Tietoa mainostajalle ›

14.10.2013

Ei se haittaa

Skidi pudotti tänä aamuna lattialle raa'an kananmunan. Heti perään putosi cashew-pähkinäpussi. Kun lähdettiin ulos, pissahätä tuli juuri kun kaikki vaatteet oli saatu päälle. Lopuksi pipo unohtui puistoon. Nieleskelin ärtymystä moneen otteeseen.

Kyseessä on ihan uusi itsehillinnän laji, jonka olen ottanut käyttöön pari kuukautta sitten. Haastattelin nimittäin Vuoden Mutsin jatko-osaa varten ihan oikeaa lapsipsykologia. Kyselin häneltä liudan tyhmiä kysymyksiä mm. lapsen ajatusmaailmasta. Ähkin keskustelun aikana useasti omaa älyttömyyttäni, mutta yksi juttu jäi kalvamaan omaatuntoa erityisen pahasti.

Ihan ite paistoin.

Moite. Lapsille sataa päivän aikana lievempää ja ankarampaa kritiikkiä. Joskus se on tietenkin aiheellista, useimmiten ei. Mittakaava on hukassa. Pikkujutuista tulee tehtyä iso numero, vaikka aika usein kyseessä on silkka vahinko. Tai sen hyvä ystävä ajattelemattomuus, kuten pihaleikkikeississä todettiin.

Ikävintä jatkuvassa räpätyksessä on, että negatiivinen palaute menee luihin ja ytimiin kuin tammikuinen koillistuuli. Huono identiteetti (= minä olen tuhma / kömpelö / hidas / laiska / tyhmä...) on paljon helpompi omaksua kuin hyvä. Kehuja, kannustusta ja kiitosta tarvitaan vähintäänkin tuplamäärä, että vastakkainen viesti menee perille.

Sunnuntainen kansainvälinen epäonnistumisen päivä ( kyseessä on tervetullut kansainvälinen kampanja, jonka tavoitteena on luoda avoin ja hyväksyvä epäonnistumisen kulttuuri) pitäisi ulottaa koskemaan myös lapsia.

Ei kukaan halua epäonnistua kengännauhojen solmimisessa tai maitopurkin kantamisessa sen enempää kuin bisneksissäänkään. Epäonnistuminen vituttaa jo ihan itseisarvollisesti, myös kersoja. Ei siihen kaivata enää mitään "enkös mä sanonut" -viisastelua, vaan myötätuntoa ja auttamista, hitto vie!

Huteja tulee. Huteja menee. Häpeästä ei ole pulaa, mutta armosta kyllä. Lisäisinkin maailman vaikeimpien sanojen kiitos ja anteeksi joukkoon myös sanat ei haittaa.

49 kommenttia:

  1. Osui ja upposi, nyt vähän omatunto kolkuttelee. Yritän laajentaa sanavarastoani hieman, ottaa mukaan tuon 'ei haittaa'... Kiitos Katja! :)

    -Sallis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kestä! Nää on tällasia muka pikkujuttuja, jotka onkin isoja juttuja. Ja nehän on just niitä vaikempia muuttaa!

      Poista
  2. Meillä käytetään "ei haittaa" melko useasti 2v kanssa. Hän jopa itse sanoo "ei haittaa" välillä kun jotain kaatuu maahan. Pieni pelko on siinä ymmärtääkö hän vahingon ja tahallaan tehdyn eron. Toistaiseksi mitään tahallaan tehtyä ei ole tapahtunut sen johdosta ettei haittaisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi vahingossa/tahallaan on lapselle yllättävän haastava konsepti. Muistaakseni vasta viisivuotiaalle ero alkoi olla kristallin kirkas. O_o

      Poista
  3. Mä olen ollut olevinani hereillä tämän asian kanssa, mutta omatunto kolkuttelee täälläkin. Nyt tsemppaan taas, kiitos tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi vähänpä tiesin on muuten hyvä nimimerkki. ;) Parin tunnin setti lapsipsykologin pakeilla kyllä pudotti mut ihan perustasetelmiin sen suhteen kuinka hereillä olen. No, onneksi näissä voi parantaa.

      Poista
    2. Hei kiitti! Nyt vasta tulin lukeneeksi tämän. Joo, se kuvaa mua äitinä kyllä niin joka kohdasta. Paljon kyllä luulin tietäväni aiemmin, mutta kuinkas kävikään.. ;)

      Poista
  4. Tämä oli taas hyvä muistutus tähän äitiyteen (niin usein se kätinä vaihe jää päälle) :) Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin jääkin päälle! Yleensä silloin kyllä joku huomauttaa, että mun pitäis varmaan lähteä lenkille!

      Poista
  5. Auts. Motkottamista ja nuhtelua on ehdottomasti syytä vähän vähentää, varsinkin vahinkojen kohdalla.

    PS. Hyvä olit Blogistaniassa! Ylisiisti koti teillä, se kyllä ärsytti. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti. Mut ei hätää: jos himaan tulee tv-ryhmä niin siivoan kyllä! :D

      Poista
  6. Kiitos! Erittäin hyvä postaus, taas kerran. Tämä on asia joka tuppaa unohtumaan, viimeistään silloin kuin arki on kaikkein kiireisimmillään ja ei vaan äiskäkään jaksais just kaatunutta maitolasia, hanskojen hukkaamista yms. vahinkoja.
    -Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinähän se just on. Jostain syystä siihen omaan suttaamiseen osaa kuitenkin suhtuatua vahinkona. Köh.

      Poista
  7. Niinpä. Meillä ainakin huudettiin ja räpätettiin ja nöyryytettiin todella usein ihan turhasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsuudenkodissa? Mä veikkaan että tää on ihan suomalaiskansallinen tapa, josta meidän sukupolvella olisi ehkä mahdollisuus irtautua. :)

      Poista
    2. Juu, lapsuudenkodissa justiinsa. Olen yrittänyt olla viisaampi sukupolvi, ja irtaantua tästä tavasta mahdollisimman paljon! Onneksi puoliso on lähtöisin sopuisasta kodista, se auttaa kummasti :)

      Poista
  8. Valitettavan usein sita "kitisee" itse lapsille ihan turhasta, ja sitten ihmettelee miksei ne kuuntele ja tottele jossain muussa tilanteessa. Klassinen susi-tarina muistuu mieleen... Jos lapset oppii siihen, ettei kannata kuunnelle aikuisia/vanhempia, koska sielta tulee vaan tuutin taydelta valitusta ja muuta p...kaa niin ei kai ne opi kuuntelemaan ns. oikeaakaan puhetta. Tata on vaan niiiiiin vaikea muistaa kun se puurolautanen putoaa lattialle :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä! Tätä on pakko opetella ihan ration kautta tukahduttamalla sen ensireaktion. Ihan sairaan vaikeeta.

      Poista
  9. Touché.
    Tästä on hyvä muistutella. Vaikka pidän itseäni peruspositiivisena ja valvetuneena kasvattajana niin aika usein huomaan syyllistäväni kolmevuotiasta josta aivan naurettavasta asiasta, josta en ikinä sanoisi mitään aikuiselle. Huoh. Onhan ne joskus aivan rasittavia urpoja, mutta saavat varmasti kuulla sitä muilta ihmisiltä elämässään tarpeeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Yleensä sen tajuaa siinä räpättäessään, että tästä ei ole kyllä mitään hyötyä.

      Poista
  10. Ihan totta! Muistan töissä kehua ja kannustaa lapsia mutta omaa tulee usein ehkä kuitenkin enemmän moitittua.. :( täytyy parantaa tapoja! Harmittaahan se itseäkin jos vaikka puoliso vielä tiuskaisee päälle kun olet lasisen salsapurkin tiputtanut kassan jälkeen lattialle säpäleiksi.. (tapahtui lauantaina) Olenkin useamman kerran toivonut kotiimme hieman myötätuntoisempaa ja kannustavampaa ilmapiiriä. Se on niin tärkeää! eikä se synny itsestään jos ei ole moiseen tottunut esim.lapsuudenkodissa.. Siihen täytyy uhrata ajatus jos toinenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on ihan totta, molempien vanhempien pitäis olla samoilla linjoilla. Koti-insinööri onneksi toppuuttelee mun hermoromahdusta...

      Poista
  11. Olisi mahtavaa saada kysymys-vastaus-juttu psykologin vastauksista kysymyksiisi. Kuka tämä psykologi muuten oli? Pitäisikö maksaa hänelle tunnin verran ja mennä itse istumaan sinne ja kysymään ne tyhmät kysymykset?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun pitää odottaa kirjaa - siellä on pitkä juttu! :) Tämä psykologi ei varsinaisesti ota yksityisasiakkaita vaan hoitaa julkisen sektorin kauttaa hoitoon ohjattuja lapsia, on hoitanut jo 30 vuotta.

      Poista
  12. Milloin saa lopettaa sanomasta 'ei haittaa'?

    Nimimerkillä 9-vuotias ei vieläkään osu maitolasiin / suuhun / lautaselle. Maitoa kaadetaan niin rehvakkaasti, että puolet menee ohi, ruokaa löytyy pöydältä, lattialta ja seiniltä, koska lusikka on jotenkin siinä tohotuksessa kimmahtanut ohi suun. Keitto horjahtaa jotenkin kauhasta lautasen ohi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ei haittaa, mutta jäljet pitää siivota", voisi olla hyvä lähestymistapa tähän. Normaali yhdeksänvuotias osaa jo ottaa rätin käteen ja siivota jälkensä ja jossain vaiheessa huomaa, että jos ei sählää ei tarvitse siivota. Jos sähläämisen syynä on isompia ongelmia lapsen kehityksessä, niin eivät nekään motkottamalla korjaannu.

      Poista
    2. Riitan vinkki on hyvä! Meillä on käytössä vähän sama konsepti: yhdessä siivotaan. Sekin on taito, että miten se raaka kanamuna irtoaa lattiasta. :)

      Poista
    3. Sotkujen pyyhkiminen ei valitettavasti ainakaan vielä ole meillä mikään rangaistus, vaan lapset oikein janoaa päästä rätin varteen. Tyttö kysyi yks päivä saisko se pestä meidän lattiat niinkuin Tuhkimo... En siis anna niiden itse pyyhkiä sotkujaan vaan saan pyyhkiä ne ihan itse, muuten alkaisivat tahalleen kaataa maitolaseja! :D
      Mä oon alusta asti ottanut "ei haittaa"-asenteen, koska mullakin on traumat lapsuudesta kun mutsi veti kauheet skitsot kun vahnigossa kaadoin jotain tai rikoin lasin. Ihmeellisesti se ei samoista asioista skitsoile lapsenlapsilleen ;)

      Poista
    4. Sen 9-vuotiaan äiti: Kyllä meillä poika ihan itse siivoaa, on oikein taitava siivoaja (kun tuota harjoitusta on tullut). Eikä siivoaminen ole rangaistus, vaan luonnollinen seuraus tapahtuneesta.

      Kai se on jokin motoriikan säätelyn vaikeus lapsella, mutta tiiättekös, kun joskus ei vain jaksais / haluais olla se kärsivällinen äiti, joka aina sanoo 'ei haittaa'. Ja sanon silti, koska t-i-e-d-ä-n että ei se lapsi tahallaan hosu.

      Mutta sillä toisella olkapäällä istuva tyyppi joskus ärisee, että mitä jos paasaisit ja marmattaisit, niinhän säkin aikanaan opit olemaan sotkematta... Mutta niin se vaan kantaa motto 'en kasvata kuten minut on kasvatettu'.

      Poista
    5. Minusta on aivan sama, onko se muksun mielestä rangaistus vai ei, kunhan siivoaa jälkensä itse... Jos tämä johtaa tahalliseen sotkemiseen, niin se ei enää ole vahinko, joka ei haittaa.

      Poista
    6. Riitta: oikeassa olet: omien jälkien siivous on minustakin ennen kaikkea luonnollinen asia, täysin riippumatta siitä, miten ne siivottavat jäljet ovat tulleet. Niin vain kuuluu tehdä, se on "kulttuuri-ihmisenä" olemisen alkeistasoa ja piste.
      Voisiko joku kuitenkin selittää, miten ihmeessä jälkien siivoamisvelvollisuus voi johtaa tahallisieen sotkemiseen? En pysty ymmärtämään, vaikka haluaisin.

      Poista
  13. Joku julkisuuden henkilö kertoi tässä syksyllä jossain lehtihaastattelussa miten hänen lapsuudenkodissaan ei koskaan oltu moitittu maitotölkin kaatamisesta tai mistään tämäntyyppisestä vahingosta. "Vahinkoja sattuu". Oli kokenut saaneensa tosi kannustavan lapsuuden just tämän takia. Pisti kyllä jo silloin miettimään, että miksi sitä siirtää sitä omaa väsymystään ja ärtymystään lapsiin, kun just tosi helposti näistä maitojen kaatumisista tulee moitittua, että "nyt loppuu toi koheltaminen". Äh, perussyy ainakin itsellä on varmaan iltaisin jo se väsymys siihen päivän sähellykseen kun toivoisi, että tästä nyt vaan päästäisiin sinne nukkumaan. Sitten olen yrittänyt sitäkin sisäistää, että lasten kuuluukin olla tuolissa pyöriviä, vetelehtiviä, uloslähdössä hidastelevia, kaikkea ihmetteleviä ja just väärään asiaan väärällä hetkellä tarttuvia ym. Että se nyt vaan kuuluu lapsuuteen, miksi ihmeessä mä silti menetän sen vuoksi hermoni ja ärsyynnyt kun homma ei kulje just siten kuin mä haluaisin?!

    "Ei haittaa" on kyllä hyvä lisä vanhempien sanavarastoon. Mutta koska elämä on, niin olisi myös kiva, kun joku sanoisi omatunnontuskissa piehtaroivalle vanhemmallekin, että "ei haittaa, kaikki ärähtävät joskus turhasta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepä se, ei yhtään jaksaisi väsyneenä / kiireessä mitään extrasähläystä. Mutta se kaaos pitäisikin budjetoida jo etukäteen ja olla iloinen jos mitään ei tapahdu. :) Ja toi tuolissa pyöriminen... Olen vain tullut siihen tulokseen, että se on kuusivuotiaalle fyysisetsi mahdotonta!

      Poista
  14. hyvä postaus! ja just tänään varsin tarpeeseen! kiitos!
    mutta entäs sit, kun se säheltäjä on lähes nelikymppinen mies? joko sille saa ärähtää? ;)
    -miuku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän se sählääminen siinä vaiheessa ole jo perusluonteessa että toivoa ei ole. :)

      Poista
  15. Kiitos mahtavasta kirjoituksesta! Mulla on jäänyt lapsuudesta eräästä hernekeiton kaatumisesta niin pahat traumat, etten vieläkään kyseistä ruokaa halua edes nähdä. Aikuisena vaikeinta on ehkä just tilanteen lukeminen ja se, ettei pienet asiat ärsyttäisi tai hermostuttaisi.
    -Nenna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei! Kamalaa, että tollasen myös muistaa edelleen...

      Poista
  16. Näinhän se on, että niistä ihan mitättömistä asioista kasvattaa ihan valtavia henkilökohtaisia loukkauksia joista voi sitten torua/ motkottaa/ ottaa marttyyriasenteen vähän tilanteesta riippuen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio: miten se onkin aina vain minua kohtaan suunnattu isku. :)

      Poista
  17. Kiitos näistä viikon viisaimmista sanoista. Kunpa me aikuiset muistaisimme soveltaa tuota paitsi lapsiin, myös puolisoon, työkavereihin ja itseemme. Jatketaan armollisemmin mielin tätäkin viikkoa. <3

    VastaaPoista
  18. Täältä myös iso kiitos, osui ja upposi myös minuun. Kun tänään maitolasi jälleen kerran kaatui 2-vuotiaalta vahingossa, osasin hillitä itseni muistaen tämän kirjoituksen..

    VastaaPoista
  19. Ihan kamalaa, mä olen just pahin räpättäjä. Kun lasi kaatuu tai hanskat hukkuu, niin mutsilta palaa käämit.
    En vain pysty hillitsemään itseäni, primitiivireaktio vaan tulee ja järjellisellä ajattelulla ei ole siinä sijaa.
    Kiitos tästä, ehkä mä nyt pystyisin tsemppaamaan ja olemaan vähän armollisempi.
    Elina

    VastaaPoista
  20. Minä olen pyrkinyt vastapainottamaan moitteita ottamalla vastuuta ainakin niistä "vahingoista", jotka johtuu minusta, ei lapsesta. Pyrin aina pyytämään anteeksi ja toteamaan, että syy oli minussa. Ilmeisesti jossain määrin mennyt perille, kun neiti 3v. kaatoi maitolasinsa ja totesi: "Äiti, pyyhi vaan ne pois, minun moka!"

    VastaaPoista
  21. Ja sitten kun ne käämit palaa monta kertaa päivässä, mm. kun on yksin viemässä ja hakemassa lapset päiväkotiin/kodista. Marmatus ja ärähtely kuuluu ehkä naapurikuntaan asti. Kyllähän sitä aina miettii, mitä haluaisi lasten muistavan lapsuudestaan, mutta harmittavan usein sitä tulee toteutettua..

    VastaaPoista
  22. Ihana hiilipitsa! Sulla on maukas hiilijalanjälki - ja aika iso.

    VastaaPoista
  23. Meillä isäukko tuppas sanomaan että "kaatuu niitä valtamerilaivojakin" ja tämän saman asenteen olen koittanut säilyttää, vaikka välillä se vaatii paljon suurempaa ponnistusta kuin se lattialle kaatunen murokipon jälkien siivoilu tai kadonnen mittanauhan meytsästys. Samaan aikaan muistan kun mutsin kasvattaja asenne oli enemmänkin lyö lyötyä, siit on eniten hyötyä, kuinka kirvelisikään poltetuista pipareista piikkaaminen tai se tärykalvot räjäyttävä huuto sirpaleiksi menneestä mehulasista, kun tarkoitus oli vaan itse yrittää tehdä jotakin. Kasvun paikka, aina kun joku ei mene niinkuin strömssässä. Tärkeintä lienee että antaa lasten yrittää myös silloin kun toimita ei ole niin tehostetusti varmaotteista, into kuolee jos ei saa tehdä silloin kun sitä intoa on. Ja opettaa ja muistaa itsekkin että, kaikella, niin hyvässä kuin pahassakin, on seuraamuksensa. Joskus hurjan pitkällä juoksullakin vasta näkyvinä.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...