Tietoa mainostajalle ›

8.11.2017

Entäs jos se ei tulekaan kuntoon?



Sain viikko nostettua vasemmalla kädellä täyden kahvikupin pöydältä ensimmäistä kertaa kesäkuun jälkeen. Tätä ennen se ei ollut onnistunut.

Kun lensin kesällä rähmälleni fillarin selästä ja etusormi murtui, monet totesivat että eipä siinä, pikkujuttu, paranee pian. Ja onneksi oli vasen käsi niin ei kauheasti haittaa.

Mutta kun sormi oli lastassa, turvonnut muodottomaksi ja normaalissa lapsiperhe-elämässä sitä oli mahdoton varoa, huomasin, että ei se mennytkään ihan niin. Oli paljon asioita, joista ei tullut mitään.

Hiusten pesu.
Purkkien ja tölkkien avaaminen.
Pyykkien räpsäyttäminen ja narulle ripustaminen.
Napit, vetoketjut ja nepparit.
Kaikki lukot, joita pitää kääntää toisella kädellä ja painaa kahvaa toisella.
Naulaaminen.
Konttaaminen.
Käsijarrujen käyttö.
Rätin kuivaksi vääntäminen.
Hammaslangan käyttö.
Solmujen avaaminen.
Turvavyön laittaminen.
Pyöräilykypärän lukon avaaminen. Ja niin edelleen.

Lisäksi jouduin opettelemaan kymmensormijärjestelmän uudelleen, ilman vasenta etusormea.

Enpä ollut ikinä tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että on aivan valtavasti asioita, joihin tarvitsee kahta kättä ja hienomotoriikkaa. Ei ihmistä turhaan ole kädelliseksi luokiteltu.

Ja sitten on vielä se ikävä puoli, ettei se ole edelleenkään kunnossa. Tuntuu, että paraneminen on pysähtynyt: kuukauteen tuntunut tapahtuvan mitään kehitystä, vaikka tapaturmasta on kohta puoli vuotta. Sormi on edelleen vähän erikoisen muotoinen ja jäykkä kuin mikä, vähän naksuva.

Kyseessä on tietenkin vain pieni mutta ärsyttävä vaiva. Olen aina ollut perheen purkkivastaava, sillä sain minkä tahansa kannen auki. En saa enää. Lasten kanssa painiessa sormea pitää koko ajan varoa. En voi vetää pulkkaa kuin toisella kädellä.

Olisihan siinä voinut käydä pahemminkin. Pitäisi olla tyytyväinen etten lyönyt päätäni, murtanut lonkkaa tai loukannut selkääni. Eniten vaivaa ajatus siitä, ettei se ehkä ikinä korjaannu entiselleen. Tämä vamma sai miettimään asiaa, jolle en ole kovin montaa ajatusta uhrannut: vanhenemista, väistämätöntä muutosta, joka kropassa tapahtuu.

Kun taannoin mursin varpaani, huomasin, että julkisia tiloja ja infraa suunnitellaan terveille ja nopeille, kepeillä ei pääse liukkaassa loskassa eteenpäin, liikennevalot vaihtuvat liian nopeasti ja ruokakaupassa ostoskärryt ja kepit olivat mahdoton yhdistelmä. Minulla on jo monitehot, nastalenkkarit ja toppahousut, mutta en ennen ole ollut vaikeuksissa lounasruokatarjottimen kanssa, jos järkevää laskutilaa ei ole. Ja on naurettavaa, miten paljon se turhauttaa.

Käyttäkää siis rohkeasti heijastinta, kypärää, liukuestesukkia ja kaiteita. Vain kolmevuotias voi pyllähtää suorilta ilman keskivaikeita vammoja.


13 kommenttia:

  1. I feel you! Tuttuja tuntemuksia. Viikko sitten lensin nurin omilla portailla ja hajotin jalkani itseni alle. Kyllä muttui elämä kerrasta hankalammaksi!
    Toivotaan pikaista paranemista sormellesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, pikaista paranemista myös sulle!

      Poista
  2. 2,5 kk sitten liukastuin kotona yläkerran portaissa, jalka taittui alle ja isovarvas rusahti... Mitättömän pieni murtuma, joka kipsattiin ja lääkäri sanoi että toivotavasti paranee, koska on niin pieni ettei sitä voi leikata tai naulata kiinni.
    Niin, muutama viikko perhearkea kaksikerroksisessa talossa jalka kipsissä kyynärsauvoilla kulkien. Satulatuoli osoittautui hyväksi keittiö hommissa!
    Ja kuten arvata saattaa, jalka kipuilee vieläkin (joo, vastaavaa kokeneet sanoivat että puoli vuotta vähintään menne paranemisessa...), kenkävalikoima on hyvin rajoittunut kun mitään "tavallisia" jalkineita ei pysty käyttämään ilman sietämätöntä kipua.
    Eli todellakin, ne pienet, onnekkaat ja olisi voinut käydä pahemminkin-tapaturmat ovat aivan sanoinkuvaamattoman kamalia aikuisille ihmisille!!!
    Väkisin tulee mieleen, että tämän kanssako tässä kipuillaan lopun ikää ja mitä sitten kun ikääntyy ja muut krempat lisääntyvät...
    Paranemisiin, Taina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS. Allekirjoitan kaikki kymmenen kohtaa Kun äiti varpaan mursi-tekstistä!

      Poista
    2. Oijoi, varpaan kanssa on ihan eri tavalla rasittavaa, toivon pikaista paranemista sullekin! O_o Kyllähän tää laittaa esteettömyyden ihan uuteen kontekstiin, jos jo näin pienet asiat aiheuttavat isoja muutoksia arkeen.

      Poista
  3. Kannattaisko käydä näyttämässä sitä sormea jollain käsiortopedilla kummiskin... jos ei ole kunnolla parantunut...
    Saisit ainakin vastauksen ja ehkä myös kuntoutusohjeita. Nuo käden ja jalkaterän vammat kun on invalidisoivia kuten totesit.

    Mulla murtui ranne(pahasti) kolme vuotta sitten. Sen paranemisessa kunnolla meni noin vuosi. Onneksi ortopedi varoitti tästä ja sanoi silloin että kokonaan uudelleen luutuminen ja paraneminen vie noin vuoden. Ja että paranemista auttaa käden käyttäminen normaalisti, erityisesti kotityöt on hyvää kuntoutusta....

    Käytin sitten normaalisti kättä esim. puutarhassa raskaissa lapiohommissa. Paranihan se, mutta puoli vuotta kipsin poiston jälkeen oli tosi kurjaa. Suuri askel paranemisessa tapahtui kun otin rintsikoita pois ja kädestä kuului mieletön NAPS ja sen jälkeen käsi alkoi toimia lähes normaalisti. Ilmeisesti jotain oli pois paikaltaan ja tuo napsahdus kertoi sen menneen paikoilleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No pitäis tietty käydä, mutta raahaudun lääkärille vasta pää kainalossa. Itse asiassa olis ollut hyvä saada ne kuntoutusohjeet heti...

      Olipas sulla jännä napsahdus! Hyvä että meni parempaan suuntaan!

      Poista
  4. Hei, tuossa edellisessä vastauksessa mainittiinkin jo käsiortopedi. Suosittelen myös pyytämään lääkäriltä lähetettä toimintaterapeutin vastaanotolle.

    VastaaPoista
  5. Mulla oli eka polvileikkaus, kun oli 20-vuotias. Pari seuraavaa seuraavien vuosien aikana. Olin ennen urheilija. Näiden jälkeen pelkkä kuntoutuja. Identiteetti piti kehittää alusta uudelleen. Asiat, jotka olivat osa minua, joissa olin hyvä ja jotka toivat elämääni iloa, oli täytynyt lopettaa.
    Vammautuminen, pieni tai iso laittaa aina pinnan koetukselle, mutta myösopettaa nöyrtymään. Oman kehon ehdoilla, sitä kuunnellen ja kunnioittaen mennään tästä eteenpäin. Onnellisena ja kiitollisena siitä, että se kuitenkin toimii näinkin mainiosti.
    En ole siinä kunnossa nyt 37-vuotiaana, että voisin juosta. Olen opetellut piirtämään ja maalaamaan, hiihtämään ja jumppamaan olohuoneen lattialla.
    Olen opetellut hyväksymään, etteivät jalkani tule kuntoon, mutta elämä jatkuu näillä konsteilla.
    Urheilun päättyminen, niin raskas kuin se kakskymppisenä olikin, on mahdollistanut uusia ja toisenlaisia asioita elämässä. Katkeraksi vanhaksi akaksi en ajatellut ryhtyä ;) Laura

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, onpa sulla ollut huono tuuri. :( Onneksi olet pystynyt rakentamaan identiteettisi uudelleen ja löytänyt uusia tapoja liikkua ja harrastaa. Katkeruudesta kannattaa kyllä pysyä kaukana tuli eteen mitä tuli.

      Poista
  6. Malttia! Olen oppinut odottamaan 2 vuotta vammojen ym. paranemista ennenkuin annan lopullisen tuomion. Umpparioperaatiostakin on nyt jo puolitoista vuotta, mutta tähystyshaavaa särkee vieläkin, joskaan ei enää päivittäin -
    tai ehkä olen vain tottunut enkä enää huomaa...?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pitäisi olla kärsivällisempi, puoli vuotta vaan tuntuu ihan kohtuuttomalta ajalta näin minimaalisen vamman takia. Mitenkähän nuo sektiohaavat vaivaavat jos tähystyksestäkin tulee kipeä haava.

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...