"Äiti, sun on pakko liikkua"

Jouduin intervention kohteeksi.

Perhe oli tullut siihen tulokseen, että pääharrastukseni eli koneella kököttämisen vastapainoksi pitää saada jotain liikuntaa. Sainkin syntymäpäivälahjaksi 10 kerran kortin viereisen liikuntahallin personal trainerille. Ensimmäinen aika oli jo varattu, että en vain peruisi.

Kävi vähän sääliksi tyyppiä jo etukäteen. Kaikkien muiden persoonallisuuhäiriöideni (en tarvitse missään asiassa apua ja mieluummin treenaan yksin) lisäksi olen vakavasti auktoriteetti- ja asenneongelmainen.

En käy salilla, koska se on tylsää.
Jumpassa käyn, kun ehdin ja jaksan (eli sinnittelen sen kymppikortin kolmessa kuukaudessa).
Lenkkeilen pakon edessä enkä käy ulkona talvikaudella.
Tennistä pelaisin, mutta ei ole kaveria.
Nukun hyvin. Viikonloppuisin.
Ja mitä syömiseen tulee, en rupea juomaan litroittain vettä, punnitsemaan annoksiani, syömään välipaloja (enkä varsinkaan hedelmiä). Ylipäätään syöminen -- ruoanlaitto mukaanlukien -- on elämässäni aika merkityksetön asia ja sellaisena haluan sen pitää.

Tavoitteet? Yritän olla kuolematta yhtä aikaisin kuin vanhempani.

Että suunnittelepa toki ohjelma.

En tiedä, oliko Koti-insinööri varoittanut PT:tä, että saatan olla hieman passiivis-aggressivinen kaikkien elämänmuutosehdotusten suhteen, mutta tyyppi tuli juttutuokioon hyvin valmistautuneena. Hän ei yrittänytkään vängätä kuntosalin ja makroravintoaineiden optimaalisesta suhteesta, vaan halusi vain kartoittaa tilannetta ja pohdiskella, mikä säännölliseen liikuntaan motivoisi tuon hengissäpysymistavoitteen saavuttamiseksi.

Vaikutus on varmaan vähän sama kuin terapialla. Ei ole tarkoituskaan, että PT kertoo, mitä minun pitäisi tehdä, vaan siinä laitetaan minut miettimään ratkaisuja omien mahdollisuuksieni rajoissa.

Jos en käy salilla, voisinko jumpata kotona kehon painoa hyväksikäyttäen? No toki.
Jos istun liikaa, pystyisinkö muuttamaan työtapojani? Voisinko seistä työpöydän ääressä? Joo, voisin. Miksi hitossa lopetin?
Jos en juokse, voisinko kävellä? Totta helvetissä. Jopa ennen sitä koiraa.

Kun fillaroin kotiin, tajusin että parhaat kirjoitusaiheet tulevat mieleen kävelyllä. Minä tarvitsen irtiottoja koneelta, jotta voin kirjoittaa. Miten yhdistän nämä kaksi?

No hitto, puhetta pystynee muuttamaan tekstiksi millä tahansa nykyvehkeellä. Aionkin jatkossa tehdä blogipostausten pohjat kävelyllä.

Jos siis näette minut tuulipuvussa viuhtomassa ja höpöttämässä puhelimelle hyvin selkeästi artikuloiden, älkää naurako. Perhe pakotti.

Iik, ei siitä ole vielä eskarilaiseksi!

Koin viime varhaiskasvatuskeskustelussa valaistumisen. Hoitaja muistutti keskustelun lopuksi "siitä tammikuun hakuajasta". Kun näytin riittävän epätietoiselta, hän vihjaisi, että Snadin pitäisi mennä syksyllä eskariin.

Tämä epäluuloinen uuvattiko pitäisi eskariin laittaa?

Eskariin!

Hyvät hyssykät. Siinä missä olisin voinut ilmoittaa isosiskonsa samassa vaiheessa lukioon, tuntuu, että Snadin voi ilmoittaa korkeintaan sirkuskouluun. Vaikka päiväkodista tulee pääsääntöisesti ihan hyvää palautetta, ei tyyppi noin kotioloissa vaikuta erityisen koulukypsältä. Oma-aloitteisen ja lyhytpinnaisen lapsen kanssa olen joutunut aivan uusien kasvatushaasteiden eteen. Snadi itse toki hallitsee omasta mielestään jo kaiken tarpeellisen -- paitsi sivupotkun.

Samaa tuskaili kanssamutsi. Hänellä on aktiivinen poika, joka ei missään tapauksessa vaikuta siltä, että seuraava steppi olisi lukemaan oppiminen. Oppisi nyt ensin olemaan hakematta huomiota riehumalla.

Olen yrittänyt hokea itselleni nyt muutamaa asiaa.

Eskarissa ei pidetä sosiaalisten tai muidenkaan taitojen olympialaisia, ne ovat treenit. Siellä harjoitellaan ja opetellaan ihan tavallisia taitoja kuten vuorovaikutusta ja ryhmässä toimimista, omista tavaroista huolehtimista ja itsenäistä työskentelyä, mutta kuvassa ovat edelleen mukana käytöstavat ja oman itsensä ohjaaminen.

Toiseksi, viisivuotiaana yksi vuosi edustaa eletystä elämästä viidennestä. Kehitys kehittyy. Puolessa vuodessa ehtii tapahtua valtavasti asioita. Vaikka Snadi on draamanhakuinen ketku, hän on ikäisekseen puhelias, sosiaalisesti rohkea ja (tuskallisen) avoin. Kyllä, itsehillinnässä on isoja aukkoja, mutta hänellä on elettyä elämää takana viisi vuotta. Minun pitää antaa kersalle mahdollisuus.

Kolmanneksi vertailu siskon kanssa ei ole olennaista. Paitsi että näillä on täysin erilaiset temperamentit, lapset myös kehittyvät eri tahtiin. Yksilöllisiä eroja näkyy koko koulutaipaleen ajan, ja vasta teini-ikäisenä kannattaa miettiä lahjakkuuksia.

Sitten on vielä sosiaaliseksi paineeksi kutsuttu massapsykoosi. Kyseessä on oletettavasti sama ilmiö, jonka ansiosta Skidi ei koskaan syönyt kotona mitään mutta päivähoidossa kyllä. Kun ryhmässä ei enää ole vaippaikäisiä, syntyy ihan uudenlainen ryhmäfiilis. Muutos pillipiiparista eskarilaiseksi on iso henkinen porras. Ei päiväkotiseniorina enää samalla tavalla kuulu ulvoa, kiukutella ja räyhätä. Ja jos sattuisikin sille puolelle lipsahtamaan, niin mitäs siitä, lipsahtavathan aikuisetkin.

Sitäpaitsi tuleva eskariope on superhyvä tyyppi. Lomake on sisällä. All in.

10+1 lausetta, joita naisille ei ikinä sanota

"Kuinka tylsää olisi olla mies!" Katselin eräässäkin gaalassa miesten smokkirivistöä ja pohdin miksi vain superboheemeilla miehillä on pokkaa / lupa rikkoa juhlapukeutumissääntöjä.

Eivätkö miehet halua vai kehtaa emansipoitua pukeutumisen suhteen? Vaatiiko vaaleanpunainen paita edelleen sellaista itsetuntoa ja rohkeutta, jota on vasta aikuisena?

Pojilla on paineita siinä missä tytöilläkin, mutta hieman eri twistillä. Jotkut poikien vanhemmat ovat sitä mieltä, että siinä missä naisten ja tyttöjen lokerot on jo aika tarkkaan kartoitettu ja julistettu vanhanaikaisiksi, poikien maailmassa kehitys on vasta alkanut. Voi hyvin olla.

Kun Valeäiti duunasi pätevän listan lauseista, joita miehet eivät ikinä kuule, tuli mieleeni tehdä lista asioista, joita naiset eivät ikinä kuule. TOP 10 lista tekeytyi niin nopeasti, että oli pakko validoida se lähipiirin miehillä.

1. "Harrastatko ratsastusta/taitotuistelua/tanssia? Ootsä joku lesbo vai?"

2. "Kunnon nainen ei ole absolutisti/kasvissyöjä/sivari!"

3. "Miksi lapsen isä ei tullut mukaan neuvolaan?"

4. "Meidän firmassa ei ole ollut tapana pitää vanhempainvapaita, mikäli urakehitys kiinnostaa."

5. "Heitähän tyttö lisää löylyä, ettei lämpötila laske alle sadan."

6. "Et lähde meidän kanssa baariin? Sä oot niin miehesi tossun alla!"

7. "Painitaan!"

8. "Eikö sinua haittaa, että ansaitset vähemmän kuin miehesi?"

9. "Itketkö sä? Ryhdistäydy."

10. "Miksi sä et ikinä vie mua ulos syömään?"

Bonus: "Ei varmaan halata!"

Listasta jäi vielä puuttumaan paljon asioita kuten miehen sukunimen vaihtaminen, väkivallan normalisointi ja ulkonäköpaineet. Ehkä myös asiat, joita he eivät ikinä kuule, vaikka pitäisi.

Tästä tuli jotenkin surullisempi kuin kuvittelin. Vai mitä mieltä olette?

Leikitkö poikien kanssa?

Snadilla on muutama poikapuolinen ystävä, joiden kanssa järjestetään leikkitreffejä.

Kyselen myös päiväkotipäivän jälkeen, keiden kanssa hän on leikkinyt, ja yritän kannustaa leikkimään monipuolisia leikkejä kaikkien lasten kanssa. Snadi yllättikin kerran minut vastakysymyksellä:

- Leikitkö sä äiti poikien kanssa?

No, tavallaan.

En ole koskaan ollut naisvaltaisella alalla, joten minulla on ollut miehiä työkavereina ihan ensimmäisestä kesätyöpaikasta lähtien. Facebook-ystävistäni olevista miehistä suurin osa on työperäisiä.

Sitten on tietenkin veliosasto. Niitä piisaa useampi kappale. Veljet ovat siitä hyviä, että heidän kanssaan voi puhua suoraan raskaista ja ikävistäkin asioista. Lisäksi ainakin osa sijoittuu oman kuplani ulkopuolelle, joten kuulen näkemyksiä, joita ei lähiystäväpiirissäni jaettaisi. 

Opiskeluaikoina ja reissuillani maailmalla olen tavannut muutamia aivan erityisen hauskoja miehiä, joiden kanssa oli hauskaa kälättää tuopin ääressä, mutta nykyään kaikki parhaat ystäväni ovat naisia. Totuus on, että nykyään minulla ei enää ole yhtä ainutta miespuolista ystävää, jota tapaisin ystävänä työajan ulkopuolella. Eikä ole nopean gallupin perusteella monella muullakaan.

Tästä kuulemma pitää syyttää evoluutiota, miehet ja naiset kun eivät jonkun tutkimuksen mukaan voi koskaan olla ystäviä. Ystävyyssuhteita ei ole ollut tapana muodostaa kuin samaan sukupuoleen. Lisäksi naiset ja miehet vielä tulkitsevat toistensa signaaleja väärin.

Mutta se on tosi sääli, monella tapaa. 

Erityisesti Snadin huomio pisti pohtimaan, onko tämä miesten ja naisten kohtaamattomuus ongelma yhteiskunnallisesti? Varsinkin kun suomalainen työelämäkin on suhteellisen sukupuolittunutta. Entä jos olisin hoiva-alalla eikä minulla olisi veljiäni? Kuulisinko yhtä ainutta miespuheenvuoroa siippaani lukuunottamatta?

Lisäksi haluaisin feministinä edistää myös miesten tasa-arvoasioita, mutta tiedänkö oikeasti, millaisia ongelmia miehillä on? Miten voin puolustaa yhdenvertaisuutta, jos osaan argumentoida vain yhden näkökulman?

Mitä mieltä olette: ovatko ajat muuttumassa ja miesten ja naisten ystävyyssuhteet yleistymässä? Onko teillä vastakkaista sukupuolta olevia ystäviä - miten se toimii? Pitäisikö naisten ja miesten vuorovaikutusta lisätä - vai kuvittelenko koko ongelman?

Miten lapsille voi opettaa rahankäyttöä?

Lasten rahankäyttö on kiinnostava keskusteluaihe. Rahaan liittyy valtavia arvolatauksia ja niiden tiedostaminen on vaikeaa, mutta on fakta, että ipana joutuu rahan kanssa kasvotusten ennemmin tai myöhemmin. Mitä rahasta pitäisi ymmärtää?

Yleensä lasten ensikosketus vaihdantatalouteen tapahtuu viikkorahan kautta. En ole itse sitä saanut enkä somille lapsillekaan sitä anna. Käytännössä viikkoraha on perustuloa ihmiselle, joka ei tarvitse sitä: ipanat ovat vielä alle 10-vuotiaita, joten mitään omia menoja heillä ei ole. Me maksamme kyllä ihan kaiken, mitä elämiseen tarvitsee. Jos taas omia menoja on, haluan tietää, mihin rahaa tarvitaan. Lisärahaa on mahdollista saada, mutta sitä pitää anoa järjellisen toiveen kanssa.

Yleensä viikkorahaa perustellaan sillä, että lapsen pitää oppia säästämään. Rahan voi sitten käyttää haluamaansa tarkoitukseen, jolloin kehittyy myös kärsivällisyyttä odottaa ja seurata tavoitteen toteutumista. Se on ihan hyvä maali.

Nähdäkseni tarpeellista olisi opetella myös ansaitsemisen merkitys: sen, mitä jonkin hankinnan eteen pitää tehdä, jotta summa on kasassa. Tavoitteellinen toiminta on aikakäsitykseltään rajoittuneille lapsille aika vaikea konsepti, mutta kyllä se kouluikäiseen jo toimii.

Mutta niitä rahan ansaintakeinoja on aika vähän. Lapsityövoimaa voi käyttää kotitöissä vain osittain. Meillä on pakollista osallistua yleisten tilojen siisteyteen, oman huoneen kanssa on vapaampaa (=keittiöön ei voi tulla tekemään läksyjä vain sillä perusteella, että omalla kirjoituspöydällä on kaaos). Tarjolla on ajoittaista kaupassakäyntiä, vessanpesua, auton siivousta ja rikkaruohojen kitkemistä, mutta ei noilla duuneilla ansioille pääse.

Satu kirjoitti, että hänen lapsensa koulussa vanhempien kanssa oli mietitty lasten syntymäpäiväjuhlien sääntöjä, järjestelyä ja lahjapolitiikkaa. Yllättäen kaikki olivat tulleet siihen tulokseen, että pienehkö rahasumma on paras mahdollinen lahja.

Hyvänen aika, niin onkin! Jäin oikein miettimään, miksi ihmeessä lapsille ei anneta enemmän rahalahjoja? Miksi se on tökeröä? Sitä kautta tulisi nimittäin konkretisoitua oppi rahan ja tavaran suhteesta.

Lapset ehkä haluavat nimenomaan tavaraa? Kyllä, lapset on rakennettu sillä tavalla, että ne haluavat koko ajan kaikkea vailla itsekritiikkiä. Ne haluavat myös tavaraa, jolla eivät tee mitään. Koska minä olen kuitenkin se, joka kamavuorta selvittää, en halua jättää tätä valintaa keskenkasvuisille. Jos pointti käydään läpi ("sen sijaan että saat 10 lahjaa, joilla et leiki, saat ostaa jonkun ison kivan jutun, jolla leikit") niin viisivuotias tajuaa sen jo aivan mainiosti.

Onko seteli jotenkin persoonaton? Toisaalta, onko se lahjakassiin pudotettu muovikrääsä jotenkin henkilökohtaisempi? Ei. Vasta isommat lapset osaavat miettiä ja toteuttaa henkilökohtaisia lahjoja.

Tietävätkö lapset, mitä ystävä haluaa? Eivät. Jostain syystä vain jouluna kysellään toiveita, muulloin lähinnä arvotaan lähimmän lelukaupan hyllyllä. Meillä on aika monta leivontasettiä odottelemassa, että joku joskus käyttäisi niitä.

Entäs jos jollain ei ole varaa antaa kuin muutama euro? Tässä tapauksessa on tietysti ongelma myös lahjan ostamisen kanssa. Ehkä mindsetti pitäisikin kääntää siihen, että se muutama euro riittää. Ne voi tiputtaa kolikoina vaikka suoraan säästöpossuun.

Mikä parasta näin kersoille ei tule tavaraähkyä. Lahjavuori on isoilla synttäreillä aivan valtava ja paketeista saattaa löytyä kolme samanlaista isopäänukkea. Olenkin ollut huomaavinani että mikään uusi lelu ei enää ilahduta. Vaikka tavaraa inventoidaan joka vuosi, sitä on silti niin paljon, että niitä unohtuu kaapin perälle. Kaikilla leluilla ei millään ehdi leikkiä.

Luonnollisesti vihaamani paketointi olisi tässä tapauksessa kuitattu kirjekuorella. Haittapuolia nolla.

Kyllä, pikakahvi on nykyään ihan hyvää

Aloitin kahvinjuonnin aika myöhään (en laske hotshotteja), melkein nelikymppisenä. Kokeilin sitä ensimmäisen kerran raskausaikana, mutta ystäväksi pääsin vasta muutaman vuoden harjoittelun jälkeen.

Duunissa ei ole kahvikonetta, joten jos sumppia halajaa, täytyy kahvipaketit ostaa itse. Tiimissämme onkin vapaaehtoinen kahvikollektiivi, jonka jäsenet tuovat vuorollaan paketin yhteiskäyttöön.

Minä olen ainoa, joka tuo pikakahvia.

Juon ihan mielelläni myös suodatinkahvia ja espressopohjaisia juomia, mutten ole koskaan digannut maitovaahdosta. Eikä minun makusnystyröilleni ole niin justiinsa, ovatko pavut vastajauhettuja ja vesi arktisesta lähteestä. Hirveimmän kahvin, mitä olen ikinä juonut, olen ostanut Starbucksista. Kenialainen tumma paahto oli lähes yhtä kamalaa kuin opiskeluaikoina kesken jäänyt gruusialainen punaviini.

Join pitkään pikakahvia vain mökkiolosuhteissa eikä makuelämys ollut kaksinen - voi myös johtua siitä että talven yli seisseessä purkissa ei välttämättä ole aromit enää samalla tavalla tallella ja rautapitoinen kaivovesi ei parantanut kokemusta. Nykyään en muuta enää juokaan. Sen lisäksi että olen tottunut formaattiin myös valikoimat ovat parantuneet ihan älyttömästi. Tavallisista kaupoista löytyy niin lempeää kuin vahvaa, ja ainakin Clipperin ja Löfbergin purut ovat vielä reilua ja luomua.

Soisin pikakahville muutenkin arvonnousun. Paitsi että pikis nimensä mukaisesti pelastaa kiireiset aamut, se pesee suodatinkahvin monella muullakin tavalla.

1. Pikakahvi säästää pienessä keittiössä tilaa, sillä tarvitset vain vedenkeittimen.
2. Ajatelkaa, mikä määrä toimistoissa kaadetaan seissyttä kahvia viemäriin. Pikakahvia valmistetaan vain kupillinen, joten sitä ei mene hukkaan.
3. Pikakahvin vahvuutta voi itse säätää. Minun makuuni moni keittää liian vahvaa ja kitkerää kahvia.
4. Ei enää ikinä vääränkokoisia suodatinpusseja.
5. Herkkävatsaiselle pikis voi olla ainoa vaihtoehto.

Pikiksen ainoa miinus tulee siitä, että valmistusprosessissa tuhoutuu aina jonkin verran antioksidantteja, joten maksimaaliset terveyshyödyt saavuttaa vain vaaleapaahtoisella suodatinkahvilla. Kofeiinin toki saa täysimääräisenä.

Suomalaiset ovat kahvikansaa, mutta ehkä konventioissa on tapahtumassa pientä muutosta. Suodatinkahvia on pitkään pidetty standardina, mutta olen huomaavinani että samalla kun kahvihifistely on lisääntynyt myös "downshiftaus" on yleistynyt. Kun pahoittelen, että meillä on vain pikakahvia, yhä useammin saan vastaukseksi, että tuota meilläkin juodaan. Koska se on ihan hyvää.

 Millainen suhde teillä on pikakahviin?

Tarkista, oletko iltavirkku!

Vaihdoimme vuoden alusta Koti-insinöörin kanssa päiväkotirutiineja. Hän on hoitanut enemmän vientejä ja hakuja, joten olen yrittänyt kuukauden päivät mennä töihin aamulla aikaisin.

Olin aluksi innoissani. Jes! Pääsisin yhdeksältä palaveriin ilman taksia! Ehkä kävisin aamulla salilla! Olisin illalla väsynyt joten pääsisin aikaisin nukkumaan! Tästä lähtisi uusi hieno elämä.

Juu ei. Oloni on lähinnä bipolaarinen. Kehoni on yrityksistäni huolimatta pirteimmillään vuorokaudesta 21-00 välisen ajan. Yö on ihan parasta vapaa-aikaa.

Mediassa tarjoillaan usein erilaisia kronotyypin tunnistustestejä mutta ne ovat aika hassuja. Tämä kuukausi on muistuttanut, että kyllä sen tietää, onko iltavirkku. Seuraavista väittämistä voi tarkistaa tilanteensa.

1. Kun herätyskello soi, torkkunäppäin on aina ensimmäinen vaihtoehto.
2. On henkilökohtainen kriisi, jos herätys on vahingossa päällä viikonloppuaamuisin.
3. Olet supertehokas aamuisin. Koska siinä noin kahdessa ja puolessa minuutissa, jonka aamutoimiin olet budjetoinut, on pakkokin olla.
4. Olet jatkuvasti mustelmilla. Univajeen aiheuttama taittovirhe aiheuttaa sen, että huonekalut pääsevät yllättämään erityisesti aamuisin. (Parasta on vetää reisi samaan pöydänkulmaan kolme päivää putkeen.)
5. Aamun hampaidenpesun voi korvata ksylitolipurkalla.
6. Puuronkeitto = pikapuurohiutaleiden päälle kaadetaan vedenkeittimellä kiehutettua vettä. Jos siis ehtii syödä.
7. Et ole koskaan salil eka. Etkä tosin vikakaan, koska treenaaminen ei oikein maistu univajeessa. Sokeri ja rasva sen sijaan maistuvat.
8. Tiedät, että diginäytöllä kellonaika 01:10 näyttää siltä kuin joku ötökkä tuijottaisi sinua syyttävästi.
9. Olet testannut kaikki lailliset nukahtamislääkkeet.
10. Olet testannut kaikki lailliset heräämiskemikaalit.
11. Aamukahdeksalta alkava palaveri on käytännössä sama asia kuin rituaali-itsemurha.
12. Olet elävä todiste siitä, että mikään määrä kahvia ei kaunista.
13. Olet (ainakin joskus ollut) se, joka huutaa bileissä "jatkot!".
14. Et mielelläsi lähde viikonloppuna yökyläilemään, koska vihdoinkin saa nukkua. Ja koska oma sänky.
15. Saavut usein töihin vähän hiessä. Tai taksilla.
16. Et voi mitenkään muistaa, jos päiväkotiin pitää viedä aamulla jotain muutakin kuin kersa.
17. Kun käyt hakemassa duunipaikalla aamukahvia, ensimmäiset tulevat lounastarjottimen kanssa vastaan.
18. Olet törmännyt duunista lähtiessäsi vartijaan.
19. Iltalukeminen ei ole järkevä harrastus, koska hyvän kirjan kanssa kello on yhtäkkiä neljä.
20. Kun kelloja käännetään tunti taaksepäin, et huomaa mitään.

Töttöröö. Taidamme palata vanhaan järjestelyyn tuota pikaa. Äiti on vähän väsynyt.

Ole itse varovainen

Duunissa oli viime viikolla aika kuumottava erikoistilanne: käyttöveteen oli sujahtanut korroosionestokemikaalia. Käytännössä kaikki olivat ehtineet juoda sitä, minäkin.

Kun siinä sitten inventoin, että kuinkahan paljon olen juonut ja milloin, ja mitähän tämä aine elimistössä aiheuttaa, tajusin, että en juuri koskaan joudu tilanteisiin, jossa olisin oikeasti hengenvaarassa.

Pari ajatusta tästä.

1. Varoituksia on ihan liikaa.  Tuli mieleen tapaus viime kesältä. Hotellin palovaroitin alkoi ulvoa aamuyöllä. Ensin luulin sitä auton varashälyttimeksi. Sitten kun aloin epäillä että tämä kuuluukin käytävästä, mietin että ääääh, vahinkojahan ne aina ovat, savuakaan ei ollut. Koska lapset olivat mukana, puin päälle ja kävelin alakertaan respaan. Aula oli täynnä järkyttyneitä, puolialastomia ihmisiä, jotka olivat rynnänneet huoneistaan ulos. Kun kuulin, että joku pikkuipana oli vain nykäissyt mielenkiintoisen näköisestä kahvasta, huokasin helpotuksesta. Onneksi ei meidän kersa, ja lähdin takaisin nukkumaan.

Elämäni on kaikista varoituksista huolimatta niin turvallista, etten ota vaaraa tosissani edes silloin, kun siitä varoitetaan! Olen pyrkinyt olemaan varoittelematta kersoja liikaa, koska
a) siitä ei yleensä ole mitään hyötyä (jos aikoo juosta päin patteria tekee sen joka tapauksessa) ja
b) se menettää merkityksensä. Joskus sitä eitä sitten pitää kuunnella.

Miten saan ikinä istutettua kersoihin sen järkevän asenteen?

2. Mistä ja miten lapsia pitäisi varoitella? Lasten tapaturmat vaihtelevat eri ikävaiheissa eikä pelkkä varoittelu riitä mihinkään, ympäristön pitäisi olla lähtökohtaisesti turvallinen. Sitäpaitsi toisille sattuu enemmän kuin toisille. Lääkäriystäväni toivoisikin, että kaikki tapaturma-alttiit ihmiset vaihtaisivat minimissään villasukat jofaan. Ja meillä jäähdytetään teevesi juomakelpoiseksi yhden harhapompun jälkeen.

Onnettomuustutkintakeskuksen mukaan hukkumiset ja riskikäyttäytyminen liikenteessä (mopoilu erityisesti) aiheuttavat isoimmat kuolemanriskit. Koulumatkan turvallisuus on siis ihan aito huoli, samoin legitimoin käkeämiseni siitä, että maalla ei mennä rantaan ilman aikuista.

3. Erilaisten varoitusjärjestelmien olemassaolo ei riitä. Vaaran uhatessa pitäisi osata myös toimia, turrena myös ulkomailla. Osaan poistua duunista pihalle, mutta en ole koskaan treenannut tsunamin tai maanjäristyksen varalle. Varoittelun sijaan pitäisikin sisäistää toimintaohjeet. Jos palovaroitin pärähtää joskus jostain muusta kuin äidin leivontatuokiosta, tietävätkö kaikki, mitä pitää tehdä? Ja jos kielloista huolimatta menee jäälle ja putoaa mereen, miten sieltä pääsee pois?

Tässä olisi ehkä vähän petrattavaa.

Ainakaan ei pidä juoda vettä, jos se vaahtoaa hanasta tullessaan.

Project mama esiteini-iässä

Blogini ensimmäinen postaus kirjoitettiin kesäkuussa 2007. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Tällä hengentuotoksella on tänä vuonna kymmenvuotisjuhlat! Esiteinari!

Se on aika pitkä aika, vuosikymmen. Ja aika paljon enemmän kuin ikinä kuvittelin kirjoittavani.

Alussa en käyttänyt kappalejakoja, saati kuvittanut tekstejä. Otsikointini oli vähintäänkin erikoista. Kirjoitin ajatuksiani työkavereilleni, joilta olin blogin saanut äitiyslomalahjaksi. Sitten kolmiosaisen, vanhemmuustilitystä parhaimmillaan edustavan "Epämiellyttävä totuus"-sarjan jälkeen täällä alkoi pyöriä muutakin porukkaa.

Tälle kirosanojen höystämälle, äitiysjärkytykseen perustuvalle, sivuduunina hoidetulle marginaaliblogille on kertynyt tarkalleen ottaen 8073456 sivulatausta, julkaistuja postauksia on 1667. Täällä ei haistella vauvoja, surautella superfood-smoothieita, esitellä haalariuutuuksia eikä ommella kestovaippoja, vaan puidaan meidän semiomituisen perheemme arkea: miten tulla toimeen kun olemme maksimierilaisia luonteita, kuinka monta kertaa viikossa voi syöttää nirsoille kersoille einespinaattilettuja, mitä tapahtuu jos yliarvioi uhmaikäisen, miten käy jos ei saa ikinä nukkua ja miksi jojolaihduttaminen on valitsemani tie. Ja tietenkin se totuudenmukainen raskausviikkopostaus.

Ihan trendiaiheet.

Keväällä 2010 päätin perustaa blogille sivun Facebookiin. Siellä on postausten lisäksi lähinnä kersojen lasautuksia. Eilen tuolla sivulla meni rikki 9000 tykkääjän raja.

Instan käytön aloitin reilu pari vuotta sitten. Jo kolmosluokkalainen tietää, että käytän sitä väärin: kuvani eivät ole järin kauniita (aloitin rikkimenneestä ikkunasta), en esiinny niissä itse kuin poikkeustilanteissa ja kännykkäni kamera vastaa laadultaan siemenperunaa. Niin vain sielläkin on 2500 seuraajaa, joka on noin 2500 enemmän kuin odotin.

Jos olisin joku laifkoutsi, sanoisin, että ihmisen kannatta asettaa tavoitteita ja pyrkiä tarmokkaasti niitä kohti, korkeammalle ja kovempaa. Mutta koska olen minä, sanon, että helvettiin kaikki tavoitteet ja pyrkimiset. Aivan yhtä onnellinen voi olla ajelehtimalla. En jaksa stressata siitä, olenko etujunassa, jälkijunassa vai laiturilla. Ihassama, sanoisi esiteini. Ja sanonkin.

En ole koskaan listannut unelmiani (paitsi sen, että jossain vaiheessa lopetan tämän jatkuvan palelemisen ja asun jossain lämpimämmässä maassa), koska kivoja asioita tapahtuu ilmankin.

Kaikesta tästä sekoilusta ja epätäydellisyydestä on nimittäin seurannut uusia mahtavia ystäviä, kustannussopimuksia, luottamustehtävä ja jopa työpaikka, telkkarijakso ja radio-ohjelma. Otan myös hieman kunniaa siitä, että sanasta mutsi on nähdäkseni tullut ihan normikieltä!

Väheksyä ei sovi myöskään henkistä kehitystä. Paitsi että olen oppinut ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla, kommenttilootan kautta olen tullut paljon paremmin tietoiseksi omasta kuplastani, jossa isät pitävät aina vanhempainvapaat ja lapsilla on äitinsä sukunimi. En tiedä, mistä muut näitä toisenlaisia tarinoita eteensä saavat. Kiitos, että osallistutte!

No mitä seuraavaksi? Mistäs sen tietää. Kirjoitan vielä tämän vuoden. Sitten luulen, että pitää tehdä jotain muuta.

Tarvitsemme melua musiikkiluokista (pun intended)

Kysyin jouluna Skidiltä, onko hän nyt puolen vuoden perusteella tyytyväinen päätökseen vaihtaa koulua. Vastaus oli selkeä kyllä. Skidi on viihtynyt loistavasti. Musiikkiluokalla on hyviä tyyppejä, hyvä yhteishenki, he esiintyvät paljon ja pääsevät myös konsertteihin yleisöksi. Orkesterissa soittaminen on kuulemma ihan parasta.



Tänään oli Hesarissa juttu, jonka mukaan musiikkiluokille ei enää haeta samaan malliin. Ja jos osallistujia on liian vähän, luokkia ei perusteta.

Missä mättää? Miksi luokille ei haeta? Jutussa esitettiin monta syytä, mutta yhden asian koin itse selkeäksi ongelmaksi: kaupungin viestinnän.

Olen asunut Espoossa samalla alueella koko ikäni, joten tiesin, missä kouluissa on musiikkiluokat. Mihinkään esittelyyn en koskaan törmännyt. Hakuajat ilmoitettiin Wilmassa, mutta viestissä oletettiin ihmisten jo tietävän, mitä oppilaat musiikkiluokalta saavat. Ei ihme, että opettajan pitämä yksi vanhempainilta oli tupaten täynnä. Eikö joku esittelyvideo voisi olla kaupungilla verkossa koko ajan?

Veikkaan, että vanhempi, joka on itse käynyt musiikkiluokan, valitsee sen poikkeuksetta lapselleen mikäli mahdollista. Mutta suurin osa on vanhempia, jotka eivät tiedä, mitä painotettu musiikinopetus tarkoittaa.

En minäkään tiennyt. Olen duunariperheestä, jossa kukaan ei osannut soittaa mitään. Minun musiikkikasvatuksestani ovat vastanneet lähinnä karaokebaarit.

Minä siis kuvittelin, että luokalle päästäkseen pitää olla valtavan lahjakas ja hallita vähintään viisi soitinta, mutta ei se niin mene. Soitinta ei tarvitse olla ollenkaan. Ihan pelkkä innostus ei riitä, mutta absoluuttista sävelkorvaa tai täydellistä rytmitajua ei vaadita. Lapsia ne ovat. Opetukseen kuuluu yhdessä soittaminen ja treenaaminen, kyllä siinä oppii.

Onkin todella sääli, jos musiikkiluokkia puutteellisten tietojen takia joudutaan perumaan. Sillä kun katsotaan tutkimustuloksia, musiikkiluokan edut ovat jokaisen vanhemman unelma: parempi kouluviihtyvyys (erityisesti pojilla!), hyvä yhteishenki, oma identiteetti ja vähemmän opettajien sairauspoissaoloja. Lisäksi musiikin ja matematiikan opiskelu vahvistavat toisiaan. Ei paskempaa.

Musiikkiluokkia (ja taideaineita) vastustetaan monesta syystä. Musiikki on itseisarvollisesti monen päättäjän mielestä turhaa luksusta, elitismiä, hörhöilyä ja turhaa rahanmenoa. Rahaa ei kuitenkaan pala yhtään sen enempää kuin muuhunkaan opetukseen, vaikka tutkimusnäkökulmasta pitäisi.

Musiikillisuutta pitäisi lisätä opetuksessa ihan ilman painotuksiakin. Jos kotona ei ole yhtään soitinta, mistäs se musikaalisuus ikinä selviäisi.

Tekisipä mieli pirauttaa jollekin tutkijalle ja kysyä, miten Pisa-tulokset korreloivat jutussa mainitun musiikinopetuksen tason laskun kanssa.

Hakekaa siis ihmeessä musiikkiluokalle, jos se suinkin perheen pirtaan sopii.

WhatsApp näyttää, että mikään ei ole vaikeampaa kuin keskustelu

Koulujen WhatsApp-draamat työllistävät opettajia. Alakouluille kohdistetussa kyselyssä somessa tapahtuvan kiusaamisen ja riitelyn selvittelystä koulussa kertoi moni vastaaja.

Tuttu aihe. WhatsApp-käyttäytymistä on setvitty myös Skidin kanssa syksyn mittaan. Luokan käytössä olevan sovelluksen pelisäännöistä ja käytöstä keskusteltiin opettajan kanssa ja oppilaat saivat tehtäväkseen pohtia, onko luokan omasta ryhmästä pelkkää haittaa ja toisaalta mitään hyötyä.

Se on erittäin hyvä kysymys. Ja vastaaminen kuuluu myös vanhemmille.

WhatsAppissa on 16-vuoden ikäraja, ja nuoremmat saavat käyttää sitä vanhempien valvonnassa.  Tämä valvonnan tarve menee monelta ohi, koska viestittelyyn tarkoitetussa sovelluksessa itsessään ei ole mitään ongelmallista kuten mainoksia tai mahdollisuutta vahinko-ostoksiin. Ongelma on siinä, että valvonnan tarve ei näy.

Vanhemmat siis ymmärtävät, että pyöräillessä pitää käyttää kypärää ja jalkapallossa pitää olla valmentaja, mutta kersat ja älypuhelin on harrastuksena epämääräinen.

Selkkauksen jälkeen ryhmää kuitenkin haluttiin jossain muodossa jatkaa. Ehdotin Skidille, että voisin liittyä ryhmään tarkkailijajäsenenä, joka puuttuu peliin vain, jos yhdessä sovitut pelisäännöt unohtuvat. Yllätyksekseni ehdotusta kannatettiin. Ehkä siksi, että tunsin suurimman osan ipanoista jo eskariajoilta.

Aika nopeasti huomasin, mikä on ongelma. 

Luku- ja kirjoitustaito ei vielä tarkoita sitä, että osaisi keskustella. Viestintä menee usein mönkään alan ammattilaisiltakin, saati alakoululaisilta. Hyvä keskustelutaito edellyttää valtavasti yleistietoa, kuuntelemista, tulkintaa, huumorin ja provosoinnin ymmärtämistä, argumentointitaitoja, logiikkaa, sosiaalista silmää, kontekstin lukemista, itsehillintää ja mikä tärkeintä empatiaa. Ryhmäkeskustelu on vielä astetta vaikeampaa.

Näitä taitoja harjoitellaan ihan koko elämä, myös viestisovelluksissa. Mitään diginatiiveja ei ole olemassakaan, äidinmaidossa ei siirry yhtään mitään taitoja. Kaikki opetellaan, niin tekniikka kuin etikettikin. Joku harjaantuu nopeammin kuin toinen.

Kouluiässä lapsi on jo aika iso, joten syntyy illuusio siitä, että hän selviää sosiaalisista tilanteista itsenäisesti. Mutta tilanne on vähän sama kuin taapero laitettaisiin auton rattiin. Itse en vieläkään päässyt tilaan, jossa en tarvitse apua ihmissuhteiden saralla.

Loppusyksy meni pääsääntöisesti hyvin. Olen puuttunut keskusteluun muutaman kerran: antanut vinkkejä, miten puhelin buutataan ja sovellus päivitetään, kieltänyt videoiden jakamisen ilman lupaa ja kertonut, miten asetuksista saa ryhmän hiljaiseksi. Ihan perusjuttuja. Ja kertaalleen olen ottanyt yhteyttä kuudesluokkalaiseen tyttöön, joka lisäili kolmasluokkaisia ryhmiin, joissa jaettiin lähinnä kirosanoja. Hänellekin piti selittää ihan perusteet.

Koska minua ei ole vielä poistettu ryhmästä, oletan, että virtuaaliläsnäoloni koetaan jos ei nyt hyödylliseksi niin ei haitaksikaan. Jää nähtäväksi olenko siellä vielä yläasteellakin.

Ps. Jos tuntuu, että omissa digitaidoissa on aukkoja, kannattaa tutustua Ylen Digitreenit sarjaan! Siellä vastataan kaikkiin atk-aiheisiin kysymyksiin, joita ei ehkä kehtaa kersoiltaan kysyä.

Kasvatusneuvoja ammattilaisilta eli lapsilta

Olen jo muutaman kerran täällä pohtinut suhdettani Skidiin.

Elämä herkän ja kiltin esikoisen kanssa on avannut aivan uudenlaisen näkökulman koko lastenkasvatukseen. Olen joutunut muuttamaan monia periaatteitani havaittuani etteivät yksioikoiset toimintamallini kertakaikkiaan toimineet. Tyyppi on täysin erilainen kuin minä.

Olen ollut tämän faktan kanssa monta kertaa vastakkain, hyvin usein ruokapöydässä.

Muistan kun sain kolmevuotiaalta Skidiltä aamupuuropelleilyn aiheuttaman hiiltymyksen jälkeen lastenkasvatusohjeen: "Äiti, älä komenna tuolla tavalla tomerasti vaan sano leppoisasti: 'Älä tee tuota'."

Mykistyneen epäuskon hetken jälkeen esitin tukun vastalauseita:

Pakkohan mun on, koska sä et muuten kuuntele!
Ainahan mä ensimmäisen kerran pyydän kauniisti!
Ja kun sä teet kaikkea vaarallista!

Ja kas vain: huomasin taas korottavani ääntä.

Lapset tekevät kaikkea turhaa, älyvapaata ja vaarallista: syövät väriliituja, koskevat palaviin tuikkuihin, tasapainoilevat patterin päällä ja paiskovat elektronisia laitteita lattialle. Tämän johdosta tulee ipanoille harva se päivä ladelleeksi kieltoja kovalla äänellä, närkästyneenä. Etenkin, jos ja kun kyse on asiasta, josta ei huomauteta ensimmäistä kertaa.

Vaikka uskon kuriin, uskon myös siihen, että voin omalla käytökselläni vaikuttaa muiden käytökseen. Haluanko opettaa kersoille, että konfliktissa ja tunnekuohussa voi aina menettää itsehillintänsä ja korottaa äänensä, vai että tilanteessa voisi hakea jotain muutakin ratkaisua?

Niinpä. Ärsyttävää. Kyllä minä voin vähentää äänensävyn jäpättävyyttä ja vaihtaa sanavalinnat lempeämmiksi. Jos haluan ja yritän. Sarkasmikin menee yleensä alle viisivuotiaiden lasten kanssa hukkaan.

No, joku aika sitten tajusin, että sama koulutus on jatkunut Snadin kanssa. Hän on tehnyt sen olemalla samanlainen kuin minä. Snadi ei yritä viimeiseen asti välttää konflikteja kuten siskonsa. Olemme molemmat äkkipikaisia ja aina valmiita taisteluun. Jos hänelle huutaa, hän huutaa takaisin.

Sain jonkinlaisen oivalluksen, kun eräänä aamuna eivät meinanneet talvikumpparit millään kelvata jalkaan. Tuhahdin Snadille, että en jaksaisi nyt millään vääntää tästä asiasta.

Snadi totesi, että okei, ei sitten, väännetään illalla.

Mitä hittoa.

Tällä väsyneellä reaktiolla sainkin aikalisän. Illalla kävimme asiasta lyhyen keskustelun ja kengät olivatkin olleet ihan hyvät. Päiväkodin pihalla olevaan lätäkköön oli voinut mennä kumpparit jalassa.

Järkipuhe tehoaa ihan hirveän harvoin, mutta tunnepuhe toimii melkein aina. Snadia kannattaakin lähestyä empatian kautta. On pakko näyttää, miltä minusta tuntuu, kun hän käyttäytyy ei-toivotulla tavalla. Ja niitä tunteita on paljon! Surua, kiukkua, närkästystä, paheksuntaa, järkytystä, ällötystä, harmia, huolta ja epätoivoa.

Voin kertoa että lehtiharavakin on parempi tässä tunteiden sanoittamisessa kuin minä. Ottaisin siihen synnytysvalmennuksen ja parisuhdeterapian kylkeen ainakin pari kurssia tunneilmaisua, kiitos.

Tulossa 2017: woman cave eli naisluola!

Miehet tarvitsevat kuulemma man caven, oman tilan, jossa riehua. No, voin kertoa, että niin tarvitsevat naisetkin. Ainakin minä - ja tänä vuonna sen toteutan!

Tässä on erinomainen esimerkki turhasta kursailusta: metrin levyinen pöytä. Eihän se riitä alkuunkaan.

Olen jo jonkin aikaa haaveillut omasta huoneesta, mutta kaikki asuntomme huoneet ovat joko kaikkien tai jonkun muun tilaa. Ongelma yhteisten tai muiden tilojen kanssa on se, ettei niitä saa sotkea. Ja minä haluan sotkea.

Oman huoneen pointti on juuri sotkeminen (ei jostain syystä päde lapsiin). En siis todellakaan halua mitään naisvajaa, jonka voisin koristella pitsiverhoilla, ruusuilla ja sisustustyynyillä. Haluan sopen, johon saan levitellä mappini, puhelimeni, tietokoneeni, nenäliinani, teekuppini, laturini, pankkitunnukseni, meikkini, irtiskätköni, kamerani, epämääräiset muistiinpanoni sekä taksikuittini. Siivoan sen kyllä joskus, kun jaksan. Tai no, en usko että jaksan.

Koska kämpässämme ei ole enempää huoneita ennen kuin kersat muuttavat pois, ajattelin erotella omaan käyttööni pitkän ja kapean ruokailutilan päädyn. Ovea ja lukkoa tilaan ei näillä spekseillä saa, mutta kattoon voi asentaa kiskot ja väliverhon (olen alkanut haaveilla sellaisista 70-luvun puisista oviverhoista), joka piilottaa muulta perheeltä vaivalla rakentamani sekamelskan.

Mahdollisesti myös haen inspiraatiota teinien ovikylteistä ja askartelen jonkun "ken tästä käy saa kaiken toivon mistään jälkiruoista ikinä heittää" -uhkauksen.

Jos projekti kusee, muutan tänne Skidin löytämään luolaan.

Sitten kalustukseen. Olen ostanut aikuiselämässäni ainakin kuusi erilaista kirjoituspöytää. Joka kerta liian pienen. Kuten arvata saattaa kursailu on kostautunut: liian pienen pöydän ääreen eivät mahdu kamat, joten minäkään en kotiudu sinne vaan päädyn istumaan läppäri sylissä milloin missäkin päin asuntoa kamat levällään. Nyt pöydästä tulee s u u r i.

Kävin viime syksynä läpi sekä nettikirppiksiä että huonekalukauppoja ja totesin, että maksan mieluummin enemmän sellaisesta jonka haluan kuin vähemmän kompromissista. Ja sen on oltava puuta. Puulta tuoksuvaa puuta. Jostain syystä kirjoituspöytiä on tarjolla vaikka millaisesta levystä, mutta ei puusta.

Aionkin tilata naisluolaani täydellisen kirjoituspöydän hyväksi havaitulta puusepältä. Tarkoituksenmukainen työpöytä ei nimittäin ole kohtuuton vaatimus kirjoitustyöläiselle ja puusepistä minulla on vain hyviä kokemuksia. 

Ja kunnon tuoli tietenkin pitää vielä olla. Tyylikäs ja peffaystävällinen.

Että näin! Projekti valmistunee helmikuussa, jolloin palaan siis lopputulokseen kuvien kanssa! Jos olen unohtanut jotain olennaista, kerro heti! (Pientä Smegin bissekaappia jo vähän mietin.)

Äiti, poistu kotoa!

Kun tulin kotiin kuuden naisen viikonloppureissusta, kersat juoksivat halaamaan. Kysymykseen "Onko ollut ikävä?" tuli tyhjentävä vastaus:

"Ei oikeastaan."

Köpis on täynnä hyvää ruokaa ja ihania vessoja. Ihan lempparikaupunkini.

Ravintola Kul oli suosittelun arvoinen mesta: hyvät drinkit ja loistosafka.

Motherin pizzabrunssikonsetin soisin saapuvan Suomeenkin.

Ravintola Pate-Patessa oli maailman paras punajuuriannos. Pakko tulla uudestaan.

Eivät ne tosiaan perään soitelleet. Skidi oli lähinnä pahoillaan, ettei päässyt mukaan. Snadi yritti parhaansa mukaan pidätellä kysymystä tuliaisista.

Tätä on treenattu ihan vauva-ajoista lähtien. Kersat ovat niin tottuneet viikonlopun mittaisen poissaolon käsitteeseen, että eivät ne siinä ajassa ehdi ketään kaivata. Joskus reissussa ovat he itse, joskus vanhemmat.

Sitäpaitsi Isin kanssa oli ollut kivaa. Ei minun tarvitse tehdä ruokia jääkaappiin ja järjestää ohjelmaa. Tyypeillä on ihan omat systeeminsä, kun minä olen poissa. Ne syövät kerrosjogurttia ja poppareita, käyvät urheilemassa ja kyläilevät. Jos taas minä olen viikonloppuvastaava, löhöämme puolille päiville yöpuvussa ja iltapäivästä mennään nyhtökauraburgerille ja kulttuuririentoihin tai leffaan.

Toisen vanhemman kotoa poistuminen on vanhemmuuden happotesti. Monessa kodissa arjen pyörittäminen on melkein sataprosenttisesti äidin vastuulla. Viikonlopun projektipäällikön toimenkuva avartaa maailmaa kummasti ja auttaa näkemään sen toisen osapuolen työmäärän.

Lisäksi vanhemmuuden tavat ja kasvatusnäkemykset voivat olla hyvinkin poikkeavat. Vanhemmilla voi olla paljonkin erimielisyyksiä siitä, mikä on tarpeellista ja oikein ja mikä ei. Omalla vetovuorolla voi sitten ihan itse testata, miten olennaista on pitää kiinni ruoka- ja päiväuniajoista tai kokeilla jotain sellaista, mihin toinen ei ikinä halua lähteä mukaan.

Parhaassa tapauksessa toinen vanhempi kokee yksinhuoltajuuden jälkeen olevansa hyvinkin voimaantunut vanhempana. Hän on löytänyt uusia tapoja viihtyä lasten kanssa tai tajunnut että eteiseen tarvitaan säilytystilaremontti. Huonommassa tapauksessa ollaan todella iloisia ja kiitollisia, että äiti tulee kotiin, ja buukataan seuraavaksi kerraksi hyvissä ajoin apuvoimia.

Viime vuoden reissulla havaittiin myös se, että paras palkinto perheelle on ystävien seurassa piristynyt ja iloinen mutsi. On tilitetty ja hihitetty, ja muisteltu aikoja, jolloin elämään ei kuulunut minkään sortin varhaiskasvatusta. Arki ainakin starttaa paljon mukavammin, kun on nauranut niin että naamaan sattuu.

Pikkulapsiaikana ei saa erota

Unelmien joulu kuusentuoksussa vai pesuaineen tuoksussa noro-influenssaputkessa? Jännitystä joulupukista vai siitä kuka sairastuu seuraavaksi? Kinkunpaistovuoro vai kuumevalvomisvuoro? Tasapainoilua sen välillä, kuinka monta tuntia on raketteihin vai kuinka monta tuntia potilas voi katsoa lastenohjelmia päivässä?

Joulusaunan peruuntuminen olisi itkun paikka.

Perheellisten lomat eivät aina mene ihan putkeen. Ja se on yllättävän raskasta.

Nyt kun nuorinkin on jo viisivuotias, kersoilla on jo jonkinlainen vastustuskyky eivätkä ne imuroi ihan jokaista mikrobia kitusiinsa. Niitä terveitä pätkiä ei oikein edes rekisteröi, kunnes kuumemittari näyttää hippasen vajaata kolmeysiä. Tulihan se päiväkodissa pyörinyt streptokokki sieltä, jouluviikolle. Muistin taas, millaista se pahimmillaan oli. Sairaan lapsen hoitovuorojen jakamista, yöherätyksiä, lääkintäarpomista, terkkarijonottamista.

Mutta loman saimmekin sitten viettää ihan normaalisti, mikä paikkasi hässäkkää. Kiitän siitä. Kaikille ei käynyt ihan näin hyvin.

Lomaan osuva sairasteluperiodi on jotenkin kohtuuton. Jos arki on haastavaa (kuten pikkulapsiperheessä saattaapi olla) ja stressaavaa, lomaan kohdistuu isoja odotuksia. Hiljaiseksihan se vetää, jos sillä paljon odotetulla yhteisellä ajalla on pakko perua kaikki suunnitelmat ja keskittyä lähinnä sietämään huonotuulisia perheenjäseniä. Incl. itseään.

Siinä samalla natisee liitoksissaan se parisuhdekin. Lapsiperhe-elämä muuttaa suhdetta sekä parisuhteeseen että vapaa-aikaan. Ja nuo kaksi muodostavat aika tiukan kombon.

Jälkikasvun myötä vapaa-aika -- sellaisena kuin minä sitä olin tottunut viettämään -- lakkasi olemasta. Ennen lapsia rakkaus pysyi kasassa ihan itsestään, ei sitä tarvinnut tekohengittää. Lasten jälkeen aikuistenvälisen suhteen ylläpito vaatikin työtä, panostusta tai jopa ajoittaisia pelastusoperaatiota. Vapaa-aikaa oli pakko nyhjäistä tyhjästä.

Jos perhe-elämässä on niitä mukavia hetkiä, vastoinkäymisiä on paljon helpompi kestää. Korttitalo romahtaa aina välillä, mutta sitä ei tarvitse aktiivisesti pelätä. Loma korjaa.

Pikkulapsiaikana ei saisi erota ja ihan hyvästä syystä - ei se ole mikään normaali tila.

Haasteena onkin se, miten korjata tilanne, jos lomakin on mennyt vituiksi. Äkäisyydella on taipumus kroonistua. En ole ihan varma, saako pikkulapsiaikana kertynyttä karstaa pois kokonaan. Kun pahin on ohi, voi katsoa löytyykö savuavista raunioista jotain pelastamisen arvoista. Joskus löytyy, joskus ei löydy. Mutta on ihan varma, että joululomalla terveysaseman jonossa niitä rippeitä ei kannata etsiä.

Tsemppiä siis kaikille, joiden loma meni johonkin muuhun kuin rentoon yhdessäoloon!

Vatsaystävällinen elämä ja miten se tehdään

Kuten tiedätte tämä ei ole mikään hyvinvointiblogi (eikä tästä sellaista tule), mutta yksi asia minua on alkanut kiinnostaa tässä parin vuoden sisään: suolisto ja sen mikrobicocktail.

Vatsan tilanne ei näy ulospäin kuten esimerkiksi ihon. Vaikka en kärsi mistään selkeästä ruoansulatuksellisesta ongelmasta tai allergiasta (irtiksien aiheuttamaa palloa lukuunottamatta), ehkä ei kannata odottaa sitä ongelmaa. En ole mitään pitkäikäistä sukua.

Tänään julkaistun tutkimusuutisen mukaan selvisi, että ihmisen ruoansulatuselimistöstä on löydetty uusi elin. Vatsaontelon suolilieve, joka kiinnittää suolet ontelon seinään, onkin yhtenäinen elin, mutta sen toiminnasta ei tiedetä juuri mitään. Väkisinkin tulee mieleen, kuinkahan paljon elimistössämme - erityisesti vatsassa - on vielä asioita, joista emme tiedä mitään?

Jo taannoin selvisi, että ihmisen vatsassa on käytännössä toiset aivot: vatsassa on 200 miljoonaa neuronia. Tutkimukset ovat vasta alussa, mutta on viitteitä siitä, että esimerkiksi Parkinsonin taudin kaltaisilla sairauksilla saattaa olla juurensa suoliston hermostossa. Ja sekin on jo selvinnyt, että suolistomme hermosto vaikuttaa ihmisen persoonallisuuteen, valintoihin, arkuuteen ja rohkeuteen. Friikkiä.

Tämä tieto on johtanut siihen, että ulosteesta etsitään apua moniin sairauksiin. Esimerkiksi ulostesiirrolla voidaan parantaa valtaosa hengenvaaralliseen antibioottiripuliin sairastuneista. Lisäksi amerikkalaistutkijat yrittävät ratkaista lihavuusongelmia siirtämällä laihan ihmisen ulostetta ylipainoisen henkilön suoleen. Skeidasta onkin tullut arvokasta: yhdysvaltalainen biopankki maksaa ulosteesta 40 taalaa per läjä.

Vaikka olen noin muuten täysin kypsynyt elämänmuutoksiin, teen kuitenkin yhden lupauksen. Vuonna 2017 aion hoitaa suolistobakteerejani vähän paremmin.

Ruokavaliossani ei ole suurta remontin tarvetta, mutta pienetkin muutokset voivat olla kinkkisiä, kun ne pitää toteuttaa käytännössä. Pahin vastustajani on tottumus. En tiedä onko lisääminen yhtään sen helpompaa kuin pois jättäminen. Tiedän, että minun pitäisi lisätä marjojen ja ehkä hedelmienkin (voi yök) näkymistä päivittäisellä ruokalistalla, mutta mihin väliin ne tungen? Vain kesälomalla on helppo syödä puskasta kourallinen silloin tällöin.

Syteen tai saveen, tämä olkoon tämän vuoden haaste. Lähteekö joku mukaan?