Tietoa mainostajalle ›

2.2.2015

Ongelma ei ole kilpailu

Opetusvirasto on päättänyt lakkauttaa koulujen väliset urheilukilpailut. HS:n urheilutoimituksen esimies linjasi, että urheilukilpailut ovat kivoja vain niille, jotka osaavat urheilla. Koululiikunnassa ei kuulemma ole kyse kilpailemisesta.

Naisten Kympillä 2013 Kuva: Dorit Salutskij

Noh, kaikissa kilpailuissa on tietenkin kamalaa, jos ei osaa. Tämä pätee myös muihin kilpailuihin, kokeisiin ja testeihin, oli sitten kyseessä inssiajo tai mantsan pistarit. Mutta ettäkö koululiikunnassa ei saisi olla kyse kilpailemisesta? Ei tunnilla tarvitsekaan olla, mutta eihän kilpailuihin pidäkään kaikkien mennä.

Kerron oman tarinani. Olin koulussa "ihan hyvä". Äikkä sujui, matikka ei. Bilsa oli kivaa, historia mälsää. Keskiarvo pyöri kahdeksan ja yhdeksän välillä.

Koululiikunta oli kuitenkin ainoa aine, jossa enimmäkseen onnistuin. Uinti oli kamalaa (kunnes opin uimaan) enkä voinut sietää joukkuelajeja, mutta pelasin kiltisti pesistä ja korista, koska pallosilmäni oli vireessä ja aina se matematiikan tunnilla uupumisen voitti.

Mutta yleisurheilussa suorastaan loistin. Olin kevyesti koulun nopein tyttö eikä ohitseni päässyt pojistakaan kuin pari vuotta vanhemmat. Koulujen väliset urheilukilpailut olivatkin vuoden kohokohta. Kävin napsimassa koululle kultaa satasella ja pituudessa (myös korkeudessa, heti kun tajusin että saan osallistua sinnekin) monta vuotta peräkkäin.

Urheilusaavutukset olivat silloiselle itsetunnolleni tärkeitä rakennuspalikoita. En ollut mikään erityisen suosittu tyttö vaan ihan perusnörtti, joka opiskelun ohella vältteli pahimpia kiusaajia siinä missä muutkin. Urheilukentällä olin kerrankin jossain hyvä, parempi kuin muut. Olin nopea ja vahva. Se ei ollut kovin tyttömäistä, mutta viis siitä. Vahvoille ei vittuiltu.

Kilpailuinnostus tyssäsi lukioikäisenä kun jäin kertaalleen toiseksi. Kisoihin alkoi osallistua aktiiviharrastajia, niitä jotka kävivät treeneissä. Kisoissa ei enää pärjännyt pelkällä lahjakkuudella. Olisi pitänyt oikeasti alkaa panostaa lajiin enemmän kuin kerran viikossa. Sen sijaan päätin lopettaa urheilemisen kokonaan.

Näin jälkikäteen olisin toivonut, että joku olisi siinä vaiheessa haastanut vähän ajatteluani. Minähän lopetin, koska yritin saada voittoa ilmaiseksi. Kukaan ei sanonut, että ei se niin mene, pitää osata paitsi lajinsa myös harjoitella ja kilpailla!

Noh, olisin todennäköisesti silti lopettanut, koska en ollut mukana palavasta intohimosta.  


Minusta tärkein viesti olisi se, että reilussa kilpailemisessa ei ole mitään pahaa - hullut vanhemmat tai pedagogisesti taitamattomat opettajat/valmentajat sen liikuntakokemuksen pilaavat. Kilpailemaan voi ja pitää oppia. Ja kilpailemaan opettamisen voi helposti nähdä jopa peruskoulun tehtävänä.

Kilpaileminen tarjoaa valtavasti henkisen kasvun paikkoja ja tuo meidät lähemmäksi omia heikkouksiamme.

Voiko kilpailuasetelmaa käyttää hyväksi? Miten asetetaan tavoitteita? Milloin on kiristämisen ja milloin luovuttamisen paikka? Voiko kilpailutilannetta oppia sietämään? Uskommeko, että tuloksia voi parantaa harjoittelemalla vai petymmekö tappiosta ja tulkitsemme että yrittäminen on turhaa?

Kilpailuissa on mukana myös sosiaalinen puoli.

Miten suhtaudumme voittajiin ja häviäjiin, onnistujiin ja epäonnistujiin? Onnittelemmeko reilusti parempiamme? Osaammeko kannustaa, lohduttaa ja motivoida hävinneitä? 

Eivät nämä kysymykset nyt kovin kaukana suomalaisen yhteiskunnan ongelmista ole.

Ps. Viime viikolla kävi niin, että Skidi tuli elämänsä ensimmäisistä pienimuotoisista yleisurheilukisoista kotiin mitali kaulassa. Rimppakinttu tuli kolmanneksi ikäluokkansa tyttöjen 40 metrillä. Ilman harjoittelua, paljain jaloin.

Olimme yllättyneitä, mutta yllättynein oli kuitenkin Skidi itse. Nyt vain pitäisi olla tekemättä ne samat virheet, jotka itse tein.

62 kommenttia:

  1. Kilpailemisessa ei ole mitään pahaa ja toisi juurikin onnistumisen tunnetta osaajille. Itse ennemminkin miettisin koululiikunnan arviointia. Omasta mielestäni se on persiistä. Itse oli 99% kerroista varusteet ja osallistuin parhaani mukaan kaikkeen (astma ja sydänvika huomioiden), mutta kutosta ja seiskaa pukkasi. Sekä astmasuihketta tuntien jälkeen. Kun taas luokan suositut ja nätit juoksentelivat tiukoissa farkuissaan kikatellen pallon perässä tai palloa karkuun, riippuen lajista, saivat kiitettäviä vuosi toisensa jälkeen. Eipä siinä sitten kauheasti kiinnostanut edes yrittää enää jossain vaiheessa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi liikunnasta, musiikista ja kuvaamataidosta annetaan numerot peruskoulussa? Eikö se voisi olla tyyliiin "osallistunut" tai "hyväksytty"? Jos ei ole musiikillisesti lahjakas niin ei ole eikä siihen auta vaikka kuinka yrittäisi laulaa.... Katselin juuri alakoulun todistuksia, joissa komeilee 7 musiikista....

      Anni

      Poista
    2. Jos ei ole matemaattisesti lahjakas, ei siihen auta, vaikka kuinka yrittäisi laskea ja siksi matikasta pitäisi olla vain hyväksytty/osallistunut? Mä olen aikuisena käynyt opettelemassa laulamaan Lauluavaimessa ja tajunnut, että eihän siellä koulussa opetettu laulamista vaan arvosteltiin vuosi toisensa jälkeen lähtötasoa eli lahjojen määrää. Mitä jos matikassakin tehtäis samalla tavalla???

      Poista
    3. Hyvä kommentti. Kyllä musiikkia pystyy opettelemaan vaikkei osaisikaan syntyjään laulaa. Samoin kuvaamataitoa. Toisaalta näiden aineiden luokittelu "harrastuksiksi" ja numeroarvostelun poistaminen vain korostaisi sitä, etteivät ne muka olisi tärkeitä. Joillekin tulee niistä ammatti. Moneen jatkokoulutuspaikkaan haettaessa nuo numerot merkitsevät. Siinä missä urheilussakin, niin monet saavat onnistumisen kokemuksen kuvaamataidossa tai musiikissa tai matematiikassa. Se että joku törkeä opettaja antaa astmaatikolle kutosen liikunnasta ei ole mikään mittari. .

      Poista
    4. ^Täysin samaa mieltä!
      Piti vielä käydä lukemassa opetussuunnitelman perusteet. Täältä: http://www.oph.fi/download/163770_Perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.docx sivulta 309 alkaen voi lukea millä taidoilla saa liikunnasta kasin kutosluokan lopussa. Mittanauhaa (saati sekuntikelloa) ei taida tarvita kuin uimataidon arvioinnissa. Paljon on varmaan muuttunut meidän kouluajoista?
      Jos numeroilla arvioidaan, niin sitten numerot myös taitoaineista. Niitä pitää arvostaa yhtälailla ja myös niissä lahjakkaiden pitää saada "loistaa". Open ammattitaidostahan se on paljon kiinni, miten nämä asiat koetaan ja käsitellään luokassa.
      T. Lukuaineiden keski-arvo peruskoulussa kymppi, taitoaineiden max 8

      Poista
    5. Itse asiassa nuottikorvaa ei pysty parantamaan eikä lauluääntään muuttamaan, mutta laskemaan oppii laskemalla, toisille se on vain helpompaa kuin toisille. Suomi kärsii hemmetin huonosta matematiikan opetuksesta.

      Poista
    6. Tottahan toki sekä nuottikorvaa että lauluääntä pystyy harjoittelemalla kehittämään, vaikka geeneillä on merkittävä vaikutus. Olisi outoa ajatella, että esimerkiksi vuosia soittamista harjoitelleen lapsen nuottikorva ei lainkaan tuona aikana kehittyisi. Laulamisessa on mukana paljon myös äänen hallintaa, joka laulamista opettelemalla paranee.

      Poista
    7. Kyllä ei pysty, sama pätee piirtämiseen - idols oli muistaakseni täynnä näitä tapauksia. Ja siinähän se pointti on että jos ei ole pätkääkään lahjakas, miksi juuri siinä lajissa pitäisi kilpailla? Taideaineissa teorian hallinta on kaikille mahdollista mutta itsensä toteuttaminen sen kautta ihan yksilöllistä.

      Poista
    8. Tästä tuli joskus dokumentti, jossa seurattiin kymmentä laulutaidotonta, jotka kävivät laulunopetuksessa jollain tietyllä metodilla. Yhdeksän oppi pysymään nuotissa.

      Poista
    9. En siis tarkoita, että kuka vaan voisi olla oopperalaulaja, mutta sävelkorvaa ja laulutaidotonta voi todistetusti oppia.

      Poista
    10. Nyt on kyse *peruskoulun* resursseista ja tuntimääristä. Jos taito on saavutettavissa henkilökohtaisella valmennuksella ja erikoismetodeilla, on pointtini aika selvä. :)

      Poista
    11. Nyt on Katja sullakin voimissaan vanha luulo! Ei todellakaan tarvitse erityismenetelmiä! Vain vanhojen ja väärien luulojen karistamista ja hyvää opettajakoulutusta. Tutustu Lauluavaimeen ja Ava Nummisen väitöskirjaan.
      Kaikista ei toki tule oopperalaulajia, mutta kaikista ei myöskään tule matematiikan tohtoreita, vaikka kuinka treenaisi. Toisilla lahjoja toiseen ja toisilla toiseen, mutta molemmat voivat molemmissa kehittyä.

      Poista
    12. Luuloa tai ei, ei maksa vaivaa. Yritin itse soittaa pianoa ihan pianonsoiton opettajan kanssa - ei tullut mitään. Panos - tuotos ei kannata. Ei ole mitään järkeä lähteä panostamaan montaa tuntia viikossa siihen että osuu nuottiin, lauluääntä ei korjaa mikään.

      Poista
    13. Täytyy vielä kompata tuota anonyymiä 22.21. Laulamisessa on tosiaan paljon kyse äänen hallinnasta. Äänihuulet on lihas siinä missä hauis ja senkin käyttöä voi treenata kuten hauiksen ja joita kannattaa lämmitellä ennen kovaa käyttöä. Jos et usko vain minua, ks. esim täältä: https://aanenkaytto.wordpress.com/2012/07/, kannattaa kurkata myös tekstin youtube-linkki :)

      Poista
    14. Uskon kyllä, että jossain määrin voi kehittää sävelkorvaa - hirveällä vaivalla. Mutta miksi pitäisi on se pointti.

      Poista
  2. En tiedä auttaako kilpailujen pannaan laittaminen asiaa, mutta mieleen tuli sukulaispoika, joka oli alle kouluikäisenä kova pelaamaan palloa ja luistelemaan. Usein, kun kävimme kylässä itse vielä lapsettomina aikuisina, veimme häntä johonkin liikkumaan. Koulumaailman kova kilpailu on syönyt lapsen itsetunnon urheilun osalta ja tätä nykyä hänen äitinsä tuskailee, kun ei meinaa saada nyt yläasteikäistä poikaa liikkumaan. Liikunta vaan on niin tärkeää, että kaipa kilpailukiellosta etsitään ratkaisua lasten pysymiseen liikkumisen parissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en vaan usko, että se auttaa yhtään mitään. Taitavat ja motivoivat opettajat sillä normitunnilla ovat avainasemassa. Ja ketään ei pitäisi pakottaa kilpailemaan jos ei lahjoja ole. Se on älytöntä.

      Poista
  3. Liikunta oli ainakin minun kouluaikoina ainut, joka oli "julkista" kilpailua. Ei matikan kokeiden ja äikän aineiden tuloksia tiedotettu koko luokalle ja parasta kolmikkoa palkittu. Saatikka, että koko luokan koetulokset olisi kiinnitetty ilmoitustaululle kaikkien nähtäville. Näin tehtiin kuitenkin urheilussa. Kisailu on sinällään aivan tervettä, mutta miksi se tehtiin vain liikunassa? Pohtii aktiivinen lukijasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liikunnassa sitä ei kai voi käytännössä välttääkään, kärkikolmikonhan joka tapauksessa yleensä kaikki voivat itse nähdä. Itse ulkomailla pitkään asuneena olen saanut hämmästystä aikaan kun olen kertonut tästä suomalaisesta tavasta olla julkistamatta kaikkien oppilaiden kaikkien kokeiden arvosanoja kaikille, täällä E-Amerikassa se on aivan normaalia. Itse muistan miten opettajan palauttamaa koepaperia oikein kaksin käsin peiteltiin ettei kukaan vain näkisi numeroa, oli se sitten nelonen tai kymppi. Nyt se tuntuu ihan hoopolta.

      Poista
    2. Uusi näkökulma! Me vertailtiin kyllä kaikki lukuaineiden koetulokset ihan vapaaehtoisesti, vaikka niitä ei muuten julki lausuttukaan. Sen sijaan liikuntatulokset jäviät open ja mittaajan välisiksi. Kilpailuissa tietysti

      Mutta olen ihan samaa mieltä että ei taideaineita pitäisi arvostella ainakaan kovin mustavalkoisesti, se on ihan väsynyttä. Sen hyvän oppilaankin voi palkita näyttelyllä tai kuoropaikalla tms ja seiska pitäisi tulla ihan sillä että saa jotain aikaiseksi.

      Poista
  4. Totta turiset. Minäkin tykkäsin "koulujenvälisistä". Ja minä kuuluin liikunnan vihaajiin. Kisat eivät olleet vain vaihtelua kouluarkeen, vaan myös pikkukylän oppilaiden mahdollisuus tavata muita saman ikäisiä. Itse tietenkin mieluiten kuuluin huoltojoukkoihin, mutta joskus oli myös pakko osallistua johonkin lajiin. Siitäkään ei ole kammoa jäänyt. Ja olihan se tyylikästä juosta farkuissa 800 metriä ja astua maaliin kaverin kanssa yhtä jalkaa, viimeisenä.

    Ellu

    VastaaPoista
  5. Mun pikkuveljeäni on myös kiusattu kömpelyydestään jonhtuen koulussa niin paljon, että nyt hänen ollessaan teini-ikäinen, huomaan että pojalla alkaa paino nousta eikä hän suostu oma-aloitteisesti harrastamaan liikuntaa. Erityisesti liikuntakilpailut on ollut hänelle tuskaa. Harmi että tällaista voi tapahtua vielä nykypäivänä. Veljelläni on muutamaa pistettä vaille aspergerin oireyhtymä. Mun mielestä tämä muutos on siis hyvä.

    Karoliina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta tuossakaan tapauksessa ongelma ei ole kilpailu vaan se, että sinne pakotetaan -> idiootti opettaja. Meillä homma oli vapaaehtoista.

      Poista
  6. niin, paitsi että ette pääse tekemään tai olemaan tekemättä niitä virheitä, kun joku päättää teidän puolesta että kilpailu on tyhmää. :) myös taidealoilla ollaan lopettelemassa numeroarviointi ihan korkeakoulutasolla, ilmeisesti samasta syystä. en ole ihan samoilla linjoilla. en mennyt rikki, kun tulin (pakollisissa) hiihtokisoissa viimeiseksi (en muista mutta todennäköisesti tulin), enkä mennyt rikki jos joku soitti tai lauloi paremmin. mielestäni trendi on aika holhoava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toihan liittyy juuri siihen kilpailemaan *oppimiseen* = aina ei voi voittaa. Mä tulin kanssa hiihtokisoissa ekana vuonna vikaksi. Sitten seuraavana vuonna mut laitettiin hyvän hiihtäjän pariksi ja tulin kolmanneksi. Mutta ei toi milläään tavalla mua kannustanut hiihtämään tai siitä nauttimaan, sen opin vasta 20 vuotta myöhemmin.

      Poista
  7. Mun mielestä arvosanat liikunnasta, kuviksesta ja kässästä ovat ihan ok, mutta ne pitäisi suhteuttaa tyypin omaan kehittymiseen ja yrittämiseen eikä gaussin käyrään. Ei niin, että ne jotka juoksevat satasen alle 18 sekuntia saa ysin tai kympin ja ne, joilla menee yli 24 sekuntia, saavat kuutosen. Pitäisi kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten itse kukin kehittyy omassa suorituksessa ja miten halukas on opettelemaan uusia asioita ja ottamaan muita mukaan ryhmään.

    Mut pakotettiin koulumme edustajana koulujenväliseen pallonheittokilpailuun ja vieläkin kun näen keltaisen tennispallon, mua alkaa yrjöttää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arviointi on monen asian summa, sekä tuotos että prosessi että asenne ratkaisee. Ei pelkästään se, mikä on lopputulos. Ainakin meidän koulussa. Kilpailu on ihan jees jos se on pakollista, mutta jos tulokset on julkisia, niin voitte vaan kuvitella, että miten se kohottaa sen heikon oppilaan itsetuntoa, jos kerta toisensa jälkeen on niillä jaetuilla viimeisillä sijoilla. En ymmärrä miksi niin pitäisi tehdä missään aineessa.
      Kaikilla pitäisi olla oikeus oppimisen iloon ja siihen että kokee onnistumista, seikka joka on erittäin uhattuna, kun inkluusio on päivän sana.
      .. tästä voisin puhista pitkään...

      Poista
    2. siis lukihärö, jos kilpailu on vapaaehtoista tietenkin....

      Poista
    3. Just näin, vapaaehtoista sen pitää olla. Opettajan pitäisi kyllä kannustaa osallistumaan niitä ujoja, joilla on potentiaalia.

      Motivaatio ja yrittäminen jätetään aika usein arvioinneissa huomiotta. Lauluäänelleen ei voi mitään, mutta liikunnassa auttaa treenaaminen (ellei ole jollain tavalla sairas).

      Poista
    4. Sen verran pakko nyt oikaista, että oppiaineiden arviointi peruskoulussa ja lukiossa ei perustu Gaussin käyrään. Perusopetuksen opetussuunnitelmien perusteissa on määritelty, mitä taitoja oppilaan tulee kussakin aineessa saavuttaa, jotta hän saa aineesta arvosanan 8 eli hyvä. Jos kaikki luokassa saavuttavat nämä taidot, saavat kaikki arvosanaksi 8. Jos jotain taitoja jää joltakin saavuttamatta, numero on hänellä pienempi kuin 8 suhteuttaen siihen, kuinka paljon taitoja on jäänyt saavuttamatta. Sama toisin päin kiitettävissä numeroissa 9 ja 10 eli sitten on jotain sen 8 tason yli. Kaikki arvosanalle 8 määritellyt taidot eivät todellakaan ole numeerisesti mitattavissa olevia taitoja, vaan siellä on myös asenteeseen, käyttäytymiseen jne. liittyviä kohtia.

      Ylioppilaskirjoitusten arvosanat määrittyvät Gaussin käyrän mukaan edelleen, mutta siellähän ei taito- ja taideaineita arvioidakaan. Tosin tästäkinhän on ollut debattia, että tulisiko Gaussi poistaa myös ylppäreistä.

      Poista
  8. Meillä myös tuo musiikin ja liikunnan arviointi oli vähän suoraan sanottuna perseestä. Vaikka olit liikuntatunneilla kuin hyvä ja aktiivinen, mutta et vapaa-ajalla pelannut missään joukkueessa, et voinut saada ysiä parempaa kun taas kymppiin riitti se, että kuuluit esimerkiksi johonkin salibandyjoukkueeseen. En ymmärrä, miksi vapaa-ajan harrastus vaikuttaa koulunumeroon millään lailla. Sama juttu musiikissa, jos soitit musiikkiopistossa tai lauloit kuorossa, sait kympin tekemättä mitään muuta ja muut saivat tyytyä huonompiin numeroihin. Tuo Satun mainitsema tapa olisi hyvä, että oppilaan numerot suhteutettaisiin juuri kyseisen oppilaan taitoon ja kehitykseen ja aktiivisuuteen esimerkiksi tunnilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä. Ja sitten kun opettaja "määritteli" ne lajit, joiden harrastamisesta vapaa-ajalla sen kympin sai. Minä harrastin ratsastusta, en ollut taitava pallopeleissä, mutta esim. uinnissa olin tosi hyvä ja silti todistuksessa aina se 8. Toiset sitten harrastivat yleisurheilua vapaa-aikana, mutta sitten olivat muissa lajeissa heikompia ja heille napsahti 10 tuosta vaan.

      Toinen asia mitä liikuntatunneilla pitäisi muuttaa on joukkuiden valinta. Opettajan pitäisi määrätä joukkueet, eikä enää antaa oppilaiden valita vuorotellen rivistä kavereita. Arvatkaapa innostaako edes yrittää, jos jää riviin viimeiseksi, kun kukaan ei tahdo joukkueeseensa.

      Vapaaehtoiset kilpailut koulussa on varmasti kivoja, meillä vaan ei niitä ikinä harrastettu.

      Poista
    2. Kuulostaa kyllä todella oudolta palkita vapaa-ajan harrastamisesta eikä opetussuunnitelmaan kuuluvan kokonaisuuden suorittamisesta.

      Poista
    3. Meillä oli yläasteella sama meininki! Ja ne stipendit sai pesäpalloilijat, ei kelvannut piirinmestaruus ratsastuksesta mihinkään sellaisiin...

      Poista
    4. Niin ja opettajan suosikkitytö valitsivat joukkueet... Nimim. Ikuisesti traumatisoitunut, viimeisenä aina valittu.

      Poista
  9. Minustakin terve kilpailu on vain hyvä juttu. Ongelmiahan nimenomaan aiheuttaa usein se, että ei osata kilpailla reilusti. Opettajalla on tosiaan iso rooli siinä, että kukaan ei tunne itseään aina ulkopuoliseksi ja ettei ne luokan 'lätkäjätkät' ja 'luisteluliisat' jyrää muitten kustannuksella.

    Olin itse aikoinaan liikunnassa keskivertoa vähän parempi vaikka en aktiivisesti harrastanut mitään lajia. Keskivertoa paremmuus liikunnassa johtui oikeastaan vain siitä, että olin niin kilpailuhenkinen, että erilaiset kisailut pisti tsemppaamaan enemmän, kuin mitä muuten ehkä olisi viitsinyt :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, opettajan ammattitaidosta lähtee ihan kaikki.

      Joo, mä käytän nykyäänkin kilpailuasetelmaa hyväkseni, koska se aiheuttaa painetta ja paineessa suoriudun paremmin.

      Poista
  10. Oma tytär kuuluu juuri siihen porukkaan, ettei isommin loista lukuaineissa, mutta urheilukilpailuissa on palkinnoilla kyllä. En käsitä, miksei näin voisi olla? Vaikkei nyt julkisesti luokassa sanottaisikaan, että kuka sai matikasta kympin ja kuka ei, niin kylläpä nuo oppilaat tuntuvat sen keskenään käyvän läpi. Ja todellakin taito/taideaineissa voi kehittyä, että ihan puppua on tuo, ettei näitä saisi arvostella numeroin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oppilaathan tosiaan kilpailevat keskenään koko ajan - jotkut mieluummin kuin toiset. Taitoaineissa voi kehittyä tiettyyn rajaan asti, mutta lauluääni ja nuottikorva ovat sitä mitä ovat. En itse pidä arviointia erityisen tarpeellisena.

      Poista
  11. Häh, aiotaanko ne lopettaa ne koulujenväliset????? Omana kouluaikana ne oli parhaita päiviä vuodessa (vaikka menestystä ei tullutkaan), ja omille lapsille tosi tärkeitä ja odotettuja tapahtumia. Niihinhän ei totta tosiaan ole pakko edes mennä, jos ei halua. Ja ne jotka haluaa, haluaa aika kovasti. Siellä mm. tavataan toisten koulujen oppilaita, syödään makkaraa, on juhlan ja erikoispäivän tuntua ja välilllä saa juosta ja hypätä ja heittää ihan luvan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. :) Meillä kisoihin ei ollut pakko osallistua joten se oli kaikille ihan mukavaa vaihtelua koulurutiiniin.

      Poista
  12. Yläasteella sain kuulantyönnössä hopeaa ja tunne oli ristiriitainen. Olin tyytyväinen että pääsin mitaleille ( ja yks pointti nimenomaan että vahvoille ei vittuilla ) toisaalta tuntui että pituuteni ja vahvuuteni vain korostui tässä. Koko koulun ajan olin aina luokan pisimpiä, yläasteellakaan omalla luokalla ei ollut montaa mua pidempää ( 178 cm ) kundia ja niinkuin arvata saattaa ei siitä aina pelkkää positiivista huomiota saanut. No mut joo, nyt mennään jo ihan toiseen aiheeseen.
    Sääli jos nämä lakanalla olevat kisat lakkautetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tää menee siihen kategoriaan että "if life gives you lemons, make lemonade". Koska lyhyemmäksi sua ei saa, olet sitten reilusti pitkä ja vahva. :)

      Poista
  13. Monta pointtia:

    1. urheiluun kuuluu kisailu. Lapset(kin) tietävät kuka osaa ja mitä. Kisaamisen voi lopettaa lapsilta, jos myös aikuiset lopettavat sen. (ettekö muka käyneet olympialaisia pihalla ennenvanhaan?)
    Lapset kuitenkin mittelevät taitojaan välitunneilla.
    Eri asia toki näissä koulujenvälisissä on se, kuinka niihin kouluyhteisössä suhtaudutaan. Jos tuloksilla kiillotellaan liikunnanopen kilpeä ja koulun kunniaa, ollaan väärillä jäljillä.

    2. vanhat suomalaiset sanat takaisin: kiisto ja reisto! Kiistossa (urheilussa) kuuluu kisata. Reistossa (liikunta) reippaillaan ja hankitaan terveyttä.
    Koululiikunnassa pitäisi olla ehdottomasti enemmän reistoa, ihan päivittäin. Mutta koska kaiken kaikkiaan homman luonteeseen kuuluu myös kiisto, sitäkin pitää olla.

    3. taito- ja taideaineita yleisesti ottaen enempi tiukan lukemisen lomaan, koska kaikenmoinen tekeminen tekee ihmiselle hyvää, mutta ei arvosteluperusteisesti. (ja tämän sanoo ihminen, joka aina olisi mieluummin valinnut lauseenjäsennyksen kuin mitään käsillätekemistä!) Nykypäivänä jo viidennellä luokalla tehdään valintoja; jos oppilas haluaa liikunnasta arvosanan, ottakoon valinnaisen, arvosteltavan liikunnan. Ja kaikille pakolliseksi päivittäinen liikkuminen: leikit ja pelit, joissa haetaan nimenomaan terveydelle välttämätöntä liikuntaa, ei pedagogista kuka-se-osaa-tehdä-kärrynpyörän-puomilla -liikuntaa.

    4. Nykypäivänä arvostelu (ainakin niissä kouluissa, joiden asiakkaita oma jälkikasvuni on) taito- ja taideaineita arvostellaan varsin liberaalisti. Lapsukaisilleni ei ole suotu sen pahemmin laulun- kuin muidenkaan taide/taitoaineiden lahjoja (kuten ei itsellenikään), mutta kiitettäviä löytyy todistuksesta silti pitkä rivi. Musiikissa arvosana on käsittääkseni perustunut kokeeseen, jossa on kyselty musiikintuntemusta (kuka on Mozart; mitkä ovat romantiikan piirteet; luettele kielisoittimia...) ja osallistumiseen; käsitöissä näyttäisi siltä, että arvosana määräytyy ainakin yläkoulussa suunnitelman ja toteutuksen välillä: jos on realistinen suunnitelma, jonka osaa toteuttaa, tavoitellaan kiitettävää. Jos taas toteutus jää vajaaksi, alkaa arvosana laskea. Aikaansaadulla jäljellä ei niinkään näytä olevan suurta vaikutusta (toki jonkin verran!). Sama näyttäisi pätevän kuvikseenkin. Liikunnan arvioinnissa näyttävät jyräävän vielä peruskriteerit (kuupperi, kuntotesti ja uitu matka), harmillista kyllä.

    Ja mitä muinaisuuden traumoihin tulee, niin meillä kyllä oli luokan seinällä "tähtitaulukko", johon sai kiitettävästä lukuaineen koenumerosta tähden. Eniten tähtiä saanut palkittiin. Ja enkun opella oli kymppikerho. Siihen pääsivät ne, jotka saivat vain kymppejä enkussa, ope katsoi paperit valoa vasten, onko käytetty kumia vai onko tiennyt heti lonkalta oikean vastauksen. Että kyllä voi lukuaineissakin kilvoitella, jos niikseen tulee (nimim. "en päässyt kymppikerhoon, kun tulin luokalle kesken vuoden")

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kiitettävän perinpohjainen kommentti! Saat tähden kiistosta ja reistosta. ;)

      Mä näkisin taideaineet ennemminkin valinnaisena tietyn perusopetuksen jälkeen ja sitten se valinnainen osuus hyvinkin tasokkaaksi. Näin saataisiin innostuneista enemmän irti.

      Poista
  14. Yläasteen liikunnan opettaja tappoi viimeisetkin halut koululiikuntaan. Tyyppi rakasti yleisurheilua mutta ei kuitenkaan osannut sitä opettaa.
    Muistan vieläkin miten esimerkiksi pituushypyssä oli hänen kalenterissa taulukot, tyyliin 2m-2,2m, 2,2-2,4m.. jne. ja kaikki hypyt hän merkitsi kalenteriin ja taulukoihin sijoittuminen toi pisteitä ja pisteet arvosanan todistukseen. Jos ei hyppy ja kuulantyöntö sujunut ei myöskään tarvinnut kuvitella olevansa hyvä liikunnassa, todistushan sen kertoi.
    Samoin vaihtoehtona urheilupäivinä oli osallistua yleisurheilu kisoihin tai mennä kävelemään tietyn pituinen lenkki kun muut urheili kentällä. Pakko kuin pakko.

    VastaaPoista
  15. Musta pointti pitäsi olla nimenomaan siinä, ettei noihin koulujenvälisiin osallistuminen olisi kenellekkään pakollista.
    Itse vihasin koulussa hiihtoa, olin siinä huono,ja hiihtokilpailut olivat painajaisia, kaikkien oli pakko osallistua.
    Omien lasten koulussa kaikki saa osallistua kisoihin mutta kenenkään ei ole pakko osallistua. Musta se on ollut hyvä systeemi ja lapset on todella kovasti tykänneet noista koulujen välisistä kisoista.
    Tosin on todettava, et meidän koulussa on pätevät ja mukavat opettajat liikunnassa (ja muutenkin)joten kaikki oppilaat tuntuu tykkäävän liikunnan tunneista, myös ne jotka ei kaikissa lajeissa loista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, pätevät opettajat ovat kaiken oppimisen ja hyvän ilmapiirin takana.

      Poista
  16. Hyvin samantyyppinen kokemus oli mulla. Loistin telinevoimistelussa, mutta yksissä piirinmestaruukisoissa putosin penkiltä. Olin kolmanneksi viimeinen. Se oli niin kova pala, että jätin koko touhun sen sijaan ettää olisin tapellut vastaan. Sama meininki seurasi mukana vielä pitkään: pelkäsin kaikenlaisia virheitä ja mokia niin, että jätin mieluummin kokonaan yrittämättä. Kuten sinäkin, olen sitä mieltä, että kilpaurheilusta ja joukkuelajeista on paljon hyötyä elämän varrella. Lapset panen kyllä mukaan urheilemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos vertaistuesta! Olisipa sullakin ollut ope joka olisi kannustanut yrittämään uudestaan.

      Poista
  17. Mä olen käynyt häviämässä koulujen välisissä kisoissa ainakin uinnissa (sekä yksilö- että joukkuekilpailussa), luistelussa (monena vuonna, olin lähes ainoa joka luisteli kaunoluistimilla), 800 metrillä ja 1500 metrillä. Eipä näistä nyt mitään kauheita traumoja jäänyt, mutta onhan tuo lista hiukan lannistava, koska olin tosiaan joka lajissa viimeinen tai ainakin hyvin lähellä sitä. Olin niin epäurheilullisella luokalla, että päädyin usein luokan edustajaksi, koska joku sinne kisoihin piti lähettää. Meillä ainakin tulokset julkaistiin paikallislehdessä, toisin kuin vaikka niitä matikan numeroita. Toisaalta hikipinkoja kiusattiin, urheilusankaruudesta ei varmaan olisi ollut haittaa sosiaalisen menestyksen kannalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oliko uinnissakin koulujen väliset? En ole kuullutkaan! En tiedä tulisko ne traumat ennemmin aikuisten reaktioista kuin itse häviöstä. Jos olit kuitenkin oman luokkasi paras niin olit kuitenkin sen joukon paras.

      Poista
  18. Omilta lapsuus- ja teinivuosilta muistan vaan sen, että kilpaileminen oli läsnä kaikkialla. Oikein mitään urheilua ei voinut harrastaa ilman ulkopuolelta asetettuja tavoitteita. Ei tarvittu erillisiä "kisoja" kun jokainen tunti oli sellainen: kuka ui nopeimmin alkuverryttelyn ja kuka oppi tanssitunnilla nopeimmin uuden liikkeen. En koskaan pitänyt liikunnasta en koulussa enkä harrastuksena. Vasta aikuisena löysin joogan, lajin, missä asetat itse itsellesi tavoitteet ja nekin silloin, jos siltä tuntuu.

    Minusta kilpailua on joka puolella ihan riittävästi ilman että sitä pitää vielä erikseen järjestää. Koululiikunta olisi varmasti motivoivampaa, jos jokainen asettaisi itselleen tavoitteet yhdessä opettajan kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kilpailemisesta tarvitse pitää ja sen pitäisi olla koululiikunnassa ihan sivujuonne. Mutta ne, jotka siitä pitävät eivät myöskään näe kilpailemisessa mitään pahaa (elleivät aikuiset pilaa kohkaamisellaan kaikkea). Koululiikunnassahan on tavoitteena hallita opetussuunnitelmassa määritelty kokonaisuus, ei varsinaisesti asettaa muita henkilökohtaisia tavoitteita.

      Poista
  19. Tsemppiä ja onnea mitalista =)

    Heitän tässä samalla sua pienellä blogihaasteella:
    http://mammalaiffii.blogspot.fi/2015/02/haastetta-pukkaa.html

    Mukavaa viikon jatkoa ja vielä kiitos, kun jaksat aina kirjoitella mitä ihanempia juttuja! Niitä on niin mukavaa lueskella =)

    VastaaPoista
  20. Niin ääliömäistä kieltää koulujenväliset urheilukilpailut! Nehän olivat kiistatta vuoden kohokohta, ainakin minulle ja kaveripiirilleni (Espoon koulujen väliset). Koriskisoissa pärjättiin - koska sitä jo harrastettiin - yleisurheilussa ei niinkään. Mutta mitä väliä! Pääasia oli odotus, jännitys, tunnelma, me-henki, meidän koulu vastaan noi jedalaiset jne.

    Sitäpaitsi - kuten Katja sanoit - kilpailemaan pitää myös opetella. Kyllä se on koulunkin tehtävä! Kykyjään pitää testata, jaksaa treenata, lajinsa valita, vastuksensa/kanssakilpailija ja tasonsa kanssa mitellä ja mitata. Ilmaiseksi tulee voitto vaan tsägällä ja lahjakkuudella, kun ei vielä paini 'oikeassa' sarjassa.

    Voi damn, pitäiskö tästä lähteä barrikaadeille? Miten ton ääliömäisen päätöksen vois muuttaa?

    /Jossu

    VastaaPoista
  21. Omasta kokemuksesta kumpuaa tämäkin näkökulma. Niinkuin taitavat melko monet muutkin. Minulla on Maman kanssa aivan vastakkainen kokemus. En ollut koululiikunnassa ikinä mitenkään erityisen hyvä. Oli siellä huonompiakin mutta myös niitä aktiiviharrastajia ja luonnonlahjakkuuksia. En kokenut asiaa mitenkään ongelmaksi alakoulussa mutta yläkoulussa kaikkea mitattiin ja kaikesta kilpailtiin. Alkoi se syödä, kun ei koskaan saanut kehun kehua tai tsemppausta. Sisuunnuin ja aloin treenailla vapaa-ajallakin. Nostin omaa tasoani huikeasti mutta en toki yltänyt aktiiviharrastajien tasolle. Edelleen numeroni pysyi samassa kuin aktiivilintsareiden ja valittajien. Kehun kehua tai kannustusta ei tullut edelleenkään. Lähti todella pitkäksi aikaa kiinnostus urheiluun. Teininä ei osaa vielä ajatella omaa parastaan. Harmitti vaan niin vietävästi, että omaa panosta ja yritystä ei huomioitu mitenkään.

    Vika oli varmasti opettajassa enemmän kuin kilpaisemisessa itsessään mutta tietyn maailman se kilpaileminen oli koululiikuntaan luonut. Opettaja pysyi tiukasti opetusohjelman raameissa. Kuten Mamakin mainitsee, löytyy kilpailua muualtakin koulumaailmasta. Voisiko siis olla joku aine, missä ei olisi kilpailua? Jossa vain saisi toteuttaa itseään? Tai vaikka useampi aine? Taitoaineet? Toki siellä saisi kilpailuja järjestää halutessaan mutta voisiko se kilpailu keskittyä enimmäkseen vaikka itsensä voittamiseen ja omien tulosten parantamiseen ja jätettäisiin se naapurin tulosten vertailu? Uskoisin, että olisin ollut todella onnellinen, jos opettaja olisi huomioinut oman kehittymiseni ja antanut vähän kiitosta ja tsempannut. Nyt kaikki tuntui vain turhalta. Se kokonaiskuva kun teininä oli vähän hämärän peitossa.

    -klaudia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, ongelma ei ollut kilpailu vaan huono opettaja. Tsemppaus ja henkilökohtainen parantaminen pitäisi aina huomioida numerossa.

      Poista
    2. Se, mitä mä eniten koululiikuntaan olisin kaivannut, olisi ollut se opetus. Koska ei se ole opettamista, että kertoo pelin säännöt ja antaa sitten jokaisen pärjätä miten parhaaksi katsoo. Mä olin huono liikunnassa (osittain tähän oli hyvin ilmeisiä, opettajienkin tiedossa olevia syitä, kuten muutama vakava sairaus), mutta tunnollisesti koetin kuitenkin olla mukana. Muistan ikuisesti sen korkeushypyn opettelun, kun mun kroppa ei vaan tuntunut tajuavan, mitä siinä pitäisi tehdä. Opettaja näytti kerran, ja siitä olisi pitänyt oppia. Melkein itkua tuhersin, kun en vaan tajunnut, ja sitten jokainen vuorollaan hyppäsi ja muut katsoi. Yläasteella lopulta tuli opettaja, jota kiinnosti opettaa tekniikkaa, ja joka jopa palkitsi numerolla sen, kun huomasi mun oikeasti koettavan opetella ne kaikki tekniikat parhaani mukaan. Se kannusti älyttömästi liikkumaan. Ja sitten saatoin ainakin jossain jutussa olla edes keskivertotasoa.

      Samaa meillä oli tosin muissakin taitoaineissa. Ei paljon kerrottu esimerkiksi piirustustekniikoista tai siitä miten siihen nokkahuiluun pitäisi puhaltaa, jotta ääni olisi edes suunnilleen siedettävä.

      Toki, joku on lahjakkaampi urheilussa/kuviksessa/musiikissa, mutta voi noita kaikkia opettaakin. Jalkapallo menee oikeaan suuntaan aika paljon todennäköisemmin, jos sitä potkaisee oikealla tavalla ja samalla tavalla muissakin taitoaineissa on ihan teknisiä juttuja jotka tietämällä omasta suorituksesta tulee heti parempi.

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...