Tietoa mainostajalle ›

28.8.2015

Erityisherkkyys on huono keppihevonen

Iik, Hesarin pääkirjoituksessa on virhe. Kolumnissa kritisoidaan lapasesta lähtenyttä itsediagnosointia.



Aihe on sinällään ihan asiallinen ja ajankohtainen, mutta siinä on nähdäkseni erityisherkkien lasten osalta kiusallinen väärinymmärrys.*

"Kun vanhempainillassa puolet on sitä mieltä, että oma lapsi on erityisherkkä, tilanne ei auta sitä yhtä lasta, joka luokassa oikeasti tarvitsisi erityishuomiota."

Erityislapset ovat eri asia kuin erityisherkät (joita tuskin on 20 oppilaan luokassa vain yhtä). Erityisherkkyys ei siis ole mikään hoitoa / huomiota vaativa sairaus, vaan synnynnäinen ominaisuus samaan tyyliin kuin kiharatukkaisuus. Joissain sairauksissa on erityisherkkyyden piirteitä, mutta erityisherkkä ei ole automaattisesti sairas (TJEU: mitä yhteistä eri diagnooseilla ja erityisherkkyydellä voi olla sekä miten erityisherkkyys eroaa niistä?)

Erityisherkkä on siis vain aistimaailmaltaan herkempi kuin muut, intensiteetti vaihtelee.

Erityisherkän huomioimiseen myös riittää ihan normaali työrauha ja kuri. Hän ei tarvitse opettajalta erityishuomiota tai tukiopetusta. Hän kaipaa vain sitä, että hänen näkemyksensä ja tuntemuksensa otetaan vakavasti ja häntä kohdellaan normaalina ihmisenä, eikä minään vainoharhaisena vaikeilijana.

Ja mitä tulee siihen kirjoittajan väitteeseen, että jokaisessa perheessä tuntuu nykyään asuvan erityisherkkä, niin sehän on tavallaan luonnollista. Diagnoosi leviää, koska sitä ei aikaisemmin ollut Suomessa olemassakaan.

Ymmärrän kyllä kirjoittajan pointin, että monet vanhemmat haluavat lapsilleen erityiskohtelua, mutta silloin erityisherkkyyttä käytetään vain keppihevosena. Taustalla on lähinnä vieraantuminen julkisen palvelun tehtävästä ja resursseista.

Väärä diagnoosi ei siis ole erityisen vahingollinen, koska ominaisuus ei edellytä mitään erityistoimenpiteitä. Yhtäkään lasta ei herkkyydestä riippumatta vahingoita se, että häntä kuunnellaan ja hänen ajatuksensa otetaan vakavasti. Eikä se ole minun lapseltani pois.

Lapsia on käsitelty tässä maassa jo turhan pitkään pieninä aikuisina. Pieni pehmennys tunnekylmään pärjäämiskulttuuriin ei ole ollenkaan pahitteeksi.

* Tajusin vuosi sitten, että meillä asuu näitä herkkiksiä kaksi kappaletta, yksityiskohdista kiinnostuneista, luovia, musiikillisesti lahjakkaita, tunneälykkäitä ja empaattisia tyyppejä. Aikuinen ja lapsi. Se on vain helpottanut elämää huomattavasti. Tulkitsen Skidiä nykyään paljon paremmin. Ja olen hyväksynyt sen, että minulle luontaisilla tavoilla toimia ei saavuteta Skidin kanssa parasta mahdollista tulosta.

4 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, kiitos! Erityisesti pointti, että erityisherkkyys ei ole sairaus eikä vaadi erityistoimia - olemme kaikki erilaisia ja tunnistamalla, hyväksymällä ja huomioimalla luontaiset tapamme reagoida ja toimia asiat sujuvat paremmin = pätee kaikkiin. Meillä vastaavanlainen kombo kuin teillä, herkän esikoislapsen ja enemmän itseni kaltaisen kuopuksen kautta opin ymmärtämään paremmin herkkää miestä ja meidän kahden välisen vuorovaikutuksemme kompastuskiviä.

    VastaaPoista
  2. Erityisherkkyys-aiheissa vähän häiritsee että niin hirveästi painotetaan juuri tuota empatiaa, tunneälyä, luovuutta ja muita positiivisen kuuloisia puolia. Varmasti ne hyvässä ympäristössä kukoistavatkin, mutta kyllä olen työkavereistani löytänyt ihmisiä jotka ovat ilmeisesti erityisherkkiä mutta näistä herkkyysominaisuuksista on muotoutunut manipuloivia itsekeskeisiä pikkuhirviöitä jotka edellyttävät koko työyhteisöltä jatkuvaa heidän erityistarpeidensa huomiointia eivätkä suostu ottamaan vastaan henkilökohtaisia varusteita (esimerkiksi huopaisia akustointiseiniä..) joilla voisivat omaa tilannettaan parantaa. Taustani kautta ymmärrän että heidän kokemuksensa melusta on todennäköisesti ihan todellinen, mutta ymmärrykseni ei veny siihen että kaikkien muiden pitäisi sitten vääntyä mutkalle heidän vuoksensa etenkin kun kompromissivaihtoehtojakin on. Lapsilla ei vielä ole edellytyksiä sopeutua, mutta työikäisenä pitäisi jo olla kyky ymmärtää että koko toimisto-osasto ei voi olla puhumatta vain siksi että sinua häiritsee.

    Ehkä tuo tökkii niin rankasti koska itse olen erityisherkän äidin lapsi ja sisarus, eikä näin ihan normaaliherkkänä tai ehkä jopa vähän aliherkkänä ollut kovin mukavaa kasvaa ympäristössä jossa piti olla hissuksiin ettei äitiä tai sisarusta häiritse. Puhumattakaan siitä että hikoilen eteisessä talvivaatteet päällä kun sisaruksen kuviolliset sukat painavatkin talvikengissä ja pitää lähteä hakemaan kuviottomia. Äiti ymmärsi kyllä kaltaistaan, mutta keskenkasvuisena etenkin sisaruksen toiminta näyttäytyi minulle lähinnä silkkana kiusantekona.

    Ehkä näistä nykyisistä erityisherkistä kasvaa niitä mukavampia kun eivät välttämättä joudu kuuntelemaan vähättelyä tuntemuksistaan ihan koko ikäänsä. Toivoa sopii ainakin...

    VastaaPoista
  3. Itse erityisherkkänä ja erityislapsen vanhempana on ihan pakko viilata pilkkua vähän asian vierestä (pahoittelut). Eivät ne erityislapsetkaan ole järjestään sairaita. Voivat toki olla sekä sairaita että 'erityisiä' eli vammaisia jollain tapaa mutta se erityisyys siis ei ole sairaus. Tällä viittaan teksi alkuun. Tekstin aihe tärkeä ja kirjoitus hyvä, niinkuin aina. :-)

    VastaaPoista
  4. Samaa sanoisin kuin edeltävä kirjoittaja. Mulla on kaksi erityislasta, eikä niistä kumpikaan ole erityisen sairas :)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...