Tietoa mainostajalle ›

9.10.2016

Pokémon Go on enemmän kuin peli ja siksi olen mieluummin ilman

Pokémon Go'sta voi olla montaa mieltä, mutta yhden asian se on tehnyt: valtaisan globaalin suosion saavuttanut peli on pakottanut monet vanhemmat kasvokkain lasten digipelaamisen kanssa, kun pelaaminen ei tarkoita enää sohvalla istumista.

Skidi keksii mielellään omia Poké-hahmoja.


Kun Skidille hankittiin älypuhelin ja dataliittymä, ensimmäinen sopimus koski sovelluksia ja pelejä: kaikki lataukset tehdään vanhempien seulan kautta. Älylaitteenkin koukuttavuus on sisällössä. Aikuisen täytyy tsekata ja testata tuntemattoman sovelluksen konsepti ja asetukset jo mainosten, chattien ja sisäisten ostojen takia.

Olenkin odottanut, milloin Pokémon-pyyntö tulee, mutta sitä ei ole kuulunut. Olen tavallaan helpottunut.

Suhtaudun pelaamiseen positiivisesti eikä Pokémoneissakaan ole mitään vikaa: annan katsoa ohjelmaa telkkarista ja kerätä kortteja. Liikkumaan pakottava peli on sitäpaitsi ihan hyvä idea.

Mutta silti Pokémon Go mietityttää. Olen ensimmäistä kertaa vastakkain pelin kanssa, jossa on - kaikella kunnioituksella intohimoisia puolustajia kohtaan - muitakin ulottuvuuksia kuin ulkoilu ja yhteisöllisyys. Nimittäin sen ilmeinen koukuttavuus.

Pokémon Go on enemmän kuin peli: monimutkainen todellisuuteen kiinnittyvä maailma, joka käyttää paikkatietoa (geokätköily potenssiin 10) ja edellyttää kunnon puhelinta. Kännykkäpelit ovat parhaimmillaan loistavaa ajantappoviihdettä, mutta vain niin kauan, kun niistä on helppo päästää irti. Tästä ei ole. Harvinainen hirviö laittaa aikuisenkin juoksemaan pyjamahousuissa kadulle keskellä yötä.

Suhtaudun tähän peliin kriittisesti samasta syystä kuin en suostu lataamaan puhelimeen mitään huolehdittavia otuksia: haistan hurahdusvaaran. Addiktion (= jatkuvan puhelimen kyttäämisen) mahdollisuus näyttää aika suurelta, erityisesti jos lapsella on siihen muutenkin taipumusta. Alakoululaisella on velvollisuutensa: läksyt pitää tehdä ja kouluun ehtiä, mutta tätä peliä on vaikea olla pelaamatta tai jättää kesken, jos sattuu olemaan vähänkään perfektionismiin taipuvainen ja/tai voimakkaalla kilpailuvietillä varustettu ihminen.

Pelistä voi tulla koko perheen harrastus ja elämäntapa samalla tavalla kuin jalkapallosta - joku pitää sitä uhkana, joku mahdollisuutena. Se ei ole minun elämäntapani. En pidä ajatuksesta, että leikin aloittaminen tapahtuu jonkun muun kuin lapsen itsensä toimesta, keskellä päivällistä. Pelaaminen ei saa johtaa normaaliarkea, vaan on siitä vain yksi, pienehkö osa.

Ehkä ne säännöt saisi sovittua Pokémoneille yhtä lailla kuin WhatsAppin käytöllekin. Pelisääntöjen sopiminen ei nimittäin lopu tähän. On ihan selvää, että Pokémonien metsästys on vain alkusoittoa aivan uudenlaiselle tavalle kuluttaa aikaa. Vr-tekniikan yleistymisen myötä uusia kokemusulottuvuuksia tulee niin videoihin kuin peleihinkin.

Jään odottamaan seuraavaa siirtoa. Toistaiseksi näyttää siltä, että Pikachu häviää saksofonille, piikkareille ja maalaustaiteelle.

39 kommenttia:

  1. Meillä ollaan koukussa, mutta skidin ikäisellä lapsella on erikseen halpa puhelin yhteydenpitoa varten ja sen hiukan arvokkaamman pelipuhelimen (peli siis pyörii ilman sitä sisäistä kameraominaisuutta piirretyssä maailmassa ja suositusten mukaisia muistimääriä pienemmällä teholla varustetussa laitteessa, jonka hinta pysyi siis kohtuullisena) saa ottaa mukaan vain sovitusti eikä peli todellakaan ole kenenkään puhelimessa auki päivällisen aikaan!

    Liikumisen ja ulkoilun määrää ja vapaaehtoisuutta peli on lisännyt huomattavasti!

    Whatsappissa on ikäraja korkeampi, joten 9v ei sitä käytä (saati facebookia, instagramia tms.), yhtään peliä ei meidän kodissa ole mihinkään laitteeseen ladattu maksullisena tai käytetty oikeaa rahaa sisäisiin ostoihin eli siinä ne meidän rajat. Ja tietysti katsotaan, että muutkin vapaa-ajan harrastukset ja tekemiset kiinnostavat edelleen eikä peli ole pois niistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo liikumisen määrän lisääntyminen on ehdottomasti tämän plein paras puoli.

      Mutta mua ei muuten sovellusten maksullisuus haittaa, päinvastoin! Jos parilla eurolla pääsee esimerkiksi mainoksista eroon niin otan sen heti. :)

      Whatsappiakin saa käyttää vanhemman luvalla, itse käyttö ei sen kummempaa ikärajaa vaadi. Siitä kyllä kannattaa laittaa asetukset kuntoon.

      Poista
  2. Meillä Pokemonia pelaa äiti, koska lapsilla ei riitä hermo siihen pelin varsinaiseen ideaan eli etsimiseen :D - jos "sightings"-paneelissa näkyy jotain mielenkiintoista, ja se ei löydy heti saman tien tai häviää pois, niin ulinan määrää ei jaksa kukaan.
    Muuten meillä suhtaudutaan mobiili- ja videopeleihin suvaitsevaisen neutraalisti. Pakko, koska meillä pelaa koko perhe, iskä innokkaimpana. Vielä ei ongelmia ole ollut ja muutakin tehdään, mutta odotan kyllä vähän pelonsekaisin tuntein sitä aikaa kun poitsu tulee koulusta kavereiden kanssa keskenään meille tai kaverilleen. Voi olla että jotain rajoituksia tarttee sitten tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä pelaa kaikki paitsi iskä. :) Pelaaminen opettaa kyllä jonkinasteista hermojen hallintaa: jos netti lagaa, sovellus bugaa tai tulee näppivirhe niin täytyy oppia että väkivalloin se asia ei ratkea.

      Poista
  3. Itse pidän innostumista ja hurahtamista asioihin positiivisena ilmiönä. Myös lasten kohdalla. Lasten kohdalla rajoista toki sovitaan ja aikuiset ne asettavat. Onneksi sekin on myös teknologisesti helppoa. Suosittelen vanhempia lähtemään lasten innostuksiin mukaan, olivat ne sitten saksofonin soittoa tai pokemonin pelaamista. Todennäköisimmin molempia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä karsastan voimakkaasti kaikenlaista maanisuutta, mutta kukin tyylillään. Innostusta on aika vaikea väkisin kehittää, joten ehkäpä se riittää että mukanaolo on lähinnä kannustamista. :)

      Poista
  4. En oikein tajua tuota ajatusta, että "leikin aloittaminen" tapahtuu jonkun muun aloitteesta". Pokemon go:ta aletaan pelata ihan samoin kuin muitakin pelejä: avaamalla peliapplikaatio. Eli ei se keskellä päivällistä hälyttele, ei ainakaan meillä, kun puhelimet on muutenkin kiinni. Lisäksi sitähän ei voi pelata kotona ollenkaan, tai ainakaan kovin hyvin, eli vaatii oikeastaan aina ulos menemistä. Toki ulkona puhelin vetää väkisinkin puoleensa.

    Nämä nyt vaan yleisinä huomioina, ei sitä kenenkään tarvitse pelata jos ei halua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitin sitä, että kun peli on "käsikirjoitettu" ja etenee omalla rytmillään, tulee se "kelkasta jäämisen" tunne jos ei hetkeen pelaa. Silloin sitä peliä tulee myös vilkuiltua useammin.

      Poista
  5. Addiktiotkin laantuvat. Meillä edelleen äiti innokkain, lapset kyllästyvät nopeasti ja pelaavat nyt lähinnä mun kautta (kun käyn työmatkalla käsky on etsiä joku uusi poke). Eli en olisi niin kovin huolissani Pokemonin koukuttavuudesta - aikansa kutakin. Meillä peli on tuonut tosin vain positiivisia lieveilmiöitä: saan 10v pojan mukaan pitkille kävelylenkeille, joilla ehditään jutella muitakin asioita. Joka kerta törmäämme myös kavereihin, usein vanhempiensa kanssa, mitä ei ole ennen käynyt. Kävelypoluilla näkee kaiken ikäisiä jahtaajia ja muita pelaajia moikkaillaan ja neuvotaan. Osa 25+ tyypeistä on sen näköisiä, että edellisen 10 vuotta on mennyt kotona pelatessa limun ja pizzan voimin, joten pieni happihyppely örkkien perässä ei ole ainakaan haitaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tosi iloinen, jos tämä lisää perheen kanssa vietettyä aikaa ja siitä tulee yhteinen harrastus, erityisesti jos niistä on ollut puutetta.

      Koukuttumiseen taas vaikuttaa lapsen luonne. Pointtini oli, että vanhemman kannattaa ottaa huomioon se, että jotkut ovat alttiimpia kuin toiset.

      Poista
  6. En pelaa peliä, mutta onhan se hauska nähdä perheitä/alakouluikäisiä poikia/ luolasta nousseen näköisiä ihmisiä yhdessä kävelemässä ja koluamassa puskia. Mutta mikä mua pelissä riepoo on se, että täällä Tampereella ei ole mitään asiaa enää mennä pienten lasten kanssa keskustan leikkipuistoihin. Siellä istuskelee satamäärin (no ainakin kymmeniä) koululaisia pitkin leikkikenttää ja aikuiset nojailee ja norkoilee aidalla. Aika staattisen näköistä pelaamista mun mielestä... Vielä vähän aikaa sitten leikkikentän aidan takana norkoilevia sanottiin joksikin muuksi kuin Poken pelaajiksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua taas naurattaa lauttajonot Suomenlinnaan! :D Mutta ainakin saaren yrittäjät voittavat.

      Poista
  7. Mä näen että Pokemon Go on taas yksi asia joka korostaa mediakasvatuksen merkitystä. Peliä ei voida syyttää lieveilmiöistä jotka johtuvat ihan jostain muusta kuin pelistä. Vanhemmman rooli on mediakasvatuksessa vaikea koska haltuun pitää ottaa paljon oman kiinnostuksen ulkopuolisia asioita, mutta onneksi useimmiten kotoa löytyy se parad asiantuntija jolta kysyä eli se oma lapsi. Pelaamiseen liittyvässä ajankäytössö kuitenkin kyse on lopulta itsensä johtamisesta ja lasten kohdalla sen opettelusta. Toki Pokemon ilmiönä on raskas ottaa haltuun jos ei mitään kiinnostusta ole, mutta koen myös ettei aikuisella ole oikeutta vähätellä sitä mistä lapsi on kiinnostunut. Pokemonmania antaa myös mahtavat puitteet ilmiöpohjaiselle oppimiselle, joten itse en yhtään pistä pahaksi vaikka Pokemonit läikkyvät myös koulumaailmaan. Oman lapseni eskariryhmässä muutama innostunut joihin omakin lapseni kuului saivat projektinaan valmistella uuden pihapelin heillä tulleen idean pohjalta. Aikuiset auttoivat kirjoittamaan säännöt ja peliä on pelattu innoissaan. Omalle lapselle tämä oli valtavan tärkeä asia, koska yllättävän hyvin kuusivuotiaskin on jo oppinut että vähänkään geekimmät kiinnostuksen kohteet ovat aikuisilla usein avoimen vähättelyn kohteena.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä näen ihan samoin, mediakasvatus on tärkeä alue, jossa vanhemmille voisi olla tarjolla enemmänkin tukea. Kuten tuolla yllä kirjoitin niin tämä ei tule olemaan viimeinen vastaava keissi ja jokaisen pelin haltuunotto taas on vähän liikaa vaadittu. Mun mielestä vähättely tai innostus eivät ole ainoat vaihtoehdot. Totta kai vanhemmalla täytyy olla mahdollisuus olla tekemättä lapsen harrastuksesta omaansa.

      Pihapelin luomisen näen tosi hienona projektina - siinähän harjoiteltiin itse pelikonseptointia.

      Poista
    2. Täydellinen haltuunotto varmasti onkin vaikeaa, mutta yllättävän pienillä kysymyksillä uudetkin pelit voi ottaa haltuun käymällä lapsen kanssa läpi onko pelin ikäraja sopiva, tapahtuuko pelissä kommunikaatiota muiden pelaajien kanssa, tehdäänkö pelissä pelin sisäisiä ostoja tai vaikka onko pelissä jotain aikaan sidottuja asioita. Noiden pohjalta pystyy jo aika helposti tekemään riskianalyysia pelistä. Ja piilo-opetussuunnitelmana tässä opetaan lapsikin hahmottamaan että mihin pelien ominaisuuksiin on syytä kiinnittää huomiota.

      Poista
    3. Eli juuri kuten tuolla toisessa kappaleessa kirjoitan? :)

      Poista
  8. Mä ymmärrän ton koukuttumisaspektin, koska olen varsin läheltä todennut yhden (ei oman) lapsen koukuttumista peleihin & kännykkään siinä mittakaavassa, että hiuksia nostatti. Lapsi oli kuin tulisilla hiilillä jatkuvasti, koska mieli teki pelaamaan. Uiminen, retket, matkat, muut harrastukset, kaverit - mikään ei ollut yhtään mitään pelaamiseen verrattuna. Uimahallilla peli pysyi mielessä ja vaatteet kun sai päälle, oli jo muurahaisia pöksyissä ja piti kiukutella kotiin pelaamaan menemistä. Se kaappasi ajatukset kuin millä tahansa riippuvaisella ja sitä oli todella ikävä seurata vierestä.

    Tosi taitava tästä pelaajasta on kyllä tullutkin - pelaamisessa. Koulu nyt sitten meni penkin alle, kun oli puhelin liimattuna käteen kiinni oppitunneillakin. Ei sitä kukaan sitten saanut irti käsistä, kun ikää tuli tarpeeksi. Pokémon tosin ei ole kiinnostanut, koska siinä pitäisi kävellä tai pyöräillä, eikä niihin riitä oikein kunto tai pitkäjänteisyys. Liian hidastempoista hommaa.

    Toki tuossa olisi voinut tehdä paljonkin matkan varrella. Mutta jo 6-vuotiaana oli selvästi näkyvissä "vaaramomentit" ja kun vanhemmat eivät pistäneet jarrua, niin eipä siinä oikein mitään voinut tehdä.

    Omien lasten kanssa toinen selvästi on laiskanpulskea, mielellään sohvalla istuva ja mikä tahansa pelikone kasvaisi käsiin kiinni. Pokémon kiinnostaa, mutta ei etsimisen takia. Nimittäin kun sieltä sohvalta pitäisi nousta! Onneksi lapsi on vasta 5v, joten sieltä sohvalta todella pitää nousta, eikä sinne voi jumittaa. Hänen kanssaan saa todella pitää varansa, että tekisi muutakin kuin tuijottaisi vaikka youtubea.

    6vee taas pelaa Pokémonia ja käy jahtaamassakin, hahmottaa minusta aika hyvin pelin idean (tarvitsee isän apua). Hän on kuitenkin lapsi, jolla on monta rautaa tulessa. Ihan perusleikkiminen ja kaikenlainen taiteilu vetää puoleensa ihan yhtälailla. En ainakaan nyt näe, että just Pokémon häiritsisi arkea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mua pelotti jo pelkkä älylaitteen hankkiminen koska olin nähnyt näitä puhelinta hypnotisoituneena tuijottavia liikenteessä eteenpäin käveleviä lapsia. Onneksi laitteen käyttö ei ole Skidin mielestä ollut ihan niin kiinnostavaa. Snadi taas pelaa tabletilla lähinnä erilaisia piirtämis- ja rakennuspelejä, joissa on selkeä "loppu".

      Poista
  9. Mä taas näkisin että Pokemon Gon hype on syntynyt vahvaan brändiin perustuvista ennakko-odotuksista, ei pelin hyvyydestä tai erityisestä koukuttavuudesta. Tästä mielestäni kertoo sekin että alun innostuksen jälkeen käyttäjämäärät ovat tasaisesti laskeneet. Pokemon Go on nimittäin tavattoman yksinkertainen ja pelilliset ominaisuudet siinä ovat melkein olemattomat, siinä vain kävellään ja toivotaan että onni potkaisee ja tapaat jännäpokemonin.

    Tästä tekstistä välittyy vähän se vaikutelma, että et ehkä ole kyseistä peliä kokeillut? Nimittäin julkinen hype saa mielestäni pelin kuin pelin vaikuttamaan potentiaalisen vaaralliselta. Uskon aika vahvasti, että pelikeskustelu ottaa vähän takapakkia siitä, että tietyllä tapaa kaikkia interaktiivisia pelejä pidetään vaarallisena. Junnut ei ole kumminkaan tyhmiä ja pelkään että esim epäsuhtaiset ikäluokitusjärjestelmät rapauttavat luottamusta niihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pokémon Go oli musta ensimmäinen kunnon peli tuossa augmented reality -sarjassa ja siksi se hypekin oli niin iso, sehän meni hakutuloksissa jopa pornon ohi heinäkuussa. :)

      Mutta ihan oikea havainto, en ole peliä omaan puhelimeen ladannut vaan pyytänyt esitelmän hurahtaneelta kollegalta. :) Ja musta se ei todellakaan ole yksinkertainen peli lureineen ja gymeineen.

      Mun mielestä pelikeskustelussa tarvitaan monenlaisia näkökulmia, joiden perusteella vanhemmat voivat sitten määritellä oman kantansa. Pääasia että keskustelua käydään.

      Poista
    2. Meinaan yksinkertainen siinä pelin ytimen tasolla, että pelaaminen ei vaadi mitään taktiikoita tai taitoja (esim tetriksessä pitää kehittää nopeutta). Lure PG:ssa meinaa vain sitä, että tsäänssit törmätä pokemoniin kasvaa. Se pokemonin nappaaminen ei vaadi mitään muuta kuin yhden napin hakkaamista (esim vanhoissa gameboy-peleissä, joihin moni luuli tämän pelin perustuvan, piti pelaajan osata valita oikean sorttinen oma pokemon, jotta villi pokemon saatiin napattua, tyyliin vesipoke tulipokea vastaan). Gymeilläkin se menestys perustuu vain siihen kuinka paljon on kävellyt ja miten monta pokemonia napannut. Niissäkään taktiikalla ei pahemmin tunnu olevan väliä. Pelillisyydellä tarkoitankin tässä sitä, että yleensä pelissä on joku este, joka pitää jotenkin selvittää tai voittaa omia taitoja hyödyntäen (esim nopeus tai äly), PG:ssa eteneminen tapahtuu suoraviivaisesti sillä, että kävelet ja keräät jok'ikisen pokemonin joka tulee vastaan. Uskon että tämä haastavuuden puuttuminen, jota kutsun tässä pelillisyydeksi, juuri tekee sen, että se ei tunnu pidemmän päälle ihmisiä kiinnostavan. En nyt oikeastaan tiedä miksi tässä luennoin, ehkä puran pettymyksiäni PG:hen, olin toivonut siitä itselleni koukuttavaa lenkittäjää, mutta turhaan D:

      Poista
    3. No tavallaan hyvä tietää, että tää voi tuottaa pettymyksenkin! PG:n houkuttavuus lienee sinä postimerkkeilyn kaltaisessa harvinaisuuksien keräilyssä (ainakin kersat kyselevät toisiltaan parasta hahmoa levelin lisäksi) joten jos se ei itsessään tyydytä niin sitten into lopahtaa.

      Ihan kiinnostuksesta: Mitä pelejä pelaat?

      Poista
    4. Melko monenlaisia. Kännykällä bussissa miinaharavaa ja sudokua. Mulla on kotona vanha Play Station 2, jolla pelaan 10-15 vuotta vanhoja Sims-pelejä, sekä mm. Harvest Moonia, jossa pelaaja pyörittää maatilaa ja yrittää ystävystyä kyläläisten kanssa. Harvest Moonissa eläinten hyvinvoinnille on välttämätöntä myös paijata niitä <3 Pleikka kakkosen peleistä taitaa valtaosa mulla olla ilman ikärajoitteita.

      Lisäksi pelaan erilaisia fantasiaroolipelejä, joissa se pelielementti on pitkälti tappelemisessa. Niissä kumminkin mua kiehtoo yleensä eniten miljöö ja tarinat. Esimerkiksi yksi mun suosikeista on Skyrim, jossa pelaaja pääsee rajattomasti tutkimaan maailmaa kartan rajojen sisäpuolella ja tehtäviä ja tavoitteita saa sen mukaan miten niitä löytää. Tässä tarinan osuus on löyhempi johtuen siitä, että pelaaja saattaa tehdä tehtäviä ihan missä järjestyksessä tahansa, mutta kiinnostus onkin enemmän tuntemattoman maailman tutkimisessa. Toinen suosikki fantasiaroolipeligenressä on hyvin päinvastainen, eli Dragon Age: Origins, jossa tarina on tosi vahvassa osassa, minkä vuoksi pelaajaa kuljetetaan tavallaan "putkessa". Tässä kiinnostaakin enemmän hyvin kirjoitetut hahmot.

      Mun ehkä suosikeista suosikein on yli 10 vuotta vanha Sims2, jota pelaan sisarusteni kanssa silloin kun käyn vanhemmillani. Siinä pelaaja pääsee luomaan perheitä naapurustoon, perheiden välille muodostuu suhteita ja kerrallaan pelataan yhdellä perheellä. Mitään maalia ei ole. Tässä hauskinta on yhteinen tarinankerronta, eli kaikki meistä tuntee toistensa perheet ja niille kehitetään taustoja ja motiiveita tavallaan pelin mahdollistamien rajojen yli.

      Pelityyppejä joita en pelaa ovat esimerkiksi urheilupelit tai puhtaat toimintaräiskimiset (tykkään isommissa peleissä että on joku tarina) sekä netin kautta pelattavat moninpelejä, kuten World of Warcraftia. Kaikki mun pelaamat pelit on sellaisia että niitä voi kerrallaan pelata vain yksi ihminen (esim WoW:iin tyypillinen tapa pelata kaveriporukalla yhdessä ei kiinnosta koska en halua sitoutua pelaamaan jotain peliä tiettyyn aikaan). Pelimaailma myös kiinnostaa mua sen verran, että kun oon pitkänä sivuaineena opiskellut koodaamista niin oon jonkun kurssin lukenut nimenomaan pelijuttuja. Kandikin sivusi pelimaailmaa..

      Poista
  10. Pokemon Go on kyllä koukuttava, mutta ei mielestäni sen koukuttavampi kuin muutkaan tietokonepelit. Koukuttavuus ehkä vähenee sillä, että sitä pelataan lähinnä ulkona.

    Minun mielestäni pahin haittapuoli liittyy liikenneturvallisuuteen. Koska peli koukuttaa, sitä pelataan myös kävellessä, pyöräillessä ja ilmeisesti jopa autoillessa. Läheltäpiti tilanteita on sattunut paljon, kun lapset juoksevat kadulle jahdatessaan harvinaista pokemonia. Itse meinasin joutua pyöräkolariin, kun aikuinen mies katseli kännykkää pyöräillessään. Mies havahtui juuri ennen törmäystä, kun huudahdin HOP

    VastaaPoista
  11. Voisinpa samaistua viimeiseen lauseeseesi. Mutta kun en voi, nyyh. Meillä asuu 9-vuotias nuorimies joka ei koukutu vain koukuttaviin peleihin vaan myös laitteisiin itsessään. Todistuksena tästä on se, että hallitsemme houkutuksia screen time parental control -appsilla (voin lämpimästi suositella ainakin androidin käyttäjille) mutta kun päivän peliaika on täynnä niin puhelin ei suinkaan jää pöydälle vaan lapsi saattaa jatkaa vaikka asetuksien ja laskimen parissa.
    Jalkapallo onneksi kiinnostaa, mutta pokemon go on ainoa asia mikä saa lapsen vapaaehtoisesti ulos ja liikkeelle. Olen siis kiitollinen, vaikka lapsen ollessa vauva haaveilin hänen tuossa iässä lukevan korkeatasoista lastenkirjallisuutta (totuus: vain aku ankat kelpaa) ja juoksevan pihalla ilman älylaitteen apua ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, pieni tekniikkaentusiasti, siis. :) Tuo vapaaehtoinen liikkuminen on tämän pelin paras puoli.

      Meillä on pädissä niin huono akku että screen time control tulee sitä kautta!

      Poista
    2. Meillä esikoinen, 3-luokkalainen, on myös laitekoukuttuja, ja Screentime hänen puhelimessaan. Voi karmeus mitä raivareita ja rajojen vetoa elämä voi ollakaan. Pitkään mietimme, uskallammeko suostua PG:n hankintaan, mutta lopulta suostuimme tietyillä ehdoilla. Plussaa, että pojan tulee liikuttua ulkona vapaaehtoisesti. Miinusta, että peli tuntuu silti aiheuttavan enemmän mielipahaa kuin mielihyvää. Harmittaa, kun akku loppuu. Harmittaa, kun kaverilla on enemmän/parempia pokemoneja. Harmittaa, kun peliaika loppuu. Harmittaa, harmittaa. Ja myös meillä, kun peliaika loppuu, jatketaan laitteen asetusten tai muun diibadaaban hinkkaamista ihan vain ruudun tuijottamisen takia! Olen todella huolissani tämän ajan lasten tylsyydensietokyvystä, kun kaikki "tyhjät" hetket oltaisiin heti täyttämässä jollain ruudulla - peleillä, youtubella, valokuvilla. Laitteilla olisi mahdollista tehdä järkevämpiäkin juttuja, mutta se vaatisi itseltä aivan tajuttomasti perehtymistä ja mielenkiintoa.

      Poista
  12. Hienoja Pokémon-piirustuksia teillä on syntynyt ilman pelaamistakin :)

    Itse olen lapsen kanssa pelannut paljon Pokémonia, koska se on itsestänikin hauskaa. Mielestäni se on tässä puuhassa ihan oleellista.

    Ahkerasta pelaamisesta huolimatta meillä on tiukat säännöt sen suhteen, milloin pelin saa ottaa esiin. Lähdemme iltaisin ulos ihan tämän pelin takia eikä Pokémoneja jahdata kotona, saati ruokapöydässä tai muuna yhteisenä hetkenä, jolloin ohjelmassa on muuta.

    Koukuttavuudesta en ole niin huolissani, ainakaan vielä. Moni tekeminen on koukuttanut itseäni ja lasta aiemminkin, mutta koukku on aina ajan myötä korvaantunut toisella koukulla tai hävinnyt muuten vain kyllästymisen takia. Saa nähdä, kauanko Pokémonit jaksavat lopulta innostaa.

    Kokosin muuten blogiini puolileikilläni 10 syytä, miksi me pelataan Pokémon Gota :D

    http://viihdevintiot.com/2016/10/07/10-syyta-pelata-lapsen-kanssa-pokemon-gota/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ja se on aika harvinaista herkkua, että joku aktiviteetti on sekä vanhemman että lapsen mielestä hauskaa, yleensä jompi kumpi tekee kompromissin!

      Ja hyvä lista! Vaikka 8 ja 9 on mun mielestä niitä huonoja puolia. :) Mulla on yksinkertaisesti arki niin täynnä ohjelmaa että noin vaativaan peliin ei olisi aikaa.

      Poista
  13. Minä puolestani kiitän Pokemon Gota. Sitä ennen olen raahannut vastentahtoisia lapsia kanssani ulkoilemaan ja kuunnellut narinaa, että voidaanko jo mennä kotiin. Pojat toki suostuisivat ulkoleikkeihin, mutta minusta ei ole enää fudiskaveriksi ja hippaankin alan olla aivan liian hidas.

    On ihan huippua, kun esiteinikin on kyselemässä, että minä päivänä voitaisiin tehdä ulkoiluretki. Ihan parasta mitä voin lapsilleni tarjota tällä hetkellä on kierros koko Töölönlahden ympäri eväiden kanssa. Pojathan välillä kyllästyvät kesken retkenkin Pokemonien jahtaukseen ja käyvät leikkimässä leikkipuistossa, katsellaan rakennuksia, joutsenia, otetaan maisemakuvia ja jutellaan. Kävelykilometreja on sata jokaisella.

    Lähiöasukkaan kannalta Pokemon Go on siinäkin hyvä, että sitä ei voi pelata kotona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Kyseessä on todella matalan kynnyksen liikuntamuoto, jota voi harrastaa ihan missä vain.

      Itse olen nauttinut (pelaamisen lisäksi) ihan vain pitkistä kävelylenkeistä ja yhteisistä hetkistä. Ehkä meitä pojan kanssa motivoi kävelyille hieman eri asiat, mutta ei sillä lopputuloksen kannalta ole merkitystä.

      Poista
    2. Olemme tästä ihan samaa mieltä: tuolla kirjoituksessa totean, että pelin paras puoli on liikkumaan pakottaminen. Olen siis tosi iloinen että tästä on joillekin perheille tullut yhteinen harrastus, mutta meidän perheeseen se ei sovi. Ja onneksi nuo mukelot nyt ainakin toistaiseksi lähtevät ulos ja kävelylle ilman kännyköitä.

      Poista
    3. Meillä Pokemon on vain vanhemman puhelimessa ja sitä pelataan yhdessä silloin, kun siihen on sopiva hetki. Se on kivaa yhteistä puuhaa!

      Kuten kaikesta muustakin ruutu- tai peliajasta, siitä päättää ja sitä säännöstelee meillä aikuinen. Oma puhelinkaan ei ole lapsen itsensä hallussa koko ajan.

      Tottahan toki kuulen sitä, kuinka "se ja se kaveri saa tehdä näin ja noin, miksen minä saa" mutta meillä ne (ja muut vastaavat vertailut) kuitataan sillä, että meidän perheessä on nämä säännöt. Neuvotella toki voidaan asioista joskus.

      Meillä ei ole ollut addiktioita tai ongelmia tässä. Olisi varmaankin, jos emme olisi ottaneet näissä asioissa alunperinkin jo kontrollia aikuisille.

      Poista
    4. Nyt en ymmärtänyt, miksi sinusta lisävaihtoehto yhteiseksi tekemiseksi koko perheelle on huono puoli?

      Poista
    5. Kenelle tämä kysymys^ on tarkoitettu? Kun kukaan ei nähdäkseni näin väitä?

      Poista
    6. Anteeksi, meni väärään paikkaan. Sinulle, joka tuossa ylempänä sanoit että kohta 9. on huono asia.

      Poista
    7. Peliä voi pelata enemmän tai vähemmän, välillä lapsi kavereidensa kanssa keskenään ja välillä taas koko perhe yhdessä. Arjen helpottajana se, ettei ole monen harrastuksen tavoin täysin ennaltasovittuihin ajankohtiin (tai määrättyyn ajalliseen määrään) sidottu. Nimimerkki "Ei valmis esim. futismutsiksi".

      Tämä siis minulta kommenttina tuohon Katjan dissaamaan kohtaan 9 ("Mulla on yksinkertaisesti arki niin täynnä ohjelmaa että noin vaativaan peliin ei olisi aikaa.")

      Poista
    8. Niin, tässä viittaan siis koko postauksen otsikkoon. Minun näkökulmastani koko perheen pelaaminen ei toimi, kun vapaa-aika on kortilla. Joillain perheillä taas toimii, kuten toimii se futismutsiuskin.

      Poista
  14. Pakko vielä kommentoida sitä pelosta, että tähän syntyy addiktio, josta ei pääse eroon. Asteita 1 ja kohta mennään pakkaselle. Suomessa tulee pakollinen vieroitus talvella ;)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...