Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

11.11.2018

Tunnettiin me sittenkin



Isäni kuolemasta on kohta 14 vuotta. Se tapahtui keväällä juuri ennen häitämme, paljon ennen kuin aloitin kirjoittamisen, mutta minä olin eronnut hänestä jo kertaalleen. Välimme paloivat karrelle, kun vanhemmat erosivat.

Olin silloin teini-ikäinen. Käytimme yhteiset tapaamisemme lähinnä kinaamiseen ja toistemme väärinymmärtämiseen, halusin riidellä ja olin hänelle ankarampi kuin kenellekään muulle. En olisi ottanut häneltä vastaan neuvoja, vaikka hän olisi niitä antanutkin.

Koska emme olleet erityisen läheisiä, aika tuntuu tekevän tehtävänsä paljon tehokkaammin kuin äidin kanssa. Meistä ei ole juurikaan edes yhteiskuvia, ylioppilasjuhlista on yksi, mutta en löydä sitä. Vähät muistikuvat ovat ohuita enkä voi mennä takuuseen niiden paikkansapitävyydestä.

Tuntuu, että olen tutustunut isääni uudestaan, ja ehkä jopa paremmin, hänen kuolemansa jälkeen. Veljien muistojen kautta olen kuullut tarinoita miehestä, joka oli herkkä, paljon herkempi kuin siihen aikaan mies – tai ainakaan autonkorjaaja – sai olla.

Sitten aloin kirjoittaa kirjaa. Romaanini erästä mieshenkilöä on kuvattu tarkemmin kuin muita ja hänen kanssaan myös vietetään kirjassa eniten aikaa. Tajusin jo kirjoittaessani, että nyt tulee tuttu hahmo. Saan Juhanista myös ehdottomasti eniten palautetta.

Satu kirjoitti hänestä näin:

Kirjan vahvuus on henkilöhahmoissa ja niistä keskeisimmäksi nousee lasitehtaalla uran tehnyt Juhani. Katja on onnistunut tässä henkilöhahmossa valtavan hyvin, ihan täyskymppi! En ole sitten Petri Tammisen Miehen ikävän novellien lukemisen jälkeen tavannut yhtä koskettavaa ja vahvanherkkää mieshenkilöä kuin Lasitehtaan Juhani. Juhanissa on kaikki: 1990-luvun lama, konkurssin häpeä, lottoaja, rakentaja, hiljaisuus, aikaansaavuus, rakkaus, välittäminen, hölmöys, periksiantamattomuus, jurotus, isä ja isoisä.


Minulta kysytään usein, mistä tämä kirjan mieshenkilö unelmoi. En osaa sanoa, hänen ajatuksensa jäivät osittain mysteeriksi minullekin. Ei isä koskaan puhunut minulle korkealentoisista päämääristä, hän halusi elämäänsä ihan tavallisia asioita, talonsa, työnsä ja rakkautta. Ei se tee ihmisestä latteaa tai synkkää, jos ei halua kuuta taivaalta. Sitäpaitsi jotkut unelmat ovat tahallaan piilossa tai niin henkilökohtaisia että niistä ei voi puhua.

Tärkeämpää oli se, mitä hän teki.

Kun nyt ajattelen isää, mieleeni tulevat ensimmäisenä kädet. Ne olivat jotenkin kuluneet ja kolhuiset, ne piti iltaisin putsata vihreällä mönjällä, svarfegalla, ja trasselilla. Isä oli käytännön ihminen, korjasi autoja ja rakensi taloja, (kyllä, monikossa), mutta tekstiviestit tuottivat tuskaa. Yhä uudestaan ja uudestaan hän osti tontin, teki perustukset ja veti sähköt, kunnes halusi taas muuttaa. Ehkä hän yritti saada maailmaansa valmiiksi, kuka tietää. Tai ehkä hän vain kyllästyi ja alkoi unelmoida vaaleammasta parketista, kauniimmasta erkkeristä ja jykevämmästä ulko-ovesta.

Hänen ajatuksiaan oli hirveän helppo tuottaa, muiden hahmojen kanssa piti tehdä paljon enemmän töitä. Voihan olla, että muistan enemmän kuin luulen, jotain hänestä on säilynyt eikä se katoa vaikka aika kuluu.

Tunnettiin me sittenkin, ehkä.

8 kommenttia:

  1. Muistan isääsi. Vähän. Uutteran työmiehen kädet myös ja työmiehen kursailemattoman karisman.Muistan ihailleeni komeaa miestä, joka osasi korjata autoja ja muuutoinkin tehdä käsillään jotain, luoda uutta tyhjästä. Paljon ei lapsena tavattu, mutta tunnemuistona on ehdottoman hyvä fiilis. Mieleni sopukoissa ja lokeroissa hyvisten joukossa.

    -Mikkelin serkku -

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 <3 <3 Mä ihan tosissani teininä hämmästyin että kaikki miehet ei tuosta noin vain vaihdakaan öljyjä ja viritä lamppuja kattoon. Faijan asenteesta jäi mulle sellainen tee-se-itse mentaliteetti, josta on ollut pakko vähän opetella pois kun en nyt ihan yhtä taitava sitten kuitenkaan ole...

      Poista
  2. Kiitos tästä tekstistä juuri tänään, jolloin itken iltapäivällä saamaani tekstiviestiäni. Setäni kuoli aivoverenvuotoon. Lapsuuden sankari, ja Juhani hänkin, kahdessakin mielessä. PS. Mahtava kuva!

    VastaaPoista
  3. Kaunis kirjoitus "Juhanista", niin monesta muustakin suomalaisesta miehestä ja isästä.

    Omani tuo, itseäni lyhyempi,pullean lempeä, joskin vanhemmiten myös nopeasti ärähtävä mies on ollut sillä lailla moderni isä, että viettänyt aina paljon aikaa meidän lasten kanssa ja myös toiminut tasapuolisena kasvattajana ja isähahmona siskolleni äidin aiemmasta suhteesta. esim. tunteista me emme ole kuitenkaan puhuneet, kaikki välittäminen osoitettiin toiminnan kautta, eikä isä myös oikein enää osannut olla sellainen syliin ottava tai halaileva enää, kun aikoinani saavutin varhaisteini-iän. Ei hän kyllä äitiäkään halannut, eikä halaa.
    Tänään kuitenkin taas "juhlistimme" isänpäivää kalakeitolla ja suklaajäätelöllä, kun hän toi nuorimmaiseni kotiin mummoloimasta. Olivat papan kanssa tehneet letuista kakun. Välittämistä varmaan sen joka kerroksessa. Sydän muikeana aina katson, kun pienen tytön kädet kiertyvät papan kaulaan ja miten kepeästi ja vaivatta hän moiskauttaa suukon ja sanoo "Pappa mä niin rakastan sua".

    Sylvia

    P.s Kirjasi oli ihana. Mielenkiintoista ajankuvaa ja niin lähelle tulevia koskettavia tarinoita ja pieniä tunnelmia. Pidin myös runollisista "lasi-osuuksista". Itselleni miinusta annan siitä, että en saanut lukea kirjaa rauhassa vaan pieninä paloina eri päivinä, jolloin henkilöiden nimet sekoittuvat ja jouduin aina miettimään että kukas se tämä henkilö olikaan ja kenen tuttu. Hätäilin kiirelllä eteenpäin. Jäi varmaan samasta syystä myös epäselväksi kampaamokohtaus jossa tämä vanhempi nainen tuli asiakkaaksi. Tunsivatko he toisensa ja mistä? :)
    Kaikenkaikkiaan jäi ikävä kirjan henkilöhahmoja ja toivoisin saavani lukea jatkoa sille. Osuit kyllä aiheella ihan kultasuoneen ja oonkin suositellut kirjaasi jo monelle. Voisin puhua aiheesta vaikka miten paljon, mutta jätän nyt tähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo toiminnan kautta välittäminen on niin tuttua! Oon monesti miettinyt, miten terapeuttista isovanhemmuus on nimenomaan kaikille juhaneille, jotka eivät oikein tienneet miten olla isänä omien lasten kanssa. Saa yrittää uudestaan ihan erilaisessa maailmassa.

      Ja mikä ihana kommentti, että jäi henkilöitä ikävä! <3 Minullakin on lukeminen aika pätkittäistä, joten ymmärrän hyvin tuon henkilöepätietoisuuden. Yritän seuraavan kirjoittaa sillä tavalla että olisi yksi selkeä hahmo, jonka kautta kerrotaan! Ja voin paljastaa, että kyllä se asiakas oli Irinalle tuttu, täti sieltä sosiaalitoimistosta. O_o

      Poista
  4. Munkin isä oli aina kädet jossain mustassa öljyssä. Karheat kädet, jotka teki aina jotain kaunista. Isä on kuollut kohta 10 vuotta sitten (silleen kun pohjoisen miehet kuolevat, yksi päivä suorilta jaloilta ja ruumiinavaus paljastaa, että sydän on niin sökönä, että ihme että jaksoi niinkin pitkään). Isä on mulla vahvasti tuoksumuistoja. Muista isää aina tervan tuoksusta (teki veneitä vanhassa kyläkoulussa kun olin pieni), ketjurasvasta (ne mustat kynnenaluset), öljymaaleista (no se maalasi, vahvalla kädellä upeita luontokuvia), ihanasta hirvipadan tuoksusta, tai savustettu joulukinkku, nuotiosta, leikatusta nurmikosta, narskuvan pakkaslumen tuoksusta. Kymmenessä vuodessa ehtii unohdaa paljon (mm. en enää säpsähdä muistamaan isän synttäreitä), mutta onneksi isä tulee aina välillä mun uniin (menetin isän ihan liian nuorena, mutta unissa isä on aina silloin tällöin hetken totta, se on ihanaa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten ihanan lämmin kommentti! Nuo tuoksumuistot liittyy hirveän vahvasti omiin vanhempiin, toisesta hajuvesi, fairy ja kahvi, toisesta nuotiosavu, bensa ja pihka.

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...