Tietoa mainostajalle ›

8.1.2017

Äiti, poistu kotoa!

Kun tulin kotiin kuuden naisen viikonloppureissusta, kersat juoksivat halaamaan. Kysymykseen "Onko ollut ikävä?" tuli tyhjentävä vastaus:

"Ei oikeastaan."

Köpis on täynnä hyvää ruokaa ja ihania vessoja. Ihan lempparikaupunkini.

Ravintola Kul oli suosittelun arvoinen mesta: hyvät drinkit ja loistosafka.

Motherin pizzabrunssikonsetin soisin saapuvan Suomeenkin.

Ravintola Pate-Patessa oli maailman paras punajuuriannos. Pakko tulla uudestaan.

Eivät ne tosiaan perään soitelleet. Skidi oli lähinnä pahoillaan, ettei päässyt mukaan. Snadi yritti parhaansa mukaan pidätellä kysymystä tuliaisista.

Tätä on treenattu ihan vauva-ajoista lähtien. Kersat ovat niin tottuneet viikonlopun mittaisen poissaolon käsitteeseen, että eivät ne siinä ajassa ehdi ketään kaivata. Joskus reissussa ovat he itse, joskus vanhemmat.

Sitäpaitsi Isin kanssa oli ollut kivaa. Ei minun tarvitse tehdä ruokia jääkaappiin ja järjestää ohjelmaa. Tyypeillä on ihan omat systeeminsä, kun minä olen poissa. Ne syövät kerrosjogurttia ja poppareita, käyvät urheilemassa ja kyläilevät. Jos taas minä olen viikonloppuvastaava, löhöämme puolille päiville yöpuvussa ja iltapäivästä mennään nyhtökauraburgerille ja kulttuuririentoihin tai leffaan.

Toisen vanhemman kotoa poistuminen on vanhemmuuden happotesti. Monessa kodissa arjen pyörittäminen on melkein sataprosenttisesti äidin vastuulla. Viikonlopun projektipäällikön toimenkuva avartaa maailmaa kummasti ja auttaa näkemään sen toisen osapuolen työmäärän.

Lisäksi vanhemmuuden tavat ja kasvatusnäkemykset voivat olla hyvinkin poikkeavat. Vanhemmilla voi olla paljonkin erimielisyyksiä siitä, mikä on tarpeellista ja oikein ja mikä ei. Omalla vetovuorolla voi sitten ihan itse testata, miten olennaista on pitää kiinni ruoka- ja päiväuniajoista tai kokeilla jotain sellaista, mihin toinen ei ikinä halua lähteä mukaan.

Parhaassa tapauksessa toinen vanhempi kokee yksinhuoltajuuden jälkeen olevansa hyvinkin voimaantunut vanhempana. Hän on löytänyt uusia tapoja viihtyä lasten kanssa tai tajunnut että eteiseen tarvitaan säilytystilaremontti. Huonommassa tapauksessa ollaan todella iloisia ja kiitollisia, että äiti tulee kotiin, ja buukataan seuraavaksi kerraksi hyvissä ajoin apuvoimia.

Viime vuoden reissulla havaittiin myös se, että paras palkinto perheelle on ystävien seurassa piristynyt ja iloinen mutsi. On tilitetty ja hihitetty, ja muisteltu aikoja, jolloin elämään ei kuulunut minkään sortin varhaiskasvatusta. Arki ainakin starttaa paljon mukavammin, kun on nauranut niin että naamaan sattuu.

10 kommenttia:

  1. Tämä on kyllä aivan totta! Tosin kyllä huomaan pitäväni niin itsestäänselvänä tuota kohtaa "Ei minun tarvitse tehdä ruokia jääkaappiin tai järjestää ohjelmaa." että alitajuisesti ihmettellin sitä lukiesssa koko kommentin pointtia :) Ei todellakaan, eikä myöskään toisin päin.

    Ensimmäisessä yli yön reissussa vauvan jälkeen olin aikoinaan serkkuni kanssa vauvan ollessa vähän vajaa vuoden. Tätini oli serkulleni surkutellut, kuinka reissustamme on tulossa katastrofi, kun minä kuitenkin vain ikävöin vauvaa ja itkeskelen... Niin, olin siis noin vuorokauden poissa, vauva isänsä kanssa...
    Eikä se, ettei ikävöi, tarkoita sitä ettei olisi taas kiva nähdä. Ja jos vähän ikävöikin, on se vaan hyvä kun siitä tietää että tykkää kovasti, osaavat lapsemmekin kertoa.
    -Terhi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin mäkin pidin omatoimista ruokahuoltoa itsestäänselvänä kunnes kuulin että sitä tapahtuu. Mutta niin varmaan Koti-insinöörikin tekis mulle safkat valmiiksi jos antaisin. :D

      Heh, toi on muuten hassua kuinka muakin ohjeistettiin, että älä kaipaa liikaa. WTF? En edes ajatellut koko seuruetta ennen kuin oli kotiintuloaika.

      Poista
  2. Niin samaa mieltä! Mutta tämä pätee myös toisin päin. Mieheni on viikon työreissussa ja minä taivastelen, mikä työ on lumen luomisessa, auton joka-aamuisessa puhdistamisessa ja ikkunoiden rappaamisessa, kuinka kauan aikaa kuluu ruokaostoksilla ja kuinka inhottavaa on hakea keittiöjakkara joka kerta, kun haluaa bootata kenkkuilevan nettiserverin.
    Minä tiedän, että meillä kodin työt on jaettu tasaisesti, mutta joskus pyykkirumbaa pyörittäessäni tai kausivaatteita pakatessani sisään ja ulos talosta käy mielessä, että tämä on epäreilua. No, ei käy taas hetkeen, kunhan mies palaa tekemään lumityönsä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo näin on, pätee puolin ja toisin. Olin kyllä salaa vähän iloinen että just viime viikonloppuna tuli lunta koska meidän kotityöexcelissä lukee lumitöiden kohdalla mun nimi. ;)

      Poista
  3. Meillä tenava melkein odottaa niitä viikonloppuja, kun toinen vanhemmista on reissussa, sillä silloin on aina kotonakin jotain spesiaaliohjelmaa - iskän kanssa pääsee kiipeileen ja urheileen, äidin kanssa mennään leffaan ja haetaan kotimatkalla iiiisot ruoka-annokset kiinalaista. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just näin! Ja kas, kohta lapset alkavat ehdotella että pitäiskös teidän kohta lähteä jonnekin! ;)

      Poista
  4. Meillä molemmat joutuu aina välillä muutaman päivän työmatkoille. Kun mies on pois, minä saan just ja just ruuan pöytään iltaisin ja lapsen päiväkotiin puhtaissa vaatteissa. Kun minä olen viikon pois, he tekevät yhdessä kanakeittoon nuudelitkin itse pastakoneella ja leipovat leipää :D No, vessat ei toki ole pesty eikä pyykit ole puhtaita, mutta mitäs väliä sillä lopulta on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä, ei yhtään mitään. Tuo pastakoneella nuudeleiden teko kuulostaa ihan just Koti-insinöörin hommalta. :D

      Poista
  5. Jotenkin ihmetyttää pohjattomasti ne perheet, joissa vanhemmat tai toinen vanhemmista on ahdistuneena jumissa kotona - lasten takia. Ymmärrän kyllä esim. imetyksen sitovuuden, koliikki-/allergia-/ei-perusterveiden lasten aiheuttaman väsymyksen ja sen, että on vaikea lähteä jos tosiaan yksi aikuinen vastaa ihan kaikesta ja sitten joutuu pelkäämään mitä tapahtuu jos lähtee edes illaksi jonnekin. Ei silti kuulosta reilulta, että ihmiselämässä ihan tavallinen juttu eli lasten olemassa olo voi laittaa aikuisen oman elämän täysin jumiin. Kaikkein pahinta on se, jos tilannetta ei edes kyseenalaisteta, vaan ollaan vain että "en mä voi lähteä, koska..." ja sitten seuraa litania hoidettavia hommia ja erilaisia pelkotiloja.

    Olen vierestä seurannut parinkin maailmaa kiertäneen naisen jumiutumista kotiin etenkin pikkulapsivaiheessa ja lopputulos ei ole ollut mukava. Burnouttia, masennusta, "no kyllä tää kai joskus sitten loppuu" -pohdintaa, eikä mitään valonpilkahdusta näkyvissä vuosikausiin. :/ Eikä se ole varsinaisesti lasten aiheuttamaa, vaan vanhemmat itse vain jämähtävät johonkin kummalliseen jatkuvasti syvenevään poteroon. Mistä se oikein johtuu?

    Jos ihan pikkuvauva-ajasta lähtien molemmat vanhemmat jakavat vastuun arjesta, ei vapaa-ajan menoista tule oikeastaan edes keskusteltavaa. Kun tietää perheensä arjen, osaa ottaa toisen aikuisen huomioon, eikä esitä kohtuuttomia toiveita. Huomioimista on sekin, että osaa iloita toisen omista menoista ja suorastaan tyrkkää sen ihanan kumppaninsa ovesta ulos. Mitä harvemmin käy missään, sitä korkeammaksi kynnys voi nousta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti! Mä olin itsekin esikoisen vauva-aikana jotenkin ihan hukassa, kun en tiennyt että mitä hittoa tässä pitäisi nyt tehdä, ja tuo lähtemiskynnyksen kasvaminen on ihan todellinen. Vasta työelämän alkaminen vapautti mut siitä mielikuvasta, että lapsi kärsii jos ei ole koko ajan iholla. Hitto että olin onnellinen kun pääsin töihin!

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...