Tietoa mainostajalle ›

28.2.2016

Tuleeko meille koira?

Viime kesästä lähtien on perheessämme ollut yksi kestopuheenaihe. Koira.

Koirat mukana vaelluksella. Etummainen karvakasa minun.

Lemmikin mankuminen alkoi jo muutama vuosi sitten, kun Skidi tajusi, että koiran omistaminen ei ole mikään periytyvä ominaisuus kuten kuninkaallinen titteli vaan lemmikkejä voi ostaa. Kun vielä tuttavaperheeseen tuli karvainen perheenjäsen, ei suoralta konfrontaatiolta ole voinut välttyä.

Viimeksi aiheesta keskusteltiin Kanarialla, kun erään kaupan ovella päivysti nelijalkainen kauppias.

Minulta tulee vihreää valoa, Koti-insinööri on antanut vasta keltaista. Mutta hän on antanut ymmärtää olevansa taivuteltavissa.

Lapsuudenkodissani oli aina koira. Parhaimmillaan kolme kappaletta. Koira muutti mukanani myös opiskelupaikkakunnalle ja ensimmäiseen omaan kotiini. Se tapasi kaikki poikaystäväni ensimmäisenä.

Olen ollut ilman koiraa vuodesta 2005, kun ikäloppu terrierini siirtyi autuaammille metsästysmaille. Koirattomuuteen tottuminen otti aikansa. Nyt kymmenen vuoden treenin jälkeen osaan jo lähteä ulos yksin.

Satu kertoi hyvät perustelut, miksi heille ei tule lemmikkiä. Hän arveli, ettei jaksa hoitaa ja toisaalta, ettei siitä seuraa mitään plusmerkkistä henkisesti. Jäin miettimään, olenko jo autuaasti unohtanut, millaista koiran omistaminen on? Onko aika kullannut muistot? Mitä jos Koti-insinööri ei pidäkään koiran omistamisesta? Onko koira oikeasti tässä (suhteellisen kiireisessä) elämäntilanteessa järkevä hankinta?

Järjen voi kyllä unohtaa elämäntilanteesta huolimatta. Eihän omissa lapsissakaan mitään erityistä järkeä ole.

Tiedän, että koiran kanssa on ulkoiltava myös vaakaräntäsateessa - mutta toisaalta terrierini ei suostunut sellaisella kelillä kuin viiden metrin päähän.

Tiedän, että sitä pitää käyttää eläinlääkärissä, siitä lähtee karvaa, kuolaa ja kuraa, se levittää joskus biojäteroskiksen sänkyyni ja ripuloi valkoiselle matolle.

Terrieri ja minä vuonna 2004.

Mutta toisaalta tiedän myös, että minä jään lemmikin kanssa henkisesti plussalle. Joidenkin tutkimusten mukaan lemmikin omistaminen on jopa terveysteko: lemmikki vähentää stressiä, lisää empatiaa ja saa säännöllisesti liikkeelle. Lisäksi minun nähdäkseni lajien välinen ystävyys on aika kova juttu. Sen voi toki kokea ilman omaakin otusta.

Pahinta onkin, että todennäköisesti se juutas kuolee ennen minua. 

Periaatepäätös koiran hankkimisesta on tehty, mutta sen aika koittaa vasta parin vuoden päästä kun ulkoiluttajia, ruokkijoita, tavoille kouluttajia ja vahinkojen siivoajia on neljä kappaletta. Lisäksi päätös on ehdollinen: Snadin allergiataipumukset täytyy selvittää ettei tule ikäviä yllätyksiä heti alkuunsa.

Minkälaisia kokemuksia teillä on koiran hankinnasta? Onko kaduttanut?


78 kommenttia:

  1. Ei ole kaduttanut =) Tietysti pitää olla henkisesti varautunut kaikkeen, mutta kolmen koiran kokemuksella, kyllä sen mahdollisen huolen ja rahanmenon unohtaa heti kun taas parempi päivä koittaa. Itsellä ei lapsia ole, mutta mitä olen tuttavaperheiden lapsi-koira-perhe-elämää seurannut, niin lapsille se on iso plussa nimenomaan tunnepuolella. Toki se vaatii vanhemmilta tiettyä rentoutta ja koiralta myös.

    Itselle koira on itsestäänselvyys, se vaan kuuluu tähän elämään ja tähän perheeseen. Ilman koiraa voisi tietysti tehdä monta asiaa mitä nyt ei voi, mutta ei, en halua. Tietysti tästä aiheesta voisi kirjoittaa parikin romaania... mutta tyydyn toteamaan että jopa 40 000 vuotta (lähteestä riippuen) yhteistä historiaa on jättänyt jälkensä sekä koiriin että ihmiseen. Välillä mietin, että kuka täällä oikein kasvattaa ja ketä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle on myös ollut koira itsestäänselvyys, lapset sen sijaan ei niinkään! :) Siksi tämä epäilys tulikin vähän puskista.

      Poista
  2. Meillä ei ole koiraa, mutta kissa löytyy. Lapsien kannalta tosi ihanaa, mutta mua kaduttaa koko koko hankinta. Meillä nimittäin lapset (ja mies joskus) kyllä ruokkivat kissan mielellään, mutta kaikki paska(-ja yrjö)hommat jää mulle. Ja kaikki muu hoito. Luulen että tilanne olisi toisenlainen jos vapaaehtoisia kissanhoitajia löytyisi vähän useammin. Nyt tässä kolmen lapsen ruljanssissa kissa tuppaa olemaan liikaa. Ja sitä ei tarvitse edes ulkoiluttaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh, kolmessa lapsessa on kyllä jo aktiviteettia ihan riittävästi. Halusiko kissaa koko perhe? En tiedä kissoista ja niiden hoidosta mitään, mutta oletan että samoja toimenpiteitä kuin koirille.

      Poista
  3. Mun porukoita harmitti vain se että koira tuli hankittua, kun lapset oli jo niin isoja, että ehtivät muuttaa pois kotoa ennen kuin koirasta aika jätti. Eli alun mukava 5 lenkittäjää ehti vaihtumaan moneen pitkään 2 lenkittäjän vuoteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän siinä sitten käy ellei koira muuta lapsen mukana kuten minun tapauksessani. :)

      Poista
  4. Väitän, että jos valitsee rodun joka on kohtalaisen terve, koiran omistaminen antaa enemmän kuin ottaa etenkin, jos liikunta ei muuten kiinnosta. En itse voisi elää ilman koiria enää ollenkaan just sen takia, että mä en liiku, ellei ole pakko, ja meillä on sellaisia koiria että ne lähtevät 10km hölkkälenkille oikein mielellään myös räntäsateessa. Se on välillä ihan kamalaa, mutta useammin se on vaan ihan parasta.

    Se, mikä koirissa ei mun mielestä sovi yhteen lapsiperhe-elämän kanssa on koiran aiheuttama huoli. Sitä on montaa lajia, enkä tunne tarvetta luetella tässä niitä kaikkia, mutta ymmärrät varmasti mitä tarkoitan. Meillä siltä on pääosin vältytty ja uskon että siltä voi kyllä välttyä, kun suunnittelee rotuvalinnat ja muut mahdollisimman hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ymmärrän kyllä, olen muutaman virhevalinna nähnyt ja kokenut. Toi liikuntajuttu on taivahan tosi. Kuinkahan monta kilsaa sitä tulikaan talsittua viikossa koiran kanssa.

      Poista
  5. Meillä on kolme koiraa ja unelman asteella on oma kenneli. Sen aika on sitten kun nuorin (nyt 4kk) on about alakouluikäinen, mutta haaveissa on ja oma rotukin (karjalankarhukoira) on löytynyt. :) En siis välttämättä ole aivan paras henkilö kommentoimaan koiran ottamisen järkevyyttä.

    Kyllähän nuo aikaa vie ja rahaa myös, mutta en minä sitä osaa niin ajatella. Ne vaan on.<3 perheenjäseniä voisi olla osuvin termi. Lenkittäjiä silloin kun itellä ei nappaa. Metsästyskavereita. Turvana öisin kun mies on työreissulla. Lasten parhaita ystäviä. Mitäs vielä. Kovin olisi tyhjä meidän koti jos yksikin puuttuisi.

    VastaaPoista
  6. Kun olin lapsi, minulla oli koira. Se oli rakas ja ihana, mutta näin jälkikäteen ajateltuna vanhemmilleni todella suuri rahareikä, koska se oli jatkuvasti sairas ja vaati eläinlääkärikäy tejä. Korvatulehduksia oli pari vuodessa, angiinaa myös ja kohtukin piti leikata. Nyt kun töissä seuraan työtovereitten koirien sairaskertomuksia, niin ihmettelen, mikä rotu nykyisin on enää terve. Tai ehkä vain sairaitten koirien omistajat puhuvat koiristaan... Kuusi työtovereitteni koirista ainakin ramppaa lääkärillä, leikkauksissa, fysioterapioissa, hierojilla, vesijuoksussa, allergiatutkimuksissa (koira siis on allerginen, ei emäntä) ihan jatkuvasti.

    Lapsen allergisuutta muuten ei voi kai tutkia etukäteen. Allergisuus tulee vasta, kun altistuu koiralle. Eli vaikka testitulos ennen koiraa on negatiivinen, voi tulla allergiseksi. Ja päinvastoinkin voi olla: testitulos voi osoittaa koira-allergisuutta, mutta koiran kanssa ei sitten kuitenkaan tule mitään oireita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä nuo terrierit oli kyllä aika terveitä ja joku maatiaisrotu kiinnostaa tälläkin kertaa.

      Ajateltiinkin nimenomaan ihan konkreettisesti eläinpölylle altistamisen muodossa testata tämä herkkyys. Tosiaan aina voi tulla allergiseksi mutta jos näyttää pahalta jo etukäteen, riskiä ei kannata ottaa.

      Poista
    2. Lainatkaa koira tutuilta viikoksi tai pariksi. Sillä luulisi mahdollisen allergian selviävän. :)

      Poista
  7. Ei ole kaduttanut, edellinen kuoli 2 vuotta sitten ja uusi tapaus tayttaa pian vuoden. Koira saa liikkumaan ja musta on ihanaa seurata tytön ja koiran valista suhdetta. Meilla molemmat kaksi tapausta on olleet kadulta pelastettuja sekarotuisia ja hyvin terveita tapauksia. Suomessa on tietty eri juttu mutta taalla Turkissa on paljon naita pelastettavia, jotka on ihan huippuyksilöita vaikka ei rotua olekaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Mua kiinnostais myös löytökoira mutta kun perheessä on vain yksi jolla on koirista kokemusta en taida uskaltaa.

      Poista
  8. Meillä sama asia tapetilla säännöllisesti. Lapset on 8, 6, ja 4 v. Oon sanonut että asiaa voidaan HARKITA sitten kun teistä kaikki osaa käyttää sitä ulkona. Asutaan kerrostalossa keskustassa, joten mitään unelmalenkkimaastoja ei ole lähettyvillä, vain asvalttia ja niitä postimerkin kokoisia koirapuistoja. En tiedä onko sillä koiralle merkitystä, mutta jotenkin ajattelen, että sellaisen eläimen kanssa pitäisi liikkua luonnossa?
    Itse en ole koskaan asunut koiran kanssa, kissojen kyllä, mutta pidän koirista. Toisaalta lapset on liekeissä aina kun tavataan koirallisia ystäviä, että uskon kyllä sen tuomaan henkiseen lisään. Tässä elämäntilanteessa se tuntuisi vain yhdeltä lisävastuulta lasten lisäksi, joten ei kiitos vielä.

    -murphy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Meillä on aika unelmalenkkimaastot ihan kotiovelta mutta hyvä pointti tuo luonnonkaipuu. Onkohan asiaa tutkittu? Uskon kyllä että ihmisenkin pitäisi viettää paljon enemmän aikaa luonnossa - ja toisaalta koira minut ehkä pakottaisi siihen! :)

      Poista
  9. Itse vinguin koko lapsuuteni koiraa, enkä saanut. Isä kyllä tykkää eläimistä mutta ei halua niitä omiksi vaivoikseen.
    Lapsena/teininä se tuntui maailman epäreiluimmalta jutulta,
    mutta nyt aikuisena ymmärrän sen ihan täysin ja olen isälle kiitollinen että piti puolensa. Koira on koko perheen juttu, johon lopulta nekin perheenjäsenet joutuvat sitoutumaan jotka eivät alunperin olisi niin mielellään koiraa hankkineet.

    Uskon silti että jos vaan aikuiset on koiran hankinnasta myös innoissaan ja huolehtivat koirasta hyvin, se on yksi lapsen hienoimmista suhteista minkä voi toiseen elävään olentoon luoda. Sitä on varmasti ilo ja onni vierestä seurata mitä kaikkea ne yhdessä keksivätkään. Voivat vaikka levittää sitten sen biojäte roskiksen yhdessä sinne sänkyyn. :D
    Kyllä mä oon aina sitä mieltä että koiranomistaminen antaa enemmän kuin ottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ihan samaa mieltä siitä että paljon hoitoa vaativa lemmikkieläin on koko perheen juttu, ja siitä seuraa vain turhaa katkeruutta jos kaikki eivät ole päätöksen takana.

      Poista
  10. Mielestän koiran hankinnassa pitäisi miettiä myös eettisyyttä ruuan kannalta. Koiran elättämiseksi pitää yhtä älykäitten elikoiden elää tehotuotannossa pienissä kopeissa sisällä ilman virikkeitä (=possut). Lisäksi mielestäni ei ole eettistä pitää koiraakaan yksin 8h päivässä, pahimmillaan haukkumassa yksinäisyyttään naapureiden kiusaksi. Nämä on omia mietteitä, vaikka olenkin eläinrakas :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvä pointti. Possuja ei tehotuoteta koirien vaan ihmisten takia ja koiranruoan valkuainen koostuu enimmäkseen teurasjätteistä mutta olisi aika fiksua kehittää joku ruoka joka käyttäisi vaikkapa auton alle jääneitä raatoja proteiininlähteenä. Yksinolo ei onneksi ole meillä ongelma kun on kaksi koululaista.

      Poista
    2. Onpa teillä synkkä käsitys possutuotannosta... Naapureideni 'tehotuotetut' sikapossut ainakin pöyhivät suurissa pihattohalleissa olkia ja virikkeitäkin niille on tarjolla. Mutta toisaalta, koiranmurkinat taitavat tulla pääosin ulkomailta, ja minulla on tietoa ainoastaan noista kotimaisista saparopeffoista.

      Poista
  11. Tää ei liity tähän nyt mitenkään, vaikka eläimistä tykkäänkin. Mutta osaatko vastata seuraavaan kysymykseen tai kertoa, kuka osaa. Nyt kun muuttui tämä subjektiivinen päivähoito, niin kela ei kuulemma enää anna sitä suurinta tukea yksityiseen hoitoon, jos ei kokopvtöissä. Tilanne siis se, että menisin 3 pv viikossa töihin ja lapset aloittaisivat yksityisessä hoidossa ja siellä pitää maksaa viidestä päivästä. Espoossahan on siis mahdollista pitää 5 pv hoidossa lasta, vaikka itse vaan 3 pv töissä, mutta kela laskee tuen kuitenkin pienemmäksi kuin ennen kuulemma. Ja onko tuohon täyteen tukeen joku tuntiraja, paljon pitää olla töissä ja meneehän työmatkoihinkin aikaa...Toivottavasti ymmärsit, mitä ajan takaa. Tai tee vaikka joku postaus tästä lähiaikoina. Sama juttu koskaa niitä kotiäitejä ja työttömiä, joiden lapsi on yksityisessä päiväkodissa, kun niissä yleensä aina pitää maksaa 5 pv kokopäivähoidosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Subjektiivinen päivähoito-oikeus säilyi Espoossa ennallaan. No worries. :)

      Poista
    2. Mutta jostain luin, että kelan maksama yksityisen hoidon tuki putoaa, jos ei ole täysipäiväisessä töissä. Jos kuulet jotain tästä työsi puolesta, niin vinkkaatko. Koskee sitten aika monia, joiden lapsi yksityisessä ja itse ei kokopvtöissä...

      Poista
  12. Mulla ei ole koskaan ollut koiraa eikä mitään muutakaan lemmikkiä. Lapsena ja vielä nuorenakin se harmitti, ja vannoin hankkivani ainakin kissan, kunhan omaan kotiin muutan. No, tapasin melko pian muuton jälkeen miehen, joka oli kissoille erittäin allerginen ja niin se sitten jäi.

    Nyt tässä elämänvaiheessa, kun lapset ovat jo (esi)teini-iässä eli halutessaan omatoimisia, en voisi kuvitellakaan hankaloittavani elämääni hankkimalla kotiini jonkun luontokappaleen, joka ei koskaan opi käymään vessassa ilman apua (kissankin hiekat pitää vaihtaa), ruokkimaan itseään tai siivoamaan jälkiään. Tiedostan, että osasyynä on juuri se, ettei minulla ole koskaan ollut lemmikkiä, joten en ole koskaan kokenut niitä positiivisia puolia. Siispä en osaa kuvitella, että hyödyt olisivat suurempia kuin eläimistä aiheutuva lisätyö.

    Julmasti samalla periaatteella siis mennään kuin oma äitinikin aikoinaan: "sitten kun muutat omaan kotiin, saat hankkia niin monta elukkaa kuin tahdot". :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se menee. Tottumiskysymyksiä nämä ovat.

      Poista
  13. Kamala koirakuume on täälläkin. Koiraa ei ole koskaan ollut vaikka lapsena olisin sellaisen halunnut. Onneksi kavereilla oli koiria, mitä pääsi lenkittämään :)

    Mietityttää kyllä, että onko mitään järkeä ottaa koiraa sotkemaan kuvioita, kun arki alkaa just vähän helpottaa lasten kasvaessa. Toisaalta soisin omille lapsille koiranomistamisen riemun. Ja itsekin siitä tykkäisin...

    Ehkä sitten vuoden parin päästä kanssa, kun nuorinkin on sen ikäinen, että pystyy jotenkin hauvasta huolehtimaan. Olispahan seuraa sitten koululaisillekin iltapäivisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nythän mä muistin että mullakin oli kavereita, jotka tuli koiraa lainaamaan! :) Ajattelin muuten liittää tähän projektiin myös opetuksellisen osuuden koiran hinnan säästämisestä.

      Poista
  14. Hassua, en ole ikinä ajatellut sua koiraihmisenä :D
    Meillä on kissa (13v) ja nyt mangutaan myös koiraa.. Poika tosin on ymmärtänyt, ettei niiden yhteiselo olisi välttämättä kovin auvoista. Samaa mieltä olen, ettei lapsissa tai lemmikeissä ole mitään järkeä, mutta onneksi ihmisillä on myös sydän :D Minulla ja miehelläni on "aina" ollut kissoja, mutta nyt olemme kyllä päätyneet ajatukseen, että tämä on viimeinen yksilö. Eihän tosta normiarjessa ole edes sitä ulkoilutuksen vaivaa, mutta kaikki pidemmät kuin yhden yön reissut tuottaa aina ongelmaa. Iän myötä varmaan lääkärissäkin joutuu jotain ramppaamaan ja oksennuksia siivoamaan (mm.tyynyni alta!!).. Tästä huolimatta olen onnellinen, että poikamme on saanut kasvaa lemmikin kanssa. Kyllä se vaan on eri homma kuin paijata välillä naapurin rekkua. Never say never, mutta myöhemmällä iällä olen valmis tyytymään kissakahvilan karvapeppuihin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tosiaan aloitin tän blogin kun mulla ei enää ollut koiraa. :D

      Tuo matkustelu on tietty yksi asia mikä hankaloituu mutta toisaalta emme matkustele kovin paljon ja meillä on niin koirarakas suku että aina saa jonnekin hoitoon.

      Poista
  15. Mulla ja miehelläni on ollut lapsuudenkodeissamme koiria. Nyt perheeseemme kuuluu kaksi lasta ja akvaario. Koiran (tai kissan) hankkimisen estää allergiat. Emme myöskään pystyisi hoitamaan koiraa tällä hetkellä riittävän hyvin. Arkirumba töiden ja lasten juttujen ym. saralla on niin hektinen välillä, että siinä koira olisi vain rasite. Kenelläkään ei olisi aikaa paneutua koiraan niin hyvin kuin pitäisi. Koulutus, pitkät lenkit jne. Koiralle olisi myös hankala järjestää hoitajaa reissujen ajaksi, joten rajoittaisi siis matkustamista. Itse olen koiraihminen henkeen ja vereen, mutta terveystilanne sekä realistiset näkemykset meidän perhetilanteen ja koiran vaatimusten yhdistämisestä ovat johtaneet lopputulokseen että koiraa meille ei tule.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin vastuullinen ja perusteltu päätös kaikin puolin.

      Poista
  16. Kenneliä meille ei ole tulossa, mutta kaksi koiraa löytyy ja kolmannesta neuvotellaan nyt, kun vanhin alkaa olla reilusti toisella kymmenellä. En voisi elää ilman, kun viimein aikuisena sen aina haaveilemani koiran sain.

    VastaaPoista
  17. Periaatteessa kiva joo, ja oli oikeinkin kiva ajatus ennen lasta. Teen hieman lyhennettyä työpäivää, on yksi oma harrastus sekä no...kyllä kaikki tietää, ne pakolliset kuviot. En edes siivoa liikaa, alistun ikuiseen kaaokseen ruuhkavuosissa ja olen todennut, että ei IKINÄ koiraa. No, ehkä jokin ihan pieni pieni koira, joka ei vaatisi hirveitä lenkkejä, mutta silti. Aika ei riittäisi. Kyllä koirankin pitää saada KUNNON lenkit eikä niitä mitä täälläkin näkee, että kun vien itse roskat (roskikset kauempana) niin koirat on joskus siinä ajassa lenkitetty :/ Ja jos on iso koira niin sekin tarvitsee niin paljon liikuntaa ja isoimmille ei taida riittää edes kävely vaan jotkut rodut tarvitsevat kunnon tehoja (joo, useimmat varmasti tietävät tämän, mutta on paljon heitä jotka hankkivat ison koiran "koristeeksi"). Nyt jo joutuu tinkimään pakollisista jutuista, siis tekemisistä, mutta ehkä se kuuluu vain tähän vaiheeseen ja helpottuu kun koulusta ei enää vaadita niin kovaa osallistumista, viikot menee kaikenlaisissa tehtävissä joita pitää lapsen kanssa tehdä koulujuttujen lisäksi (erityistuellinen koulu). Meillä ei jää arki-iltoihin yhtään ylimääräistä aikaa ja yleensä se loppuu keskenkin :/

    Toisekseen raha - minulle riitti se, kun vein aikanaan kesyrotan eläinlääkärille ja se oli kalliimpi reissu kuin ihmisen lääkäri. Koirille yms. toki lienee vakuutukset, ei olisi varaa maksaa monen tonnin leikkauksia jos tarve vaatii (näistäkin olen kuullut).

    Ja menoja on sen verran, lähinnä arkisia eli lapsen harrastusta, kaupassa käyntiä, että koira olisi yksin paljon. Ei. Säälin koiria, jotka ovat yksin 8-10 h päivässä työpäivän ajan. Kaksi koiraa on vastaus, mutta kaikilla ei ole. Kissa lienee erakompi tapaus eli viihtyy myös yksinään. Koira on laumaeläin. Tykkään myös käydä reissuilla (tällä haavaa lyhyillä), mutta ei ole ketään kuka pitäisi enkä haluaisikaan tuputtaa koska itsellehän se koira tulee. Toisaalta sitten ei olisi varaa ehkä niin matkustella kun pitäisi ottaa hoitolamaksut lukuun.

    Eli; jos olisin rikas ja työtön niin sitten :D Miten niin mahdoton yhtälö? Eläkkeellä voisin ottaa (jos hengissä), mutta sitten juttu torppaa luultavasti siihen, että ei ole varaa maksaa mahdollisia eläinlääkärin kuluja. Niihin pitää aina varautua henkisesti vaikka mitään ei sattuisikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin pätevä perustelu: jos aikaa ei ole ja pelkkä ajatuskin stressaa, ei lemmikkiä kannata ottaa.

      Mulle tuo koirasta aiheutuva rahanmeno on ihan tuntematon juttu vaikka opiskelijana sen kustansin ihan itse. Aika pieni koira söi vähän ja oli aina terve. Enemmän mulla oli vaikeuksia rahoittaa baarielämääni. :D

      Poista
  18. Itse sain oman koiran vuosien (jotain 6?) mankumisen ja väsytystaistelujen sekä vuosien naapuruston koirien ulkoiluttamisen (tämä oli mahdollista 80-luvulla) jälkeen kun olin 13v sillä ehdolla, että hoidan sen sitten itse. Ja minähän hoidin. Vanhempieni kanssa jopa riideltiin kuka saa koiran viedä lenkille, mutta minulla oli aina paras perustelu, olihan ehtona ollut, että itse sen hoidan ;) Samantien kun koira tuli taloon koirista tulikin rakas harrastus, joka tiimoilta olen viettänyt tuntisotalla metsässä ja kentän laidalla, on tullut matkusteltua ympäri Eurooppaa näiden perässä ja kanssa ja jonka tiimoilta olen saanut monta monta hyvää ystävää. Ja ystävyyssuhteita on syntynyt myös yli ikärajojen ja vasta pitkähkön tuttavuuden jälkeen edes tietänyt mitä joku tekee "siviilissä" :) Itseasiassa elämäni pisimmät ystävyyssuhteet ovat näiden koirapiireistä saatujen ystävieni kanssa.

    No, ehkä siis sanomattakin selvää, että talossa on tänä päivänä sekä lapsia (3) että koiria (2), ollut aina. Itseasiassa esikoiseni syntyi vain 2,5viikkoa ennen kuin silloinen koirani sai 9 pentua! :) Yhteiselo isojen koirien ja lasten kesken on aina sujunut ongelmitta. Koirat kunnioittavat lapsia, mutta niin kunnioittavat lapsetkin koiria. Säännöt ovat selvät molemmille.

    Ja arjen sujuminenhan on ihan itsestään kiinni. Itse olen näiden kolmen lapsen opiskeleva yh ja tänäänkin vein yhden harrastuksiin, sitten toisen, siinä välissä kävin 45min juoksulenkin koirien kanssa ja toinen kyytiin ja ensimmäistä hakemaan. Elämä on valintoja ;) Eikä vierivä kivi sammaloidu :)

    Halusin vain sanoa, että välttämättä koira ei jää "vain" lemmikiksi, vaan siitä voi tulla myös elämänmittainen harrastus :) Tsemppiä pohdintaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuosta ystävyydestä tulikin mieleen että ihan ulkoilulenkeilläkin tapasi erilaisia ihmisiä hihnan toisessa päässä ja tuli juteltua kaikenlaisten tyyppien kanssa, pikkulikoista vanhoihin pappoihin. :)

      Tottumisella on tosiaan oma osansa, kyllä asiat aina jotenkin järjestyvät. Ja hei olenhan mä tottunut kahteen ipanaankin! :D

      Poista
  19. Kirjoittelin jo ajatuksenvirtaa Sadunkin blogiin, mutta siis minun perheeseeni tuli westie vasta kun olin n. 16 ja rotu valikoitui sen vuoksi, että varsin allergiset perheenjäsenet eivät siihen reagoineet (tai reagoi hiukan, mutta meillä oli mahdollisuus "koeaikaan" ja parin viikon zyrtec-jakson loputtua myös oireet olivat hävinneet). Westien kohdalla kävi älytön mäihä kun sattui varsin terve yksilö, mutta yleisesti ottaen westiet valitettavasti ovat aika sairaita (taisivat jossain Suomen top 5 sairainta -listallakin olla).

    Vanhempien kotiin tuli pari vuotta sitten uusi tulokas, espanjanvesikoira. Taaskin allergiaystävällisempi rotu. Nämä epelit ovat sikäli hauskoja, että eivät ole olleet näyttelykoiria kuin jonkin 30 vuotta, minkä vuoksi jalostuksen aiheuttamia vaivoja ei ole. Lonkkia on aika monennäköisiä juuri sen jalostamattomuuden vuoksi, mutta sopivat vanhemmat katsomalla pystyy huonot lonkatkin yleensä välttämään.

    On muuten kuin peilikuvat nuo kaksi koiraa: toinen vanhuudenäkeä ja arvonsatunteva terrieri ja toinen liikaälykäs suukkotyttö-kumipallo :D

    Minulla onkin jo ihan hirveä koirakuume. Tuntuu hullulta asua nyt kodissa jossa ei ole koiraa. Tiedän että se vaatii aikatauluilta oman osansa, mutta tuntuu että koira myös tuo elämään sellaista syvyyttä, että se aikatauluttaminen yms. tuntuu pienemmältä asialta. Plus kun on vanhemmat, sisaruksia ja koirarakkaita kavereita lähellä niin hoitopaikkojakin olisi tiedossa...

    Jos yhtään kiinnostuit espanjanvesikoirasta niin voin vinkata Tuusulasta yhden hyvin vastuullisen kasvattajan. Se haluaa aina tutustua ostajiin hyvissä ajoin eikä anna koiriaan minne tahansa, niin että paras aloittaa keskustelut pian ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai siis peilin eri puolilta..? Jotenkin tuo nyt meni väärin... Meinasin siis täysin päinvastaisia :P

      Poista
    2. Täytyy toivoa että noi Snadin allergiat vähän helpottaa kasvamisen myötä, toistaiseksi ei ole eläinpölylle ollut reaktiota vaikka ollaan hevosia ja lampaita taputeltu.

      Rotua ei oikeastaan olla mietitty yhtään. Jos asuisin yksin ottaisin ehkä skotlanninhirvikoiran. Mutta nyt ehkä tyydyn johonkin vähän pienempään. :D

      Poista
    3. Meille tuli schipperke kun olimme siskoni kanssa alakouluikäisiä, mielestäni todella hyvä rotuvaihtoehto terrierien ohella lapsiperheeseen jos kuitenkin sydän selvästi tykyttää enemmän käyttökoira-tyyppisten lemmikkien suuntaan. Schipukoissa tosin on aika isoja tyyppieroja, jotkut kasvattajat tuottaa semmoisia rimppakinttuisia pikkukoiria ja toiset selvästi enemmän pystykorvan näköisiä. Iso plussa mielestäni on se että alta kymmenkiloisena pysyy hanskassa lapsellakin ja rotuluokituksessa ollaan paimenkoirissa joten ovat suht fiksuja ja koulutettavissa. Seurakoirarotujen kanssa kun se on aina vähän enemmän tuurista kiinni onko sillä hauvalla motivaatiota...

      Lisäksi rodulla on aktiivinen ja terveysmyönteinen kasvattajakunta, ainoa perinnöllinen terveysongelma on epilepsia ja sen tutkimiseen ja poistamiseen geenipoolista tehdään jatkuvasti työtä, eli jos asialliselta kasvattajalta hankkii niin vanhemmat on testattu eikä ongelmia pitäisi tulla.

      Poista
  20. Lapsuudenkotiin tuli koira kun olin 8, käytin sitä lenkillä päivittäin, pesin, harjasin ja hoidin muutenkin. Toisen koiran tultua 10 vuotta myöhemmin lenkitin ja hoidin molemmat. Vanhempi koira jouduttiin lopettamaan pari vuotta myöhemmin, se kuoli syliini. Muutettuani vanhempieni luota kuukautta myöhemmin pois, meni 2 viikkoa ja mulla oli oma pentu... Elämä ilman koiraa oli tyhjää, nyt on vuorossa koira numero 4. Koskaan, kertaakaan, ikinä en ole katunut. En silloin, kun koira kusi mun tyynylle, en ripulipaskoja pestessä, koiran jäljiltä kenkiä korjauttaessa tai seinää paikatessa, en silloin kun maksoin liki tonnin murtuneen jalan hoidosta, en edes silloin kun ystäväni ovat nukkuneet ikiuneen sylissäni. Ei vaan osaa kuvitella elämää ilman koiria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sama tunne mullakin oli pitkään, hima tuntui tosi tyhjältä. Nyt olen tietty jo tottunut tähän eri tavalla täyteen himaan. :)

      Poista
  21. Mä jotenkin näin tän tulevan! Teidän kuopus on kasvanut niin isoksi, että arkeen on muodostunut säätöä ja jatkuvaa huolehtimista kaipaava tila. :D

    Mielenkiinnolla odotan, kääntyykö mun animal-kelkka viiden vuoden kuluttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa! Hei tiedätkö mulle tuli mieleen että ehkä toi sun kokemustausta on just aiheuttanut sen että et ole saanut kokea niitä hyviä puolia. Jos sun hoivavietti on samaa luokkaa kuin mun niin ei ihme että pelkkä pilttuiden siivoaminen ei saa dopamiinia erittymään. ;)

      Poista
  22. Ensimmäinen Lakelandinterrieri ajautui kaverikseni sattumalta. Tämän ihanan kumppanin saattelin autuaammille maille (joulukuussa 2005) surullisena mutta onnellisena ihanista muistoista. Heti perään pitikin sitten perheeseen saada saman rotuinen karvaturri. Päivääkään en ole katunut. Meille koira on yksi perheenjäsenistä, ei sitä kukaan pidä tarkkana tai mieti jaksaako sitä hoitaa. Tyttäreni mielestä Niki koira on hänen pikkusiskonsa. Aamulla poikani 7v. antaa Nikille ruuan. Puoli yksi Niki asettuu ikkunaan odottamaan lapsia koulusta. Tyttären 11v. hoitaa iltapäivä lenkin ja iltapäivä leikit. Läksytkin lapset tekee Nikin kanssa sohvalla, välillä märille pusuille kikatellen. Ei meillä ole edes tarvinnut koiran hoitoa jakaa, se kävi luonnostaan " äiti Nikillä on nälkä mä annan sille aamuruuan" "äiti Niki kävi jo ulkona, sillä oli pissahätä ja mä käytin sen".

    Eihän sitä pysty edes laskemaan kuinkamonta kertaa päivässä tuo karvaturri tuo hymyn huulille. Oli sitten ollut kuinka rankka työpäivä tahansa hymy nousee huulilleni aina oven avatessa sillä iloinen, suorastaan riehakas vastaanotto on aina taattu ( vaikka olisit käynyt vain roskiksella:). Ja luulempa ettei tämä vanhus ole viimeinen terrierini.

    VastaaPoista
  23. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  24. Meillä on kaksi koiraa ja tätä nykyä myös yksi lapsi, eikä ole koskaan kaduttanut. Ei edes tänään, kun eläinlääkäriin meni monta sataa ja tietää toisen samanlaisen käynnin olevan tulossa (terveen rodun edustajakin voi loukata jalkansa). Eikä edes edellispäivänä, kun pohdiskeltiin lyhyen loman mahdollisuutta ja "sitten vielä mihin ne koirat". Enkä edes aloita niistä karvoista tai siitä kurasta. Nämä realiteetit on meillä käsitelty jo hyvissä ajoin ennen koiran hankintaa ja meille koirat on perheenjäseniä. Elämä olisi helpompaa, mutta myös ratkaisevasti köyhempää ilman koiria. Sillä tärkeällä tavalla köyhempää.

    Ja tosiaan ne lenkit räntäsateessa? Nehän on vain hyvä asia. Jumpassa ja salilla käynnin aktiivisuus joustaa toisinaan muiden kiireiden takia. Koirien lenkittäminen ei voi joustaa. Mun näkökulmastani koiran hankkiminen on panostus myös omaan fyysiseen terveyteeni, sen verenpainetta alentavan tehon lisäksi. (Siis ainakin aina silloin kun koira ei ole tuhonnut esimerkiksi kameraa tai järsinyt suunnilleen talouden kaikkien av -laitteiden johtoja.)

    Ihan niinkuin lapset. Eihän siinä mitään JÄRKEÄ ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas ajankohtainen postaus; tämän varmaan luitkin jo tänään:

      http://www.hs.fi/kotimaa/a1456807478272

      Poista
  25. Me otimme kesällä koiran, perheemme ensimmäisen. Minun lapsuudenkodissani oli aina koira tai kaksi, mutta ne eivät olleet "minun", vaan perheen miesten metsästyskoiria, tai mummun seuralaisia. Koira tuli pitkän (monen vuoden) harkinnan ja lämmittelyn jälkeen. Tyttömme siitä on puhunut siitä asti kun puhumaan oppi, ja lopulta sai minutkin pehmenemään. Yhdessä sitten pehmitimme perheen isän, joskin suuremman vaikutuksen teki tuttavaperheen kerrassaan ihana koira.

    Lapsemme on nyt kymmenvuotias, ja koira on vähän alle vuoden. Alun perinkin ajattelimme, että koira ei ole lapsen vastuulla vaan siitä tulee minun koirani, ja minä vastaan sen hoidosta ja muu perhe osallistuu.

    Alku oli hankalaa, paljon hankalampaa kuin osasin etukäteen kuvitella. Pieni pentu oli äärettömän arka, puri kaikkea mahdollista, näykki ja hyppi päin herkkää tyttöämme jopa niin että tyttöä pelotti tulla yksin kotiin pennun luo. Kuolaa, pissaa, ripulia, karvaa ja kuraa lainehti lattioilla (pennulla oli giardia monta viikkoa ennen kuin ripulin syy lopulta todettiin ja saatiin kuntoon)... tuhoja pentu ei sentään juuri tehnyt. Itse nukuin miten kuten koiran kanssa ensimmäiset kuukaudet olohuoneen sohvalla. Koiran intopiukat iltahepulit saivat muun perheen hermot tiukalle, kun sohvalla ei voinut istua naskalihampaalta rauhassa! Minä olin jotenkin osannut henkisesti varautua siihen, mutta muu perhe ei, ja se aiheutti aika lailla ahdistusta ja kiukkua ja jopa katumusta koiran hankinnasta.

    Onneksi sentään koulutus alkoi pikku hiljaa tehota (samaa tahtia opin itsekin kouluttamaan kun koira oppi oppimaan) ja tytärkin rohkaistui ja oppi komentamaan koiraa. Kun maha saatiin kuntoon ja sisäsiisteys hyvälle tolalle, alkoi jo olla helpompaa. Kun sitten naskalihampaat vaihtuivat kunnon hampaisiin, pystyi jo viimein toteamaan että koiran hankinta oli ehdottomasti siirtynyt lopunkin perheen kannalta plussan puolelle sieltä katumuksen suosta. Nythän tuon kanssa on kaikilla jo ehdottoman kivaa, lapsesta on ihanaa että hännänheiluttaja tervehtii koulusta tulijaa riemukkaasti, eikä koskaan ei tarvi olla yksin kotona vaan koira on seurana. Ja toisaalta koira osaa myös jo vetää hirsiä kaikessa rauhassa, jos sen kanssa ei jaksa koko aikaa remeltää. Lapsi on myös todella hienosti oppinut kouluttamaan ja käsittelemään koiraa, on rohkaistunut ja reipastunut ja ottaa jo omatoimisesti pientä vastuutakin koiran hoidosta. Minulle koira on oma personal trainer, täysin epäliikunnallisena ja kaikkea fyysistä rasitusta kaihtavana ihmisenä en kävelisi kuin jääkaapille jos ei olisi pakko. Nyt on ja hyvä niin.

    Koirien pentuajasta siis aika voi tosiaan kullata muistot. Sinullakin kun taitaa toinen tyttönen olla aika herkkis, ota huomioon että pennut ei välttämättä ole aina kauhean kivoja - varsinkin jos sattuu arka yksilö joka ei heti osaa kiintymystä ilmaista. Koko ajan kuitenkin helpottaa. Sinulle tosin pennun kanssa elämään oppiminen voi ollakin heti luontevaa, kun olet jo kokenut koiran omistaja ja kouluttaja, aloittelijalle yllätyksiä oli matkassa. Plussan puolella ollaan silti koko ajan kasvavalla välyksellä ja mahdollista on, että toinenkin koira meille vielä tulevaisuudessa tulee nykyisen koiran seuraksi. Enpä olisi uskonut vielä 5 vuotta sitten!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä! Voi hyvin olla että tuosta pentuajasta on tosiaan vähän päässeet realiteetit unohtumaan, onneksi pentuaika ei ole kovin pitkä! Ah ne naskalit isovarpaassa...

      Poista
  26. Meiltä löytyy 7v maatiaiskissa, 1v staffi sekä 2v esikoinen ja nyt kaksiviikkoinen kuopus. Koira olisi jäänyt viime keväänä hankkimatta, jos kuopuksen tulo olisi ollut silloin tiedossa (vaikka eihän tuo haikaran kyydissä tullut, ihan itse aiheutettu on).

    Koira on pureskellut uuden talomme sisäseinien kulmat ja kylvää karvaa hulluna (nyt stressaa vauvan tulosta). Itse en ole sitä pystynyt edes lenkittämään moneen kuukauteen, mies ja anoppi ovat hoitaneet sen puolen.

    Vaivaa koirasta on, mutta myös suunnatonta iloa lapselle. Staffi on rotuna täydellinen lapsiperheeseen, ainakin kun pennusta asti on tottunut taaperon koviin otteisiin. Mutta lapsen lenkitettäväksi se ei voimansa takia sovi, joten lenkitysvastuuta ei voida siirtää muksuille koskaan.

    Btw ainakin meillä kasvattajan ehtona oli vakuutus koiralle. Oltais kyllä otettu muutenkin. Koirien vakuutukset on kaliita, mutta ei se vaadi kuin yhden patin kaulassa ja 2000€ palaa kahdessa päivässä eli vakuutus maksaa nopeasti itsensä takaisin. Edellisellä koiralla ei vakuutusta ollut, joten patti kaulalla (imusolmukesyöpä) aiheutti ison loven lompakkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No ainahan nämä ei mene ihan suunnitellusti! :) Joku kevytrakenteinen pikkukoira juuri tuon lenkityksen takia meille tulee.

      Poista
  27. Taitaa kuulua kaikkien lasten kasvamisvaiheeseen tuo koira-aneluvaihe. Ja sitten osa vanhemmista on ikäviä eikä myönny, kuten minä. Ja varmaan tottumiskysymys, kun lapsuuden perheessäkään ei koiraa ollut (naapureiden koiria ulkoilutettiin). "Omaan kotiisi saat hankkia" on meilläkin ollut kolme viimeisintä vuotta vakiovastaus.

    Meillä on ystäväperheissä allergisia ja näiden perheiden vierailut meillä hankaloituisivat ja samoin vakiovieailut ystävien mökille ei koiran kanssa olisi allergioiden takia mahdollisia.

    Teemme paljon päiväretkiä viikonloppuisin ja koira joutuisi silloinkin jäämään useasti kotiin ja lisäksi matkustelemme enkä olisi mitenkään varma, että aina hoidon saisi helposti. Yksinhuoltajana olen saanut jo lapsen hoitoapua läheisiltäni eli en ehkä kehtaisi seuraavaan hoitorymbaan vapaaehtoisesti enää lähteä.

    Mielenkiintoista seurata teidän koiraprojektin etenemistä joka tapauksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo allergisten ystävien kyläily on kyllä hyvä pointti mutta toisaalta niitä ei meidän ystäväpiirissä kovin plajon ole. Muistan opiskeluajoista kuinka hulluna sai siivota että yksi ystävä pääsi kylään, tosin eläinrakas hänkin joten lääkitsi itsensä mieluummin kuin jätti käymättä. :)

      Poista
  28. On kaduttanut! Miljoona kertaa! :D

    Vanha koira kuoli kun kuopus syntyi. Kamalaa aikaa, paljon mullistuksia. Esikoinen tuolloin siis 5v. Vauvavuoden olimme ilman koiraa (fiksu veto multa, tuskin olisin hengissä enää, vauvalla koliikkirefluksimaitoallergia, huusi ekat 5kk..) mutta jotenkin se koiraan tottuminen vei voiton ja uusi koira tuli taloon kuopuksen ollessa vuoden, esikoinen 6v. Jestas että eka vuosi on ollut RANKKA! Toki rotu ei ole helpoimmasta päästä, vaatii aktiviteettia, ei opi sisäsiistiksi kovin äkkiä yms.

    Nyt jos tekisin valinnan uudelleen, olisin lykännyt koiran hankintaa vielä vuodella tai parilla. Toisaalta, koko ajan on helpottanut; koira on jo aikuismaisempi, ei pasko sisälle, on ihanaa seurata kun eläin on luonnollinen osa lasten arkea. Nyt aletaan siis jo olla plussan puolella :)

    Yhteenveto; kyllä, hankkisin koiran, mutta nuorimmainen saisi olla 3v, joten teille sopii kuin nenä pähän :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, mullistusten keskelle ei kyllä kaipaa lisähaastetta mut luotan siihen että parin vuoden päästä tämä lapsigenre on rauhoittunut vielä lisää. Mut minkä rotuinen koira ei opi nopeasti sisäsiistiksi?

      Poista
  29. Suosittelen kinuamaan kavereilta tai tutuntutuilta kiltin hoitokoiran viikoksi tai pariksi niin saattaa selvitä (olemassa olevan) allergian lisäksi myös mahdolliset aikatauluongelmat ja stressitasot mm. lenkkeilyjen ja yksin jättämisen suhteen. Meillä on mukava hoitokoira ja sitä on aina kova ikävä, kun se on lähtenyt, mutta kyllähän sen ulkoiluttaminen ja viihdyttäminen aikaa vie ja sen jättäminen yksin päiviksi kirpaisee herkkää sielua... Mutta on tämä silti melkoinen win-win: omistajat pääsevät reissuun ilman koiraa ja hoitolamaksuja ja me saadaan tassuterapiaa, reippailua ja sosiaalisia kontakteja naapuruston koiranomistajiin :) sekä paljon pusuja ja mukavia muistoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, näin just aattelin toimia! Olispa vaan tuttavilla enemmän koiria.

      Poista
  30. Meillä on aina lähdetty siitä, että koira on perheen aikuisten ja sen hoito kuuluu aikuisille. On kiva kun lapset kasvaessaan voi koiraa myös hoitaa ja lenkittää, mutta kun on alusta saakka ajateltu että se on aina aikuisten homma, niin ei tule sitten yllärinä se, että sen kanssa joutuu aina menemään ulos. Tätä lähestymistapaa suosittelen lämpimästi kaikille koiran hankintaa harkitseville.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmh, miski näin? Kyllä mä vaadin että kaikki perheenjäsenet jotka koiraa kinuavat sitä myös a) maksavat ja b) opettelevat hoitamaan.

      Poista
  31. Meillä on hieman kinkkinen tilanne: Minä (äiti) ja lapset (4v ja 5v) rakastetaan eläimiä, mies tykkää jos ne on jonkun muun omistamia... Itsellä on lapsesta asti ollut joku karvainen kaveri kotona, koen että eläimistä jää niin paljon henkisesti plussalle - mutta omat lapset missaa koko touhun, koska isi. Vinkkejä, anyone?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva lainakoira, joka saa miehen ajattelemaan kantaansa uudelleen? :)

      Poista
  32. Kuulostaa tutulta; lapsi ja minä haluttaisiin koira, mutta emme ole saaneet vielä iskää taivuteltua. Rotuna olemme miettineet Mittelspitziä -- löytyykö täältä mielipiteitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen perehtynyt lähinnä vinttikoiriin ja terriereihin. Kandee ottaa yhteyttä kasvattajaan ja kysellä?

      Poista
  33. Meillä on kaksi koiraa, molemmilla ikää 10 vuotta. Täytyy myöntää että isäntä hoitaa enimmäkseen esim. ruokinnat, lenkkeilyt tehdään yhdessä. Vähän pelästytti kun Samilla todettiin astma muutama vuosi sitten ja kun allergiatestit tehtiin niin oli koirallekin allerginen. Lääkäri kuitenkin totesi että jos astma on hyvässä kontrollissa niin koirat saavat jäädä ja näin onneksi on ollut. Olin itse kuvitellut että kun Sami on altistunut syntymästään alkaen koirille niin tuota riskiä ei olisi mutta toisin kävi. Samin astma ollut koko ajan hyvällä mallilla joten koirat saavat varmaankin viettää kanssamme jatkossakin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinhän sitä luulisi että altistus riittäisi. Mutta onpa hyvä että astma on pysynyt hallinnassa ja koirat saaneet jäädä!

      Poista
  34. Sitten kun se koira tulee niin kandee varautua siihen että se on lapsille jonkinasteinen pettymys. Vaikka kuinka käyt asiaa etukäteen lävitse niin ne ovat pienissä mielissään kuvitelleet sen ihanaksi kaveriksi jota rapsuttaa ja helliä. Sitten kotiin tuleekin naskalihampailla vaatteet rikkova ja kipeästi nilkkaam tarttuva pikkutuholainen. Jos lapsi tulee ensimmäisenä kotiin niin ne pissat ja kakat odottavat sitä reppanaa siellä kotona. Eihän siinä kauaa mene että lapset keksivät omat touhunsa koiran kanssa mutta aika slaagi se pennun tulo voi olla. Sitten kun rutiinit löytyy niin jo helpottaa. Mutta mä kyllä näkisin että teillä on niin ispt lapset että sen koiran vois ottaa jo ihan hetikin. Mietin että koululaiselle se pentu on just aika hankala kun joutuu yksin sen kanssa pärjäämään. Olisi varmaan helpompaa jos siellä kotona olisi jo vähintään vuoden ikäinen karvakasa. Vaikka taitaa teidän esikoinen nytkin jo tulla yksin kotiin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, totta tämä. Muistan hyvin kuinka pettynyt Skidi oli pikkusiskoonsa. :D

      Joo, kulki se jo ekalla yksin kotiin kun ei oiekin ollut vaihtiksia. Tavoitteena olisi että kun koira tulee, Skidi olisi jo viidennellä ja Snadi ekalla niin iltapäiväulkoilutukset sujuisivat muitta mutkitta.

      Poista
  35. Tää kuulostaa todella hämärältä, mutta kun luin postausta, mietin, että meillä ei ole koiraa. Mutta siis kun meillä on! :D Olemme mieheni kanssa erittäin allergisia, mutta kun muutimme omakotitaloon, halusimme ehdottomasti hankkia koiran. Koira on ulkokoira ja tietenkin sen rotuinen, että se pärjää talvellakin ulkona (vaikka kovimmilla pakkasilla otan koiran aina verannalle, lepsu kun olen...:) )

    Mutta siis niin itsestäänselvyys koiramme meille on, etten edes ajattele sitä. Vaikka juuri äsken tulin ulkoiluttamasta sitä (vaikka koira onkin ulkokoira, tarvitsee se silti kolmesti päivässä lenkitystä). Meillä on pari pientä lasta (vuoden ikäinen ja muutaman kuukauden ikäinen), ja esikoiselle koira on jo nyt niin tärkeä. Joka aamu mennään katsomaan ikkunasta koiraa ja päivällä ulkoilukin keskittyy lähinnä koiran kanssa oleiluun.

    Toisaalta koiraan on erilainen suhde kun se asustelee pääosin ulkona. Mutta kyllä se on silti rakas ja kaipaa rapsutteluja ja seuraa siinä missä muutkin koirat. Itse pääsemme kyllä helpommalla kun ei tarvitse niin siivota... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Tuo ulkokoiran siivouspointti oli kyllä hyvä! Mun koirat on pääosin asustelleet mun jalkopäässä, oli muuten talvisin kylmävarpaisen pelastus.

      Poista
  36. Koirat 12v ja 9v, lapset 4v ja 3v. Koirat ovat yksin minun vastuullani ja on se välillä rankkaa ollut hoitaa öisin heräileviä lapsia ja ripuloivaa koiraa... Vakuutukset loppui/loppuu kun 10v tulee täyteen. Vanhus on leikattu elämänsä aikana neljä kertaa, kaksi on mennyt vakuutukseen. Muista tuli molemmista vajaa 2000€ potti. Nuorempi kärsii kroonisista persrauhasista ja niitä käydään lääkärillä tyhjentelemässä. Koirat siis varsinaisia rahareikiä. �� Hoitovapaalla ollessa ei naurattanut. Yksi lääkäri otti mahdollisimman pienet maksut kun menin koiran plus kahden lapsen ja iPadin kanssa eläinlääkäriin ja kerroin olevani hoitovapaalla... ��

    Mutta lapsille koirat ovat niin rakkaita. Ja taitaa olla myös toisinpäin. Pienempi koirista nukkuu aina kun mahdollista lasten kanssa peiton alla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, ei varmasti naurattanut tuo rahanmeno! Meillä on ollut kauhean terveitä koiria joten ehkä siksi tuo rahanmeno tuntuu uskomattomalta. Leikattu ne on jossain vaiheessa, mistä tullut suurimmat kertalaskut.

      Poista
  37. En ole asiantuntija, mutta googlailin koiranruoka asiaa. Jahti vahti -koiranruokamerkin sivuilla sanottiin ainakin "sisältää elintarvikelaatuista lihaa". Ei puhuttu teurasjätteestä ainakaan etusivulla ;) Minulle on maatilan kasvatti sanonut, että eläinten ruuaksi menevät teuraseläimet käyttävät eri ovea/osastoa, mutta muuten samoja eläimiä kuin ihmisruuaksi. Nämä on tietysti asioita, joista monikaan lemmikinomistaja ei halua tietää. Lemmikinruokabisneksessä pyörii isot rahat :)

    VastaaPoista
  38. Mä oon aina rakastanut kissoja, mutta ajattelin, etten kuitenkaan ole lemmikki-ihminen. Että en tosiaan jaksa sitä hoitamista ja säätöä. No, sitten mies halusi kissan, ja suostuin sillä ehdolla että mies tyhjentää aina laatikon ja lisää myös itse siivoamista.

    Kun se kissa sitten tuli, rakastuin siihen ihan heti, ja kissakin otti selkeästi mut omistajakseen. Joten kun sitten tuli ero, oli selvää, että kissa tulee mun mukaan.

    Vähän välillä mietin, että miten tässä näin kävi. Nyt mulla on yksin koko vastuu eläimestä, kaikki menot yms pitää miettiä sen mukaan, hiakt siivota ja kantaa uudet kotiin. Ei mitään järkeä, mietin usein.

    Mutta vaikka taas tänäaamuna heräsin sen oksentamiseen (mitä ei kyllä usein tapahdu), mietin vaan että eihän sulla kulta ole mitään isompaa hätää, varoin tallaamasta oksuun ja riensin siivoamaan. Joka ilta se nukkuu mun sylissä kun katon telkkaria, kun tuun kotiin se on vastassa, ja sen turkkia vasten painan palelevat varpaat yöllä.

    Ei tosiaankaan mitään järkeä, mutta silti parasta.

    VastaaPoista
  39. Rakastuin palavasti toka luokkalaisena naapurin Cairnterrieriin. Vinguin kotona koiraa (Cairnia tietty). Äiti ei taipunut. Naapuri oli onneksi ihana ja sain ulkoiluttaa koiraa niin paljon kun halusin. Päätin tuolloin ostavani oman Cairnin kun muutan omaan asuntoon. Vuosien odotuksen jälkeen muutto lapsuudenkodista oli tosiasia. Alkoi armoton säästäminen opintotuesta ja minimaalisista palkkatuloista. Vuosi meni ja tuli ensimmäinen Cairnterrieri. Muutama vuosi myöhemmin ja niitä on kotona kaksi. Työtä ja vastuuta on mutta päivääkään en vaihtaisi pois. Nyt eletään niitä aikoja kun koirilla on elinvuosia jäljellä enää muutamia. Itkettää jo valmiiksi. Koirista on tullut rakkaita perheenjäseniä. Koirat ovat opettaneet vastuuta. Koirat ovat opettaneet lapselle empatiaa. Olen monesti sanonut, että näiden jälkeen en osta uutta koiraa. Uskoo ken tahtoo. :)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...