Donitsi

Kuva mustasta aukosta levisi viikonloppuna kaikissa medioissa niin, ettei keskustelua voinut välttää. Maailman selittäminen lapsille on mielipuuhaani, se on vanhemmuuden palkitsevinta ydintä, mutta avaruushommat ovat aina vähän vaikeita.

Snadi otti asian ensimmäisenä esille.

Mikä on musta aukko? 

Googlasin, etten olisi tehnyt asiavirheitä, mutta "äärimmäisen tiheä aika-avaruuden massakeskittymä" ei kuulostanut sellaiselta lauseelta, jonka olisin voinut lausua riittävän varmoin äänenpainoin. Kokeilin luhistunutta tähteä. Mutta se ei kelvannut vastaukseksi. Rehellisesti sanottuna ei se koskaan kelvannut minullekaan. Miten selität seitsemänvuotiaalle luhistumisen? Tai edes tähden? Luhistumisen määritelmäksi tuskin kävi se tila, jonka saavutin kerran mökillä, kun olin juuri saanut megatiskit tiskattua ja ulkoa löytyi vielä yksi puurokattila. Mutta kiukkuni ei tiivistynyt 65 miljoonaa kertaa auringon massaksi.

Miten siitä saatiin kuva jos se on niin kaukana ja ihan musta? 

Niin. Väistin kysymyksen toteamalla, että siksipä se olikin niin suuri uutinen. Kyseessä oli humble brag: oikeasti halusimme sanoa, että me homo sapiensitpas osasimme rakentaa sellaisen kameran, joka ottaa kuvan asiasta, josta ei kovin helposti tai jopa ollenkaan saa otettua kuvaa. Ihmiskunnan sisältömarkkinointia.

Mutta toisaalta minä en silti tiedä, miten tähti syttyy, saati luhistuu ja käpertyy itseensä niin tiheäksi asiaksi, että sieltä ei edes valo karkaa. En ymmärrä ajan kaareutuvuutta, vaikka olen samaa lajia kuin kameran rakentajat. Anteeksi.

Se näyttää vähän donitsilta. 

Erinomainen havainto! Donitsissakin on hyvin pienessä rinkulassa valtavasti energiaa, mutta toisin kuin donitsia, mustaa aukkoa ei voi tunkea kitaansa ja odottaa kuinka rasvan ja hiilihydraattien täydellinen balanssi lähestyy tapahtumahorisonttia eli vyötärömakkaraani, josta ei ikinä mikään pakene.

Vaikuttaa siltä, että avaruus on vaarallisia paikkoja täynnä. 

Niinpä, onneksi meillä on turvanamme tämä pallo ja ilmakehä ja kiertorata.

Kävimme hakemassa munkkirinkilät, sellaiset ihan tavalliset kullanruskeat ja sokeroidut, ja kuvittelimme syövämme mustan aukon. Saavutimme singulariteetin noin varttia vaille seitsemän ja säteilimme tyytyväisyyden gravitaatioaaltoja. Hyvää matkaa, aine! Muutu energiaksi, jotta heräämme taas aamulla uuteen, omituiseen päivään!

Välipäivien iloinen välitila

Joulun jälkeen vallitsee aina tämä sama kummallinen, kelluva olotila, jota on vaikea saada katkeamaan. Sitä vain ajelehtii päivästä toiseen ja syö lanttulaatikkoa, kunnes törmää vähän hämmentyneenä uuden vuoden juhlintaan. Tammikuuhun pölähtää tuhkakasasta feeniks-lintu, jolla ei ole ehtinyt vielä sulat kasvaa takaisin.

Joulu meni hirmuisen rauhallisesti, suorastaan seesteisesti. Olen lähinnä lorvinut ja vältellyt velvollisuuksia – ja se on ollut aivan ihanaa. En ole saanut aikaiseksi mitään, mitä kunnollinen ihminen saa aikaiseksi, mutta olen ilahtunut monta kertaa.

Pääilahdukseni aiheet ovat seuraavat:

1. Sain joululahjoja!  
Sain lahjoja, vaikka olen ollut tänä vuona vähän kireä ja vain kiltihkö. Ostin myös itselleni kaksi mieluista lahjaa: Michelle Obaman elämäkerran ja Ouran älysormuksen. Sormus saapunee vasta huhtikuussa, joten tarkemmat raportit sen käytöstä ja datan tulkinnasta tulevat vähän myöhemmin. Odotukset kohdistuvat erityisesti stressin ja unen yhdistelmään.

2. Siivosin!
En aina siivoa kaappeja mutta kun siivoan, teen sen jouluna! Kun survoin paketointitarvikkeita takaisin laatikkoon, syntyi lumipalloefekti: päätin vaihtaa laatikon isompaan ja lisäksi sieltä löytyi kaikenlaista laatikkoon kuulumatonta, joille piti löytää paikka. Yksi asia johti toiseen ja pian oli talossa järjetön siivo ja joka puolella epämääräisiä kasoja. Mutta tästä järjestelyvimmasta tuli yllättävän miellyttävä olo, jotenkin ryhdikäs ja vastuullinen. Perkasin jopa maustehyllyn, oman sukkalaatikkoni sekä kävin läpi lasten kirjoituspöytien laatikot (kauhean ei saa heittää pois terotinpurua -ulinan saattelemana, tietenkin). Pesin myös pesukorin pohjalta villavaatteet ja söin kaikki loput vihreät kuulat työpöytäni laatikosta. Pakkauksen mukaan kyseessä on muuten vegaaninen tuote, en tiennyt että vegaaniksi ryhtyminen olisi näin helppoa.

3. Kaupan päälle tuli ihana hyllypaperi!
Ostin senkin, sellaisen pitkän 60-luvun mallin (tästä lisää myöhemmin), jollaista metsästin rapiat kolme vuotta, yllättäen se löytyi aivan naapurista. Kun avasin senkin vetolaatikon ensimmäistä kertaa, näin, että pohja oli vuorattu aivan ihanalla sinikukallisella hyllypaperilla, mistä ilahduin tarpeettoman paljon. Pidän tätä merkkinä siitä, että senkki oli todella minulle tarkoitettu.

4. Vauva piti minusta!
Tapasin ystävää ja vauvaa. Vauva oli aluksi kriittinen, kuten vauvat ovat, mutta hyväksyi minut sitten: niisti huppariini, tiputti sosetta housuilleni, kaatoi maitoa sukilleni sekä klähmi rillini harmaiksi. Ystävä oli hienotunteisempi. Mutta kotiin palatessani mietin, että pitäisikö äitiyspakkauksessa olla muitakin kumiasuja kuin kortsu.

5. Kuulin helmipöllön!
Olin muina naisina kävelemässä metrolta kotiin kun yhtäkkiä kuulin korkeaa mutta pehmeää puputusta – äänen, joka Laulavasta lintukirjasta löytyy helmipöllön kohdalta. Ilon tunne oli verrattavissa mustarastaan lauluun kevään ensimmäisenä päivänä! Helmipöllö on yksi kauneimmista pöllöistä (googlatkaa vaikka) ja toivon, että se on muuttanut tänne pysyvästi.

6. En kuollut, vaikka siltä tuntui!
Kävin jumpassa ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon ja muutuin niin häkellyttävän punaiseksi että alkoi ihan nolottaa. Mutta iloitsin siitä, että tähän flunssaan ei kehittynyt järkyttävää yskää, mikä yleensä tulee kaupan päälle.

7. Aivosolut heräilevät hiljalleen!
Kaikessa luovassa työssä on aina läsnä tuska siitä, löytyykö uusia melodioita, lauseita tai kuvia enää, kun on jotain saanut valmiiksi. Sitä aina pelkää, että on tyhjentynyt ja ontto, että kaikki on jo sanottu eikä yhtään ideaa enää löydy. Mutta sitten a) näin kävelylenkillä jotain, mistä keksin (mielestäni hyvän) juonen Pikkiksen kolmanteen lastenromaaniin ja b) sain Tietokirjailijaliitolta kirjeen, että sain apurahan Pikkiksen kasvamistietokirjaan. Hiiohoi! Ensi viikolla avaan koneelle pari uutta tiedostoa ja alan naputella niihin sisältöä. Jes!

Eli siis, hyvä mieli. Ravistelen nyt vielä hetken pölyä päältäni ja sitten ryhdyn hommiin. Tervetuloa 2019!

Oletko sinäkin jouluparka?

Kun raahauduin aamulla olohuoneeseen totaalisena flunssahirviönä, Skidi totesi, että voi parka ja vielä jouluna. Jouluvalmistelut ovat osaltani jääneet minimiin ja joulun vietto ilman maku- ja hajuaistia on yhtä palkitsevaa kuin sarkastisen vitsin kertominen kolmevuotiaalle. Mutta joulu tulee jouluparallekin.

Muistan erään äitienpäivän, jolloin ensimmäistä kertaa havahduin siihen, että perfektionismi sopii hirveän huonosti lapsiperhe-elämään. Heräsin aamulla jo kuudelta jonkun yskimiseen, mutta yritin teeskennellä nukkuvaa. Kun Koti-insinööri nousi ylös, kuulin älämölöä, kolinaa ja helvetillistä niistämistä. Unihorteessakin tiedostin, että tauti oli saavuttanut molemmat lapset: näiden räkäpettereiden kanssa ei voisi lähteä minnekään, joten on pakko perua ystävien kanssa suunniteltu brunssi ja kaivaa shampanjan sijaan esiin nenäfriida. Lounas pitäisi säveltää jämistä, kakku jäisi haaveeksi. Ja kun tarkemmin mietin, huomasin, että omakin kurkkuni oli karhea. Jipii.

Juhlapyhät on ladattu täyteen suuria odotuksia ja suunnitelmia rennosta yhdessäolosta ja kivasta tekemisestä. Lähdetään kyläilemään, kahdestaan syömään, viikonlopuksi mökille, kavereiden kanssa veneilemään. Eikä sitten lähdetäkään. Aina joku on vesirokossa, ripulissa, hammaskänkkiksessä tai muuten vain valvonut kolme yötä putkeen. Argh.

Tekisi mieli jeesustella, että lasten myötä olen kasvanut ihmisenä ja oppinut joustavaksi. En ole. Mutta olen tavallaan hyväksynyt, että juhlien toistaminen vuodesta toiseen täydellisinä on riippuvainen tuurista. Joskus käy niin, että jouluna pyykätään oksulakanoita ja ystävän kesähäät jäävät väliin streptokokin takia. Kyllä se saa pänniä, mutta ei huono pöpötuuri ole kenenkään syy.

On myös pakko ottaa rennosti, koska muutakaan järkevää vaihtoehtoa ei ole. Olen silti lomalla ja voisi olla pahemminkin! En pääse joulusaunaan, en hiihtämään, en lasten kanssa pulkkamäkeen enkä haista edes kuusen tuoksua, mutta hei olen sentään lomalla eivätkä silmät vuoda tänään enää yhtään niin plajon kuin eilen.

Ja jos jonkun pitää olla kipeä niin hyvä että se olen minä.
Jos joskus pitää olla kipeä niin hyvä että nyt.
Tämä ei ole vielä tarttunut muihin.
Tämä on vaan flunssa.

Ja kyllä ne suunnitelmat sitten joskus onnistuvat. Kuinka siistiä se onkaan!

Tämä joulu menee nyt niistäessä, mutta otan jokaisen särkylääkkeen kanssa vihreän kuulan ja nenäsuihkeen seuraksi glögin.

Rauhallista joulua kaikille jouluonnenpekoille ja jouluparoille!

Tunnettiin me sittenkin

Isäni kuolemasta on kohta 14 vuotta. Se tapahtui keväällä juuri ennen häitämme, paljon ennen kuin aloitin kirjoittamisen, mutta minä olin eronnut hänestä jo kertaalleen. Välimme paloivat karrelle, kun vanhemmat erosivat.

Olin silloin teini-ikäinen. Käytimme yhteiset tapaamisemme lähinnä kinaamiseen ja toistemme väärinymmärtämiseen, halusin riidellä ja olin hänelle ankarampi kuin kenellekään muulle. En olisi ottanut häneltä vastaan neuvoja, vaikka hän olisi niitä antanutkin.

Koska emme olleet erityisen läheisiä, aika tuntuu tekevän tehtävänsä paljon tehokkaammin kuin äidin kanssa. Meistä ei ole juurikaan edes yhteiskuvia, ylioppilasjuhlista on yksi, mutta en löydä sitä. Vähät muistikuvat ovat ohuita enkä voi mennä takuuseen niiden paikkansapitävyydestä.

Tuntuu, että olen tutustunut isääni uudestaan, ja ehkä jopa paremmin, hänen kuolemansa jälkeen. Veljien muistojen kautta olen kuullut tarinoita miehestä, joka oli herkkä, paljon herkempi kuin siihen aikaan mies – tai ainakaan autonkorjaaja – sai olla.

Sitten aloin kirjoittaa kirjaa. Romaanini erästä mieshenkilöä on kuvattu tarkemmin kuin muita ja hänen kanssaan myös vietetään kirjassa eniten aikaa. Tajusin jo kirjoittaessani, että nyt tulee tuttu hahmo. Saan Juhanista myös ehdottomasti eniten palautetta.

Satu kirjoitti hänestä näin:

Kirjan vahvuus on henkilöhahmoissa ja niistä keskeisimmäksi nousee lasitehtaalla uran tehnyt Juhani. Katja on onnistunut tässä henkilöhahmossa valtavan hyvin, ihan täyskymppi! En ole sitten Petri Tammisen Miehen ikävän novellien lukemisen jälkeen tavannut yhtä koskettavaa ja vahvanherkkää mieshenkilöä kuin Lasitehtaan Juhani. Juhanissa on kaikki: 1990-luvun lama, konkurssin häpeä, lottoaja, rakentaja, hiljaisuus, aikaansaavuus, rakkaus, välittäminen, hölmöys, periksiantamattomuus, jurotus, isä ja isoisä.

Minulta kysytään usein, mistä tämä kirjan mieshenkilö unelmoi. En osaa sanoa, hänen ajatuksensa jäivät osittain mysteeriksi minullekin. Ei isä koskaan puhunut minulle korkealentoisista päämääristä, hän halusi elämäänsä ihan tavallisia asioita, talonsa, työnsä ja rakkautta. Ei se tee ihmisestä latteaa tai synkkää, jos ei halua kuuta taivaalta. Sitäpaitsi jotkut unelmat ovat tahallaan piilossa tai niin henkilökohtaisia että niistä ei voi puhua.

Tärkeämpää oli se, mitä hän teki.

Kun nyt ajattelen isää, mieleeni tulevat ensimmäisenä kädet. Ne olivat jotenkin kuluneet ja kolhuiset, ne piti iltaisin putsata vihreällä mönjällä, svarfegalla, ja trasselilla. Isä oli käytännön ihminen, korjasi autoja ja rakensi taloja, (kyllä, monikossa), mutta tekstiviestit tuottivat tuskaa. Yhä uudestaan ja uudestaan hän osti tontin, teki perustukset ja veti sähköt, kunnes halusi taas muuttaa. Ehkä hän yritti saada maailmaansa valmiiksi, kuka tietää. Tai ehkä hän vain kyllästyi ja alkoi unelmoida vaaleammasta parketista, kauniimmasta erkkeristä ja jykevämmästä ulko-ovesta.

Hänen ajatuksiaan oli hirveän helppo tuottaa, muiden hahmojen kanssa piti tehdä paljon enemmän töitä. Voihan olla, että muistan enemmän kuin luulen, jotain hänestä on säilynyt eikä se katoa vaikka aika kuluu.

Tunnettiin me sittenkin, ehkä.

Keski-ikäinen kesäyössä

En ole koskaan ollut itkijänainen. Siis sellainen herkästi kyynelnestettä vuodattava tyyppi, joka ulvoo täyttä häkää pakatessaan vauvanvaatteita pois tai Suvivirren kajahtaessa lasten kevätjuhlassa. Olen aina pystynyt laulamaan Varpusen jouluaamuna ääni värisemättä ja katsomaan suomalaiskansallisesti merkittäviä urheilusaavutuksia ilman roskaa silmässä. Olen lähinnä liikuttunut videoista, joissa pelastetaan kulkukoiria.

Mutta jotain muutosta on ilmassa. Olen ollut huomaavinani, että keski-iän kynnyksellä kaikenlaiset pienet, jopa mitättömät, arjen tapahtumat ovat alkaneet aiheuttaa epämääräistä nieleskelyä.

Anopin lähettämä rapeakuorinen, vastaleivottu leipä.
Maaliskuussa iltakävelijän yllättävä mustarastas.
Toisiaan kädestä pitävät, jonossa tarpovat päiväkotilapset.
Omenapuuhun ilmestyneet ensimmäiset omenanraakileet.
Pikkusiskon sympaattinen onnittelupiirros isosiskolle.
Lämmin pihkan tuoksu metsässä.

Ja tietenkin kesäyö.

Se, kun istuu mökkilaiturilla humisevana juhannusyönä, päällä untuvatakki ja kädessä lämmin olut. Tuuli pyyhkii merta pohjoisesta päin, ajaa pilviä nukkumaan ja muuttaa satunnaisen laiturillaistujan nenän punaiseksi. Mesiangervon makea tuoksu törmää suolaiseen pärskeeseen. Tiira laskeutuu kivelle yöpuulle, meri kohisuttaa sen uneen.

Silloin yksittäinen käpy kopsahtaa silokallioon ja vierii mereen, kelluu kiireisten aaltojen mukana pois, ehkä kauaskin. Kukaan ei tiedä, mihin sitä viedään, pääseekö joskus rantaan ja kasvaa puuksi.

Minä käyn selälleni makaamaan laiturille, olen hetken käpy. Mietin, tietävätkö merivirrat itsekään suunnitelmiaan. Mihin elämä minua kelluttaa? Pääsenkö perille? Taivas ei vastaa, patistaa vain harmaita pilviä eteenpäin ja ohitseni, ei minua huomaakaan. Ymmärrän: olen jo perillä, kellunut hyvän tovin, päätynyt tähän. Silmien takana läikähtää, kyynel liukuu ohimolle ja muuttuu hetkessä kylmäksi.

Ryhdistäydyn ja nousen ylös, jalat ovat puuduksissa. Hörppään oluesta, se on viilentynyt mukavasti. Perhana. Kesä pääsi taas hiipimään ihon alle.

Hyvää matkaa, käpy!

Arki, josta ei tarvitse lomaa

Kävimme Koti-insinöörin kanssa skumpittelemassa ja leffassa hääpäivän kunniaksi. Kun astuimme kantikseemme sisälle, tuttu tarjoilija moikkasi ja kysyi, että mihin olette lapset jättäneet. Tosiaan. Olimme aina käyneet siellä nelistään.

Piti oikein miettiä, milloin olemme viimeksi olleet kahdestaan rimpsalla. Kääk. Eikös meidän pitänyt olla juuri se perhe, jossa vanhemmat pitävät aktiivisesti huolta parisuhteestaan? Ne vanhemmat, jotka käyvät yhdessä syömässä, kulttuuririennoissa ja ulkomailla eivätkä jumiudu kotiin?

No emme ole, ainakaan lukujen valossa.  Ennen joulua muistuu mieleen yhdet juhlat, jonne läksimme kaksin. Keväällä olemme olleet liikkeellä lähinnä erilaisissa komboissa. Ja nyt kun isot lapset olisi helppo kipata hoitoon käytännössä minne vaan, emme enää tee niin.

Onko tämä nyt sitä kuuluisaa lopun alkua? Sitä, että meille on käynyt vanhanaikaisesti: olemme 13 vuoden aikana hiljalleen kasvaneet erillemme ja liittomme on aloittanut laskeutumisvalmistelut tylsyyslandiaan ja eropaperit ovat enää vain ajan kysymys.

Toivottavasti enemmän on kyse siitä, että tämä nykyinen arki ei oikeastaan vaadi irtiottoja. Elämä ei ole enää kovin kuormittavaa, kun vertaa niihin muutamien vuosien takaisiin jaksoihin, jolloin rämmittiin unideprivaatiossa korvatulehduksesta toiseen. Itse asiassa päinvastoin, perheenä reissaaminen ja puuhastelu on oikeastaan aika hiton mukavaa ja palkitsevaa. Emme tarvitse enää edes lapsenlikkaa: kersat voi hyvällä omallatunnolla jättää tunniksi keskenään, jos käymme kävelyllä.

Ja kun aikaa kohtaamiseen on kotioloissa, emme tarvitse lomaa arjesta. Meillä on treffit kotona. On kai kuitenkin tärkeämpää, miten parisuhdetta hoidetaan (tai ollaan hoitamatta) siinä normaaliarjessa kuin fine diningin äärellä.

Sama pätee työelämään. Olen onnekas, sillä työelämäni on ollut aina aika kiinnostavaa ja teen kirjoitushommia ihan mielelläni lomallakin. En ole toistaiseksi stressaantunut enkä väsynyt edes yrittäjänä, vaikka seuraavan kuukauden laskutus onkin aina täysi kysymysmerkki. Lomat ovat toki tärkeitä, mutta en tarvitse lomaa henkilökohtaista tuulettamista tai henkistä palautumista varten vaan lähinnä yhdessäoloon. Lapset ovat kavereidensa kanssa tai harrastuksissa niin että kotona on välillä hämmästyttävän rauhallista. 

Tilasin siis leffassa isot popparit ja sitruunasoodan, tiesin kysymättäkin, mitä se ottaa. Se sama tyyppi, jonka kanssa on jaettu vaipanvaihdot ja yösyötöt, päiväkotivuorot ja lääkärijonotukset, hyvät ja heikot hetket, ja joka on edelleen siinä. Ihme kyllä.

Kun fillaroimme tuoksuvassa kesäillassa himaan ajattelin, että tämä on hyvää elämää. Ihan timanttisen huikeaa perusarkea. Malja sille.

Mitä sinä tahdot?

Eräs vastikään eronnut ystäväni puuskahti, että mitään oikeaa ei ole olemassakaan. Hän aikoi tästä lähtien elää yksin, sillä se oli hänen mukaansa kaikin tavoin rikkaampaa elämää kuin jatkuvassa kompromississa eläminen. Ero oli sovinnollinen, vuoroviikkojärjestely toimi erinomaisesti ja hän sai vihdoinkin tehdä asioita, joita tahtoi tehdä.

Ymmärrän hyvin. Jos takana on pitkä liitto, johon liittyy jälkikasvua, se oma tahto ei ole ehkä ollut päällimmäisenä mielessä. Vanhemmuuteen voi upota totaalisesti. Lapsiperheessä oppii joustamaan, vaikka yrittäisi välillä ollakin "itsekäs" ja käydä kerran viikossa jumpassa.

Parisuhteen korjaaminen ei ole mikään helppo nakki. Alkuaikojen yhteiselosta tuskin on jäljellä yhtään mitään, sillä kaikki on muuttunut. Olosuhteet ovat muuttuneet, ihmiset ovat muuttuneet ja kokemukset ovat joko yhdistäneet tai erottaneet.

Kinkkistä. Oman tahtonsa voi laittaa hyllylle ihan tiedostaenkin, ainakin joksikin aikaa. Pienissä asioissa se on hyvinkin helppoa. Moneen asiaan myös tottuu ja oma tahto voi muuttua. Mutta ehkä sitä omaa tahtoa pitäisi kysellä itseltään säännöllisesti ennen kuin ajautuu kaikkiin kompromisseihin. Ettei käy niin, että yllättäen huomaa, että tahtoo olla ihan joku muu kuin se joksi on vahingossa muuttunut. Ja ensimmäinen toimenpide sen ihmisen palauttamiseen on päästä eroon parisuhteesta, jota joskus kovasti tahtoi.

Mitenkäs tällainen temppu tehdään? En todellakaan tiedä.

Kysyn asiakkailta, kollegoilta ja kersoilta monta kertaa päivässä, mitä he tahtovat ja millaisia valintoja he haluavat tehdä. Onko nälkä, mitä tekisi mieli, olisiko toiveita viikonlopun ohjelmaksi.

Mutta milloin viimeksi olen kysynyt itseltäni, mitä oikein haluan? Minunkin elämääni määrittelevät tietyt reunaehdot, joihin sovitetaan kaikki muu.

Hämmästyin jo vuosi sitten, miten vähän osasin omaa tahtoani ilmaista. Jos lampun henki antaisi minulle kolme toivomusta, en osaisi sanoa mitään. Huomasin olevani kuin kuin teini-ikäinen. Emmä tiiä.

Olenkin ruvennut kuulostelemaan tahtomisiani vähän enemmän. Teenkö asioita siksi, koska tahdon vai siksi että joku muu niin tahtoo? Ja jätänkö tekemättä asioita, joita oikeasti tahtoisin tehdä? Ja mitä minä parisuhteelta haluan?

Ihan ensimmäiseksi päätin, että teen sen lastenkirjan vaikka mikä olisi. Ja teinkin. Lopetin laihduttamisen, koska tajusin että varaan ihan turhaan aivoistani kapasiteettia täysin turhan asian tavoittelemiseen. Kolmas hyvä havainto oli toive voida vähän paremmin. Siihen auttoi kun avasi suunsa lääkärintarkastuksessa.

Tunnistaako joku itsensä näistä ajatuksista? Ehkä tämä liittyy myös siihen spontaanien ihmisten ajelehtimiseen, johon intohimoihmiset eivät ehkä joudu. Mutta varmaa on, että jos jotain muutosta haluaa, siinä joutuu hommiin. (Siitä lisää ensi viikolla.)

Onko pakko olla intohimoihminen?

Olemme Snadin kanssa lukeneet ahkerasti Iltasatuja kapinallisille tytöille. Kirjassa on valtavan hienoja tarinoita naisista, jotka ovat selvittäneet esteitä, muuttaneet maailmaa ja tehneet, mitä ovat halunneet.

Snadi tuntui kuitenkin eräänä iltana olevan hieman huolestunut ja kysyi, että mitäs, kun hän ei yhtään tiedä, mitä haluaisi isona tehdä. Kirjassa kun melkein kaikki tytöt olivat jo pienestä pitäen halunneet palavasti tehdä jotain.

Yritin lohduttaa, että enhän minäkään tiedä, ja olen jo ihan aikuinen. Ei auttanut. Ongelma olikin enemmän se, että hänellä oli jo tässä vaiheessa elämäänsä ainakin kolme ammattilinjaa, jotka kiinnostelivat (lääkäri-sirkustaitelija-laulaja) tasapuolisesti, eikä niistä voinut valita vain yhtä.

Ymmärsin täydellisesti, mistä Snadin hämmennys lähti. Minäkin olen ihminen, jota kiinnostaa kaikki, mutta parhaat tarinat tulevat intohimoihmisistä.

Mietin tätä eilen lauantaijumpassani, kun taas tunsin kateutta niitä kohtaan, jotka rakastavat urheilua. Sellaisiin kuin Koti-insinööri. Ihmisiin, jotka selvästi tuntevat jotain vastustamatonta vetoa jäätreeneihin, juoksuradalle, joogasalille tai cross-fittiin tai voisivat käydä tanssitunnilla joka päivä.

Kun minä raahaudun salille tai jumppaan, se on todella raahautumista, sellaista Close your eyes and think of England -urheilua. Kyllästyttää hieman etukäteen, mutta menen koska pitää mennä. Päällimmäinen tunne liittyy velvollisuuden suorittamiseen: tämä on tehtävä, koska aineenvaihdunta ja lihaskunto. Ei siksi, että joku vastustamaton himo vetäisi minua trimmitunnille.

Se yleisin väite on, että en vain ole löytänyt sitä omaa lajiani. Voi olla. Mutta tulin jo joku aika siihen tulokseen, että se mieleisin laji ei ole liikunta ollenkaan. Ja olen todellakin kokeillut kaikenlaista.

En ole koskaan ollut mikään suurten tunteiden intohimoihminen. En ylipäätään hurahda asioihin kovin helposti tai palavasti. Eikä se ole mikään valinta, vaan persoonallisuuden piirre. En ole koskaan kiljunut yhdenkään poikabändin keikalla vaan ulkoiluttanut mieluummin naapurin koiria. Viini on hyvää ja kofeiini toimii, mutta voin elää ilmankin. Tästä samasta syystä en pakahtunut synnytyslaitoksellakaan onnesta.

Tarvitsenko jotain lääkitystä tai terapiaa?

En! Tarvitsen breikin tästä onnikeskeisyydestä.

Vaikka some on täynnä sankaritarinoita tinkimättömistä ihmisistä, jotka heräävät viideltä voidakseen toteuttaa kutsumustaan, ja ajatelmia siitä, että onni ilmestyy vain sille, joka tinkimättömästi hakeutuu jotain maalia kohti, niin ei ole pakko.

Voi ihan hyvin ajelehtia ja antaa tuulen kuljettaa, tarttua kiinnostavaan tilaisuuteen, jos sellainen tulee vastaan. Päästää irti jos se ei ollutkaan kauhean kiinnostavaa ja tehdä joskus asioita vain siksi, että niitä kannattaa tehdä. Kokeilla kaikenlaista, huomata erehtyneensä ja unohtaa se. Voi tehdä montaa työtä ja välillä sekoittaa ne harrastusten kanssa, voi unohtaa missiohankkeet ja ylläpitää pieniä unelmia. Kuten miettiä, milloin voisi taas syödä lettuja metsäretkellä ja kuinka monta yötä on lomaan. Eikä siitä tarvitse potea huonoa omaatuntoa.

Kukin tyylillään. Voin siis olla se, joka joustaa omista aikatauluistaan niin, että ne intohimoihmiset pääsevät sinne puolimaratonilleen. Kunhan pääsen pian laskiaispullalle.

Onnellinen lepsu

Vaikka joulukuussa elettiin täällä etelässä täydellisessä jätesäkissä, talvi meni yllättävän hyvin (huom. katson että se on jo käytännössä ohi). En ollut juurikaan ahdistunut pimeydestä.

Ehkä se johtui siitä, että loppuvuosi oli suhteellisen tapahtumarikas, tai ehkä siitä, että olen yrittänyt suhtautua vallitseviin olosuhteisiin hyvin zeniläisesti. Miksi raivota asiasta, jolle ei voi mitään? Vihaan edelleen talvea, mutta en aktiivisesti. Sieltä se hiljalleen hiipii takaisin, valo.

Satu kirjoitti, että on huomannut lepsuuntuneensa ja kommenttiosastossa oli aiheesta hyvä keskustelu. Onko tämä löperyys iän vai lasten aikaansaannosta?

Minäkin tunnistan tämän uuden joustavamman minäni, joka ei ole enää joko tai -linjalla. En ole ollenkaan yhtä mustavalkoinen kuin parikymppisenä, ja olen siitä pelkästään iloinen. Saatoin nuorempana olla jopa kiusallisen periaatteellinen. Ärhäkän ja vauhkon raja on hiuksenhieno.

Se, että on loiventanut kantojaan joidenkin mielipiteiden tai lastenkasvatuksellisten periaatteiden suhteen, ei tarkoita sitä, että olisi laiskistunut tai luopunut arvoistaan, kuten joku kommentoija asian näki. Päinvastoin, olen oppinut erottelemaan tärkeät asiat vähemmän tärkeistä ja näkemään merkityksiä ja taustoja asioiden takana. Ei se, että antaa lasten syödä iltapalaksi pannaria tarkoita, että ihmisoikeuskysymyksissäkin on neuvotteluvaraa.

Ikä muuttaa ihmistä, mutta lepsuuntuminen voi olla orgaanista, seurausta elämästä itsestään. Kun on nähnyt maailmaa, tavannut ihmisiä ja osallistunut keskusteluihin, joiden kautta on ymmärtänyt olleensa väärässä ja jopa puhunut asioista, joista ei oikeasti ole tajunnut mitään, uudistuu ihan huomaamattaan. Riehuminen ja räpättäminen harvemmin vievät mitään asiaa eteenpäin.

Hyviä keskustelijoita on nuorissakin ihmisissä. Minusta olisikin kiinnostavaa laskea ihmisille keskusteluikä: kuinka paljon olet joutunut ajattelemaan asioita jonkun toisen näkökulmasta? Minusta on sivistyksen merkki, että muuttaa mielipidettään, jos edellinen ei perustunut millekään faktalle vaan oli ehkä pelkkä lapsuudenkodista omaksuttu mantra.

Kersojen piikkiin voinen ehkä laittaa sen, että pinnani on pidentynyt. En menetä hermojani ihan niin helposti kuin aikaisemmin. Kärsivällisyyttä voi harjoitella. Kymmenen vuoden eteisessä seisoskelun ja ruokapöydässä odottelun jälkeen, on lähinnä hämmästyttävää, jos asiat sujuvat sutjakasti.

Lapset eivät yksistään ihmistä voi muuttaa mihinkään suuntaan, mutta ne tarjoavat muutokseen sauman. Jos siihen saumaan tarttuu ja katsoo aiheelliseksi tarkastella omia toimintamallejaan uusiksi (eli lakata olemasta itseriittoinen mulkku) niin kyllähän siinä pääsee ihmisenä eteenpäin.

Onneksi sentään aina välillä tulee näitä vanhoja hyviä hetkiä. Ängettyäni ahtaassa varastossa painavaa mappilaatikkoa vartin verran takaisin omalle paikalleen, paiskasin sen lattiaan niin että koko laatikko hajosi. Tuntui hyvältä ja kadutti yhtä aikaa.

Arvokas lepsuuntuminen on siis erittäin ok. Vielä on tilaa.

Ikuisten palelijoiden kerho

Kuvassa sieluni.

Muistan kun astuimme pois bussista Rio de Janeirossa. Siellä oli kesä. Keli oli tuuleton ja aurinkoinen, muttei yhtään kostea. Ilmastoidussa bussissa jäätyneet raajani alkoivat hitaasti lämmetä ulkoilmassa. Huokasin matkaseuralleni, että onpa täydellinen sää. Matkaseura huomautti että viereisen rakennuksen seinällä oleva digitaalinen lämpömittari näytti 38 astetta. Juuri sopiva!

Erittäin hyvä kokemus oli myös islantilaisesta lämminvesialtaasta, joka tarjoili kylpijöille 42-asteista vettä. Ah. Siinä missä muut tunsivat koaguloituvansa, minulla verenkierto starttaili.

Olen ollut tällainen hytisijä aina. Palelen aamulla, päivällä ja illalla, kotona ja toimistossa, kesällä ja talvella, ennen lounasta ja lounaan jälkeen. Joku onneton meni joskus sanomaan, että talvella syntyneenä lapsena olen varmasti talven ystävä. En ole. Olen lämpimän kesäpäivän ystävä. Päiväntasaajalla.

Tajusin vähän aikaa sitten, etten ole perheeni ainoa kroonisesti kohmeessa ollut ihminen. Faija kyllästyi ensin. Hän osti kuusikymppisenä kodin Espanjasta. Ensimmäisenä vuonna hän tuli takaisin Suomeen maaliskuussa. Ja katui syvästi.

Olimme häämatkalla Azoreilla. Vähän oli kylmä sielläkin.

Olen huomannut, että vilun välttely vaikuttaa ihan valtavan moneen asiaan, toimintaan ja päätökseen. Muuhunkin kuin siihen että kersat juoksevat kirkuen karkuun, jos yritän rasvata heitä jäisillä käsilläni. Tämä on kuin ruoka-aineallergia, mutta jotenkin kokonaisvaltaisempi.

Ei pysty nousemaan aamulla, varsinkaan talvella, ja nukun villasukat jalassa.
Ei pysty poistumaan suihkusta ja sitten kun kuitenkin on pakko poistua on liikuttava kuin ninja.
Ei pysty menemään ulos (onneksi on tunneleita) enkä varsinkaan pysty matkustamaan mihinkään pohjoiseen tai harrastamaan talviurheilua.
Ei pysty syömään salaattia, koska mahakin palelee eikä todellakaan tee mieli jäätelöä juuri koskaan.

Toisaalta rakkauteni lämpöön on näkynyt kiintymyksessäni lapsuuden kodin vuolukivitakkaan ja autojen tuhtogrilliin. Se väännetään aina täysille, säällä kuin säällä.

Olen täysin kyllästynyt tähän jatkuvaan hytinään, mutta minkäs teet, jos vain jumpan ja fillaroinnin jälkeen on pari tuntia orgaanisesti lämmin.

Kaipaisin ikuisille palelijoille omaa kauppaa, jossa myydään kaikkea lämmittävää kuten hyvin istuvia ja ohuita, ei-kutittavia pitkiä kalsareita ja aluspaitoja, tyylikkäitä villapaitoja, paksuja huppareita, täyspitkiä untuvatakkeja, vuoritettuja farkkuja, normaalihousuilta näyttäviä toppiksia ja nahkarukkasia. Ja lämpöpakkauksia hyvin ilmastoitujen toimistojen aiheuttamaan käsihypotermiaan. Olisin niin vakioasiakas.

Onko kohtalotovereita? Miten vältätte syväjäätymisen ja paheneeko tämä?

Mitä yhteistä on esiteinillä ja keski-ikäisellä?

Skidi esitti ruokapöydässä kysymyksen: minkä ikäisiä olisitte, jos saisitte valita? Snadi ilmoitti heti haluavansa olla taas vauva, jonka ei tarvitsisi muuta kuin köllötellä vaunuissa, ja Koti-insinööri esitti jonkinlaisen toiveen 10 vuotta sitten vallinneesta fyysisestä hyvinvoinnista.

Minun ei tarvinnut miettiä juuri lainkaan. Sanoin, että olisin juuri päivälleen tämän ikäinen kuin olen.

Teini-ikäisen elämästä en kaipaa mitään, parikymppisen elämästä muistan lähinnä hauskan duuniperiodin ja aineenvaihdunnan, kolmekymppiskaudelta taas en kaipaa juuri mitään ja nyt on ihan kaikki palaset kohdillaan. On sekä työllä että tuurilla hankittuja muistoja, pettymyksiä, onnistumisia, taitoja, kämmejä, tavoitteita ja never again -lista. Ja ystävä, jonka olen tuntenut kohta 30 vuotta. Odotan lähinnä robotteja, jotka tulisivat tekemään edes puolet töistäni.

Skidi kuunteli hämmentyneenä. Todistukseni ei voinut pitää paikkaansa. Lapsenahan oli aivan parasta!

Yritin vängätä, että lapsena ei vielä tiedä muusta kuin lapsuudesta, mutta tiedättekö, sitten tajusin että Skidi on ihan oikeassa.

Hänhän on nimittäin ihan samassa tilanteessa kuin minäkin: nauttii suhteellisen huolettomasta elämästään juuri tässä hetkessä ja iässä. Kyse ei edes ole tiedostamisen puutteesta. Skidi on jo nähnyt, mitä kasvaminen tarkoittaa (ja muistaa säännöllisesti kaivata vanhoja hyviä aikoja, jolloin tässä talossa vielä sai palvelua) ja ymmärtää vallan ja vastuun lisääntymisen yhtälön. Tietyt jutut olivat eskari-ikäisenä kivemmin mutta sitten toisaalta nykyään vaakakupissa painavat jo muutkin asiat: vapaus liikkua kodin ulkopuolella, harrastaa kiinnostavia juttuja ja valita vaatteensa itse (ainakin melkein). Nykyään pääsisi jo 140 cm laitteisiin - jos siis haluaisi vapaapudotuslaitteeseen.

Me molemmat olemme oman elämämme ohjaksissa, omilla tonteillamme. Olemme havainneet, että elämässä ei kannata tuhlata aikaa mihinkään vastenmieliseen enempää kuin on pakko. Kun elämässä on pakkoja ja velvollisuuksia, oppii myös arvostamaan vapaa-aikaa.

Huonot kirjat voi jättää kesken, läksyjä ei.
Jos kuulantyöntö ei suju, voi kokeilla pituutta.
Kannattaa sanoa enemmän joo kuin ei, koska ne ei-jutut voi lopettaa.
Tartu toimeen on parempi vinkki kuin se hetkeen tarttuminen: jos Pokémoneissa ei ole yhtään puhuttelevaa hahmoa, sellaiset kannattaa piirtää itse.

Koska sopivan hetken odottamisessa saattaa mennä koko loppuelämä. Koulukirjat voi päällystää itsekin.

En tiedä, tarvitseeko aina elää hetkessä, jos elämäänsä on vain mahdollisimman tyytyväinen silloin kun sitä tarkastelee. Jotenkin tuntuu, että mitään muuta on vaikea vaatia.

Myydään lastenvaatteita, paljon merkkejä, löytöjä!

Se on taas aika perata lastenvaatevarastot, että millaista vaatetta sitä lapsrakkaiden päälle syksyn viileneviin iltoihin löytyykään ja mikä on jäänyt pieneksi. Noh, löytyi kaikenlaista kierrätettävää.

Myydään

- lämmin, oranssi merkkihaalari, nykyään tummanharmaa. Ollut yhden talven yhdellä lapsella. Näyttää siltä kuin olisi ollut koko päiväkotiryhmällä. Yritetty välttää pesemistä, mutta sitten luovutettu, sillä päiväkodin pihassa vesilätäkkö, jossa maattu haalarin kanssa marraskuusta huhtikuuhun. Pesty siis melkein joka päivä. Lahkeiden kumilenkeistä ei mitään tietoa.

- Pinkki sifonkinen juhlamekko, jossa käsihuivit ja laahus. Sopii kaikkiin tilanteisiin, jumppaan, metsäretkelle, pulkkamäkeen, ruohonleikkuuseen, sateeseen ja pakkaseen. Käytetty noin 400000h, jäi pieneksi jo kolme vuotta sitten. Aivan räjähtänyt, mutta se tuskin haittaa seuraavaakaan omistajaa, koska käsihuivit ja laahus.

- Noin kymmenet, lähes uudet leggingsit, eri värejä. Muodikkaasti kuluneita ja reikäisiä, ihania yksityiskohtia kuten kimalleliimaa, kultatussia ja pihkaa, sekä jänniä viiltoja. Paljon käyttöikää jäljellä, näissä kelpaa vielä vetää monet pannut skuutilla ja kiivetä mökömökö-puuhun, kun äiti pyytää käyttämään vesiliukoisia tusseja.

- Kerran käytetty untuvatakki, koska Kwistian sanoi, että jos on turkoosi takki niin ei voi muuttua lumitiikeriksi, vaikka oikeesti voi, mut sit se sanoi, että ainakin menettää kaikki voimat eikä voi puhua eläinten kieltä.

- Löytö! Kivat välikausikengät, joissa uniikki hiekkalähde. Olen ravistanut kengistä Saharan verran hiekkaa eikä loppua näy, joten ainoa looginen päätös on, että kenkä jollain tavalla teleporttaa kamaa sorakuopasta!

- Kaupan päälle käyttämätön koululaisen pipo. Ainoa huomautettava asia on neulokseen takertunut terottimen puru, koska pipoa on lähinnä säilötty repun pohjalla.

Hanskoja ei valitettavasti ole, koska ne on kaikki kylvetty lähimaastoon.

Nopeat kaupat ennen kuin nämäkin tuhoutuvat. Av = yv. Kersatalous.

Ropiseeko? Viisi vinkkiä sadepäivään!

Tänä juhannuksena tuli tutuksi sateen ropina.

Instakuvat otetaan kun vähänkin paistaa.

Torstain ja sunnuntain välillä tuli rakeita, kosteaa sumua mereltä, isoja lämpimiä pisaroita kuuroina, tuulenpuuskien mukana lentäviä roiskeita, kylmää tihkua ja päättäväistä tasaista sadetta, joka näytti siltä, että ei lopu kolmeen päivään.

Se ajatus hiipi väkisinkin mieleen: onko koko juuttaan loma tätä?

En ole mikään reipas ulkoilmaihminen, joka saisi kiksejä luonnonvoimien kanssa painimisesta. Olen mukavuudenhaluinen kotihiiri, joka nauttii viileydestä vain jos se liittyy valkoviiniin. Mutta Suomessa sataa aivan liian usein, jotta siitä olisi varaa tehdä ongelma. Kesä ja erityisesti loma on niin pirun lyhyitä pätkiä, että lomafiilistä pitäisi osata repiä melkein kelistä kuin kelistä.

Olen joutunut muuttamaan asennettani sadetta kohtaan kahdesta syystä. Toinen on lapset ja toinen fillarointi. (Monet nimeävät vielä koiran, mutta minulla on ollut vain sitä lajia, jonka sai ulos sateella vain kantamalla.) Fillaroinnista ei tule mitään, jos asettaa tarkat edellytykset olosuhteille. Sama pätee mökkeilyyn. Lasten kanssa taas on oltava jotain ohjelmanumeroita, oli keli mikä tahansa, muuten hajoaa pää.

No miten ne sadepäivät sitten käännetään voitoksi? Vahvuuksien kautta! Tässä viisi asiaa, joita voi tehdä mökillä sateen sattuessa.

1. Pistä pystyyn päiväsauna. Jos löydät yhtään kuivia puita siis. Päiväsaunassa voi hyvin vanua pitkään koska kenenkään nukkumaanmenoaika ei tule vastaan. Uimisessa on ihan oma mausteensa kun vesi tuntuu ilmaa lämpimämmältä, varsinkin kun jäätyy jo matkalla laiturille. Eikä tarvita nihkeitä aurinkovoiteita!

2. Järjestä peliviisinottelu (esim. Fortuna - Muistipeli - Afrikan tähti - Monopoli - Alias) tai joku näistä 15 aikuisystävällisestä sisäleikistä. Häviäjä tekee lettutaikinan. Kun kaikki ovat pahoittaneet mielensä, siirry kohtaan kolme. 

Tämä on hyvis eli ukkoetana, eri tyyppi kuin täystuholainen espanjan siruetana.

3. Metsäretki toimii aina. Kunnon varusteita se tietenkin edellyttää, mutta oikeastaan vain ukkosella kannattaa pysyä sisällä. Sateisessa metsässä tuoksuu aivan mahtavalta eikä puiden keskellä yleensä edes tuule. Metsäretkellä voi bongata lajeja, joita ei auringonpaisteella näe kuten sammakoita ja etanoita. Sen sijaan hyttysiä ja paarmoja ei ole yhtään.

Puolukka kukki aivan valkoisenaan.

4. Lyhennä nakkilistaa. Sateella voi siivota leikkimökin, niittää kaisloja, tyhjentää huussin tai tehdä risusavottaa. Ylipäätään sateen sattuessa kannattaa tehdä sellaisia hommia, joihin ei jaksaisi aurinkoista päivää käyttää.

5. Onkimaan! Jotkut väittävät, että kala syö sateella paremmin, joten onkireissun voi ottaa ihan ruokailun kannalta. Matoja ainakin löytyy helpommin.

Ja sitten voi aina surffata ilmalämpöpumpun huristessa / takkatulen ritistessä erilaisten katosten ja huvimajojen rakennusohjeita tai etsiä äkkilähtöjä johonkin, jossa paistaa suurella todennäköisyydellä.

Ps. Onko olemassa sadevaatteiden erikoiskauppa? Jos ei, pistäkää joku äkkiä pystyyn.

Neljän päivän vapaus

Kesän viimeinen leiriviikko päättyi. Päiväkoti päättyi. Koti-insinöörin työt päättyivät sen minkä yrittäjän työt nyt ikinä päättyvät. Ja nyt se on täällä.

Enemmän kuin juhannusta odotan ensi viikon perinteistä Taivaan lintu -retriittileiriäni: vietän neljä päivää yksin kotona sillä välin kun muu perhe riehuu maalla.

Olen suorittanut tämän sielunhoidollisen setin joka kesä siitä lähtien kun Snadi täytti neljä. Vaikka lastenhoidollinen aikani vähenee koko ajan ja elämäni muistuttaa jo enemmän keski-ikäisen naisen kuin 24/7 henkivartijan elämää, en usko, että haluan luopua tästä aikaikkunasta enää koskaan. Olen addiktoitunut tähän muutaman päivän perhevapaaseen samalla tavalla kuin 80% työaikaan. On yksi päivä viikossa, johon saan suunnitella (melkein) sellaiset aikataulut kuin itse haluan. Samalla tavalla saan elää tämän neljä päivää juuri kuten itse haluan.

Voin mennä aamulla vaahtokylpyyn ja syödä kylmää pizzaa telkkarin edessä.
Ei tarvitse siivota kenenkään muun jälkiä.
Kukaan ei tuomitse, jos en pue päivävaatteita, liikahda sohvalta koko päivänä ja nouse sängystä ennen kymmentä.

Siitä tulee voitonriemuinen olo.

Olen tullut siihen tulokseen, että tässä retriitissä ei oikeastaan ole kyse yksinäisyydestä (josta kovasti myös tykkään) vaan oman elämän takaisinvaltauksesta. Sellaisesta pienestä lällätyksestä äitimyytille. Saan ihan luvan kanssa laittaa itseni etusijalle sen sijaan, että virittelisin jonkun kurahousun lahkeita kumisaappaiden päälle.

Erityisen ihanaa on oman vuorokausirytminsä käyttöönotto. Minulle se tarkoittaa rutiinien hylkäämistä, spontaaniutta. Voin lähteä salille tai leffaan tai molempiin. Kun minun ei tarvitse valvoa itselleni vapaa-aikaa voin jopa mennä aikaisemmin nukkumaan.

Olen yleensä pyhittänyt tästä jaksosta aikaa myös niille kotitöille, joita ei koskaan ehdi tehdä, mutta pitäisi. Tiistaisten tapahtumien jälkeen tehtävälista lyheni merkittävästi. Jopa ihan nollaan.

Tavoitteena onkin tällä kertaa olla ihan vastuuton: murustella sohvalle croissanttia ja aprikoosihilloa, tavata ystäviä, lukea, kirjoittaa, käydä kävelyllä ja istua ulkona iltamyöhällä kesää haistelemassa proseccon kanssa. Eiköhän sen ajan saa kulumaan näinkin.

Ihanaa juhannusta, muistakaa valvoa kesäyössä!

Mitä supervoimia sinulla on?

Olen ihmetellyt, miksi minä en juuri koskaan saa sellaista kuolemanoroa.

Olen sairastanut elämässäni alle viisi vatsatautia. Ja jos saan, taudinkuvaan kuuluu lähinnä parin päivän kuvotus. Pahimmassa versiossa olen yrjönnyt vain kertaalleen ja lähtenyt sitten kersojen kanssa hiekkalaatikolle, toisin kuin Koti-insinööri, joka kuoli viikoksi.

Tajusin tästä Ylen tiedetoimituksen mutanttijutusta, että se saattaa olla geneettistä. Kersat eivät ole olleet vatsataudissa 2012 jälkeen. Snadi ei ole ikinä edes oksentanut. Toivon todella että edes yksi hyödyllinen geeni on mennyt eteenpäin!

Olemme tietenkin mutantteja kaikki, ja jos tarkkoja ollaan, kukaan ei ole geneettisesti enää se sama ihminen mikä oli pari vuotta sitten. Pieniä mutaatioita tapahtuu koko ajan. Ihmisillä on jos jonkinlaisia anatomisia tai fysiologisia poikkeamia. Joskus ne näkyvät ja joskus eivät. Mutaatioita, kuten taipumuksia erilaisiin sairauksiin, ollaan päästy tutkimaan geeniteknologian kehittymisen myötä, mutta omiin mutaatioihinsa voi tutustua myös sattuman kautta.

Kirjoittelin jo muutama vuosi sitten siitä, että olen tavallaan kehitysvammainen. Minulla on vahingossa löytynyt spina bifida occulta, kehityshäiriö. Pahimmassa tapauksessa tähän tilaan kuolee. Minun poikkeamaani ei ole tarvinnut hoitaa millään tavalla. Ainoa hässäkkä tuli epiduraalin annostelussa.

Ja kun kerran valitin hammaslääkärissä, että se perhanan imuletku sattuu enemmän kuin poraaminen, hammaslääkäri kertoi, että se johtuu poikkeuksellisen suurista leukaluukyhmyistä alahampaiden takana. Se tekee leuastani vahvan, mutta hammaslääkäri on tuskaa.

Kolmas erikoisuus on tullut kalliiksi. Pitkät varpaat ja isovarpaiden tyvessä olevat korkeat nivelet aiheuttavat sen, että mitkään kengät eivät sovi. Mitään erityistä hyötyä en ole siitä löytänyt.

Erikoisuuksien, omituisuuksien ja piirteiden listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Haistan parsapissan, näin hyvin hämärässä 40-vuotiaaksi ja lihasvoimani kasvaa harjoittelun kautta nopeasti. Valitettavasti tulevaisuuteni suomalaisen kuulantyönnön toivona on takanapäin.

Joskus mutaatiot ovat salakavalia. Neandertalin ihmisen geenejä tutkimalla on havaittu, että tietyt geenit voivat vaikuttaa nikotiiniaddiktion syntymiseen ja jotkin geenimuodot puolestaan lisäsivät masentumisen riskiä, samalla kun toiset vähensivät sitä. Anoreksiaan sairastumiseen tarvitaan alttius. Alkoholi ei tee kaikista väkivaltaisia.

Tämä kirjoitus tuli ajankohtaiseksi, kun eräässä taloyhtiössä oli pelästytty kehitysvammaisten asuntolaa, mutta tultu sitten järkiin. Vastustajat olivat aluksi sitä mieltä, että ”pikkulapsivoittoinen väestörakenne ei ole sopiva kehitysvammaisten asuntolan sijoittamiselle”. Sanoisin, että asuntola sopii erinomaisesti pikkulapsialueelle. Ehkä erityisyyden kohtaaminen ei ole niin vaikeaa, jos se vaikka joskus osuu omalle kohdalle.

Loma yksillä

Skidillä alkoi kesäloma. Hän näytti minulle eilen illalla voitonriemuisena kuvaa kännykästään. Ruudulla oli ilmoitusluontoinen asia: Ei herätyksiä. Seuraavan kerran sitten elokuussa.

Tänä aamuna tytär lähti parhaan ystävänsä kanssa maalle, Mummin täysihoitolaan. Hän pakkasi mukaansa uikkarit ja kolme kesämekkoa. Hän kertoi, että sää lämpenee lounaasta alkaen. Heillä olisi täydellistä.

Suunnitelmat olivat valmiina. 

He menisivät aamu-uinnille heti kun heräisivät ja hyppisivät pommilla laiturilta veteen niin että kuuluisi kylille asti. 

Jos sataisi, he lukisivat leikkimökissä Soturikissoja ja Akkareita, pelaisivat lautapelejä, askartelisivat jotain tai tekisivät musavideoita kännykällä. 

Jos tulisi akuutti tarve saada jätskiä, he pyöräilisivät kirkolle, ja hakisivat Salesta omilla rahoillaan isoimmat tuutit, mitä pakastealtaasta löytyy. 

Iltapäivästä ne auttelisivat Mummia, jos pitäisi tehdä puutarhahommia tai pilkkoa salaattia, tai hakisivat postilaatikolta Vaarille lehden, ja kävisivät siivoamassa pikkupoukaman kaisloista. Sitten he viettäisivät lettukestejä, joihin liittyisi kermavaahdolla ja mansikoilla läträämistä. 

Illalla juuri ennen nukkumaanmenoa he istuisivat yöpuvussa mutta vilttiin kääriytyneinä verannalla katsellen merta ja syöden iltapuuroa, jossa on raparperihilloa. Sitten ne menisivät siskonpetiin nukkumaan ja nukkuisivat niin pitkään kuin huvittaa. Kunnes olisi aamu ja uintihommat.

Pyysin, että hän soittaisi tai lähettäisi kuvia. Ei ole soittanut eikä lähettänyt. Minä lähetin hänelle kuvan, jossa istun takki päällä toimistossa, koska ilmastointi on jossain pääkeskuksessa asetettu n. 14 asteeseen. 

Hyvin erikoinen fiilis. Tyttärelläni on sillä tavalla hauskaa, että olen kateellinen. Jos rehellisiä ollaan niin kateudesta vihreä. Tämä omien lasten kautta eläminen ei ainakaan kesälomalla toimi ollenkaan.

Ihmemaassa

Tänään oli päiväkodin kevätkauden päättäjäiset.

Tällä kertaa ryhmässä oli päädytty vähän toisenlaiseen ratkaisuun: ei tanssiesityksiä tai suvivirttä vaan lapset saivat esitellä kevään aikaa tekemiään tutkimuksia. Tutkimuksen aiheina oli ollut hampaita (olivat jopa käyneet pienten ryhmässä tutkimassa suita taskulampulla), vettä, kuuta ja liskoja.

Lisäksi viskarit olivat yhdessä tehneet taulun.

Valkoiselle paperille tehty vesivärityö oli täynnä tavaraa ja siihen liittyi pitkä selitys. Kuvassa oli lasten omien sanojen mukaan taivaaseen päin kasvavaa nurmikkoa, lentäviä koiria, vesipisaroita ja lumihiutaleita ja ötököitä, joihin oltiin kuulemma erityisen tyytyväisiä.

Pitkässä selityksessä toistui monta kertaa sana ihmemaa. Jossa kaikki on väärinpäin ja vänkkyränkänkkyrää.

Ihmemaassa ei ole sääntöjä. Kaikki on mahdollista kuten kesä ja lumihiutaleet yhtä aikaa ja lentäminen ilman siipiä. Ihmemaassa voi olla ihan mitä vain ja kaikki ovat oikeassa, koska väärä on normi. Silloin taide voi olla sotkua ja sotku taidetta. Kukan terälehdet ja tähdet ovat taivaalla ihan vierekkäin, ihan siksi, että ne ovat yllättävän samanlaisia.

Kun sitten lähdin pyöräilemään töihin aivot nyrjähtäneinä, yritin itsekin katsella maailmaa vähän vänkkyränkänkkyrästä näkökulmasta. Vaikeaahan se oli. Pitäisi pysäyttää pyörä johonkin, mihin ei saisi, ja katsoa maailmaa yhtä aikaa läheltä ja kaukaa. Siihen on hirveän vähän tilaisuuksia. Pitäisi olla enemmän.

On se aika mieletön tuo ihmemaa, jonne nuo mukelot edelleen aika vaivatta surffaavat, ihan ilman digilaitteita. Voi kun se taito pysyisi mukana koko elämän.

Snif.

"Mitä haluat äitienpäivälahjaksi?"

Äitienpäivä lähestyy. Tänä vuonna kohtaan sen jo ammattilaisena.

Liputus nolottaa edelleen. Enkä ole koskaan halunnut hajuvettä, valkovuokkoja, kasvohoitoa tai silkkipyjamaa. Ostolahjat eivät ylipäätään sovi tähän konseptiin ollenkaan. Ei kersoilla ole fyrkkaa kuin Tigerin krääsään, enkä ole siippani äiti.

Mutta sehän ei tarkoita, ettei voisi olla lahjatoivetta. Minulla nimittäin on. 

Juhlahan alkaa siitä, että saan nukkua ysiin. Aika usein saan jo muutenkin. Sitten söisimme jonkun hyvän aamupalan ja lähtisimme koko perheen kanssa ulos syömään. Eli metsäretkelle.

Ja se metsäretki olisi johonkin lähelle, niin ettei se edellyttäisi minkäänmoista ankeaa köröttelyä tai raskasta pakkaamista. Vain persuksenaluset voi ottaa tässä talvisäässä mukaan. Kohde voi olla joku vanha ja hyväksi havaittu paikka, ei tarvitse olla uusi. Erityisesti siksi, että meidän perhe eksyy yleensä jo parkkipaikalla.

Ja sitten evääksi otettaisiin mukaan vain helppoja juttuja, sellaista, mitä marketista saa. Ei kannettaisi mukana mitään lämmennyttä salaattia tai lässähtänyttä kakkua. Ihan vaan makkaraa ja voikkarit, ehkä kirsikkatomaatteja. Kahvia termariin ja parit pillimehut. Lopuksi kaivetaan repusta levy suklaata ja joku peruskeksipaketti. Superhyvä näin.

Jos kuitenkin joku intopinkeä perheenjäsen ihan hirveästi haluaa nähdä vaivaa, niin en pahastu, jos nuotiolla paistetaan lettuja. Päälle sitruunamehua ja sokeria. Mutta ei ole pakko.

Eikä olisi pakko nähdä mitään lintuja ja eläimiä, kuten ei meidän mölyporukka ikinä näe, mutta kurkia olisi kiva kuulla. Niiden huuto käy jotenkin sieluun. (Vähän eri tavalla kuin yksi lähiniityn lokki, jonka kiljunta menee tismalleen samalta korkeudelta kuin Snadin.)

Pääasia, että kellään ei olisi kiire mihinkään eikä kukaan kaipaisi wifiä. Ipanoilla olisi kaikkia mielenvikaisia juttuja ja lopuksi isompi kantaisi pienempää repparissa kun kyllästyisi sen marmattamiseen. 

Mitä ihmeellistä tällaisessa päivässä muka on? Ei mitään. Sehän siinä onkin parasta. Tällainen ihan tavallinen perheentuntu.

Kesäloman bucket list

Tajusin tänä aamuna, että edessäni on kuukausi, jollaista ei toista tule ehkä koskaan.

Työpaikan vaihdoksen yhteydessä löytyi läjä pitämättömiä lomia. Koska uusi duuni alkaa vasta toukokuun alussa, päätin olla huhtikuun kesälomalla. Ja koska kersat ovat päiväkodissa ja koulussa, olen käytännössä siis päivät yksin kotona.

Toistan: päivät yksin kotona. Terveenä! Stressittömänä! Kokonaisen kuukauden! Eksoottista. Tällaistako on eläkkeellä?

Normaalisti kesäloma vietetään kersojen ohjelmatoimistona, mutta nyt voisin tehdä kaikenlaista. Niinpä huomaan taas vääntäväni kättä itseni kanssa samalla tavalla kuin kesällä: mihin aion lomani käyttää? Tuhlaanko ainutkertaista vapaata aikaani turhaan hunningolla olemiseen ja yksinolemisesta nauttimiseen vai käytänkö sen kaikenlaiseen järkevään ja hyödylliseen puuhasteluun?

Huom! Lupaan käyttää myös kuvituskuvavalintoihin paljon nykyistä enemmän aikaa.

Realistinen äiti-ihminen minussa sanoo, että pitää olla tehokas. Saumoja tekemättömien asioiden tekemiseen on niin vähän. Olisi fiksua sulattaa pakastin, öljytä pihakalusteet (paitsi se yksi lahonnut, joka pitää viedä kaatikselle), käydä virastoissa, joihin ei ikinä normaalisti ehdi, ja tehdä aktiivisia kierrätystoimenpiteitä esim pikkulegojen osalta.

Se laiska, aamu-uninen nainen taas sanoo, että yhtä lailla nautintoihin pitää satsata: voisi nukkua pitkään ja käydä taidenäyttelyssä ja zumbassa. Toisaalta voisin myös lähteä yksin metsäretkelle, katsoa Areenasta sarjoja tai osallistua valokuvauskurssille. Ainakin ehdin kirjoittaa blogiin joka päivä. Ja kun voin kirjoittaa päivällä, ei illalla ehkä tarvitse polttaa yölamppua. 

Kummallista. Olen tuhlannut aikaa ennenkin. Mitä muka tein silloin, kun oli jo kesälomaa mutta ei vielä lapsia? En ainakaan suunnitellut mitään. Nautin, matkustelin, olin! Milloin siitäkin tuli paheksuttavaa?

Jos ei osaa päättää, pitää ottaa molemmat. Yritän miellyttää kumpaakin persoonallisuutta. Kaivan esiin vanhan kunnon excelin ja listaan yhden kivan ja yhden tylsän asian per päivä. Silloin järki ehkä jättää rauhaan kun on sielunhoidollisten asioiden vuoro. Ja päinvastoin.

Tiedän mistä aloitan tämän maanantain. Pyhitän joka päivästä ainakin yhden hetken keväästä nauttimiseen. Nyt keitän itselleni kupin suodatinkahvia ja menen ulos istumaan. Ihan saatanan kylmähän siellä on, mutta peipponen laulaa.

Äiti, poistu kotoa!

Kun tulin kotiin kuuden naisen viikonloppureissusta, kersat juoksivat halaamaan. Kysymykseen "Onko ollut ikävä?" tuli tyhjentävä vastaus:

"Ei oikeastaan."

Köpis on täynnä hyvää ruokaa ja ihania vessoja. Ihan lempparikaupunkini.

Ravintola Kul oli suosittelun arvoinen mesta: hyvät drinkit ja loistosafka.

Motherin pizzabrunssikonsetin soisin saapuvan Suomeenkin.

Ravintola Pate-Patessa oli maailman paras punajuuriannos. Pakko tulla uudestaan.

Eivät ne tosiaan perään soitelleet. Skidi oli lähinnä pahoillaan, ettei päässyt mukaan. Snadi yritti parhaansa mukaan pidätellä kysymystä tuliaisista.

Tätä on treenattu ihan vauva-ajoista lähtien. Kersat ovat niin tottuneet viikonlopun mittaisen poissaolon käsitteeseen, että eivät ne siinä ajassa ehdi ketään kaivata. Joskus reissussa ovat he itse, joskus vanhemmat.

Sitäpaitsi Isin kanssa oli ollut kivaa. Ei minun tarvitse tehdä ruokia jääkaappiin ja järjestää ohjelmaa. Tyypeillä on ihan omat systeeminsä, kun minä olen poissa. Ne syövät kerrosjogurttia ja poppareita, käyvät urheilemassa ja kyläilevät. Jos taas minä olen viikonloppuvastaava, löhöämme puolille päiville yöpuvussa ja iltapäivästä mennään nyhtökauraburgerille ja kulttuuririentoihin tai leffaan.

Toisen vanhemman kotoa poistuminen on vanhemmuuden happotesti. Monessa kodissa arjen pyörittäminen on melkein sataprosenttisesti äidin vastuulla. Viikonlopun projektipäällikön toimenkuva avartaa maailmaa kummasti ja auttaa näkemään sen toisen osapuolen työmäärän.

Lisäksi vanhemmuuden tavat ja kasvatusnäkemykset voivat olla hyvinkin poikkeavat. Vanhemmilla voi olla paljonkin erimielisyyksiä siitä, mikä on tarpeellista ja oikein ja mikä ei. Omalla vetovuorolla voi sitten ihan itse testata, miten olennaista on pitää kiinni ruoka- ja päiväuniajoista tai kokeilla jotain sellaista, mihin toinen ei ikinä halua lähteä mukaan.

Parhaassa tapauksessa toinen vanhempi kokee yksinhuoltajuuden jälkeen olevansa hyvinkin voimaantunut vanhempana. Hän on löytänyt uusia tapoja viihtyä lasten kanssa tai tajunnut että eteiseen tarvitaan säilytystilaremontti. Huonommassa tapauksessa ollaan todella iloisia ja kiitollisia, että äiti tulee kotiin, ja buukataan seuraavaksi kerraksi hyvissä ajoin apuvoimia.

Viime vuoden reissulla havaittiin myös se, että paras palkinto perheelle on ystävien seurassa piristynyt ja iloinen mutsi. On tilitetty ja hihitetty, ja muisteltu aikoja, jolloin elämään ei kuulunut minkään sortin varhaiskasvatusta. Arki ainakin starttaa paljon mukavammin, kun on nauranut niin että naamaan sattuu.