Tietoa mainostajalle ›

24.1.2018

Onnellinen lepsu



Vaikka joulukuussa elettiin täällä etelässä täydellisessä jätesäkissä, talvi meni yllättävän hyvin (huom. katson että se on jo käytännössä ohi). En ollut juurikaan ahdistunut pimeydestä.

Ehkä se johtui siitä, että loppuvuosi oli suhteellisen tapahtumarikas, tai ehkä siitä, että olen yrittänyt suhtautua vallitseviin olosuhteisiin hyvin zeniläisesti. Miksi raivota asiasta, jolle ei voi mitään? Vihaan edelleen talvea, mutta en aktiivisesti. Sieltä se hiljalleen hiipii takaisin, valo.

Satu kirjoitti, että on huomannut lepsuuntuneensa ja kommenttiosastossa oli aiheesta hyvä keskustelu. Onko tämä löperyys iän vai lasten aikaansaannosta?

Minäkin tunnistan tämän uuden joustavamman minäni, joka ei ole enää joko tai -linjalla. En ole ollenkaan yhtä mustavalkoinen kuin parikymppisenä, ja olen siitä pelkästään iloinen. Saatoin nuorempana olla jopa kiusallisen periaatteellinen. Ärhäkän ja vauhkon raja on hiuksenhieno.

Se, että on loiventanut kantojaan joidenkin mielipiteiden tai lastenkasvatuksellisten periaatteiden suhteen, ei tarkoita sitä, että olisi laiskistunut tai luopunut arvoistaan, kuten joku kommentoija asian näki. Päinvastoin, olen oppinut erottelemaan tärkeät asiat vähemmän tärkeistä ja näkemään merkityksiä ja taustoja asioiden takana. Ei se, että antaa lasten syödä iltapalaksi pannaria tarkoita, että ihmisoikeuskysymyksissäkin on neuvotteluvaraa.



Ikä muuttaa ihmistä, mutta lepsuuntuminen voi olla orgaanista, seurausta elämästä itsestään. Kun on nähnyt maailmaa, tavannut ihmisiä ja osallistunut keskusteluihin, joiden kautta on ymmärtänyt olleensa väärässä ja jopa puhunut asioista, joista ei oikeasti ole tajunnut mitään, uudistuu ihan huomaamattaan. Riehuminen ja räpättäminen harvemmin vievät mitään asiaa eteenpäin.

Hyviä keskustelijoita on nuorissakin ihmisissä. Minusta olisikin kiinnostavaa laskea ihmisille keskusteluikä: kuinka paljon olet joutunut ajattelemaan asioita jonkun toisen näkökulmasta? Minusta on sivistyksen merkki, että muuttaa mielipidettään, jos edellinen ei perustunut millekään faktalle vaan oli ehkä pelkkä lapsuudenkodista omaksuttu mantra.

Kersojen piikkiin voinen ehkä laittaa sen, että pinnani on pidentynyt. En menetä hermojani ihan niin helposti kuin aikaisemmin. Kärsivällisyyttä voi harjoitella. Kymmenen vuoden eteisessä seisoskelun ja ruokapöydässä odottelun jälkeen, on lähinnä hämmästyttävää, jos asiat sujuvat sutjakasti.

Lapset eivät yksistään ihmistä voi muuttaa mihinkään suuntaan, mutta ne tarjoavat muutokseen sauman. Jos siihen saumaan tarttuu ja katsoo aiheelliseksi tarkastella omia toimintamallejaan uusiksi (eli lakata olemasta itseriittoinen mulkku) niin kyllähän siinä pääsee ihmisenä eteenpäin.

Onneksi sentään aina välillä tulee näitä vanhoja hyviä hetkiä. Ängettyäni ahtaassa varastossa painavaa mappilaatikkoa vartin verran takaisin omalle paikalleen, paiskasin sen lattiaan niin että koko laatikko hajosi. Tuntui hyvältä ja kadutti yhtä aikaa.

Arvokas lepsuuntuminen on siis erittäin ok. Vielä on tilaa.

10 kommenttia:

  1. Hah, just kun mä pääsin sanomasta että olen entistä kärsimättömämpi ja lapsellisempi :) Mutta kyllä, mielipiteiden ehdottomuus on tosiaan vuosien mittaan karissut!

    http://valeaiti.fi/elamaa/tekeeko-vanhemmuus-meista-parempia-ihmisia/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä veikkaan että mun persoonallisuudesta ei päässyt kuin ylöspäin näissä aiheissa... O_o

      Poista
  2. No ihan just näin! Ei jaksa, eikä todellakaan viitsi, kaikkeen enää ottaa kantaa, paasata, selittää ja suivaantua: On parempaakin tekemistä. #pickyourbattles

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin onkin, onneksi. Yksi sellainen asia, joissa pidän edelleen tiukkaa kasvatuksellista linjaa on sosiaalinen kanssakäyminen: kaikki väkivalta ja uhkailu on totaali kiellettyä. Ja krääsänvihaaja olen edelleen. <3

      Poista
  3. Minulla mustavalkoiset mielipiteet jäi teini-ikään ja kun vastoinkäymisiä oli parikymppisenä sen verran niin kaikki pieni menetti merkityksensä. Toki joskus jaksaa kiukutella jostakin säätilasta, mutta silloin taustalla on jotain muuta kuten väsymys, nälkä jne.

    Jotkut taas lapsia saatuaan tai eläkeläisinä muuttuvat toiseen suuntaan eli pikkuasioista naputtaminen nousee prio ykköseksi, joten eipä taida tämänkään suhteen olla mitään yhteistä kehityskaarta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvin mennä myös näin. Ehkä jotkut kokevat että äidin rooliin kuuluu holistinen kaikkiin asioihin puuttuminen, mikä tietysti sitten tekee siitä vastuualueesta aika ison ja raskaan.

      Poista
  4. Ai että, muistan elävästi sen hetken kun ainokainen oli pieni ja meillä oli kylässä tuttavaperhe. Tämän perheen isä totesi minulle hymyillen, että olet sitten vähän joustanut niistä periaatteistasi joita oli ennen lapsen syntymää. Juu-u, minä siihen vastasin, että onneksi oli periaatteet korkealla, miten alas sitä olisi vajonnutkaan jos lähtötilanne olisi ollut matalampi.... No kaikkia meitä elämä opettaa jos annamme sille mahdollisuuden, entisen mustan ja valkoisen rinnalle on tullut paljon harmaan sävyjä, hyvä niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh! Keskiarvo jää silti ihan hyväksi. ;)

      Poista
  5. Ihan just näin :) Olisikin ihan sietämätöntä olla niin ehdoton, tosikko ja mustavalkoinen kuin kaksikymppisenä, huh! Nyt alkaa jo tajuta, ettei kaikki tarvii mennä oman mielen mukaan, eikä kaikkiin asioihin tarvii puuttua jne. Että mieluummin suuret linjat kuin lillukanvarsiin kompastelu.

    Sitten onkin mielenkiintoista kuunnella omien parikymppisten lasten juttuja, ne kun on justiinsa näitä ehdottomuuksia täynnä :) Mutta en ole sanonut kertaakaan sitä "sitten kun oot tässä iässä..." -fraasia, jota itse inhosin nuorena yli kaiken! Antaa nuorten kouhottaa, ja meidän keski-ikäisten lepsuuntua :)

    VastaaPoista
  6. Vieläkin naurattaa, kuinka olin periaatteellinen odottaessani poikaani 7 vuotta sitten: meillä sitten EI käytetä tuttia, EI katsota tv:tä, EI pelata tabletilla!!! Nyttemmin teen vähemmän ja "vain olen" enemmän. En opeta vaan opin (lapsethan ovat pikku guruja), en neuvo vaan annan kokeilla, en puutu, vaan annan olla. Ihmeen rauhallisempaa on elämä nyt kun 7-10 vuotta sitten. Kai olen kasvanut ihmisenä vanhemmuuden myötä... lapselta ja kanssamutseilta olen oppinut eniten..

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...