Todellakin, kersat alkavat jo olla aika isoja. Ja sen huomaa monesta muustakin asiasta kuin siitä, että vaatekaappi menee uusiksi säännöllisin väliajoin.
TJEU.
1. Huolehdittavat lapset lisääntyvät. Koska asumme koulun vieressä, eteisessä on yleensä vastassa vaatevuori. Tunnistan jo kenkien perusteella, kuka meillä on kylässä. Tsekkaan, onko läksyt tehty ja mitkä ovat kenenkin kotiinlähtöajat. Muistan, kenelle ei tule leivän päälle juustoa ja kuka juo vettä. Pesen ja palauttelen kamoja oikeisiin osoitteisiin meille unohtuneita sukkia ja verkkareita.
2. Päässäni soiva laulu ei ole enää ryhmä Haun tunnari. Vaan kolmosluokkalaisten itse säveltämä, sairaan tarttuva renkutus "pakarasta ja pöntistä", joka tarttuu tärykalvoille kuin puuro pöytään.
3. Puhun Skidin kanssa englantia. Siis sitä ihan oikeaa maailman valtakieltä, kerrankin joku aihe jossa olen vahvoilla. Toki meillä puhutaan myös sitä zögödögöä, jota Snadi kutsuu Olafin aasiaksi. Don't ask. Ihmettelin pitkään, miksi hitossa yhtä ponia kutsutaan Leopoldakseksi. Noh, siltähän se Rainbow dash kuulostaa jos ei osaa ärrää eikä deetä. (vrt. selkkaus Pissa Housunen)
4. Apu ei ole enää pelkkää hidaste. Jos ihan pikkulasten antoi osallistua ja auttaa kotihommissa, tehtävään piti varata puolet enemmän aikaa ja zen-mielentila. Mutta nyt ne hedelmät ovat poimittavissa! Skidi vie roskia, juoksee kaupassa hakemassa unohtuneita juttuja (ja maksaa yleensä omista rahoistaan) ja astianpesukone täyttyy puheohjauksella. Rahalla saa ostettua lisäpalveluita kuten vessan pesua, hartiahierontaa ja pyykkien viikkausta. Yeah!
5. Moikka, potta! Ja juniorilakanat, matkarattaat ja lasten aterimet. Leluja ja kirjoja on jäänyt pieneksi ja pölyttyneet, kaappiin survotut pikkumuksujen tavarat kertovat, että normitavaroiden ei tarvitse enää tulla etuliitteellä lasten-.
6. Puhelimeni pirisee. Saan kännykkääni paitsi puheluita myös Whatsapp-viestejä, tekstareita, chat-ilmoituksia sekä videoita, joissa on erilaisia laulu- ja tanssiesityksiä. Videoissa on käytetty runsaasti efektejä, hidastusta, tekstejä ja tarroja. Kaikki 9-vuotiaat ovat nähdäkseni keskivertoa pätevämpiä ohjaajia.
7. Niillä on nälkä. Pinaattilettuboksi ei enää riitä kahdelle! Pelkäsin lapsiperhe-elämässä eniten sitä, että ruokalasku räjäyttää budjetin. Noh, Skidi eli yhteyttämällä ensimmäiset viisi vuotta eikä Snadikaan nyt mittavia määriä syönyt vaikka ruokamyönteinen olikin. Vasta nyt jääkaapissa alkaa näkyä se, että ruokaa pitää tehdä reilummin kuin vähän yli kahdelle.
8. Ylähylly on vain hidaste. Mikään ei ole enää turvassa. Tai sitten on olemassa haihtuvia keksejä.
9. Leikit ovat spektaakkeleja. Siskosten leikit ovat aina sujuneet aika hyvin, mutta nyt kun Snadikin on parantanut neuvottelutaitojaan, leikkien kuunteleminen toisella korvalla on loistavaa ajanvietettä. Supranopeudella lentävät pehmolelut, roolivaatteisiin sonnustautuneet pahikset tai sirkusesitykset tuovat kontrastia siihen lattialla kahvitteluun. Toki myös juonittelu on fiksumpaa. Snadilla ja ystävättärellä on mainio kikka, jossa ystävätär tulee pyytämään keksiä Snadin pyynnöstä.
10. Saan istua rauhassa. Ne eivät ole enää jatkuvassa kuolemanvaarassa (ajoittain toki), joten voin hyvin keittää itselleni kupin teetä, käydä suihkussa ja kaupassa ja lukea lehteä. Kersat säilyvät hengissä keskenään tunnin verran ilman jatkuvaa henkivartijaa.
Odotan vielä sitä päivää kun ruokapöydän ympärillä on vain aikuisten tuoleja. Sovimme nimittäin, että Snadi saa pitää lennonjohtotorninsa niin kauan kun suussa ei ole yhtään rautahammasta. Heti seuraavan päivänä huomattiin, että kaksi alinta heiluu.
Ps. Tsemppiä edelleen kaikille pikkulasten vanhemmille, jotka ovat heränneet tänään erikoiseen kellonaikaan. Teillä on syytä uskoa, että kaikki järjestyy!