Toivepostaus: 15 + 1 lasten sisäleikkiä minimipanostuksella

Tätä postausta pyydettiin korppikampanjan tiimoilta! Kersojen ohjelmatoimistona oleminen on välillä raskasta. Mitä siis tehdä silloin, kun kaikki ulvovat, että on tylsäääääääää, mutta ulos ei voi mennä edes sen vertaa, että siirtyisi sisäleikkipuistoon?



Silloin siirrytään tyhjästä nyhjäisemiseen. Kokosin yhteen postaukseen kaikki meidän perheen vanhat ja uudet sisäleikkivinkit -- ottakaa ja muokatkaa mieleiseksinne!

1. Fortuna with a twist.
Tämä klassinen kuulapeli toimii yllättävän hyvin aika pienillekin. Kun perinteiseen menoon on kyllästynyt, voi lyöntikierroksiin lisätä haastetta: eka kierros silmät sidottuna, toinen keppiä huulten välissä pitämällä, kolmas sukkapuikolla, jne. Puhaltamista en suosittele, koska lauta jää alle kolmivuotiaan jäljiltä suht kosteaksi.

2. Bling-leikki
Perheemme klassikko, jossa yksi pelaaja yrittää kyselemällä arvata, mitä toinen ajattelee. Jotkut kategoriat ovat sujuvuuden takia pakolliset, mutta ne voi luoda itse. Meillä on vaihtoehtoina ihminen / kasvi / eläin / satuhahmo / ruoka / taivaankappale / robotti, jotka siis kattavat about kaiken, mitä universumista ehkä tarvitsee tietää. Sitten vain aletaan kysellä, vastaukset kyllä / ei -formaatissa.
Huom. Arvaamiseen saattaa sitten mennä aika kauan aikaa, jos neljä vee valitsee sanakseen 'peppu', hihittää koko ajan ja väittää sen olevan ihminen.

3. Jöllö-piirrospeli
Toinen keksii kuvitteellisen sanan (kuten JÖLLÖ tai PASSOEENI) ja toinen piirtää sen. Jöllön onnistumisesta annetaan hyvin subjektiiviset ja törkeästi kotiinpäinvetävät pisteet ja eniten pisteitä saanut voittaa. Aikuiset toki häviävät tässä aina.

"Juha Mattinen" on Snadin luoma, elämään jäänyt sketsihahmo: kuntapamppu, jonka sihteeri
Pirjo Kuittinen hoitaa kaikki käytännön työt mm. kirjoittamisen.

4. Lelupiilonen
Vanhempi piilottaa vapaavalintaisen määrän leluja ja kersat etsivät ne. Toimii samalla muistipelinä, kun ipanat pähkivät, mitkä lelut ovat vielä piilossa. Vähän eppää, mutta vinkkaan, että lampusta, patterin takaa, sekajätepussista ja tuuletusikkunan välistä ne eivät tajua koskaan katsoa. Tsih.

5. Yhden vokaalin keskustelu
Puheessa saa käyttää vain yhtä, yhdessä päätettävää vokaalia. Se, kuka mokaa ensin, häviää. Eli si kiki mikii insin hiviiii. (Myös se joka ei tajua, mitä toinen sanoo, joutuu elinikäiseen häpeään.) Varoitus: tämä puhetapa jää tietenkin päälle ja ajaa lopulta hulluksi kaikki.

6. Satuja vessasanoilla
Tämä on tavallaan kamalaa, mutta vannon, että kuolette nauruun (jos siis tämäntyyppinen huumori nyt ollenkaan tippuu). Ideana on se, että jokaisella satukirjan sivulla yksi verbi pitää korvata lasten valitsemalla vessasanalla ja aikuinen saa sijoittaa sen mihin kohtaan haluaa. Tämä toimii erityisen hyvin klassikoissa: atmosfääri on ihan erilainen, jos prinsessa Ruusunen on niityllä piereskelemässä eikä laulamassa.

7. Möyrintämeri
Raivaa olohuoneen lattialle muutaman neliön kokoinen pläntti. Heitä kaikki kämpästä löytyvät, pehmeät tyynyt (sis. vieraspatjat, sohvatyynyt, istuintyynyt, tuolinpäälliset, koristetyynyt ja nukkumistyynyt) raivattuun kohtaan. Näin saat kersoille suht turvallisen "pallomeren", jossa peuhatessa menee ainakin tunti. Tai siihen asti kunnes päät kolahtavat yhteen.

8. Polle
Tämä on uhrautumisklassikko yhdistettynä tehokkaaseen selkäjumppaan. Käy teippaamassa polviin pehmusteet, asetu konttausasentoon ja ala hirnua. Fiilistäsi saattaa parantaa se, että Pollena voit karkailla ja käyttäytyä muutenkin huonosti esim. nukahtaa keskelle lattiaa, josta et herää kuin paijaamalla.

9. Jumppaolympialaiset
Lajit voi itse kehittää (moukaria en sisätiloissa suosittelisi), mutta suosittelen kuperkeikkoja tyylipistein, kyykkyhyppypituutta, vaakoja (kuinka kauan pysyy), päällä seisomista ja muuta pienakrobatiaa sekä tietenkin ministry of silly walks -hengessä hassun kävelyn kisoja.



10. Sketsihahmokilpailu
Jos teillä ei ole vielä roolivaatelaatikkoa (suosittelen lämpimästi), kaiva kaikki hameesi, huivisi, silmälasisi, hattusi, laukkusi, korusi, vyösi, naamarisi, peruukkisi (if any) ja korkokenkäsi esille ja pistä pystyyn naamiaiskilpailu, jossa sinulle esitetään sketsihahmoja. Jokainen hahmo saa keksin ja isommat saavat stailata pienempiä. Huom. Älä syö ihan kaikkia keksejä itse.

11. Pehmolelunäytelmä 
Käsinukkien puutteessa ihan hyvän tarinan saa aikaan myös pehmoleluilla.Viritä esirippu kahden tuolin väliin, jotta esittäjät voivat sekoilla piilossa juonen kanssa.



12. Maja deluxe
Päiväpeitto, pari makuupussia ja neljä keittiön tuolia riittää. Tee riittävän pieni, että et mitenkään mahdu sinne itse. Rojahda sohvalle huutelemaan sisustusohjeita. Kun kaikki on valmista, anna vielä leikkeihin pari taskulamppua ja sammuta valot.

13. Kauneushoitola
Kokoa ipanalle kauneudenhoitosalkku pienistä (tyhjistä) hotellien shampoopulloista, kuivuneista ripsiväreistä, vanhoista puuterirasioista, tyhjistä huulipunhylsyistä ja vanusta. Ennakkoluuloton antaa meikkipussinsa ihan sellaisenaan. Käy sohvalle pitkäksesi, tee tilaus ja nautiskele naamahipelöinnistä.

14. Pahvilaatikko
Käy hakemassa marketista iso tyhjä pahvilaatikko. Sijoita keskelle olohuonetta. Leikki on yleensä valmis jo näin mutta mahdolliset saksilla tehdyt reiät saattavat auttaa.

15. Halias
Yksi on kohde. Hänelle laitetaan pipo silmille ja peltorit korville. Muut osallistujat valitsevat hiljaisesti keskuudestaan sen, joka käy halaamassa kohdetta. Kohde yrittää arvata kuka se oli. Halaaja saa yrittää parhaansa mukaan esittää toista halaajaa halaamalla vaikka nilkoista, pyytämällä nostoapua tai tuhisemalla. Onnistunut stuntti on riemastuttava hetki.

BONUS! Silloin kun mikään muu ei toimi, jäljellä on vielä pullanmussutus.

Kahvila pystyyn: ensin leivotte jotain jauhoja ja sokeria sisältäviä tuotteita (valmistaikina on ihan ok) ja sitten kutsutte kahvilaan asiakkaita, naapurit, tuttavaperhe, isovanhemmat. Näytät isommille ipanoille, miten kahvia keitetään (tästä saattaa olla hyötyä myös tulevaisuudessa) ja duunaatte menun ja pienestä pöydästä myyntitiskin. Ja eikun kassakone kilisemään!

Ja sitten kun nämä on käyty läpi, voi hyvällä omallatunnolla laittaa ohjelmat pyörimään. Toivottavasti näistä on apua! Kommenttiboksiin saa mieluusti jakaa lisää ajantappokeinoja.

Pienten hyvien asioiden moodi

Snadi iloitsi aamupuurolla, että olemme varmasti ensimmäisenä päiväkodilla, kun noustiin niin aikaisin. Kello oli puoli yhdeksän. Aurinko ei vain vaikuttanut nousseen.

Hämäräkytkimellä toimiva yövalo ei sammu päivälläkään. Eikä ihme.

Marraskuu on paha, on ollut minulle aina. Kaikki eivät kaamoksesta kärsi, mutta minulle se aiheuttaa kummallista painoa rintakehän päälle.

Pääsin tänä vuonna aikaisen ensilumen ansiosta aika pitkälle, mutta sitten oireet ilmaantuivat.

Herääminen alkaa olla mahdotonta ja ulosmeno vaatii motivoitumista. Mikään terveellinen ei kiinnosta pätkääkään. Ainoa mikä kiinnostaa on sikiöasento.

Olen viime vuosina yrittänyt vimmatusti muuttaa suhdettani kyseiseen ajanjaksoon positiivisemmaksi. Joudun (toivon mukaan) kohtaamaan elämässäni vielä monta marraskuuta, joten valittaminen ei auta. Kaamostuskan kanssa elämiseen on keksittävä uusia keinoja.

Luulen, että olen keksinyt ratkaisun. Kun käänne pahempaan tapahtuu, siirryn pienten hyvien asioiden moodiin, jonka tavoitteena on yllättyä iloisesti joka päivä. Eräänlaista kaamoskapinaa ja harhautushyggeä siis!

Taistele!

Kapinalistani on seuraavanlainen.

1. Laitan yöksi vaatteet patterille. Pääsen aamulla sängystä ylös helpommin, kun ei tarvitse vetää lattialla jäätynyttä paitaa päälle.

2. Vien vessaan ylimääräisen valaisimen, jotta aamu alkaa heti valoisassa.

3. Järjestän ainakin yhden ystävätapaamisen lähitulevaisuuteen. Nauruterapia toimii aina.

4. Sytytän tulia. Tässä on jotain superrauhoittavaa. Ulos lyhtyjä, sisälle tuikkuja - ja oikeat steariinikynttilät jotka tuoksuvat oikealle kynttilälle.

5. Vaalin vihreyttä ostamalla leikkokukkia ja pyyhkimällä pölyt vanhoista viherkasveisista.

6. Pukeudun paremmin kuin normaalisti. On kivempi katsoa kalpeaa naamaa peilistä, jos edes vaatteet näyttävät hyvältä.

Paskat taidekuvaprojektit toimivat myös harhautuksena. Näitä ehtii hävetä sitten keväämmällä.

7. Ainaisen palelun taltuttavat vain villasukat. Ne voi pitää jalassa myös yöllä.

8. Pistän verhot kiinni. Vaaleammat ne ovat kuin tuo sysimusta mörön perse tuolla ulkona.

9. Käyn kasvitieteellisessä puutarhassa. On kuin olisit ollut minilomalla!

10. Menen metsään. Siellä on pakko keskittyä perusasioihin, askeleisiin ja hengittämiseen, epäolennaiset asiat unohtuvat.

Tsemppiä siis kaikille kaamosangstisille! Kun marraskuu on kunnialla suoritettu, voi aloittaa kaikki jouluiset asiat -- ja kas, pian päivä alkaa pidentyä. Voitto häämöttää!

Päiväkoti onkin mainettaan parempi

Korppikampanjan varjoon jäi viime viikolla tutkimus, joka kertoi, että alle kolmivuotiaina päiväkodin aloittaneet kouluttautuvat pitemmälle kuin kotihoidetut verrokit.

Jutussa todetaan, että suuren osan tuloksista selittää koulutustaustan periytyminen. Koulutetut vanhemmat vievät lapsen päivähoitoon aikaisemmin, koska heillä on kiinnostava työ, johon palata. Ei ole mikään salaisuus, että se millaisessa sosioekonomisessa asemassa vanhempi on, vaikuttaa lapsen tulevaisuuteen enemmän kuin se, millaisia ratkaisuja hän vanhempana tekee.

Mielenkiintoni herätti ennemminkin tutkimusuutisen kommentointi. Tutkimusta lytättiin monella eri argumentilla. Koulutus ei kuulemma takaa onnellisuutta (no ei takaa kouluttamattomuuskaan) ja että päiväkoteja on huonojakin (niin on vanhempiakin). Ja sitten tietenkin klassikko että minä kasvatin kyllä itse ja hyvä tuli.

Suomessa on pitkät kotihoidon perinteet, ja kunnalliseen varhaiskasvatukseen osallistuu tällä hetkellä 63 prosenttia lapsista, mikä on vähemmän kuin muissa Pohjoismaissa.

Johtuisiko tämä päiväkotien huonosta maineesta? Täällä on ollut tapana päivitellä päiväkotien hirveyttä sekä syyllistää päiväkotipalvelua käyttäviä vanhempia, vaikka totuus on paljon mutkikkaampi.

Maine vaikuttaa myös hoitopäätökseen - eihän kukaan normaali vanhempi halua lapselleen pahaa. Mitä vanhemmat oikeasti tietävät päiväkodista päätöstä tehdessään? Eivät ehkä riittävästi.

Koska kuuluin siihen joukkoon, joka ei ollut koskaan ollut päiväkodissa eikä ikinä edes koskenut vaippaan ennen ensimmäistä omaa lasta, en tiennyt mitään tästä julkisesta palvelusta. Tiesimme jo etukäteen, että Skidin hoitotaival alkaisi 1,5 vuotiaana, kun molemmat olivat pitäneet oman osansa vanhempainvapaista. Paikkaa haettiin kuitenkin ihan sokkona. Mielikuva päiväkodista oli epämääräinen.

Olisin synnytysvalmennusta enemmän kaivannut päiväkotivalmennusta. Mitä varhaiskasvatus on, mitä siellä oikein tapahtuu? Keitä siellä on töissä? Mitä minulta odotetaan? Entäs, jos se ei suju?

Yllätys oli iloinen. Muistan jo ensimmäisessä varhaiskasvatuskeskustelussa hämmentyneeni siitä, miten tarkkaan ja monipuolisesti lapsen kehitystä dokumentoidaan. Nyt sekä perhepäivähoitoa, päiväkotiarkea ja eskarielämää nähneenä en voi muuta kuin ihailla sitä, miten hienosti molempien lasten tarpeet on huomioitu. Hoitajat ovat järjestään fiksua ja huumorintajuista porukkaa.

Tutkimusta kannattaisikin tulkita niin, että suunnitelmallinen varhaiskasvatus on yhteiskunnan näkökulmasta kannattavaa eli tukemisen arvoista. 

Päivähoitopalveluja kannattaa kehittää, erityisesti sen ei-niin-hyväosaisen lapsen kannalta. Riskien ottaminen laadun suhteen ja päätösten jättäminen kuntatasolle on astronomisen typerää. Karsimisen ja mustamaalaamisen sijaan varhaiskasvatukseen pitää panostaa ja osallistumisen esteitä purkaa, ei rakentaa lisää. Paras ja huonoin hoito annetaan kotona, ja päiväkodissa autetaan rikkomaan se huono-osaisuuden perintö. Se on kova juttu.

Muistan joskus miettineeni, miksei päivähoidon asiakkaita ole tutkittu enemmän. Tutkikaa lisää!

Luksus-yökylä on loistava lahja ystävälle

Skidi kärvisteli taannoin pahan ongelman edessä: piti keksiä synttärilahja jo hiekkalaatikkoajoilta vierellä kulkeneelle ihanalle BFF:lle, joka täyttäisi ensimmäisen kerran pyöreitä.

Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun Skidi heräsi siihen tosiasiaan, että ystävättärellä on jo kaikkea. Leluista, koruista, kynistä, vihkoista, leivontaseteistä, kirjoista ja vaatteista ei ole puutetta. Ja kymmenvuotiaalle Skidi halusi antaa jotain ikimuistoista.

Ehdotin varovaisesti jonkinlaista aineetonta elämyslahjaa. Kymmenvuotias kun ei enää ole aivan niin pakettifriikki kuin puolet nuorempi. Aikansa ideoita pyöriteltyään Skidi kehitti oman konseptinsa: luksus-yökylä.

Todellakin! En tiedä itsekään parempaa lahjaa kuin aika ystävien kanssa, ja senhän voi viedä pienellä vaivannäöllä seuraavalle levelille.

Lahjakortti meni heti työn alle. Jotta varmasti kaikki olennaiset ohjelmanumerot ehdittäisiin kahlata läpi, show täytyi aikatauluttaa tarkasti. Skidillä on tulevaisuus tapahtumatuottajana, sen verran vakavissaan hän järjestelyt otti.



Juhlakalulle ojennettiin heti käsiohjelma.Täydellinen yökyläily piti sisällään noudon koti-ovelta ja kamojen kantoavun, kikattelua, lettikampauksia, kalapuikkohampurilaisia, leffa, popparia ja jätskiä, vaahtokylpyä, lautapelejä, lisää kikattelua, valvomista (tämä luki omana kohtanaan) ja videoidut (minut pestattiin kuvaajaksi) akrobatiatreenit. Yhteistä aikaa kaikilla mausteilla.

Tänä viikonloppuna se sitten toteutettiin ja ilta oli ihan napakymppi. Kävi ihan kateeksi, kun ne pelasivat pyjamat päällä yatzya ja välillä kuului hullua hihitystä. Superhauskaa!

Mietin näin Lapsen oikeuksien päivänä erityisesti sosiaalista kehittymistä, oikeutta leikkiin. Lasten ystävyyssuhteet ovat pitkään riippuvaisia vanhemmista, mutta hiljalleen vastuu yhteydenpidosta ja suhteen vaalimisesta siirtyy heille itselleen. Tukea tarvitaan siinäkin. Skidi on oppinut peruskoulun myötä yhtä ja toista ystävyydestä. Juuri tällä hetkellä olen iloinen siitä, että Skidillä on elämässään ihminen, jolle hän haluaa antaa kuun taivaalta.

Se parempi korppikampanja

Someäidit ja korpit osa 2. Jäi harmittamaan tämän alkuperäisen kampanjan kohtalo.

Kukaan ei kiistä someaikakauden ongelman olemassaoloa, joten vähemmän absurdi kampanja olisi varmasti tarpeellinen. Tehdään siis itse parempi!

Mistä aloitetaan?

Näkökulmasta. Perhetutkimuksen professori Kimmo Jokinen toteaa, että paineet vanhemmuuteen ovat julkisuudessa kovemmat kuin koskaan – etenkin äideille.

Yleensä syyllistyvätkin ne, joiden ei tarvitsisi. Tehdään siis syyllistämisen sijaan ratkaisukeskeinen ja kannustava kampanja, joka tarjoaa työkaluja itsetutkiskeluun ennemmin kuin neliraajajarrutukseen. (Ja nämä ratkaisut olisi myös syytä esitellä omalla kampanjasivulla, joka ei kertakaikkiaan voi olla kaupungin lähisuhdeväkivallasta kertova sivu.)

Toiseksi, todella mielelläni näkisin kaikkien muutosta tavoittelevien kampanjoiden lähtevän liikkeelle tosiasioista ja tutkimustiedosta. Jos ongelman laajuus ja syyt eivät ole tiedossa, on aika vaikea lähteä (mitattavia) tavoitteita asettamaan.

Tämänhetkisen tiedon mukaan

• vanhemmat viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin koskaan,
• kuusivuotiaat ovat oikein tyytyväisiä elämäänsä ja
• isien käyttämät perhevapaat ovat nousussa. 
• MHL:n tutkimuksen mukaan erityisesti äidit kokivat, että pelkoja vähentäisi yhteisöllisempi kasvatus, vähempi syyllistäminen ja se, että perheellä olisi enemmän läheisiä tukena arjessa. 
• Lapset toivovat lisää aikaa aikuisten kanssa, ja neljäsosa toivoo erityisesti, että aikuiset viettäisivät vähemmän aikaa koneella. 

Kun syyllistämisestä päästään lapsiperhearjen työkaluihin, kampanja syntyy kuin itsestään.

a) Jaetaan tietoa. Some koukuttaa. Jatkuvasti päivittyvä uutisvirta on suunniteltu mukaansatempaavaksi, oma aika on kortilla ja vanhempainavapailla voi olla yksinäistä. Millainen läsnäolo riittää, mikä on haitallista?

b) Helpotetaan ongelman tunnistamista. Vaivaako yksinäisyys, kiireen tuntu vai raskas työ ja väsymys? Seuraavatko työt kotiin vai onko somen kyttääminen tai pelaaminen muuttunut pakkomielteeksi? Testaa, oletko nettiaddikti.

c) Kannustetaan toimintaan. Onko somettamisen taustalla addiktio vai yksinäisyys ja se että ainoat aikuiskontaktit ovat facebookissa? Onko lasten kanssa vaikea keksiä mielekästä tekemistä? esitellään ratkaisuja perheistä, joissa ongelma on tunnistettu ja sitä on lähdetty ratkomaan. Tarvitaanko mindfulnessia, unikoulua, kotiapua, hätäkahveja vai perheen yhteinen kännykäetiketti?

Ja jotta kampanja ei jäisi vain kampanjaksi vaan tähtäisi siihen muutokseen, nämä materiaalit pitäisi saada mukaan neuvolaprosessiin. Neuvolajärjestelmä tarjoaa vertaansa vailla olevan kohtaamiskanavan vanhempin kanssa: olisiko mielialojen ja alkoholinkäytön lisäksi tarpeen tehdä myös älylaitteiden käyttökysely?

Noin. Lopuksi vielä aiheesta meidän perheen esimerkin verran. Jatkuvaa 100% läsnäoloa meillä ei ole tarjolla 24/7. Koska se on paitsi mahdotonta myös tarpeetonta. Tyypit ovat jo niin isoja, että he osaavat vaatia huomionsa, jos eivät sitä koe saavansa. Siihen heillä on aina oikeus.

Meidän perheessä aikasyöppö on työnteko, ei some. Minä kirjoitan koneella ja yrittäjä-muusikko taas puhuu puhelimessa ja tarvitsee välillä sävellysrauhaa. Suurimmaksi osaksi nämä hoidetaan yhdeksän jälkeen kun lapset ovat nukkumassa (ja tuosta nukkumaanmenoajasta pidetäänkin suht tiukasti kiinni), mutta välillä pitää pyytää anteeksi huonoa läsnäoloa.

Somen plaraaminen ja tabletilla pelaaminen ovat minulle matalan kynnyksen ajantappamista, joka on helppo aloittaa ja lopettaa, ja jota tehdään kun siihen tulee sopiva sauma: bussissa, aamulla sängyssä ennen nousemista, ipanoiden kylvyn aikana. Suurimman osan ajasta puhelimeni on äänettömällä - anteeksi vain kaikki, joille en vastaa.

Kokonaisuus ratkaisee, kuten aina. Ipanoilta ei puutu facetimea. Yhteistä aikaa on aamulla, syömme usein päivällisen yhdessä eikä meillä ole koskaan tv illalla auki. Lasten iltatoimet sisältävät aina pitkän lukutuokion ja juttelua. Yhdessäolon yliannostus otetaan lomilla ja viikonloppuisin.

Noin muuten olisi virkistävää nähdä joskus kampanja, jossa vanhempien annettaisiin tuntea iloa vanhemmuudesta. Suurimmalla osalla kun menee ihan hyvin.

Väkivaltaiset äidit katsovat kissavideoita

Tämä Helsingin kaupungin yliampuva kampanja on ollut somepuheenaiheena tänään. Hesarin ilmoituksessa nainen (ehkä äiti) istuu pallotuolissa ja selaa pädiä samalla kun pikkulapsi roikkuu kristallikruunussa ja toinen huutaa vieressä. Perheen koira repii tyynyä.

Ilmoituksen linkki kotivakivalta.fi johtaa Helsingin kaupungin Lähisuhdeväkivallan ehkäisy -sivulle, jossa kerrotaan että kaupunki haluaa kiinnittää huomion pieniin lapsiin kohdistuvaan välinpitämättömyyteen kampanjoimalla tänä syksynä teemalla Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa.

Tuota. Yritän ohittaa sen seikan, että sekä videolla että kuvassa esiintyy tietenkin vain nainen eli äiti (isähän ei tällaiseen perhejuttuun liity) ja keskittyä pohtimaan, mitä tällä kampanjalla oikein haetaan.

Kyllä, olen ihan samaa mieltä siitä, että erikokoisten ruutujen tuijottaminen on silmiinpistävä ongelma. Älylaitteiden jatkuva räplääminen on läsnäolon häiriötekijä, oli kyseessä sitten ruokapöytä, leikkipuisto tai sokkotreffit. Mutta jos halutaan viestiä, että ruutuaikaa pitää rajoittaa aikuisenakin, eikö kannattaisi sanoa niin?

Rinnastus väkivaltaan on makaaberi. Välinpitämättömyys ja väkivalta ovat aivan eri asioita, jopa siinä määrin, että toinen on rikollista. Suomessa ihan oikeasti pahoinpidellään lapsia sairaalakuntoon. 

Kaikki ehkä muistavat Erikan. Hän ei kuollut siihen että vanhemmat rämppäsivät puhelinta. Väkivalta on tämän päivän väkivaltaa.

Jos halutaan puhua välinpitämättömyydestä, onko tämä tosiaan se rankin ilmenemismuoto? On nimittäin olemassa myös heitteillepanon rikosnimike. On eri asia katsoa kotona kissavideoita pädiltä selvin päin, kuin lähteä baariin ja jättää lapset pinnasänkyyn.

Sitten ovat nämä muut viestinnälliset nyanssit. Entä jos äiti kuvassa ei hymyilisi? Jos hän tekisi vaikka vakavana töitä tai ruokaa? Tai jos kuvassa olisi se isä? Jos hän istuisi kulahtaneella sohvalla eikä designtuolissa? Entä jos tabletin tilalla olisi käsityöt, kirja tai sanomalehti?

Ja mitähän mahtaa ajatella se vanhempi, joka yrittää löytää kaupungin sivuilta apua väkivaltaisen perheenjäsenen kanssa elämiseen ja päätyy tälle sivulle? Tämä palveluhan on tarkoitettu vain kaikille niille nettiaddiketille naisille, jotka seisoskelevat rannalla chattaamassa samalla kun korppi vie lapsen.

Jo oli. En tiennyt, että yhdellä kampanjalla voi ampua molempiin jalkoihin. Saavutus sekin.

Se tunne kun...

Se tunne kun tarjoilet aamupalalla kasviksia
ja jengi vaan hihittää.

Tänä aamuna kaartaessani päiväkodin pihaan huomasin, että minulla ei ole lasta mukanani. Aivan. Koska hän jäi tosiaan potemaan nuhaa kotiin isänsä kanssa ja minun piti mennä suoraan töihin.

Näitä vaikeasti määriteltäviä tunteita esiintyy aina silloin tällöin. Tässäpä viimeaikaiset TOP 10 kokemukset sarjasta SE TUNNE KUN:

1. ...hammasharjasi on valmiiksi märkä, kun tulet viimeisenä pesemään hampaita.
2. ...toppaat molemmat lapset pulkkamäkeen ja mäki on hiekoitettu.
3. ...oletat virheellisesti, että kaikkien suosikkiruoka pari viikkoa sitten olisi suosikkiruokaa myös tällä viikolla.
4. ...olet ensimmäinen, joka herää ja kello on puoli kymmenen.Ensimmäinen tunne on kiitollisuus ja sitten juoksetkin jo katsoman hengittävätkö ne.
5. ...löydät puhelimestasi kuvia nuorimmaisen sieraimista ja videopuhelun asiakkaallesi etkä oikeastaan enää uskalla avata viestisovellusta. 
6. ...löydät tyynysi alta muovieläimiä ja rullan vessapaperia, ja mietit hetken pitäiskö ne jättää sinne, koska sotket muuten jonkun leikin.
7. ...keittiössä haisee kummalliselle, mutta ennen kuin lähdet viemään biojätteet tarkistat, onko uunipeltilaatikkoon piilotettu voileipä kuten viimeksi.
8. ...lapset ottavat esille joulun ensimmäistä kertaa elokuun puolella. Pääsetteköhän ensi vuonna kesän yli?
9. ...ravintolassa lapsi kertoo, että ei ole kovin nälkäinen. Sitten hän ottaa jälkiruokapöydästä neljä kertaa lisää.
10. ...perheen kuopus kysyy, milloin hänen pitää muuttaa pois kotoa. Selität lempeästi, että hän saa asua kotona isin ja äidin kanssa ihan niin pitkään kuin haluaa. Pätkä toteaa, että hän kyllä muuttaa pois heti kun mahdollista, koska menee ensitöikseen ostamaan BR-lelusta kineettistä hiekkaa.

Mitä isäni opetti minulle

Minulla on isänpäivänä kateellinen olo. 

Somefiidini täyttyy muistoista, tarinoista ja kiitoksista miespuolisille vanhemmille. Monet kirjoittavat siitä, mitä ovat isältään oppineet, millaista tukea ovat häneltä saaneet ja millaisen mallin hän tarjosi.

Minun isäni oli perinteinen, konservatiivisten arvojen mies, jolle syntyi epäperinteinen liberaalien (myös ihan vain vastustuksen vuoksi) arvojen tytär. Vaikea yhtälö 40-luvun ihmiselle.

Isyys oli silloin maailmassa lähinnä vaatimus perheen elättämistä. Tapasimme vanhempieni avioeron jälkeen satunnaisesti. Hän oli niin vähän elämässäni mukana, että suhde jäi pinnalliseksi. Olimme hyviä vain kehittämään riidan sadasosasekunnissa.

Isä opetti minut käyttämään työkaluja. Hänellä oli keskivaikea talonrakennusvimma, joten opin aika varhaisessa vaiheessa käyttämään iskuporakonetta ja remontoimaan kylpyhuoneen. Osaan tehdä ihan pätevän vesieristyksen, käyttää laattaleikkuria ja saumata. Sirkkeli oli ainoa vehje, jota hän ei antanut minun käyttää.

En ole ihan varma, miten olennaisia taitoja nämä nykymaailmassa ovat, mutta muutama poikaystävä on ollut hämmästynyt siitä, että saan taulut seinään ihan itse. Ihmissuhdemielessä olisi ollut järkevämpää, että hän olisi opettanut vaikka pyytämään anteeksi tai harkitsemaan, olisiko maailmassa muitakin sävyjä kuin mustaa ja valkoista.

Ehkä paras oppi, minkä omalta isältäni sain, oli se, että hänen tapansa olla isä ei riitä. Ei riittänyt silloin eikä riitä nykyään. Isän rooli on kasvanut hiljalleen perheen lompakosta, kuskista ja äidin pikku apulaisesta täysivaltaiseksi kasvattajaksi. Minun paras onnistumiseni vanhempana onkin se, että nyt omilla ipanoilla on loistofaija, jota voi muistaa isänpäivänä muutenkin kuin velvollisuudentunnosta. Jos minulle tapahtuisi jotain, lapsilla olisi edelleen yksi täysin oppinut vanhempi.

Vaikka tasa-arvonäkökulmasta työtä on vielä tehtävänä, olen tosi iloinen, että isyys otetaan yhä useammin vakavasti. Ehkä äiditkin voivat jossain vaiheessa lopettaa kumppaniensa kiittämisen siitä, että saavat nukkua tai pääsevät harrastuksiin. Ihan normaalia perhe-elämää se on.

Ihmisten (myös metrinmittaisten) kohtaaminen on taitolaji

Eräänä aamuna, kun olin vienyt Snadin päiväkotiin ja palasin takaisin fillarin luo, näin silmäkulmassani liikettä. Huomasin, että joku vilkuttaa minulle leikkihuoneen ikkunasta. Se ei ollut Snadi, vaan toinen lapsi hänen ryhmästään.

Tunnen Snadin päiväkotiryhmän jo monen vuoden takaa, mutta kyseinen lapsi ei ollut koskaan aikaisemmin noteerannut minua millään tavalla. Nyt aika oli kypsä. Vilkutin takaisin ja hymyilin koko matkan duuniin.

Olen perheeni epäsosiaalisin tyyppi. Molemmat lapset juttelevat vieraiden ihmisten kanssa vuolaasti, esiintyvät mielellään ja ovat halunneet jäädä kaverisynttäreille ilman vanhempia jo kolmevuotiaasta asti. Snadi myös moikkailee sattumanvaraisesti ventovieraita ihmisiä, erityisesti jos heillä on koira. Olen joutunut moneen otteeseen toppuuttelemaan kontaktointia ja yrittänyt kertoa, että aina ei ole oikea hetki ryhtyä juttusille.

Lapsilla onkin ollut opettelemista siinä, että kaikki ikätoverit eivät lähde tuosta noin vain leikkimään, vaan osa on "sanattomia". Koska ihmiset ovat erilaisia.

Valeäiti kirjoitti taannoin siitä, että lapsen ujous on epäonnistunut sosiaalinen tilanne, ei korjattava persoonallisuushäiriö. Olen samaa mieltä. Mutta minun nähdäkseni hitaasti lämpiävien lasten kanssa ei auta kuin aika.

Minulla on kolme periaatetta lasten kohtaamiseen.

1. Annan siimaa. Kaverisynttäreiden ja päiväkotieteisen kautta olen ennen kaikkea oppinut olemaan oma itseni. Minä en voi olla yhtään kiinnostavampi, rohkaisevampi, varovaisempi, lässyttävämpi tai iloisempi. Olen mikä olen enkä esitä temppuja sen enempää aikuisten kuin lasten edessä, olivat nämä sitten ujoja tai ei-ujoja. Se joko kelpaa tai ei kelpaa. Jos on huono aamu (esim. huutolankuttanut puoli tuntia), menossa hyvät leikit tai päänsisäinen radiolähetys käynnissä, ei sitä tervehdystä välttämättä edes huomaa. Turha siitä on kierroksia ottaa.

2. Minun käytökseeni ei vaikuta se, miten joku muu käyttäytyy. Erityisesti tämä pätee, jos vastassa on lapsi. On paha mennä vaatimaan kolmevuotiaalta seurustelutaitoja, mutta minä voin silti tervehtiä kaikkia, jotka katsekontaktin suovat. Niin tässä maailmassa tehdään. Ymmärrän hyvin, jos lapsi katselee mieluummin kengänkärkiään kuin kommentoi vallitsevaa lumitilannetta, olisin itsekin useimmiten mieluummin hiljaa.

3. Lapset eivät ole näkymättömiä. Jos minut huomataan, huomaan takaisin: hymyilen ja vilkutan, kiitän avusta, pyydän anteeksi, kuuntelen ja vastaan. Olen opetellut kaikkien päiväkotiryhmäläisten nimet (ei ole helppoa koska kasvomuistini on sikahuono), koska haluan tietää, keistä meillä kotona puhutaan. Osaan myös tervehtiä heitä nimeltä.

Ja sitten ajan kanssa niitä iloisia kohtaamisia tulee: joku vilkuttaa ikkunasta, joku tervehtii. Joku uskaltaa tulla meille ensimmäistä kertaa leikkimään ja joku kertoo vuolaasti dinosauruksestaan. Joku, joka ei ole uskaltanut edes silmiin katsoa, livauttaa pienen hymyn.

Ihmisten kohtaaminen, sekä yli että alle metrinmittaisten, on taitolaji. Yhtä lailla kun kukaan ei enää syö tuttia ekalla luokalla, kyllä se sosiaalinen silmäkin kehittyy, yksilölliseen tahtiin. Nyt nelikymppisenä voi todeta, että alkaa jo sujua.

Mikä Trumpissa eniten vituttaa?

Tämä jenkkien pressanvaalitulos oli monelle suomalaiselle järkytys, minulle myös. Luotin itsekin amerikkalaisten arvostelukykyyn.


Jos ihmisten ongelmat tuntuvat isoilta, kannattaa muistaa, että elämme avaruudessa lentävällä kivellä.

Olisi ollut mukava havaita, että kiusaaja ei aina voita. En ole mikään Hillary-fani, mutta en voinut uskoa, että maailma olisi menossa suuntaan, jossa enemmistö pitää rasismia, seksismiä ja maskuliinista uhoa hyvänä tapana hoitaa yhteisiä asioita.

Mutta en oikeastaan pelkää Trumpia. Valtionjohdossa on ollut idareita aiemminkin eikä edes Amerikan presidentti voi mielivaltaisesti maata johtaa. Lisäksi poliittisesti Trump saattaa olla tyhjää täynnä. Hän ei ole antanut realiteettien estää kampanjointia, mutta voittopuhe oli jo huomattavasti maltillisempi. 

Eniten näissä vaaleissa vituttaakin sama kuin Brexitissä: demokratian alennustila.

(Toki voi kysyä, millainen demokratia Amerikka edes on. NBR:n mukaan äänestyskelpoista jengiä oli 231,556,622. Näistä 25.6% äänesti Clintonia ja 25.5% Trumpia. Silti Trump valittiin. Tämänhetkisten laskelmien perusteella 46.9% ei äänestänyt. Jee.)

Vitutukseni liittyy eniten siihen, että toimiva demokratia edellyttää kyseenalaistamista, lähdekritiikkiä, tiedonhankintataitoja, aktiivisuutta ja sivistystä. Jos jengi uskoo ihan mitä tahansa skeidaa, vaaleista tulee parhaan paskanpuhujan kykykilpailu.

Ja kusettaminen toimii. Trump nousi valtaan ennennäkemättömän törkeällä showlla, joka oli toki täynnä paitsi valehtelua, myös vihaa, mustamaalaamista, kiusaamista ja uhkailua.

Äänestäjän ukottamiseen ei ole Suomessakaan sääntöjä, vaan valtaa saa tavoitella millä väitteillä tahansa. Populismi elää siitä, että lähdekritiikki ja faktantarkistus on ulkoistettu naapurin Makelle. Miten suorasta ja tietoisesta valehtelemisesta kannetaan vastuu? Ei mitenkään.

KUVA: Buzzfeed

Ketkä Trumpia äänestivät? Monissa analyyseissä todettiin, että Trumpin valtaannousun mahdollistivat valkoiset, kouluttamattomat miehet - mutta näin tekivät myös valkoiset naiset ja valkoiset varakkaat miehet. On fakta, että joillekin ennen oli paremmin. Ne, joiden työpaikat ovat kadonneet megatrendien (digitalisaation, kaupungistumisen ja globalisaation) myötä, kuulevat mieluusti, että heillä on tulevaisuutta, vaikka keinot olisivatkin älyttömiä.

On hyvä kysymys, miten luodaan toivoa ja elämän mielekkyyttä sille suomalaiselle kansanosalle, joka lukee "uutisensa" MV-lehdestä. Ei ainakaan soteuudistuksen kanssa hinkkaamalla.

Noh, jos jotain niin tämäkin vaalitulos vahvisti intohimoani koulutusta kohtaan. Koulutus ei saa olla hyväosaisten yksinoikeus. Sivistyksen polku alkaa laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, joka pitää nähdä yhtä lailla oikeutena kuin peruskoulu. Meillä on oltava kautta linjan ammattitaitoiset ja motivoituneet opettajat.

Sivistystä ei kannata mitata millään hallituksen tehokkuusmittareilla, joissa lasketaan euroja per valmistunut. Siinä voisi ottaa tavoitteen, jossa jokainen peruskoulunsa päättävä tuntisi itsensä merkitykselliseksi ihmiseksi. Silloin ei ehkä tarvitsisi hakea elämäänsä tarkoitusta äänestämällä huijareita.

En ole kateellinen, mutta olen: 5 vinkkiä kateuden selättämiseen

Skidiä otti pattiin. Kävi ilmi, että yleisurheilussa joku oli hypännyt pituutta häntä paremmin. Tieto aiheutti lievää leukaperien kiristelyä.

Ymmärrän. Lapsena kadehtiminen kohdistuu yleensä siihen, mitä toisella on tai millainen hän on, mutta kehittyneempää kateuden lajia edustaa juuri se, että joku onnistuu sillä samalla alalla missä itsekin voisi onnistua.

Onko kateus sitten suomalaista ja alhaista? Ei suinkaan! Eräässä artikkelissa todettiin, että kateus (huom. viha ja katkeruus ovat eri tunteita) vaivaa ihmisiä ihan kaikkialla maailmassa. Lisäksi kateus kuuluu lähes jokaisen elävän ihmisen tunnevalikoimaan, sillä se on äärimmäisen inhimillinen ja jopa hyödyllinen tunne. Intensiteetti vaihtelee miedosta havainnoinnista raivoisaan viherrykseen.

Inhimillisyydestä huolimatta kadehtimiseen ei kannata tuhlata yhtään sen enempää aikaa kuin muuhunkaan turhaan murehtimiseen -- mutta minkäs teet?

Ratkaisuksi tarjotaan yleensä jotain epäselvää itsensä kanssa kisaamista, mutta vain Usain Bolt voi lähteä tuosta asetelmasta viivalle. Jotenka: tässä viisi parempaa keinoa kateuden selättämiseen!

1. Tee kadelista

Olen syväanalyysissäni tullut siihen tulokseen, että kateudessa on useimmiten kyse jonkinlaisesta harhasta, jossa koen, että toisten ominaisuudet tai menestykset olisivat minunkin saavutettavissani. Eivät ne yleensä ole.

Lista toimii aina. Kirjoita ylös kaikkien niiden nimet, joita kadehdit ja syyt kadehtimiseen. Todennäköisesti huomaat, että heitä on a) vähemmän kuin luulit, b) et itse asiassa haluakaan heidän koko elämäänsä vaan jonkun pikku osasen ja c) etkä oikeastaan halua sitäkään koska sen eteen täytyisi nähdä pirusti vaivaa.

Laske lopuksi kuinka monelle promillelle maailman väestöstä olet kateellinen (olen muuten kateellinen jos osaat laskea sen). Kyllä nyt muutamalle voi olla.

2. Hyväksy tosiasiat

Haluaisin olla menestynyt yrittäjä, tehdä mysliä itse ja säteillä positiivisuutta.

Mutta kun ei. Kyyhötän kolme päivää nurkassa sikiöasennossa, jos verottajalta tulee kirje. Kauppa on jumalauta täynnä mysliä. Ja hyvin vaikea on myös vetää ilon kautta, kun on menossa vuodenaika nimeltä mörön perse.

Niin se vain menee. Joihinkin ihmisiin verrattuna olen ja tulen aina olemaan tyhmä, saamaton ja laiska, kouluttautumaton, mielikuvitukseton ja pliisu. Haluan kuitenkin verrata itseäni juuri heihin. Yhtä fiksua olisi tietenkin tökkiä itseään harpilla otsaan, mutta onpahan hyvät kirittäjät.

3. Taputa itseäsi selkään

Tee lista omista kadehdittavista piirteistäsi - tässä kannattaa pyytää kavereilta apua.

Onko sinulla puhtaat ikkunat, vyötärö, paksu ponnari, suorat hampaat, pakasteessa valtava sienisaalis, aikaa lukea, nastarenkaat fillarissa tai koreografian tajua? Jos vastasit yhteenkään näistä kyllä, olen kateellinen sinulle! Kelaa sitä!

Erityisen kateellinen olen kaikille niille ihmisille, joiden kumppanit osaavat ja haluavat käyttää kameraa. Meidän "perheemme" albumissa näkyy mies ja kaksi lasta. Äiti on mielikuvitusolento.

4. Piileekö kateudessa joku toteutumaton unelma?

Minun kohdallani on usein niin, että tiedostan unelmani vasta kateuden kautta. En ole kovin intohimoinen ihminen, joten kateus on aina merkki siitä, että nyt kosketetaan jotain tiedostamatonta kipupistettä. Mutristelun sijaan pitäisi tietysti kysyä itseltään, olisiko tämä toive sellainen, joka olisi mahdollista toteuttaa.

5. Akuutti somekateuskohtaus on harhaa

Eikö omassa himassasi ole aina vaaleanpunaisia tulppaaneja, tuoretta hummusta artesaanileivän päällä ja tuli avotakassa aforismin kera? No ei ole kellään muullakaan. Julkisesti esitellään hyvin harvoin ei-tykättäviä asioita kuten kihomatoja, tiskivuorta ja lakastuneita ruukkukasveja.

Sosiaalisen median luonteeseen kuuluu, että siellä jaetaan kauniita kuvia, joita on otettava silloin kun kauniita otoksia on tarjolla. Niitä käsitellään ja rajataan ihan syystä.

Sitäpaitsi niilläkin, joilla vaikuttaa päällisin puolin olevan täydellinen elämä, harvoin on. Ja väitän, ettet oikeasti edes halua tietää, mikä mättää.

Tässä on kuva kasvimaastani, johon kylvettiin keväällä persiljaa ja tilliä. Tuli kiviä ja orvokki.

Bonusvinkki! Mikäli mahdollista, ystävysty kadehtimasi ihmisen kanssa. Ystävän puolesta voit jopa olla aidosti iloinen!

Pehmeä kurpitsakeitto pestohurmoksella

Duunasin eilen hemmetin hyvän ja helpon kurpitsakeiton ja sain ystävältä siihen vielä mainion lisäkeidean.

Jaankin tämän reseptin ihan siksi, että jopa kersat hämääntyivät keiton kanssa tarjottavan lisäkkeen takia täysin eivätkä ilmeisesti tajunneet syövänsä vahingollista kasvisruokaa. Hahaa, loistava valepuku!

 Kurpitsakeitto

1 pienehkön kurpitsan kaavittu sisältö
1 juuressosepötkylä (Huom. Pirkan uudistetussa pötkössä ei ole selleriä - jahuu!)
1/2 pkt sulatejuustoa (voit myös laittaa koko paketin, jos iso kurpitsa)
2 dl kaurafraiche (ei hullumpaa!)
7 dl kasvislientä
Muskottipähkinää
Yrttisuolaa maun mukaan.

Paahdoin kurpitsapaloja hetken uunissa, jotta ne pehmenisivät ja saisivat vähän lisää makua. Sitten vain kasvikset kattilaan liemen kanssa ja sauvasekoittimella vielä sileäksi. Lopuksi vain muhitellaan miedolla lämmöllä ja samalla sulatellaan joukkoon creme fraiche ja sulatejuusto.

Soppa saa jäädä vähän paksuksi, joten säädä koostumusta kasvisliemen määrällä. Makua voi myös tuunata yrteillä mutta meillä tämä ns. lapsiperheversio on tahallaan pliisu. Pointti on lisäkkeessä!

 

Pestolisäke

- muutama viipale paahtoleipää kuutioina (saa olla kuivaa)
- kurpitsansiemeniä
- auringonkukan siemeniä
- pinjansiemeniä
- muutama ruokalusikallinen pestoa

Paahda pannulla ensin muutama minuutti krutonkeja ja lisää sitten siemenet ja pesto. Kääntele ahkerasti niin kauan kunnes systeemi saa vähän väriä.

Tätä saa ripotella sopan päälle kuka minkäkin verran haluaa. Ainoa edellytys on, että soppaa on oltava alla.

Tässä Inan mausteisemmassa versiossa oli siemenet pyöräytetty pannulla garam masalassa.

Tämä oli ensimmäinen kurpitsaruokani, koska viime syksyn yritys kärähti uuniin. Ja täytyy sanoa että yllätyin itsekin siitä, miten onnistunut lopputulos oli! Olen aliarvostanut tätä mötikkää lähinnä siksi että yhdistin kurpitsan siihen etikkapikkelssituotteeseen, joka on sanalla sanoen karseaa. Mutta nyt kaikki on toisin! Kiitän siis, jos jaatte loistavia kurpitsareseptejänne kommenttiboksiin.

Ps. Talvikurpitsaa voisi kuulemma kasvattaa Suomessa, mutta minun referensseilläni ei ehkä kannata yrittää.

Tatu ja Patu maailmankartalle

Olipa hyvä! Tatun ja Patun Kanelia kainaloon -elokuva nimittäin!

Tarina perustuu pääosin Tatun ja Patun Ihmeellinen Joulu -kirjaan, mutta sponsoreina toimivat Stocka ja Lintsi on kirjoitettu (suht isosti) sisään tarinaan. Kersoja se ei häirinnyt.

Kuva kirjamessuilta muutaman vuoden takaa.

Jäin oikein miettimään, että mitenköhän pitkään olen tällaista leffaa odottanut? Koko perheen viihdettä, jossa ei ole yhtä ainutta mulkosilmäistä hirviötä, äänekästä takaa-ajokohtausta, kuolemanvaarassa roikkumista tai henkensä edestä pakenemista, mutta joka silti pitää otteessaan alusta loppuun. Jopa kummitusjunakohtaus oli lähinnä hassu.

Sen sijaan mainiot näyttelijät Antti Holma ja Riku Nieminen herättivät hahmot eloon ja Outolan poikien sanailu sai myös aikuisen nauramaan. Viisi vee räkätti niin että pop cornit putosivat lattaille.

"Voi kun karvanlisääjää ja mörkökarkotinta voisi kokeilla", tokaisi Snadi jälkeenpäin.

Aivan! Tästä saadaankin kätevä aasinsilta Guggenheimiin.

Olen jo aiemminkin kysellyt, mihin tätä uutta museota tarvitaan. Esittelyssä sanotaan, että "Museon ohjelmistossa painottuisivat pohjoismainen ja kansainvälinen arkkitehtuuri, design sekä näiden yhtymäkohdat taiteeseen." Ei vakuuta. En ymmärrä, mikseivät mm. Ateneum, Kiasma, Design Museo ja Didrichsenin taidemuseo riittäisi Helsinkiin tuleville taiteen ystäville - onhan niissäkin vaihtuvia näyttelyitä. Mikä olisi uutta tai toisin?

Minä nimittäin uskon, että omalla tarjonnalla erottuminen olisi mahdollista, jos vain vilkaisemme vähän laatikon ulkopuolelle. Ulkomailla ei nimittäin kaikki ole paremmin, erityisesti lastenkulttuurin näkökulmasta.

Olemme käyneet monena vuonna Tukholmassa, koska siellä sijaitsee Astrid Lindgrenin muistoksi rakennettu Junibacken. Paikka on joka kerta täynnä. Satujunaan (kieliversioitu opastus) saa jonottaa parhaimmillaan kolme tuntia eikä lippu ole mitenkään edullinen.

On vaikea uskoa, ettei samankaltainen satsaus toimisi Suomessa.

Mitä jos meillä olisi areena suomalaiselle lastenkulttuurille kuten ystäväni jo ehdotti? Yksi vaivainen Muumimaailma Naantalissa ei riitä.

Sitäpaitsi olemme muutenkin aivan liian jumissa Muumeissa, vaikka meillä voisi olla Outola kojeineen, Kikattavan Kakkiaisen metsä, Risto Räppääjän stage, Niko-poron lentokoulu ja Onnelin ja Annelin talo. Ja kyllä pihalle yksi Änkkäripuistokin mahtuisi.

Samassa rakennuksessa voisi hyvin myydä myös suomalaisia lastenvaatteita, -tarvikkeita ja kirjoja, ja vaikka äitiyspakkausta. Muumimukeista voisi hörpätä lopuksi ne tsufet.

Mitä mieltä olette? Missä lastenkulttuurin hahmossa olisi eniten vetovoimaa?

Mikä tappaa seksielämän?

Luin taannoin FINSEX-tutkimuksesta, että parisuhteessa elävistä suomalaisista alle puolet on tyytyväisiä seksielämäänsä. Pohdin jo silloin, tekevätkö ihmiset mitään tilanteen parantamiseksi.

Eilen julkaistun Väestöliiton Perhebarometrin mukaan eivät tee. Keskustelu seksielämästä on vaikeutunut samalla kun tyytymättömien osuus oli vieläpä noussut edellisestä, vuonna 2007 tehdystä tutkimuksesta.

Pitkissä parisuhteissa hiljaiseloa tulee aina silloin tällöin, mutta se ei voi kestää ikuisuuksiin. Kämppiksinä eläminen ei pitemmän päälle sovi molemmille osapuolille. Kontula ehdottaa tähän lääkkeeksi rakkauden tekojen lisäämistä.

Mutta hemmetti, siinähän se ongelma juuri on! Eihän niitä rakkauden tekoja voi väkisin tehdä, jos ei huvita.

No miksi ei huvita?

Koska rakkauden kannalta tärkein elin on aivot. Väitän, että hyvä seksielämä on seurausta kokonaisvaltaisesti hyvästä parisuhteesta, ihan ilman mitään erikoistemppuja ja yritystä.

Tämä tunne-elämä joutuu koetukselle vanhemmuuden myötä. Yksinkertaisesta asiasta voi tulla kertaheitolla vaikeaa. Samalla kun parisuhdeaika katoaa vaipparoskikseen, sekä itsestä että kumppanista voi paljastua piirteitä, joista ei aiemmin tiennyt mitään.

En tiedä, miksi Maslow sijoitti seksin samaan perustarvelaariin unen kanssa. Jos vauva-arjessa joutuu priorisoimaan näiden kahden välillä, seksi häviää sata - nolla.

Tuoreella mutsilla saattaa myös olla vakavahko identiteettikriisi ja onnistumisen tunteet vähissä, vaikka ei suoranaista masennusta olisikaan. Siihen päälle kun vielä tarjoillaan nollatason kunto ryyditettynä kaikenlaisella synnytyksestä jääneellä krempalla, itsetunto ei välttämättä ole parhaissa mahdollisissa kantimissa. Silloin on vaikea uskoa, että toinen mitään intiimiä kanssakäymistä sellaisen ihmisraunion kanssa haluaisikaan.

Näihin ongelmiin auttaa aika, krempat korjaantuvat tai niihin tottuu, edellyttäen että yksi tietty kokemus säilyy samana.

Minusta parisuhteen kannalta tärkein elementti kiteytyy tunteeseen siitä, olemmeko samalla puolella. Sen vanhemmuus voi murskata. Minä koin olevani jumissa uudessa elämäntilanteessa yksin, samalla kun toinen jatkoi elämäänsä, töitään ja harrastuksiaan entiseen malliin. Raja kulki eteisessä: toisen oli helpompi poistua sen yli kuin toisen.

Amerikkalaistutkimuksessa, jossa selvitettiin pitkän parisuhteen salaisuutta, tarkkailtiin pariskuntien käyttäytymistä tavallisissa keskustelutilanteissa. Havaintojen perusteella pariskunnat jaoteltiin mestareihin ja katastrofeihin. Jälkimmäinen ryhmä koki ihan arkipäiväisenkin keskustelun puolisonsa kanssa fysiologisesti samanlaiseksi tilanteeksi kuin kohtaamisen murhaajan kanssa.

Aika karua. Tällaisesta käytösmallista voi olla aika vaikea opetella pois. Samalle puolelle ei ehkä enää löydä, vaikka yrittäisi.

Väestöliiton tutkimusprofessori toteaa, että parisuhteiden solmimiseen ja ristiriitojen ratkaisemiseen tarvitaan yhteiskunnan tukea. Olen samaa mieltä. Paitsi seksi, myös yleinen onnellisuus vaatii sitä samalla puolella olemista.

Miten samalla puolella sitten pysytään? En tiedä. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että normaalien käytöstapojen soveltamiseen pitäisi keskittyä pikkulapsiaikana enemmän. Silloin tulee olleeksi ystävällinen, huomaavainen ja kunnioittava, mikä taas ruokkii luottamusta ja turvallisuuden tunnetta.

Tämän ei edes pitäisi tuntua kovin työläältä tai vaikealta, vaan ihan mukavalta. Ehkä jopa rakkaudelta.

Voidaan olla meillä

Olemme asuneet tässä asunnossa nyt parisen vuotta.



Kun asunnon ostopäätös piti tehdä, epäröin erityisesti huoneiden kokoepäsuhtaa: makuuhuoneet ja kylppärit olivat aika pienet mutta yhdistetyssä ruokailutilassa ja olohuoneessa sen sijaan mahtui säilyttämään jumbojettiä. Samasta ratkaisusta johtuva sokkeloisuus tuntui omituiselta.

Noh, jokaisessa asunnossa on puolensa ja joskus niiden löytämiseen menee hieman aikaa. Tämä on paljastunut hyväksi juhlakodiksi. Ja se taas auttaa ruuhkavuosi-ihmistä kutsumaan ystäviä kylään.

Tämä voi olla joku harvinainen neljänkympin kriisin oire, mutta minusta on nykyään jopa kiva järjestää koko perheen pippaloita. Mutta kuten Satu juuri kirjoitti, tässä elämäntilanteessa ei ole kovin helppoa saada kokoontumista järjestymään. Päivämäärää on vaikea saada sopimaan kaikille, ravintolaa ei saa varattua isolle porukalle tai lapsille ei löydy hoitajaa. Yleensä jostain palelee.

Mutta jos on tila, kaikki muu kyllä järjestyy jotenkin. Buukataan päivämäärä hyvissä ajoin, mutta ilman sitovia varauksia, peruutuksista ei marailla. Pääsee kuka pääsee. Syödään mitä syödään. Pääasia, että voidaan vähän nauraa itsellemme. Sille yleensä löytyy tarvetta.

Ja meille voi tulla. Olohuoneessa mahtuu riehumaan, leikkimään, seurustelemaan ja syömään parikymmentä aikuista ja saman verran lapsia. Akustiikka kohtelee tärykalvoja pehmeästi ja sokkeloissa voi mainiosti leikkiä piilosta. Avotakan alle piiloutuva tenava pyyhkii sieltäkin pölyt.

Isojen tyttöjen puvut olivat niin hurjia että pienemmiltä jäi suu auki.

Hämähäkit onnistuivat viime vuotta paremmin: silmät olivat nyt oikean kokoiset ja päälle tuli vielä koristeita.

Emansipaatiohuumassa pihalle pyörähti Jackie O'Lantern.

Ensi vuonna en enää aiheuta itselleni jännetuppitulehdusta jäätelökauhalla vaan hankin jonkun järkevän työkalun.

Käsibooli oli taas suosikkiällötys. Mutta vielä jäi parannettavaa: sormet sulavat liian nopeasti!

Tämän vuoden uutuutena olivat silmämunat eli jätskipallot, joissa on pantterit iiriksinä ja lakunapit mustuaisina.
Verisuonet on pursotettu tuubista. Ensi vuonna täytyy keksiä näille joku ihonvärinen astia.

Mandariinien menekki on aika hyvä kun niille piirtää naaman.

En tiedä, ajatteliko arkkitehti juuri tätä ruuhkavuosinäkökulmaa pohjapiirrosta luonnostellessaan, mutta sellainen tästä nyt on muodostunut, juhlakoti.

Seuraavaksi sitten juhlasesongissa jouluhöpsähdys. Tipe, tipe!

10 huomiota isojen lasten kanssa elämisestä

Breaking! Vaikka kelloja oli siirretty tunnilla taaksepäin, emme heränneet seiskalla alkavalla lukemalla vaan lähempänä yhdeksää. Hämmentävää! Saimme oikeasti sen extratunnin unta.

Todellakin, kersat alkavat jo olla aika isoja. Ja sen huomaa monesta muustakin asiasta kuin siitä, että vaatekaappi menee uusiksi säännöllisin väliajoin.

TJEU.

1. Huolehdittavat lapset lisääntyvät. Koska asumme koulun vieressä, eteisessä on yleensä vastassa vaatevuori. Tunnistan jo kenkien perusteella, kuka meillä on kylässä. Tsekkaan, onko läksyt tehty ja mitkä ovat kenenkin kotiinlähtöajat. Muistan, kenelle ei tule leivän päälle juustoa ja kuka juo vettä.  Pesen ja palauttelen kamoja oikeisiin osoitteisiin meille unohtuneita sukkia ja verkkareita.

2. Päässäni soiva laulu ei ole enää ryhmä Haun tunnari. Vaan kolmosluokkalaisten itse säveltämä, sairaan tarttuva renkutus "pakarasta ja pöntistä", joka tarttuu tärykalvoille kuin puuro pöytään.

3. Puhun Skidin kanssa englantia. Siis sitä ihan oikeaa maailman valtakieltä, kerrankin joku aihe jossa olen vahvoilla. Toki meillä puhutaan myös sitä zögödögöä, jota Snadi kutsuu Olafin aasiaksi. Don't ask. Ihmettelin pitkään, miksi hitossa yhtä ponia kutsutaan Leopoldakseksi. Noh, siltähän se Rainbow dash kuulostaa jos ei osaa ärrää eikä deetä. (vrt. selkkaus Pissa Housunen)

4. Apu ei ole enää pelkkää hidaste. Jos ihan pikkulasten antoi osallistua ja auttaa kotihommissa, tehtävään piti varata puolet enemmän aikaa ja zen-mielentila. Mutta nyt ne hedelmät ovat poimittavissa! Skidi vie roskia, juoksee kaupassa hakemassa unohtuneita juttuja (ja maksaa yleensä omista rahoistaan) ja astianpesukone täyttyy puheohjauksella. Rahalla saa ostettua lisäpalveluita kuten vessan pesua, hartiahierontaa ja pyykkien viikkausta. Yeah!

5. Moikka, potta! Ja juniorilakanat, matkarattaat ja lasten aterimet. Leluja ja kirjoja on jäänyt pieneksi ja pölyttyneet, kaappiin survotut pikkumuksujen tavarat kertovat, että normitavaroiden ei tarvitse enää tulla etuliitteellä lasten-.

6. Puhelimeni pirisee. Saan kännykkääni paitsi puheluita myös Whatsapp-viestejä, tekstareita, chat-ilmoituksia sekä videoita, joissa on erilaisia laulu- ja tanssiesityksiä. Videoissa on käytetty runsaasti efektejä, hidastusta, tekstejä ja tarroja. Kaikki 9-vuotiaat ovat nähdäkseni keskivertoa pätevämpiä ohjaajia.

7. Niillä on nälkä. Pinaattilettuboksi ei enää riitä kahdelle! Pelkäsin lapsiperhe-elämässä eniten sitä, että ruokalasku räjäyttää budjetin. Noh, Skidi eli yhteyttämällä ensimmäiset viisi vuotta eikä Snadikaan nyt mittavia määriä syönyt vaikka ruokamyönteinen olikin. Vasta nyt jääkaapissa alkaa näkyä se, että ruokaa pitää tehdä reilummin kuin vähän yli kahdelle.

8. Ylähylly on vain hidaste. Mikään ei ole enää turvassa. Tai sitten on olemassa haihtuvia keksejä.

9. Leikit ovat spektaakkeleja. Siskosten leikit ovat aina sujuneet aika hyvin, mutta nyt kun Snadikin on parantanut neuvottelutaitojaan, leikkien kuunteleminen toisella korvalla on loistavaa ajanvietettä. Supranopeudella lentävät pehmolelut, roolivaatteisiin sonnustautuneet pahikset tai sirkusesitykset tuovat kontrastia siihen lattialla kahvitteluun. Toki myös juonittelu on fiksumpaa. Snadilla ja ystävättärellä on mainio kikka, jossa ystävätär tulee pyytämään keksiä Snadin pyynnöstä.

10.  Saan istua rauhassa. Ne eivät ole enää jatkuvassa kuolemanvaarassa (ajoittain toki), joten voin hyvin keittää itselleni kupin teetä, käydä suihkussa ja kaupassa ja lukea lehteä. Kersat säilyvät hengissä keskenään tunnin verran ilman jatkuvaa henkivartijaa.

Odotan vielä sitä päivää kun ruokapöydän ympärillä on vain aikuisten tuoleja. Sovimme nimittäin, että Snadi saa pitää lennonjohtotorninsa niin kauan kun suussa ei ole yhtään rautahammasta. Heti seuraavan päivänä huomattiin, että kaksi alinta heiluu.

Ps. Tsemppiä edelleen kaikille pikkulasten vanhemmille, jotka ovat heränneet tänään erikoiseen kellonaikaan. Teillä on syytä uskoa, että kaikki järjestyy!