Tietoa mainostajalle ›

16.8.2013

Mitäs me sovittiin?

Esikoinen on saanut tänä kesänä uusia vapauksia. Liekaa on löysätty sen verran, että viereisen kerrostalon takapihalle saa mennä leikkimään kavereiden kanssa ilman vanhempia. Mutta säännöt ovat selvät ja kaikille samat: piha-alueelta ei poistuta.



Ensimmäinen sopimusrikkomus onkin jännä paikka.

Eräänä iltana ipana seisoi siinä eteisessä ja änkytti silminnähden hätääntyneenä jotain sekavaa siitä, että ovat ehkä naapurin likan kanssa menneet sinne, minne ei saanut mennä. Ja oli siellä muitakin.

Piha-alueelta oli siis poistuttu. Teki mieli suuttua. Oli vain yksi sääntö - miten vaikea se on pitää?! Tämän siitä saa, kun luottaa pikkulapsiin!

Mutta kun. Tiedänhän minä, miten siinä on käynyt. On tullut loistoidea. On innostuttu. On jätetty ajattelematta ja eletty hetkessä. Ja sitten on tullut katumus.

Joskus vain käy niin. Sen tietää jokainen, joka on unohtunut terassille liian monelle viinilasilliselle aurinkoisena kesäiltana, vaikka huomenna olisi työpäivä. Kysymys "Mitäs me sovittiin?" on siinäkin tapauksessa turha.

Yksi vaikeimmista kasvatusfilosofisista ongelmista koskeekin tunnustusta: miten siihen pitäisi suhtautua? Periaatteessa siitä pitäisi iloita. Kakarahan potee huonoa omaatuntoa ja luottaa siihen, että ikäviinkin asioihin on olemassa ratkaisu. Toisaalta jotenkin pitäisi säilyttää selkeä linja seuraamuksissa - ei tunnustus poista sitä faktaa, että sopimusta on rikottu. Miten siis luodaan ilmapiiri, jossa meille vanhemmille uskaltaa tulla kertomaan kaiken, pikkumokista täydellisiin virhe-arvioihin, mutta siten, että sopimukset eivät menettäisi tehoaan?

Huh.

Itsehillintä on taitolaji. Niin on tunnustaminenkin. Paljon helpompaa on olla kertomatta tai yrittää peitellä tapahtunutta. Varsinkin, kun myöhemmin elämässä esityslistalla voi olla muullakin tavalla vaikeita asioita.

18 kommenttia:

  1. Jään seuraamaan, josko jollain olisi jokin fiksu ratkaisumalli perusteluineen, koska olen niin kovin usein pohtinut samaa...
    Kunnioitettavaa toimintaa kyllä lapselta tunnustaa, joten jollan tasolla sitä haluaisi tukeakin, mutta jos tukee, niin kohta luullaan kaiken saatavan anteeksi tunnustamalla. Vaikeaa, niin vaikeaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Mutta eihän tässä auta kuin keskustella, keskustella ja keskustella. Yhä uudestaan ja uudestaan.

      Poista
  2. Tää on _todella_ vaikeaa. Mä olen ainakin esikoisen kohdalla ajatellut sen niin, että koska sille se tunnustaminen on jo tosi iso juttu, ja silloin se tietää tehneensä väärin ja potee siitä jo valmiiksi morkkista, niin "rikoksesta" ei sitten seuraa muuta kuin nuhtelua ja muistutus säännöstä - ja varsinkin miksi sääntö on olemassa (se vielä kivasti lisää morkkista, ja siinä yhteydessä pääsen myös muistuttamaan siitä, miksi oli hyvä kuitenkin kertoa asiasta, eli kehumaan tunnustamisesta). Ja koska meillä ei esim. tällaisista "pihalta ei poistuta" -säännöistä ole ennalta sovittua rangaistusta (sehän on vähän niin kuin antaisi luvan kuitenkin, kunhan on valmis maksamaan hinnan), niin ei tule sitä käsitystä, että seuraamuksia ei ole. Mutta tää varmaan riippuu aika lailla lapsen luonteesta, mä epäilen, että toiseen kuopuksista ei tule pelkkä vakava nuhtelu tepsimään ihan yhtä hyvin, se on niin paljon huolettomampi luonteeltaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo sekin vielä, että nää ipanat on ihan erilaiset! No kaksivuotias tietysti kulkee onneksi vielä tiukassa otteessa, mutta kieltämättä se ei ole ihan yhtä herkkä ja tunnollinen kuin isosysterinsä. Looking forward.

      Poista
  3. Lapseton kun ole, niin tämä on pelkkää teoreettista pohdintaa... Mitähän tyttö itse sanoisi, jos häneltä kysyttäisiin, mikä olisi sopiva rangaistus?
    En siis missään nimessä tarkoita, että lapsen annettaisiin päättää tällaisista asioista, mutta kun kyseessä nyt selvästikin on ajatteleva ja fiksun oloinen lapsi, jolla on hyvin kehittynyt omatunto, niin olisi kiinnostavaa kuulla hänen kantansa.

    Ja kiitoksia taas kerran mahdollisuudesta puntaroida ajatuksiaan kokemeempien kanssa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvä idea - toi objektiivisuus ei ole ihan huippuunsa kehittynyt mutta voisihan sitä kokeilla. Vastaus on todennäköisesti että jos hän tänään skippaa jälkkärn. O_o

      Poista
    2. Tarkennan vielä: kysyisin tytön kantaa sopivaan seuraamuskeen vasta sen vakavan keskustelun jälkeen, josta tuossa alla puhutaan...

      Poista
    3. Yhden koulukunnan mukaan lapsen (ja aikuisenkin) tulisi saada väärästä teosta joku rangaistus, vaikka pienikin, että voisi kokea sovittaneensa tekonsa ja jatkaa elämää puhtaalta pöydältä.

      Poista
    4. Tuo m:n sanoma on muuten tärkeä. Lisään vielä, että varsinkin tärkeissä asioissa tärkeää olisi myös itse hyväksyä saaneensa riittävän rangaistuksen. Mitkä asiat sitten muodostuvat niin tärkeiksi, sitä voi olla aina vaikea tietää.

      Itse huomasin ("turhaan") hautoneeni yhtä sinänsä hyvin pientä asiaa vuosikymmenet, mutta kun se liittyi tärkeään vaiheeseen elämässä, se oli jäänyt vaivaamaan. Periaatteessa olin saanut asiasta epäsuoran rangaistuksen, kutsutaan sitä vaikka karmaksi, mutta itse tekoni oli jäänyt käsittelemättä. Vasta nyt, kun kerroin asiasta muutamalle ihmiselle ja annoin itselleni vapauden jatkaa elämää, voin ja saatoin niin tehdä. Ei mitään luokkaa "tunnustin murhan kuolinvuoteellani", lähelläkään, mutta kuitenkin kokemuksena merkittävä. On kurja elää oman mielensä rangaistuksen pelossa.

      (Ja juuri siksi)
      Tunnustamisen ja sovituksen kokemus on tosiaan niin tärkeä ja helpottava, jotta voi elää elämäänsä eikä menneisyyttään.

      Poista
    5. Tää on ihan just näin! Mulla on niin fiksut anonyymit että mä halkean ylpeydestä! <3

      Poista
  4. Josko vakavahenkinen keskustelu siitä, miksi tällainen sääntö on olemassa riittäisi? Sitten jos alkaa tulla tavaksi tilanne on eri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämä käytiin. Ja sovittiin, että vasta rikoksen uusinnasta on seuraamuksia eli että näin voi käydä vahingossa mutta jos toistamiseen käy näin niin sitten täytyy rajoittaa leikkimistä. Näytti siltä että meni perille kun tämä vapaus on selkeästi koettu ihan arvokkaaksi.

      Poista
  5. Olen jo kauan halunnut sanoa että olet minusta niin ihana äiti että olisin halunnut sinut äidikseni, ja ehkä myös poikieni äidiksi! Lapsillasi on käynyt suuri onni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvänen aika, olipas häkellyttävä tunnutus! Lähinnä itselle tuli mieleen, että annanko aivan liian ruusuisen kuvan perhearjestani!

      Poista
  6. Komppaan Riittaa! Juurikin se, että keskustelee vakavasti ja oikeasti lapsi joutuu/saa pohtia, miksi kyseinen sääntö on olemassa ja mitä voisi sattua, kun sääntöä rikotaan. Ja sitten yhdessä mietitään, että miten seuraavalla kerralla toimii, jos tulee houkutus/joku houkuttelee rikkomaan sääntöä. Plus se, että jos toisen kerran rikkoo, saa sen ja sen rangaistuksen ja se sitten pitää. Tietysti tässä on myös se luottamusaspekti, että hienoa, kun tunnustaa, mutta samalla tavalla vanhemmat odottaa, että voi luottaa jatkossa siihen, että sääntöjä noudatetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä, ja tietysti lapset pitää jossain vaiheessa ottaa mukaan niitä sääntöjä luomaan. Tässä sitä luottamuksen merkitystä nyt sitten opetellaan, molemmin puolin. :)

      Poista
  7. Meillä kehutaan tuollaisessa tilanteessa siitä, että on tullut rohkeasti kertomaan virheensä. Mutta korostetaan sitä, ettei se tee tekemättömäksi sitä virhettä, ja sitten mietitään sopivat sanktiot, jos ovat tarpeen.

    VastaaPoista
  8. Lapsesi on oppinut tosi paljon,koska hän itse tulee tunnustamaan mokansa.Tällä tiellä kun mennään,niin ei tarvitse jatkossakaan pelätä;omatunto on sille kuuluvalla paikallaan ja toimii:)Tätä toimivuutta testataan sitten n.10 veen päästä ihan tosissaan.Rangaistuksien pelossa lapsi muuten oppii sujuvasti valehtelemaan,joten niiden suhteen kannattaa olla tarkkana ja pysyä kohtuullisuudessa ja loogisuudessa.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...