Äitiä saa väsyttää

Olen harvoin niin väsynyt kuin eilen. Nukuin sunnuntain ja maanantain välisen yön aivan järjettömän paskasti. Kesäaikaan siirtyminen ei ole minun ydinosaamistani, joten koko yö meni kääntyillessä.

Kun tulin maanantaina töistä kotiin, olin aivan puhki. Rojahdin sohvalle ja tuijotin eteeni. Muuhun ei aivotoiminta riittänyt.

Snadi tuli viereen istumaan. Odotin asiaa, pyyntöä tai jotain toimenpiteitä edellyttävää ehdotusta, mutta hän esittikin ihan yksinkertaisen kysymyksen.

"Tarvitsetko peiton? Voin tuoda."

Otin peiton vastaan ja pistin silmät kiinni. Isompi kutsui pienemmän piirtämään.

Tajusin koko tapahtuman merkityksen vasta tänään.

Olen ennenkin kehunut vuolaasti isoja lapsia. Perhe-elämä on monella tavalla miellyttävämpää. Niiden kanssa voi tehdä retkiä ja matkustaa. Ne osaavat pyöräillä, uida ja luistella (sort of) ja ne leikkivät myös kivasti keskenään. Ne voi päästää ulos kahdestaan.

Mutta hitto vie, tykkään ehdottomasti eniten tästä sosiaalisen silmän kehittymisestä: empatiasta, suhteellisuudentajusta ja armosta. Nuorempikin ymmärtää jo väsymystä ja tietää siihen lääkkeen. Ja kun näytän tarpeeksi kuolleelta, se tuo vielä peitonkin päälle. Lopuksi ne ovat vielä hiljaa.

Hyvät hyssykät. Tämähän helpottaa myös äitiyden aikana kehittynyttä yöfobiaani. 

Vauvan ja pikkulasten kanssa elämisessä pahinta on se, että mitään väsymysjoustoa ei ole. Vain toinen vanhempi tuo pelastuksen, koska hoitoa tarvitaan joka minuutti. Mitä tulee hyväätarkoittavaan vinkkiin vauvantahtisesta nukkumisesta niin voin kertoa, että Skidi nukkui myös päiväunia 20 minuutin pätkissä. Veikkaan, että varhaiskasvatukseni jäi aika puutteelliseksi niiden öiden jälkeen, kun olin lakannut laskemasta herätyksiä viidentoista jälkeen.

Nykyään ei näköjään haittaa, jos nukun huonosti. Tarpeitani arvostetaan ilman, että joudun tekemään niistä numeron. Enkä joudu pakottamaan itseäni toimimaan äärirajoilla, särkylääkkeiden ja kofeiinin voimalla. Varmaan ihan terveellinen vaihtoehto.

Joten. Ihan sama, hokeeko toinen vessasanoja serkkunsa kanssa aina kun silmä välttää ja kylvääkö toinen kaikki kamansa pitkin Espoota. Tämä on ihan hyvä näin.

Naisille, jotka silittävät miestensä paidat

Haa, kotityöexcelimme oli käsittelyssä tämänpäiväisessä Hesarissa. Kuten jotkut täällä ehkä muistavat, kypsyimme muutama vuosi sitten kotitöistä riitelemiseen (parempiakin aiheita on), joten duunasimme kotitöistä taulukon. Taulukossa listattiin, mihin hittoon kaikki lastenhoitoon liittymätön vapaa-aika menee.

Super-Snadi lähettää silmistään lasersäteitä kaikille, jotka määrittelevät naiseutta helvetin kotitöiden kautta.

Näkyväksi tehty kotityö paljasti meillä sen, että lastenvaateprojekti on näillä leveysasteilla lähellä puolipäiväduunia. Kyllähän selkeä jako vähensi riitelyä. Tehtävät ovat myös koko perheelle selvät. Nykyään kolme muijaa tuijottaa äkäisesti Koti-insinööriä, jos aamupalapöydässä appelsiinimehu on loppu. Yhtä lailla katseet kääntyvät minuun, jos vaatekaapissa ei ole yhtään puhtaita pikkareita. Minulle kuuluvat myös lumityöt, fillareiden huolto ja haravointi.

Tälläkin viikolla on monessa kotitöistä käydyssä kiihkeässä keskustelussa nidottu mukaan sukupuoli. Joku on toimitusjohtaja ja silittää miehensä paidat, joku taas kokee olevansa nainen kun hoitaa kotia.

Minulla olisikin viesti kaikille niille naisille, jotka pitävät jonkinlaisena sukupuoleen sidottuna kunnia-asianaan silittää miestensä paitoja: silittäkää ihmeessä. Vaikka joka päivä. Se, mihin ihminen vapaa-aikaansa käyttää, on aivan henkilökohtainen asia. Ei se ole minulta pois.

Mutta siinä vaiheessa kun kotitöistä aletaan puhua jonkinlaisena naiseuden mittarina, nostan käden ylös.

Haistakaa huuhteluaine.

Se todellakin on minulta pois, jos kaikkia naisia pidetään sukupuolensa takia paidansilittäjinä ja lastenhoitajina. Yhtä lailla itse paitansa silittävä ja ruokansa laittava mies on mies. Sukupuolensa saa määritellä ihan oman fiiliksen mukaan myös se ihminen, joka syö ravintolassa, vaihdattaa renkaat palvelupisteessä ja vie vermeensä pesulaan. Sukupuolikokemuksella ei ole mitään tekemistä kotitöiden kanssa.

Ihmisten lokerointi sukupuoliin sen mukaan, mitä kotitöitä he vapaa-ajallaan tekevät, on aivan järjettömän perseestä. Lopettakaa siis se. Silittämistä voitte jatkaa.

Ja tosiaan, minäkin olen nainen, tissit ja kaikki. Minun ja silittäjän välinen ero on se, että haluan käyttää vapaa-aikani kirjoittamiseen. Se ei tee minusta sukupuolineutraalia. Se tekee minusta vain kirjoitustyöläisen.

Älä pelkää työpaikan vaihtoa

Olen ensi viikolla viimeistä viikkoa töissä ennen kesälomaa. Koska elämäni oli vähän turhan seesteistä, aloitan uudessa työpaikassa toukokuun alussa!

Vakavasti puhuen olin pohtinut jo jonkin aikaa, olenko nykyisessä duunissani oikeassa paikassa. Alkuvuodesta päätin, että en ole. Vaihtoehtoina olisi ollut jäädä odottamaan muutosta, jota ei ollut näköpiirissä, tai lähteä. Valitsin jälkimmäisen. Sain aika pian hyvän työtarjouksen, jonka otin vastaan.

Kun kerroin irtisanoutumisestani, hyvin yleinen kommentti oli, että rohkea päätös. Minun mielestäni kyseessä on vain duunipaikan vaihto. Ei siihen mitään erityistä rohkeutta tarvita. Yrittäjäksi heittäytyminen olisi ihan eri juttu.

Tietysti on aina riski, että saan kenkää koeajalla. Mutta en voi muuta kuin yrittää osoittautua tarpeelliseksi rekrytoinniksi. Ja totta kai aina on olemassa mahdollisuus, että tuotannolliset ja taloudelliset syyt pakottavat karsimaan henkilöstöä ja yt-kierros osuu tuoreimpaan rekryyn. On osunut.

Silti väitän, että rohkeampaa olisi ollut jäädä, vaikka kaikki merkit osoittivat, että pitää lähteä. Minulla on todennäköisesti vielä yli 20 vuotta työelämää jäljellä, joten olen alle puolivälissä työrupeamaani. Jos tässä vaiheessa rupean jumittamaan yhdessä työpaikassa vain siksi, että saan ehkä kenkää muualla, olen muuttunut vangiksi. Samalla logiikalla ei kannata poistua kotoa, koska voin vetää lipat kadulla.

Jäin miettimään, kuinkahan moni haluaisi vaihtaa työpaikkaa, mutta ei uskalla, jaksa tai osaa lähteä? Joskus voi käydä niinkin että jostain täysin irrationaalisesta asiasta voi tulla työpaikan vaihtamisen este. Olen kuullut mitä hassuimpia perusteluja: yksi vetosi ilmaiseen hammashoitoon, toinen omaan autopaikkaan. Vaikka vaakakupissa on urakehitys ja yleinen tyytyväisyys.

Totta kai minua vähän jännittää, mutta hyvällä tavalla. Luottamukseni tulevaisuuteen on vakaa, lähinnä kahdesta eri syystä.

Ensinnäkin verkostoni on aika kattava. Uskon, että jos käy huonosti, jotain löytyy aina. Toiseksi minulla on suunnitelma B eli pieni firmani. Saan kirjoittamisesta jo nyt säännöllistä tuloa, vaikka toki täysimittaiseksi yrittäjäksi ryhtyminen olisi suht kuumottava paikka. En kuitenkaan putoa tyhjän päälle.

Jos siis et ole tyytyväinen työssäsi, kannattaa ainakin käydä ajatuksenvaihtoa itsensä kanssa siitä, mitä asialle olisi tehtävissä ja millaiset syyt pitävät kiinni työnantajassa. Puhu pomon kanssa. Puhu pomon pomon kanssa. Lisäkouluttaudu. Anna kavereiden laatia cv (siitä tulee parempi kuin omakirjoittama). Ja ennen kaikkea kasvata verkostoja. Tutustu ihmisiin ja käy oman alasi tilaisuuksissa. Kaikki työpaikat eivät ehdi Oikotielle asti kun ne ovat jo menneet.

Huhtikuussa siis luvassa ahkerampaa postailua. Tulee hauska kevät!

Onko maailma valmis, Minna Canth?

Kun Minna Canthista puhutaan, nostetaan yleensä esille hänen saavutuksensa kirjailijana.

Syystäkin. Hän oli ensimmäinen merkittävä suomenkielinen naistoimittaja ja kirjailija, mutta hän oli myös yrittäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Canth teki työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi ja häntä voidaan pitää yhtenä suomenkielisen koulutuksen uranuurtajista. Tasa-arvon lisäksi hän nosti esiin muitakin yhteiskunnallisia ongelmia kuten köyhyyttä.

Ei ihme, että hänen kirjoituksensa olivat aina jonkinlaisia skandaaleja ja aikalaisvastaanotto pöyristynyttä.

Minna Canthin biografiasta paistaa hänen merkittävin ja poikkeuksellisin piirteensä: vankka oma tahto ja haluttomuus ottaa vastaan naisille edelleen tarjottua sivustakatsojan roolia. 1800-luvulla oli ihan oikeasti tapana valita joko työ tai perhe.

Minna Canth olikin ensimmäinen merkittävä sekä-että -äiti. Canth ei suostunut joko-tai -malliin vaan halusi kaiken. Ja vielä kaveritkin päälle.

Canthin suhde vanhemmuuteen oli varmasti ristiriitainen, kun ottaa huomioon, että hänet kasvatettiin kristilliseen vakaumukseen, ja tyttökoulussa opeteltiin lähinnä koruompelua. 1800-luvulla ei ollut ehkäisyä eikä vanhempainvapaita. Äidin rooli vei mennessään niin duunarit kuin akateemikot, valinnanvapautta ei ollut. Canth kuitenkin kieltäytyi olemasta yksiulotteinen nainen. Hän meni naimisiin, synnytti seitsemän lasta, jäi yksinhuoltajaksi ja rupesi yrittäjäksi, mutta jatkoi kirjoittamista. Koska halusi.

"Hullu työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin. Mutta työ se sentään on hauskinta elämässä – ei siitä mihinkään pääse."

Mitä Canth sanoisi nykymaailmasta? Onko se valmis?

Veikkaan, että hän ilahtuisi siitä, että peruskoulu on ilmainen ja päivähoidon ansiosta sekä-että -vanhemmuus on mahdollista. Ja että yhä enenevässä määrin isätkin osallistuvat lapsiperhearkeen.

Mutta kyllä hänelle pamflettien aiheita jäisi.

Naisnäkökulmasta vanhempainvapaiden epätasainen jakautuminen (jonka eteen arvokonservatiivihallitus ei tee mitään) samalla kun suomalainen työelämä on räikeän sukupuolittunutta ovat edelleen tasa-arvon kuuma peruna. Naiset vapauttanutta päivähoitojärjestelmää rapautetaan ennemminkin kuin kehitetään. Stereotypioiden viljeleminen ja misogynia on yleistä. Lisäksi naiset ja miehet jakautuvat monissa isoissa arvokysymyksissä eri leireihin.

Ja mitähän Canth sanoisi siitä, että edelleen kuulee näkemyksiä, että naisten pitäisi keskittyä perheeseen ja hoitaa lapsia kotona. Ja että vapaaehtoisesti lapseton nainen on itsekäs friikki.

Voin arvata.

Kiitos siis Minnalle keskustelunavauksesta. Siitä on ollut hyvä jatkaa.

Kannusta toivotontakin tapausta

Ipana oli muutama vuosi sitten kirjoittanut itsestään luvun eskarilaisten esittelyvihkoon. Hän oli nimennyt lahjakkuudekseen urheilun.

Ärhäkän pinkeissä piikkareissa kelpaa pinkoa.

Kun näin tekstin, oli vähän... ihmeissäni. Liikunta oli ehkä se ainoa asia, jossa Skidi ei ollut järin lahjakas. Ei nyt erityisen huono, mutta ei missään nimessä mikään selkeä olympiakomitean toivokaan. Suhteellisen varovaisena luonteena ja pienikokoisena likkana hän ei kauheasti tykännyt fyysisistä lajeista, eikä hän ollut järin kilpailullinenkaan.

Suustani siis meinasi lipsahtaa, että miksi sinä tuon urheilun tuohon laitoit. Pelkäsin silloin, että jos en oikaise tätä harhakäsitystä ja annan hänen luulla liikoja itsestään, seuraa jotain epäselvää häpeää tai noloja tilanteita. Tai jotain.

Onneksi sain tukittua leipäläpeni enkä sanonut mitään.

Sain nimittäin oikein antaumuksella hieroa naamaani tämän mietintöni, kun Skidi viime viikonloppuna pääsi nuorten hallikisoissa 60 metrin juoksussa finaaliin, voitettuaan ensin oman ikäluokkansa seuran kisoissa. Eikä seuran treeneissä edes keskitytä ryppyotsaisesti juoksuun vaan ihan kaikkiin lajeihin. Kotitreeniin kuuluu lähinnä renkaissa kieppuminen, majanrakennus, Soturikissojen lukeminen ja kärrynpyörät.

Ehkä Skidi merkkasi urheilun eskarivihkkoonsa ihan vain siksi, kun ei muutakaan keksinyt, tai kopsasi idean kaverilta. Mitä väliä. Mutta olisi saattanut olla paitsi typerää myös harrastamisen kannalta tuhoisaa mennä käkeämään siihen, että tätä vahvuutta kannattaisi nyt harkita uudelleen.

Lisäksi se, että on herkkä, ei tarkoita, ettei olisi hiton kova kilpailija, kun sille päälle sattuu. Toki Skidi on myös sitä mieltä, että starttipistoolissa on ikävä ääni (pitäisi olla joku kiva nuotti mieluummin) ja että lähettäjien pitäisi pyytää juoksijat paikoilleen paljon kauniimmin, mutta sellainen hän on. Ja lisäksi sikanopea.

Lahjakkuus ei ole mikään yksinkertainen peli, jossa geenit ratkaisevat. Menestyksen takana on hyvä harjoittelumotivaatio, harrastamisen ilo ja oma kehitystahti -- ja se kannustus. Lahjakkuus saattaa alkaa näkyä vasta teini-iässä, mutta jos kersa on kertaalleen saatu uskomaan, ettei hänen kannata urheilussa edes yrittää menestyä, peli saattaa olla menetetty.

Kannustaa voi aina, jopa sitä näennäisen toivotontakin tapausta, oli kyse sitten murtoluvuista, hevosen piirtämisestä tai pallosilmästä. Hän ei ehkä olekaan toivoton, vaan alkumetreillä. Eikä siitä uskon istuttamisesta kukaan pilalle mene.

Haluan Marian! Sillä siivoaminen on kumppanuutta

Kaupallinen yhteistyö / Stella Kodinhoitopalvelut

Meillä on käynyt kotisiivooja jo kymmenisen vuotta, jopa ennen kuin saimme jälkikasvua.

Kun muutimme siipan kanssa yhteen noin 15 vuotta (hyvät hyssykät) sitten, ajauduimme hyvin nopeasti törmäyskurssille siitä, mikä on siistiä. Meillä oli -- ja on edelleen -- täysin erilainen käsitys sotkusta. Minun puolestani kamat saavat olla hujan hajan, mutta hanojen ja vessanpöntön täytyy kiiltää. Koti-insinöörille taas on aivan sama, missä kunnossa tiskiallas on kunhan ruokapöydällä ei ole *mitään* ja eteisen kengät ovat järjestyksessä. Imuroiminen oli molemmille yhdentekevää.

Tähän vielä yhdistyi se, että me kumpikin
a) löydämme vapaa-ajalle helposti muuta käyttöä ja
b) emme erityisesti rakasta siivoamista, mutta siivottua kotia kyllä.

Ratkaisun tarve oli akuutti. 

Päädyimme ulkoistukseen. Sijoitus parisuhteeseen oli verrattain pieni, sillä meille riittää, että siivooja käy joka toinen viikko parin tunnin ajan ja palkka on henkilökohtaisessa verotuksessa vähennyskelpoinen. Tunnille jää hintaa 16 euroa, jonka jaamme puoliksi.

Mutta yksi ongelma siivouksessa on. Aika harva kodinhoitofirma on ymmärtänyt, että suhde siivoojaan on parhaimmillaan sama kuin kampaajaan tai personal traineriin.

Siivoojan on oltava Maria tai ei mitään.

Tapasin Marian muuttosiivouksen merkissä. Muuttofirman pakettiin kuului siivousapua remontin jäljiltä ja paikalle saapuikin jämäkkä naishenkilö. Hän tuli heti sanomaan, että tehtävänanto on aikaan nähden väärin mitoitettu, että nyt pitää priorisodia. Ilahdun aina tavatessani ammattilaisen ja pääsimme laajuudesta yhteisymmärrykseen. Soitin samantien siivousfirmaan ja ilmoitin haluavani nimenomaan tämän naisen palveluita jatkossakin.

Maria tietää, että meillä ei tarvitse pedata sänkyjä, täyttää tiskikonetta (koska sen teen oikein vain minä) tai viedä roskia. Tärkeintä on, että hanat kiiltävät, sohva on imuroitu pop cornista, keittiön kaapin ovet on putsattu tahmatassujen jälkiltä, matot käytetty pihalla ja oikeita aineita käytetty oikeissa paikoissa. Hän pitää ikkunaa raollaan siivouksen ajan, jotta asunnossa on raikas tuoksu.

Tuttu siivooja hajottaa kamojakin vähemmän. Hän tietää, mikä taulu putoaa helposti. Kokemuksen myötä siivooja myös tietää, mihin asunnossa kerääntyy pöly ja tarkistaa kylpyammeen tilanteen.

Ja koska olen kaappifriikki, Maria järjestää lopuksi siivouskamat oikeille paikoilleen ja jättää lapun, jossa kertoo, mitä seuraavaa kertaa varten tarvitaan. Meillä on loistava kumppanuus!

Tai oli. Siivouspäivämme muuttui vuoden alusta eikä Maria päässyt enää. Nyt meillä on käynyt uusi tyyppi toisensa jälkeen.

Joka kerta, kun ovella on siivooja, joka ei ole meillä koskaan käynyt, joudun siivoamaan itse jälkikäteen. Se, että näytän missä siivouskaappi on, ei riitä. En ehdi selittää, mikä minun mielestäni on siivoamista. Kämppä on helposti väärin siivottu.

Hyvän asiakassuhteen kehittäminen vaatii keskustelua ja tutustumista, ja siihen menee aikaa. Se, millainen jälki miellyttää, on aina yksilöllinen määrittelykysymys. Monelta siivousfirmalta meneekin ohi, että siivous on mitä henkilökohtaisinta ihmissuhdepeliä. Asiakas haluaa puhtaan kodin, eikä mielikuvalla ole välttämättä järjen kanssa mitään tekemistä.

Kodinhoitopalveluja tarjoava Stella haluaisikin kysyä teiltä, mitkä ovat teidän syynne käyttää siivoojaa tai siivota itse - kysely löytyy täältä. Erityisen arvokasta tieto on, jos olette siivousfirmaan pettyneitä. Kaikkien kyselytutkimukseen vastanneiden kesken arvotaan 3 x 3 tunnin kotisiivouslahjakortteja!

Kiusaajan hyväksyntää on turha hakea

Tulipa tästä Maria Veitolan ulkonäkökohusta johtuen puhuttua Skidin kanssa kiusaamisesta. Skidi nimittäin näki lööpit ja ihmetteli, miten aikuisetkin tekevät tuollaista. Hän rakastaa Veitolan rohkeaa tyyliä. Jep.

Olen muutaman kerran törmännyt sellaiseen ajatteluun, että enkö pelkää, että lastani aletaan kiusata, jos teen / en tee asiaa X. Eli enkö pelkää, että Skidiä kiusataan, koska olen luokan WhatsApp-ryhmässä, enkä suostu ostamaan niitä mulkosilmäisiä pehmoeläimiä tai kallista puhelinta, saati anna ladata kaikki pelit.

Veitolan keissi vahvisti sen, mitä olen oppinut kiusaajista.

Jos kiusaaja haluaa kiusata, hän löytää kyllä siihen syyn. Ihan oman käden kokemukseni mukaan kaikki kelpaa: harrastukset, ulkonäkö, vaatteet, vanhemmat, sisarukset, koulumenestys, allergia, reppu, ihan mikä vain. Hän sanoo kaunista rumaksi, fiksua tyhmäksi, menestynyttä luuseriksi ja rohkeaa nynnyksi. Kiusaaja on valeuutinen ihmisen muodossa.

Ymmärrän kyllä ajatuksen varomisen takana. Siinä on vähän sama logiikka kuin neuvossa, että naisten ei pitäisi ehdoin tahdoin käyttää minihametta ettei vaan joudu rikoksen uhriksi. Toki olisi varmaan jollain tavalla fiksua ennakoida, olla antamatta kiusaajille ilmiselviä "täkyjä". Mutta enhän minä voi tyttärilleni kertoa, että elämässä pitää yrittää sopia muottiin, varoa näkymästä ja kuulumasta, ettei vaan kukaan ala kiusata.

Minun mielestäni on suurempi virhe lähteä tavoittelemaan kiusaajan hyväksyntää. Ensinnäkin se on mahdotonta, ei sitä voi saada. Joukkoon ei voi koskaan sulautua niin, ettei oma olemassaolo ärsyttäisi ketään. On ihan turha laihduttaa, lihottaa, meikata, ostaa merkkifarkut tai viimeisin pelikonsoli. Kiusaaja jatkaa kyllä, jos haluaa.

Kiusaamisen tunnistaminen ja esiinnostaminen on vaikeaa, koska kiusaajaa on helppo uskoa, erityisesti jos kyseessä on isompi porukka. Kiusaamisesta seuraa häpeää. Olennaista onkin selvittää itselleen, millainen käytös on väärin. On pakko muistaa sekin, että ihan kaikki arvostelu, konflikti tai palaute, josta tulee paha mieli, ei ole kiusaamista.

Jotkut lapset ovat myös mieluummin kiusattuja kuin yksin. Näennäisesti reippaastakaan lapsesta (tai aikuisesta) ei välttämättä ole tomeraksi rajanvetäjäksi, vaikka hyvin tietäisi, että käytös häntä kohtaan ei ole reilua eikä oikein.

Mutta vain avoimuudella ja puhumalla me näytämme, miten kiusaamiseen pitää suhtautua. Siinähän ei loppujen lopuksi ole kyse kiusatusta, hän on syytön. Kiusaaminen on aina osoitus kiusaajan ongelmista, kuten keskenkasvuisuudesta, itsehillinnän puutteesta, huomionkipeydestä tai oman identiteetin heikkoudesta. Häpeä kuuluu hänelle, ei kiusatulle. Samalla logiikalla kiusaamisesta on puhuttava, koska kiusaaja tarvitsee apua. Erityisesti jos kyseessä on lapsi.

Lapsille on joskus vaikea selittää abstrakteja asioita, mutta "onneksi" aikuisten maailma tarjoaa konkretiaa lööppien kautta. Toivottavasti nämä tarinat hiljalleen muuttuvat historiaksi.

Kuka saa kertoa tarinansa?

Avasin viime jouluna tietokoneen ja aloin kirjoittaa postausta. Paria tuntia myöhemmin näytöllä oli valtavasti tekstiä, mutta mielestäni sisällöllisesti olin vasta raapaissut pintaa. Päätin siirtää tekstin pois blogista, sillä tämä ei ehkä ollutkaan tavanomainen postaus vaan jotain muuta.

Jatkoin kirjoittamista, koska sanottavaa tuntui edelleen riittävän.

Kun minulla oli noin 50 liuskaa valmiina, aloin pohtia, kirjoitanko romaania. Tuskin nyt sentään. Enhän minä sellaista osaa tehdä.

Ja minä sentään olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta ja saanut julkaistuksi kaksi tietokirjaa (noh, vähän rajatiedon puolellehan ne menevät). Periaatteessa tiedän, miten prosessi toimii, joten kynnys on madaltunut. Mutta jos minäkään en usko, että osaan, kuka uskoo?

Ja siitä jäin pohtimaan että kenen tarinoita kirjallisuus kertoo. Keitä kirjailijat ovat?

Kynnys kirjan kirjoittamiseen on aika valtava, niin suuri, että sitä ei oikein ota tosissaan. Olin ajatellut kirjan äitiyskokemuksista, mutta ilman Satua en olisi koskaan aloittanut. Hän meilasi ja sai koko projektin kuulostamaan niin lapsellisen helpolta (kiitti vitusti), että uskalsin lähteä mukaan. Ja jotenkin se siitä syntyi.

Marisin (niihin rakenneongelmiin ajatuneena) romaanin kirjoittaneelle ystävälleni, että miten kukaan saa kirjoitettua esikoisromaaninsa? Kustantajat kun ottavat vastaan vain valmiita käsikirjoituksia. Saat yleensä tiimin avuksesi vasta kun olet ensimmäisen käsikirjoituksen kirjoittanut.

Tyhjästä kirjoittamiseen tarvitaan kolmea asiaa.

1. Tarvitset rautaisen itseluottamuksen. Tiedät, että osaat, ja olet kärsivällinen. Luotat tarinaasi. Pyrit kohti päämäärää, etkä lannistu, kun ajaudut jonkun asian kanssa vaikeuksiin. Niitä vaikeuksia on muuten miljardi.

2. Osaat, voit ja kehtaat pyytää apua. Tarvitset jossain vaiheessa satavarmasti toisen mielipiteen, ja silloin pitää kehdata pyytää apua, pitäisi olla joku, jolta kysyä. Minulla on onneksi ystäviä kirja-alalla, jotka auttavat vaikka eivät ehtisi.

3. Saat apua ja kannustusta. Tuottaja, joka lukee aikaansaannoksesi, osaa analysoida tekstisi vahvuudet ja heikkoudet ja antaa palautetta niin ettet halua vetää itseäsi jojoon, on kaikki kaikessa. Jos kukaan ei ole koskaan kannustanut missään, sitä on vaikea ottaa vastaan.

Tässä listassa on ongelma: kuinka monella on nämä kaikki kolme? Jos esittelykuntoon tarinansa saa vain a) kokenut kirjailija tai b) noviisi, jolla on hyvä itseluottamus, loistava tukiverkosto ja kyky pyytää apua, eikö näillä vaatimuksilla suljeta aika paljon ihmisiä nuotiopiirin ulkopuolelle? Missä kerrotaan niiden tarinoita, jotka eivät tähän pysty? Olisivatko ne erilaisia?

Kun luin Atlas Saarikosken tuoreen kolumnin "Kirjallisuus on harvojen käsissä" tajusin, että iso kuva on tietenkin vielä paljon rajoittuneempi. En todellakaan ole ainoa, joka ei osaa. Rajoitteita voi olla paljon muitakin, kuten kielitaito.

"Ihmisten pääsyä kirjojen kirjoittajiksi määrittävät yhä heidän lähtökohtansa: minkä sukupuolen odotuksia vasten he kasvavat, mitä kieltä he tapailevat ensimmäisinä sanoinaan ja pärjäävätkö he koulussa, joissa lapsia yritetään opettaa liian pienillä resursseilla."

Saarikoski toteaa, että "kun kaikki saavat kirjoittaa, kirjallisuuskin puhuu kaikille". Ja kun se puhuu kaikille, kynnykset sekä kirjoittaa että lukea madaltuvat. Enemmän näkökulmia, enemmän ymmärrystä. Voin uskoa tähän teoriaan.

Tänään tarinaa on koossa 150 liuskaa, eikä se vieläkään näytä loppuvan. Joka kerta kun avaan kyseisen tiedoston, sinne pulpahtaa uusi kohtaus. Mutta edelleen on myös päiviä, jolloin koko roska nolottaa ja haluan vain painaa deleteä ja poistaa tämän perhanan taakan datapilvestä. Enkä minä vieläkään tiedä, julkaiseeko tätä kukaan koskaan.

Mutta ainakin olen kirjoittanut sen, koska ystäväni kannusti. Koska kehtasin kysyä apua. Koska luotin, että saan apua. Sillä on mahdollisuus.

Muista naistenpäivänä niitä, jotka uskaltavat puhua

Kaupallinen yhteistyö

Naistenpäivänä on tapana puhua tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Globaalisti niitä tärkeimpiä puheenvuoroja pidetään kehitysmaissa, ja ihan ympäri vuoden.

KUVA: Sarah Waiswan

Jos minun tyttäriltäni kysyy, millaista on tyttönä eläminen, vastauksena on silmien pyörittelyä. Kysymys on omituinen. Tyttöys on mutkatonta. Ihmisoikeudet, itsemääräämisoikeus ja tasa-arvo koskettavat Suomessa kaikkia kansalaisia sukupuoleen katsomatta. Pakollisia aikuistumisrituaaleja ei ole, koska niitä ei tarvita. Lainsäädäntö määrittelee rajat, jotka ovat kaikille samat.

Jos taas samaa kysyy kenialaiseen kisii-heimoon syntyneeltä tytöltä, vastaus on aivan erilainen. Hänellä on edessään perinne, joka on paitsi henkisesti että fyysisesti traumatisoiva, myös hengenvaarallinen. Naisten ympärileikkaus eli sukupuolielinten silpominen on järkyttävä ihmisoikeusrikkomus.

Onneksi asialle voidaan tehdä jotain ja tehdäänkin. Monet järjestöt ovat ottaneet tämän aiheen toimenpidelistalleen ja vaikutusmahdollisuudet ovat hyvät. Työ tuottaa tulosta.

Solidaarisuus-järjestön rohkeat naiset.

Aina kun puhutaan alkukantaisesti elävien heimojen tavoista on helppo etäännyttää itsensä siitä, että inhimillisyydellä on monta ilmenemismuotoa. Kävinkin juttelemassa Solidaarisuus-järjestön kanssa siitä, mistä tässä kammottavassa perinteessä pohjimmiltaan on kysymys -- ja yllätyin.

Vastoin oletuksiani, silpomista tehdään uskonnosta riippumatta ja melkein kaikissa maanosissa. Silpomispäätöksiä eivät tee väkivaltaiset mielipuolet vaan rakastavat vanhemmat, erityisesti naiset: äidit, tädit ja anopit. He nimittäin kuvittelevat tekevänsä oikein. He haluavat tyttärilleen hyvää.

Silpominen liittyy heimojen perinteisiin kunniallisuuskäsityksiin, jotka koskevat vain naisia: toimenpiteellä karkotetaan tytöstä paha ja rituaalin myötä tyttö siirtyy hyveelliseen naiseuteen. Äidin tehtävänä on kasvattaa tytöstä kunniallinen nainen. Jos äiti epäonnistuu tehtävässään ja tyttö häpäisee suvun, hänet (ja tytöt) saa hylätä. Jos tyttö kuolee, vika on luonnollisesti hänessä tai hänen kevytkenkäisessä äidissään.

Silvottu tyttö on ihan syystä siveellinen, kunniallinen ja moraalinen - seksihän on kivuliasta. Mutta hän pääsee sentään naimisiin ja hänellä on mahdollisuus olla yhteisön jäsen, toisin kuin silpomattomalla tytöllä.

Tällainen huuhaa ja epätasa-arvo on sietämätöntä. Miksi perinnettä ei kielletä lailla? Monissa maissa se onkin jo kielletty. Mutta pakolla ja väkisin ei kulttuurin muutosta saada aikaan. Jos ihmiset edelleen uskovat tekevänsä oikein, operaatiot vain siirretään pimentoon ja tehdään yhä nuoremmille.

Haitallisia uskomuksia vastaan taistellaan vain valistamalla, pitkäjänteisellä työllä. On vaikutettava ruohonjuuritasolla, kouluissa, terveysasemilla, sairaaloissa, kirkoissa ja kyläjuhlissa. Vain avoimuus poistaa silpomattomuuteen liittyvää syrjintää, stigmaa ja häpeää.

Miten tällaisesta aiheesta sitten voi puhua? Mietin, miten itse reagoisin, jos toisen kulttuurin edustaja tulisi kertomaan, että yleisesti yhteisössä hyväksytty toiminta onkin lapselle vahingollista. En kovin hyvin.

Sanoma menee perille vain vertaistuen kautta ja kahdella eri argumentilla: uskonto ei silpomista vaadi ja toimenpide aiheuttaa naisille vakavia terveysongelmia. On puhuttava uskonnon kieltä. On kerrottava, että lisääntymisterveys on vaarassa.

Asenteet muuttuvat pikkuhiljaa. Dominoefekti voi parhaimmillaan muuttaa kulttuuria nopeastikin. Kun yksi äiti uskaltaa säästää tyttärensä vahingolliselta perinteeltä, joku toinenkin uskaltaa. Myös perheen miehet ja pojat oppivat, että silpominen on tarpeetonta. Silpomattomista tytöistä tulee jopa parempia vaimoja.

Minä laitoin naistenpäivän kunniaksi palkkaa niille naisille, jotka jaksavat ja uskaltavat puhua tyttöjen puolesta ja huuhaata vastaan, siellä, missä tyttöys on pahe. Silpomaton-sivustolla voit tehdä lahjoituksen ja tutustua Solidaarisuus-järjestön tekemään työhön.

Mihin hittoon kehonkoostumusmittausta tarvitaan?

Kävin viime viikolla kuntotestissä ja kehonkoostumusmittauksessa. Pari ajatusta.

Hapenottokyvyn mittaamiseksi tehtiin polkupyöräergometritesti, jossa poljetaan kuntopyörää niin kauan kuin kroppa jaksaa, noin 70 rpm vauhtia, ja kahden minuutin välein vastus nousee. Lihaskuntoa varten tehtiin viisi kappaletta 30 sekunnin liiketoistotestejä.

Sitten oli vielä sähkönjohtavuuteen perustuva kehonkoostumusmittaus. Mittauksessa astutaan laudalle ja kehon läpi johdetaan heikkoa sähkövirtaa. Lihaksessa oleva vesi johtaa sähköä paremmin kuin rasva ja laite tekee siitä omat johtopäätöksensä.

Sain ihan huippuhyvät tulokset: hapenottokykyni sai arvosanan erinomainen (vaikka talvikausi vähän näkyikin) ja lihaskestävyydessä kaikki tulokset olivat vihreällä. Mutta kehonkoostumuksesta tuli kummallinen tuomio.

Olen rasvaprosentin mukaan ylipainoinen ja "metabolinen ikäni" (joku ikätasoa vastaava perusaineenvaihdunnan luku) on 52 vuotta. Kun ihmettelin, että mikä helvetti se tämä on, niin testaaja totesi, että se johtuu painostani. Painoindeksini on korkea, aineenvaihduntani matalasta päästä ja olen kuiva.

Jäin jälkikäteen ihmettelemään, onko näistä mittauksista nyt mitään hyötyä. Mihin minä tätä omituista tietoa nyt voisin käyttää? Miten tähän pitäisi suhtautua? Alanko jumppaamaan, koska metabolista ikää täytyä laskea nuoremmaksi?

Minulla on myös nimittäin vaihtoehto b ja se on fuck this shit -metodi.

Ymmärrän mitattavuuden pointin silloin kun on tavoitteita. Lähtötaso on hyvä tietää, jos henkilö haluaa hiihtää 50 kilometriä puoleentoista tuntiin. Mutta mittaaminen on ihan turhaa kun hyvä kuntoilujakso menee vessasta alas vähintään kolme kertaa vuodessa kun lapset ovat kipeitä tai tulee duunikaaos. Tai marraskuu. Miksi pitää esittää tällainen lukukimara taviskuntoilijalle, jonka pitäisi löytää liikunnan ilo? Onko huonommuuden kautta motivointi todella hyvä idea?

Minähän olen jo siellä fucking kuntokeskuksessa. Tiedän jo että jotain pitäisi tehdä. Ei minulla ole mitään harhakuvitelmia, että olisin ruumiinrakenteeltani keijukainen. Mutta en jumalauta ole mitenkään ylipainoinenkaan.

Mitä yritän sanoa? Olemme ihmisiä, emme koneita. Tykkään syödä irtiksiä, juoda punkkua ja istua sohvalla. Tykkään myös syödä salaattia, työmatkapyöräillä ja käydä jumpassa. Toista ei ole ilman toista. Jos se tarkoittaa että joku lukema näyttää pahalta niin sitten se on niin. Saatana.

Perinnöksi kenkäkauppakriisi, ole hyvä

Skidin on aina ollut vaikea löytää itselleen sopivia kenkiä. Ostosreissu on epätoivoprojekti: mitkään lasten perusmerkit eivät istu ja samasta mallista pitää testata aina useampaa kokoa. Onneksi edes lenkkareista löytyy sopivia.

Silikonilenksut nauhojen korvikkeina ovat pelastaneet parit kengät korkean jalkapöydän omistajalle.

Sama homma minulla. Ajattelin alkuun, että hän on vähän herkkänahkainen hankaamisen suhteen, mutta kun vertailimme paljaita jalkojamme lomalla uima-altaan äärellä, tajusin että Skidillä on käynyt jalkojen suhteen erityisen kummallinen tuuri geenilotossa: hänellä on isänsä korkea jalkapöytä sekä minulta pitkät varpaat ja isovarvaspatti, joka tekee lestistä leveän.

Samalla tajusin, että tämä itseäni vuosikausia vaivannut perhanan pattivarvas on perinnöllinen rakenne. Isovarpaan ensimmäinen nivel on vain pyöreä ja paljon suurempi kuin muut. Se ei ole itseaiheutettu vika tai vaivaisenluu, joka yleensä on kipeä ja tekee varpaasta vinon. Patti vain näkyy hassusti sukan läpi.

Muistan kyllä, että Äitini valitti varpaitaan, mutta oletin sen johtuvan siitä että hän käytti työelämässä niin paljon kapeakärkisiä korkokenkiä (viisikymppisenä hän siirtyi Eccoon ja terveyskenkiin, joihin itse siirryin jo 10 vuotta sitten). Yhtä lailla tulkitsin, että isoveljelläni on samanlainen patti, koska hän ahtaa jalkansa säännöllisesti kapeisiin kiipeilykenkiin. Luulin, että minulla on patti, koska käytin teininä liian pieniä mutta muodikkaita mokkasaappaita. Ja loput ongelmat aiheutti raskaus.

Mutta ei ole mitään ulkoista syytä, miksi Skidillä olisi se. Hän on aina käyttänyt tilavia ja laadukkaita kenkiä, koska on ollut istuvuudesta tarkka. Kenkämuotikin on paljon armollisempaa.

Olemme Koti-insinöörin kanssa fyysisesti ja henkisesti hyvin erilaiset ihmiset, joten lapsemme ovat kummallinen geenilaboratorio. Vaikka ne eivät ulkonäöltään selvästi muistuta meitä kumpaakaan, muut ominaisuudet (kuten migreeni, nälkäkiukku tai aamu-unisuus) on aika helppo naulata jomman kumman geeniperintöön kuuluviksi.

Genetiikka on älyttömän mielenkiintoista. Tämä varvasepisodi on saanut minut katselemaan tarkemmalla silmällä omaa sukuani. Mikä on elämäntapojen aiheuttamaa ja mikä synnynnäistä? Miltä me näytämme, mikä meitä vaivaa, mikä sujuu? Mitä yhteisiä omituisuuksia meissä on? Kuolinsyiden tuijottaminen tarjoaa vain yhden näkökulman.

Suvussa kulkee kaikenlaista muutakin kuin tautiperintöä, verisuonitauteja ja alkoholismia. Joskus tulee tehtyä vääriä johtopäätöksiä siitä, mikä on vanhempien syytä, mikä yksilöllinen tehdasasetus ja mikä perittyä. Lasten myötä voi tosiaan joskus ymmärtää kaikenlaista itsestään.

Kymmenen syytä vihata maaliskuuta - ja yksi syy rakastaa

Maaliskuu. Siinä missä helmikuu on täynnä erilaisia riemuja, laskiaista, hiihtolomaa, pullaa ja tulppaaneja, maaliskuu on riemukas kuin menkat, krapula ja influenssa yhtä aikaa.

Kaikki johtuu siitä, että maaliskuussa puhutaan virallisesta keväästä vaikka epävirallisesti on edelleen ihan vitun kylmä ja takatalvi vähintään joka toinen päivä.

1. Lumityöt muuttuvat jäätöiksi: pihatie muuttuu päiväplussan ja yöpakkasten takia Vatnajökulliksi ellet kolaa ihan pirun tarkkaan joka päivä.
2. Kersojen pukeminen menee mahdottomaksi. Yöllä -20, päivällä +10 ja lätäköt polveen asti syviä. Eh. Vain untuva-neopreenissa riittäisi tehot.
3. Someraivoajat saavat klassikkopuheenaiheen: koirankakat.
4. Oravat alkavat pitää hormonimaratonia ikkunalaudalla aamuviidestä eteenpäin.
5. Kelloja käännetään väärään suuntaan, joten olet seuraavan puoli vuotta ihan sekaisin.
6. Kaikki talviliikuntamahdollisuudet sulavat pois, mutta lenkkeily on vielä mahdotonta.
7. Rapa. Erityisesti koiranomistajat ja fillaroitsijat ymmärtävät. Onnea kaikille, joilla on eteisessä suihku.
8. Maisema on värikäs kuin Ansa Ikosen elokuvissa. Värit tulevat takaisin vasta parin kuukauden päästä.
9. Pullakuun aiheuttamat kahvat pitäisi sulattaa, mutta ei voi koska kohta 6.
10. Suomalais-ugrilainen ihonväri lähentelee maaliskuussa läpinäkyvää. Erityisesti jos olet läpikäynyt jo kevätlaattiksen.

Mutta sitten. Jonain iltana kävelet duunista himaan ja huomaat, että korvat eivät putoa pois vaikka sinulla ei ole pipoa. On oikeastaan aika valoisaakin, joten tässähän voisi tehdä jotain työpäivän jälkeen. Hiekka rahisee jalkojen alla, multa tuoksuu, purot lirisevät ja sitten kuulet sen: mustarastas lurittelee koivun latvassa.

Alahuuli alkaa väpättää, kuumaa nestettä kohoaa silmänurkkaan. Liikutusromahdus. Kun se sittenkin tuli.

Kevät!

"Onko tämä nyt se lapsi, joka ei syönyt mitään?"

Meillä oli taannoin lapsiperhebileet. Purjolla, sherryllä ja smetanalla maustettu paksu tomaattikeitto oli tarkoitettu aikuisille, metriheikeille oli varattu nugetit, ranet ja kolme litraa ketsuppia.

Skidi puntaroi vaihtoehtoja ja kysyi, saako ottaa tomaattikeittoa. Totta kai. Tyyppi ripotteli annoksen päälle krutonkeja ja halloumia -- ja söi kaksi lautasellista.

Ystäväni, jonka lapsi syö tällä hetkellä lähinnä jogurttia ja leipää, tarkisti, oliko tämä nyt se nirso tapaus, joka ei syönyt mitään ennen kouluikää.

Jep. Sama tyyppi, joka on todennut, että pahinta ruoassa on maku. Sama tyyppi, joka ei suostunut syömään muuta kiinteää ruokaa kuin teollisia soseita. Sama tyyppi, joka halusi syödä kaikki ruoka-aineet erikseen (=spagetti ja kastike siis eri puolilla lautasta).

Kehitys on todellakin kehittynyt. Nykyään perheen yhteiset ruokailut eivät ole enää puhdasta piinaa, jossa minä yritän estää itseäni huutamasta että NYT VITTU SYÖT. Muutos ei ole tapahtunut mitenkään yhtäkkiä vaan pikkuhiljaa ja monesta syystä, joista yksikään ei ole minkään kasvatuksellisen linjan tulosta. Koska mikään ei toiminut.

Pakottaminen ei toiminut.
Jälkiruoalla lahjominen ei toiminut.
Säännölliset ruoka-ajat eivät toimineet.
Maistattaminen ei toiminut.
Lapsen osallistaminen ruoanlaittoon ei toiminut.

Mutta ajan kuluminen näyttää toimivan. Tänä vuonna on mennyt jo kaalilaatikkokin. Se oli tärkeä virstanpylväs, koska kyseessä on minun lempiruokaani.

Skidi on päässyt sinuiksi haasteidensa kanssa. Hän osaa analysoida, mikä on löllöisyys- ja mikä makuongelma. Suutuntuntuman kestoinhokit, kuten paistettu sipuli, sienet, avocadot, haljenneet pavut ja bechamel-kastike ovat edelleen vihollisten listalla, mutta eivät enää kryptoniittia. Ne ronkitaan lautasen reunalle, jos minä en huomaa. Joskus vahingossa nekin syödään.

Hän on ruvennut kiinnostumaan uusista mauista. Muutama iloinen yllätys (halva, jokiravun pyrstöt, edamame-pavut, persikat, paistettu lampaanmaitojuusto) ja pikkusiskon sparraus on rohkaissut ylittämään ennakkoluulot ja kokeilemaan vanhempien lautaselta jopa niitä vihreitä asioita. Ja maistaminenkin on muuttunut sellaisesta yhden atomin kokoisesta hipusta ihan oikeaan parin lusikallisen suupalaan. Ihan omia kokeilujakin on harrastettu: eräänä päivänä hän oli laittanut leivän päälle jogurttia ihan vain testausmielessä. En torunut. Ilahduin.

Lisäksi ruokahalu on parantunut pikkuhiljaa. En tiedä miksi. Ehkä urheiluharrastus on kasvattanut lihaksia. Kisapäivän jälkeen ruokaa otetaan jopa lisää.

Nyt ollaan päästy jo siihen tilanteeseen, että ravintolassa katsotaan aikuisten listaa ja kouluruoka ei ole enää parempaa kuin kotiruoka. Kuulemma vain koulun hernekeiton kanssa tarjoiltu sinappi on parempaa kuin kotona käytetty dijon. Voin elää tämän kanssa.

Monen hoitajan taktiikalla

Bloggaajakollegani Satu kirjoitti suunnitelmistaan lähteä etelänreissulle esikoisen kanssa. Kommenttiketjussa esitettiin pian syvä huoli siitä, että äiti poistuu kotoa, vaikka hänellä on nuorempikin lapsi.

Yllätyin. Eikö tästä ikinä päästä? Joillekin äideille (isät harvemmin muiden ratkaisuja arvostelevat) on edelleen vain äidin hoiva (taidoista riippumatta) ortodoksista lastenhoitoa. Ja kääntäen kaikki muu on lapsen henkistä pahoinpitelyä.

Olen yrittänyt ymmärtää, mistä tämä jumittaminen johtuu. Lapsia syntyy kaikenlaisiin perheisiin. Perheet sopeutuvat monenlaisiin järjestelyihin. Onko arvostelu tahallista ilkeyttä, kateutta vai tiukassa istuvia ennakkoluuloja ja perhekäsityksen jäykkyyttä? Veikkaan jälkimmäistä. Suomessa vanhempainvapaista äidit rohmuavat valtaosan, koska niin täällä on tapana toimia.

Ehkä Suomessa puhutaan edelleen liian vähän monen hoitajan taktiikasta. Ainakin Helsingin yliopiston tutkija Nina Sajaniemi on puhunut siitä, että turvallisia aikuisia voi olla lapsella useampikin. Isä. Isovanhemmat. Jopa päiväkodin hoitajat. (Ja päiväkotihan ei siis ole lapsille turmioksi.)

Aika vähän puhutaan siitäkin, että lasten kanssa voi ja kannattaa tehdä juttuja kahdestaan. Esikoinen ei välttämättä pidä nuorempaa sisarusta minään lottovoittona. Ja vaikka pitäisikin, uusin tulokas vie vauvavuonna helposti vanhempien ajasta leijonanosan. Silloin kahdenkeskinen facetime tulee tarpeeseen. Jotkut asiat vaativat aikaa ja sopivaa tilaisuutta tullakseen ulos. Juttutuokion tarve tuskin menee koskaan ohi.

Pitäisiköhän neuvolassa käydä läpi, että aika monella eri mallilla saa mukelot luotsattua onnellisesti aikuisuuteen?

Jopa meidän perheemme näyttäisi tässä onnistuvan. Kersoilla on ollut alusta elämässään monta tuttua aikuista, koska hoivaviettini on luokkaa medium miinus eikä minua ole koskaan hirvittänyt "jättää" vauvaa isälleen tai isovanhemmilleen. Kummit, sukulaistytöt, isovanhemmat ja päiväkodin henkilökunta ovat aina olleet kiinteä osa kersojen elämää. Päivähoitoon ovat molemmat menneet puolitoistavuotiaina.

Lisäksi me elämme elämäämme perheen sisälläkin kaikenlaisissa komboissa, yksin ja yhdessä.

Neljän vuoden ikäerolla syntyneet lapset harrastavat toistaiseksi ihan eri asioita. Miksi kaikkien pitäisi seistä samassa kahluualtaassa vain siksi, että 25% perheestä tarvitsee sitä? Yhteistä perheaikaa otetaan sitten kun sille on tilausta. Välillä Koti-insinööri pakkaa kersat mukaan ja lähtee maalle, jolloin minä jään kotiin ja nautin yksinäisyydestä. Välillä irtioton lasten kanssa teen minä. Ja sitten me aikuisetkin lomailemme kahdestaan.

Kotoa poistuminen on jopa suositeltavaa. Siinä saattaa havaita, että kaikki pyörii juuri niin kuin pitääkin ja ihan ilman äitiä.

Jos siis joku haluaa välttämättä osoittaa, että toisen perheen valinnat ovat jotenkin lähtökohtaisesti pielessä ja haitallisia, kannattaa ehdottomasti ladata tiskiin vähän parempaa evidenssiä kuin oma käsitys hyvästä äitiydestä.

Lomaminä voi tehdä mitä vain

Vastineeksi viime vuoden pakkolöhöämislomalle tästä lomasta tuli kuntoilukimara. Aamupäivisin kävin uimassa, salilla tai lenkillä. Tai ihan vaan kävelyllä laakson ympäri. Näköalatasanteen kautta kiertämällä lenkkiin sai upotettua tunnin ja vartin, sekä kunnon sykepiikin.

Loma näyttää, millainen olen, kun olosuhteet ovat täydelliset. Toki tässä dominoefektissä auttaa myös aurinko ja lämpö. Ei ole vastenmielistä lähteä ulos. Ystävän askelmittari nakutti yhtenä lomapäivänä 24000 lukemat. Tuli vain käveltyä joka paikkaan.

Tiedän, että on niitäkin ihmisiä, joilla olosuhteet ovat aina täydelliset. Ura, perhe ja somekelpoinen liikuntaharrastus. Niitä, jotka synnyttävät neljät kaksoset, mutta eivät ota uutta vyötärömakkaraa jokaisesta raskaudesta vaan lenkkeilevät rattaiden kanssa synnytyslaitokselta himaan. Niitä, joille herkku ei tarkoita 500 grammaa irtiksiä vaan vihersmoothieta.

En kertakaikkiaan tiedä, millä kauhalla heille on annettu. Ehkä se suurin ero on siinä, että he ovat syntymävirkeitä?

Lomalla nimittäin kaikki lähtee siitä, että nukun 9 tuntia yössä, joten en ole väsynyt. Virkeänä ei tarvitse käyttää energiaa heräämiseen. Voi tehdä mitä vain, vaikka lenkkeillä. Ja jos hoitaa urheilusuorituksen alta pois aamupäivällä, tulee lounaaksi nälkä. Koska syön säännöllisesti, iltapäivänuupahdus ei iske (tai jos iskee, voin ottaa tupluurit).

Onneton wifi pitää huolen lopusta. En voi roikkua somessa tai kirjoittaa blogia, joten opetan nuorinta uimaan, luen kirjoja ja teen syviä vatsalihaksia. Ei ole mitään muutakaan.

On vaikea olla tekemättä johtopäätöstä, että jos olisin aina lomalla, olisin sivistynyt ja hyväkuntoinen ihminen. Kyllästyisinkö jossain vaiheessa jopa täydellisiin olosuhteisiin?

Ehkä. Mutta on ihan fakta että vastaavan 60 minuutin urheilusuorituksen tai kirjanlukuhetken irrottaminen arkipäivästä vaatii puristamista. Puristaminen taas vaatii energiaa ja motivaatiota.

Olen ihan suotta dissannut itseäni siitä, että olen vain vapaa-ajalla surkea aikatauluttaja. En ole. En vain jaksa stressata yhtään enempää kuin on pakko. Päivätyö, työmatkat, päiväkotikeikka sanelevat reunaehtoja. Niitä vastaan pitäisi jaksaa tapella oman hyvinvoinnin takia.

Itse ajattelin jutella personal trainerin kanssa, miten voisin olla enemmän lomalla arjessa. Mutta selkärangattomaksi surkimukseksi en enää itseäni luokittele. Alku se on sekin.

Tärkeintä ei ole matka vaan kentälle pääsy

"Tärkeintä ei ole matka vaan matkalle lähtö."

Oletteko kuulleet tämän sanonnan joskus? Kyseessä on hieno filosofinen ajatus. Mutta kyseinen henkilö ei ole varmaankaan ikinä pakannut lapsiperhettä reissuun. Koneeseen ehtiminen ajoissa on keskikokoinen ihme.

Vaikka lapset ovatkin kasvaneet ja olemme oppineet alkuaikojen kommelluksista kantapään kautta, prosessissa on edelleen haavoittuvuuksia. Tässä hiihtoloman kynnyksellä siis 6 syytä, miksi ihan parasta on kyllä lähtöportille pääsy.

1. Pyykkääminen. Tämä on syytä aloittaa vähintään viikkoa ennen. Kersoille (ja itselle) pitää olla viikoksi vaatetta. Ja lisäksi olisi hyvä jos paluupäivänä ei ihan kriittisenä prioriteettina tarvitsisi ruveta pyykkäämään pikkareita.

2. Travel heavy. Mukaan pakataan puolet irtaimistosta. Varmuuden vuoksi -vaatteet. Laturit, passit, aurinkorasvat, unikaverit. Yöpuvut, kellukkeet, puuhakortit, hammastahnat. Kynät, sadetakit, satukirjat, allaspyyhkeet. Korvatulpat, panadolit, hellehatut, käsidesi. Olisi ihanaa optimoida kamamäärä, mutta se harvemmin onnistuu, päinvastoin: mitä pienempi lapsi, sitä palavammin tarvitsee jo matkustamoon koko matkalaukullisen tavaraa.

3. Sesonkiongelma. Paria iltaa ennen lähtöä käy ilmi, että viime kesän vaatteet ovat kahta numeroa liian pienet. Mistä kehitetään *helmikuussa* isommalle shortsit ja sandaalit? Missä laatikossa mahtoi olla koon 120 kesämekot ja uikkarit? Ööö. Puhumattakaan siitä, että keli perillä saattaa yllättää.

4. Pikku apulaiset. Kun olet saanut viikattua vaatteet matkalaukkuihin siisteihin nippuihin niin eikö joku käy etsimässä sieltä mustaa t-paitaansa, vaihda kolmeen kertaan mukaan haluamansa kirjat tai piilota esimerkiksi sakset matkalaukun sivutaskuun.

5. Päästäänkö ihan oikeasti lähtemään? Rosvosektorissa joku herää kuumeessa tai laattaa yöllä. Ymmärrän, että lasten tulee oppia käsittelemään pettymyksiä, mutta joululahjojen ja perhelomien ei soisi olevan opintomateriaalina.

6. Onko nyt varmasti kaikki? Ei tietenkään. Jotain jää aina, vähintään sinne lentokenttätaksiin. Koti-insinööri on hajamielisyyksissään kamojen viljelijöiden aatelia ja lapsiperhematkat tarjoavat tälle harrastukselle erinomaiset puitteet.

Turvatarkastuksen jälkeen voi jo vähän tuulettaa -- ellei tarvitse juosta tukka putkella koneeseen. Yli-inhimillinen suoritus jälleen kerran!

Kappaleita keski-ikäisille maailmanparantajille

Musiikki. Minulta kysytään joskus, miksi en koskaan kirjoita musiikista, vaikka olen naimisissa muusikon kanssa.

Kuten olen jo aiemminkin todennut, suhteeni musiikkiin on ailahtelevainen. Päässäni soi koko ajan joku lastenohjelman tunnari, mutta muuten musiikinkuuntelu ei arkeeni kuulu. Tai mahdu. Jostain syystä se mielentila, jossa musiikkia ympärilleen kaipaa, on kadonnut. Tykkään edelleen niistä nostalgiabändeistä ja -biiseistä, joihin tutustuin silloin, kun tahmeat tanssilattiat kuuluivat jokaviikkoiseen rutiiniin.

Nykyään ei oikein tunnu olevan tilaisuutta laittaa levyä soimaan. Ja silloinkin kun olisi, valitsen hiljaisuuden. Ajattelen fillaroidessa mielelläni omia asioitani ja katselen maisemia, töissä keskityn parhaiten ilman mitään apuvälineitä. En edes omista minkään sortin kuulokkeita, paitsi ne peltorit.

Tein toissavuonna lupauksen, että kävisin enemmän keikoilla ihan vain altistaakseni itseäni uusille kokemuksille. Ja kävinkin! Viime vuonna olin kuuntelemassa Skidin kuoron, Kenguruorkesterin ja housebändin lisäksi mm. Chris Cornellia, Vesalaa ja Kentiä.

Vesalan keikalla tajusin, että vaadin erityisesti suomenkieliseltä musiikilta valtavasti. Paitsi että musiikilla tulee olla suora suhde elämään ja maailmantuskaan (se on keino kertoa tunteista, vaikeista asioista, tabuista ja erilaisuudesta), tahdon ymmärtää, mitä artisti haluaa sanoa. Koska musiikkia on niin paljon, sanoilla on valtava merkitys. Pysäyttäminen ja puhuttelu edellyttää vertaisuutta, uskottavia kokemuksia ja tuttuja havaintoja. Aika harva lauluntekijä pystyy hätkähdyttämään tällaista keski-ikäistä kriitikkoa, joka saa rakkauden hyökyaalloista vain munuaiskiviä.

Koti-insinööri bändeineen onnistuu siinä aina välillä. Ei aina, mutta joskus.

Suosikkeihini Vesterisen tuotannosta kuuluvat ruuhkavuosibiisit: Kukaan ei koskaan, Siinä kävi niin ja Kiljut riemusta sekä uusimpana Lapselleni. Tässä jälkimmäisessä kappaleessa puhutaan aikuisen ja kasvavan lapsen suhteesta, siitä, millaista on katsoa omaa lastaan etäältä. Tämän kappaleen aikana keikoilla ulvoo yleisön lisäksi myös solisti itse.

Kappaleesta on nyt tarjolla Spotifyssa hyväntekeväisyysversion, jonka tuoton bändi lahjoittaa Pelastakaa Lapset ry:lle. Duetoksi sovitetussa versiossa laulaa Teron lisäksi Heini Ikonen.

Ottakaa siis biisi kuunteluun, jos haluatte kaiken: sekä vähän nieleskellä että parantaa maailmaa.

Ps. Tällainen tapa lahjoittaa rahaa sopisi monelle muullekin artistille. Jos on muita muusikoiden vaimoja tai miehiä kuulolla, pistäkää siipalle ehdotus idean pöllimisestä.

Näin taltutat esiteinin

Meillä oli Skidin kanssa riita. Sellainen, jossa minäkin suutuin kunnolla.

Olen ollut huomaavinani, että puolen vuoden sisään kritiikkiä on ruvennut satamaan aika herkästi. Skidi on alkanut entistä enemmän haastaa vallitsevaa konsensusta ja väittää vastaan (välillä jopa ihan aiheesta). Tällekin vaiheelle on nimi.

"8–10-vuotiaan käytöstä voi leimata vaihtelevan pitkä kehitysvaihe, jota kutsutaan 9-vuotistaitteeksi (mm. Dunderfelt 1999). Vaihe liittyy yksilöllisyyden vahvistumiseen: lapsi kokee itsensä entistä vahvemmin erilliseksi yksilöksi, joka haluaa ilmaista mielipiteensä ja oikeutensa. Aiemmin opettajiin ja vanhempiinsa lähes kritiikittömästi suhtautunut lapsi voi olla nyt hyvinkin kriittinen. Moitittavaa löytyy ehkä opettajasta, oppiaineista, vanhemmista ja itsestäkin. Yhteistyöhalu vaihtuu tiuskinnaksi ja ovien paiskomiseksi."- MLL

Tavallaan olen iloinen: hän on aina ollut vähän lepsu pitämään puoliaan, mutta ehkä ihan joka asiasta ei tarvitsisi vääntää. Lisäksi Skidi osaa napauttaa hyvinkin henkilökohtaisella tasolla takaisin. Hän on niin tarkkanäköinen, että pääsee ihon alle, vaikka ei edes yrittäisi.

Koti-insinööri kehotti minua etsimään sisäisen aikuiseni ja ratkaisemaan pattitilanteen. Niinpä menin pyytämään huoneessaan murjottavaa esiteiniä kävelylle. Kersa hämmästyi. Sain suostutella jonkun aikaa, mutta lähti se sitten kuitenkin.

Siinä liukkailla jalkakäytävillä, alikulkutunnelissa moottoritien alla, metsäpoluilla ja jäällä kävellessä haihtuivat äkäiset ajatukset ja huolet. Ympäristön havainnointi antoi uusia keskustelunaiheita ja sai hymyilemään: jäässä oli hienoja kuplia, kaljun pensaan oksistossa kaunis vihreän sävy, jäällä ketun jäljet. 

Loppumatkasta sovimme jo riitaakin. Sen sijaan, että lauseet olisivat alkaneet sanoilla "aina sinä", ne alkoivat sanoilla "älä nyt suutu, mutta". Yritimme ymmärtää toisiamme. Ilta hämärtyi, mutta kummallakaan ei ollut kiire kotiin.

Puolessatoista tunnissa saimme juteltua sen mitä pitikin, ja oltua hiljaa sen minkä pitikin. Kotona lösähdettiin sohvalle.

- Kävelyllä helpottuvat kaikki murheet, totesin.
- Ja se on fakta, vastasi Skidi.

Riidelkää kävelyllä. Jos ei muuta niin ovien paiskominen on paljon vaikeampaa.