Tietoa mainostajalle ›

8.3.2012

Äitiys ja ilo

Osallistuin tänään Yle Puheella Perheen aika -ohjelman paneelikeskusteluun arjen äitiydestä. (Jos höpinäni kiinnostavat, tallenne löytyy tämän Areena-linkin takaa.) Mukana oli minun lisäkseni kaksi mukavaa mutsia.

Kävimme läpi äitimyyttiä, erilaisia perhe-elämän haasteita ja iänikuista syyllistymistä. Lopussa toimittaja yllätti kysymällä, mikä tässä äitiydessä ilahduttaa. Pidin kysymystä vaikeana. En koe äitiyttä per se mitenkään palkitsevana tai ilahduttavana asiana, sillä viihdyn paremmin muissa rooleissani. Iloisia hetkiä on kuitenkin joka päivä. Totta kai. Yhdessäolon ilo koostuu tilannekomiikasta, kersojen sumeasta logiikasta ja onnistumisen riemusta. Tällaisia iloja on vaikea jakaa, sillä ne eivät ole saavutuksia tai voittoja, vaan tuikitavallista elämää - joka on jostain kumman syystä paljon henkilökohtaisempaa kuin haasteet.


Mainitsin hetken mietittyäni ilahduttavimmaksi asiaksi sen, että saan jäsentää maailmaa ihmiselle, joka kohtaa sen ensimmäistä kertaa. Minulta kysytään, miten elämä toimii, ja vastaustani arvostetaan. Tämä äitiys onkin luottamustehtävä. Ja ilo on kokonaan minun.

43 kommenttia:

  1. Hei, löysin blogin sattumalta blogilista virrasta, ja hauska uusi tuttavuus tämä! Tunnustaudun minäkin keskinkertaiseksi äidiksi, joka viihtyy paremmin muissa rooleissa. Tunnistin myös monia mainitsemistasi päivittäisistä ilonlähteistä. Parhaita ovat oivallukset ja keskustelut, tilannekomiikka ja pienet hellät hetket kaiken työlään äitiyden "palvelutoiminnan" keskellä.

    VastaaPoista
  2. Mä arvaan että sä tykkäät tuosta per se -ilmaisusta kun se kuulostaa niin fiksulta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritän viljellä sitä aina kun voin. Koska se kuulostaa hienolta per se. Ah.

      Poista
  3. Kiva kuva! =) Kesää ikävä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti. En yleensä laita itsestäni bikinikuvia nettiin. ;) Ens viikolla lämpenee jo!

      Poista
  4. Kuuntelin Yle puhetta just livenä bussissa, kun juttu tuli ulos. Oli hyvä keskustelu. Ei ketään syyllistävä, vaikka erilaisia mutseja siellä tuntui olevankin. Mutta päällimmäisenä jäi kuitenkin fiilis, että kukin kantaa vastuun siitä omasta jutustaan/lapsistaan/elämästään ja se on musta ihan parasta. Sinä vahvistit taas omaa fiilistä siitä, että omien juttujen tekeminen on hyvä asia, ja että äitiyden euforiaa ei tarvi olla olemassa, jotta voi elää perheensä ja varsinkin sen mukulansa kanssa erittäin tyydyttävää elämää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, nämä kaksi muuta osallistujaa olivat selkeästi perinteisempiä äitejä, mutta miellyttäviä keskustelukumppaneita ja ymmärsivät muitakin valintoja. Oisko se sitten kuitenkin niin, että suurin osa mutseista on suvaitsevaisia, mutta täällä netissä pääsee ääneen se pieni ahdistava vähemmistö, joka vetää yhtäläisyysmerkit kantorepun ja hyvän äidin välille? ;)

      Poista
    2. Minä sanoisin, että meistä jokainen on jossain asiassa ehdoton, jollekin se jokin on kantoreppu, toiselle pitkä kotihoito, kolmas ei hyväksy barbeja. Yleensä on helpompi huomata toisen ehdottomuus kuin oma ehdottomuus. Ja ovathan ne lapsetkin erilaisia, jonkun lapsen kanssa on jossain asiassa oltava ehdoton, muuten ei mistään tule mitään, kun taas toisen lapsen kanssa se ei olekaan niin tarkkaa.

      Jos sitten yrittää olla joka asiassa ehdoton, niin eihän siihen pysty, vaan ahdistuu. Hyvä Äiti, voi olla niin monella tavalla ja jokaisen on löydettävä se oma tapansa elää.

      Poista
  5. Ihana kuva tosiaan :)
    Tänään tuli taas todistettua äitiyden ala- ja ylämäki ihan lyhyen ajan sisällä toisistaan. Ensin tarhaan lähtiessä 4,5-vuotiaalle tuli elämää suurempi kiukku kun lenksut eivät heti menneet suoraan. Koko matka (100m) tarhaan kulki minusta 10m jäljessä huutaen, koska olisikin pitänyt mennä toista kautta (vaikka asiaa oli kysytty ja varmistettu monta kertaa). Päiväkodissa kuiskuttelin itkevän tytön korvaan, että varmasti tulee kiva päivä kun paras kaverikin on paikalla, ja sitten iltapäivällä äiti tulee taas hakemaan - ja jätin jälkeeni iloisesti vilkuttavan tytön, jolta tuli monta pusua ja halia ennenkuin istui aamiaispöytään.
    Sinne tarhaan kävellessä mietin, että mitähän sitä olisi taas voinut tehdä toisin, ja olenko ihan paska mutsi taas kun en heti nätisti suoristanut lenksuja (pukiessani 1,5-vuotiasta) vaan pyysin tyttöä itseään tekemään sen - koska osaa. Toisaalta, sitten se huuto olisi varmaan vaan alkanut jostain muusta. Olisi niin ihanaa siinä aamulla osata tehdä kaikki asiat oikein ja oppaiden mukaan (rauhoita aamuhetki, ei kiirettä, anna lapselle aikaa pukemiseen (ja viimeisellä hetkellä menee lenksut vinoon ja se oli sitten siinä)) niin ei tulisi paskamutsifiilistä jälleen.
    Mutta sitten lapsi taas palkitsee, kun saa kuiskuteltua sen iloiseksi, jopa lupaamatta herkkuja, ja tuntee olevansa ihan hyvä äiti. Ja noita hyvä äiti-hetkiä on kuitenkin, onneksi, enemmän kuin huonoja.
    Allekirjoitan myös sen, että on kiva olla elämänoppaana ihmiselle, joka on täällä uusi ja kokee kaikki asiat ensimmäistä kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi epäloogisuus on todella ärsyttävää! Vaikka kuinka kysyt ja varmistat että tehdäänkö näin vai noin, niin se valinta on jotenkin aina väärä. Argh.

      Mä en muuten ole ihan varma onko noita hyviä hetkiä enemmän kuin huonoja - veikkaan että ei. Olen kuitenkin saanut ohjelmoitua itseni uskomaan siihen että sekoilun määrä vähenee koko ajan ja palkitsevuus lisääntyy ajan mittaan. Tiedä häntä. :)

      Poista
    2. Mäkin nyt mietin noita ilon vs. epätoivon hetkien tasapainoa :D Ei on niitä ilon hetkiä enemmän :) Mä oon siinä mielessä outo, että mä tykkään kauheasti vauvoista ja pienistä - 1-2v on ihan huippuikä (ja mulla on ollut helpot vauvat vaikkakin yöheräily on jatkunut nyt 4,5 vuotta lähes tauotta). Nytkin kun mietin, niin kuopuksesta ei ole ollut muuta kuin iloa tähän asti (ja Bellastakin tässä vaiheessa ;)). Sitten taas tykkään isommaista lapsista, 6v+ tai ehkä 5 on myös ok. Mutta tämä epälooginen uhmaikä ottaa mua aivoon. Tiedän että tämän ikäisten uhmailu sun muu on tarpeellista ihmisen kehitykselle ja kaikista vaiheista lapsi (ja vanhempi) oppii jotain uutta, mutta kun tämä on niin pirun ärsyttävää! Mä olen aika pitkäpinnainen ihminen yleensä, mutta on ollut kyllä hermo hyvin tiukalla tuon tytön kanssa.
      Odotan innolla sitä aikaa kun saa pelata lautapeliä niin ettei toinen saa raivokohtausta hävittyään, tai voi kävellä tarhasta kotiin ilman että yksi karjuu koko matkaa kun ei jaksa kantaa jotain perkeleen jäämurikkaa joka löytyi päiväkodin edestä ja juuri se murikka on pakko saada mukaan (vaikka kotipihassa on monta). Ja tottakai mä pakotan hänet itse sen kantamaan kun kerta moisen taakan halusi itse iselleen ottaa. Jne.
      Oon tuntenut vuosien aikana monta 6-vuotiasta, ja muistaakseni lapset siinä iässä on jo hyvinkin ihmisiä ;)
      Sitten saa ehkä huoahtaa (paitsi mullahan on se kuopuskin...) vähän aikaa ennenkuin alkaa se inttäminen ja murrosikäisen mielenilmaukset :)

      Poista
    3. Kuusivuotiaat ovat hyvinkin ihmisiä, mutta kuuden vuoden ikään kuuluu myös pahanlainen tahtokausi. Viisivuotiaan kanssa oli jotenkin seesteisempää tämä elo.

      Oppaita ei kirjoitettaisi, jos nämä asiat olisivat helppoja ja jokin patenttiratkaisu olisi olemassa.

      Poista
  6. Hyviä pointteja tuossa keskustelussa. Musta tuntuu, että mulla oma elämä on kadonnut jonnekin aivan liian kauas äitiyden myötä, vaikka muksut on nyt osa-aikaisesti hoidossa, ja itse pääsen sillä aikaa opiskelemaan (jep, tutkinto on yhä kesken...). Mutta siinä se sitten onkin. Aika surullista, mutta vanha elämä on niin taakse jäänyttä harrastuksineen ja tekemisineen. Ei vika lapsissa ole, itse en vaan ole kai sopeutunut, vieläkään.

    Katja, miten muuten niille kestovaipoille kävi? Ei sua varmaan kestoihin hurahtamaan saa, mutta päätyikö käyttöön? (Oon melkein kateellinen ihmisille, jotka ei hurahda jostain lapsihörhöilystä/lastenvaatteista tms.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun mielestä siinä omassa elämässä vaikeinta on aloittaminen. Eli sitten kun saat aikaiseksi mennä taas jumppaan tai mitä ikinä harrastatkaan, homma loksahtaa kohdalleen. Siihen uomaan on liian helppo juuttua.

      Kestovaipat otetaan nyt tässä kokeiluun uuden pesukoneen ja kuivauskaapin (!) myötä. Lahjoitin veke ne vaipat (ei ollut helppoa edes myynti!) ja etsiskelen nyt uusia.

      Poista
  7. Minulle vanhemmuudessa tuo eniten iloa:

    1) löytää uudestaan niitä juttuja, joista nautti lapsena /nuorena, mutta joiden tekeminen on vähän päässyt jäämään (luistelemaan, pulkkamäkeen, lumihevosta rakentamaan, huvipuistoon, lasten teatteriin...), koska ne nyt vain eivät ole yhtä kivoja pelkässä aikuisseurassa

    2) Vuodenajat, vuoden kierto, perhejuhlat (joulu eritoten) ovat taas löytyneet uudestaan.

    3) Esikoinen alkaa olla niin iso, että hänet voi ottaa mukaan siihen omaan elämään ja omiin harrastuksiin. Kuopuskin tulee perässä. Vielä mennään lasten ehdoilla ja esimerkiksi fantasiaharrastus on varsin lastenfantasiapainotteista sekä metsäretket lyhyitä, mutta hiljaa hyvä tulee...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Juhlista olen erityisen samaa mieltä: vappuunkin on tullut ihan uusi ulottuvuus. ;)

      Poista
  8. Hienosti vastattu tuohon mikä äitiydessä ilahduttaa-kysymykseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No Kiitos. En hätäpäissäni muutakaan keksinyt. ;)

      Poista
  9. Olisko myös vähän niin, että hyvistä ja kivoista lapsi-äiti-perhe-elämän jutuista ei kehtaa hirveesti huudella, kun aina on joku, jonka kaksoset valvoo koko yön ja oksentaa viidettä vuorokautta putkeen, niin ei halua tehdä sille kurjaa oloa, että hei meillä menee mahtavasti! Että ollaanko me vähän niinku kohteliaasti "meilläkin menee tosi huonosti" -porukkaa?

    Tää on todella hauska, älykäs, viihdyttävä ja rohkea blogi - KIITOS!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvin olla! Itse en lässytä missään mediassa joten jätän täälläkin siirapit pois. :) Mutta kiitos kehuista!

      Poista
    2. Tuo on juuri näin. Itsellä lapsi on nukkunut aina hyvin, mutta eipä sitä viitsi sitten muiden äitien kanssa hehkuttaa, kun naapurissa herätään 5 kertaa yössä. Siitä sitten ikävä kyllä seuraa se, että välillä muille saattaa tulla tunne, että en kerro mitään. Noh, sellaista se on, ja onneksi sitten miehelle ja isovanhemmille voi hehkuttaa miten paljon vaan, kun ne on samaa mieltä :) Siirappia perheen kesken siis. Hauska blogi muuten ja hyvä tuo keskustelu.

      Poista
    3. Kyllä niitä päinvastaisiakin tapauksia on, jotka hehkuttavat surutta onneaan, vaikka vieressä olisi joku ihminen aivan hajoamispisteessä... Eli sikäli tällainen häveliäisyys on minusta ihailtavaa ja sosiaalisesti älykästä.

      Poista
  10. Oh, olipa tosiaan hieno tuo sun vastaus, enpä olisi paremmin osannut kiteyttää... jos ollenkaan. Niin paljon ne arjen suuret tunteet on niitä kiukkuja, rajoittamisia tai tahtomisia, että ne jotenkin korostuu, vaikka mieleen jää pitkällä aikavälillä ne ihanat jutut. Ne pidempiaikaiset ihanat normaalit hetket, onnistumiset, oppimiset jää liian helposti suurten tunteiden varjoon. Tai ainakaan minä en osaa niistä hyvien hetkien normaalissa arjessa niin suurta riemua tuntea, että se ylittäisi sen puolen tunnin matkakiukuttelun 'vinossa olevista renksuista'.

    Olen nyt yrittänyt tietoisesti korostaa näitä positiivisia seikkoja kertomalla itselleni ja muille aina ääneen niistä positiivisista asioista silloin kun niitä on ja välillä kaivaa niitä vähän jostain rivien välistäkin. Ihan yhtä kovalla äänellä kuin sen kamalan yön ja kiukutteluaamunkin asioista kerrotaan... Itsesuggestiota kenties, mutta 2,5-vuotiaan kanssa se jotenkin tuntuu tarpeelliselta. Ymmärtänette.

    Ja ikäasiasta vielä, että meillä viisivuotias on ihana. Ihana, ihana, ihana. Kiukutteleekin, mutta se alkaa olla niin loogista ja syyt ja seuraukset sen verran selkeitä, ettei se tunnu aivan pelkältä kiusanteolta ja häirinnältä - niinkuin terrible-twon kanssa.

    Ja sit vielä piti kommentoida niitä jotka vetää yhtäläisyysmerkkejä.... ei ne täällä netissäkään mitenkään ylivoimaisia ole. Ne vaan ne kommentit lävähtää niin kovaa naamalle, tuntuu loukkaukselta (niinkuin tietenkin ovatkin, kaikki in-your-face -kommentit on), ja jäävät siksi mieleen ja aiheuttavat kuhinaa muissa. Vähemmistössä ovat! Olen kenties liiankin lepsu, koska en jaksa koskaan ottaa itseeni, vaan ajattelen niitä keskusteluja aina kivoina piristyksinä ;D Vähän aina ihmettelen (kummankin osapuolen) keskustelijoiden kykyä ja intoa vetää palkoa pesään niin hirveesti puolikkaastakin kommentista....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta tuo että vitutus jää mieleen helpommin, vaikka sitä "normaalia" aikaa on suurin osa. Itsesuggestio kuulostaa ihan fiksulta toimenpiteeltä!

      Poista
  11. Hei, ihana postaus. Tai siis mukavaa lukea, että sulla on äitiydestä tuollaisiakin ajatuksia.

    Pidän blogistasi kovasti, mutta välillä ihan ahdistun lukiessani, kun tuntuu että sulla on äitiyden ja lapsiperhe-elämän kanssa niin paljon vaikeuksia ja negatiivisia tunnelmia. Kiva että välillä on mukavaakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turha ahdistua. Mä näytän täällä vain yhden puolen elämästäni - kuten kaikki bloggaajat. :)

      Poista
  12. Ihanasti sanottu. Äitiys todellakin on luottamustehtävä =) Ja hyvin vaativa sellainen, myöhemmin jää nähtäväksi miten hyvin olemme itsekukin onnistuneet.
    Meillä on hyvin määrätietoinen esikoinen joka siis oikeasti on hyvin sääntöjä rakastava yksilö (riiviö vaihde toki löytyy). Pedantti suorastaan. Sitten on kuopus hälläväliä velikulta. Se mikä pätee ykkösen kanssa ei todellakaan päde kakkosen kanssa.

    Oikein hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, saas nähdä millaisen arvosanan annan itselleni 20 vuoden päästä. ;)

      Poista
  13. Minä toivon kovasti lasta ja minuakin välillä vähän vaivaa esim. lapsiperhearkeen kuuluva jatkuva negatiivisuus. Tottakai lasten kanssa on rasittavaa, väsyminen, oman ajan puute jne. mutta sehän nyt vain kuuluu siihen! En väitä, että olisin sen positiivisempi, jos joskus saan lapsen, mutta jotenkin perhe tuntuu kuitenkin minulle kokonaisvaltaiselta onnelta.
    Sama se on parisuhteen kanssa. Minusta tuntuu, että siitäkin puhutaan yleisellä tasolla hirveän negatiiviseen sävyyn. Kaikki nämä jutut pettämisisistä, siitä kun oma mies/vaimo on niin kamala nalkuttaja jne. ja miten kotoa on ihana päästä pois edes töihin ja työmatkalle. Tiedän senkin aivan hyvin, että oma puoliso välillä ärsyttää ja välillä jopa miettii pitäisikö vaihtaa se johonkin muuhun, mutta sitten kun rakentaa elämän niin, että molemmilla on ne omat menot ja jutut ja yhdessä tehdään jotain kivaakin, niin alkaa taas muistumaan miksi tuon ihmisen kanssa on muuttanut saman katon alle. Sama lienee lasten kanssa eli kun välillä saa jotain omaa lapsivapaata aikaa niin ne jatkuvat vaikeudetkin ehkä jaksaa paremmin.

    Anteeksi, tästä tuli ehkä pitkä purkaus, mutta juuri tänään kuuntelin kaveria, joka valitti, kun pitää taas olla lasten kanssa tämäkin ilta jne. Eikö niistä lapsista todellakaan jaksa iloita enää silloin, kun ne on saanut? Ja tämä oli vain tällaista yleistä mietelmää ja ehkä en tiedä mistään mitään, kun mulla niitä lapsia ei ole. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin tuossa yhtenä iltana, kun tulin töistä tyhjään kotiin, lämmitin ruokaa mikrossa ja meni harrastukseen, että tämähän on kuin sinkkuna. Ainoa ero oli, että sellainen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunne puuttui.

      On ne lapset ihania, tuovat elämään paljon sisältöä, mutta ne ovat ihan koko ajan iholla!

      Poista
    2. Tuossa haastattelussa vähän sivuttiin sitä, että äitiys on monelle naiselle aika pelottava juttu, koska hyvä äiti -standardit ovat niin hukeat. Mentaliteetti, jossa tuomitaan vanhempi joka ei jaksa olla lapsen kanssa 24/7 ei varsinaisesti auta nauttimaan elämästä. Pitäisi voida elää muissakin rooleissa - ystävänä, vaimona, harrastajana ja äitinä - ilman turhaa syyllisyyttä.

      Poista
  14. "Mainitsin hetken mietittyäni ilahduttavimmaksi asiaksi sen, että saan jäsentää maailmaa ihmiselle, joka kohtaa sen ensimmäistä kertaa. Minulta kysytään, miten elämä toimii, ja vastaustani arvostetaan. Tämä äitiys onkin luottamustehtävä. Ja ilo on kokonaan minun."

    Omatunto pisti. Niinhän me jokainen olemme täällä ensimmäistä kertaa ja ne vanhemmat pieninä ohjaavat elämään. Voi miksi joskus, jossain vaiheessa, voi mennä hiukan väärään; se äiti tai lapsi. Eikä se yhteys ja luottamus äitiin enää pelaakaan samallalailla :( Toivottavasti oman lapseni kanssa luottamus, arvostus ja ilo säilyy loppuun saakka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset ovat mielestäni kyllä aika armollisia. Aika paljon saa mennä väärään, että luottamus katoaisi. :)

      Poista
    2. Totta kyllä, mutta JOS sen luottamuksen menettää, sen palauttaminen on todella vaikeaa, ellei mahdotonta. Ja menetettyä aikaa ei saa takaisin.
      T. huonon äitisuhteen kanssa kamppaileva

      Poista
  15. Anonyymi klo 9:06: Omat lapset ja perhe on parasta ikinä elämässä. Kaiken ajan ja energian ne vie ainakin vauvavuosina, mutta miten tyhjää olis ilman niitä. Parasta on halit, hellyys, lapsen luottamus, hassut jutut, kikatus ja kutitus, yhdessä arkisten asioiden puuhailu niinkuin vaikka leipominen... ja hei, multakin menee vähän väliä hermot tuohon kolmevuotiaaseen, mutta silti se on mun rakas lapsi, maailman ihanin tyttö ja sit on tuo pieni maailman ihanin poika. Ja minusta on kiva olla niiden kans kotona, ei ole mitään kiirettä töihin (vaikka mulla onki kiva ja mielenkiintoinen työ odottamassa), tämä on niin paljon tärkeämpää nyt.

    VastaaPoista
  16. Kuuntelin jutun, oli mielenkiintoinen ja asiallinen keskustelu aiheesta!

    Haastattelijalla oli hyvä pointti siitä että naisen odotetaan luontaisesti olevan sisimmässään hoivaava äitihahmo (joka tulee todeksi naisen tullessa raskaaksi ja viimeistään silloin kun lapsi on tullut maailmaan). Niinhän se menee.. Raskaana ollessani mulle kerrottiin sekä rivien välistä että suoraan kuinka mun haaveet, ajatukset ja arvot tulevat muuttumaan (tai ainakin kuinka niiden PITÄISI muuttua) kun lapset syntyvät. Epäilin hiukan mutta en tietenkään ollut varma, mistäs sen oisin voinut tietää kun en vielä äiti ollut. Uteliaana ja hiukan pelokkaanakin odotin että miten radikaalisti mä ihmisenä muutun kun vauvat viimein on sylissä.

    Ei onneksi tullut radikaalia muutosta persoonaan, en ole vähemmän itsekäs kuin ennen tms. Kesti jonkin aikaa sisäistää että ei se mikään vika ole että säilyy omana itsenään, päinvastoin! Tuon ymmärtäminen oli iso helpotus.

    Toinen mulle tärkeä ajatus vanhemmuudessa on juuri tuo ”oman hiihdon vetäminen” jonka aina silloin tällöin mainitset. Se on just niin. Kun äitejä on niiiin monenlaisia. Ihmisiä ylipäätään on monensorttisia eikä se lasten saaminen ihmisen omaa perusluonnetta mihinkään muuta. Elämäntilanteet, elinympäristö, tukiverkon vahvuus, perheen dynamiikka ja sen jäsenten terveydentila, voimavarat jne. jne. vaihtelevat valtavasti ja niiden myötä myös se mitkä ratkaisut millekin perheelle parhaiten sopivat. Mä en myöskään mitenkään jaksa uskoa että vain yhdellä äitiyden mallilla perheen lapset voisivat kasvaa hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi. Onnellisuuteen ei ole yhtä kaavaa. Ei vaan ole kun on kyse ihmisistä! On ihan huikean mahtavan upeaa että meillä on todellisia valinnan mahdollisuuksia erilaisille ihmisille ja perheille, erilaisiin tilanteisiin. Toivottavasti näin on jatkossakin.

    Puhuit muuten aika kauniisti miehestäsi haastattelun lopussa. :) Ai hitto, mäkin taidan ansaita ainakin muutaman äitiyspisteen, ellen jopa Hyvä Äiti (tai Vuoden Mutsi- ?) mitalin kun oon niin huikean ihanan isän lapsilleni saanut hankittua,jeejee! x)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, sehän on tuon äitimyytin perusta, että jokainen nainen on äiti - haluaa olla ja osaa olla. Ja sitten kun ei halua ja/tai osaa niin onkin seinä vastassa. Naistenlehdet ovat naisille ja perhelehdet äideille, jako on selvä. Onneksi voin täällä omalla tontilla vähän sörkkiä muurahaispesää ja käsitellä mitä mieleen juolahtaa. Sillä on mulla muitakin vitutuksen aiheita kuin äitiys. ;D

      Ja ehdottomasti ansaitset sulan hattuun hyvästä isästä! Koti-insinööristä olen tosiaan varauksettoman ylpeä sekä isänä, miehenä että muusikkona.

      Poista
  17. Löysin blogisi aivan vasta, enkä ole kaikkea vielä ehtinyt lukea. Sen verran kuitenkin, että haluan kiittää sinua. Kiitos!

    Olen äiti. En tullut äidiksi vahingossa, vaan suostuin mieheni takia (ei ehkä tarvitse edes mainita, että se oli suunnaton virhe). Äitiys on ollut minulle todella vaikeaa. Niin vaikeaa, että menitin mielenterveyteni ja olen hiljaa kasannut taas itseäni. Raskaus, synnytys ja jatkuva toisen hoitaminen ja huomioiminen teki minut kirjaimellisesti hulluksi. Pikkuhiljaa olen alkanut päästä taas elämästä käsiksi ja olen todella iloinen, että olet kirjoittanut täällä äitiyden moninaisuudesta. Pitkään uskoin, että ylitsevuotavainen rakkaus jälkikasvua kohtaan ja täydellinen pyyteetön äitiys valaitsee minut vielä jonain päivänä. Sinun kirjoituksiesi ansiosta alan ymmärtää, ettei se ole rikos, vaikka noin ei kävisikään. Minulla vain sattuu olemaan lapsi, rakastan häntä (ensi kerran tunsin niin lapsen ollessa 1,5v) ja yritän parhaani. Ehkä tuosta asukkaasta vielä täysijärkinen aikuinen kasvaa.

    Yritän ottaa sinusta mallia ja aloittaa myös oman elämäni. Uskoa siihen, ettei kaikki ole menetettyä, vaikka moni suunnitelma muuttuikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, kuulostaa aikamoiselta mankelilta koko perheelle. :( Mutta juuri sinunlaisillesi minä tätä blogia kirjoitan, vaikka tätä näkökulmaa on joidenkin vaikea hyväksyä. Minä opin ja sopeuduin äidin rooliin ajan kanssa, mutta mitään valoa en ole nähnyt. :) Ulkopuolelta tuleville tyylivaatimuksille voit viitata kintaalla - sinä saat päättää, koska sinä päätöstesi kanssa joudut elämään. Tsemppiä!

      Poista
  18. En voi mitään ajatukselle, että suhtautumisemme vanhemmuuteen ja erityisesti äitiyteen jarruttaa tietyllä tavalla ihmiskunnan kehitystä, tai no jotain. Kehitys on tässä hiukan huono sana, koska se saa ajatuksen melkein kuulostamaan siltä kuin ihmisten pitäisi etsiä jotain myyttistä henkistä kasvua. Mutta kuitenkin, juuri kun ollaan saavutettu se kypsyys, jossa riittäisi energiaa todelliseen ympäristönsä kehittämiseen kaiken sen nuoruuden kuumeisen oman identiteettin rakentamisen jälkeen, hankitaan lapsia. Erityisesti naisilta saatetaan odotetaan, että he nyt kadottavat itsensä äitiyteensä. Suhtauminen vanhemmuuteen kuin luottamustehtävään on mielestäni varsin kypsä näkemys. Ei aikuinen saa "kuolla" lapsen myötä. Maailmassa on miljoona muutakin vastuuta ja iloa jokaikiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin minäkin olen ajatellut, mutta en olisi osannut ilamista sitä noin tiiviisti ja fiksusti! Kiitos!

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...