Koululainen ja älypuhelin - mitä kolmessa vuodessa on opittu?

Kersan ja älypuhelimen kanssa on nyt karttunut kokemusta kolmelta vuodelta.

Meille, hoitoverkoston aktiivikäyttäjinä, Skidin omasta puhelimesta on ollut paljon hyötyä, mutta toki myös haittaa.

1. Millainen puhelin? 

Ei haittaa, jos ei omista viimeisintä iPhonea - kaikki kuulemma tietävät, että puhelin on vanhempien ostos, johon vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset. Osta siis se, johon on varaa ja jonka käyttämisessä osaat kersaa opastaa.

Lähinnä kiinnittäisin huomion muistiin. Skidin ensiluuri oli vankka ja säänkestävä, mutta siinä oli yksi ongelma: muisti oli täysin riittämätön. Ipanat tykkäävät ottaa kuvia, tehdä elokuvia, pelata ja chattailla. Toinen puhelin maksoi reilun satasen, mutta siinä oli hyvä kamera ja kunnon muisti. Sillä on pärjätty hyvin, vaikka lasi luonnollisesti meni päreiksi ensimmäisen vartin aikana. Kannattaa siis ostaa myös se suojalasi ihan suosiolla ja asentaa h e t i.

2. Mitä jos se katoaa? 

Peruspuhelin ei varkaita kiinnosta, mutta kylväminen on ollut ja on edelleen ihan relevantti huoli. Skidin luurin perässä on juostu niityillä, asukaspuistossa, koulun pihalla ja elokuvateatterissa, mutta aina tähän asti se on löytynyt.

Katoamiseen voi kuitenkin valmistautua.

a) Hanki puhelimelle mahdollisimman kirkkaat kuoret tai mahdollisimman kirjava puhelinpussi, jossa on nimi. Räikeä väritys auttaa kun sitä lähdetään metsästämään lumihangesta eikä omistaja juurikaan muista, missä sen on nähnyt viimeksi.

b) Opetelkaa käyttämään Find my phone -toimintoa ja etälukitsemaan puhelin. Kätevää myös aikuisille.

3. Sovellukset lataa vanhempi. 

Tämä on ollut ihan hyvä sääntö. Kun aikuinen tsekkaa ikärajat ja mistä sovelluksessa tai pelissä on kyse (millaiset grafiikat ja pelin idea) ja millaiset luvat, profiili- ja yksityisyysasetukset tarvitaan, säästytään esimerkiksi puhelinlaskun yllätyksiltä. Joskus maksullinen versio on ilmaista turvallisempi. Maksan ihan mielelläni pari euroa sovelluksesta, jossa ei ole peniksenpidennysmainoksia.

Tällä hetkellä Skidi pelaa mm. shakkia, Subway Surferia, Sling Kongia ja Crossy Roadsia sekä käyttää erilaisia piirtosovelluksia.

4. Mikä internet?

Ipanoille pitää selittää, mitä eroa on Wifillä ja mobiilidatayhteydellä, erityisesti jos reissaatte ulkomailla (roaming-maksut ovat EU-alueella edulliset mutta muualla maailmassa saattaa ylläreitä tulla edelleen) ja lapsi käyttää paljon ilmaisia wifi-verkkoja. Joitain pelejä voi pelata offline-tilassa, mikä on kätevää lentokoneessa.

5. Pelisäännöt. 

Meillä ei ole käytössä ruutuaikaa, koska paikallinen sopiminen on toistaiseksi onnistunut helposti, esimerkiksi sadepäivinä saa pelata enemmän. Niin kauan kun pelaaminen lopetetaan pyydettäessä ja kitinöittä, puhelin pysyy käytössä. Sama pätee liikenteessä liikkumiseen: kuulokkeita käytettäessä äänenvoimakkuuden pitää olla sellainen, että muu liikenne kuuluu ja jos saan kiinni siitä, että ipana pelaa ja kävelee samaan aikaan, puhelin vaihtuu luolamiesmalliin alta aikayksikön.

6. WhatsAppin käyttö vaatii ohjausta. 

Ainoa oikeaa mielipahaa aiheuttanut sovellus on ollut WhatsApp. Pikaviestisovellus edellyttää viestintätaitoja ja vaatii valvontaa siinä määrin että olin viime vuoden jäsenenä Skidin luokan ryhmässä. Päänvaivaa ovat aiheuttaneet mm. yhdessä sovittujen sääntöjen noudattaminen, väärinkäsitykset, ajattelemattomuus, kiusanteko ja luvatta ryhmiin liittäminen. Alakoululaiset kun eivät joissain asioissa eroa päiväkotilapsista juuri lainkaan.

7. Puhelimessa puhuminen on taito

On ollut hauska seurata, miten puhelimessa puhuminen kehittää abstraktia ajattelukykyä ja toisen huomioonottamista esim. aloittamalla puhelut tervehtimällä. Myös treffien sopiminen on hyvää harjoitusta, sillä se edellyttää vahvaa ajantajua (milloin pääset lähtemään ja paljonko matkaan pitää varata aikaa) ja prosessiymmärrystä (et voi jättää paikkaa sopimatta). Nykyään alkaa jo sujua.

Summa summarum: kyllä tässä töihin joutuu, mutta edut sentään ylittävät haitat ja samalla tulee käytyä hyviä keskusteluja mainoksista, laeista, yksityisyydestä ja ihmisyydestä yleensä. Ja siitä, miten hieno HayDay farmi minulla on.

Lapsiperheiden kirjoittamattomat säännöt

Lapsiperheissä vallitsee monimutkainen oikeudenmukaisuuden laki- ja sääntöviidakko. On tiettyjä hiljaisesti hyväksyttyjä käytäntöjä, joiden rikkominen aiheuttaa paheksuntaa ja aiheellista syyllisyyttä.

Meiltä on löydettävissä ainakin seuraavat.

1. Inflaatiosyistä tonttu-uhkailun voi aloittaa vasta siinä vaiheessa, kun joulu ilmestyy jälkikasvun tapahtumahorisonttiin. Yleensä heinäkuun lopulla.

2. Jälkiruoalla lahjomiskortin saa käyttää vasta kun lautasen pohja näkyy. Siihen asti pitää patistella ihan pelkällä auktoriteetillä.

3. Hammaskeijun kannattaa pitää jotain kirjaa rahalahjoituksista, sillä kersat MUISTAVAT KYLLÄ. Lisäksi on tarkistettava, ettei toinen vanhempi ole jo laittanut rahaa tyynyn alle, koska "Wää, tuo sai euron naurettavasta etuhampaasta."

4. Aikuinen, joka sanoo keittiössä ääneen, että "Ai, oot ostanut suklaata" on virallinen idiootti. "Mitä on ostettu??!!" + Sitä suklaata ei enää näy.

5. Nuorin saa punaisimman metsämansikan ja hissinnappulaetuoikeuden. Hissin nappuloita ei kertakaikkiaan paina aikuinen ennen kuin kersat muuttavat pois himasta.

6. Ranet ja nakit / soijanugetit / pakastepizza on pääsääntöisesti tarkoitettu yh-viikonloppuihin ja juhliin, mutta niitä voi tarjoilla myös loman jälkeen ensimmäisenä maanantaina ja silloin kun kaikilla on yskä.

7. Komentamisen 3+1 käytäntö: kolme kertaa pitää pyytää nätisti ja vasta sitten saa huutaa niin että naapurikin siivoaa piirustustarvikkeensa olohuoneen lattialta ja tulee syömään.

8. Jos omassa päässä soi joku kauhea renkutus sitä EI saa levittää koko perheelle hyräilemällä sitä repeatilla, varsinkaan jos kyseessä on joku lastenohjelmatunnari. Grr. Koska duuneista ei tule mitään, jos päässä soi "Pikku perunat".

9. Kiroilla ei saa, ellei huomaa, että tehnyt rakennusvirheen legotalossa sivulla 2 ja joutuu purkamaan koko paskan. Tai muutamassa muussa erikoistilanteessa.

10.  Pyritään pääsääntöisesti käyttämään perheenjäsenistä etunimiä sekä suurta skaalaa lempinimiä, mutta hyväksyttyjä lasten kutsumanimiä ovat myös tonttu, orava, diginatiivi ja viljelijä. Hyväksyttyjä aikuisten kutsumanimiä ovat taas mummo, pappa, dinosaurus, fossiili ja Paavolan tammi. Huom. Takapenkillä vieruskaveria saa haukkua vauvaksi vasta kun on itse ensin ottanut täydestä pillimehupurkista kiinni puristamatta.

Mitäs teillä on?

Vanhemmuus kasvattaa, jos sen antaa kasvattaa

Kaikki tietävät kertomuksen siitä, kuinka vauvan tulo perheeseen laittaa arvot uusiksi ja asettaa vanhemman pään päälle sädekehän. Mutta käsitys siitä, että vanhempana olisi automaattisesti jotenkin henkisesti ylevöitynyt, on keskeneräinen.

Olen toki itsekin eri ihminen kuin mitä olin 10 vuotta sitten, tietenkin. Mutta olisin muuttunut muutenkin. Eivät lapsettomat elä missään tyhjiössä. Vastuu toisesta ihmisestä voi tulla kumppanin tai omaisten sairauden tai muun epäonnen myötä. Mikä tahansa parisuhde pakottaa kompromisseihin.

Yhtä lailla totta on myös se, että vanhemmuus on muuttanut minua. Lapsi ei kuitenkaan pakota muutokseen, vaan tarjoaa siihen hyvän mahdollisuuden. Toisen ihmisen elämän ottaminen vastuulleen tarkoittaa vastuunottoa myös itsestään. Toisin sanoen: Itsekäs mulkku voi hyvin olla itsekäs mulkku myös vauvan saamisen jälkeenkin. Mutta hän saattaa myös huomata, että elämää voi elää toisellakin tavalla. Kyse on siitä, haluaako muuttua.

Ei tarvitse edes olla psykopaatti joutuakseen vaikeuksiin jälkikasvun kanssa.

Tarvitsetko paljon unta? Vihaatko keskeytyksiä? Oletko rutiineja inhoava huithapeli? Diggailetko olla yksin? Oletko huono tulkitsemaan (muiden kuin koirien) ilmeitä ja eleitä? Oletko usein oikeassa ja tottunut saamaan mitä haluat? My way or highway?

Kaverin puolesta kysyn.

Ikävä kyllä, joudut vanhempana kohtaamaan itsesi. Joudut tsemppaamaan huvipuistossa, heräämään kukonpieremän aikaan ja pakottamaan itsesi hymyilemään, sietämään sietämätöntä möykkää (sekä taukoamatonta pulinaa) ja hillitsemään itsesi ruokapöydässä vaikka tekisi mieli hajottaa koko kämppä. Vituttaahan se välillä. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan koko aikaa, koska silloin elämä menee pilalle.

Vanhemmuus on aivan valtavan ristiriitainen kokemus, täynnä aivan uudenlaisia pettymyksen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, toki sitä iloakin. Pystytkö vastaamaan haasteeseen, kun elämäsi menee uusiksi, päällesi ladataan valtavat paineet yhteiskunnan taholta ja huomaat olevasi onnen kukkuloiden sijaan mörönperseessä? Fuck this shit -mahdollisuutta ei oikeastaan ole.

Taistelet ainakin
a) omia tapojasi,
b) omaa persoonaasi ja
c) omaa tiedostettua/tiedostamatonta kasvatuskokemustasi vastaan (minut pakotettiin syömään joten minäkin pakotan syömään).

Siinä sivussa pitäisi sitten kehittää jotain kasvatuksellisia linjoja. Välillä ihmettelen miten kukaan selviää tästä ilman lääkitystä.

Ja kyllä siinä kaipaisi apua. Ihmettelenkin, miten pirusti aikaa ja energiaa (anteeksi jo etukäteen) kohdistetaan mitättömiin detaljeihin kuten ponnistusvaiheessa hengittämiseen ja rintaruokintaan, kun taas lapsen kasvatukseen suhtaudutaan lähinnä erilaisilla kieltolistoilla. Minä haluaisin jättää traumoista puhumisen vain sotaa paenneita lapsia hoitaville lääkäreille. 

On olemassa imetystukihenkilöitä mutta ei kasvatustukihenkilöitä. Erityisesti lastensuojelutarpeiden taustalta löytyy nimenomaan vanhemmuuden ja kasvatuksen osaamisen vajeita. Esimerkiksi THL:n tutkimusten mukaan huomattava osa lasten kodin ulkopuolelle tapahtuvista sijoituksista pystyttäisiin ehkäisemään tuella, joka auttaisi vanhempien uupumusta, ratkoisi perheen ristiriitoja ja vuorovaikutusongelmia sekä sovittaisi vanhempien kasvatustyylin paremmin lapsen tarpeisiin.

En toistaiseksi tiedä yhtäkään perhettä, joka ei olisi välillä kaivannut apua.

On tietenkin kauhean kätevää jos tiedostaa jo etukäteen, mistä omista luonteenpiirteistä saattaa aiheutua ongelmia vanhempana, mutta harvemmin se onnistuu. Eikä se onneksi vanhemmuutta estä. Totuttelu inhimillisyyden sietämiseen kannattaa aloittaa jo hyvissä ajoin, erityisesti jos sinua itseäsi ei ole siihen kasvatettu. Lapsia saavat enemmän tai vähemmän keskeneräiset ihmiset, mutta se osa, joka pystyy myöntämään heikkoutensa, saa paremman startin. Itse panostin loppukiriin.

Yhdessä kasvamisen onni ja raivo

Usein kuulee, että esikoinen on perheen vakavamielinen vastuunkantaja ja kuopus taas leppoisa vitsinvääntäjä ja downshiftaamisen maailmanmestari. Niin meilläkin.

Esikoisen rooli on tavallaan ymmärrettävä, sillä vanhemmalle sisarukselle lankeaa se "ole sinä isompana järkevä"-rooli, mutta miksi nuorempi voi ottaa rennosti, vaikka saa vain puolet siitä huomiosta mitä esikoinen?

Noh, kuopuksen kanssa vanhemmat eivät ole enää täydellisiä tunareita ja toisaalta hänen saamansa huomio on monipuolisempaa. Nuorempia sisaruksia kasvattavat myös perheen vanhemmat lapset - ja se on kova koulu!

Mökillä ipanat joutuvat leikkimään kahdestaan, paljon. Olen kuunnellut toisella korvalla kun ne ovat tehneet miniruokia kovettuvasta muovailuvahasta, pystyttäneet ulkoravintolan, laukanneet pitkin tonttia keppihevosten kanssa ja treenanneet urheilukentällä.

Meidän onneksemme kemiat kohtaavat, vaikka ikäeroa on neljä vuotta. Rauhallinen isosisko ja vitsiniekka-pikkusisko ovat hyvä duo ja välittävät ihan aidosti toisistaan. Ystävyyden lisäksi isosiskosta on ihan kasvatuksellista hyötyä.

Leikkien lomassa Snadi saa valtavan määrän huomiota Skidiltä, ja suurimmaksi osaksi ihan laadukasta varhaiskasvatusta: käytöstapoja, maailman selittämistä, pelisääntöjä ja kannustusta - ja toisaalta tiukkaa kuria. Siinä missä me vanhemmat kehumme kaikenlaisia aikaansaannoksia, isosiskolla on direktiivit. Epäsuhta on tasoittunut vuosien mittaan mutta välillä sen huomioiminen on raskasta ja vaatii molemmilta venymistä: leikit onnistuvat vain, jos toinen tsemppaa samalla kun toinen laskee rimaa. Tätä pitää välillä alleviivata.

Silti tällaisen siskon hoivissa on hyvä opetella niitä rajoja ja sääntöjä, on turvallista epäonnistua ja on riittävän matala kynnys yrittää uudelleen. Kuopuksen saama oppi on aika tärkeää.

Ja kuvaa voi myös lajentaa. Olen aikaisemminkin pohtinut sitä, miten äitikeskeinen suomalainen ideaalin kasvatuksen mielikuva on. Onhan siellä nyt muitakin! Perhe on vain yksi osa koko sosiaalisuuden palettia. Jospa lapset hyötyvätkin siitä, että ympärillä pyörii kaikenlaista toiminnanohjaajaa? Sisaruksia ja kavereita, taaperoita ja vanhuksia, kaikkia sukupuolia, ja myös niitä mälsiä tyyppejä? Koska pitää oppia myös sanomaan, että tämä ei käy.

Tällainen epäsuhtainen yhdessäleikkiminen tekisi myös aikuisille hyvää. Olisi pakko mennä sen pienimmän yhteisen nimittäjän kautta sen heikoimman lenkin sijaan. Unohtaa pikkuriidat nopeasti. Isoissa riidoissa parkua ensin ja sopia sitten.

Siinä olisi tekemistä, väitän.

Mitä supervoimia sinulla on?

Olen ihmetellyt, miksi minä en juuri koskaan saa sellaista kuolemanoroa.

Olen sairastanut elämässäni alle viisi vatsatautia. Ja jos saan, taudinkuvaan kuuluu lähinnä parin päivän kuvotus. Pahimmassa versiossa olen yrjönnyt vain kertaalleen ja lähtenyt sitten kersojen kanssa hiekkalaatikolle, toisin kuin Koti-insinööri, joka kuoli viikoksi.

Tajusin tästä Ylen tiedetoimituksen mutanttijutusta, että se saattaa olla geneettistä. Kersat eivät ole olleet vatsataudissa 2012 jälkeen. Snadi ei ole ikinä edes oksentanut. Toivon todella että edes yksi hyödyllinen geeni on mennyt eteenpäin!

Olemme tietenkin mutantteja kaikki, ja jos tarkkoja ollaan, kukaan ei ole geneettisesti enää se sama ihminen mikä oli pari vuotta sitten. Pieniä mutaatioita tapahtuu koko ajan. Ihmisillä on jos jonkinlaisia anatomisia tai fysiologisia poikkeamia. Joskus ne näkyvät ja joskus eivät. Mutaatioita, kuten taipumuksia erilaisiin sairauksiin, ollaan päästy tutkimaan geeniteknologian kehittymisen myötä, mutta omiin mutaatioihinsa voi tutustua myös sattuman kautta.

Kirjoittelin jo muutama vuosi sitten siitä, että olen tavallaan kehitysvammainen. Minulla on vahingossa löytynyt spina bifida occulta, kehityshäiriö. Pahimmassa tapauksessa tähän tilaan kuolee. Minun poikkeamaani ei ole tarvinnut hoitaa millään tavalla. Ainoa hässäkkä tuli epiduraalin annostelussa.

Ja kun kerran valitin hammaslääkärissä, että se perhanan imuletku sattuu enemmän kuin poraaminen, hammaslääkäri kertoi, että se johtuu poikkeuksellisen suurista leukaluukyhmyistä alahampaiden takana. Se tekee leuastani vahvan, mutta hammaslääkäri on tuskaa.

Kolmas erikoisuus on tullut kalliiksi. Pitkät varpaat ja isovarpaiden tyvessä olevat korkeat nivelet aiheuttavat sen, että mitkään kengät eivät sovi. Mitään erityistä hyötyä en ole siitä löytänyt.

Erikoisuuksien, omituisuuksien ja piirteiden listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Haistan parsapissan, näin hyvin hämärässä 40-vuotiaaksi ja lihasvoimani kasvaa harjoittelun kautta nopeasti. Valitettavasti tulevaisuuteni suomalaisen kuulantyönnön toivona on takanapäin.

Joskus mutaatiot ovat salakavalia. Neandertalin ihmisen geenejä tutkimalla on havaittu, että tietyt geenit voivat vaikuttaa nikotiiniaddiktion syntymiseen ja jotkin geenimuodot puolestaan lisäsivät masentumisen riskiä, samalla kun toiset vähensivät sitä. Anoreksiaan sairastumiseen tarvitaan alttius. Alkoholi ei tee kaikista väkivaltaisia.

Tämä kirjoitus tuli ajankohtaiseksi, kun eräässä taloyhtiössä oli pelästytty kehitysvammaisten asuntolaa, mutta tultu sitten järkiin. Vastustajat olivat aluksi sitä mieltä, että ”pikkulapsivoittoinen väestörakenne ei ole sopiva kehitysvammaisten asuntolan sijoittamiselle”. Sanoisin, että asuntola sopii erinomaisesti pikkulapsialueelle. Ehkä erityisyyden kohtaaminen ei ole niin vaikeaa, jos se vaikka joskus osuu omalle kohdalle.

Case Sumari: Mitkä taistelut voi valita?

Hanna Sumari pölläytti ilmoille somekohun, jota hän kommentoikin jo kertaalleen. Hän yllättyi siitä, että kasvatus on näin herkkä aihe. Juu. Varsinkin jos kyse on taisteluiden valitsemisesta.

Snadi tilaa aina ranet, koska niitä ei muulloin saa. Niin minäkin jos kehtaisin.

Jos vähänkään pyörii kotinsa ulkopuolella, törmää tilanteisiin, joissa ihmiset käyttäytyvät ei-toivotusti, väärin tai huonosti. Lasten käyttäytymistä ärsyttävämpää on vanhempien käyttäytyminen: yrittääkö vanhempi edes kasvattaa vai ei. Nähdäkseni Sumarilla keitti yli äidin auktoriteetin puute.

Kenellekään ei varmaan tule yllätyksenä, että vanhempia on yhtä moneen junaan kuin ihmisiäkin. Skidi osasi jakaa ihmisiä tomeriin ja lepsuihin jo kolmevuotiaana, ja tiesi että heitä pystyi käsittelemään eri tavalla. Lepsut antavat periksi, tomerat eivät. Se, että on onnistunut lisääntymään, ei tarkoita, että olisi hyvä kasvattaja. Ei vanhemmuus tee ihmisestä jämäkkää mutta empaattista henkilöjohtajaa, joka osaa annostella rajoja ja rakkautta juuri oikeassa suhteessa. Vanhemman roolissa saattaa olla myös yksin.
 
Kasvatukseen kuuluu tietenkin niitä pakollisiakin taisteluita, myös uhmaiässä. Mutta mitä ne pakolliset taistelut sitten ovat? 

Rajoja vedetään perheissä eri kohtiin. Vanhemmat vetävät niitä keskenäänkin eri kohtiin. Kunnon ruokaa on syötävä, mutta pitääkö lautanen syödä tyhjäksi? Vaatteet on puettava, mutta voiko pitää tiaraa? Yöllä on nukuttava, mutta viikonloppuna voi valvoa vähän pitempään. Sitten ovat sosiaaliset tilanteet: muita ihmisiä kohtaan on käyttäydyttävä kunnioittavasti. Jos normaali käytös ei onnistu, on lähdettävä pois.

Ne taistelut, jotka katsoo tärkeiksi, on vain taisteltava. Se on raskasta, molemmille osapuolille. Siitä seuraa huutoa. Siksi jotkut välttävät sitä rajojen asettamista ihmisten ilmoilla.

Minun fleksini on kaikenlaisen puliveivauksen suhteen aika lyhyt, mutta olen yrittänyt opetella lepsummaksi ihan yleisen ilmapiirin takia. Ihan yhtä epämiellyttävää on seurata julkisesti lapsilleen raivoavaa vanhempaa. Olisin siis varmaan itse joustanut, jotta muut saavat syödä rauhassa.

Eikä minusta ei ole omituista, että lapselta kysytään ravintolassa, mitä hän haluaa buffet-pöydästä syödä. Tarjoilijahan kysyy asiakkailta ihan saman kysymyksen. Ravintolassa jokainen saa päättää juomisistaan ja syömisistään ruokalistan ja alkoholilainsäädännön asettamissa rajoissa. Kotona on sitten vähemmän valinnavaraa. 

Taistelunsa voi valita myös vastapuolella. Ei vanhemmuus ole missään kriisissä, jos lasten kanssa käydään ravintolassa. Kuvattuun tilanteeseen voi olla monta eri syytä sen lisäksi, että Sumarikin saattoi ymmärtää jotain väärin. Tarinasta on kuultu vain toinen näkökulma.

Ja se aina jotenkin pännii, että keskitytään päivittelemään. Olisiko jotain ratkaisuja tarjota? Tai apua? Ja miksi kiinnittää huomio juuri siihen perheeseen, jolla ei ollut se vahvin mahdollinen päivä? Onnistujiakin varmaan oli. Miten he sen tekivät?

No, siitä ei olisi saanut somekohua.

Kuusivuotiaan uhma hipoo neroutta

Ihan kuin sitä olisi taas ilmassa. Vaihetta.

Kuvan kohta kuusivuotias saattaa tai ei saata liittyä tekstin tapahtumiin.

Kitinää.
Mykkäkoulua.
Kurkku suorana huutamista.
Uhmaamista.
Murjotusta.
Tuhahtelua.
Vollotusta.
Vänkäämistä.

Erityisesti tuota viimeistä. Veikkaan, että perheeseemme on saapunut vaihe, jossa vanhemmat pilaavat kuusivuotiaan muuten ihan mielekkään elämän. Tämä kuuden vuoden kriisi on toisaalta kerrassaan nerokas uhmaikä. Ei voi kuin ihailla, minkälaiseksi ongelmavyyhdiksi kuusivuotias osaakin itsensä kietoa ihan muutamissa sekunneissa. En pystyisi samaan, vaikka olen treenannut pitempään.

Ei liene sattumaa, että samassa iässä Skidi sai kaverin luota poistuttaessa hermokohtauksen, jonka muistamme edelleen. Varmasti myös kaikki sen kerrostalon asukkaat muistavat.

Kuusivuotiaaseen verrattuna kaksivuotias on vain hieman väkivaltainen simpanssi (ja aika kevyt esim kainalo-otteeseen). Verbaalisesti lahjakas ja ilmaisuvoimainen eskari-ikäinen sen sijaan osaa jalostaa perusvollotuksesta kertaluokkaa suuremman kriisin kuin alkuperäisessä aiheessa ikinä oli aineksia. Ja mikä hienointa, siinä missä kaksivuotias oli harhautettavissa hiljaiseksi (Katso! Rusinoita / ilmapallo / lentokone / äidin avaimet), kuusivuotias nostaa eilisetkin vollotuksen aiheet uudestaan pöydälle.

Jos häntä toruu, hän lietsoo itsensä täydelliseen "Kukaan ei rakasta mua" -tilaan ja ripottelee tuhkaa päälleen. Tai juoksee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. Eikä todellakaan tule ulos pienestä maanittelusta.

Jos häntä yrittää lohduttaa rationaalisilla argumenteilla, hän keksii salamannopeasti kymmenen uutta syytä jatkaa vollotusta. Logiikan hän ei anna rajoittaa itseään.

Jos hänen kanssaan yrittää kerrata sääntöjä, se on raskas syytös ja hyökkäys koko hänen olemassaoloaan, identiteettiä ja universumia kohtaan.

Jos hänen tunteitaan yrittää sanoittaa, hän kääntää puheen vanhempien huonoihin vuorovaikutustaitoihin ja puutteisiin kasvattajina. Minkä tietysti siinä vaiheessa jo itsekin tajuaa.

On välillä aivan hirveän vaikea uskoa, että tämän ikäkauden käytös ei ole puhdas valinta perseillä kaikesta mahdollisesta vaan jonkinlainen kasvamiseen liittyvä tuikitärkeä vaihe, joka liittyy aivojen synapseihin. Mutta mennäänpä nyt näillä taas.

Ps. Miten ikinä kukaan voi opettaa eskariluokkaa?

Mikä se musiikkiluokan taika oikein on?

Ensimmäinen vuosi musiikkiluokkaa alkaa olla lopuillaan. Vaikka koulu on home-evakossa hornantuutissa varmaan seuraavat kuusi vuotta, vaihto ei kaduta. Skidi on rakastanut jokaista minuuttia. Koulunkäynti sujuu, soittaminen sujuu ja hänellä ei ole vain yhtä parasta kaveria vaan monta.

Olen palannut miettimään tätä musiikkiluokkaa käsittelevää tutkimusta kerta toisensa jälkeen.

"Tulosten mukaan 6. luokalla musiikkiluokkalaisten ja rinnakkaisluokkalaisten välillä oli merkitseviä eroja yleisessä kouluviihtyvyydessä, menestymismahdollisuuksien näkemisessä, identiteetissä ja luokkahengessä."

Ja lisäksi:

"Pelkkä erityisluokalle pääseminen ei vielä aiheuttanut eroja kouluviihtyvyydessä. Tutkimukseen sisällytettiinkin muutama muu erikoisluokka, joille opetettiin kuvataidetta ja liikuntaa. Näillä erityisluokilla kouluviihtyvyys ei poikennut tavallisista rinnakkaisluokista."

Miksi ihmeessä kuorolaulu yhdistää enemmän kuin liikunta tai kuvataide? Missä se musiikkiluokan taika oikein on?

Onko se pelkästään oppilasaineksesta kiinni? Ei ole salaisuus, että painotettuun opetukseen hakeutuu oppilaita perheistä, joissa vanhemmat suhtautuvat lapsensa kehittymiseen jos ei nyt vakavasti niin kannustavasti nyt ainakin. Musiikkia arvostavat vanhemmat ovat todennäköisesti itsekin musikaalisia.

Vai onko kyseessä ryhmänä toimiminen? Yhdessä tekeminen on erityisesti sosiaalisille lapsille myönteinen kokemus. Musiikkiluokkalaiset laulavat kuorossa ja soittavat yhdessä, harjoittelevat, kehittyvät, esiintyvät. Parhaimmillaan tämä toimii myös joukkueurheilussa, mutta löytyisikö eroa löytyy suhteessa mokaamiseen.

Jäin miettimään erityisesti tuota omien menestymismahdollisuuksien hahmottamista.

Mietin sitä kevätkonsertissa, jossa esiintyivät koulun kaikki neljä musiikkiluokkaa samalla lavalla. Tunnin mittainen, semiammattimaiselta vaikuttanut konsertti pidettiin läheisen lukion auditoriossa, joten puitteet olivat virallisen hienot. Esiintyjiä jännitti.

Kun orkesterissa on vähän vajaa sata tyyppiä, väkisinkin joku mokaa jossain kohtaa. Nuottiteline kaatuu, tulee väärä viritysääni, sanat unohtuvat. Jo omille paikoilleen löytäminen aiheuttaa kikatusta ja sählinkiä. 

Kilpaurheilussakin tulee mokia, mutta voittamisen ja häviämisen kontrasti, maalien ja pisteiden menettäminen, tekee mokaamisesta näkyvää ja alleviivaavaa. Henkilökohtainen epäonnistuminen on iso juttu. Orkesterissa mokat eivät juurikaan pilaa tunnelmaa, eikä yleisö välttämättä niitä edes huomaa. Aplodit ovat valtaisat, meni miten meni.

Lisäksi ryhmässä musisoiminen itse asiassa peittää mokia. Kun riittävän moni laulaa oikein, yksi epävireinen hoilottaja ei erotu joukosta.

Kaikki kämmäävät joskus. Moka ei ole lahja vaan pelkkä moka. Soittaja ei voi jäädä sitä muistelemaan pätkääkään, koska kapellimestari huitoo jo seuraavaa tahtia. Ja kun mokaamista ei tarvitse pelätä, esiintyminen ei ole paniikin asia eikä mokasta tarvitse lannistua.

Toki on erilaisia luokkia ja opettajia, eivätkä asiat ole koskaan näin yksiselitteisiä. Ja armollista asennetta voi tietenkin oppia muuallakin. Mutta jotenkin tuntuisi hyvältä ajatukselta, jos peruskoulussa voisi oppia, että elämä on täydellistä epätäydellisenä.

Onko vanhemmuus todella erilaista lapsen sukupuolen takia?

Somessa törmää aina välillä kummallisiin käsityksiin pikkupojista. Erityisesti leukani loksahti väitteestä, jonka mukaan pyykkivuorikin on asia, jonka vain poikien äidit tietävät. Mitä ihmettä? Mistä lähtien vain pojat likaavat vaatteensa?

Meillä kun on kaksi tyttöä. Ja pyykkivuori, taskut täynnä kiviä ja pihalla lojuu jedikeppejä. Lelulaatikosta löytyy pikkulegoja ja jalkapalloja, mutta myös barbeja, hyppynaru ja katuliidut. Molemmat ovat säännöllisesti mustelmilla eivätkä pelkää hämähäkkejä eivätkä kastematoja. Vanhempi juoksee 60 metriä reilusti alle kymmeneen sekuntiin, toinen taas juoksi päin seinää, koska leikki "nukkumista". 

Jäin miettimään, että liittykö tuo pyykkivuorikäsitys ennakkoluuloihin tytöistä vai pojista? Vai molempiin? Siihen, että tytöt ovat siistejä JA pojat sotkevat. Ja mitä seuraa siitä, jos oikein odotetaan että pojat sotkevat?

Stereotypiaongelmat tyttöjen kohdalla ovat ihan kansantaloudellisestikin karmivat, mutta niin ovat poikienkin ongelmat. Syrjäytyneistä 2/3 on miehiä. Haluaisin kuulla puheenvuoroja siitä, mikä näiden poikien elämässä on mennyt pieleen.

Jo kuusivuotiaat tytöt uskovat, että fiksuus on puhtaasti miehinen ominaisuus, mikä estää tyttöjä hyödyntämästä todellisia kykyjään. Syntyy itseään ruokkiva stereotypia: kun kokee olevansa huono, päätyy huonoksi. Miksi sama ei pätisi poikiin? Huonouden tunne vain tulee eri asioista.

Mutta mistä? Kehittyvätkö poikien sosiaaliset taidot hitaammin? Tuputetaanko pojille edelleen normaalina sellaista elämänmenoa, jossa väkivalta on ihan ok, mutta itkeminen noloa? Puuttuuko harrastusmaailmassa kuvataiteista ja musiikista vetovoimaa?

Minä väitän, että stereotypiat pyykkivuorista ja pikkuautoista estävät näkemästä, mikä poikaperheissä oikeasti on toisin.

Juttelimme Valeäiti-blogin Hannen kanssa Valeäidin nauhoituksissa  sukupuolesta. Missä viipyy poikien ja miesten vapautusliike?! Tämä podcast vie elämästäsi n. 26 minuuttia.

Kylväjistä ja itkupuhelimista

Opin vastikään loistavan uudissanan: itkupuhelin. Sanalla viitataan rikkoutuneen tai kadonneen hienon puhelimen jälkeen lapselle hankittuun halpismalliin.  

Me hankimme itkupuhelimen suosiolla. Ehkä siksi se ei ole vielä kokonaan hävinnyt. Puhelinpussia (kannattaa muuten hankkia sellainen supervärikäs malli, joka erottuu jo kaukaa maasta) on noudettu milloin leffateatterista, asukaspuistosta, lipputangon juurelta ja kavereilta. Edistystä on tapahtunut. Nykyään Skidillä jo on jonkinlainen muistikuva siitä, missä luuri on viimeksi nähty. *

Suurin menoerä perheellemme ovat hukatut vaatteet. Urheiluhalli on syönyt ainakin yhden verkkatakin, yhdet kalliit ulkohousut (vituttaa vieläkin) ja muutaman vesipullon. Luonnollisesti hanskoja, kaulaliinoja ja pipoja on kylvetty tähän Tapiolan ympäristöön roppakaupalla. Jopa siinä määrin, että kun kävin hakemassa kaupassa täydennystä, myyjä piti minua suurperheen äitinä. Koulun löytötavaralaatikolle on asiaa joka viikko.

Ärsyttävimmän hukkaamistapauksen paikkaa pitää fillarinavain. Avain katosi marraskuussa kahdenkymmenen metrin matkalla fillariparkista bussille. Sitä käytiin tonkimassa taskulamppujen kanssa lehtien seasta muutamanakin päivänä, tuloksetta. Lukkoa ei saanut tiirikoitua auki millään. Jee.

Isoin itku tuli viime viikolla, kun saksofoni oli unohtunut "jonnekin". Se onneksi löytyi koulusta englannin luokan edestä.

Eikä Skidillä edes ole keskittymisongelmia. Hän on vain valtavan hajamielinen. Ja tasan samanlainen kuin isänsä. 

Koti-insinöörin bravuuri on sijoittaa tankkauksen jälkeen auton katolle lompakko / laukku / kahvikuppi, joita on palattu sitten hetken kuluttua etsimään. Yleensä ne löytyvät enimmäisestä mutkasta. Hänen puhelintaan on metsästetty niin Reyjkavikissa kuin Nizzassa. Hanskojen käyttämisen hän on lopettanut kokonaan. Siitä ei vain tule mitään.

Tämä yhdistyy myös siihen, että nykylapsilla on valtavasti tilaisuuksia hukata kamojaan. Varsinkin nyt kun kolmasluokkalainen jo hengailee kodin ulkopuolella enenevässä määrin. On harrastuksia, kavereita ja tapahtumia, jonne saa kulkea itsenäisesti. Oppirahoja maksetaan jonkun aikaa. Jotkut koko ikänsä.

Se jengi, jolla on tässä asiassa aikuisenkin haasteita, joutuu kehittämään keinoja luonteensa kompensoimiseksi. Apua löytyy muistutuksista (näitä kannattaa automatisoida erilaisilla kamahälytyksillä esim. aina kuvataidekoulun loppumisen ajankohtaan) ja opetelluista maneereista. Hanskat reppuun, ei maahan. Kaikki kamat yhteen isoon kasaan, ei moneen pieneen ja sinne tänne. Kotona kaikille tärkeille tavaroille on oltava oma paikka. Jos kamat haluaa löytää, täytyy opetella laittamaan ne paikoilleen.

Minut pelastaa käsilaukku. Olen oppinut tunkemaan sinne koko elämäni (siksi tarvitsen jätesäkin kokoisen kassin), jolloin mikään ei ole ikinä kadoksissa. Paitsi siellä kassin pohjalla.

Ja onhan noita muitakin apuja. Äsken Skidi tuli kaverisynttäreiltä koulureppu selässä. Kun kysyin, miten se hänellä nyt oli mukana, vastaus oli, että se oli aiemmin päivällä unohtunut toiselle kaverille, joka toi sen synttäreille.

Kylväjät ry:n verkosto toimii.

* Erilaisia puhelimen hukkaajille tarkoitettuja sovelluksia löytyy pilvin pimein. Tässä yksi suht tuore listausartikkeli aiheesta.

Kannusta toivotontakin tapausta

Ipana oli muutama vuosi sitten kirjoittanut itsestään luvun eskarilaisten esittelyvihkoon. Hän oli nimennyt lahjakkuudekseen urheilun.

Ärhäkän pinkeissä piikkareissa kelpaa pinkoa.

Kun näin tekstin, oli vähän... ihmeissäni. Liikunta oli ehkä se ainoa asia, jossa Skidi ei ollut järin lahjakas. Ei nyt erityisen huono, mutta ei missään nimessä mikään selkeä olympiakomitean toivokaan. Suhteellisen varovaisena luonteena ja pienikokoisena likkana hän ei kauheasti tykännyt fyysisistä lajeista, eikä hän ollut järin kilpailullinenkaan.

Suustani siis meinasi lipsahtaa, että miksi sinä tuon urheilun tuohon laitoit. Pelkäsin silloin, että jos en oikaise tätä harhakäsitystä ja annan hänen luulla liikoja itsestään, seuraa jotain epäselvää häpeää tai noloja tilanteita. Tai jotain.

Onneksi sain tukittua leipäläpeni enkä sanonut mitään.

Sain nimittäin oikein antaumuksella hieroa naamaani tämän mietintöni, kun Skidi viime viikonloppuna pääsi nuorten hallikisoissa 60 metrin juoksussa finaaliin, voitettuaan ensin oman ikäluokkansa seuran kisoissa. Eikä seuran treeneissä edes keskitytä ryppyotsaisesti juoksuun vaan ihan kaikkiin lajeihin. Kotitreeniin kuuluu lähinnä renkaissa kieppuminen, majanrakennus, Soturikissojen lukeminen ja kärrynpyörät.

Ehkä Skidi merkkasi urheilun eskarivihkkoonsa ihan vain siksi, kun ei muutakaan keksinyt, tai kopsasi idean kaverilta. Mitä väliä. Mutta olisi saattanut olla paitsi typerää myös harrastamisen kannalta tuhoisaa mennä käkeämään siihen, että tätä vahvuutta kannattaisi nyt harkita uudelleen.

Lisäksi se, että on herkkä, ei tarkoita, ettei olisi hiton kova kilpailija, kun sille päälle sattuu. Toki Skidi on myös sitä mieltä, että starttipistoolissa on ikävä ääni (pitäisi olla joku kiva nuotti mieluummin) ja että lähettäjien pitäisi pyytää juoksijat paikoilleen paljon kauniimmin, mutta sellainen hän on. Ja lisäksi sikanopea.

Lahjakkuus ei ole mikään yksinkertainen peli, jossa geenit ratkaisevat. Menestyksen takana on hyvä harjoittelumotivaatio, harrastamisen ilo ja oma kehitystahti -- ja se kannustus. Lahjakkuus saattaa alkaa näkyä vasta teini-iässä, mutta jos kersa on kertaalleen saatu uskomaan, ettei hänen kannata urheilussa edes yrittää menestyä, peli saattaa olla menetetty.

Kannustaa voi aina, jopa sitä näennäisen toivotontakin tapausta, oli kyse sitten murtoluvuista, hevosen piirtämisestä tai pallosilmästä. Hän ei ehkä olekaan toivoton, vaan alkumetreillä. Eikä siitä uskon istuttamisesta kukaan pilalle mene.

Kiusaajan hyväksyntää on turha hakea

Tulipa tästä Maria Veitolan ulkonäkökohusta johtuen puhuttua Skidin kanssa kiusaamisesta. Skidi nimittäin näki lööpit ja ihmetteli, miten aikuisetkin tekevät tuollaista. Hän rakastaa Veitolan rohkeaa tyyliä. Jep.

Olen muutaman kerran törmännyt sellaiseen ajatteluun, että enkö pelkää, että lastani aletaan kiusata, jos teen / en tee asiaa X. Eli enkö pelkää, että Skidiä kiusataan, koska olen luokan WhatsApp-ryhmässä, enkä suostu ostamaan niitä mulkosilmäisiä pehmoeläimiä tai kallista puhelinta, saati anna ladata kaikki pelit.

Veitolan keissi vahvisti sen, mitä olen oppinut kiusaajista.

Jos kiusaaja haluaa kiusata, hän löytää kyllä siihen syyn. Ihan oman käden kokemukseni mukaan kaikki kelpaa: harrastukset, ulkonäkö, vaatteet, vanhemmat, sisarukset, koulumenestys, allergia, reppu, ihan mikä vain. Hän sanoo kaunista rumaksi, fiksua tyhmäksi, menestynyttä luuseriksi ja rohkeaa nynnyksi. Kiusaaja on valeuutinen ihmisen muodossa.

Ymmärrän kyllä ajatuksen varomisen takana. Siinä on vähän sama logiikka kuin neuvossa, että naisten ei pitäisi ehdoin tahdoin käyttää minihametta ettei vaan joudu rikoksen uhriksi. Toki olisi varmaan jollain tavalla fiksua ennakoida, olla antamatta kiusaajille ilmiselviä "täkyjä". Mutta enhän minä voi tyttärilleni kertoa, että elämässä pitää yrittää sopia muottiin, varoa näkymästä ja kuulumasta, ettei vaan kukaan ala kiusata.

Minun mielestäni on suurempi virhe lähteä tavoittelemaan kiusaajan hyväksyntää. Ensinnäkin se on mahdotonta, ei sitä voi saada. Joukkoon ei voi koskaan sulautua niin, ettei oma olemassaolo ärsyttäisi ketään. On ihan turha laihduttaa, lihottaa, meikata, ostaa merkkifarkut tai viimeisin pelikonsoli. Kiusaaja jatkaa kyllä, jos haluaa.

Kiusaamisen tunnistaminen ja esiinnostaminen on vaikeaa, koska kiusaajaa on helppo uskoa, erityisesti jos kyseessä on isompi porukka. Kiusaamisesta seuraa häpeää. Olennaista onkin selvittää itselleen, millainen käytös on väärin. On pakko muistaa sekin, että ihan kaikki arvostelu, konflikti tai palaute, josta tulee paha mieli, ei ole kiusaamista.

Jotkut lapset ovat myös mieluummin kiusattuja kuin yksin. Näennäisesti reippaastakaan lapsesta (tai aikuisesta) ei välttämättä ole tomeraksi rajanvetäjäksi, vaikka hyvin tietäisi, että käytös häntä kohtaan ei ole reilua eikä oikein.

Mutta vain avoimuudella ja puhumalla me näytämme, miten kiusaamiseen pitää suhtautua. Siinähän ei loppujen lopuksi ole kyse kiusatusta, hän on syytön. Kiusaaminen on aina osoitus kiusaajan ongelmista, kuten keskenkasvuisuudesta, itsehillinnän puutteesta, huomionkipeydestä tai oman identiteetin heikkoudesta. Häpeä kuuluu hänelle, ei kiusatulle. Samalla logiikalla kiusaamisesta on puhuttava, koska kiusaaja tarvitsee apua. Erityisesti jos kyseessä on lapsi.

Lapsille on joskus vaikea selittää abstrakteja asioita, mutta "onneksi" aikuisten maailma tarjoaa konkretiaa lööppien kautta. Toivottavasti nämä tarinat hiljalleen muuttuvat historiaksi.

Muista naistenpäivänä niitä, jotka uskaltavat puhua

Kaupallinen yhteistyö

Naistenpäivänä on tapana puhua tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Globaalisti niitä tärkeimpiä puheenvuoroja pidetään kehitysmaissa, ja ihan ympäri vuoden.

KUVA: Sarah Waiswan

Jos minun tyttäriltäni kysyy, millaista on tyttönä eläminen, vastauksena on silmien pyörittelyä. Kysymys on omituinen. Tyttöys on mutkatonta. Ihmisoikeudet, itsemääräämisoikeus ja tasa-arvo koskettavat Suomessa kaikkia kansalaisia sukupuoleen katsomatta. Pakollisia aikuistumisrituaaleja ei ole, koska niitä ei tarvita. Lainsäädäntö määrittelee rajat, jotka ovat kaikille samat.

Jos taas samaa kysyy kenialaiseen kisii-heimoon syntyneeltä tytöltä, vastaus on aivan erilainen. Hänellä on edessään perinne, joka on paitsi henkisesti että fyysisesti traumatisoiva, myös hengenvaarallinen. Naisten ympärileikkaus eli sukupuolielinten silpominen on järkyttävä ihmisoikeusrikkomus.

Onneksi asialle voidaan tehdä jotain ja tehdäänkin. Monet järjestöt ovat ottaneet tämän aiheen toimenpidelistalleen ja vaikutusmahdollisuudet ovat hyvät. Työ tuottaa tulosta.

Solidaarisuus-järjestön rohkeat naiset.

Aina kun puhutaan alkukantaisesti elävien heimojen tavoista on helppo etäännyttää itsensä siitä, että inhimillisyydellä on monta ilmenemismuotoa. Kävinkin juttelemassa Solidaarisuus-järjestön kanssa siitä, mistä tässä kammottavassa perinteessä pohjimmiltaan on kysymys -- ja yllätyin.

Vastoin oletuksiani, silpomista tehdään uskonnosta riippumatta ja melkein kaikissa maanosissa. Silpomispäätöksiä eivät tee väkivaltaiset mielipuolet vaan rakastavat vanhemmat, erityisesti naiset: äidit, tädit ja anopit. He nimittäin kuvittelevat tekevänsä oikein. He haluavat tyttärilleen hyvää.

Silpominen liittyy heimojen perinteisiin kunniallisuuskäsityksiin, jotka koskevat vain naisia: toimenpiteellä karkotetaan tytöstä paha ja rituaalin myötä tyttö siirtyy hyveelliseen naiseuteen. Äidin tehtävänä on kasvattaa tytöstä kunniallinen nainen. Jos äiti epäonnistuu tehtävässään ja tyttö häpäisee suvun, hänet (ja tytöt) saa hylätä. Jos tyttö kuolee, vika on luonnollisesti hänessä tai hänen kevytkenkäisessä äidissään.

Silvottu tyttö on ihan syystä siveellinen, kunniallinen ja moraalinen - seksihän on kivuliasta. Mutta hän pääsee sentään naimisiin ja hänellä on mahdollisuus olla yhteisön jäsen, toisin kuin silpomattomalla tytöllä.

Tällainen huuhaa ja epätasa-arvo on sietämätöntä. Miksi perinnettä ei kielletä lailla? Monissa maissa se onkin jo kielletty. Mutta pakolla ja väkisin ei kulttuurin muutosta saada aikaan. Jos ihmiset edelleen uskovat tekevänsä oikein, operaatiot vain siirretään pimentoon ja tehdään yhä nuoremmille.

Haitallisia uskomuksia vastaan taistellaan vain valistamalla, pitkäjänteisellä työllä. On vaikutettava ruohonjuuritasolla, kouluissa, terveysasemilla, sairaaloissa, kirkoissa ja kyläjuhlissa. Vain avoimuus poistaa silpomattomuuteen liittyvää syrjintää, stigmaa ja häpeää.

Miten tällaisesta aiheesta sitten voi puhua? Mietin, miten itse reagoisin, jos toisen kulttuurin edustaja tulisi kertomaan, että yleisesti yhteisössä hyväksytty toiminta onkin lapselle vahingollista. En kovin hyvin.

Sanoma menee perille vain vertaistuen kautta ja kahdella eri argumentilla: uskonto ei silpomista vaadi ja toimenpide aiheuttaa naisille vakavia terveysongelmia. On puhuttava uskonnon kieltä. On kerrottava, että lisääntymisterveys on vaarassa.

Asenteet muuttuvat pikkuhiljaa. Dominoefekti voi parhaimmillaan muuttaa kulttuuria nopeastikin. Kun yksi äiti uskaltaa säästää tyttärensä vahingolliselta perinteeltä, joku toinenkin uskaltaa. Myös perheen miehet ja pojat oppivat, että silpominen on tarpeetonta. Silpomattomista tytöistä tulee jopa parempia vaimoja.

Minä laitoin naistenpäivän kunniaksi palkkaa niille naisille, jotka jaksavat ja uskaltavat puhua tyttöjen puolesta ja huuhaata vastaan, siellä, missä tyttöys on pahe. Silpomaton-sivustolla voit tehdä lahjoituksen ja tutustua Solidaarisuus-järjestön tekemään työhön.

"Onko tämä nyt se lapsi, joka ei syönyt mitään?"

Meillä oli taannoin lapsiperhebileet. Purjolla, sherryllä ja smetanalla maustettu paksu tomaattikeitto oli tarkoitettu aikuisille, metriheikeille oli varattu nugetit, ranet ja kolme litraa ketsuppia.

Skidi puntaroi vaihtoehtoja ja kysyi, saako ottaa tomaattikeittoa. Totta kai. Tyyppi ripotteli annoksen päälle krutonkeja ja halloumia -- ja söi kaksi lautasellista.

Ystäväni, jonka lapsi syö tällä hetkellä lähinnä jogurttia ja leipää, tarkisti, oliko tämä nyt se nirso tapaus, joka ei syönyt mitään ennen kouluikää.

Jep. Sama tyyppi, joka on todennut, että pahinta ruoassa on maku. Sama tyyppi, joka ei suostunut syömään muuta kiinteää ruokaa kuin teollisia soseita. Sama tyyppi, joka halusi syödä kaikki ruoka-aineet erikseen (=spagetti ja kastike siis eri puolilla lautasta).

Kehitys on todellakin kehittynyt. Nykyään perheen yhteiset ruokailut eivät ole enää puhdasta piinaa, jossa minä yritän estää itseäni huutamasta että NYT VITTU SYÖT. Muutos ei ole tapahtunut mitenkään yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa ja monesta syystä, joista yksikään ei ole minkään kasvatuksellisen linjan tulosta. Koska mikään ei toiminut.

Pakottaminen ei toiminut.
Jälkiruoalla lahjominen ei toiminut.
Säännölliset ruoka-ajat eivät toimineet.
Maistattaminen ei toiminut.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toiminut.

Mutta ajan kuluminen näyttää toimivan. Tänä vuonna on mennyt jo kaalilaatikkokin. Se oli tärkeä virstanpylväs, koska kyseessä on minun lempiruokaani.

Skidi on päässyt sinuiksi haasteidensa kanssa. Hän osaa analysoida, mikä on löllöisyys- ja mikä makuongelma. Suutuntuntuman kestoinhokit, kuten paistettu sipuli, sienet, avocadot, haljenneet pavut ja bechamel-kastike ovat edelleen vihollisten listalla, mutta eivät enää kryptoniittia. Ne ronkitaan lautasen reunalle, jos minä en huomaa. Joskus vahingossa nekin syödään.

Hän on ruvennut kiinnostumaan uusista mauista. Muutama iloinen yllätys (halva, jokiravun pyrstöt, edamame-pavut, persikat, paistettu lampaanmaitojuusto) ja pikkusiskon sparraus on rohkaissut ylittämään ennakkoluulot ja kokeilemaan vanhempien lautaselta jopa niitä vihreitä asioita. Ja maistaminenkin on muuttunut sellaisesta yhden atomin kokoisesta hipusta ihan oikeaan parin lusikallisen suupalaan. Ihan omia kokeilujakin on harrastettu: eräänä päivänä hän oli laittanut leivän päälle jogurttia ihan vain testausmielessä. En torunut. Ilahduin.

Lisäksi ruokahalu on parantunut pikkuhiljaa. En tiedä miksi. Ehkä urheiluharrastus on kasvattanut lihaksia. Kisapäivän jälkeen ruokaa otetaan jopa lisää.

Nyt ollaan päästy jo siihen tilanteeseen, että ravintolassa katsotaan aikuisten listaa ja kouluruoka ei ole enää parempaa kuin kotiruoka. Kuulemma vain koulun hernekeiton kanssa tarjoiltu sinappi on parempaa kuin kotona käytetty dijon. Voin elää tämän kanssa.

Monen hoitajan taktiikalla

Bloggaajakollegani Satu kirjoitti suunnitelmistaan lähteä etelänreissulle esikoisen kanssa. Kommenttiketjussa esitettiin pian syvä huoli siitä, että äiti poistuu kotoa, vaikka hänellä on nuorempikin lapsi.

Yllätyin. Eikö tästä ikinä päästä? Joillekin äideille (isät harvemmin muiden ratkaisuja arvostelevat) on edelleen vain äidin hoiva (taidoista riippumatta) ortodoksista lastenhoitoa. Ja kääntäen kaikki muu on lapsen henkistä pahoinpitelyä.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä tämä jumittaminen johtuu. Lapsia syntyy kaikenlaisiin perheisiin. Perheet sopeutuvat monenlaisiin järjestelyihin. Onko arvostelu tahallista ilkeyttä, kateutta vai tiukassa istuvia ennakkoluuloja ja perhekäsityksen jäykkyyttä? Veikkaan jälkimmäistä. Suomessa vanhempainvapaista äidit rohmuavat valtaosan, koska niin täällä on tapana toimia.

Ehkä Suomessa puhutaan edelleen liian vähän monen hoitajan taktiikasta. Ainakin Helsingin yliopiston tutkija Nina Sajaniemi on puhunut siitä, että turvallisia aikuisia voi olla lapsella useampikin. Isä. Isovanhemmat. Jopa päiväkodin hoitajat. (Ja päiväkotihan ei siis ole lapsille turmioksi.)

Aika vähän puhutaan siitäkin, että lasten kanssa voi ja kannattaa tehdä juttuja kahdestaan. Esikoinen ei välttämättä pidä nuorempaa sisarusta minään lottovoittona. Ja vaikka pitäisikin, uusin tulokas vie vauvavuonna helposti vanhempien ajasta leijonanosan. Silloin kahdenkeskinen facetime tulee tarpeeseen. Jotkut asiat vaativat aikaa ja sopivaa tilaisuutta tullakseen ulos. Juttutuokion tarve tuskin menee koskaan ohi.

Pitäisiköhän neuvolassa käydä läpi, että aika monella eri mallilla saa mukelot luotsattua onnellisesti aikuisuuteen?

Jopa meidän perheemme näyttäisi tässä onnistuvan. Kersoilla on ollut alusta elämässään monta tuttua aikuista, koska hoivaviettini on luokkaa medium miinus eikä minua ole koskaan hirvittänyt "jättää" vauvaa isälleen tai isovanhemmilleen. Kummit, sukulaistytöt, isovanhemmat ja päiväkodin henkilökunta ovat aina olleet kiinteä osa kersojen elämää. Päivähoitoon ovat molemmat menneet puolitoistavuotiaina.

Lisäksi me elämme elämäämme perheen sisälläkin kaikenlaisissa komboissa, yksin ja yhdessä.

Neljän vuoden ikäerolla syntyneet lapset harrastavat toistaiseksi ihan eri asioita. Miksi kaikkien pitäisi seistä samassa kahluualtaassa vain siksi, että 25% perheestä tarvitsee sitä? Yhteistä perheaikaa otetaan sitten kun sille on tilausta. Välillä Koti-insinööri pakkaa kersat mukaan ja lähtee maalle, jolloin minä jään kotiin ja nautin yksinäisyydestä. Välillä irtioton lasten kanssa teen minä. Ja sitten me aikuisetkin lomailemme kahdestaan.

Kotoa poistuminen on jopa suositeltavaa. Siinä saattaa havaita, että kaikki pyörii juuri niin kuin pitääkin ja ihan ilman äitiä.

Jos siis joku haluaa välttämättä osoittaa, että toisen perheen valinnat ovat jotenkin lähtökohtaisesti pielessä ja haitallisia, kannattaa ehdottomasti ladata tiskiin vähän parempaa evidenssiä kuin oma käsitys hyvästä äitiydestä.

Miten lapsille voi opettaa rahankäyttöä?

Lasten rahankäyttö on kiinnostava keskusteluaihe. Rahaan liittyy valtavia arvolatauksia ja niiden tiedostaminen on vaikeaa, mutta on fakta, että ipana joutuu rahan kanssa kasvotusten ennemmin tai myöhemmin. Mitä rahasta pitäisi ymmärtää?

Yleensä lasten ensikosketus vaihdantatalouteen tapahtuu viikkorahan kautta. En ole itse sitä saanut enkä somille lapsillekaan sitä anna. Käytännössä viikkoraha on perustuloa ihmiselle, joka ei tarvitse sitä: ipanat ovat vielä alle 10-vuotiaita, joten mitään omia menoja heillä ei ole. Me maksamme kyllä ihan kaiken, mitä elämiseen tarvitsee. Jos taas omia menoja on, haluan tietää, mihin rahaa tarvitaan. Lisärahaa on mahdollista saada, mutta sitä pitää anoa järjellisen toiveen kanssa.

Yleensä viikkorahaa perustellaan sillä, että lapsen pitää oppia säästämään. Rahan voi sitten käyttää haluamaansa tarkoitukseen, jolloin kehittyy myös kärsivällisyyttä odottaa ja seurata tavoitteen toteutumista. Se on ihan hyvä maali.

Nähdäkseni tarpeellista olisi opetella myös ansaitsemisen merkitys: sen, mitä jonkin hankinnan eteen pitää tehdä, jotta summa on kasassa. Tavoitteellinen toiminta on aikakäsitykseltään rajoittuneille lapsille aika vaikea konsepti, mutta kyllä se kouluikäiseen jo toimii.

Mutta niitä rahan ansaintakeinoja on aika vähän. Lapsityövoimaa voi käyttää kotitöissä vain osittain. Meillä on pakollista osallistua yleisten tilojen siisteyteen, oman huoneen kanssa on vapaampaa (=keittiöön ei voi tulla tekemään läksyjä vain sillä perusteella, että omalla kirjoituspöydällä on kaaos). Tarjolla on ajoittaista kaupassakäyntiä, vessanpesua, auton siivousta ja rikkaruohojen kitkemistä, mutta ei noilla duuneilla ansioille pääse.

Satu kirjoitti, että hänen lapsensa koulussa vanhempien kanssa oli mietitty lasten syntymäpäiväjuhlien sääntöjä, järjestelyä ja lahjapolitiikkaa. Yllättäen kaikki olivat tulleet siihen tulokseen, että pienehkö rahasumma on paras mahdollinen lahja.

Hyvänen aika, niin onkin! Jäin oikein miettimään, miksi ihmeessä lapsille ei anneta enemmän rahalahjoja? Miksi se on tökeröä? Sitä kautta tulisi nimittäin konkretisoitua oppi rahan ja tavaran suhteesta.

Lapset ehkä haluavat nimenomaan tavaraa? Kyllä, lapset on rakennettu sillä tavalla, että ne haluavat koko ajan kaikkea vailla itsekritiikkiä. Ne haluavat myös tavaraa, jolla eivät tee mitään. Koska minä olen kuitenkin se, joka kamavuorta selvittää, en halua jättää tätä valintaa keskenkasvuisille. Jos pointti käydään läpi ("sen sijaan että saat 10 lahjaa, joilla et leiki, saat ostaa jonkun ison kivan jutun, jolla leikit") niin viisivuotias tajuaa sen jo aivan mainiosti.

Onko seteli jotenkin persoonaton? Toisaalta, onko se lahjakassiin pudotettu muovikrääsä jotenkin henkilökohtaisempi? Ei. Vasta isommat lapset osaavat miettiä ja toteuttaa henkilökohtaisia lahjoja.

Tietävätkö lapset, mitä ystävä haluaa? Eivät. Jostain syystä vain jouluna kysellään toiveita, muulloin lähinnä arvotaan lähimmän lelukaupan hyllyllä. Meillä on aika monta leivontasettiä odottelemassa, että joku joskus käyttäisi niitä.

Entäs jos jollain ei ole varaa antaa kuin muutama euro? Tässä tapauksessa on tietysti ongelma myös lahjan ostamisen kanssa. Ehkä mindsetti pitäisikin kääntää siihen, että se muutama euro riittää. Ne voi tiputtaa kolikoina vaikka suoraan säästöpossuun.

Mikä parasta näin kersoille ei tule tavaraähkyä. Lahjavuori on isoilla synttäreillä aivan valtava ja paketeista saattaa löytyä kolme samanlaista isopäänukkea. Olenkin ollut huomaavinani että mikään uusi lelu ei enää ilahduta. Vaikka tavaraa inventoidaan joka vuosi, sitä on silti niin paljon, että niitä unohtuu kaapin perälle. Kaikilla leluilla ei millään ehdi leikkiä.

Luonnollisesti vihaamani paketointi olisi tässä tapauksessa kuitattu kirjekuorella. Haittapuolia nolla.

Päiväkoti onkin mainettaan parempi

Korppikampanjan varjoon jäi viime viikolla tutkimus, joka kertoi, että alle kolmivuotiaina päiväkodin aloittaneet kouluttautuvat pitemmälle kuin kotihoidetut verrokit.

Jutussa todetaan, että suuren osan tuloksista selittää koulutustaustan periytyminen. Koulutetut vanhemmat vievät lapsen päivähoitoon aikaisemmin, koska heillä on kiinnostava työ, johon palata. Ei ole mikään salaisuus, että se millaisessa sosioekonomisessa asemassa vanhempi on, vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen enemmän kuin se, millaisia ratkaisuja hän vanhempana tekee.

Mielenkiintoni herätti ennemminkin tutkimusuutisen kommentointi. Tutkimusta lytättiin monella eri argumentilla. Koulutus ei kuulemma takaa onnellisuutta (no ei takaa kouluttamattomuuskaan) ja että päiväkoteja on huonojakin (niin on vanhempiakin). Ja sitten tietenkin klassikko että minä kasvatin kyllä itse ja hyvä tuli.

Suomessa on pitkät kotihoidon perinteet, ja kunnalliseen varhaiskasvatukseen osallistuu tällä hetkellä 63 prosenttia lapsista, mikä on vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa.

Johtuisiko tämä päiväkotien huonosta maineesta? Täällä on ollut tapana päivitellä päiväkotien hirveyttä sekä syyllistää päiväkotipalvelua käyttäviä vanhempia, vaikka totuus on paljon mutkikkaampi.

Maine vaikuttaa myös hoitopäätökseen - eihän kukaan normaali vanhempi halua lapselleen pahaa. Mitä vanhemmat oikeasti tietävät päiväkodista päätöstä tehdessään? Eivät ehkä riittävästi.

Koska kuuluin siihen joukkoon, joka ei ollut koskaan ollut päiväkodissa eikä ikinä edes koskenut vaippaan ennen ensimmäistä omaa lasta, en tiennyt mitään tästä julkisesta palvelusta. Tiesimme jo etukäteen, että Skidin hoitotaival alkaisi 1,5 vuotiaana, kun molemmat olivat pitäneet oman osansa vanhempainvapaista. Paikkaa haettiin kuitenkin ihan sokkona. Mielikuva päiväkodista oli epämääräinen.

Olisin synnytysvalmennusta enemmän kaivannut päiväkotivalmennusta. Mitä varhaiskasvatus on, mitä siellä oikein tapahtuu? Keitä siellä on töissä? Mitä minulta odotetaan? Entäs, jos se ei suju?

Yllätys oli iloinen. Muistan jo ensimmäisessä varhaiskasvatuskeskustelussa hämmentyneeni siitä, miten tarkkaan ja monipuolisesti lapsen kehitystä dokumentoidaan. Nyt sekä perhepäivähoitoa, päiväkotiarkea ja eskarielämää nähneenä en voi muuta kuin ihailla sitä, miten hienosti molempien lasten tarpeet on huomioitu. Hoitajat ovat järjestään fiksua ja huumorintajuista porukkaa.

Tutkimusta kannattaisikin tulkita niin, että suunnitelmallinen varhaiskasvatus on yhteiskunnan näkökulmasta kannattavaa eli tukemisen arvoista. 

Päivähoitopalveluja kannattaa kehittää, erityisesti sen ei-niin-hyväosaisen lapsen kannalta. Riskien ottaminen laadun suhteen ja päätösten jättäminen kuntatasolle on astronomisen typerää. Karsimisen ja mustamaalaamisen sijaan varhaiskasvatukseen pitää panostaa ja osallistumisen esteitä purkaa, ei rakentaa lisää. Paras ja huonoin hoito annetaan kotona, ja päiväkodissa autetaan rikkomaan se huono-osaisuuden perintö. Se on kova juttu.

Muistan joskus miettineeni, miksei päivähoidon asiakkaita ole tutkittu enemmän. Tutkikaa lisää!