on venynyt ja näyttää vaan isommalta ja törkeemmältä aikuisena. Joskus sitä nuorena häpesin, kaikissa vanhoissa kuvissa vasemmassa kädessä on aina vähintään 20 rannekorua killumassa. Nyt en, oikeestaan siitä on tullut kaikkein rakkain arvista. Muistuttaa siitä että oikeestaan olen aika onnekas ihminen, vaikkakin vähän turhan säikky välillä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on myös hajonneen limupullon arvet! Kaaduin kalliolla jaffapullo kädessä: tuloksena 8 tikkiä ja jänne poikki keskisormesta. Jes.

      Poista
  30. Täältäkin löytyy arpia. Ensimmäinen huomattava arpi tuli nenääni lapsena, kun pikkuveljeni virvelöi kalan sijasta koukkuunsa minut. Koukku irroitettiin nenästä lääkärin toimesta ja vieläkin paikalla on pikkuinen arpi. Virvelin koukkukin on edelleen tallessa. Tämä on ollut hyvä tarina kerrottavaksi, erityisen ilahduttava kyseinen kertomus oli veljeni häissä pitämässäni puheessa.

    Toinen arpi on vasemmassa kyynärvarressani. Se tuli, kun sohaisin käteni säröillä olevaan liesituilettimen lasisuojuksen reunaan. Muutama tikki laitettiin ja muistoksi jäi viiden sentin pituinen arpi.

    Ikimuistoisimmat arvet sijaitsevat alavatsalla ja muistuttavat kahdesta sektiosta ja kahdesta ihanasta pojanviikarista, jotka myös ovat jo alkanet kasvattaa arrpikudosta. Vanhempi pojista törmäsi iPadin kulmaan (melko moderni tapa haavoittua) ja muistona arpi otsassa. Nuorempi taas sai leikkipaistinpannusta nenänvarteensa vekin ja arven. Jotenkin minusta tuntuu, että tähän eivät nämä arvet jää...

    VastaaPoista
  31. Mäkkärissä työskennellessäni sain muutaman kosketuksen kuumuuteen, mutta ihan jokainen niistä palovammoista on nyt 10 vuotta myöhemmin kadonnut! Eivät tosin olleet läheskään noin isoja ja vähän vaan huljuttelin silloin veden alla ja jatkoin duuneja. Nuorempana poltin käsivarttani myös silitysraudalla (siis vahingossa!!). Pikkuveli oli silloin vauva ja opettelin kuuman laitteen käyttöä yksiksen.. no rautahan vähän putosi ja osui käsivarteen ja se sattui. Mutta vauva kun nukkui, en voinut huutaa :D Niinpä suu ammollaan "huusin" äänettömästi hetken hebkeäni haukkoen ja juoksin kraanan alle.. tämäkin arpi on kadonnut jo aikaa sitten!
    Sitten toisenlaisiin arpiin, jotka osin näkyvät edelleen: kissa. Mulla on nyt kolmas kissa. Kissa mulla on ollut 4-vuotiaasta asti lähes koko ajan (1 kerrallaan). Kaikki 3 ovat olleet enemmään tai vähemmän rajuja tapauksia (kollit sisätiloissa..) ja se näkyy käsissäni! Kun nykyinen kissamme oli nuori (nyt pian jo 11), olivat jotkut kaverin kaverit luulleet, että viiltelen itseäni, koska käteni olivat, no aikamoisilla arvilla ja viilloilla. Nuokin arvet ovat kuitenkin hiljalleen lähes kadonneet ihon uusiutumisen myötä. Pari aivan kapeaa vaaleaa viiltoa näkyy, kun osaa etsiä. Lievätkö nuokaan lopulta ikuisia vaikka useamman vuoden ovat mukana kulkeneet.
    Sitten on se rakkain arpeni, jonka toivon ja uskon jollain tasolla pysyvän ihossani hautaan asti: keisarileikkauksen arpi. Minulle tehtiin kiireellinen sektio, joka pelasti lapseni ja ehkä minutkin. Tästä hienosti piilossa olevasta arvestani olen kaikkein ylpein. Ei varmasti tarvitse enempiä selityksiä.
    Ja sitten on tietysti ne sisäiset arvet läheisten poismenosta yms.. <3
    -tintti

    VastaaPoista
  32. Mulla on 3 cm:n arpi kämmenessä, peukalon ja ranteen puolivälissä. Olin 7 tai 8, kun äiti käski mennä lainaamaan leivinjauhetta naapurista. Lasinen pilttipurkki kourassa ja kumpparit jalassa astuin kotiportilla lätäkköön, jonka pohjalla oli jäätä ja kaaduin. Nousin ylös ja puistelin käsiä, kun tajusin, että nyt tulee verta ja paljon. Juoksin ovelle, avasin sen ja pyörryin. Äiti paketoi käden pyyhkeeseen ja juoksi minut sylissään takaisin naapuriin, jonka autolla pääsimme ensiapuun.

    Muistan, että puudutus sattui tosi paljon, mutta koko käsi ei silti puutunut, vaan toista reunaa ommeltaessa sattui ihan pirusti. En silti halunnut uutta puudutuspiikkiä, koska se oli kai sitten sattunut enemmän.

    Kun pääsin pois toimenpidehuoneesta käsi paketissa, naapurin täti kommentoi, että "onpas sulla hieno paketti!". Ja minä raukka luulin, että joku oli ostanut mulle jonkun lohdutuslahjan tämän traumatisoivan tapahtuman takia. Ei, paketti oli mun käsi.

    Pari kuukautta myöhemmin istuin vessassa, kun tajusin, ettei vasemman käden peukalo taivu samalla tavalla kuin oikea. Joku hermotus oli jäänyt huonosti haavaa ommeltaessa, eikä peukku toimi vieläkään täysillä. Mut kyllä sillä pärjätään.

    VastaaPoista
  33. Mulla on pieni palovamma-arpi polvessa. Se tuli silitysraudasta. Koska en omista silityslautaa, istuin risti-istunnassa lattialla ja silitin vaatteitani pyyhkeen päällä lattialla. Siinä sitten jotenkin kummarruin oikaisemaan silitettävää vaatekappaletta ja onnistuin sohaisemaan polveni silitysrautaan. Tästä selvittiin ilman lääkäriä, mutta tuli taas yksi syy siihen miksi tietyt työasennot ovat suositeltavia. Silityslautaa en omista edelleenkään, mutta olen siirtynyt silittämään vaatteeni pöydän päällä.

    -Annu

    VastaaPoista
  34. Olin arka lapsi (josko aikuinenkin), joten ainoat näkyvät arvet minulla on 1,5 vuoden takaa raskauden ja sektion jäljiltä. Ihme sinänsä, koska olen noin kahdeksankuisena tukea vasten kävellessäni polttanut molemmat kyynärvarret tulikuumaan uunin luukkuun. Laajat palovammat siitä tuli, mutta käsissä ei näy arven arpea. Ei voi kuin ihmetellä, miten hienosti pienen lapsen iho uusiutuu.

    VastaaPoista
  35. Hienoja juttuja arvista!

    7-vuotiaana mulla oli kamala himo "kasitoihin" eli piti rustata kankaista jos jonkinmoista takkia, hattua ja laukkua etenkin pehmoleluille. Tekeminen oli suuripiirteita ja kunhan valmista tuli vauhdilla, niin hyva!

    Olin mummin ja ukin kesamokilla saaressa ja olin loytanyt ison palan kangasta, josta paatin tehda jotain. Mita, sita en muista, koska seuraukset jaivat paremmin mieleen. Kysyin mummilta saksia, mutta niita ei loytynytkaan. Ainoa leikkuuvaline oli puukko. Siispa puukolla kangasta leikkaamaan! Mummo hieman eparoiden ajatteli asiaa, mutta vakuutin sen olevan helppoa:vain suoria vetoja. Mummo tokaisikin etta "No, tee, mutta ala viilla silla puukolla sormeen." (Mummot oli tehty uskaliaasta materiaalista viela silloin!)

    Tottakai onnistuin taittamaan kangasta siihen malliin, etta puukko suhahti lapi vauhdilla ja teki aikamoisen palkeenkielen vasemman etusormen paahan. Koska mummo oli juuri varoittanut, niin en kehdannut menna nayttamaan viiltoani, vaan tuikkasin sormeni kiiruusti taskuun ja juoksin rantaan huuhtelemaan sen jarvivedessa. Jotainhan siihen oli saatava siteeksi ja en edes ajatellut etta leikkaamani kangas olisi saattanut olla kaypaa tavaraa. Aitona metsantyttona paatin vetaista koivusta tuohta siteeksi!
    Haava lopetti vuotamisen ajallaan, tosin sen tuohisiteisen sormen piilotteleminen mummolta oli vaikeampaa. Tokkasin kateni valkoisen villatakin taskuun, jossa se tietenkin vuosi vahan...muutaman vuoden kuluttua tunnustin mummolle mita oli tapahtunut ja mummo sanoi arvelleensa etta olin saanut haavan, mutta ei tullut utelemaan, koska ajatteli sen olevan pienehko.
    Palkeenkieli oli ja pysyi kuukausia! Lopulta se meni kuitenkin umpeen ja nyt siita on muistona aika nakymaton arpi sormessa. Ehka se nakyisi, jos otettaisiin sormenjaljet, mutta muuten paasin kylla vahalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, siis kirjoittaja ei ole tuon valokuvausblogin omistaja. Unohdin, että suhasin miehen koneella kirjoittaessani...

      Poista
  36. Lapsen arpeutumistarina lapselle... Olimme vanhemmat poissa kotoa ja mummin lapsenvahtina. Oli aurinkoinen kuuma kesäpäivä, ja lapset olivat juosseet hippaa isolla pihalla avojaloin. Poikanen 10 vee oli juossut jonkinlaiseen puun juurakkoon/tikkuun/ jotain ? ja jalkapohja auki kantapäästä päkiään, n. 12 cm matkalta. Isosisko 11 vee ja naapurinpoika hoitivat ensihoitoa ensiluokkaisesti, suihkuttivat hana alla. Mutta oli selvää, että "mummille ei kerrota, koska jos sanotaan, sen joutuu tikkaamaan, ja jää leikki kesken eikä saa mennä tikit jalassa uimaan" . Tämähän oli valtavan älykäs neronleimaus.
    Suihkuhuone oli illalla kun tulimme kuin teurastamo. Isoja kylpypyyhkeitä veressä, märkänä pyykkikopassa haisemassa, laastareita mennyt paketti ja verisiä laastarirätkäleitä roskiksissa, pihalla, portaissa. Kun "hyökkäsin" mummon kimppuun, että mitä ihmettä! hän ei tiennyt asiasta mitään. Kun kuulustelut aloitettiin, oli selvää, että ompelut myöhässä. Mutta kyllä oli pitkä kippee, ei uintia, ei juoksemista, ei oikein mennyt kävelykään. Haava märki, ei mennyt kunnolla umpeen n. 6 viikkoon. Jos olisi ommeltu, olisi ollut 2 viikossa tod.näk.kiinni. Nyt teinillä jalkapohjassa on "vetoketju", ihmeen matala arpi silti siitä jäi. Ainekset olisi ollut saada oikein semmonen kynnys koko jalkapohjaan. Tarinan opetus on se, että mieluiten tule näyttämään sattunutta vahinkoa aikuiselle, --vaikka kiva leikki jäisikin hetkeksi kesken... :)

    VastaaPoista
  37. Mulla on muiden kertomuksiin verrattuna surkean pienet arvet, mutta hankkimistapa oli melkoisen typerä. Yläasteella ja vielä lukiossakin mulla oli tapana pitää aina mukana Sveitsin armeijan linkkaria, sellaista, jossa on erilaista terää vaikka muille jakaa. Se oli nahkahihnalla kiinni farkkujen vyölenkissä ja sitten farkuntaskussa. Hirveän kätevä työkalu se oli, sillä tuli leikattua kynnet, maantiedon monisteet sopivan kokoisiksi ja ties mitä.

    Erään kerran sitten istuin kotona nojatuolissa päättelemässä kutomani villapaidan lankoja; linkkari oli vieressä ja sakset esillä, koska leikkelin päättelemieni lankojen päät sillä. Puhelin soi, ja menin vastaamaan, ja homma meni ihan hienosti siihen asti, kun istuin takaisin nojatuoliin jatkamaan päättelyä. Koska näppäränä ihmisenä en ollut irroittanut linkkaria farkkujen vyölenkistä, vaan se roikkui siitä nahkahihnastaan, ja koska laiskana ihmisenä en ollut laittanut niitä saksia kiinni, istuin tietysti suoraan saksenteriin.

    Verta ei tullut paljon, mutta siitä asti mulla on ollut kankussa niiden tavallisten rokotusarpien lisäksi toinen tupla-arpi :)

    -Niina

    VastaaPoista
  38. 3-vuotiaana onnistuin kallistamaan kuuman puurolautasen päälleni kun se oli jäähtymässä. Jos sanotaan, että "älä koske" niin tietenkin täytyy käydä kurkistamassa. ;) Ei onneksi kuitenkaan saanut mitään pahempia tuhoja aikaan.

    Sektioarven lisäksi löytyy vekki oikean kulmakarvan alta. Ala-asteikäisenä leikittiin pihalla hippaa ja yksi poikalapsi potkaisi tavallista hiekkaämpäriä, joka sitten päätyi mun silmäkulmaan. Muistan siinä ihmetelleeni, että nyt on naamassa jotain ylimääräistä. Sen kun irrotin niin alkoi verta valua. Olin kuulemma aika hurjan näköinen koko nassu veressä. Liimauksella ja tikeillä mentiin, lovi jäi.

    -Emilia-

    VastaaPoista
  39. Arpia! Kyllä löytyy!

    6 vuotiaana tuli samana päivänä molempiin polviin arvet. Kahdella eri kertaa. Ensin kaaduin pyörällä mutkassa hiekalle. Ne haavat kun oli saatu puhdistettua, niin ei muuta kuin juoksulla kohti leikkimökkiä, kompastus ja polvilleen pihalaatoille. Siinä aukesi sitten toinen polvi.

    15 vuotiaana lähdin mökillä uimaan naapurin koiran kanssa. Siihen asti kaikki meni hyvin, kunnes pääsin järveen. Joku idiootti oli hajoittanut lasipullon järven pohjaan, astuin päälle ja haava tuli. Järvestä pois ja yritys saada koira takaisin mökille. Mökin ja rannan väliä ehkä noin 300 metriä ylämäkeä. Koira oli niin hätääntynyt ettei lähtenyt joten ei muuta kuin jalkapohja verta valuen ja linkaten hiekkamäki ylös. Mökillä äiti puhdisti jalan, poisti lasinsirpaleet ja sitoi haavan. Koira oli omassa häkissään ja itki niin kauan että näki mut. Tuosta tapahtumasta on muistona edelleen kova arpi jalkapohjassa.

    Sitten löyty vielä sektioarpi ja varmaan useampi pienempiä arpia, joista ei ole tietoa mistä ovat tulleet! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Mä lisäänki loppuun, kun oli mulla näkyy muutakin sattunu kuin hevonen astunu jalalle. :)

      Poista
  40. Ohan noita arpia....Paras tarina taitaa olla kun kerrostalojen mukelot (mina mukaan luettuna) pelasimme pesapalloa...Minahan olen syntynt 70-luvulla joten silloin viela juostiin kaikki mukulat laumassa sen suurempia valvomisia...Taisin olla sellainen 8-vuotias kun odotin lyontivuoroani...ihan siina lyomavuorossa olevan takana....ja kun lyoja otti oikein vauhtia etta saa hyvan iskun palloon niin se mailahan osui mua kunnolla poskipaahan...Ei muuta kuin kotia ja ei mitaan laakarireissua....Jotain voiteita, silma oli mustana ja kirjavana pitkan aikaa....Muistoksi jai ensiksi lommo...sitten arpi...ja aina kun olen vasynyt niin arpi nakyy viela hienona viivana...Eli vielakin aitini tietaa (olen jo kohta 40-vuotias) , etta voi tarkistaa mun vasymyksen...jos arpi nakyy nin juu olen....

    T.Johanna

    VastaaPoista
  41. Atopian jäljiltä koko keho on täynnä arpia, varsinkin sääret on aika hauskannäköiset kesällä ruskettuessa, aivan täynnä pienenpientä valkoista pilkkua, leopardi-iho :)

    Koheltaja kun olen aina ollut niin on arpea jos jonkinlaista, isoimpana palovamma-arpi oikeassa kankussa. Tein about 10 veenä turhan nopean käännöksen saunassa ja iskin takapuoleni kiukaaseen, auts. Aikuisena komeimman palovamman sain ranteeseen kurotettuani jotain kiehuvan vedenkeittimen takaa ja tulikuuma höyry poltti aikamoisen läntin, arpea tuskin enää tosin näkee.

    Sormet ja polvet on täynnä viiltoarpia, venttejä ja palovammoja ja niitä näyttää tulevan myös koko ajan lisää mutta enpä noista jaksa kauheasti välittää, jokaisesta kun löytyy hyvä tarina kerrottavaksi :)

    VastaaPoista
  42. Leuan alapuolelta löytyy kaksi arpea melkein päällekkäin. Ensimmäinen tuli seitsemänvuotiaana kun leikittiin serkun kanssa "pituushyppyä" niin että vauhtia otettiin heilumalla kahden nojatuolin välissä kädet suorina käsinojilla. No, yhdellä kerralla käsi sitten lipesi vauhdinottovaiheessa ja tipahdin kunnon "pläts"-tyylin vatsalleni olohuoneen karkealle matolle. Ensin vain nauroin tapahtunutta mutta kun serkku totesi että leuasta valui verta niin itkuhan siitä heti tuli lääkäripelkoiselle lapselle. Vielä ensiavun lääkäriltäkin piti kysyä että eikö tämä nyt hoituisi ihan vaan laastarilla. Tikithän siitä tuli ja pieni arpi jäi.
    No parikymmentä vuotta myöhemmin oli kiire palauttaa essee yliopistolle ennen määräajan umpeutumista ja menin pyörällä ehkä vähän liian varomattomasti kylmänä päivänä. Joen varressa pyörätiellä olikin sitten mustaa jäätä ja onnistuin taas kaatumaan vatsalleni ja löin leuan asfalttiin. Vastaantulijalta varmistin sitten nopeasti ettei jälki ole kovin paha ja kävin sitten matkan varrella apteekissa hakemassa laastaripaketin ennen yliopistolle menoa. Kun laastarit eivät iltapäivälläkään pysyneet kuivana kovinkaan pitkään, piti sitten kuiten hakeutua lääkäriin. Sillä kertaa selvisin sinisellä liimalla joka tosin sai leuan näyttämään lievästi sänkiseltä muutaman päivän. :)
    Niin ja sitten on tietysti muutama vesirokonarpi otsassa - niitä näppyjä ei pidä tosiaan mennä repimään rikki. :)

    -Maikki

    VastaaPoista
  43. mun arvista en ole ylpeä, ne on itseaiheutettuja, käsivarsissa ja ranteissa. Mutta ylpeä olen siitä että olen selvinnyt tähän asti ja hengissä ja ihanan tytön äiti. Apua olen saanut vasta nyt yli kolmekymppisenä, oikea diagnoosi löytyi, posttraumaattinen sterssioireyhtymä, turvattomasta lapsuudesta. Kaikesta elämäni käänteistä olen syyttänyt itseäni, lähtökohdat vain oli huonot. Mun arvissa näkyy avuntarpeessa oleva lapsi.

    VastaaPoista
  44. Kumma juttu muuten: minun useimmat arpeni löytyvät kasvoista. Ilmeisesti olen pienestä pitäen mennyt pää edellä kohti uusia seikkailuja.

    Yksi kasvojen arvista syntyi kun olin juuri täyttänyt kuusi ja leikin naapurin tytön kanssa hevostallia metsikössä. Minulle oli langannut ponin rooli joten kaveri talutti minua hupparin nyöristä pitkin polkuja. Pikkuponina päätin pillastua juuri kun olimme alittamassa kaatunutta koivunrunkoa, jolloin käänsin katseeni polusta kohti korkeuksia ja samassa silmääni tökkäsi katkennut oksa. Kipu ei ollut karmea, enemmänkin hämmentävä mutta verta tuli niin että heikompia hirvitti.

    Liimalla siitä onneksi sitten selvittiin ja näkökin säilyi sillä oksa ei osunut silmään vaan parin millin päähän silmäkulmaan ja koska käyttäydyin lääkärireissulla niin mallikkaasti sain palkinnoksi kuningatartuutin. Niin ja todella hienon silmälapun.

    Se harmitti eniten, etten heti saanut mennä esikouluun esittelemään silmälappuani vaan minun piti levätä pari päivää kotona ja opetella eloa yksisilmäisenä hetkellisesti. Arpi on vuosien saatossa vaalennut mutta liimaus tuntuu sormenpäähän vieläkin.

    VastaaPoista
  45. Mulle tulee arpia usein, vaikka aikuinen olenkin. Yritän olla nopea ja se ei sitten vain toimi, ei ruoanlaitossa, ei silittämisessä, ei hiusten kihartamisessa tai suoristamisessa, ei kahvin/teen juonnissa. Olisi varmaan aiheellista keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Kerran puhelimeni sai vakavat palovammat tippuessaan kaurapuuron sekaan. Viimeisin arpi itselle tuli kihartaessa jouluna hiuksia. Aikaa oli vain rajoitetusti ja jotenkin kiharrin vain lipsahti sormistani. Palovamma tuli peukalon alle ja näytti sähkökitaralta, myös kaveri huomasi sen :) Nyt se on jo haalistumaan päin.. -Elina

    VastaaPoista
  46. Hei mullakin kävi kaks vuotta sitten niin, että suurustaessani kiisseliä, sitä kuuman kuplivan sokerista kiisseliä lensi kauhallinen suoraan käsivarrelleni (vähän hassua alkaa selittämään että miksi, näin nyt vain kävi). Iho kuoriutui vereslihalle kämmenen kokoiselta alueelta, ja räiskeet lisäksi. Unohdin miten hanasta saadaan kylmää vettä ja kuinka soitetaan miehelle, mutta muistin hetken sählättyäni. Paras juttu oli se, että jostain lapsuuden pikkuveli-koski-kuuman-lamppuun-episodista muistin, että hunajaa palovammaan! Sitä läträsin minkä kerkesin ja mies ajoi mut päivystykseen (imetettävä vauva mukaan, poika naapuriin). Lääkäri meinasi, että on tosi paha ja tulee aina näyttämään pahalta, ja siltä se näyttikin. Ajan kanssa kun käden iho alkoi lamazine(vaimikäseoli)-voiteen kanssa näyttämään jo iholta, se oli selkeästi valkoinen. Pitkään. Nyt yhtäkkiä kun tässä tuli arvet puheeksi huomaan, että en enää havaitse sitä aluetta kädessäni. Mihin se hävisi?!

    Se lääkäri siellä ei ollut kuullutkaan hunajasta palovamman hoidossa, mutta sanoi sen ilmeisesti pelastaneen siltä, mitä normaalisti olisi käynyt.

    Mutta arvet, ne on siistejä! Mulla vaan on niitä aika nössön vähän :/

    VastaaPoista
  47. Mulla myös arpia vähän joka paikassa mutta valitaan nyt vain parit:

    Joskus ollessani vauvan ja taaperon välimaastossa tykkäsin hakata päätäni seinään. Ehkä olin menettänyt toivoni perheeseeni jo silloin mutta se oli kuulemma minusta hauskaa ja nauroin aina kovasti päälle :D Kerran kopsautin sitten vähän kovempaa patterin nuppiin ja sainkin otsaani vekin. Siitä ei välttämättä olisi edes jäänyt jälkeä jos samaisen neropatin mielestä ei olisi ollut kiva repiä sitä rupea pois. Siinä se kuoppa keskellä otsaani on vieläkin nyt kolmekymppisenä, onneksi se ei ole mitenkään superiso.

    Toinen mainitsemisen arvoinen arpi löytyy muutama sentti solisluun alapuolelta, taidettiin olla kuudesluokkalaisia kun jotain pelleiltiin luokkakaverin kanssa ja jostain kumman syystä kaverin lyijykynä pääty terä edellä ihooni ja veti sellaisen kivan sentin mittaisen arven joka valkoisena loistaa tuossa vieläkin. Hauskaa tässä on se että siskollani on arpi prikulleen samassa kohtaa,se tosin tuli pikkuveljen puremasta :D

    Yksi polveni arvista on tullut kun opettelin pyöräilemään. Ei muuta kuin pyörän selkään ja menoks! Siinä oltiin asfalttikentällä minä ja äitee ja nyt oli tultu oppimaan! Kyllä ne ruusupuskat siinä kentän reunalla varmasti nopeuttivat oppimista, eipä nimittäin tehnyt toista kertaa mieli kaatua pyörällä suoraan sellaiseen.

    VastaaPoista
  48. http://evesaar.blogspot.fi/2014/02/arvet.html tässä on minun postaukseni minun arvistani. Lukiessani postausta huomaatte että joskus voi jäädä myös ei näkyviä arpia elämästä ja mielestäni ne ovat yhtä tärkeitä arpia kuin ne näkyvät arvet jotka näkyvät ihollamme muistoina kommelluksistamme.

    VastaaPoista
  49. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  50. Toivottavasti tässä Skidille lohdutuksen sanaa ja vielä luettavassa muodossa, aika nopeasti tarinat kyhäsin. http://savukaari.vuodatus.net/sivut/arpi-tarinoita-skidille

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kunnioitusta herättävä lista! Skidi arvosti saunan katolle kiipeämistä!

      Poista
  51. http://urheataistelija.blogspot.fi/2014/02/arpia.html
    Juttua mukulan arvista. Kuvat ei ehkä sovi kaikkein herkimmille... Meillä on vähän erilainen arpitarina. Meidän tenavan arvet kertoo siitä, kun rikkinäistä on korjattu toimimaan.

    Omat arvet on vain raskausarpia ja sähläämistä kesätöissä grillissä rasvakeittimen kanssa. Aina kun menee vuoden ekaan vuoroon pitää sohlata se kori kyynärpäähän!

    VastaaPoista
  52. Ei ehkä lasten korville, mutta..
    tehtiin kerran ystävän kanssa Alppipuistossa verivalat greippiveitsellä. Jostain syystä paikaksi valittiin ranteen ulkosyrjä (ei sentään sisäsyrjä, huh!)
    Mulla oli veressä oli sen verran alkoholia, että leikkasin melkein luuhun asti. Verta tuli hirveästi ja lovesta paistoi keltainen ihonalainen rasva. Siinä sitten mietittiin, että päivystykseen vai ei - eikä menty, koska ihana ilta.
    Myöhemmin sain toisen käden ranteen ulkosyrjään täysin identtisen arven, kun nostin pullia uunista ja käsi osui ritilään.

    Toinen arpi muistuttaa mua aina siitä, kenen kanssa oon verisiskoksia. Toinen taas on ihan turha, mutta siinä ne on molemmat. Ei haittaa. Mieluummin otan arpia kuin tatuointeja.

    VastaaPoista
  53. Olin pienenä kaksi viikkoa sairaalasänkyyn sidottuna, koska kaadoin päälleni kattilallisen kiehuvaa vettä. Sain arvet käsivarteen, kainaloon, kylkeen ja rintakehään. Lapsena ne helottivat kirkkaanpunaisina vuosia, ja minua/arpiani esiteltiin lähisuvun ja tuttavapiirin lapsille varoittavana esimerkkinä. Nyt arvet ovat vaalenneet. Ja koska ne ovat "aina" olleet, koen ne tunnusmerkiksini. Lapsena oli myös tosi helppoa oppia ja aina muistaa, kumpi puoli on oikea ja kumpi vasen :) Bikinit eivät kuitenkaan ole minua varten ja totta puhuen olisin iloinen noiden arpien puuttumisesta. Toisaalta ilman niitä en nyt saisi revanssia osallistumalla tähän mahtavaan komeimman arven metsästykseen :D

    Mulla on myös kasvaimen poistoarpi ja paljon pieniä "tää tuli silloin kun" -arpia. Niihin suhtaudun rennosti muistoina. Isoista arvistakaan ei ole todellista haittaa ollut kuin raskausaikoina, jolloin ne ovat punoittaneet, kiristäneet ja kutisseet, kun arpikudos ei juuri jousta mahan kasvaessa.

    Anni

    VastaaPoista
  54. Mulla on just niitä "tää tuli silloin kun"-arpia, joista tähän tiivis yleiskatsaus ja pikakelaus menneeseen.

    Suloisesta yhteiselosta isosiskon ja pikkuveljen välissä on muistona mm. tyynynpainaumilta näyttävää kuviointia poskessa - kynsimisestä. Toinen muisto ovat "tatuoidut" sinisenharmaat pisteet, toinen kämmenessä ja toinen kyynärvarressa - lyijykynäniskujen torjumisesta.

    Vasemmassa polvessa oli äsken laskettuna 11 arpea mm. rullaluistelukerrasta, kun hameen helma jäi kyykkyliu'ussa rullien väliin, puissa kiipeilystä tietenkin, kirkonrotasta, pappamopo-ajelusta mummolan metsätiellä, pyörällä kaatumisista ja pyörän alle jäämisestä, sekä telinevoimistelusta, kun Jumppakärpäs-kilpailun treeneissä hyppy-yritys spagaatin tulikin väärä jalka edellä koulun siniselle, karhealle patjalle. Kilpailuun en tietenkään osallistunut minään vuonna, vaikka aina treenasin ja jokainen osallistuja olisi saanut palkinnon.

    Vasemmassa sääressä näkee vielä haaleana kahden kämmenen kokoisen alueen, josta iho hioutui irti, kun pyöräiltiin kaverin kanssa Tapiolaan uimaan. Aina ja varsinkin alamäet ajettiin ilman käsiä ja keskenään temppuillen. Siinä luisti hyvän matkaa jalka pyörän alla, asfaltinpintaa vasten aina vereslihalle. Priorisointi oli kohdillaan, vasta uinnin jälkeen oli malttia lähteä kotiin.

    Oikea sääri saikin sitten viime keväänä yhtä pitkän komistuksen, kun astuin laiturin harvojen porraslankkujen välistä tyhjyyteen. Ylempi lankku sheivasi nätisti koko ihon sääriluun päältä. Jälki on pitkä ja ruma ja pakottaa hameiden kanssa paksujen sukkahousujen käyttöön.

    Palohaavoja ei ole montaa, ainostaan rystysen päällä kohdassa, johon piparkakkutuomiokirkkoa kootessa putosi sulaa sokeria. Jälleen oli priorisointi kohdillaan, iso kattopala ensin paikalleen ja sitten vasta hanan alle.

    Ja sitten löytyy vielä etusormen kynnen vierestä tikkausjäljet, kun onnistuin vuosi sitten ompelemaan ompelukoneella etusormen läpi niin, että terä katkesi sormen sisään. Neulan palaa etsittiin magneetilla ja röntgenillä ja kaivettiin veitsellä esiin. En suosittele kenellekään, vaikka sormessa oli kymmenen puudutuspiikkiä, neulan etsiminen luun vierestä teki ihan törkeän kipeetä!

    Ja sit on niitä kadonneita arpia, kuten mäkkärin ranskiskorin verkkokuviot poltettuina käsivarsiin tai 4cm pitkä viilto keskisormen sisäpuolella, kun piti kolikkopullosta kiireessä kaivaa bussirahaa. Siihenhän se pullo sitten hajosi kolikko ja lasinsirukasaksi ruokapöydälle ja myöhästyin dösästä.

    VastaaPoista
  55. Onhan noita. Skidille mielenkiintoisin lie kuitenkin ylähuuleni yläpuolella oleva rasti - ihan samanlainen kuin piirrettypupuilla. Halkaisin ylähuuleni parivuotiaana kiipeiltyäni keittiön tuolilla ja tiputtuani naamalleni, silloin huuli halkesi ihan kuin oikealla oikealla kanilla.

    Haavaa ei tikattu vaan liimattiin. Sain heti perään flunssan ja siinä olikin tekemistä, ettei parivuotiaalla valu räkää nenän alapuolella olevaan haavaan.

    VastaaPoista
  56. 4 vuotiaana, vanhempieni hääpäivänä, saunassa yletyin juuri ja juuri hyllyyn, jossa oli partahöylä. Isäni suurena fanina aloitin parranajon ylähuulesta, loppui melko lyhyeen kun huuli leikkautui höylään. Arven huomaan vain harvoin ja nyt se toki naurattaa. Nilkkani kehräsluussa on luun kokoinen arpi, jonka sain, kun työnsin jalkani, tarakalla istuessani, pinnojen väliin. Muistan että olin ajatellut että kuuluisi hauska ääni kun varpaat helisisivät pinnojen välissä. Helisisi? Ei siinä helissyt kuin itku.

    VastaaPoista
  57. Jos Skidiä lohduttaa, minulla on vastaavanlaisen tapaturman jäljiltä oikeassa reidessä dalmatialaisiho! 1v poikani syöksyi yhtäkkiä pöydän ääressä syöttötuolissa istuessaan kohti kuumaa teekuppia, vaikka olinkin siirtänyt sen kauemmas. Sainkin estettyä tapaturman, mutta kuuma vesi tuli omaan syliini. Parempi näin päin!

    Oikeastaan oman tarinani arpi on hyvin pieni vasemman käden kämmenessä. Olin joskus 10v ikäisenä Kalajoella ja tietyssä paikkaa maasto on mäkistä ja mäkien rinteissä on hiekkadyynejä. Oli alkutalvi ja tuuli oli puhaltanut lunta epätasaisesti. Laskin sellaisella jättiliukurilla (muistattehan ne "mattoliukurit") näistä alas. Yksi hiekkadyyni oli tehnyt makean hyppyrin jyrkän mäen alaosaan n. 1,5m ennen rinteen loppua. No ajattelin että siitähän pitää laskea. Kuinka ollakaan lunta ei ollut hyppyrin laella juuri ollenkaan ja matka loppui kuin seinään kun liukuri jumittui kosteanlumiseen hiekkaan. Mäsähdin rähmälleni maahan, silmissä pimeni ja keuhkoista karkasi ilmat. Siitä toinnuttuani vilkaisin oikealle -ihan pikku matkan päässä oli sellainen rangaksi viistoksi katkaistu 5cm halkaisijaltaan oleva vaaksan korkuinen männyn kanto. Siis sellainen, että jos olisin laskenut kämmenen verran oikealle, niin olisin seivästynyt tähän männyn pikkukantoon ja se siitä. Rintalastani alaosasta irtosi pieni palanen (miekkalisäke) ja sain lapasesta paljastuneeseen käteen pienen naarmun josta jäi tämä miniarpi. Mutta siitä muistaa aina miten 10vee rämäpääkin hoksasi että tässä olisi muuten voinut käydä huonosti.. Se on joskus pienestä kiinni!

    VastaaPoista
  58. En muista enkä tiedä tarkkaa aikaa milloin tämä tapahtui, mutta luulisin, että hieman alle kouluikäisenä. Äitini oli pakkaamassa tavaroita metsäreissua varten ja valmiiksi kasattuja tavaroita oli sängyllä, niiden joukossa äidin puukko. Minä istuin sängyllä katselemassa äidin hääräystä ja nappasin sitten puukon käteeni ja leikin sillä vetäen sen tupesta pois ja laittaen takaisin. Muistan, että tiesin kyllä, että puukkoon ei olisi saanut missään nimessä koskea ja että sen teräyydestä oli varoiteltu monet kerrat. Puukkohan tulikin sitten tupen läpi vasemman käden peukalooni. Verta tuli aika paljon, mutta lääkäriin ei kyllä lähdetty. Sen muistan, että iso laastari oli sormessa pitkään. Puukon tupessa on edelleen tumma läikkä verestä, joka siihen imeytyi, ja sormessa sentin-parin arpi peukalon kämmenpuolella, joka kiristää kun peukalon suoristaa täysin.

    VastaaPoista
  59. Arpitarinaa :)
    Tämä on ehkä tarina, jota todellakin kannattaa käyttää opetusmateriaalina ;) Lisäksi kannattaa vielä suositella, että jos aikoo toteuttaa saman henkilökohtaisesti, tekee sen jo hyvissä ajoin, ei enää 17-vuotiaana... Se ikä tuo nimittäin lisänolouden tarinaan :P

    http://tervetta.blogspot.fi/2014/02/arpeutuneet-muistot-haaste.html

    VastaaPoista
  60. Meillä oli mummolassa tosi korkeat ja jyrkät saunan lauteet. Niistä varoitettiin pienenä joka kerta, että täytyy kulkea varovasti ja alas tulla aina pylly edellä, ettei kaadu nenälleen. Muistan, että ne tuntuivatkin lapsesta hirveän korkeilta ja vähän pelottavilta. Kerran sitten olin varomattomampi, jolloin jalka lipsahti ja tipahdin takaraivo edellä saunan vesikiertoisen patterin kulmaan. Verta tuli päästä ihan hirveästi, mutta onni onnettomuudessa lääkärireissulta säästyttiin, kun kylmä tukahdutti vuodon. Nyt, 30-vuotiaana, arpi muistuttaa aina itsestään, kun teen keskipääjakauksen vaikka lettejä varten. Arpi on nimittäin keskellä takaraivoa, joten se muodostaa ristikuvion suoran jakauksen kanssa, kun sattuu olemaan täsmälleen vaakatasossa. Hauska kuvio, vaikka jälkikäteen ajateltuna tilanne on ollut hurja!

    Päivikki

    VastaaPoista
  61. Olisin halunnut poimia kukkia päiväkotimatkalla n. neljävuotiaana ja koska istuin äidin kyydissä (senaikaisessa polkupyörän turvaistuimessa), eikä äiti suostunut pysähtymään, jarrutin polkupyörän matkaa työntämällä jalkani pyörän pinnojen väliin. Sairaalareissuhan siitä tuli ja tapauksesta muistona nilkkaluuta koristaa arpi. Sain minä kai jotain kukkia sitten kotiin paranemistervehdyksenä...

    VastaaPoista
  62. Minulla jäi teininä mopot kokeilematta ja vajaa kolmekymppisenä päätin sitten kokeilla mieheni enduro-moottoripyörää. Mies istui taakseni, että kokeillaan varovaisesti yhdessä. Noh, se oli vähän ärhäkämpi kuin luulin ja kaasutin vahingossa heti täyteen vauhtiin. Alkunytkähdys oli niin suuri, että mieheni tippui kyydistä ja minä ampaisin puuta päin. Ainekset olisi ollut suurempaankin vahinkoon, mutta seurauksena käsi/sormet turposi palloksi ja vuosi verta ja siitä on arvet rystysissä muistona, näkyy ruskettuneessa ihossa parhaiten ihan vihkisormuksen vieressä. Polveen tuli pieni arpi myös, mutta reisi parani kokonaan. Jälkikäteen ollaan naureskeltu, että uskalsinpa mennä kovempaa lähempää puuta kuin harrastaja-mieheni koskaan;)
    -H-

    VastaaPoista
  63. Minulle ei tapahtunut lapsena oikeastaan mitään tapaturmia, koska olin luonteeltani todella ylivarovainen. Arpia kyllä on ja niihin liittyy helkutin nolo, mutta opettavainen tarina (tosin ei ehkä vielä skidin ikäiselle). Minulla sattuu nimittäin olemaan keloiditaipumus eli iho kehittää järkyttävän isoja, punaisia, kutiavia ja kipuilevia arpia melko pienestäkin vammasta. Eipä hirveästi kannattaisi puristella finnejä silloin...

    Keloiditaipumus kuitenkin ilmeni vasta kun vahinko oli jo tapahtunut, joten nyt on sitten mm olkapäissä komeita punaisia patteja. Isoin on n. 3 cm leveä, 1 cm korkea ja ehkä 0,5 cm koholla rintakehässä ja näkyy kivasti paidankauluksesta. Lisäksi se ärtyi vauvan ollessa pieni kaikesta räpläämisesta ja päällä hinkkaamisesta sen verran, että piti lähteä ihotautilääkärille. Poistaa noita ei voi, koska leikkauksen jälkeen kasvaisi vain isompi arpi tilalle, joten niitä hoidetaan jäädyttämällä ja kortisonipistoksilla. Sekään ei niitä poista, mutta pienentää arpia pikkuhiljaa ja vähentää oireita. Ensimmäisellä kerralla ennen kuin opin, että kannattaa ottaa ennakkoon kunnon annos särkylääkettä, toimenpiteestä aiheutunut kipu oli mielestäni ihan verrannollinen synnytyskipuun ehkä noin avautumisvaiheen 6-7 cm asti, paitsi että se oli jatkuvaa.

    Että näinkin voi käydä. Jos olisin tämän tiennyt ennakkoon, olisin ehkä koettanut jättää finnit puristelematta.

    VastaaPoista
  64. Arpia on sen verran paljon, että tarinoita riittäisi novellikokoelmaksi asti.
    Rakkaus on rajua ja voi myös jättää arpia. Myös niitä ihoon jääviä. Tai kuten mun tapauksessa - naamaan, tarkemmin sanottuna poskeen.
    Olin juuri aloittanut seurustelun ihanan nuoren miehen kanssa. Emme pystyneet pitämään näppejämme erossa toistamme - edes baarissa. Tai joku pimeä yökerho se oli.
    Nuori sulhoni oli jossain tupakalla, vessassa...en tiedä. Istuin pöydässä muutaman ystäväni seurassa. Ihan lähelleni tuli nuori nainen ja tuijotteli minua. Rempseässä nousuhumalassa kysyin että mitä tuijottelee ja että mikäli ei ole asiaa, niin jättää mut rauhaan. Muija ei vastannut mitään vaan haukkasi kiinni mun posken! Tuntui kun se olisi puraissut palan omenasta. Paitsi et oli mun poski.
    No siitähän nousi jumalaton härdelli. Veri roiskui. Kyllä, naamasta tuli paljon verta. Ystäväni huutavat ja kiljuvat. Puraisija muijaa raahataan yhden sun toisen toimesta ees taas. Mä seuraan tätä huseerausta kevyen suojakännin takaa. (thänk gaad oli jo jokunen tuoppi alla). Sitten saapuu ihana poikkikseni ja kun pääsee jyvälle tapahtumien kulusta, alkaa sättimään Purija Muijaa.
    Kuten arvaatte muija oli poikkikseni exä, joka ei ihan vielä ollut päässyt suhteesta eteenpäin. Oli kai väijynyt jossain hämärässä ja seurannut meidän kuhertelua, ennen kun päätti lähteä kostoretkelle.
    Arpi on edelleen 20 v. jälkeen selkeä ja vituttaa ihan joka kerta kun sitä katsoo.
    Että näin.

    VastaaPoista
  65. Ehkä karuimmat arvet sain nelivuotiaana, kun ystäväperheen lammaspaimenkoiralla meni kuppi nurin ja päätti maistaa mun poskea. Tuloksena naamaa koristi 11 tikkiä, lääkärin mukaan oli muutamasta millistä kiinni ettei oikea silmä saanut osumaa. Traumoja tapauksesta ei aiheutunut, itseasiassa matkalla sairaalaan vakuuttelin faijalleni verissäpäin, että: "Muhunhan ei sitten mitään koirakammoa tule!", ja se lupaus on pitänyt. Vakuutus olisi kattanut arpien kauneusleikkauksen teini-iässä, mutta en kokenut sitä missään vaiheessa tarpeelliseksi. Olen ihan hyvä näin.

    Huvittavin arpi on silti vasemmassa kämmenselässäni, ja mieheni aina naureskelee sille, kuinka paljon se minusta kertookaan ihmisenä. Olin siskoni luona lukioikäisenä, ja koulusta päästyäni olin nälkää näkemässä. Systeri paistoi uunissa sellaisia broileripasteijoita, joita saa pakastealtaasta. Kun pasteijat tulivat uunista iskin niihin kiinni kuin petoeläin sen kummemmin ajattelematta, ja noh, arvaahan sen kuinka siinä kävi. Puraistuani pasteijaa tajusin kuinka helvetin kuumaa se oli, ja samalla sekunnilla pasteijan sisältä valui 200-asteista broilerimössöä kämmenselälle tehden siihen aivan jää-tä-vän kokoisen vesikellon. En sen kummemmin lähtenyt sitä lekurille esittelemään, mutta arpi siinä on vielä tänäkin päivänä. Elän syödäkseni, ei sille minkään voi :)

    VastaaPoista
  66. Vasemman käen etusormessani on ikuinen arpi.. Olin kymmenisen vuotta sitte erä- ja luonto-opaskoulussa ja olimma leirillä keskellä ei mitään. Tarkotuksena oli tehhä semmosia vesikuppeja tuohesta, mutta miepä menin ja viilsin vähä sormea. Verta tuli niin pirhanasta, mutta eipä hätiä mitiä, paikallahan oli kolme sairaanhoitajaa. He tuumivat, että ei sitä tartte lähteä tikkaamaan, riittää ko laittaa perhosteippiä ja sittoo sen. No, näin tehtiin. Ei siinä, paranihan se, mutta aikamoinen arpi tosiaan on (ei sillä että haittais). Veikkaan, että olis pienempi jos olis tikattu mutta oishan se nyt ollu aika vaivalloista lähteä sieltä mettän keskeltä tk:hon, ois pitäny soutaa ensin toisele puolen järveä ja jatkaa autolla..

    Toinen arpi on silmäkulmassa, ko tipuin pentuna sohvalta dublon päälle.. mahto sattua!

    VastaaPoista
  67. Lyhyesti: uudenvuodentina ja palovamma.

    Pitkästi: Olin ekaluokkalainen kultaisella 80-luvulla. Vietimme uutta vuotta serkkujen luona, jossa myös lapset saivat valaa tinaa. Paikkana oli pienen pieni keittokomero, oransseine muovimattoineen ja kukallisine verhoineen. Itseäni jännitti vietävästi mutta halusin kuitenkin kipata tinan itse, tekiväthän serkutkin niin. Vanhempien lukuisat "MUISTA, kippaa NOPEASTI!" kommentit hävisivät H-hetkellä jonnekin, ja vapisevin pikku kätösin kaadoin tinakauhan sisällön piinallisen hitaasti ämpäriin. Seurauksena tinaa oli pikku keittokomeron joka kolkassa, muistan sitä palaneen kiinni muovimattoonkin. Itse sain osani tinasta vasemmalle kämmenselälle, jota sitten huuhdeltiin kylmän vesihanan alla tovi jos toinenkin.

    Hoitona oli rasvalaput, rasvat ynnä muut ja siteessä käsi oli tovin aikaa. Kivusta, särystä ja järkytyksestä toivuttuani oli niin siistiä palata kouluun, kun kaikki pojat tulivat innoissaan kurkistelemaan siteen alle (josta tuolloin paljastui epämääräinen näky; ei vielä kuiva rupi muttei märkivä haavakaan). Sain osakseni ihailua ja tietysti sain kertoa "sankaritarinaani" yhä uudelleen ja uudelleen.

    Arpi on kädessä edelleen, eikä uutena vuotena tinan valaminen vieläkään ole oikein meikäläisen juttu.

    (ja toim.huom., kaikki tähänastiset palovammajutut liittyivät veteen/ruokaan/juomaan/höyryyn tms, meitsillä oli sentäs metallia :D )

    -Anu V.-

    VastaaPoista
  68. Meitsillä on keskellä nenänvartta sentin levyinen vaakasuora "kuoppa", kun piti kersana mummolassa hakea sängyn alta joku lelu ja sieltä peruuttaessa tuli semisti virhearvio ja nousin ihan pikkuisen liian aikaisin ylös peruutus-konttausasennosta. Klonks, nenänvarsi puisen sängyn reunaan ja verta ja parkua. Äiti pohti haavaa puhdistaessaan, että pitäisikö tää lapsi lähteä viemään sairaalaan, mutta kuulemma verta ja kipua -parkua suurempi parku tuli siitä lääkäriin lähdön pelosta, joten vanhemmat olivat ajatelleet, että ei kai sitä sitten tarvi. Kyllä tuossa nyt varmaan paaaaljon huomaamattomampi jälki olisi, jos olisi lääkäri saanut ne tikit laittaa.

    No sitten vähän vanhempana, alakouluikäisenä, äidin pikku apurina touhusin kasvimaalla, ja kun tuli mehutauon aika, paiskasin miehekkäästi talikon multaan. Muuten hieno suoritus, mutta sattui olemaan oma jalka talikon ja maan välissä. Yksi talikon piikeistä meni isostavarpaasta läpi ja sairaalaanhan siitä lähdettiin. Lääkäri puhdisti ja laittoi tikit, eikä kai siinä sen kummempaa olisi ollut, tikit sai nyppiä itse pois tietyn ajan kuluttua. Vaan sitten tikkien poistamisen jälkeen talikon piikin reikä ei umpeutunutkaan normaalisti, vaan sieltä alkoi pilkottaa jotain vihertävän mustaa. Jotain, joka pikkuhiljaa nousi ylemmäs ja ylemmäs reiästä. Muutaman päivän omituisen pilkotuksen jälkeen otin kiinni tuosta "jostakin" ja nyppäsin, ja sieltä se pulpahti reiästä ulos, puolen sentin halkaisijaltaan oleva musta kuminpala, joka oli toiselta puoleltaan alkanut ihanasti vihertää. Pala saapastahan se, siellä se oli nätisti muhinut haavassa. *yöks* Onneksi elimistö näemmä huolehtii vierasesineiden poistosta lääkäreitä paremmin. ;-)

    VastaaPoista
  69. Täällä on mun arpitarina...

    http://tahdonasiat.blogspot.com/2014/02/arpia.html

    VastaaPoista
  70. hohoo. täälläkin on hyviä arpitarinoita jaossa. oikean käden kämmenselässä on kaksi palovamma-arpea silitysraudasta. isosisko opetteli silittämään ja siinä pörräilin ympärillä. sisko hosui, rauta tippui, ja pikkusisko lähti päivystykseen. hirveät palovammathan siitä tuli, mutta näin arviolta 25 vuotta myöhemmin jäljellä on enää kaksi pientä fläkkiä. Polvessa on ala-asteella ansaittu euron kokoinen kirkkaanpunainen arpi, kun kaaduin koulun liikuntasalissa, enkä tiennyt että kannattaa mieluummin pyöriä kuin liukua. ("nyt tiedän") muutama vuosi sitten olin kippariin selin busterin kyydissä, kun kippari päätti antaa hanaa. teatraaliset lipat ja tuloksena kuoppa sääriluussa. viimeisin ja kaikkein absurdein arpi on kotoisin kampin kauppakeskuksesta. olin nousemassa lasten kanssa hissiin kun ovet alkoivat sulkeutua. menin tietenkin väliin siinä uskossa että sensori tunnistaa kun kolahtaa - vaan eipä tunnistanut. lensin iskun voimasta toisen puolen seinään, ja sain ovesta kämmenselkääni muutaman sentin siistin viiltohaavan. arpi sinänsä on ihan siisti ja vallan huomaamaton, mutta muistuttaa päivittäin siitä kuinka hyvä oli että välissä olin minä, eikä kaksivuotiaan pää (samalla korkeudella), tai vaikkapa joku vanhus.

    VastaaPoista
  71. On totta, että jokaisella arvella on tarina ja ne muistaa hyvin. En ole koskaan hävennyt tai inhonnut arpiani, päin vastoin kerron mielelläni ihmettelijöille tarinat arpien takana tai naureskelen itsekseni muistoille. Arpia on tullut lapsuuden remuamisista, metsäleikeissä, jalkapallokentällä ja yleensäkin kompuroinnista, tämmöinen kömpelö kun olen aina ollut :D Polvet ovat täynnä merkkejä maakosketuksista :)

    Yksi hauskin arpi on korvassa. Varhaisteineinä sisko halusi leikata hiukseni, kysymättä vanhemmilta tietysti, kampaus oli mitä oli ja kaupan päälle napsas palan korvanlehdestä . Kyllähän lääkäri sitä sai korjattua, mutta pieni lovi korvanlehteen jäi ja tykkään siitä tänä päivänä. (Ja joo, vanhemmilta satoi kiitosta meidän omatoimisille parturileikeille.)

    VastaaPoista
  72. Älyttömän mielenkiintoisia tarinoita täällä! Itse voisin jakaa sekä oman stoorini että kihlatun. Koska olen ammatiltani eläintenhoitaja, niin erisortin arpia piisaa muistoina hoidokeista. Kiusallisin tilanne sattui, kun olin opiskeluaikoina työssäoppimisjaksolla lemmikkieläinliikkeessä. Asiakkaat olivat valinneet kanin ja minun oli tarkoitus pakata se heille, mikä ei sujunutkaan niin yksinkertaisesti, sillä kyseessä oli huomattavan iso kani ja sen häkki oli sen verran hankalasti, että minunlaiseni lyhytkätinen pätkä joutui kurottelemaan liian korkealle ja pitkälle. Kani onnistuikin vahvoilla takajaloillaan potkaisemaan itsensä otteestani, kun en vielä ollut saanut sitä häkistä ulos, ja samalla se vahingossa potkaisi minulle kolme komeaa haavaa ranteesta kyynärtaipeeseen saakka. Siinä sitten oltiin, veressä sekä minä, kani että häkin purut, asiakkaat onneksi sentään toisessa huoneessa silloin. En enää muista, miten multitaskasin homman kasaan, mutta konkreettiseksi muistoksi jäi arpi syvimmästä haavasta. Valkoinen 20cm pitkä skraidu on vähän haalistunut, mutta näkyy kyllä edelleen, mikä ei ole tuossa kohdin vasemmassa kädessä kovin imarteleva asia, koska pakko sanoa, että joku saattaisi erehtyä luulemaan sitä jonkinsortin itsemurhayritysarveksi. No mutta, ei sen vakavampaa ja kanikin saatiin myytyä, mikä on kyllä sääli, koska se oli lempikanini. :D

    Kihlatulta taas löytyy arpi mm. nivusista, siellä kulkevan suuren laskimon kohdalta. Koska hän on turhankin usein mielestään kuningas voittamaton, niin mun ei pitäisi tätä ihmetellä, mutta tilannehan siis syntyi siitä, että hän muutama vuosi sitten veisteli puukolla - alasti. Puukko pääsi lipsahtamaan ja laskimosta kuulemma pääsi varsin vaikuttava verisuihku. Onneksi oli silloin kotikotona käymässä eli oli sekä apua että autokyyti tarjolla. Pukeminen ennen päivystykseen lähtöä oli kuulemma aika mielenkiintoista, kun samalla yrittää olla vuotamatta kuiviin. Tarinalla on onnellinen loppu ja olemme molemmat tyytyväisiä siitä, ettei puukko lipsahtanut hieman, hm, vaikeammin korvattavissa oleville alueille. :P

    Tosi kiva juttu, että Skidi säästyi isommilta operaatioilta! Itse kammoan suuresti kaikenmaailman palamisia ja polttamisia, joten tämä kuulosti tosi hurjalta tarinalta korviini. Lapsien kyky parantaa itsensä on kyllä huikea. Terveisiä Skidille, että oot kyllä ollut hurjan reipas. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se unohtui vielä tuosta omasta stoorista, että yksi syy siihen, miksi halusin juuri tuosta kertoa, on se, että huvittaa nämä arpitodennäköisyydet. Olen hoitanut vaikka minkälaisia elukoita satojen kilojen nautaeläimistä myrkkykäärmeisiin ja korppikotkista kaimaaneihin - ja sitten ne näkyvimmät jäljet tuottavat sellaiset söpöliinit kuin kanit ja rotat. :D

      Kihlatun edesottamuksista voisi vielä mainita sen, kuinka se keskellä ei-mitään Espanjan maaseudulla pyöräillessään lensi pyörän selästä sillä seurauksella, että solismuu murtui ja kaikkien operaatioiden jälkeen siinä on aika messevä arpi. Operaatioihin kun sisältyi mm. leikkaus ja titaanivahvike Suomessa, kun espanjalaiset lääkärit olivat laittaneet luun vähän hassusti paikalleen. :D

      Poista
  73. Alle kouluikäisenä asuimme Pohjanmaalla maaseudulla ja oman huoneen ikkunasta huomasin kavereita ulkona. Kiireessä piti alkaa vaihtamaan kuulumisia ikkunan kautta ja ihan kunnolla retkotin ikkunasta ulos. Vanhoissa ikkunoissa salvat olivat sellaista koukku mallia ja se koukkuhan upposi huomaamatta kainalooni. En siis tuntenut juuri mitään ihmeellistä ja ikkunalta poistuessani huomasin haavan kainalossa, jonka näppärästi hoidin laastarilla, kun se ei edes vuotanut. Illalla saunassa tuntien kuluttua haavan laatu paljastui ja tuli kiire terveyskeskukseen tikkejä laittamaan. Eniten minua taisi harmittaa, etten päässyt pariin viikkoon kiipeilemään. Kainalossa on edelleen aika komea arpi.

    Toinen arpi on yhtä piilossa takaraivossa. Äitihän on aina kieltänyt, ettei saa kiikkua tuoleilla tai penkeillä. Me veljen kanssa kiikuttiin pirttipöydän penkillä ja kaatuihan se, komeasti ja minun takaraivo suoraan patterin reunaan. Muilla tuntuu, että arpi on edustuspuolella päässä, minulla se on aina kampaajien huomion kohteena.

    Opettavaisia ovat minunkin arpeni, toki monet muutkin, kuin nämä kaksi.

    VastaaPoista
  74. Huikeita arpitarinoita!

    Olen työssäni nähnyt monenlaisia arpia, isoja ja pieniä ja toden totta mitä tarinoita ne mukanaan kantavatkin. Jaan monen mielipiteen siitä, että ne ovat osa elämää ja näkyviä merkkejä siitä. Jos meidän kroppa olis kartta, niin arvet olis niitä "must see" nähtävyyksiä. :)

    Muutama sana omistani. Sain ensimmäisen pysyvän arpeni 3-vuotiaana. Leikimme serkun kanssa hippaa ja jostain syystä 4 vuotta vanhemman serkkutytön käteen oli unohtunut legendaariset "fiskarssin oranssit". Leikin tiimellyksessä nuo sakset sitten päätyivät ylähuulestani lävitse ja pääsin tutustumaan äidin ja isän kanssa Lempäälän terkkulapäivystykseen. Arven ansiosta sattui sittemmin sellaistakin, että päiväkodissa sijaisena ollut hoitaja pesisi mun kasvoja varmaan vieläkin Tuohelan lavuaarilla, mikäli äiti ei olisi tullut väliin sanomaan, että "ei se ole maihotahra.."

    Toisesta näkyväisestäni kerron vain sen verran, että rullaluistimet ja kympin (10 mk) päivät paikallisessa, ei ollut elämäni parhaita ideoita.

    Sylvia.

    VastaaPoista
  75. Öh, siis maitotahra. :)

    Sylvia

    VastaaPoista
  76. Mulla on olkavarressa nelisen senttiä pitkä arpi, jota ihmiset yleensä luulevat ehkäisykapseliksi. Kun siitä kysytään, kerron tarinan kulttiin liittyvästä verirituaalista. Vasta lopulta paljastan, että kaikki lähti yhdestä ampiaisesta. Tästä ja kehossa olevista merkinnöistä lisää omalla tontillani.

    VastaaPoista
  77. Minulla on noin 1,5 cm pitkä arpi oikean kulmakarvan yläpuolella. Pyöräilin noin kuusivuotiaana naapurin pojan kanssa meidän pihassa nurmikkoista mäkeä alas ja kaaduin. Onnistuin lyömään otsani pyörän tangon johonkin terävään osaan ja pää aukesi.

    Muuta en oikeastaan tapauksesta muista kuin sen, että painoin verta vuotavaa otsaani tumpulla. Molemmat isoveljeni tulivat hädissään putsaamaan tumppuani, sillä epäilimme, että äiti suuttuisi, jos näkisi verisen tumpun (ei muistaakseni suuttunut) :D

    Toisella isoveljelläni on myös samassa kohtaa arpi ja pitkään luulinkin, että siinä kohtaa kuuluukin olla arpi. Nykyisin olen oikeastaan aika ylpeä arvestani, se on osa minua :)

    Pakko vielä kertoa veljilleni sattunut arpijuttu. Alakouluikäisenä vanhin isoveljeni sai koulujen välisessä jääkiekko-ottelussa mailan lavan silmäkulmaansa niin, että lapa upposi silmän yläpuolelle. Mitään pahempaa ei onneksi sattunut. Seuraavana vuonna oli jälleen peli samaista koulua vastaan, jolloin toiseksi vanhin isoveljeni sai mailan lavan silmäkulmaansa. Jälleen selvittiin vahingoitta. Seuraavana vuonna olisi ollut varmaankin minun vuoroni, mutta pieni kyläkoulumme lopetettiin, joten pelit jäivät pelaamatta.

    VastaaPoista
  78. Olin varmaan jotakuin 6vee. Asuttiin 70-luvulla iskän työnantajan omistamassa vuokrakasarmissa. Äiti hoiti vieraiden lapsia meillä kotona. -ei liity mitenkään arpi tarinaan ehkä, tai kenties aasinsillan kautta ;)

    Iskä osti aina kioskilta ilta-sanomat. Niissä oli jotain iltis merkkejä jotka piti leikata ja laittaa keräilyvihkoon. Kun vihko oli täynnä merkkejä niillä sai lunastaa kiiltokuvia kioskilta.

    Mulla oli lievästi sanottuna muurahaisia housussa kun odotin iskää töistä kotiin. Vihko taisi olla yhtä merkkiä vajaa täysi, ja kohta avaimet rapisisi ovessa. Se oli aika kova juttu saada kiiltsikoita kirkonkylän kioskilta. Iskä tuli kotiin ja istuitui syömään (varmaan silakkalaatikkoa) keittiöön. Hain leikkihuoneesta mun keräilyvihon ja juoksin hippulat vinkuen näyttämään sitä isäle ja kysymään että oliko ostanut päivän lehden jossa se puuttuva merkki on.

    Siinä se sitten kävi. 6 veen pää otti mittaa keittiön oviaukon tuntumassa olevasta pakastimesta ja sen teräväkulmaisesta kahvasta. Ite en kauheasti muista muuta kuin veriset keittiön pyyhkeet otsassa ja sen kun mut kannettiin terveysasemalle. Valkonen luu loisti otsassa. Tikkejä tuli kolme luukalvoon ja 8 päälle. Siinä se on sitten loistanut mun otassa koko elämäni.

    Kiiltsikat tuli haettua myöhemmin kiskan luukulta joka oli niin korkealla että iskän piti mua nostaa. 37 vuotta myöhemmin mulla on vieläkin kaksi kansiota kiiltokuvia kellarissa. Niitä on myös käyttänyt ja ihaillut oma tyttäreni.

    Isäni on hengissä syötyään kylmää silakkalaatikkoa ja mulla on jo toinenkin iso arpi kallossa. Se on vasta 1.5 kuukautta vanha kun keskeltä päälakea poistettiin kasvain. Tikkejä 10.

    Ja kiittääkin vielä piti. Maanantaisella hampurin lennolla keräsin pitkiä katseita kun hekottelin äidin neuvolakortille. Eli jos jostain jemmasta löytyy se ykkös osa niin sillä voisin herättää pahennusta seuraavan kerran. Mä olen siis aloittanut lukemisen jatko-osasta.

    Terveisiä nukutuspuuhista. Mun kohta 5vee poika ei vieläkään halua mennä nukkumaaan yksin. Sen verran reilu jäbä se on että äiti saa käyttää padia kun hän laskee lampaitaan.


    VastaaPoista
  79. Arpia löytyy yksi jos toinenkin... suurimpana 3kk iässä tehdystä leikkauksesta muistuttava arpi kyljessä, joka on noin 20-30cm pitkä. Silloin vauvana olen näyttänyt kahtia leikatulta.

    Oikeasta silmäkulmasta löytyy kaksi arpea; ensimmäisen sain noin 4-vuotiaana, kun olimme mummolassa ja siellä keittiönpöydällä hiottiin muistaakseni paatin ikkunalasia tma. Siskoni piti vahtia että pysyisin poissa enkä juoksisi lasia päin.... no minähän juoksin ja sain haavan silmäkulmaani, josta muistona poikittainen arpi melko lähellä silmää.

    Pystysuunnassa oikeassa silmäkulmassa on ehkä oudoiten koskaan syntynyt arpi; puutyötunnilla teimme linnun ruokinta alustoja tms. Onnistuin jollain ihmeen kaupalla lipsauttamaan kättäni niin, että taltta osui silmäkulmaan. Itse en edes tajunnut että näin oli tapahtunut ja jatkoin hommia kunnes joku luokkakaveri asiasta huomautti. Tämä arpi on huomaamaton mutta tarina sen takaa jaksaa naurattaa :D

    Lisäksi löytyy partiossa puukolla polveen veistelystä tullut arpi ja lukuisia pienempiä arpia, joista ei itse edea tiedä mistä ovat tulleet. Mutta ainakin tietää eläneensä :)

    Ps. Se Vuoden Mutsi 2 tulis tarpeeseen ;)

    VastaaPoista
  80. Aika viimeisilläni raskaana ollessani päätin leipoa pullaa. Mahan mittasuhteet ei ilmeisesti olleet ihan hallussa ja paitakin liian pieni navan seutuvilta, koska pullia uunista ottaessani tökkäsin kuuman uunipellin suoraan mahaani. Mahassa oli pitkään arpi, joka nyt kuudessa vuodessa on jo haalistunut melkein näkymättömiin. Vauva onneksi syntyi ilman polttomerkkejä. Mies muistelee tätä episodia usein, joten se ei pääse unohtumaan vaikka arpi vähitelleen haalistuukin...

    VastaaPoista
  81. Mitä tarinoita! On jotenkin jännä huomata, että jotkut ovat selkeästi sarjasöhlääjiä ja joillain on se yksi. Ollaan Skidin kanssa päästy puoliväliin, huomenna jatkamme - tyyppi on ihan hämmästynyt siitä, että muutkin - ja vielä aikuiset - tunaroi - kuusivuotiaskin arvostaa siis *vertaistukea*. Kiitämme!!! Kirjan voittaja ratkeaa sunnuntaina.

    VastaaPoista
  82. Putosin puusta 10-vuotiaana, niinpä mulla on siivet selässä, isot lähes identtiset arvet molemmilla puolilla selkää kun tulin puuta pitkin vauhdilla alas. Toinen kulmakarva on katki keskeltä, koska juoksin 6-vuotiaana kissan perässä ikkunasta läpi. Kissa mahtui ikkunassa valmiiksi olleesta aukosta, minä en. Toisen korvan takana ja niskassa on arpi palovammasta. Kumarruin ottamaan kakkua ja sytytin tukkani tuleen kynttilän liekistä. Nenävarressa suoraan silmien välissä on viilto, joka tuli jo aikuisiällä Thaimaassa sukeltaessa ja tulehtui sitten pahasti. Se on edelleen esim. urheillessa ja saunassa täysin eri värinen kuin muu naama.

    VastaaPoista
  83. Juostiin kaverin kanssa 7-vuotiaina iltapäiväkerhossa alasaliin ulkokautta, jolloin täytyi mennä keittiön kautta. Keittiön ovi oli hitaasti sulkeutuva paksu betoniovi. Kaveri meni edeltä, minä luulin ehtiväni oven raosta. Enpä ehtinyt, oven reuna tuli otsaan ja neljä tikkiä. Arpi on heti silmän yläpuolella ja näkyy helposti. Hyvin on silti pärjätty. :)

    VastaaPoista
  84. Minustakin löytyy paljon pieniä arpia, mutta parhaillaan oon joutunu miettimään enemmän suhdetta kehooni ja ulkonäkööni. Keskiviikkona leukakulmastani leikattiin kasvain, joka hädintuskin näkyi ulkopuolelle. Nyt, kun kasvain on poissa, kaikki näkevät että operoitu on. Naama kerää nestettä ja arpi lähtee korvasta kaulalle. Toipumisesta en tiedä, mutta hiljaseks vetää. Olla nainen, 23-vuotias ja kyllä -ikuiset arvet hyvin hyvin näkyvällä paikalla. Onneksi mieheni ei puolivuotta sitten luvannut leikata polkkatukkaa. Eletystä elämästä ne kertovat, ja ehkä jo vähän osaan niitten kertomaa tarinaa arvostaakin. Kahden rakkaan lapsen äitinä.

    VastaaPoista
  85. Tipahdin lapsena vanhempieni sängystä lattialla olevan imurin päälle. Kieli jäi hampaiden väliin ja nyt, kolmikymppisenä, kielen päällä on edelleen hampaiden suuntainen lovi, eräänlainen arpi kai sekin. Mitä tästä opin? Sen, että lovi oli hyvä (teko?)syy sille, että lapsena ei voinut syödä ruisleipää kun muruset jäivät kielen koloon ja sen, että imurointi voi olla aika vaarallista touhua eikä se ole edelleenkään suosikkipuuhaani ;)

    VastaaPoista
  86. Here's my 2,5-4 cents, tai siis senttimetriä: olen aikanaan kahdesti (kyllä, 2 krt) 13 kuukauden sisään jäänyt pyörällä auton alle ja vielä suojatiellä (ja kyllä, oli pyörätienjatke ja kääntyvä autoilija/kolmion takaa, poliisi tutki ja mä olin syytön, joten ei tartte paasata pyöräilystä väärässä paikassa). Summa summarum, toisen kolarin jälkeen äiti uhkasi perinnöttä jättämisellä ellen ryhdy käyttämään kypärää, ja kun en vielä ole saanut selvyyttä onko tulossa plussaa vai miinusta, niin minähän käytän. Tai käytin, sillä seurauksella, että en enää tarvinnut sitä autoilijaa saadakseni itseni pyöräilessä sairaalakuntoon: pari vuotta autokolareita myöhemmin ajelin vasta-auratulla tiellä (= sileä liukas ja tiiviiksi tamppautunut pinta), kaarteessa takarengas heitti ulos ja kaaduin lyöden sääreni pyörän poikkitankoon. Kaksi viikkoa myöhemmin iho oli muuttunut mustaksi, joten ajattelin siinä olevan verta - pistänpä siis neulalla reiän, niin johan helpottaa. Paitsi että ei se ollut verta, mitä sieltä tursusi Niagaran lailla ulos... Vietin sitten rattoisat pari tuntia tyhjennellen säärtäni, seuraavana aamuna tutun lääkärin vastaanotolle, ja kyllä siellä naama venähti, kun housunlahje nousi (ensimmäinen kerta ikinä, kun kyseisen ihmisen näen olevan yli 2 min hiljaa...).

    Seuraavana aamuna leikkauspöydälle, säärestä kaivetaan tennispallon puolikkaan kokoinen köntti kuollutta kudosta ja mätää ulos: paise oli niin iso, että paine oli aiheuttanut nekroosin päälläolevaan ihoon (= iho pikimusta ja kivikova), paise ulottui alaspäin luuhun asti mutta ilmeisesti kiitos tyhjennysoperaation kotona luu oli vielä terve (jalka säästyi, katastrofin ainekset olivat siis kasassa). Tämä kuoppa oli seuraavat 10 vrk auki, jonka aikana sitä putsailtiin mm. hopeasulfiitilla vuodeosastolla, sen jälkeen plastiikkakirurgi höyläsi reidestä palan ihoa ja niittasi palasen kuopan päälle kiinni. Kuoppakohta ei ollut oikeastaan missään vaiheessa kipeä, mutta voi yhyren tähären miten voikin millimetrin ihokerroksen höylääminen reidestä aiheuttaa monta viikkoa kipeänä olevan reiden...

    Sääressä on nyt sitten n 4 cm halkaisijaltaan oleva pyöreä "reikä". Arpi on aika selvä, vaikka leikkauksesta on kohta 9 vuotta, mutta ei enää häiritsevä. Toki arven erottaa selvästi, jos katsoo, mutta ei enää erotu selkeästi vispipuuron värisenä läiskänä, niin kuin ensimmäisen vuoden-parin ajan. Reiden höyläyspläntin erotan vieläkin itse, mutta todennäköisesti vain siksi, että tiedän mitä etsiä ja mistä. Itseäni ei haittaa pätkän vertaa, onpahan vähän erikoisempi tarina baarissa kerrottavana saatika että voin rehellisesti sanoa, että "ei ne lääkärit kaikkeen pysty, on muakin plastiikkakirurgi leikellyt mutta näin rumaksi jäin!" :)

    VastaaPoista
  87. Halusin hengitellä höyryä eräänä yönä kun oli nenä tukossa, joten keitin kattilallisen vettä kiehuvaksi, otin kattilan pitkästä kahvasta kiinni ja nostin -ja kaadoin koko kattilallisen päälleni! Pääasiassa oikealle reidelle. Viisi prosenttia ihostani sai syvät toisen asteen palovammat ja minäkin säästyin leikkaukselta ihan vain täpärästi! Kipu oli hurjan kovaa, mutta ekana yönä sain piikillä paljon kipulääkettä. Kivuliainta oli kuitenkin vaihtaa side haavan päälle joka päivä, sillä palovamma oli aika laaja. Muistan vieläkin kuinka kirurgi pyöritteli päätään ihmetellen miten kolmekymppinen aikuinen onnistuu saamaan itselleen tällaiset palovammat! Tapahtumasta on seitsemän vuotta ja arvet ovat haalistuneet ihan kivasti. Aikuisena ne eivät vaan tuppaa parantumaan ihan yhtä hyvin kuin lapsella.

    En ole koskaan hävennyt arpeani vaikka se herättääkin joskus vähän kysymyksiä. Olen siitä jopa ylpeä, että jaksoin toipumisajan niinkin hyvin ja että haavani parantui. Elämän jälkiä nuo arvet ovat, ihan samoin kuin olkapääni haalistunut delfiinitatuointi, jota lapseni nykyään niin kovasti rakastavat ja ihailevat! :)

    VastaaPoista
  88. Olin pienenä luistelemassa ja kaaduin. Omalla luistimella rei'itin leukani. Kolme tikkiä.
    Luomia on poistettu joka puolelta niin etten edes osaa laskea montako arpea niistä tulee, mutta niitä on paljon ja jokapuolella.
    Oikeassa keskisormessa on 1,5 cm arpi. Sormi jäi tiskipöydän ja roskiksen oven väliin.
    Oikea sääri on kirjava, lapsena kaaduin soralla kun oli kiire uimaan ja olen aina joka vuosi tehostanut kirjavuutta kaatumalla samalle puolelle. Pahimmat raidat ovat jo haalistuneet, mutta edelleen sääressä näkyy nilkasta polveen ulottuva viiru jonne iso soramöhkäle uppoutui.
    Polvet ovat melkeinpä pelkkää arpea. On kaatumisia, omituisia raapaleita ja vaikka mitä.
    Vasen nilkka on molemmin puolin arvilla, sillä nilkka on leikattu. Leikkaus onneksi peitti rumemman arven mikä oli tullut siitä kun kaaduin rappuralliin.
    Toisessa jalassa taas nilkan kohdalla on ihan pigmenttihäiriö joka aiheuttaa sen, että kesällä nilkka on kirjava.
    Näitä riittää ja ne ei haittaa menoa. Ihminen jolla ei ole yhtään arpea on minusta epäilyttävä. Mitä se tyyppi on tehnyt kun tekemisestä ei ole mitään jälkiä?

    VastaaPoista
  89. Täällä mun tarina, jossa mukana apina ja pieni eläinrakas tyttö. Arvet ne kertoo ryppyjen tapaan vain eletystä elämästä, hyvä niin. Terkkuja ja sympatiaa kovia kokeneelle pikku-Skidille :) http://nununblogi.blogspot.fi/2014/02/arpihaaste.html

    VastaaPoista
  90. Nää arpitarinat oli kaikki aivan mahtavia - kiitos kaikille jakamisesta! Tämä haaste tarjoaa myös tosi opettavaista iltasatumatskua. Välillä näitä arpia laskiessa tuntuu, että on varsinainen ihme, että on edelleen hengissä. Ja kuten joku tuolla yllä huomauttikin, aina lähellä piti -tilanteista ei jää arpia ja jotkut osumat ovat henkisiä.

    Annoin Skidin valita voittajat. Tyyppi tunsi syvää sympatiaa kaikkia palovammojen urheja kohtaan, mutta ällösektori voitti. Tuli tasapeli: Annun nekroositarina ja Vappumarian talikkojuttu olivat kuulemma ihan parhaat. Laittakaa osoitteenne mulle mailitse niin pistän teille kirjat tulemaan!

    VastaaPoista
  91. Mulla on uusi kirja jo kirjahyllyssä odottamassa sitä siunattua hetkeä kun pääsen iskemään kimppuun mutta oman arpitarinan haluan jakaa. Lällystoori kahden pienen lapsen äidiltä, varmaan tuttua monille kanssasisarille.. Mutta siis olen saanut kokea kaksi erilaista samanlaista raskautta ja tissienkasvatusaikaa. Ensimmäiselle vauvalle piti pienten tissien kasvaa lähes yhdessä yössä monta kuppikokoa (syystä että maito!) joten raskausarpi rintaan, suurinpiirten sydämen kohdalle. Toisen raskauden aikana ei mahanahkaa enää joutanut tai muistanut rasvailemaan ja silittelemään samalla intensiteetillä kuin ekassa raskaudessa, joten alavatsaan sain oikein syvän raskausarven. Muistan kuinka oikein tunsin se repeävän.. Olen siis monesta asiasta onnellinen; sain vain kaksi raskausarpea. Sain kaksi upeaa tyttöä. Olen saanut arvet jo kovin vaaleiksi. Ja saan kuitenkin kertoa arvista omille tytöilleni saunanlauteilla, muille ei tarvitse selitellä. Raskausarvet ovat ihana muisto raskauksista joita ei enää tule :)

    VastaaPoista
  92. Eläimet on kyllä mahtavia huolehtijoita.
    Miulla astu hevonen jalan päälle talviaikaan hokit kengän pohjissa, siis semmoset liukastumiselta suojaavat "nastat". Kävelimmä siitä pihalle ja sanoin siskolle, että jatkaa pihalla ratsastamista niin mie tarkistan jalan. Hevonen kiersi yhen kierroksen, mutta sen jälkeen miun luo ja turpa jalkaa vasten. Siinnä pysy niin kauan, että lähdin taas taluttaan. Komian mustelman sain, iho meni rikki ja varpaat täytyy vieläkin toisinaan "käännellä" oikeaan asentoon. Eipä jalkaa sillon käytetty lääkärissä, kun se toimi kuiten. Myöhemmin nyrjäytin saman jalan ihan kokonaan sijoiltaan. Isän setä jäsenkorjaajana laittoi sen paikalleen, mutta komensi kuvautettavaksi. Nilkassa ei mitään, mutta jalkapöydän luut olivat vissiin silloin hevosepisodissa murtuneet.
    Muuten pienempiä arpia löytyy polvista kaatumisten seurauksena, käsistä leikeltyjä ja viilleltyjä mm. heinätuppaiden parturileikkien jäljiltä ja nenässä oli pitkään jälki kiveen sukeltamisesta, nykysten erottuu vain vähän, kun naaman arvet tasottui hyvin melkein koko naaman toisen asteen palamisen seurauksena kahden päivän laskettelureissulla. Muistakaa ne aurinkorasvat!!! Nykyisin kasvojen palanut alue on herkempi kaikelle erilaiselle, mutta ei erotu tavan oloissa enää vaikka paloalue hoidettiin ihan päin persettä mm.saunomalla molempina iltoina. Aikaa polttamisesta on reilu kymmenen vuotta.

    Miten mie nyt tänne vanhaan päädyinkään ja ajattelematta enempää kirjottelinki...

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...