Ilmeeni kun kuulin yökyläsynttäreistä

Juuri kun luulin, että hallitsen nämä synttärijuhlahommat ihan suvereenisti, kuulin uudesta hittikonseptista. Yökyläsynttärit.

Herranmunvereni. Luulin Halloween-pilaksi. Eikö tämä kenenkään muun mielestä kuulosta vähintäänkin haastavalta? Viittaan siis siihen, että kymmenen hengen jengi, joka yleensä tulee pariksi tunniksi päällystämään lattiat popkornilla, majoittuisi meillä koko yön. Siis noin 16 h.

Minulle kerrottiin, että olkkariin järkätään joku siskonpeti, mutta enhän minä edes tiedä, miten onnistuu kolmen lapsen nukkumaanlaitto -- saati sitten useamman. Jo iltatoimiin menee tunti, kun vessaan mahtuu yksi kerrallaan. Ja mihin aikaan ne aamuvirkuimmat heräävät?

Goodiebägit ovat tähän verrattuna aika pieni ponnistus.

Tästä tuli mieleen, että jos haluaa panostaa synttäreihin näin helvetisti aikaa, vaivaa ja rahaa, eikö saman tien kannattaisi kulkea se kuuluisa ekstramaili? Olisihan tässä vielä tasoja saavuttamatta.

Tässä talossa oli yökyläsynttärit, sanokaa mun sanoneen.

Uimahallisynttärit? En ihan heti keksi hikisempää keikkaa. Ihan parasta, jos jengi ei ole uimataitoista.

Leirisynttärit. Miksi tyytyä yhteen yöhön ja sisätiloihin kun koko jengi voisi tulla takapihalle viikoksi telttailemaan? Muistat vaan hommata koristeiden ja kakun lisäksi generaattorin, bajamajat, ulkosuihkun ja trangian!

Stadionsynttärit. Tapahtumajärjestäminen viedään nextille levelille, kun lapsen uutta ikävuotta vietetään koko kaupungin voimin. Varaa vain lähin urheiluareena ja järkkää Marja Hintikka juontamaan, musiikista vastaa toki Cheek.

Matkasynttärit. Jos todella rakastat lastasi, lähdet koko köörillä reissuun. Lisäpisteitä yli kuuden tunnin lennosta ja malaria-alueesta.

Kuulentosynttäreistä on vain pieni askel Marsin kolonisaatiosynttäreihin.

Vetoan muihin vanhempiin: eikö nyt vain unohdeta tämä yökyläsynttärihullutus? Tosin onhan tässä se hyvä puoli, että leipominen lakkasi just jännittämästä.

Nyt lauletaan äitimytystä ja ystävyydestä

Yhteistyössä Espoon kaupunginteatteri

Pelkistetyllä näyttämöllä loistaa kaksi valkoista vessanpönttöä ja rivi tuttipulloja. Lavastus kuuluu Espoon kaupunginteatterin esitykseen, jossa lauletaan korvatulehduksesta, pyykeistä ja lattialla makaavasta, romahtaneesta äitimytystä. Ensi viikolla ensi-iltansa näkevässä Kraanat auki! -arkimusikaalissa viikataan pinoon naisen elämää ja kokemuksia — ystävinä, äiteinä ja puolisoina.

Kyseessä on uusinta. Tätä Eija Ahvon ja Susanna Haaviston ystävyydestä alkunsa saanutta pienoismusikaalia esitettiin ensimmäisen kerran jo 20 vuotta sitten. Aikakautensa vertaistukena toiminut laulupainotteinen pienmusikaali oli valtava yleisömenestys.

Eikä ihme. Ei näistä aiheista silloin kirjoitettu blogeja.

Me ollaan Susannan kanssa sitä mieltä, että äitiydestä kannattaa pitää ääntä.

Juttelin harjoitusten jälkeen musikaalin käsikirjoittaneen ja ohjanneen Susanna Haaviston kanssa. Halusin tietää, pitikö musikaali jotenkin sovittaa tähän päivään.

Haavisto itse tuli äidiksi 80-luvulla. Hän toteaa, että pääteema ei kaivannut päivittämistä, mutta äitiys oli 30 vuotta sitten toisenlaista, nykyään isät osallistuvat ruuhkavuosiin paljon enemmän. Hän näkee, että äitiyteen ovat  aikojen alusta liittyneet samat kriisit — väsymyksen kestäminen, epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet, oman identiteetin uudelleenrakentaminen — mutta ne vain tarjoillaan uudelle sukupolvelle uusilla trendimausteilla.

Perimmäinen tunnekirjo on aina sama: cocktail, jossa on rakkautta, pelkoa, epätoivoa, onnea, murhanhimoa ja tyyneyttä. On tavallaan lohduttavaa, että vanhemmuuden itkut ja naurut eivät ole sukupolvisidonnaisia vaan yhtymäkohtia on enemmän kuin ehkä ääneen tunnustetaan. 

Haavisto kertoo viettäneensä ystävänsä Eija Ahvon kanssa iltaisin tuntikausia puhelimessa, kun lapset oli saatu nukkumaan. Noiden teekupin tai viinilasin äärellä käytyjen keskustelumaratonien aikana oltiin läsnä, kunneltiin ja avattiin kraanat: annettiin tulla ulos kaikki äitiyden pelot, häpeät ja tappiot.

Nämä puhelinkeskustelut toimivat kimmokkeena musikaaliin, johon sävelsi pääosin musiikin Haaviston mies Juha Tikka.

Elsa Saisio ja Maija Rissanen treenien jälkeen.

Yhtä paljon kuin äitiydestä, musikaali kertookin myös äitien välisestä ystävyydestä.

Uudessa versiossa ollaan ystävän kanssa puhelimessa, vessaan sulkeutuneina. Päähenkilöinä nähdään upeaääniset näyttelijä-laulajat Maija Rissanen ja Elsa Saisio, jotka ovat äitejä ja ystäviä myös lavan ulkopuolella. Haavisto kirjoitti heille kappaleiden sekaan myös tarinan, jossa kahden äidin erilaiset kokemukset kudotaan yhteen. Haavisto halusi tuoda esiin, että ystävyyskään ei ole kitkatonta. Kaikissa ihmissuhteissa on vaiheita, ja välillä elämä loitontaa ja välillä lähentää.

Niinpä. Vaikka vanhemmuus ei ole merkittävästi muuttunut, miten on ystävyyden laita? Sen perään ei neuvolassa kysellä.

Muistan itsekin viettäneeni nuorena tuntikausia puhelimessa juoruamassa, mutta nykyään tuijotan somevirtaa tai whatsapp-keskusteluja. Vaikka appsit tarjoavat monenlaisia yhteydenpitomahdollisuuksia ja puhelin on lakkaamatta käden ulottuvilla, äänensävyt jäävät kuulematta. Kosketusnäytöllä kirjoittaminen on hidasta, joten asioita jää sanomatta. Peukuttaminen ei korvaa keskustelua.

Huonoimmassa tapauksessa siloitellun kuvavirran surffaaminen ei varsinaisesti anna voimaa, vaan vie sitä. Se ei yhdistä vaan erottaa. Yksinpuhelu ei lohduta.

Esityksestä tuli vahingossa naisvoimainen, sillä bändikin koostuu naisista!
Kuvassa Suvi Isotalo, Kaisa Siirala ja Arja Paju

Ruuhkavuosiystävyys vaatii vaivannäköä, tosielämän kohtaamisia, kuullun ymmärtämisen kokeita ja pääntyhjennysharjoituksia.

Siispä ehdotus: Soita ystävälle. Sopikaa treffit. Menkää vaikka teatteriin katsomaan, miltä arki kuulostaa laulettuna. Antakaa musiikin viedä ja kaivakaa välillä roskaa silmästä.

Ja hei: kerro kommenttiboksissa kenet haluaisit viedä arkimusikaaliin. Arvon vapaaliput kahdelle kaikkien vastanneiden kesken! Aikaa huomiseen klo 18 asti.

Huom. Esityskausi on lyhyt (24.10-2.12.), joten kannattaa laittaa iltavapaa-anomus pikaisesti. Lippuja saa netistä, Espoon kaupunginteatterin toimistosta ja puhelimitse.

Sukupuolikokemukselle ei ole tehdasasetusta

Snadi oli saanut keväällä päiväkodissa moitteita. Tällä kertaa syynä oli ollut riehuminen. Kun tiedustelin tapahtumien kulkua Snadi ilmoitti, että hän oli tempautunut tunnelmaan, kun pojilla oli ollut niin hyvät riehut.

Ymmärrän. Tulee ihan oma ekaluokka mieleen. Aloitin koulun pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria, joten en ihan purematta niellyt hiljaa paikallaan istumisen konseptia. Konttasin mieluummin pulpettien alla poikien kanssa.

Löydän Snadista muutenkin paljon itseäni. Innokkuus ylittää usein harkinnan, pinna on lyhyt ja rakkaus eläimiin suuri. Hyökkäys isosiskon kimppuun nujuamaan on parasta mahdollista ajanvietettä.

Hän on tyttö, joka tykkää kaikesta fyysisestä ja uskaltaa toteuttaa itseään samalla kun rakastaa paljetteja, kynsilakkaa, glitteriliimaa ja poneja.

Nyt kun tämä sukupuolikeskustelu taas pyörähti käyntiin (kai tätä vaan pitää jaksaa käydä) on suurin haaste se, miten kaikille sukupuolientusiasteille saisi kaaliin, että nämä eivät ole sen kummemmin viisivuotiaalta kuin aikuisiltakaan mitään valintoja. Yhtä lailla herkkä ihminen ei tee tietoista päätöstä ryhtyä herkäksi, hän on syntynyt sellaiseksi. 

Olen yrittänyt survoa itseäni ensin tyttömuottiin, sitten naismuottiin ja nyt viimeksi äitimuottiin, mutta kokemus on sama kuin vetäessä xs-koon slim fit farkkuja jalkaan. Ei sujahda. 

Kuulenkin säännöllisesti olevani miesmäinen. Erityisen epäherkkä mutkien oikoja, joka ei huomaa onko kollegalla uudet silmälasit ja joka nauraa kovaan ääneen huonolle huumorille. Jopa aamu-unisuus on kuulemma tyypillistä miehille. Olen fyysisesti vahva ja olin yläasteelle koulun nopein juoksija, myös pojista. Mutta en minäkään yritä vimmaisesti olla mikään "hyvä jätkä".

Että siinä vaiheessa kun Räsäspäivi kertoo olevansa huolissaan siitä, että sukupuoli irrotetaan biologiasta, persunuoret pyytävät miettimään, kumpi lippalakki omaan päähän kuuluu ja jengi pillastuu siitä, että kouluissa lapsista voisi puhua etunimillä, naurattaa ihan saatanasti.

Oli todella vapauttavaa ymmärtää, että sukupuolikokemus ei voi olla väärä tai mennä vikaan. Sukupuolikokemukselle ei ole olemassa virallista tehdasasetusta, eikä poikkemaa pidä vaieta kuoliaaksi sen enempää kuin korjata se vastaamaan jompaa kumpaa lippalakkia. Eihän se edes ole jana, jonka toisessa päässä on äärifeminiini nainen ja toisessa äärimaskuliininen mies. Siitäkin puuttuu ulottuvuuksia.

Vasta nelikymppisenä osaa jo tunnistaa ja ajoittain viis veisata yhteiskunnan sukupuoliodotuksista, vaikka niihin onkin kasvatettu.

Ei tarvitse kuulua seksuaalivähemmistöön tunteakseen välillä olevansa mukana jossain kummallisessa larppaustapahtumassa. Ja minä sentään isossa kuvassa solahdan seksuaalienemmistöön kuuluvaksi naiseksi. Joillain on sitten kertaluokkaa raskaampaa.

Meidän perheessä pienet ja isot tytöt on tehty kaikenlaisista jutuista, jotka sattuvat kersoja kiinnostamaan. Mustelmista, auringonlaskujen ihailusta, Rainbow Dashista, valomiekoista, tyhjistä konvehtipapereista, tikeistä ja pupunpapanoiden syömisestä. Joissain perheissä sitten inkivääristä ja kanelista. Ihan normaaleja ihmisiä kaikki.

Puhutaanko nyt tytöistä ja pojista vai mediasta?

Hei jee, taas puhutaan tytöistä ja pojista! Ai miksi? No siksi, että Nyt-liite julkaisi 18.10. klo 8:39 jutun, joka luukutti otsikossa, että opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista koulussa. Juttu kertoi tietenkin oikeasti Opetushallituksen tekemästä maailman mittakaavassa uniikista tasa-arvotyöstä, joka ohjaa kouluja pois tarpeettomasta lokeroimisesta sukupuolen mukaan.

Tämä hieno tavoite jäi kuitenkin klikkiotsikon aiheuttaman somemölinän jalkoihin. Kuten Saku Timonen jo ehti todeta, se oli arvattavissa. Yksi kansanosa järkyttyy tällaisesta aina syvästi. Tasa-arvosta on nimittäin vain pieni askel siihen, että pojilta leikataan pippelit pois.

Ei kuitenkaan mennä nyt siihen vaan tarkastellaan somekohun anatomiaa vähän lisää.

Nimittäin noin kolme tuntia myöhemmin klo 11:29 samaisessa aviisissa julkaistaan samalta toimittajalta kolumni, joka kertoo, että ei, sukupuolia ei olla kieltämässä. Myös tämä "oikaisu" omaan juttuun sai valtavasti jakoja. Ei tietenkään yhtä paljon kuin ensimmäinen.

Jäin tuijottamaan juttujen julkaisun aikaleimoja.

On superkätevää, että tällainen vastakolumni kirjoittajan omaan juttuun oli näinkin luontevasti käsillä vain kolmen tunnin päästä ensimmäisestä jutusta. Ihan kuin molemmat jutut olisi kirjoitettu etukäteen.

Voi tietenkin olla, että kyseessä oli ihan vain normaali reagointi kohuun eikä mikään tietoisesti rakennettu klikkikatiska. Mutta en ole nähnyt missään ihan oikeaa pahoittelua ensimmäisen jutun naurettavasta otsikoinnista.

Ei ole tietenkään median vika, että osa jengistä ei lue juttua otsikon takana saati Opetushallituksen paperia. Tai että osa jengistä vaan tykkää kohkata. Mutta pakko kysyä, mikähän asia olisi riittävän pyhä, että media ei pelleilisi sillä tällä tavalla? Tasa-arvo ei selvästikään ole.

Myönnän: matematiikan vihaaminen oli tyhmää

Räpistelin duunissa kasaan exceliä. Taulukkoon piti saada aikaan muutosprosentti alleviivaamaan erinomaista suoritustani tänä syksynä. Saakeli, vaikka kuinka pyörittelin lukuja en saanut aikaiseksi mitään lähellekään järkevää kaavaa. Yrittäjä osaa laskea vain alvit.

Alkoi vituttaa. Koti-insinööri totesi jo kauan sitten, että loogisessa ajattelussani ei ole mitään vikaa. Hän kehtasi väittää, että suurin ongelmani matematiikan kanssa on asenne.

Kiusallista, mutta se voi hyvinkin olla totta. Olen vihannut matematiikkaa niin kauan kuin muistan. Miksi? Onko syynä oikeasti lahjattomuuteni vai joku muu? Vai kenties monien asioiden summa?

Peruskoulustarttini oli kieltämättä huono. Vaikka vietin aivan loistavan lapsuuden isovanhempieni hoivissa rintamamiestalossa, fakta on, että ilman eskaria ne alustavat koulutaidot jäivät hankkimatta. Aloitin nollasta siinä missä muut jo osasivat paitsi istua pulpetissa nätisti, myös lukemisen ja laskennon alkeet.

Ei auttanut, että paras ystäväni (joka sattui vielä olemaan matemaattisesti huippulahjakas) laski kotitehtävänsä minuun verrattuna valtavan nopeasti. Kun vanhempani kysyivät, olivatko läksyt tehty niin olivathan ne. Hutaisten, että pääsi äkkiä leikkimään.

Opettajatkaan eivät saaneet innostusta syttymään - kukaan ei osannut sanoa mihin vektoreita tarvitaan tai vastata, miksi joku luku potenssiin nolla on yksi. Lukiossa oli jopa hauskaa takoa kymppejä muista lukuaineista ja napata matikasta kaunis femmarivi. En lopuksi jaksanut enää käyttää edes laskinta.

Tämä tuli mieleeni kun pohdin numeroiden antamista. Uuden opetussuunnitelman myötä numeroiden antamisesta päättävät koulut itse. En aluksi tajunnut ollenkaan, mitä eroa on sanallisella arviolla ja numerolla, mutta oman historiani valossa siinä saattaakin olla järkeä. Tuleeko koenumerosta jossain vaiheessa itseään toteuttava ennuste? Että kun et osaa niin ei väkisin? Kokeetkin olivat nopeuskilpailuja enkä koskaan ikinä tarkistanut laskun laskua. Huoh.

Luonneviat pitivät huolen lopusta. Nelikymppisenä tunnistan jo pahimman opiskeluun vaikuttaneen ongelmani: en kestä häviämistä mutta olen laiska treenaamaan. Jos en pärjää ilman treeniä, lyön läskiksi koko homman. Keskinkertainen suoritus ei kiinnosta, haluan kaiken tai en mitään. Ongelma on siinä, että voittoja on harvoin tarjolla a) ilmaiseksi ja b) näin suurpiirteiselle luonteelle.

Oli siis hirveän helppoa tarttua siihen lahjattomuusselitykseen eikä kukaan sitä varsinaisesti kiistänyt ennen Koti-insinööriä.

Onneksi vihaan myös avun pyytämistä. On pakko opetella perusjutut, sillä en halua tuntea itseäni näin kädettömäksi! Riittää, että esikoinen pesee minut juoksuradalla, ei sen tarvitse kolmannella luokalla ohittaa jo matematiikassakin. Hän ei nimittäin ole perinyt lahjattomuuttani eikä asennettani.

Onko liian myöhäistä lopettaa tämä oman teiniaikaisen asenteensa uhrina oleminen? Työelämän kannalta ratkaisut on jo tehty, mutta mitäs jos haluaisin kerrata ihan vaan perushommat. Huvikseen. Ja ettei kukaan voisi kusettaa.

Rimakauhu on tietenkin ihan valtava, mutta jos näin aikuisena numeroita kohtaan olisi vähän vähemmän kapinaa. Eikä olisi niin kauhea kiire heitellä poikia kuminpalasilla ja puhallella jättimäisiä purkkapalloja derivoinnin sijaan. Kuka opettaisi keski-ikäistä?

Miten tyttöjä pitää kasvattaa?

Juttelin taannoin lapsettoman ystäväni kanssa jälkikasvusta. Häntä pelotti vanhemmuudessa erityisesti tyttölapsen kasvattaminen. Hän pelkäsi olevansa niin omien traumojensa kyllästämä, että siirtäisi vain ulkonäköpaineensa suoraan tyttärelleen.

Olisi varmaan itsekin pitänyt pelätä samaa. On totta, että pikkulapsielämä hieroo luonteenheikkoudet naamaan: kärsimättömyys, tunnetaidot ja käyttäytymismallit riitatilanteissa. Mutta jos lisääntymishaluisten pitäisi käydä suorittamassa joku soveltuvuuskoe, kuka siitä pääsisi läpi? En minä ainakaan. Jokainen kantaa mukanaan jonkinlaista painolastia, lisäksi meillä on hyvin vaihtelevat eväät toimia terveen itsetunnon roolimallina ja antaa lisäksi päihdekasvatusta, medialukutaitovalmennusta ja rohkaista lasta identiteettinsä löytämisessä.

Mutta onko tyttöjen kasvattaminen sitten jotenkin erityisen vaikeaa? Onko ylipäätään tyttöjen ja poikien kasvattamisessa jotain merkittävää eroa?

Muistan itse jännittäneeni, miten osaisin olla pojan äiti, mutta enää se ei pelottaisi.

Oli lapsi sitten kumpaa sukupuolta tahansa kaikkiin pätee sama sama sääntö: anna lapselle siimaa itse päättää, mikä häntä kiinnostaa. Hyvä itsetunto syntyy aika yksinkertaisista palikoista sukupuolesta riippumatta. Vaikka tässäkin maassa stereotypioiden kanssa tekemistä riittää, tytöille löytyy mielestäni monenlaisia vertaistukitarinoita ja esikuvia, mikä auttaa taklaamaan sitä rajoittavinta tyttö-poika -jakoa.

Ulkonäköpaineet saattavat tyttöjen osalta olla suuremmassa osassa kuin poikien vanhemmilla, mutta voisin kuvitella, että tämä aihe nousee nykyään myös pojilla esiin. En ole itsekään niistä vapaa.

Se, mikä on yllättänyt, on, että ulkonäkökeskusteluja joutuu käymään jo viisivuotiaan kanssa. Vaikka hän ei itse kommentoinnille altistuisikaan, lapset ovat tarkkanäköisiä. Yleensä keskustelut ovat itsellekin ihan antoisa, kun joutuu selittämään, miksi minä meikkaan tai jätän suklaakakun syömättä, onko kauneus tärkeää ja saako muiden ulkonäköä arvostella. Ja mikä ero on siinä, että kehuu jonkun paitaa?

Vaikka äitiä on tapana syyllistää kaikista kasvatusasioista, kääntäisin tässä itsetuntoasiassakin valokeilan ihan muualle: isään. Vanhempia on yleensä kaksi, mutta jostain syystä tyttöjen kasvatuksessa tuijotetaan vain äitiä. Totta kai itseään arvostava äiti on tytölle tärkeä roolimalli, mutta miksi isä ei olisi vähintään yhtä merkittävä? Se, että vanhemmuuden päävastuu sysätään naisille ei tarkoita, että se olisi kasvatuksen kannalta optimaalista.

Johtuneeko siitä, että oma isäni oli läsnä vain osan lapsuuttani (ja suhteemme korjaantui vasta hänen kuolinvuoteellaan), mutta pidän turvallisen ja luotettavan isän täysipainoista vanhemmuutta yhtenä tärkeimmistä roolimalleista, mitä tyttärelle voi antaa. Isä, joka hoitaa sairasta lasta, löytää sormikkaan parin ja kantaa ruoanlaiton päävastuun näyttää omalla esimerkillään, että hän ei ole mikään äidin jatke ja naisen rooli ei ole vetää koko showta.

Koti-insinööri viettää aikaa ipanoiden kanssa myös ilman minua. Mökkireissut isin kanssa nauttivat suurta suosiota, se on heidän oma juttunsa. Silloin syödään kerrosjogurttia, tehdään musiikkia ja kerrotaan prinsessatarinoita.

Lisäksi Koti-insinööri on minua huomattavasti herkempi, lempeämpi ja pitkämielisempi ihminen, joka pyyhkii pöytää myös perinteisen miehen stereotypialla. Jotkut pojat nimittäin eivät halua painia ja kalastaa, edes isoina.

Voisin kuvitella, että tällainen esimerkki olisi ihan hyödyllinen myös pojalle.

Ota käyttöön välierehdys

Snadi laulaa paljon ja mielellään. Eräänä päivänä hoilottaessaan Peppi Pitkätossua hän unohti kesken kaiken sanat. Tyyppi ei antanut sen pilata esitystä. Hän vain juonsi kuulijoille muina artisteina että "Jaha, tuli näköjään tällainen välierehdys, mutta nyt jatketaan!" 

Ja niin hän jatkoikin.

Tuo välierehdys tuli mieleen tänään, sillä 13.10. vietetään kansallista epäonnistumisen päivää. Tämä on tärkeä päivä myös lapsille. Elämä on oppimisprosessi, jossa kaikilla on lupa erehtyä.

Erehdyksiin kannattaa myös tottua. Mitä vanhemmaksi elää sitä enemmän tapahtuu kaikenlaisia mokia, mutta kolossaalisia kämmejä niistä on aika harva. Niistäkin on toki hyötyä, tavallaan. Kun käyttää perspektiivinä vaikkapa Länsimetron kaltaista urakkaa, tulee ihan helpottunut olo: pyörän avaimen hukkaaminen olikin aika pikkujuttu.

Yhtä lailla välierehdyksiä tapahtuu joka päivä. Unohtuu laulun sanat ja päiväkotikassi, jää hanskat leikkipaikalle ja autonavaimet toisen takin taskuun. Niitä on ihan turha hävetä ja niistä on turha jäpättää, suurimmalle osalle voi jopa nauraa, viimeistään seuraavana päivänä. Eikä siitä sen enempää. Toki on tärkeä erottaa, milloin töppäilyä pitää höystää anteeksipyynnöllä.

Välierehdyksessä parasta onkin se, että konsepti sisältää myös hyväksyvän asenteen: mokia sattuu, mutta ne kuuluvat elämään samalla tavalla kuin väliaika kuuluu teatteriin. Elämä on onnistumisten sarja, jonka välissä on pieniä erehdyksiä. 

Taidanpa ehdottaa kielitoimistolle välierehdyksen lanseeraamista sanakirjaan. Moka ei ole sen enempää maailmanloppu kuin lahjakaan, mutta eteenpäin siitä mennään.

Uutta haastetta lihattomaan lokakuuhun

Kuluva vuosi on ollut tälle kasvissyöntientusiastille täynnä ilonaiheita: valmiit soijapyörykät ja -nugetit uppoavat nykyään kersoille mukisematta ja aikuiseen makuun on tarjolla vaikka mitä quornia, härkistä, oumpfia, nyhtistä ja mifua.

Tämä kasvanut valikoima on myös yhdistynyt yleiseen asennemuutokseen: S-ryhmä ilmoitti vastikään, että härkistä menee melkein yhtä paljon kuin karjalanpaistilihoja. Se on tässä ruokakulttuurissa aikamoinen harppaus!

Kun Valeäiti houkutteli mukaan lihattomaan lokakuuhun mietin, että voisinko ottaa haasteen vastaan ja kokeilla muuttaa ruokailutottumuksissani jotain muuta kuin lihattomuutta. Koska olen jo muutenkin pääasiallisesti kasvissyöjä (duunissa on melkein poikkeuksetta tarjolla täyden kympin kasvislounas), käytännössä haasteena olisi vain hoitaa itselleni päivällinen silloin, kun sekasyöjäperheessä on tarjolla ei-kasvista. Ei kovin vaikeaa.

Mikä sitten olisi haasteellista? Vegaaniseen lokakuuhun motivaationi ja osaamiseni ei riitä, mutta pieniä askelia siihen suuntaan voisin ottaa. Ja siitä tulikin yksi vahvasti epämukavuusalueen juttu mieleen.

Tämä on vegaanisia jätski! Ja hyvä olikin!

Millaista olisi elää ilman maitotuotteita? Kuulostaa pieneltä jutulta, mutta käytännössä se on minulle paljon vaikeampaa kuin elämä ilman lihaa. Liha maistuu yleensä yhdentekevälle ja paraskin pihvi häviää minusta hyville kasvisafkoille 100 - 0. Mutta maitotuotteisiin liittyy piintyneitä tapoja ja suurta rakkautta.

Vaikka juomalasista ei maitoa löydy, muut maitotuotteet ovat läsnä melkein joka ateriallani. Ei pääroolissa vaan sellaisena viime silauksena, josta olisi yllättävän  raskasta luopua.

Aamiaisella kosahtaa voihin. Olen syönyt voisilmän kaurapuurolla jo parikymmentä vuotta. Jos en saa voita mukaan, jätän mieluummin koko aamiaisen väliin. Pitäisi opetella syömään puuroa makeana versiona, mutta se vaatii jo päättäväisyyttä, koska makean sotkeminen suolaiseen nyt on perverssi ajatus.

Seuraavana ongelmana on kahvi. Kasvimaitoja testasin jo muutama vuosi sitten (kauramaitoa ja soijamaitoa), mutta ne lähinnä aiheuttivat sen, että puolet kahvista jäi juomatta maun vesittymisen takia -- siis jos ylipäätään onnistuin lorauttamaan maidon kahvin sekaan ilman klimppisakkaa. Ehkä nämäkin tuotteet ovat kehittyneet? Pitäisi kokeilla uudestaan.

Pahin on juusto. Uskon pärjääväni ruoanlaitossa ilman kermaa ja smetanaa, mutta juustottomuus tarkoittaisi käytännössä tiettyjen safkojen hylkäämistä. Ei ole pizzaa ilman mozzarellaa. Pastaa ja risottoa ilman parmesaania. Fetasalaattia ilman fetaa. Grillivartaita ilman halloumia. Lasagnea pelkällä tomaattikastikkeella. Eikä enää ikinä punaviiniä ja Appenzelleriä, lakkahilloa ja leipäjuustoa, tomaatti-vuohenjuustokeittoa tai vastaleivotun sämpylän välissä paksua siivua goudaa. Onko juustohullulle korvikkeita?

Ainoa helppo rasti ovat välipalat. Syön yleensä iltapäivän makeanhimokohtaukseen jogurtin. Löysin viime kesänä muutaman niin hyvänmakuisen soijajogurtin (suosikkini on sellainen neljän pikarin setti veriappelsiinia ja sitruunaa) ja maitorahkaa paljon paremman soijarahkan, että ne jäivät vakituiseen ohjelmistoon.

Vegetuotteiden rynnistys ostoskoreihin lähti siitä, ettei kasvisvaihtoehdon valitseminen ole masentava uhraus - onko näin kasvimaitojen kohdalla? Kokemukseni kaipaa päivittämistä. Kasvipohjaisten juomien virvoitusjuomaveron poistaminen ainakin madaltaa kynnystä kokeilla muutakin kuin utaretavaraa.

Mutta ehkä tässäkin voi edetä pienillä muutoksilla: lähden liikkeelle kahvihommista ja tarjoan toimistossa muillekin. Ja mikä tärkeintä soijalattesyksy rimmaa.

Pokémon Go on enemmän kuin peli ja siksi olen mieluummin ilman

Pokémon Go'sta voi olla montaa mieltä, mutta yhden asian se on tehnyt: valtaisan globaalin suosion saavuttanut peli on pakottanut monet vanhemmat kasvokkain lasten digipelaamisen kanssa, kun pelaaminen ei tarkoita enää sohvalla istumista.

Skidi keksii mielellään omia Poké-hahmoja.

Kun Skidille hankittiin älypuhelin ja dataliittymä, ensimmäinen sopimus koski sovelluksia ja pelejä: kaikki lataukset tehdään vanhempien seulan kautta. Älylaitteenkin koukuttavuus on sisällössä. Aikuisen täytyy tsekata ja testata tuntemattoman sovelluksen konsepti ja asetukset jo mainosten, chattien ja sisäisten ostojen takia.

Olenkin odottanut, milloin Pokémon-pyyntö tulee, mutta sitä ei ole kuulunut. Olen tavallaan helpottunut.

Suhtaudun pelaamiseen positiivisesti eikä Pokémoneissakaan ole mitään vikaa: annan katsoa ohjelmaa telkkarista ja kerätä kortteja. Liikkumaan pakottava peli on sitäpaitsi ihan hyvä idea.

Mutta silti Pokémon Go mietityttää. Olen ensimmäistä kertaa vastakkain pelin kanssa, jossa on - kaikella kunnioituksella intohimoisia puolustajia kohtaan - muitakin ulottuvuuksia kuin ulkoilu ja yhteisöllisyys. Nimittäin sen ilmeinen koukuttavuus.

Pokémon Go on enemmän kuin peli: monimutkainen todellisuuteen kiinnittyvä maailma, joka käyttää paikkatietoa (geokätköily potenssiin 10) ja edellyttää kunnon puhelinta. Kännykkäpelit ovat parhaimmillaan loistavaa ajantappoviihdettä, mutta vain niin kauan, kun niistä on helppo päästää irti. Tästä ei ole. Harvinainen hirviö laittaa aikuisenkin juoksemaan pyjamahousuissa kadulle keskellä yötä.

Suhtaudun tähän peliin kriittisesti samasta syystä kuin en suostu lataamaan puhelimeen mitään huolehdittavia otuksia: haistan hurahdusvaaran. Addiktion (= jatkuvan puhelimen kyttäämisen) mahdollisuus näyttää aika suurelta, erityisesti jos lapsella on siihen muutenkin taipumusta. Alakoululaisella on velvollisuutensa: läksyt pitää tehdä ja kouluun ehtiä, mutta tätä peliä on vaikea olla pelaamatta tai jättää kesken, jos sattuu olemaan vähänkään perfektionismiin taipuvainen ja/tai voimakkaalla kilpailuvietillä varustettu ihminen.

Pelistä voi tulla koko perheen harrastus ja elämäntapa samalla tavalla kuin jalkapallosta - joku pitää sitä uhkana, joku mahdollisuutena. Se ei ole minun elämäntapani. En pidä ajatuksesta, että leikin aloittaminen tapahtuu jonkun muun kuin lapsen itsensä toimesta, keskellä päivällistä. Pelaaminen ei saa johtaa normaaliarkea, vaan on siitä vain yksi, pienehkö osa.

Ehkä ne säännöt saisi sovittua Pokémoneille yhtä lailla kuin WhatsAppin käytöllekin. Pelisääntöjen sopiminen ei nimittäin lopu tähän. On ihan selvää, että Pokémonien metsästys on vain alkusoittoa aivan uudenlaiselle tavalle kuluttaa aikaa. Vr-tekniikan yleistymisen myötä uusia kokemusulottuvuuksia tulee niin videoihin kuin peleihinkin.

Jään odottamaan seuraavaa siirtoa. Toistaiseksi näyttää siltä, että Pikachu häviää saksofonille, piikkareille ja maalaustaiteelle.

Suurperheen äiti sormikasostoksilla

Kävin tänään etsimässä mukeloille sormikkaita ja talvihanskoja. Niitä pitää ostaa useammat, koska toinen hukkaa yhdet viikossa ja toinen hajottaa niitä kuin olisi Saksikäsi-Edward. (Olen myös luopunut ajatuksesta, että sormikkailla pitäisi olla parit. Ne otetaan mitkä löytyvät.)

Nuo parilliset ovat rikki.

Kassahenkilö hymyili että nyt olikin hyvä ostaa koko katraan sormikkaat kerralla. Tajusin vasta jälkikäteen, että hän ilmeisesti piti minua suurperheen äitinä. Tuli mieleen, että mitäköhän muuta totuudenvastaista minusta ostosteni perusteella voisi päätellä.

Lueskelen mielelläni erilaisia kuluttajatutkimuksia. Niissä pyritään luokittelemaan ihmiset kategorioihin kulutustottumustensa perusteella. Näitä kategorioita yritetään sitten määritellä kauppakeskuksen vaikutusalueen, valintojen vastuullisuuden tai jopa roskapussin perusteella.

Niissä on yksi yhteinen tekijä: en ikinä koe kuuluvani mihinkään ryhmään. Kulutustottumuksiini vaikuttaa eniten opportunismi ja pakko: en juuri koskaan ehdi kauppaan, joten kun kerran pääsen, pitää haalia kaikki, mikä mieleen muistuu. Polttimot, heijastimet, sormikkaat ja vessaharja. En todellakaan saa sitä mitä haluaisin.

Toinen esimerkki lähimenneisyydestä oli sähköhammasharja. Skidin suussa majailevan oikomiskojeen takia hammaslääkäri suositteli siirtymistä nykyaikaan. Marssin kauppaan jo lähtökohtaisesti vastentahtoisesti.

Ensimmäinen ongelma olisi valita oikea vehje ja siihen sopivat vaihtopäät (joita oli tietenkin tuhanteen eri tarkoitukseen). Myyjä vaikutti olevan vaihtoehdoista aivan yhtä pihalla, joten otin perusmallin.

Käyttökokemus jäi vaisuksi. Hammasharjalle sopii mikä tahansa muki, mutta irtopäät eivät pysy pystyssä vaan pyörivät hyllyjen välissä ja putoilevat lattialle. Missä niitä kuuluu säilyttää?

Harjaaminen oli myös omanlaisensa elämys. Tärinä tuntui selkäytimessä asti. Koska olen viimeinen, joka menee nukkumaan, hiljaisessa kämpässä kuulosti jokseenkin siltä kuin joku olisi alkanut imuroida. Ja erehdyinpä kertaalleen laittamaan harjan päälle tahnaa ja käynnistämään koneen ennen kuin vein sen suuhun. Hammastahnaa oli otsatukassa asti.

Tuomioni oli selkeä: yllättävän suosittu vehje ollakseen noin keskinkertainen, ei jatkoon. Mutta ostosteni perusteella näkee vain sen, että nyt meillä on sähköhammasharja.



Tutkijat eivät myöskään tiedä henkisestä vihaliiteristäni, jonne olen sijoittanut lehtipuhaltimen, suurimman osan polkupyörän pumpuista, kosketusnäytön, kumisaappaat, käyttöjärjestelmän päivityksen, halvat sontsat, mappien lukkosysteemit, sukkahousut ja kestovaipat. Näiden tuotteiden kehityksessä ei nimittäin olla oltu liian kunnianhimoisia. Toki makuasioita. Tykkääväthän jotkut ihmiset stringeistäkin.

Semisekavan avautumisen pointti on se, että kuluttajatutkimusten ongelma on tutkimuskohde. Johtopäätökset vedetään siitä, mitä ostan, kun pitäisi tutkia, miksi tuotteen hankin ja kuinka tyytyväinen ostokseeni oikeastaan olin. Pelkästään vaatehankinnoista (siitä alusvaatevitutuksesta puhumattakaan) saisi ihan uuden tutkimusnäkökulman.

Kun jaksuhali ei riitä

Ne on helppo osoittaa jälkikäteen. Ajankohdat, jolloin olisi kaivannut apua.

Esikoisen vauvavuodesta muistan oikeastaan sen, että en muista siitä mitään.

Kevät 2011. Ennätysmäinen sairasteluajanjakso RS-virus x 2, vesirokko x 2 ja korvatulehdus x 1 pitivät huolen siitä, että valokuva-albumissa on tyhjä aukeama.

Loppuvuosi 2013. Marraskuussa lapsilla oli yhteensä 15 sairaspäivää, minulla töissä ennätysmäisen kiire. Sitten sairastuin itse, sen jälkeen Koti-insinööri ja sain tuomion juurihoidosta. Sitten Skidi kruunasi kaiken törmäämällä teekuppiin ja saamalla käteensä toisen asteen palovammat.

Ja nämä olivat vain tavallisia lastentauteja. Tavallisessa perheessä.

Marja Hintikka Live julkaisi tällä viikolla vanhempien pelkoja käsittelevän tutkimuksen tulokset. Tutkimuksen mukaan äidit kokevat kaikenlaista pelkoa isiä enemmän. Pelkoja oli laidasta laitaan lapsen kuolemasta ja teini-iän kauhuihin.

Tutkimuksen mukaan äitien pelkoja lievittäisi se, että mm. mediakohut olisivat maltillisempia, mutta minulle erityisesti noista vastauksista pisti silmään yhteisöllisyyden kaipuu, äitien yksinäisyys.

Jos kasvatus olisi yhteisöllisempää
Jos arjessa olisi enemmän läheisiä mukana.
Jos lastenhoito jakautuisi tasaisemmin.  

Apu olisi tarpeen. Yksinäisyys ei vain ole ihan ensimmäinen asia, mikä perheen perustamisesta tulee mieleen. Siihen on vaikea varautua.

Sitten on se avunpyytämisen vaikeus. Avuntarpeen tunnustaminen. Harva asuu ihmisen kanssa, joka osaa lukea ajatuksia.

Minä opin pelkäämään väsymystä. Selviän yhden tai kahden yön valvomisesta mutta sitten tulee stoppi. Väsyneenä olen heikoilla jäillä joka askeleella: jalkojen alla ratisee niin aamupalapöydässä, parisuhteessa kuin duunissakin. Ihan mikä tahansa minimaalinenkin lisävastoinkäyminen saattaa aiheuttaa kilarit. Vauvavuonna rupesin pelkäämään tulevaa yötä jo etukäteen, joten en pystynyt nukkumaan edes niinä öinä, joina ipana olisi nukkunut.

Vaikka olin kuolemanväsynyt, en kertakaikkiaan osannut pyytää apua. En osannut enkä halunnut. Minut on kasvatettu pärjäämään ja selvittämään asiani itse. Koko identiteettini rakentuu sataprosenttiselle itsenäisyydelle, joten en mielelläni pyydä apua edes ystäviltä tai aviomieheltä, äidistä tai anopista nyt puhumattakaan. Olen kuuluisa siitä, että pysyn kasassa silloin kun muut hajoavat.

Mutta ei jatkuvaa unettomuutta kestä kukaan.

Lapsiperhe-elämä voi päätyä umpikujaan ihan tavallisissa perheissä, ihan tavallisista syistä. Jos turvaverkot puuttuvat, se ihan tavallinen perhe saisi kunnalta nykyään tilapäistä perheapua ihan tavallisiin asioihin, kaupassakäyntiin ja päiväuniin. Jos hakisi.

Toivottavasti tämä yksinäisen vanhemmuuden kulttuurikin tästä muuttuisi. Hyväksyttäisiin, että kahvilla ja jaksuhalilla ei selviä ihan kaikesta. Ymmärrettäisiin, että kriisit eivät katso tulotasoa eivätkä edellytä vakavia sosiaalisia ongelmia. Kiellettäisiin se asenne, että miksi teit lapsia jos et jaksa hoitaa.

Kai se lähtee siitäkin, että kasvatettaisiin jatkossa vähän vähemmän reippaita lapsia.

Millainen on täydellinen iltasatukirja?

Yritän kirjoittaa täydellistä iltasatukirjaa. Mutta mitkä oikeastaan ovat sellaisen speksit?

Mörökölli syöttää inhoamansa lounassienet salaa lemmikkikorpilleen. Piirros Annukka Palmén

Nyt kun kirjaprojektini on edennyt siihen vaiheeseen, että mörököllitarinoita on kirjoitettu 10 kpl ja olen siirtynyt kuvittajan kanssa visuaaliseen puoleen, on hyvä miettiä mitä olisi pitänyt kirjoittaa.

Iltasatuslotti on monessa perheessä se odotetuin iltarutiini. Itse lukemisella on yleensä hypnoottinen vaikutus. Vaikka Skidi lukee jo itse, hän jää mielellään kuuntelemaan, kun Snadille luetaan ääneen, vaikka kirja olisi vähän lapsellisempikin.

Iloitsen siitä, että olemme päässeet Pupen luukkukirjoista vähän vetävämpiin tarinoihin, mutta hyviä iltasatukirjoja ei ole mitenkään liikaa. Tai ainakin niiden löytäminen tuntuu olevan sattuman kauppaa. 

Kun mietin omaa suosikkikirjaani (siis sellaista, mihin toivon ipanan tarttuvan), vaatimuksia on loppujen lopuksi aika paljon. Tarinan pitää olla hyvä, mutta muotokin on olennainen.

Tarinan pitäisi olla riittävän pitkä, mutta kuitenkin napakka. Pikkulasten keskittymiskyky vaihtelee. Pitäisikö samasta kirjasta olla kaksi eri versiota eri ikäryhmille: lyhyempi ja pitempi?

Tarinan pitäisi olla riittävän jännä, mutta ei liian. Mutta missä menee raja? Jos toisen mielestä pahinta ikinä on Maltin ja Valtin joulukalenteri niin en ole ihan varma, mikä se vältettävä ainesosa oiekin on.

Tarinoita pitäisi olla monta, mutta joku tuotelupaus kokonaisuudella pitäisi olla. Tarinoita pitäisi voida lukea sekä sekaisin että järjestyksessä. Ja kun on lopettanut pitäisi voida aloittaa alusta.

Tarinan pitäisi olla lennokas, mutta kuitenkin realistinen. Parhaiten toimivat jutut, jotka kiinnittyvät jollain tavalla lapsen tunnistamaan elämään.

Tarinan pitäisi olla opettavainen, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Jeesustelun ja vertaistuen ero on joissain kohdin hiuksenhieno.

Päähenkilön pitäisi olla samaistuttava, oli kokija sitten rauhallinen herkkis tai villi aktivisti. Ei ole itsestään selvää, millaisen hahmon nahoissa lapsi haluaa tapahtumiin sännätä.

Jokaisella sivulla pitäisi olla mykistävän kauniit kuvat, mutta kirja ei saisi maksaa satasta. Ja tiesittekö muuten, että tutkimuksissa todettu myös pelkkien luontokuvien katselun mm. rauhoittavan mieltä, parantavan keskittymiskykyä ja vähentävän ahdistusta. Metsään sijoittuva, kauniisti kuvitettu iltasatukirja on siis reseptivapaata unilääkettä!

Että se, joka kuvitteli lastenkirjan olevan ihan läpihuutojuttu, on kyllä väärässä. Ei nimittäin ole mitään pahempaa yleisöä kuin lapset. He ovat kursailemattomuudessaan armottomia: jos kirja on huono, sitä ei jakseta kuunnella loppuun, vaikka vanhempi sitä kuinka yrittäisi tarjota. Olenkin koeluettanut tekstejä ystävän lapsella, joka on syntynyt tuottajaksi. Hänen lempinimensä on "Jyrkkä ei".

Haluaisinkin kuulla iltasaturutiineistanne: mitä luette ja miten luette? Onko joku lapsi, joka ei kertakaikkiaan jaksa kuunnella yhtäkään kirjaa? Tai joku joka tarttuu aina yhteen ja samaan? Millaiset kirjat miellyttävät? Erityisesti kaikki alle kymmenvuotiaiden sparraus on tervetullutta!

Paluu Koivukujalle

Yksi parhaimmista lapsuusmuistoistani ovat kävelyretket Papan kanssa. Isovanhemmat hoitivat minua ja veljeäni alle kouluikäisinä ja päiväohjelmaan kuului aina kävely, ihan pienestä pitäen.

Minä ja pikkubroidi, muutama vuosi sitten.

Pappa vei meidät usein Laajalahden ruovikon luontopolulle, jota kutsuimme Koivukujaksi. Muistan korkeat kaislat, puiden suhinan, kuivuudesta halkeilleen savimaan ja polun päälle kaatuvat koivut. Matkan varrella oli iso, rautainen keinu ja retkieväinä pumpernikkeliä. Ikuinen kesä.

Koivukujakävelyt katosivat kuvioista, kun koulu alkoi ja koko paikka jotenkin lakkasi olemasta. Kunnes palasin sinne tänään.

Olin jotenkin kuvitellut, että Koivukujaa ei enää ole, kunnes tajusin, että Laajalahti on ollut luonnonsuojelualuetta vuodesta -79. Ei siellä mitään ole rakennettu.

Oli pakko lähteä katsomaan. En ollut ihan varma koordinaateista, mutta lähdin vain taivaltamaan vanhasta muistista kohti paikkaa, jota olin viimeksi kulkenut retukengät jalassa.

Ja löytyihän se. Siellä se oli ollut, koko ajan. 10 minuutin pyöräilyn päässä nykyisestä kodistani.

Tässä maisemassa oli kiva lepuuttaa silmiään.

Keinua ei enää ollut eikä minulla ollut pumpernikkeliä, mutta tuli hyvä mieli. Kiipesin uudistettuun lintutorniin ihailemaan maisemia. Koivukujalla tuli vastaan säkenöivässä syyskelissä paljon lähiluonnosta nauttivia ihmisiä ja yksi palokärki, joka halusi muistuttaa, että täällä on turistien lisäksi myös vakioasukkaita.

Tuli mieleen, että pitäisikö tehdä joku lapsuusmuistojen bucket list? Tässä vaiheessa elämää voisi olla hyvä käydä katsomassa paikkoja, joihin on joskus liittynyt jotain muistamisen arvoista. Se olisi samalla pientä faktantarkistusta: mitä muistan oikein?

Seuraavalla kerralla otan lapset mukaan, ja otan tuon saman sisaruskuvan. Katsotaan jatkuuko perinne.

Broilerisoppa

Sananen Atria-kohusta, josta on älähtänyt jo moni taho. Lyhyesti: suomalainen broilerintuottaja kutsui lauman sekasyöjäbloggaajia tutustumaan tiloihinsa sisältöyhteistyön merkeissä. Bloggaajat kirjoittivat kokemuksistaan positiiviseen sävyyn, kulutustottumuksiaan mietiskellen.

Mökkinaapurin kanalassa juoksennellaan sisällä ja ulkona.

Aamulehden kolumnisti niputti heti kaikki bloggaajat idiooteiksi tajuamatta, että esimerkiksi minua ei tähän kampanjaan ole mukaan pyydetty ihan hyvästä syystä (olen myös lähettänyt Kariniemelle kysymyksen, mistä kananpojasta he oikein puhuvat kun broileri on kyseessä). Nytissä esitetään uutisena se, että sisältöyhteistöissä liikkuu raha. Elina Lappalaisen kirjoituksessa päästiin jo paremmin kritiikin ytimeen.

Kohut yleensä osuvat aina johonkin kipupisteeseen, niin tämäkin. Haukkujen maali vain on väärä. Muutama ajatus.

1. Tuotantoeläinten kasvatus on täysin laillista liiketoimintaa. Broileria, sikaa ja nautaa saa kasvattaa tiettyjen sääntöjen mukaisesti ja eläinlääkärit käyvät eläinten "hyvinvointia" valvomassa -- se kriittinen näkökulma löytyy Oikeutta eläimille -järjestön videoilta. On ihan selvä, että lihatalojen vastuullisuus on iso kysymys ja avoimuuden nimissä tuotantotiloihin pitää päästää niin dokkarintekijöitä, taviksia kuin toimittajiakin. Silloin meillä on ongelma, jos asiantuntijoita ja toimittajia kielletään tulemasta tiloihin ja kaikki silminnäkijätodistukset pyydetään taviksilta. Suomessa pitää olla mahdollista tehdä tämänkaltaisia dokkareita.



2. Sisältömarkkinointi on täysin laillista tuotepromootiota. Kaikissa postauksissa oli moneen kertaan merkinnät sisältöyhteistyöstä juuri kuten pitääkin, mutta toimittajan medialukutaito tuntuu silti olleen kovilla. Kenen on vastuu, jos lukija ei ymmärrä termiä sisältömarkkinointi tai sisältöyhteistyö?  Jos taas halutaan puhua viherpesusta, pitää syyllistää Atrian markkinointiosastoa, joka on "perhetilan" käsitteen lanseerannut. Kulutuskriittinen bloggaaja toki tunnistaa taitavankin viherpesun, mutta se yleensä liittyy kohtaa kolme.

3. Lihansyönti on laillinen ideologia. Tuotantotiloille kutsuttiin bloggaajia, jotka ovat sekasyöjiä, ihan syystä. Jos ei näe eläintuotannossa lähtökohtaisesti mitään väärää, tilavierailusta voi todellakin olla tuloksena positiivinen juttu. Olisi ollut poikkeuksellisen rohkeaa kutsua lihansyöntiin kriittisesti suhtautuvia bloggaajia. On nimittäin porukkaa, jotka eivät tiedä, että se kihara vaaleanpunainen tavara on eläintä, ja on porukkaa, joille lihantuotanto on aina väärin.

4. Millaista rajanvetoa mainosmedialta odotetaan? Mitä bloggaajalta on lupa odottaa? Riippuu täysin blogista. Bloggaaja tekee aina valinnan, sopiiko ehdotettu yhteistyö luontevasti omaan blogiin vai ei. Jos broileritalo, katumaasturi tai halpavaateketju ovat luontevia brändejä bloggaajan kokoamalle lukijayhteisölle, mikäs siinä - tähän julkaisuun ne eivät sopisi. Myös digihesarini etusivulla saattaa olla Atrian hyvän huomenen toivotus: kritiikitöntä mediatilaa, johon mainostaja saa itse kirjoittaa haluamansa viestin.

Lukisinkin mielelläni pohdintaa koko mediakentän ja markkinointiviestinnän suhteesta.

Rajoittuuko vastuu sisältöyhteistyön tai advertoriaalin merkitsemiseen? Pitäisikö sisältömarkkinoinnin olla kiellettyä kunnes medialukutaitoon on joku ajokortti, jossa lähdetään siitä, että markkinointiviestintä ei koskaan ole koko totuus mistään aiheesta.

Tarkistaako mainostaja, millaisen yhteistyön ja yhteisön hän ostaa? Ymmärtääkö bloggaaja, mitä on piilomainonta? Onko blogin lukijoissa esimerkiksi lapsia?

Tunnistaako bloggaja itsesensuurin tai aiheet, joissa hänen asiantuntemuksensa ei riitä laadunarviointiin? Miten avoimesti bloggaaja tuo esiin oman näkökulmansa, osaamisensa ja roolinsa ja pitäisikö toimittajankin tehdä samoin?

Atrian maksamaa palkkaa nauttii nimittäin myös moni toimittaja.

Kun blogilla on merkitystä

Saan joskus palautetta, jonka otsikkokentässä on yksi sana: Kiitos. Kuten tänä aamuna. Äiti-ihminen kiitti siitä, että oli tätä hengentuotetta lukemalla innostunut etsimään uusia vaihtoehtoja lapsensa ei-kovin-hyvin alkaneelle koulutielle.

Ratkaisu oli löytynyt. Nyt asiat ovat paremmin.

Tällainen palaute tuo roskan erityisepäherkänkin ihmisen silmään.

Kun Satun kanssa kirjoittamani Vuoden mutsi -kirja julkaistiin, palautetta tuli valtavasti, enimmäkseen äideiltä, jotka olivat vanhemmuustaipaleensa alussa enemmän itkeneet kuin nauraneet ja tunteneet olevansa todella yksin. He olivat voimaantuneet kirjan teksteistä. Mikä parasta, juuri heille se olikin kirjoitettu. Napakymppi.

Silloin jäin ensimmäistä kertaa todenteolla miettimään, miten ja keihin blogini osuu. Täällä pyörii tuhansia ihmisiä joka viikko, vahingossa eksyneitä ja vakkarilukijoita.

Olen kaupallisten yhteistöiden (tänä vuonna niitä on ollut 10 kpl) ja mainostulojen* ansiosta saanut pyhitettyä päätyöstäni yhden päivän viikossa kirjoittamiselle. Tämä yrittäjäperjantai ei tietenkään riitä mihinkään, vaan kirjoitusaikaa on myös arkisin klo 21->.

Vaikka kyseessä on intohimolaji, jota tehdään sanomisen pakosta, joskus väsyttää. Bloggaajan on vaikea pitää lomaa. Perheen toinen luova työläinen puristaa levyn ulos ja pitää sitten taukoa niin pitkään kunnes inspiraatio taas iskee.

Tulee viikkoja, jolloin päätoimen duunissa on järkyttävä kiire, läheinen sairastuu vakavasti tai elämässä alkaa joku bonusprojekti kuten muutto tai putkiremontti. Silloin juttujen puristaminen tuntuu raskaalta, vaikka ideoita olisikin. Minulla on jatkuvasti drafteissa 200 keskenkeräistä juttua, joissa on valmiina joskus otsikko, joskus ensimmäinen kappale. Koska ei vaan ehdi.

Ja tämä on ihan oma valinta. Mitäs läksin.

Kuono tuuleen vaan! Antaa korvien lepattaa.

Miksi jatkan? Koska palaute tekee näkyväksi sen, että panoksellani on jollekin jotakin väliä: joku nauraa, joku havahtuu, joku innostuu, joku kokeilee jotain uutta. Ja joskus jonkun lapsen elämä paranee (toivottavasti kenenkään ei huonone!). Kyllä se motivoi.

Tämä on myös se toinen puoli jokin aika sitten velloneeseen "Äiti, älä laita lastasi nettiin" -keskusteluun. Sen voi tehdä lasta kunnioittavasti, hänen suostumuksellaan ja ilon kautta. Ja siitä voi seurata jotain hyvää.

Blogissa (tai somekanavissa ylipäätään) ei koskaan näy kenenkään koko elämä vaan valikoidut palat, mutta itse yritän valikoida tänne kaikenlaisia paloja. Vaikka menopaussista on vähän vaikea sometykätä, niitäkin kokemuksia on pakko jakaa. Keski-ikäisen bloggaajan elämään mahtuu monenlaista teemaa (paitsi niitä päivän asuja).

Ensi keväänä tätä blogihommaa tulee täyteen 10 vuotta, julkaistuja juttuja on 1472. Pitäisikö ehkä pitää jotkut bileet?

* Jos haluat vaikuttaa näihin, kerro mielipiteesi lukijatutkimuksessa.

"Äiti, meidän täytyy puhua uudesta opsista"

Yhteistyössä: Kodin ja koulun päivä

Skidi tuli kotiin ja esitteli matikankoettaan.
- Paljonko sait?
- Äiti, haloo, ei näissä ole numeroita. Uuden opsin mukaan tärkeämpää on oppimaan oppiminen.

Excuse me. Opsin? Miten yhdeksänvuotias voi edes tietää sanan 'opetussuunnitelma', saati sitten mitä se sisältää? Ylipäätään kuulin koko sanan ensimmäistä kertaa, kun Skidi aloitti eskarin, vaikka varmasti myös minun koulussani on jonkinlaista suunnitelmaa noudatettu.

Kuulemma uuden opetussuunnitelman keskeiset sisällöt ja tavoitteet ovat esillä luokan seinällä.

Jaha, kehitys näköjään kehittyy. En ole ollenkaan pahoillani, jos peruskoulu uudistaa itseään. Suomalaisista instituutioista peruskoulun arvolataus on heittämällä kovin. Jokaisella on omasta koulutaipaleestaan muistoja ja kokemuksia, eivätkä ne ole kaikki ihania. Joillekin lapsille peruskoulu oli armeija, jonne mentiin opettelemaan lähinnä hiljaa paikallaan istumista ja huomaamattomana oloa, ettei vain joutuisi kiusatuksi.

Mitä tästä uudistuksesta nyt sitten pitäisi tietää? Harva on jaksanut kahlata läpi koko 500-sivuisen pumaskan, mutta opettaja Maarit Korhosen blogi on erinomainen tietopaketti aloittelijalle.

Muutosta kuvannee parhaiten vuorovaikutus. Lähinnä se, että sitä on.

Kyseessä on merkittävä asennemuutos. Sata vuotta vallalla ollut oppimiskäsitys on myllätty. Uudistus korostaa oppimista vuorovaikutuksena yksisuuntaisten kalvosulkeisien sijaan, joissa mitattiin lähinnä kirjoitusnopeutta. Muutos tuuppaa enemmän vastuuta opettajalle. Kun oppilas ei ole pelkkä suoriutuja, vaan aktiivinen, oppimiseen osallistuva toimija, joka rakentaa peruskoulussa myös identiteettiään, pitää opettajan käyttää työkalupakkiaan paljon monipuolisemmin.

Vanhempiakaan ei jätetä tämän vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Kodin ja koulun yhteistyö on nostettu jopa yhdeksi kehityskohteeksi — ja se on tärkeä juttu.

Muistan, että Skidin koulun aloittaminen tuntui vanhemman roolissa omituiselta. Siinä missä keväällä vielä juttelin eskariopen ja hoitajien kanssa Skidin päivästä, tipuin syksyllä ekaluokkalaisen kanssa täysin kärryiltä. Tiesin, millainen matematiikan kirja on, mutta en sitä, kenen kanssa hän leikkii ja millainen päivä hänellä on oikeasti ollut.

Jäin liikaa ekaluokkalaisen kertoman varaan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ihan kaikkea hän ei kertonut: kiusaaminen paljastui vahingossa.

Vaikka ongelmiin tartuttiin tarmokkaasti, oli selvää, että koulun kanssa tarvittaisiin jatkossa paljon laajempi ja syvempi keskusteluyhteys. Wilma on pelkkä työkalu, ja sen välittämät viestit riippuvat täysin opettajasta. Ei vanhempainilloissakaan käsitellä sosiaalisia suhteita.

Ei tällaista tehtävää voi olla syyskuussa, marmatti Skidi.

Yleisesti kuvitellaan, että kodin ja koulun yhteistyötä tarvitaan vasta siinä vaiheessa, kun jotain menee pieleen. Hyvää keskusteluyhteyttä tarvitaan jo aiemminkin, sillä se voi ehkäistä asioiden menemistä pieleen. Lisäksi minä haluan tietää, mistä ipanan kanssa pitää puhua. Ja kun näytämme hänelle, että olemme kartalla ja puhumme opettajan ja muiden vanhempien kanssa, osoitamme käytännössä kiinnostusta hänen elämäänsä.

Jos lapsen, vanhemman ja opettajan muodostama liitto on yhtenäinen, ehkä lapsen ei tarvitse olla varustettu rautaisella itsetunnolla ja rohkeudella uskaltaakseen puhua ikävistä asioista. Meidän tehtävämme on näyttää, ettei hänen tarvitse selvitä kaikesta yksin. Hänen oikeuttaan olla oma itsensä puolustetaan kyllä.

No, mitä meiltä vanhemmilta sitten käytännössä odotetaan? Miten pidetään huoli, että juhlapuheiden jälkeen ei jatketa samalla tavalla kuin ennenkin?

Siinä missä oppilaille painotetaan oppimaan oppimista, ehkä meille vanhemmille pitäisi korostaa osallistumaan oppimista: siirtymistä läksykuulustelijan ja satunnaisen mokkapalaleipurin roolista aktiiviseksi kasvatuskumppaniksi. Kaikkien ei tarvitse olla Koti ja koulu -yhdistyksen aktiiveja, vaan jokainen voi itse pohtia, mikä osallistumisen tapa olisi mielekäs.

Yksi hetki nostaa kissa pöydälle opettajan kanssa on perjantaina: 30.9. on Kodin ja koulun päivä. Keskustelun voi aloittaa sujuvasti vaikka luokan yhteisten pikkujoulujen pitämisestä.

Mitkä ihmeen esivaihdevuodet?

Joku fiksu joskus sanoi, että nelikymppisenä on aikaa kohdata asioita. Niin onkin. Yksi kohtaaminen tapahtuu juuri tuon iän kanssa.

Nelikymppislukemat vaikuttavat ihmisiin eri tavoin. Joillekin on kyseessä syvä identiteettikriisi, mutta joillekin koittaa elämän toistaiseksi paras aika. Lapset alkavat olla helppohoitoisia, työelämässä on suht vakaata, aikaa riittää aamulla hiusten kuivaamiseen.

Kuulun tähän jälkimmäiseen jengiin. Vaikka fysiikka ei ole ihan ennallaan (selkä ei kestä tuntikausien istumista ja nyrjähtäneen nilkan paraneminen vie aikaa viikkotolkulla), voin hyvin, paljon paremmin kuin koskaan aikaisemmin.

Olen pysynyt terveenä enkä saa enää jokaista räkätautia, mitä kersat kotiin kantavat. Olen saanut kammettua elämäntapojani parempaan suuntaan sekä syömisen että liikkumisen osalta. Itsetuntoni on vakaalla pohjalla, ja olen monella tapaa vahvempi kuin koskaan. Olen sinut niin ryppyjen kuin paksujen pohkeiden kanssa.

Olen saavuttanut tilan, jossa en oikeastaan aktiivisesti ajattele ikääni lainkaan. Toki olen huomannut, että en ole enää palaverin nuorin ja firmassa on kesätöissä tyyppejä, jotka ovat syntyneet 2000-luvulla. Niin, ja 70-luku on tulossa jo toista kertaa muotiin.

Sitten sain päähäni googlata kuukautiskierrossa ilmennyttä lievää häikkää, jonka bongasin aktiivisuusrannekkeestani. Ja kas, törmäsin ensimmäistä kertaa asiaan nimeltä premenopaussi. Kyseessä on vaihe. Vaihdevuodet alkavat noin nelikymppisenä puhkeavalla esivaiheella.

Nämä ruusut nyt ei liity millään tavalla aiheeseen, mutta on ihan saatanan vaikea kuvittaa juttua menopaussista.

Gynekologi vahvisti googlailuni. Noin 5–10 vuotta ennen menopaussia kuukautiskierto tosiaan muuttuu epäsäännölliseksi, ja joku saattaa siirtyä tähän vaiheeseen jo kolmekympin puolella. Hedelmällisyyden aleneminen tapahtuu jo huomattavasti aiemmin, mutta nyt munasarjat alkavat ilmoitella eräpäivästään. Taustalla on munarakkulan nopeutunut kasvu, varhaistunut ovulaatio ja samalla keltarauhasen toiminnan heikentyminen. Ovulaation siirtymisen takia ehkäisyyn pitää suhtautua entistä suuremmalla vakavuudella.

Oireita ilmenee yksilöllisesti. Kierto lyhenee jopa useammalla päivällä ja myös menkkojen laatu saattaa vaihdella kuukausittain. Kierto on lyhyimmillään naisen ollessa noin 42-vuotias, sitten se alkaa pidentyä.

Premenopaussissa ei vielä ole estrogeenipuutosta, mutta inhorealistisesti voisi todeta, että käsillä on lisääntymiskoneiston saattohoitovaihe. Jossain vaiheessa noin 10 vuoden sisään menkkoja ei enää kuulu. Perinnöllisyys vaikuttaa tähän kehitykseen voimakkaasti.

Tämä tuli vähän äkkiä, mutta suurin ihmetyksen aihe on se, miksi en ole kuullut tästä mitään aikaisemmin. Aiheuttavatko vaihdevuodet häpeää?



En keksi mitään hävettävää. On päivänselvää, etten pukkaa tähän maailmaan enää yhtään jälkikasvua. Lisäksi tämäkin vaihe on hyödyllinen evoluution tulos: isoäitihypoteesin mukaan ne äidit, jotka saivat ruoan hankinnassa apua omilta äideiltään, pystyivät kasvattamaan terveempiä ja isokokoisempia lapsia. Isoäidin apu on siis saattanut ihmisen varhaisessa evoluutiossa suosia naisia, jotka elävät pitkään omien hedelmällisten vuosiensa jälkeenkin.

Tuntuu, että naisen elämä on täynnä kummallisia munasarjojen sanelemia merkkipaaluja, joita pitää jotenkin salailla. Fuck it. Nelikymppisenä näköjään eletään seksuaalisesti parasta aikaa ikinä samalla kun ollaan valmiina mummoksi. En valita!