Tietoa mainostajalle ›

29.1.2017

Miten lapsille voi opettaa rahankäyttöä?

Lasten rahankäyttö on kiinnostava keskusteluaihe. Rahaan liittyy valtavia arvolatauksia ja niiden tiedostaminen on vaikeaa, mutta on fakta, että ipana joutuu rahan kanssa kasvotusten ennemmin tai myöhemmin. Mitä rahasta pitäisi ymmärtää?


Yleensä lasten ensikosketus vaihdantatalouteen tapahtuu viikkorahan kautta. En ole itse sitä saanut enkä somille lapsillekaan sitä anna. Käytännössä viikkoraha on perustuloa ihmiselle, joka ei tarvitse sitä: ipanat ovat vielä alle 10-vuotiaita, joten mitään omia menoja heillä ei ole. Me maksamme kyllä ihan kaiken, mitä elämiseen tarvitsee. Jos taas omia menoja on, haluan tietää, mihin rahaa tarvitaan. Lisärahaa on mahdollista saada, mutta sitä pitää anoa järjellisen toiveen kanssa.

Yleensä viikkorahaa perustellaan sillä, että lapsen pitää oppia säästämään. Rahan voi sitten käyttää haluamaansa tarkoitukseen, jolloin kehittyy myös kärsivällisyyttä odottaa ja seurata tavoitteen toteutumista. Se on ihan hyvä maali.

Nähdäkseni tarpeellista olisi opetella myös ansaitsemisen merkitys: sen, mitä jonkin hankinnan eteen pitää tehdä, jotta summa on kasassa. Tavoitteellinen toiminta on aikakäsitykseltään rajoittuneille lapsille aika vaikea konsepti, mutta kyllä se kouluikäiseen jo toimii.

Mutta niitä rahan ansaintakeinoja on aika vähän. Lapsityövoimaa voi käyttää kotitöissä vain osittain. Meillä on pakollista osallistua yleisten tilojen siisteyteen, oman huoneen kanssa on vapaampaa (=keittiöön ei voi tulla tekemään läksyjä vain sillä perusteella, että omalla kirjoituspöydällä on kaaos). Tarjolla on ajoittaista kaupassakäyntiä, vessanpesua, auton siivousta ja rikkaruohojen kitkemistä, mutta ei noilla duuneilla ansioille pääse.

Satu kirjoitti, että hänen lapsensa koulussa vanhempien kanssa oli mietitty lasten syntymäpäiväjuhlien sääntöjä, järjestelyä ja lahjapolitiikkaa. Yllättäen kaikki olivat tulleet siihen tulokseen, että pienehkö rahasumma on paras mahdollinen lahja.

Hyvänen aika, niin onkin! Jäin oikein miettimään, miksi ihmeessä lapsille ei anneta enemmän rahalahjoja? Miksi se on tökeröä? Sitä kautta tulisi nimittäin konkretisoitua oppi rahan ja tavaran suhteesta.

Lapset ehkä haluavat nimenomaan tavaraa? Kyllä, lapset on rakennettu sillä tavalla, että ne haluavat koko ajan kaikkea vailla itsekritiikkiä. Ne haluavat myös tavaraa, jolla eivät tee mitään. Koska minä olen kuitenkin se, joka kamavuorta selvittää, en halua jättää tätä valintaa keskenkasvuisille. Jos pointti käydään läpi ("sen sijaan että saat 10 lahjaa, joilla et leiki, saat ostaa jonkun ison kivan jutun, jolla leikit") niin viisivuotias tajuaa sen jo aivan mainiosti.

Onko seteli jotenkin persoonaton? Toisaalta, onko se lahjakassiin pudotettu muovikrääsä jotenkin henkilökohtaisempi? Ei. Vasta isommat lapset osaavat miettiä ja toteuttaa henkilökohtaisia lahjoja.

Tietävätkö lapset, mitä ystävä haluaa? Eivät. Jostain syystä vain jouluna kysellään toiveita, muulloin lähinnä arvotaan lähimmän lelukaupan hyllyllä. Meillä on aika monta leivontasettiä odottelemassa, että joku joskus käyttäisi niitä.

Entäs jos jollain ei ole varaa antaa kuin muutama euro? Tässä tapauksessa on tietysti ongelma myös lahjan ostamisen kanssa. Ehkä mindsetti pitäisikin kääntää siihen, että se muutama euro riittää. Ne voi tiputtaa kolikoina vaikka suoraan säästöpossuun.

Mikä parasta näin kersoille ei tule tavaraähkyä. Lahjavuori on isoilla synttäreillä aivan valtava ja paketeista saattaa löytyä kolme samanlaista isopäänukkea. Olenkin ollut huomaavinani että mikään uusi lelu ei enää ilahduta. Vaikka tavaraa inventoidaan joka vuosi, sitä on silti niin paljon, että niitä unohtuu kaapin perälle. Kaikilla leluilla ei millään ehdi leikkiä.

Luonnollisesti vihaamani paketointi olisi tässä tapauksessa kuitattu kirjekuorella. Haittapuolia nolla.


27 kommenttia:

  1. Lapsi kolmosella. On jo kaverilahjaksi annettu lahjakortteja ja leffalippuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa! Ovatko olleet tyytyväisiä?

      Poista
  2. Meillä aloitettiin viikkoraha jossain vaiheessa. Lapset voivat käyttää sen rahan a)suurempaan karkkipäivä herkutteluun b) säästää hankintoihin (kuopuksen kohdalla lelut). Päädyin näihin parista eri syystä. Lasten herkkupäivähaluamiset alkoivat olla liian suuria. Lupasin ostaa vain pienet herkut (nyt usean vuoden jälkeen asia on hieman lipsunut). Lapseni ovat toisaalta pihejä, joten eivät käytä rahaansa herkkuihin. Toinen syy viikkorahaa oli kuopus ja hänen valtava halua saada koko ajan jotain uutta tavaraa. Nitinä ja naukuminen oli mahdotonta, ihan joka päiväistä. Ja jos jotain uutta sai, lisää piti saada heti. Nykyisin on selvä linja. Lahjoja/leluja saa vanhemmilta jouluna, synttäreillä ja nimppareina. Muuten on itse säästettävä. Jos saa esim isovanhemmilta isot summat rahaa, pitää kuitenkin isojen hankinojen kanssa käydä keskustelu vanhempien kanssa. Tulos on se, että kuopuksella ei enää ikinä ole ollut lompakko ihan tyhjänä ja jatkuva uuden ostaminen on ehkä enää haluna. Pohtii ja miettii hankintoja. Vertaillaan hintoja jne. Lahjaksi ovat saaneet myös mm leffalippuja ja lahjakortteja.

    Esikoinen (13v) on muutenkin harkitsevainen rahan suhteen, joten hänelle toimii myös lahjakortti lempikauppaan aika hyvin. Muuten saattaisi muuttua Roope Ankaksi. Esikoinen tajusi rahan arvon eka luokalla matikan tunnilla. Ja hänestä tuli kerralla pihi. Kuopus taas olisi laittanut sen ikäisenä koko kylän rahat haisemaan ensimmäisessä lelukaupassa. Tai vaikka lähikioskissa tai maailman tylsimmässä matkamuistomyymälässä.

    Tosin välillä poikkean (yllätykseksi) linjasta ja ostan jotain haluttua molemmille. Se ei enää aiheuta lisää toiveita. Nykyisin kuopuksenkin suurimmat toiveet alkavat olla harrastusvälineissä, joita me vanhemmat kustannetaan suurimmaksi osaksi. Mutta erittäin tärkeitä hankintoja kuopus voi nykyisin päättää tehdä vaikka omilla rahoilla, kuten osti mieluisen treenikassin jokin aika sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On hauska huomata miten erilainen suhde siihen rahaan tulee kun se on omaa. Se naukuminen kyllä vähenee jos pitää maksaa itse!

      Poista
  3. "Nähdäkseni tarpeellista olisi opetella myös ansaitsemisen merkitys: sen, mitä jonkin hankinnan eteen pitää tehdä, jotta summa on kasassa."
    Ai saakeli, olet kyllä niin asian ytimessä nyt!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan loistavaa sparrausta sille ostopäätökselle kun joutuu miettimään kuinka paljon sitä oikeasti haluaa. :)

      Poista
  4. Minä tein lapsen kanssa diilin kissanhiekkalaatikon putsauksesta. Sanoin suoraan lapselle että me vanhemmat ei hommasta perusteta, mutta ollaan valmiita maksamaan siitä (kuusivuotiaalle kaikki euro viikossa). Tämän lisäksi minun äitini antaa lapselle yleensä lahjaksi euron kolikoita. Noiden avulla lapselle on selvinnyt ihan kivasti rahan arvo ja se osaa jo itse kaupassa katsoa hintalappuja ja miettiä miten pitkään pitää rahaa säästää. Tosin Lego ei tee säästämisen opettelusta helppoa. Siinä kohtaa kun rahat lapsen himoitsemaan pakettiin on kasassa on yleensä paketin myyminen lopetettu jo aikoja sitten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämähän on varsin selkeä diili! Mutta kyllä tuossa saa ihan pieneenkin legoon jonkin verran kissanhiekkaa vaihtaa.

      Poista
  5. Meillä 6-vuotias saa jo viikkorahaa 0-2€ siitä, että osallistuu kodin siistinä pitämiseen sisältäen mm. lelujen siivoamista omasta huoneesta ja olohuoneesta + muuta tavaroiden paikalleen laittamista ja likaisten astioiden viemistä astianpesukoneeseen. Aika hyvin jo omaksunut säästämisen ja ymmärtää, mihin rahat riittävät ja mihin eivät. Välillä kyllä raha polttelee siihen malliin, että haluaa kauppaan ja ehdottomasti myös pitää ostaa jotakin, mutta sen jälkeen tietää taas, että pitää säästää.

    Muuten lahjoja tai leluja saa synttärinä, jouluna (silloinkin painotus harrastustavaroissa ja ns. pehmeissä paketeissa) ja joskus poikkeuksellisesti esim. lomamatkoilla. Nimipäiviä meidän perheessä ei juhlita tai noteerata mitenkään ja niiden muistaminen tuntuisi hassulta, kun aika monen kaverin nimeä ei almanakasta löydy.

    3-vuotias haluaa isoveljen vanavedessä myös viikkorahaa, mutta satunnaisen 0,5-1€:n kolikon laittaa tyytyväisenä säästöpossuun :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä pienemmän sisaruksen huomioiminen on hieman haastavaa! Snadi luonnollisesti myös tarjoutuu tekemään töitä kun Skidikin käy kaupassa jne. Valitettavasti hänen tekemisistään aiheutuu toistaiseksi vain vain minulle lisää työtä, mutta pakkohan se on tämäkin käydä läpi. :)

      Poista
  6. Me kuulutaan tähän viikkorahattomaan ryhmään. Mun mielestä kotityöt kuuluu kaikille, eikä kukaan mullekaan maksa niistä palkkaa eli kyllä lapsetkin ihan palkatta tyhjentää tiskikoneen ja hoitelee pyykkejään.

    Ansaitsemaan ehtii kyllä myöhemminkin. Kuusi- ja kahdeksanvuotiaalle maksan ihan mielelläni vielä sen mitä nämä tarvitsevat, oli se sitten tarpeellista tai vähemmän tarpeellista. Leluhankinnat rajoittuu silti jouluun ja synttäreihin. Joskus satunnaisesti lykästää ja käydään ostoksilla ihan muuten vaan.

    Kaikesta huolimatta meillä osataan vertailla lelukaupassa hintoja ja usein kolmikko päätyy ostamaan yhdessä jotakin isompaa sen sijaan että jokainen valitsisi jotakin pienempää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen noista peruskotiduuneista ihan samoilla linjoilla: kuuluvat kaikille, jotka meillä asuvat. Siitä mä olen iloinen, että krääsähimoa saa suitsittua kysymällä että ostaisitko omalla rahalla. Yleensä vastaus on että ei.

      Poista
  7. Meillä alettiin neljävuotiaalle antaa viikkorahaa kaksi euroa viikossa ihan perustulona, jotta voi ostaa itselleen jonkun haluamansa (vanhempiensa näkökulmasta tarpeettoman) asian kuten uudet aurinkolasit koska vanhat on väärän väriset. Laskettiin kuinka monta viikkoa pitää säästää että rahasumma on koossa. Alkoi tajuta rahan ja tavaran välistä yhteyttä kun mies totesi ostavansa isomman rahoista uuden vessapaperirullan tämän tulkattuna edellisen auki lattialle.

    Mun mielestä kodinhoito kuuluu kaikille ja siitä ei makseta palkkaa vaan viikkoraha on perustuloa. Lisätienestejä voi saada joillain ylimääräisillä hommilla, jotka ei kuulu normaaliin kodinhoitoon (ja esim auttaa spesifisesti vain minua tai miestä), tosin nelivuotiaalle sellaisia hommia on tosiaan vähän vaikea keksiä.

    Mun mielestä tämä on tähän asti toiminut hyvin ja tosiaan avannut vähän sitä asiaa että tavarat maksaa ja siksi niitä ei huviksi rikota!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, tollanen vessapaperigate on joskus tarpeellinen! Meillä pädi meni mykäksi kun sitä kohdeltiin kaltoin ja kysyin Snadilta että onko sillä rahaa korjaamiseen. Ei ollut, ei korjaantunut. Kunnes sitten yksi päivä se alkoi vahingossa taas toimia.

      Poista
  8. Rahalahja lapsille kuulosti minusta ihan hyvältä ajatukselta, kunnes aloin miettiä mitä se käytännössä tarkoittaa. 1.-2.-luokkalaiset tytöt vertailee meillä IHAN kaikkea, joten olisi vaikea välttää keskusteluja "mä sain 22 euroa", "mä sainkin 35 euroa" = musta siis pidetään enemmän /on enemmän kavereita. Ehkä jos kolikot laittaisi possuun niin ettei niitä pääse laskemaan, voisi toimia, mutta kyllä vieraiden "arvolle" tulisi helposti tarkka summa. Valitettavasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan totta että kaikenlaista vertailua esiintyy, myös lahjojen määrää voi laskea. Sitten joku saa iPhonen, toinen käytetyn samsungin, samalla lailla joltain myös tulee *kivempi* kuin toiselta. Ei siitä pääse eroon muun kuin possun kautta.

      Poista
  9. Minusta nuo Sadun blogin synttärisäännöt kuulosti kyllä aivan käsittämättömän tylsältä. Siinähän viedään kaikki yllätyksellisyys ja lahjan antamisen sekä saamisen ilo pois. Kamalaa elämän viivottimella piirtämistä. Osoitus pohjoismaalaisuudesta pahimmillaan.

    Rahalahjat alle 10 vuotiaille ovat mielestäni auttamattoman tylsiä ja lahjakortitkin varsin persoonattomia. Kun ei kiireessä muuta keksitä, eikä etenkään jakseta, niin on helppo hakea lahjakortti tai tyrkätä seteli. Ei kai kukaan sentään kolikoita kehtaa lahjaksi antaa.. toki jos vaihtoehtona on tuoda vaikkapa oma käytetty vanha lelu, niin mielummin sitten varmaan ne kolikotkin..

    VastaaPoista
  10. Tää rahajuttu on musta sikäli kiinnostava ongelma, että täähän on erityisesti meidän aika mukavasti toimeentulevien ongelma. Mun lapsuudenperheessä rahaa ihan aidosti oli sen verran vähän, että kaikkea ei voinutkaan saada, ja sen kyllä oppi lapsi tosi pienenä. Tosi nuorena sitä jo oppi säästelemään omiakin rahoja.

    Nyt olen miettinyt, että kun oikeesti hyvin todennäköisesti se raha ei tule yleensä olemaan kynnyskysymys, ja ainakin sukulasten ja kummien kauttaa tavaraa tulee riittämään, niin miten sitä sitten opettaa, että kaikkea ei voi saada...

    Toisaalta uskon, että tärkeintä tässäkin on vanhempien malli. Jos perheessä on selvää, että ensisijaisesti rahaa käytetään perheen yhteisiin asioihin, kyllä lapsikin sen huomaa. Ja lapsi huomaa myös huijauksen helposti: jos vanhemmat sanoo, että et saa pyörää kun ei ole varaa, mutta sitten isälle tuleekin moottoripyörä, niin kyllä lapsi sen silloin tajuaa, että oikeesti olisi ollut rahaa ostaa se pyörä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti! Tätä rajoittamista ja kaikkea ei voi saada -ajattelua joutuu pohtimaan juuri silloin kun melkein kaiken voi saada. Duunariperheessä ei ollut näistä asioista kauheasti keskustelua. Mä menin jo 14-vuotiaana kesätöihin ja ai hyvänen aika että se eka palkka oli niin mahtava.

      Poista
    2. Tähän liittyen me ei olla lähdetty ollenkaan siihen että joulupukki hankkisi joululahjat, vaan ollaan kerrottu että ne on tuttujen ihmisten antamia (vaikka joulupukk niistä osan tuokin). Nykyisessä yltäkylläisyydessä ei tarvita yhtään tahoa, jolta voi toivoa ihan mitä vaan, ja jää kaikki kiitokset osoittamatta henkilöille joille ne kuuluu.

      Poista
  11. Meillä 1.luokkalainen poika sai lahjaksi keilailureissun lahjan antajan (koulukaveri) ja tämän äidin kanssa. Oli hyvin mieluisa lahja, ja ajankohtaa odotettiin sekö jälkikäteen reissua muisteltiin hyvillä mielin. Nyt lapseni halusi antaa toiselle luokkatoverilleen lahjaksi yhteisen Hop lop-reissun, jota myös suunnitellaan ja odotetaan kovasti. Tuntuu toimivan ainakin tämän kaveripiirin kesken.

    VastaaPoista
  12. Meillä on viikkorahaa (perustulomalli) maksettu viisivuotiaasta asti. Ideana lähinnä se että lapsi voi ostaa sillä rahalla juuri mitä haluaa, ilman että vanhemmilla on erityistä puuttumista valintoihin. Summa on ollut karkeasti euro/ikävuosi joka menee suht hyvin linjassa sen kanssa mitä lapset sillä rahalla keksivät haluta + vähänkin vanhempana kun rupeavat säästämään on ihan mahdollista käyttää osa johonkin sälään ja pistää osa säästöön. Mielestäni tämä on myös ihan hyvä asia opetella pienemmillä summilla ja kodin suojissa.

    Ihan puhtaasta perustulosta ei meilläkään ole kyse enää isompien lasten osalta, kotitöistä ei suoraan makseta, mutta jos osallistuminen on liian olematonta viikkoraha putoaa. Isompia ja/tai rankempia hommia tekemällä on mahdollista myös tienata vähän lisää, mutta lähtökohtaisesti olemme pyrkineet siihen että palkkatöitä tehdään kodin ulkopuolella (tutut, isovanhemmat, naapurit) kun lapset on jo sen verran isoja että osaavat tehdä oikeastikin ihan hyödyllisiä hommia.

    Itse olen ajatellut, että tärkeintä lasten kanssa on ensinnäkin päästää heidät käsittelemään rahaa ihan oikeissa yhteyksissä kuten kaupassa ja toisekseen edistää ymmärrystä siitä, että raha ei vaan tule jostain vaan sen eteen on tehtävä töitä.

    Ja heti kun ovat riittävän vanhoja miettimään asiaa puhumaan tuloeroista ihan suoraan. Kiitos suomen peruskoulujärjestelmän lapset pääasiassa ovat tekemisissä eri tuloluokista tulevien lasten kanssa ja tämä luonnollisesti herättää pohdintoja jossain vaiheessa. En tiedä onko tähän mitään yhtä hyvää vastausta, mutta itse olen koittanut kertoa että omalla toiminnallaan voi vaikuttaa tuloihin, mutta ne valinnat eivät aina ole helppoja tai omasta halusta kiinni. Meillä on kaveripiirissä lapsia pitkäaikaistyötön-matalapalkka-ala tulotason perheestä aina lääkärin ja insinöörin muodostaman parin ainokaiseen, joten pohdintoja puhelimista, vaatteista ja siitä voiko kaverin leffalipun maksaa jos sillä ei oo rahaa on käyty vuosien varrella.

    Kaiken tämän jälkeenkään en koe että osaisin sanoa mikä olisi se paras tapa toimia. Sen kuitenkin osaan sanoa että mielestäni se että varakkaan perheen vesa saa kaupan kassalta tienaamansa tuntipalkan päälle äidin lompakosta 7e/h bonuksen ei ainakaan ole se oikea tapa. Jää se todellinen kosketus siihen millä jotkut ihmiset itsensä elättävät ihan vuodesta toiseen ymmärtämättä ja muutenkin käsitys verojen vaikutuksesta ja panos-tuotos suhteesta vääristyy. Selitys tälle järjestelylle oli se, että kun lapsi halusi säästää ja riittävän hyväpalkkaista työtä ei löytynyt nollakokemuksella. Naamapalmutti aika pahasti, mutta kai tämä on sitä rikastavaa erilaisuutta.

    VastaaPoista
  13. Jotenkin tuntuu että tuon "kaikkea ei voi saada" -ajattelun oppii kyllä opettamattakin. Taitaa olla hyvin suomalainen ajattelutapa tuokin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaiken elämässä tarpeellisen voi oppia myös kantapään kautta, totta.

      Mutta se, onko se paras tapa on sitten ihan toinen kysymys.

      Itse ainakin mielummin tarjoan lapsilleni turvallisen ympäristön jossa kohdata näitä elämän realiteettejä muiltakin osa-alueilta kuin rahankäyttämisestä. Ei sitten tarvitse 18-vuotiaana ruveta kantapään kautta opettelemaan ettei opintotuki riitäkään ihan kaikkeen mitä saattaisi haluta.

      Poista
    2. Joo plus että mä en vaan ihan yksinkertaisesti halua elää sellaisten lasten kanssa jotka ei ymmärrä, että kaikkea ei voi saada - en halua lapsen makuvan leluja joka kauppareissulla, enkä teiniä joka tiputtaa puhelimensa vessanpönttöön jotta se menisi rikki ja saisi uuden (esimerkki elävästä elämästä).

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...