Tietoa mainostajalle ›

26.10.2015

Ruuhkavuosivajeita

Viime viikonloppu oli omistettu ystäville, pitkästä aikaa.

Metsälammesta katsoo takaisin joku tyyppi.
 
Ruuhkavuosikaistalla kaasuttaessa tuntuu, että ystävistä on kaikkein vaikein pitää kiinni. Kaikki aika uppoaa helposti työn, perheen ja parisuhteen kolmioon. Ystäväaika vaatii toteutuakseen erityistä suunnittelua.

Tätäkin reissua oli odotettu jo puoli vuotta. Varasimme tämän Virkistysviikonlopun mökin Vierumäeltä jo viime keväänä. Kotiin jäi odottamaan yhteensä viisi puolisoa ja seitsemän lasta.

Olin huomaavinani, että meillä kaikilla tuntui olevan vajausta samoista asioista.

Oli liikuntavajetta.

Siinä missä parikymppisenä lähdettiin viikonloppureissuille lähinnä tutustumaan paikkakunnan baaritarjontaan, näin keski-ikäisenä oli molemmille päiville etukäteen suunniteltuna vähintään kahden lajin setti. (Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että nyt on vajetta lihaksista, joita ei särje.) Tennistä, ratsastusta, luontopolkuja, jumppaa - kaikkea sitä, mitä ei arjessa ehdi tai joka täytyy mitoittaa metriheikkien jaksamisen mukaan.

Luonnollisesti oli univajetta.

Jokainen arvosti unta. Vähintään yhtä ihanaa kuin tavata hyviä ystäviä ja päästä liikkumaan oli saada nukkua koko yö rau-has-sa. Mökissä oli jokaiselle omat huoneet ja oven sai kiinni - täydellistä. Aikatauluun mahtui myös päiväunet.

Oli ehdottomasti tilitysvajetta.

Näemme säännöllisesti erilaisissa kekkereissä, mutta ei parissa tunnissa ehdi puhua kaikesta, mistä pitää. Viikonlopussa sen sijaan ehtii jo käydä läpi niitäkin juttuja, joita ei oikein viitsi kesken kolmevuotissynttäreiden onginnan kertoa, yhdessä ja erikseen.

Ehkä on ollut vähän nauruvajettakin.

Vaikka perhearki olisikin ihan sujuvaa ja ilontäyteistä, ystävien kanssa nauraminen on jotenkin eri asia. Tunnemme toisemme parhaimmillaan 20 vuoden takaa, joten sisäpiirivitsejä ja mustaa huumoria riittää. Ei kotona samaa päätöntä repeilyä ole.

Ystävien seura palauttaa kerroksia minä-vajeeseen: olen paitsi tuottaja, äiti ja vaimo myös näiden hauskojen ja fiksujen ihmisten ystävä. Se sama, mikä silloin opiskeluaikoinakin, vaikka vähän löysemmällä vatsanahalla varustettuna. Se on jotenkin lohduttavaa. En ole kadonnut minnekään.

16 kommenttia:

  1. Word. Tän jutun ansiosta mä tajusin ton repeilyvajeen. Se on omalla kohdalla aika paha. Koska paitsi että on ruuhkavuodet, sitä asuu ulkomailla, jossa vanhoja ystäviä ei juuri ole lähettyvillä. No, hyvä syy reissata niiden luo kylään :D Suunnitteluahan se vaatii, mutta eiks elämässä kaikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en ees tajunnut että oli toi repeilyvaje. On mahtavaa nauraa niin että posket puutuu, silmät vuotaa ja vatsaan sattuu. Mua muuten ärsyttää se jatkuva suunnittelu kun olen ennemminkin spontaani mutta se on vain se ainoa tapa saada asioita tapahtumaan.

      Poista
    2. Ihan hirveä repeilyvaje täälläkin.

      Poista
  2. Voi vitsi että mäkin kaipaisin jotain tuollaista. Musta vaan tuntuu että itse elelee jotenkin hassussa välimaastossa. Ne kaverit, jotka saisi helposti houkuteltua tollaisiin viikonloppureissuihin, on heitä jotka kaipaa sitä biletystä ja sitä että käydään läpi paikkakunnan baaritarjonta, ja sitten on he, joilla lapset on oikeasti vielä niin superpieniä että koko viikonlopun mittainen pyräys täysin lapsetta olisi aika haasteellista. Ja mä kaipaisin nimenomaan sellaista liikkumistä ja löllöttelyä. Parastahan olisi tietysti jos saisi yhdisteltyä vähän molempia. Vaan kun se toipumisaika ainakin siitä baaritarjonnasta ei jää vain yhteen viikonloppuun....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tommonen on niin mahtava setti - kannattaa aloittaa keskustelu kuitenkin? Voihan sen sopia vaikka puolen vuoden päähän jolloin on jo vähän eri tilanne. On niin loistavaa yhdistää liikunta ja löllöttely!

      Poista
  3. Mä oon kadonnut. En tiedä minne. Olin eka kaveripiirissämme jolla lapsia. Silti jaksoin nähdä, kutsua, valvoa. Ja joskus juopotella. Vaikka oikeasti väsytti. Ja paljon. Mutta silti siitä sai niin paljon hyvää itselle.
    No nyt niillä kamuilla on lapsia. Eikä kukaan jaksa enää mitään. Siis mitään.
    En kohta minäkään. Älytöntä tämä elämä. Kaikkine vaatimukseen. Mutta taitaa eniten meitä väsyttää niiden saappaiden jotka me itse itsellemme asetamme.
    -piika-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Yksin saa käydä joka paikassa ja kun on kuitenkin sosiaalinen ihminen edes puoliksi niin aika ankeaa on. Elämä on tässä ja nyt enkä usko, että suurin osa pärjää hyvin ilman ystäviä. Mulla ainakin on ankeaa. Uusia tuttavuuksia voi myös olla vaikea tehdä kun kaikilla on kiire. Ikävintä on se, että se vaikuttaa lapsiinkin. Meillä ei ole tässä ihan lähellä ketään ja koulu on kauempana. Vanhemmillakin on niin kiire lastensa kanssa, että on työn ja tuskan kanssa sopimista lasten leikkihetken kanssa. Lapsi kysyy joka päivä miksei sen äiti vastaa...mitä siihen sanot. Vieressä asutaan. Kyllä tällainen ennen pitkää rasittaa jotenkin. Itseäni jo nyt. Perustyyppi kaipaa ystävyyssuhteita, erakot erikseen ja sitäkin puolta minusta kyllä löytyy vajaa puolet - liika on liikaa sitäkin. Ja toki aikuisella on sekin, että pitkäaikaiseksi tosiystäväksi pääsy on hankalaa varsinkin kun on itse vähän oudompaa sorttia. Surullista vaan jos huomaa eläkeiässä tai kuoleman kynnyksellä että sosiaalisuuttakin ois voinut enemmän harrastaa. Facebookissa välillä mietin, että hei melkein 200 "kaveria" eikä niistä kukaan irtoa "koskaan" mihinkään. Pitää tehdä se repäisy, että jää sieltä pois niin on yhtä yksin mutta varmasti tavallaan onnellisempi kun tilannehan ei siitä muutu ;)

      Itsellä vain yksi lapsi eli aikaa on ja välttämättä haluan sitä aikaa tehdä muullekin kalenteriin, koska elämä koostuu tasapainosta ja ainakin itse pysyn kasassa kun kaikkia tarvittavia palasia on koossa oikeassa suhteessa.

      Aika monella nykyelämä koostuu kiireestä, "ennen vanhaan" ei ole aina parempi mutta oli vaan kivaa kun käytiin kylässä tms. vähän enemmän kuin kerran kahdessa vuodessa. Meillä taitaa äiti käydä vain kylässä.

      Olipa masentava päätös tälle päivälle tämäkin teksti.

      Poista
    2. Jäin tässä pohtimaan sellaista että kun me ollaan tunnettu niin pitkään niin ehkä tää kuvio itsessään ylläpitää itseään eli aina löytyy se, joka ehdottaa tapaamista. Silloin ei synny sitä liian pitkää hiljaisuutta, josta on sitten hankalampi päästä yli.

      Johki, onko sulla aina ollut vähän ystäviä vai ovatko ne jääneet perheellistymisen myötä? Aikuisenakin voi saada ystäviä, jopa hyviä, mutta kyllähän siinä saa tuuria olla mukana.

      Poista
  4. Siis niiden saappaden täyttö..
    Liian suuret saappaat täytettäväksi.
    Ei aina osu kirjoitus ajatuspuuskassa ihan niinkuin ajattelee ;)

    VastaaPoista
  5. Minulla taas on käynyt niin, että aika uppoaa työn, perheen ja ystävien kolmioon ja parisuhde on jäänyt tyystin varjoon. On nimittäin helpompi järjestää aika ystävän kanssa kahden kesken kuin puolison kanssa kahden kesken, koska silloin tarvittaisiin ulkopuolinen lastenhoitaja.

    Olen myös viime aikoina tajunnut, että oikeasti onnellisuus syntyy yhteydestä muihin ihmisiin. Just sellaisiin, joiden kanssa aidosti viihtyy. Höpötys ja hupsuttelu pitää lääkärin loitolla.

    VastaaPoista
  6. Meillä on kaveriporukassa vahvasti se perheellistymisen aika - jollain on jo perhe, jollain tulossa ja jollain vahvasti suunnitelmissa. Sitten on pari sinkkua ja lapsetonta paria. ja esim. omalla kohdalla alkaa vaikuttaa, etten ehkä koskaan saa lapsia.

    On sekin kaveruuden kriisi, koska ymmärrettävästi perheelliselle ei enää jää niin paljon aikaa ja energiaa kavereille, mutta miten tähän lapsettomana pitäisi suhtautua? On ihan ymmärrettävää, että pienten lasten vanhemmilta menee lähes kaikki energia (ja ehkä kiinnostus?) lapsiin ja arjen pyörittämiseen, mutta kuitenkin kaveruuden pitäisi olla molemminpuolista. Hyväksynkö siis, että aiemmasta porukasta on vain rippeet jäljellä, ja voin viettää kavereideni kanssa aikaa (minua kiinnostavien asioiden parissa) paljon entistä harvemmin, ja olen siis ehkä entistä yksinäisempi, vai alanko vaan enemmän hengailla muiden lapsettomien kanssa (ja sitten ehkä samalla vieraannun perheellisitä)? Lapsettomana sinkkuna sitä seuraa kuitenkin kaipaa aika usein. Eikä aina huvittaisi vain mennä kylään jonkun kotiin seuraamaan kuinka toinen vaihtaa vaippaa ja syöttää.

    Ja ettei kukaan nyt pahoita mieltään, niin en minä tässä ketään syyttele. Olen vain nyt havahtunut tähän tilanteeseen, joka tuntuu kyllä aika surulliselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai sitten vain jatkat sinnikkäästi yhteydenpitoa :) Pikkulapsivaihe on loppujen lopuksi aika lyhyt ja useimmat vanhemmat arvostaa ystäviään hyvin korkealle. Itse olin esikoisen synnyttyä aikanaan tosi pettynyt joihinkin kavereihini, jotka yksinkertaisesti vain lakkasivat pitämästä yhteyttä lapsen syntymän jälkeen. Vaikka sitä ei niin helposti pääse ruuhkavuosirumbasta aina irtaantumaan, niin itse ainakin arvostin suuresti sitä, että jotkus jaksoivat kuitenkin 'pitää mukana' jutuissa vaikka ei aina fyysisesti mukaan päässytkään.

      Poista
    2. Minä ainakin arvostan niitä kavereita, jotka jaksavat ottaa yhteyttä, ja tulevat katsomaan sitä vaipanvaihtoa, kun pikkulapsiaikana on niin sidottu kotiin, eikä ylimääräistä energiaa ole paljon. Mutta lapset kasvaa ja tilanteet muuttuu, ja tulevaisuudessa on helpompi tavata niitä ystäviä.

      Poista
    3. Niin... Toki voi pohtia, että jos sinkku ei saa siitä yhteydenpidosta mitään (vähän kärjistäen), niin kuinka pitkään täytyy jaksaa vaan käydä, koska toinen arvostaa? Siis uskon, että perheellinen todella arvostaa, mutta pitäisikö käydä vaan sen takia? Jos perhe hankkii sen kaksi-kolme lasta, niin aika monta vuotta siinä saa sitten "jaksaa".
      Ymmärrän hyvin pettymyksen kavereihin, jotka ei pidä yhteyttä, mutta ehkä senkin voisi koettaa ymmärtää, että jos itsellä ei ole "mitään annettavaa", on aika paljon odottaa, että toinen välttämättä haluaa pitää yhteyttä. Eihän se ole sinkun velvollisuus kantaa ystävyydestä yhtään sen suurempaa vastuuta.

      Poista
  7. Niin tuttua! Joka suuntaan revitään, ja haluaisi kaikkeen venyäkin, mutta kyllä se ystäväika jää sinne loppupäähän, perhe ja työ menee edelle, olosuhteidenkin pakosta. Myös niillä ystävillä. Ihanasti kirjoitit!

    VastaaPoista
  8. Allekirjoitan! ��
    Tosin juuri nyt, tällä hetkellä, haluaisin palata takaisin lähtöruutuun - kaikesta huolimatta.
    Ekapoika muutti hiljattain omilleen ja tähän vasta totuttelu onkin!;) mami on aivan irti itsestään...

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...