Pienten hyvien asioiden moodi

Snadi iloitsi aamupuurolla, että olemme varmasti ensimmäisenä päiväkodilla, kun noustiin niin aikaisin. Kello oli puoli yhdeksän. Aurinko ei vain vaikuttanut nousseen.

Hämäräkytkimellä toimiva yövalo ei sammu päivälläkään. Eikä ihme.

Marraskuu on paha, on ollut minulle aina. Kaikki eivät kaamoksesta kärsi, mutta minulle se aiheuttaa kummallista painoa rintakehän päälle.

Pääsin tänä vuonna aikaisen ensilumen ansiosta aika pitkälle, mutta sitten oireet ilmaantuivat.

Herääminen alkaa olla mahdotonta ja ulosmeno vaatii motivoitumista. Mikään terveellinen ei kiinnosta pätkääkään. Ainoa mikä kiinnostaa on sikiöasento.

Olen viime vuosina yrittänyt vimmatusti muuttaa suhdettani kyseiseen ajanjaksoon positiivisemmaksi. Joudun (toivon mukaan) kohtaamaan elämässäni vielä monta marraskuuta, joten valittaminen ei auta. Kaamostuskan kanssa elämiseen on keksittävä uusia keinoja.

Luulen, että olen keksinyt ratkaisun. Kun käänne pahempaan tapahtuu, siirryn pienten hyvien asioiden moodiin, jonka tavoitteena on yllättyä iloisesti joka päivä. Eräänlaista kaamoskapinaa ja harhautushyggeä siis!

Taistele!

Kapinalistani on seuraavanlainen.

1. Laitan yöksi vaatteet patterille. Pääsen aamulla sängystä ylös helpommin, kun ei tarvitse vetää lattialla jäätynyttä paitaa päälle.

2. Vien vessaan ylimääräisen valaisimen, jotta aamu alkaa heti valoisassa.

3. Järjestän ainakin yhden ystävätapaamisen lähitulevaisuuteen. Nauruterapia toimii aina.

4. Sytytän tulia. Tässä on jotain superrauhoittavaa. Ulos lyhtyjä, sisälle tuikkuja - ja oikeat steariinikynttilät jotka tuoksuvat oikealle kynttilälle.

5. Vaalin vihreyttä ostamalla leikkokukkia ja pyyhkimällä pölyt vanhoista viherkasveisista.

6. Pukeudun paremmin kuin normaalisti. On kivempi katsoa kalpeaa naamaa peilistä, jos edes vaatteet näyttävät hyvältä.

Paskat taidekuvaprojektit toimivat myös harhautuksena. Näitä ehtii hävetä sitten keväämmällä.

7. Ainaisen palelun taltuttavat vain villasukat. Ne voi pitää jalassa myös yöllä.

8. Pistän verhot kiinni. Vaaleammat ne ovat kuin tuo sysimusta mörön perse tuolla ulkona.

9. Käyn kasvitieteellisessä puutarhassa. On kuin olisit ollut minilomalla!

10. Menen metsään. Siellä on pakko keskittyä perusasioihin, askeleisiin ja hengittämiseen, epäolennaiset asiat unohtuvat.

Tsemppiä siis kaikille kaamosangstisille! Kun marraskuu on kunnialla suoritettu, voi aloittaa kaikki jouluiset asiat -- ja kas, pian päivä alkaa pidentyä. Voitto häämöttää!

Yhteistä aikaa lasten kanssa — aamulla

Olen viettänyt opiskelijaelämää viikon verran. Koska taustamateriaalia on paljon, olen herännyt aamuisin tutkimaan niitä ennen luentoa. Snadi ei arvostanut muutosta. "Eikö me nykyään ehditä yhtään pötköttää?!" kuului kiukkuinen palaute.

Hitto, sekin tykkää ottaa aamulla lungisti!

Rakkaus rauhallisiin aamuihin on asunut minussa aina. Kiire on kuitenkin aamu-uniselle jatkuva seuralainen. Aloin nauttia aamuista vasta opiskelijana, kun kahdeksan lukujärjestykset jäivät historiaan. Työelämässä päädyin firmoihin, joissa oli käytössä liukuva työaika.

Vasta työssäkäyvänä vanhempana kuormittava aamukiireen tuntu iski taas. Lisäksi takaraivossa tykytti sadan muistettavan asian lisäksi syyllisyys siitä, että pitäisi mennä mahdollisimman aikaisin töihin, jotta sitten illalla ehtisi tehdä jotain lasten kanssa ennen nukkumaanmenoa.

Olin jumissa tässä ajattelussa monta vuotta, kunnes tajusin, että yhteistä aikaa voi olla myös aamulla. Päiväkodissa ei ole pakollista vientiaikaa ja työpaikallani on edelleen käytössä liukuma. Vasta koululaisen aikataulut ovat sitovat, mutta ennen tätä syksyä kahdeksan aamuja oli maltillisesti.

Jos minun ei ole mikään pakko olla tietyllä kellonlyömällä pöytäni ääressä, miksi rynnin sinne maksimikiireellä? Miksi rupattelutuokio aamupalalla olisi yhtään vähemmän tärkeä kun rupattelu päivällisen ääressä?

En tiedä, onko se lapsen- vai aikuisentahtisuutta, mutta yhteiset aamuhetket isojen lasten kanssa ovat nykyään ihan parhaita. Viikonloppumaisen rento ja rauhallinen yhteinen startti päivään on vähintään yhtä hyödyllinen kuin se yhteinen iltaoleskelu, ellei jopa parempi. 

Aamupala on aina sama, joten kukaan ei valita ruoasta.
Lapset ovat herätessään yleensä pirteitä ja hyvällä tuulella, joten juttu luistaa.
Päivä alkaa stressittömässä mielentilassa. 
Lapset saavat olla isänsä kanssa kolmistaan alkuillasta ja minä tulen suoraan töistä ruokapöytään. 

Mikä hienointa, kyse ei ole mistään isosta järjestelystä ja puolen päivän irtiotosta vaan vartista. Viidestätoista hiton minuutista.

Jos konsepti kiinnostaa, aloita siitä, että teet aamuaikataulustasi taulukon (mikäpä ei exceliin istuisi!). Merkkaa riveille aamun tärkeimmät elementit ja niihin käytetty aika: mihin aikaan heräät, torkutatko, kauanko menee suihkuun, missä välissä puet ja syöt ja kuinka lapset istuvat tähän kaikkeen. Kun näet mihin aikaa menee, voit miettiä mitä voisit tehdä toisin ja mihin kohtaan ylimääräisen yhteisvartin voisi sijoittaa. Onko joku viikonpäivä, jonka aamusta voisi nipistää aikaa yhdessäolemiseen?

Tätä jumalaista vatulointiin tarkoitettua aamuaikaa voi nimittäin viettää monella tavalla. Meillä se tarkoittaa sitä, että pötkötellään rauhassa, höpötetään, painitaan ja katsotaan pari eläinvideota. Löysäily ei tarkoita, että mitään rajoitteita ei ole. Pukeutumiseen ja syömiseen on varattu oma (lyhyt) aikaikkunansa, mutta kaikki tiedostavat sen: jos haluamme löhöillä (ja mehän haluamme), vaatteiden valintaan ei voi käyttää loputtomasti aikaa.

Kaikkiin asioihin ei tietenkään voi vaikuttaa ja joskus pitää joustaa. Jos työpaikalla pitää olla tietyllä kellonlyömällä, silloin se on niin. Mutta joskus kiire asuu ihan vain oman pään sisällä eikä sitä vain oman tottumuksensa ohjaamana tule huomanneeksi, että oikeaa syytä aamukiireelle ei ole.

Joskus lasten kanssa käydyt keskustelut vievät mukanaan niin, että vartista tuleekin puoli tuntia. Onneksi sekään ei ole maailmanloppu. Tuleepahan käsiteltyä se, mistä merenneidot pissivät.

Ota käyttöön välierehdys

Snadi laulaa paljon ja mielellään. Eräänä päivänä hoilottaessaan Peppi Pitkätossua hän unohti kesken kaiken sanat. Tyyppi ei antanut sen pilata esitystä. Hän vain juonsi kuulijoille muina artisteina että "Jaha, tuli näköjään tällainen välierehdys, mutta nyt jatketaan!" 

Ja niin hän jatkoikin.

Tuo välierehdys tuli mieleen tänään, sillä 13.10. vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Tämä on tärkeä päivä myös lapsille. Elämä on oppimisprosessi, jossa kaikilla on lupa erehtyä.

Erehdyksiin kannattaa myös tottua. Mitä vanhemmaksi elää sitä enemmän tapahtuu kaikenlaisia mokia, mutta kolossaalisia kämmejä niistä on aika harva. Niistäkin on toki hyötyä, tavallaan. Kun käyttää perspektiivinä vaikkapa Länsimetron kaltaista urakkaa, tulee ihan helpottunut olo: pyörän avaimen hukkaaminen olikin aika pikkujuttu.

Yhtä lailla välierehdyksiä tapahtuu joka päivä. Unohtuu laulun sanat ja päiväkotikassi, jää hanskat leikkipaikalle ja autonavaimet toisen takin taskuun. Niitä on ihan turha hävetä ja niistä on turha jäpättää, suurimmalle osalle voi jopa nauraa, viimeistään seuraavana päivänä. Eikä siitä sen enempää. Toki on tärkeä erottaa, milloin töppäilyä pitää höystää anteeksipyynnöllä.

Välierehdyksessä parasta onkin se, että konsepti sisältää myös hyväksyvän asenteen: mokia sattuu, mutta ne kuuluvat elämään samalla tavalla kuin väliaika kuuluu teatteriin. Elämä on onnistumisten sarja, jonka välissä on pieniä erehdyksiä. 

Taidanpa ehdottaa kielitoimistolle välierehdyksen lanseeraamista sanakirjaan. Moka ei ole sen enempää maailmanloppu kuin lahjakaan, mutta eteenpäin siitä mennään.

Ero lasten takia

Hollywoodin tuoreinta avioeroa on käsitelty melkein joka aviisissa. Kyseessä on noin muuten aika evvk-tasoinen tapaus, mutta huomioni kiinnitti eron syy.

Eropapereissa pariskunnan avioeron syyksi mainittiin "sovittamattomat erimielisyydet", mutta huhujen mukaan ne koskisivat erityisesti vanhemmuutta. Lakimiehen mukaan Jolie haki eroa "For the health of the family". Tämä lausunto jättää paljon arvailujen varaan, mutta kertoo, että ratkaisu tehtiin perheen takia. Jolie alleviivaa tätä hakemalla kaikkien kuuden lapsen yksinhuoltajuutta.

Hätkähdin tätä kommenttia. Luen ihan hirvittävän harvoin julkkisjuoruja, mutta olen ollut siinä käsityksessä, että yleensä ulospäin on tapana antaa asiallinen kuva: ero tuli, mutta eipä tässä sen kummempaa ja hyvissä väleissä jatketaan. Ja vaikka avioero ei olisikaan täysin kaunaton, ei ole tapana arvostella julkisesti toisen osapuolen vanhemmuutta.  Sitä pidetään yleisesti lastenkin etuna. Vanhemmuus on liian helppo lyömäase, oli syytä tai ei.

Piti ihan googlata tätä perheen ja avioeron yhteyttä.

Suoraan lapsiin liittyviä eron syitä ei ole, tai sitten kukaan ei vain tunnusta. Koska Suomessakaan ei tarvitse eritellä, miksi avioeroa hakee, syistä ei ole vedenpitävää tilastoa. Väestöliiton tutkimusten mukaan kuitenkin viiden kärjessä ovat uskottomuus, päihteet, rakkauden puute, erilaiset elämänarvot ja -tavoitteet sekä erilleen kasvaminen. Nämä tietenkin voivat vaikuttaa myös vanhemmuuteen, varsinkin jos syihin liittyy alkoholismia, henkistä tai fyysistä väkivaltaa. 

Tämä parisuhteen ja vanhemmuuden suhde on kummallinen. Väestöliiton mukaan avioeroriskiä lisäävät tietyt lapsiin liittyvät muuttujat kuten lapsen syntyminen ennen avioliittoa ja lapseton avioliitto. Toisaalta juuri lasten takia yritetään pysyä yhdessä, joskus liian pitkään.

On jotenkin ristiriitaista, että parisuhde vahvistetaan yhteiskunnan taholta hyvinkin virallisella paperishowlla, mutta perhe- ja vanhemmuussuhteeseen ei tarvita minkäänlaisia allekirjoituksia, vaikka samalla parisuhteenkin intensiteetti ja valvollisuudet nousevat ihan uudelle tasolle.

Sitoutuminen tapahtuu siis parisuhteeseen, vaikka vanhemmuus ainakin näennäisesti pitää avioliittoa pystyssä pitkään sen jälkeen kun parisuhde on delannut.

Mitäs mieltä olette: onko huono vanhemmuus syy erota? Onko kyseessä tabu ja ihan syystä?

Pälpän pälpän

Snadi kävi hiustenleikkuussa. Kun tulin noutamaan ipanaa, kampaaja totesi minulle nauraen, että hänellä ei ole koskaan ollut näin puheliasta asiakasta.

Juu. Anteeksi vain. Kuopuksen puhetaito, tuo ihmislajin voittokulun yksi merkittävimmistä osatekijöistä, on tosiaan kehittynyt siihen pisteeseen, että juttua löytyy joka asiasta, joka paikassa ja kaiken aikaa. Eikä ole edes väliksi, vaikka yhtään kuulijaa ei olisi paikalla, myös itsekseen voi jutella.

Olen itse asiassa hyvin hämmästynyt siitä, että molemmat lapset ovat oppineet puhumaan monipuolisia lauseita. Minun esimerkistäni se ei ainakaan ole lähtenyt. Hyvin usein nimittäin huomaan vetäväni aamun läpi noin kolmella lausella, joita toistelen muutamien rytmikkäiden taputusten ja hop-huudahdusten ohella kuin viiden pennin fitness-ohjaaja.

Eniten pitkiä ja loogisia lauseita puhuin vauvalle. Olohuoneen hyssyttelymaratonit olivat oivaa maaperää pitkille, väsyneille monologeille. Omituisimmat koskivat oravia, universumin laajenemista ja kaupunkiviljelyä.

Taaperoikäisille ilmaisua piti huomattavasti yksinkertaistaa sekaannusten välttämiseksi ja huutelin lähinnä yksitavuisia käskyjä, kuten ei, älä, irti ja seis. Mahdollisesti esitin myös yksinkertaisia kysymyksiä kuten Mitä sulla on suussa? Kertomukset avaruusmatkailusta vaihtuivat kertomuksiin siitä, kuinka Puppe leipoo.

Itse asiassa olennaisen kiteyttäminen selkokielisiksi imperatiiveiksi on jatkunut koko 9-vuotisen äitiysurani ajan. Joissain lauseissa on varmasti tullut jo tuhansien toistojen raja vastaan. Esimerkiksi nämä suht simppelit ruokapöytäohjeet ovat aktiivikäytössä edelleen.

Syökäähän nyt. 
Lusikalla ei saa huitoa.
Maista edes.
Istu kunnolla.
Älä puhu ruoka suussa.
Haen rätin.

Mutta hyvä siis tuli, kaikesta huolimatta. Nykyään ipanat pulisevat valveilla ollessaan ihan koko ajan, joskus myös yöllä. Pälpättävät, hoilottavat, roinastavat, kuiskuttelevat, imitoivat eläimiä, höpöttävät ja kiljuvat. Nyt myös vierailla kielillä. Todella vierailla.

Pidän ruokapöytää ideologisesti keskustelupaikkana, mutta tässä perheessä se tarkoittaa, että lautasten tyhjentämisessä menee 40 minuuttia. Siinä ehtii kahteen kertaan käydä kilauttamassa annoksen mikrossa uudelleen lämpimäksi.

Hampaiden harjauskaan ei ole syy hiljentyä. Siinä menee kolme kertaa pitempään kuin se suositellut 2 minuuttia, koska välillä täytyy kertoa mieleen juolahtaneista asioista.

Ipanat myös oletettavasti juovat epäterveellisiä määriä merivettä, koska joskus asia täytyy sanoa  vaikka suu ei olisi pinnan yläpuolella.

Välillä toki mietin aikaa, kun lapoin sille mykälle pötkölle sosetta suuhun. Että olihan siinä hiljaisuudessa puolensa. Ehkä kuitenkin parempi näin. Ehkä minunkin hokemani tästä monipuolistuvat.

Virallinen ulvonta-analyysi

Snadi täyttää pian viisi. Se on hieno homma. Meillä nimittäin lanseerattiin tässä nelivuotiskaudella yksi uusi varhaiskasvatuksen tavoite: yleisen ulvonnan vähentäminen.

Mielensäpahoitusta alkoi esiintyä niin monipuolisesti, että aloin pitää kirjaa suosituimmista ulvonnan aiheista. Nyt kun jaottelin ne teemoittain, huomasin, että erilaista henkistä skeidaa tarjoillaan lapsiparoille valtavasti.

Tässäpä siis kootusti parkumisen syitä kaudelta 2015-2016:

1. ULLATUS!-ulvonta
- Pulkannaru katkesi aamulla, joten piti kävellä 400 m päiväkotiin.
- Pinaattilettujen kanssa oli äidin tekemää puolukkasosetta eikä kaupan hilloa.
- Merivesi oli uimiseen liian kylmää. Oli lokakuu.

2. Episparku
- Ohjelma tuli vain tv:stä (ei siis ollut dvd:llä, digiboksilla, Netflixissä tai Areenassa).
- Isi tuli hakemaan liian aikaisin päiväkodista.
- Tuli ilta.

3. Joulu-buhuu (Muka lasten juhla, valtavasti pettymyksiä tarjolla.)
- Äiti oli ostanut joulutorttuja eikä pipareita.
- Joulutonttu ei ollut täyttänyt samaa kalenteriluukkua uudestaan päivän aikana.
- Joulupukki ei tuonut rakettireppua.

4. Koira-koira-koira-koira-koiraaaaaaaaaaah!
- Meillä ei ole koiraa.
- Muilla on koira.

5.  "Te ette rakasta mua!"
- Päivälliseksi oli lohiriisilaatikkoa, josta hän vielä eilen tykkäsi.
- Ei lähetetty synttärikutsuja tammikuussa. Koska synttärit ovat kesäkuussa.

6. Osaamiskilarit
- Sisko meni auttamaan palapelissä.
- S-kirjain meni vahingossa oikeinpäin, kun hän yritti piirtää sitä väärinpäin. Joka siis on hänen mielestään oikeinpäin.
- Englanninkielinen ystävä ei ymmärtänyt hänen "egglandiaan", joka oli siis pelkkää siansaksaa (ehkä Let it go).

7. Ihan oma vika -karjunta 
- Pädi hajosi, koska hän ihan itse veti latausjohdon irti väkivaltaa säästelemättä.
- Nukelta irtosi jalka, koska hän käytti sitä vasarana.
- Legoauto hajosi, kun hän tallasi sen päälle (onneksi en minä, muuten olisi kuulunut kohtaan 10)

8. Lumipillitys
- Ensin lunta ei satanut.
- Sitten satoi vääränlaista.
- Lopuksi lumi suli maaliskuun lopussa juuri kun hän olisi halunnut aloittaa aktiivisen pulkkailun. Joka siis ei aikaisemmin juurikaan kiinnostanut.

9. "En ole yhtään - haaauukootus - väsynyt!1! Ja jos laitat mut sänkyyn niin pomppaan sieltä pois!!!!!"
- (insert reason here).

10. Horror-osasto (aka äiti kiduttaa)
- Äiti pakotti leikkaamaan kynnet, koska sukat alkoivat hajota.
- Hyttynen oli sisällä eikä ketään mainittavasti kiinnostanut.
- Olin askarrellut Halloweeniksi sorminakkeja, jotka näyttivät liian oikeilta.
- Fillaroin kotilovaelluksen läpi enkä voinut väistää jokaista yksilöä. Välillä rusahteli.

Kasvaminen vaikuttaa tällä perusteella raskaammalta prosessilta kuin kasvattaminen.

Ps. Olisi hienoa kuulla, jos teidän nelivuotiailla on vielä laajempi repertuaari tai jos tästä puuttuu jokin olennainen teema.

Ps. Voimia.

Kaveriksi keski-ikäiselle?

Juttelin tänään työkaverin kanssa ystävyysvajeesta. Siitä, että tässä elämäntilanteessa ei tunnu olevan ketään, joka lähtisi seuraksi ihan minne vaan.

Nyt kun lapset ovat isompia, haluaisin tehdä paljon enemmän metsä- ja saaristoretkiä, kaupunkiseikkailuja ja käydä vaikka Haagan rhodopuistossa. Mutta kun muu perhe ei ehdi. Heillä on viikonloppuisin harrastuksia, kosnertteja, keikkoja, synttäreitä ja sen sellaista. Eikä nuorimmaisesta ole vielä kovin haastaviin suorituksiin. Pakko siis tyytyä rauhallisempaan tahtiin.

Olen myös usein lasten kanssa kotona kolmistaan. On paikkoja, joihin ei kehtaa tai osaa mennä yksin lasten kanssa.
Paikkoja, joissa tarvitsisi ehkä välillä vähän apua.
Paikkoja, johon kaipaisi kokeneempaa opasta.
Paikkoja, joissa lapsilla olisi kivempaa, jos olisi omanikäistä seuraa.

Ja entäs jos vanhempien intressit ovat aivan erilaiset? Perheiden oletetaan tekevän yhdessä kaikenlaista, mutta on kypsää tehdä omasta mielestä kiva perheretki, jos reissussa lähinnä joutuu miettimään, että mitenköhän tuo toinen nyt jaksaa ja viihtyy. 

Työkaveri viittasi tässä kohtaa. Hänen miehensä ei suostu ollenkaan lähtemään metsäretkille. Siksipä hän käy lapsen kanssa retkillä yksin. Ja hänkin kaipaisi seuraa. Päätimme sopia metsätreffit ensi tilassa!

Ystävyysvaje syntyy salakavalasti.

Elämäntilanne asettuu poikkiteloin hyvienkin ystävien kanssa. Kaikilla on samaan aikaan omat ruuhkavuotensa ja aikatauluhaasteensa, vapaa-aika ja toiveet natsaavat yhteen vain harvoin - ole siinä sitten aktiivinen.

Ja jos lapset syntyvät eri aikoihin, tulee monta vuotta kestävä kausi, jolloin yhteistä tekemistä ei ole kovin helppo kehittää. Ja silloin kun jotain sopii, iskee vähintään vatsatauti, keripukki ja korvatulehdus.

Kaipaisikohan tämä maa vielä yhtä ystäväprojektia? Ystäviä on etsitty erilaisilla kampanjoilla ja verkkopalveluilla niin lapsille kuin vanhuksille, maahanmuuttajille ja vammaisille, mutta entäs me keski-ikäiset perheelliset?

Facebookissa voi yrittää huhuilla seuraa, mutta siellä on yleensä ne kiireiset omat kaverit. Pitäisikö päiväretkiseuran hakuun olla oma tinder?

Joskus tietenkin auttaa, että ihan vain avaa suunsa lounaspöydässä.

Minähän olin joskus hauska

Pitkä viikonloppu Kööpenhaminassa oli mahtava! Hotelli, jossa oli mahtava sisäpiha, sijaitsi loistopaikalla ja kelitkin suosivat.

Koska kyseessä oli jo kolmas K18-reissumme samaan paikkaan, kaupunki oli tuttu, samoin aikuisten loman konsepti.

Ah, se tunne kun lentokoneessa voi kaivaa ihan rauhassa kirjan esiin, eikä se ole Puppe leipoo. Tai se tunne, kun voit pidentää kävelylenkkiä ihan ex tempore ilman että kenenkään verensokeri on vaakalaudalla, tai vaihtaa koko kävelyn ihan vain puistossa istuskeluun ja kaljoitteluun, jos huvittaa. Aamupalalla voi vanua uutisvirran, maitokahvin ja hillocroissantin kanssa kunnes henkilökunta pyytää poistumaan. Eikä pöydän siivoa tarvitse hävetä (paljoa).

Tämä 11. hääpäivän kunniaksi järkätty reissu ansaitsee erityismaininnan siitä, että se oli tarpeellisempi kuin kuvittelin.

Kun kirjoitin, että parisuhteeni selviää kyllä ilman tällaisia irtiottojakin, tarkoitin sitä. Elämä ei ole enää ihan niin jännittynyttä kuin aikaisemmin. Mutta minä itse parisuhteen osapuolena en selviä ellen säännöllisin väliajoin muistuta itselleni, että normaaliarjessa minusta ei näy koko kuva, ehkä siksi että en ole perinteistä äitiyyppiä. Olosuhteet ja elämäntilanne vaikuttavat käytökseeni, tapaan jolla reagoin asioihin ja pinnani pituuteen.

Olen huomaavinani rivien välistä, että aika moni nainen kokee samoin. Identiteetti on kokenut pientä eroosiota. Arki on ajoittain sen verran raskasta, ettei iltaisin - eikä oikeastaan enää koskaan - ole vitsituulella. On hemmetin tärkeä tajuta olevansa edelleen ihan ok, hauska ja rento ihminen, joka kykenee vastuuttomaan hauskanpitoon. Joka alkaa hysteerisesti nauraa hassuille kadunnimille, nauttii eksymisestä ja pudottaa puhelimensa drinkkiin ottaessaan siitä kuvaa.

Onko samanhenkisen keveyden tuominen arkeen täysi mahdottomuus? Vai onko tarkoituksin, että lapsiperhearki ja aikuisten loma ovat asioita, joissa ei ole yhtymäkohtia? Siinäpä mietiskeltävää tälle vuodelle.

Ps. Muistin myös taas miten paljon kaipaan matkustamista. Ehkä se neljänkympin kriisi tästä vielä saadaan aikaan.

Lomariippuvaiset ry

Kun puhuimme pääsiäislomasta, Snadi totesi iloisesti, että "Sit sulla ei ole kiire!"

Tunsin keskisuuren pistoksen sielussa. Meidän perheessä molemmilla vanhemmilla on useampi rauta tulessa. Vaihdamme aika usein lastenvahtivuoroa läpsystä ja käytämme hoitoverkostoa viikoittain.

Lapset eivät ole syyllisiä kiireeseen, vaikka päiväkotirundi ja harrastukset lisäkiemuroita aiheuttavatkin. Olisimme jatkuvasti menossa ihan ilman lapsiakin. Kiire johtuu ihan omista valinnoista.

Koti-insinööri on yrittäjä. Lisäksi hänellä on toisena ammattina (se lakkasi olemasta harrastus jo vuosia sitten) musiikki, jonka tiimoilta on taas levyprojekti käynnissä. Kumpikaan edellämainituista ei pääty virka-aikaan, toinen vie vielä viikonloppujakin.

Minulle taas kiireinen työviikko tarkoittaa sitä, että päivätöissä on meneillään joku iso tuotanto, jolloin duunia riittää illallakin. Jos samalle viikolle osuu puolilleöin kestäviä kokouksia, useampia kirjoitus- tai koulutusjuttuja ja firman tilinpäätös, jäävät yöunet viiteen tuntiin.

Eikä ajan tarve tietenkään lopu tähän. Tarvitsemme aikaa myös yksin, kaksin, muiden aikuisten kanssa ja yhdessä perheenä.

Paperilla meidän pitäisi olla juuri se perhe, jonka lapset stressaantuvat kiireestä ja jäävät vanhempien ylisuorittamisen jalkoihin. Meidän vanhempien taas pitäisi taas olla täysiä hermokimppuja. Miksi asiat vaikuttavat kuitenkin olevan hallinnassa?

Noh, arki on suunniteltu aika tarkasti etukäteen. Rutiinit pelastavat. Vaikka yhteistä aikaa ei ole paljon, sitä kuitenkin on.

Toiseksi olemme lomariippuvaisia. Arjen vastapainoksi tarvitsemme sellaista ei-tehdä-yhtään-mitään -aikaa, jolloin voi katsella jäiden lähtöä ja syödä hiekkalaatikkoravintolassa. Joskus paras loma on sellainen, jonka ainoana tavoitteena on löhöily.

Näitä pieniä irtiottoja on oltava pitkin vuotta. Pitkä viikonloppukin riittää. Onneksi on saaristo. Mökki on hyvä pakopaikka silloin kun tavoitteena on kyllästyminen.

Oikeastaan Snadin oivallus ei ollut syytös vaan faktan toteaminen. Lapset ovat kuvioon aivan tottuneita. Äiti tulee monena iltana myöhään kotiin. Iskä puhuu puhelimessa paljon keskivertoa enemmän. Kersat haluavat vain tietää, pitääkö äidille sanoa hyvää yötä jo aamulla kun erotaan ovella ja lopettaako isi pälpättämisen puolen tunnin päästä vai kohta. Ja milloin seuraavan kerran pakataan auto kattoa myöten täyteen kampetta ja suunnataan heittelemään kiviä rantaan.

Halki, poikki ja pinoon

Mökkitontilta kaadettiin talvella puu. Nyt se piti laittaa paloiksi.

Tuli mieleen siinä kirveen kanssa heiluessa, että halkosavotasta voi löytää yhden jos toisenkin elämänviisauden.

Et ikinä tiedä, miten käy. Uuden pöllin kimpuun pitää käydä ennakkoluulottomasti, yli- tai aliarvioimatta. Paksukin pölli saattaa haljeta helposti kun taas pienestä mutta oksaisesta pätkästä lentää vain säleitä silmiin ja lopuksi joudut hakemaan sahan.

Kokemus on voimaa tärkeämpää. Tärkeintä operaatiossa ei ole raaka voima vaan tukeva jalansija, syvät vatsalihakset, kunnon vipuvarsi ja hyvä halkosilmä.

Sinnikyys kannattaa. Se puun juuren ensimmäinen pätkä vaikuttaa täysin mahdottomalta. Kun kymmeneskään isku ei tuota tulosta, on valmis siirtymään tikanheiton pariin. Ja sitten se halkeaa sillä 11. kerralla. Tuosta noin vain.

Yksin et onnistu. Yhtään halkoa et saa tehtyä ilman kunnon kirvestä. Kiila ja pikkumoukari jeesaavat vaikeissa tapauksissa.

Lepää välillä. Väsyneenä ote lipsuu. Tuijota pilviä taivaalla, kuuntele lintujen viserrystä ja haistele kostean puun tuoksua. Ja jos hermo meinaa mennä, kannattaa nukkua yön yli. Seuraavana päivänä onkin nimittäin lihakset niin kipeät, että on pakko antaa vuoro seuraavalle.

Huomenna haravointijoukkoihin.

Kun äiti WhatsAppin osti

Tuttavani on tekemässä alakoululaisten vanhemmille suunnattua somelukutaitovalmennusta. Koska aihe on mielestäni Tärkeä, lupasin auttaa sisällön kanssa.

Kysyin Facebookissa, mikä vanhempia mietityttää lasten netin ja somen käytössä ja mitä siitä pitäisi tietää. Postaukseen tuli paljon kommentteja - ja myös yksityisviestejä ihmisiltä, jotka kertoivat kokemuksiaan (ja niitä saa jakaa myös tämän postauksen alle).

Paljon mainintoja sai WhatsApp - harmittomalta kuulostava mainosvapaa pikaviestisovellus, joka on noussut nopeasti Suomen suosituimmaksi somepalveluksi Facebookin jälkeen. Joka kuitenkin sopii hienosti myös kiusaamiseen.

Kun kysyin kahdeksanvuotiaalta, onko WhatsApp tuttu, hän nyökkäsi. On olemassa kuulemma luokan oma WhatsApp-ryhmä, jossa oli jo ollut jotain hämminkiä.

Kaikkia Osapuolia Sitovassa Perheen Älypuhelinsopimuksessa on ensimmäisenä kohtana, että minä lataan kaikki sovellukset ja pelit. En ole WhatsAppia nähnyt tarpeelliseksi, koska puhelut ja tekstarit riittävät yhteydenpitoon, johon luuri on tarkoitettu. Sovelluksen ikäraja on 16 - tai vanhempien luvalla. (Kaikki someikärajat täällä)

WhatsAppilla voi lähettää tekstiä, kuvia, videoita, ääntä, hymiöitä, yhteystietoja ja karttasijainnin joko yksittäiselle henkilölle tai ryhmälle. Ryhmiä voi luoda vapaasti ja niihin voi liittää tyyppejä, jotka sovellusta käyttävät. Sovelluksella voi myös luoda lähetyslistoja. Lähetyslistan viestiin vastaaminen on yksityistä eikä näy muille käyttäjille.

Itse sovellus on ilmainen ensimmäiset kaksi vuotta, jonka jälkeen sille saa ostaa jatkoaikaa 0,89€/vuosi. Maksutiedot-kohdasta näkyy voimassaoloaika. Wifin kautta viestittely ei kasvata puhelinlaskua, mutta ilman sitä liittymässä täytyy olla datapaketti.

Itse käytän sovellusta kavereiden kanssa, mutta tajusin keskustelusta että en ollut kovin hyvin perehtynyt lataamaani sisältöön. En ollut ikinä tsekannut asetuksia. Ja kas, kaikenlaista tuli eteen.

1. Tili/Tietosuoja. Mitä profiilistani näkyy julkisesti? Oletus on, että kaikki näkevät kaiken. En ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi esimerkiksi nähdä, milloin olen viimeksi ollut paikalla.

2. Keskustelut ja puhelut. Kävin raksimassa pois mediatiedostojen automaattiset lataukset. Kuulin tapauksesta, jossa koululaisen ryhmään oli lähetetty pornovideo, joka oli latautunut suoraan puhelimeen. Äitihän sen löysi, vaikka saaja ei ollut edes huomannut kyseistä viestiä. Ryhmiin lähetetyt videot ja kuvat saattavat siis näkyä kenelle tahansa, joka selaa luurin kuvakansioita.

Samalla sivulla on myös WhatsApp-puheluiden datankäyttörajotin.

3. Tili/Ilmoitukset. Viestien merkkiääniä saa muutettua ja kokonaan pois päältä. Ryhmäkeskustelun voi myös hiljentää määräajaksi esim. 8 tunniksi ryhmän asetuksista.

4. Yhteystiedot/Maksa ystävälle. Sovelluksella on myös mahdollista maksaa toisen henkilön vuosimaksu. Tämä varmaankin sen takia, että vanhemmat voivat maksaa tililtään lapsensa ostoksen, mutta onhan tässäkin väärinkäytösten mahdollisuus.

5. Sovellusta ei saa mitenkään suojattua salasanan taakse, joten jos laitteessa ei ole suojausta, käytännön pilojen mahdollisuus on paljon laajempi kuin pelkissä tekstareissa.

Ja nämä puolen tunnin näpellyksellä, yhdestä sovelluksesta. Sitten ovat vielä muut kanavat, pelit ja netti täynnä vaihtelevan totuuspohjaista / ällöttävää materiaalia. Työmaata kerrakseen.

Loppuviimeksi minä luotan valistukseen. Mitkään puhelimen säädöt tai valvonta eivät poista sitä faktaa, että luottamukseen ja medialukutaitoon perustuu myös turvallinen netin käyttö. Some-etikestä on puhuttava, säännöt sovittava kavereiden (ja miksei vanhempienkin kanssa) ja riskit käytävä läpi - esimerkkitapauksia löytyy jo. Jos jotain niin tätä ei kannata sisäistää kantapään kautta.

Väärinkäsityksiä erityisherkkyydestä

Olen nyt reilun vuoden verran seurannut keskustelua erityisherkkyydestä, lähinnä siksi, että meillä asuu tällaisia henkilöitä. Liityin mm. erityisherkkien facebook-ryhmään, koska halusin tietää enemmän tuosta ajatus- ja kokemusmaailmasta.

Valtamediassa aihe on vielä uusi ja väärinkäsityksiin törmää aika usein: sana on harhaanjohtava ja ohjaa kuvittelemaan, että erityisherkkyys olisi joku lääkitystä vaativa sairaus. Ei ole. Tällä jengillä on vain virittyneempi hermojärjestelmä kuin muilla.

Toinen yleinen väärinkäsitys on se, että kyseessä olisi helppo jako kahteen: joko olet herkkä tai sitten olet epäherkkä. Asia ei tietenkään ole noin mustavalkoinen. Hermojärjestelmät ovat uniikkeja kuten persoonatkin. Synnynnäisellä temperamentilla on väliä siinä missä itsetunnolla ja erityisherkissä on niin introvertteja kuin ekstroverttejakin. Se, missä asioissa ärsytyskynnys ylittyy, on yksilöllistä. Skaala ja intensiteetti vaihtelee.

Yhtä lailla ei-erityisherkkä ei ole sielultaan pelkkää epäempaattista graniittia. On niitä, jotka liikuttuvat kyyneliin musiikista, mutta joita eivät hankaa niskalaput. Ja sitten niitä, jotka huomaavat kaikki yksityiskohdat, mutta pystyvät helposti seisoskelemaan väkijoukoissa. Uskallan myös väittää, että suomalaisessa sisua arvostavassa kulttuurissa kasvaneilla on herkkyyttä, jota ei oikein osaa tuoda aikuisenakaan esiin.

Vaikka en ole mikään suurten tunnekokemusten ihminen, tunnistan monia erityisherkkien raportoimia juttuja. En pidä puhelimessa puhumisesta, viihdyn luonnossa ja kaipaan paljon omaa aikaa ihan yksin, mutta en missään tapauksessa valvo öitä pohtien työ- tai ihmissuhdeasioita tai huomaa, jos ystävälläni on uudet verhot. Huomaan, jos ovat muuttaneet.

Erityisherkät lapset eivät ole yhtään sen homogeenisempaa sakkia kuin aikuisetkaan. He voivat olla ihan yhtä villejä, kovaäänisiä ja höperöitä kuin muutkin lapset, erottavana tekijänä on lähinnä se voimakas kokemuspuoli. Siitä on sekä etua että haittaa.

Tärkein oppi minulle on ollut se, että en voi tuntea, mitä Skidi tuntee, mutta uskon, kun hän kertoo. Otan tosissani, enkä vähättele, mutta toisaalta osaan kertoa, milloin tunnekuohu menee överiksi.

Oman erityisherkkyytensä tajuaminen liittyykin paljon enemmän siihen, että osaa itse johtaa itseään tekemään järkeviä päätöksiä hyvinvointinsa kannalta. Muita ei voi pakottaa tuntemaan samalla tavalla, joten omat rajat täytyy opetella ja valinnat tehdä sen mukaan. Ja se onkin yllättävän vaikeaa. Skidiä rohkaistaan kokeilemaan uusia juttuja näyttämällä miten pääsee takaisin.

Luonnollisesti välillä fiilikset on kuin Dinojunan Kamulla, pteranodon-perheessä kasvavalla T-Rexillä.

Olemme kuitenkin hyvä sparrailuduo: Skidillä ongelmana on liiallinen täydellisyyden tavoittelu ja konfliktien välttäminen hinnalla millä hyvänsä eli asiat, joissa minä taas olen aika hyvä!

Hän kertoo, miten tomaatit voi asetella lautaselle kauniisti ja minä kerron, miten ollaan jämäkkänä, jos pojat pöllivät pipon. Hyvin sujuu.

Jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan ei liity alkoholi

Vierailen maanantaina sidekickinä Marja Hintikka Livessä. Aiheena on vanhemmuuden ja alkoholinkäytön suhde.

Kuva lastenjuhlien aikuisviihteestä: skumppabaarista.

 
Olen käsitellyt aihetta jo monia kertoja. Olen toistaiseksi aina törmännyt siihen argumenttiin, jossa kohtuukäyttäjää pidetään lähinnä hammaskeijun kaverina.

Tätä perustellaan yleensä sillä, että suomalaiset alkoholitilastot ovat synkät. Ja niin ne ovatkin. Maaret Kallio kirjoittikin viime viikolla blogissaan, että jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan liittyy alkoholi.

Paitsi ettei liity. Ei jokaiseen.

Ainoat vähänkään traumaattisiksi laskettavat asiat lapsuudestani liittyvät liian aikaiseen heräämiseen ja skutsissa asumiseen. Jatkuvat talonrakennusprojektit vituttivat myös. Vanhempien avioero ei johtunut viinasta.

Ehkä minä en käsitä tätä keskustelua, koska en tunne ketään alkoholistia. Lähipiirissäni ei ole ainuttakaan, jolla olisi näkyvä ongelma. Ei kellään lähde lapasesta samalla tavalla kuin lapsuuden kodin naapurissa sijainneen maatalon isännältä perunnannoston jälkeen. Itsesäätely pelaa - tai sitten ongelman peittely on helppoa.

Keskustelu on yksipuolista, koska sitä käydään liian tiukoilla ehdoilla. Kohtuukäyttäjän kannattaa olla hiljaa. Satunnaisesta viinilasillisesta ei pidä mainita, ellet halua vastata kysymykseen, miksi haluat edes sen yhden lasillisen kerran viikossa. Vaihtoehtoina on olla joko kieltämisvaiheessa oleva rapajuoppo tai absolutisti.

Yritä siinä sitten selittää, että ihan aikuisten oikeasti en ole addikti. Minulle karkkien poisjättäminen oli paljon isompi juttu kuin viinistä luopuminen. Todisteita ei ole. Ei ole olemassa mitään sertifikaattia tai diplomia, jonka kohtuukäyttäjä voisi lyödä tiskiin, kun perheen kanssa ravintolassa tilaa 12 cl baroloa.

Olen valmis ottamaan sen riskin, että ipanat oppivat pitämään alkoholia normaalina asiana, jota ei tarvitse selitellä, naamioida saunakaljaksi tai piilotella puuliiterissä. He voivat sitten vetää omat linjansa asian suhteen.

Ja ehkä Suomikin hiljalleen muuttuu. Toivottavasti jossain vaiheessa surullisempaa on se, että saisin juoda terassilla 10 tuoppia, kunhan vain teen sen aikuisseurassa.

Oppia ikä kaikki

Tiedättekö sen tunteen, kun kesken vasukeskustelun huomaa, että kohteena voisit olla sinä itse?

Että kun lastenhoitaja kysyy, että puhuuko Snadi kotonakin kaikkien päälle, niin aloittaa siihen kesken lauseen, että joo kyllä puhuu päälle, mitään ei kuuntele loppuun, eikö olekin kamalaa.  Ja sitten tulee sellainen hiljainen hetki.

Ja sitten muutenkin.

"Jääkö hommat vähän kesken, jos jotain kivempaa on näköpiirissä?"
Jep. Myönnetään. Koti on täynnä kamaa, joka on matkalla jonnekin, koska siinä matkan varrella olen sitten huomannut jonkun muun kesken olevan asian ja ryhtynyt tekemään sitä.

"Menevätkö tavarat paikoilleen leikin jälkeen?"
No ei aina, mutta esimerkiksi työkalujen takaisinvieminen on henkisesti raskas prosessi, kun pitäisi vain keskittyä ihailemaan kätten jälkeä kun vihdoinkin sai jotain aikaan (kts. edellinen kohta). Voihan olla, että yksi poranterä on ollut yöpöydälläni siitä lähtien kun kiinnitin verhotangon elokuussa.

"Miten suhtautuu kritiikkiin?"
Huonosti. Vaikka on neljäkymmentä. On kehittynyt tässä kyllä! Ei enää paisko ovia (paljoa) eikä pidä kahden viikon mykkäkoulua vaan on oppinut jopa pyytämään anteeksi.

"Yhteisleikkien sujumisesta on sellainen havainto, että jos leikki ei suju mielen mukaan niin leikki jätetään kesken ja lähdetään tekemään jotain muuta."
Ai sellainen my way or highway? Kuulostaa kyllä ihan tuntemattomalta, seuraava kysymys.

"Laulaa mielellään, vaikka ei tiedä sanoja."
Toki! Tärkeintähän on vain mölistä mukana. Lukutaidossa on onneksi se hyvä puoli, että karaokessa näkee sanat ruudulta.

"Ei näytä tykkäävän palapeleistä tai kärsivällisyyttä vaativista tehtävistä."
Ei tod. Kuka nyt nysväämisestä tykkää??? Voin tähän väliin kertoa suhteestani krokettiin, shakkiin, tikanheittoon tai minigolfiin. Ja siitä kun maitopurkki ei auennut. Mieluummin voimalla ja tuurilla kuin taidolla ja tiedolla, hehe.

"Pystyykö istumaan pöydässä pelleilemättä?"
Harvemmin. Mutta olen oppinut tekemään sen niin, että maitolasi ei kaadu. Ja tässä iässä on se hyvä puoli, että vain puolet porukasta lähtee mukaan.

Auts. Lupaan jutella näistä kotona.

Miksi minä olen outo?

Koululaisella oli ollut raskas päivä. Oli ollut kaikenlaista ikävää ja mieli oli maassa. Illalla käytiin pitkä keskustelu elämästä.

Sanoitko "normaali"? Ei ole näkynyt.

- Äiti, miks mä olen niin outo?
- Voi rakas, et sä oo mitenkään erityisen outo!
- Oon mä, ihan omituinen.
- No hei, kato mua. Oonks mä susta jotenkin normaali?
- ... no et. (hihitystä)
- Onko isi sitten?
- No ei kyllä ole.
- No sanopa ykskin normaali ihminen. Mummi? Sisko? Ransu-eno? Anna-täti?
- (Hihitystä) Ehkä Iidan äiti on normaali. Ja ehkä opettaja.
- Johtuisko se siitä, et sä et tunne niitä kovin hyvin?
- Ehkä.
- No siinäs näet, nekin voi olla oikeesti outoja. Ja kuule sille oudolle on toinenkin sana ja se on ainutlaatuinen. Sellainen et ei oo toista samanlaista maailmassa. Ellei oo identtinen kaksonen mut nekin on kuitenkin ainutlaatuisia.
- Mut jos kaikki on ihan outoja niin miks sellainen sana on ku normaali?

Sanopa se. Jätetään se matematiikan harrastajille.

Kulttuurit törmäävät kaapeissa

Anoppini vierailee meillä säännöllisesti. Hän hoitaa lapsia iltaisin ja vie heitä harrastuksiin. Tämä edellyttää, että hän välillä etsii kaapeistamme kamoja kuten harrastusvälineitä, vaatteita ja välipaloja.

Eräänä iltana hän oli tekemässä ipanoille iltapalaa ja availi keittiön kaappeja sattumanvaraisesti. Samalla hän puhisi, ettei löydä kaapeistamme mitään.

Yllätyin kommentista. Miten niin ei löydä?

Naurettava väite. Hänen sekavista kaapeistaan ei löydä mitään. Hänhän se täyttää astianpesukoneen ja kuivauskaapin väärin, laittaa juustohöylän kummalliseen paikkaan ja viikkaa vaatteet ihan miten sattuu.

Kalikka kalahti, koska olen perheemme kaappivastaava. Pidän siitä, että kaappien sisältö ei räjähdä silmille, kun oven avaa, ja että kaikelle on oma paikkansa. Luonnollisesti mielestäni perheemme ruoka-, eteis- ja vaatekaapeissa vallitsee täydellisen looginen järjestys.

Nimittäin se sama, mikä meillä oli lapsuuden kodissani. Ja se järjestys on selkäytimessä. Osasin äitini kodissa kattaa joulupöydän ihan intuitiivisesti, vaikka keittiö ei ollut enää se lapsuuden kodista tuttu.

Kulttuurien törmäämisestä puhutaan yleensä perheissä, joissa toinen vanhempi ei ole suomalainen, mutta ehkäpä ilmiö näkyy jossain määrin ihan kaikissa perheissä. Kahta samanlaista kotia ei ole, vaikka kansallisuus (sosio-ekonomiset tekijät mukaanlukien) olisikin sama. Näkemyseroja voi olla sekä puolison että puolison vanhempien kanssa.

Erot eivät tietenkään rajoitu vain kaappeihin. Paitsi kaappilogiikan myös muiden perinteiden ja tapojen yhteensovittaminen on opettelu-, asenne- ja neuvottelukysymys. Harvemmin on olemassa mitään oikeaa vaihtoehtoa, vaan tarvitaan kompromisseja - saneleminen ei ole vaihtoehto, jos ilmapiiri merkitsee mitään. 

Nyt kun olemme tunteneet toisemme yli kymmenen vuotta, alan jo osata etsiä lautasliinoja olohuoneen puoleisen piirongin laatikosta ja muistan, että talouspaperia heillä ei ole. Ymmärrän että kun he puhuvat piikeistä, he tarkoittavat ruotoja. Ja on itse asiaa ihan kätevää, että heillä käytetään veitsen sijaan saksia lasten spagettien pilkkomiseen. Olen myös ottanut käyttöön anopin nyssäkkästrategian mökkipakkaamisessa. Kaikki käy, kunhan joulupöydässä on herneitä ja lanttulaatikkoa.

Kertokaapa, oletteko törmänneet tällaisiin perhekulttuurieroihin? Löytyikö ratkaisu?

Aikainen lintu

Tietoisku.

Olin tulossa aamujumpasta kotiin kun näin pihatiellä limavanan. Limavanan päässä oli kuparinhohtoinen valehtelematta 15 cm pitkä etsku.

Härregyyd. Koska tyyppi ei edennyt kovin nopeasti, otin siitä kännykällä kuvan ja menin sisään googlettamaan onko tuo se. Tappajaetanaksikin tituleerattu vieraslaji nimeltä espanjansiruetana, joka on varsin tehokas puurtarhatuholainen.

Kyllä vaan, Suomen luontoon kuuluva ukkoetana on paljon tummempi. Ja tämä pitää hävittää.

No miten se sitten hävitetään? Yyh, tietenkin keittämällä.

Mitä tästä opimme. Älä hyvä ihminen mene aamulla jumppaan. Koska aikainen lintu todellakin nappaa madon ja se on tosi traumatisoivaa.

Virallinen rapakuntopostaus

Menimme viikonloppuna Skidin kanssa käymään urheilukentällä.

Ei enää tätä.

Ehdotin, että ottaisimme alkuun sellaisen reipasvauhtisen kierroksen kentän ympäri. Sata metriä ennen maalia huikkasin (vitsinä!), että nyt voisi ottaa vaikka loppukirin. Skidi ei ymmärtänyt huumoria vaan tihensi askeltaan niin, että olin muutamassa sekunnissa jäänyt useita metrejä.

Eikä siinä kaikki. En saanut sitä enää kiinni. Vaikka yritin.

Yritin esittää maalissa, että pystyn puhumaan ihan normaalilla äänellä, mutta todellisuudessa olin aivan puhki.

Sama kävi myös 50 metrillä. Valmiiksi väsyneet etureidet kramppasivat jo parinkymmenen metrin jälkeen, mutta en sentään hävinnyt kuin pari metriä. Aika vähän jäi enää selitettävää.

Enemmän tätä.

Tsiisas, miten karseaa. Jos häviää 125 senttiselle, reilusti alle 30 kiloiselle nyypälle voi virallisesti julistaa olevansa täydellisessä rapakunnossa.

Eikä se nyt loppujen lopuksi ole ihme.

Kesä on todellakin mennyt varvasta lepuuttaessa. Kesän ainoa sykettä kohottava rutistukseni oli eteisen maalaus (ja sekin johtui siitä, että maali loppui kesken). Ja voihan olla, että olen ehkä hiukan syönyt vähän turhan paljon jäätelöä (kiitos Jymyn), joka on siirtynyt suoraan kuorrutukseksi vyötärönseudulle.

Nyt olenkin taas sen saman totuuden edessä, että joudun aloittamaan kaiken alusta. Pelkkä työmatkafillarointi ei riitä, alkuunkaan. Pitää myös katsoa syömiset uudelleen. Miten hemmetissä voinkin aina unohtaa, että kunto pysyy tekemättä mitään yhtä hyvin kuin halpa laastari kylvyssä.

Eipä siis muuta kuin lähtöruutuun. Lenkkarit esiin, jumppakorttiin kertoja ja syviä vatsalihaksia joka ilta. Lounaaksi salaattia. Kaikki turha makea pois (ilmoittaudun mielelläni johonkin sokeriaddiktiotukiryhmään!!) ja irtokarkkeihin en koske syksyllä lainkaan. Ja jos tämä ei auta, niin 5:2 kehiin.

Huoh. Onneksi edes tähän uudelleen aloittamiseen on syntynyt jo rutiini.

Nelikymppisen eksistentiaalinen kriisi

Ensimmäinen ystävä, jonka häissä olen ollut, on eronnut. Toinen irtisanoutui ja muutti ulkomaille. Kolmas on muuten vain suuren elämänmuutoksen kynnyksellä.

Mikä meitä nelikymppisiä naisia oikein vaivaa?

Esitän keittiöpsykologin parhaan arvauksen. Kriiseilemme koska voimme. Itsetutkiskeluun on hyvä sauma.

Nelikymppinen on kummallisessa väliinputoajaiässä. Between ages. Kolmikymppisistä ja viisikymppisistä puhutaan kriisi-, asiakas- ja kohderyhminä, mutta nelikymppiset vain ovat olemassa, ilman suurempaa valokeilaa, haloota, merkitystä ja arvolatausta.

Yksi on selvää: nyt ollaan aikuisia. 

Koulut on käyty. Työlämässä on ehtinyt olla parhaassa tapauksessa jo parikymmentä vuotta.  Työpaikalla on sekä vanhempia että nuorempia - ei ole erityisen valokeilassa kummassakaan päässä. Työnantaja ei enää usko, että lisäännyt, joten olet ehkä saanut lisää vastuuta, mutta toisaalta et ole vielä huipullakaan.

Itsetunto on asettunut uomiinsa. Omat heikkoudet ja vahvuudet on tiedossa. Takana on erilaisia kokemuksia, niin vastoinkäymisiä kuin onnistumisiakin, hyvää ja huonoa oloa. Reseptit on tiedossa.

Perhe-elämäkin on hieman rauhoittunut, vaihtoehtoisesti ruuhkavuosiryteikössä tarpomiseen on vain tottunut. Lapset ovat jo vähän isompia, eivätkä vaadi jokaista huomiosekuntia. Aamuherätykset, wilma-viestit ja vasu-keskustelut ovat kalenterissa.

Kun elämä on vakiintunut, voi tavoitella Maslowin tarvehierarkian ylintä porrasta. 

Ensimmäistä kertaa koko aikuisen elämänsä aikana sitä ehtii, jaksaa ja kehtaa kääntää katseensa omaan napaan. Kuka minusta on tullut?

Tutkijat muistuttavat että ikäkriisi on myös voimavara. Ei elämänsä pohtimisessa ole mitään pahaa. On ihan hyvä inventoida, miten on ollut, mitä on nyt ja mitä on tulossa. Mitä minä haluan minulta? Onko parisuhde savuava raunio? Onko työelämässä saavutettu jotain? Onko unelmia toteuttamatta?

Tunnen itsekin jonkinlaisen muutosvoiman olevan liikkeessä.

Haluan ainakin karistaa lopullisesti sen flegmaattisen, huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen, jollaiseksi muutuin vauvavuonna, koska hankituista maneereista voi myös tietoisesti luopua. Identiteetti on ollut vakaalla pohjalla jo jonkun aikaa.

Että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä?

Voi ostaa rautakaupasta helvetin kalliin poran. Voi leikata tukkansa lyhyeksi. Voi mittauttaa kilpirauhasarvonsa. Ja sitten voisi olla juuri oikea aika käydä ensimmäistä kertaa elämässään terapeutilla.

Ulkolukua

Kävin eilen kirkossa, pitkästä aikaa. Koska lapsia ei ollut mukana, istuin koko 1,5 tuntisen setin alusta loppuun. Vaikka erosin ev. lut. kirkosta jo yli 10 vuotta sitten, osasin edelleen suurimman osan virsistä ja muista ohjelmanumeroista. Hyvin on päntätty.

Asia jäi mietityttämään.

Olen toki opetellut peruskoulussa ulkoa paljon muutakin kuin uskonnollisia tekstejä, sotien loppumis- ja alkamisjankohtia, presidenttejä, äidinkielen sijamuotoja, ruokaympyrän, Maamme-laulun sanat ja Afrikan maat, mutta elämänkatsomuksellisesti niistä ei ole apua. 

Ja on niitä arkilitanioitakin. Kun poistun kotoa, katson että laukussa on avaimet-lompakko-puhelin (ja nykyään myös sähköpyörän akku), mutta mikä on se ulkoa opeteltava teksti, mikä elämästä tässä yhteiskunnassa pitää tietää? Pitäisikö myös maallisella puolella olla elämänfilosofisia sekä etiikkaan ja moraaliin kantaa ottavia litanioita, jotka iskostetaan aivokuoreen yhtä jämäkästi?

Mitä ovat ne suomalaisen, EU-kansalaisen tai ylipäätään ihmisen tunnustukset, tulevaisuuden visiot (vrt. rukous) ja 10 käskyä, jotka kaikki voivat allekirjoittaa, vakaumuksesta riippumatta? Siis sellainen suomalaisen company song ja pienin yhteinen nimittäjä. 

Pitäisikö opetella vaikkapa laskettelemaan YK:n ihmisoikeuksien julistus (tai edes niiden kolme sukupolvea), olennaiset demokratian elementit tai Suomen perustuslain toinen luku perusoikeuksista. Entä keitä filosofeja ja ajattelijoita pitäisi osata siteerata? Ensimmäisenä tulee mieleen Nelson Mandela. 

Väärinkäsitysten estämiseksi totean vielä, että en ole hengellinen ihminen enkä kiihkeästi kaipaa ohjeistusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Mutta onhan se hassua, että osaan lähetyskäskyn mutta mikä tahansa kohta Suomen laista minun pitää googlettaa.

Ehkä yhteiskunnallista keskustelua myös edesauttaisi, jos meillä kaikilla olisi joku yhteinen viitekehys vaikkapa tasa-arvon tai sananvapauden olennaisista rakennuspalikoista. Päästäisiin ehkä joskus asiaankin.