Tietoa mainostajalle ›

23.2.2017

Lomaminä voi tehdä mitä vain

Vastineeksi viime vuoden pakkolöhöämislomalle tästä lomasta tuli kuntoilukimara. Aamupäivisin kävin uimassa, salilla tai lenkillä. Tai ihan vaan kävelyllä laakson ympäri. Näköalatasanteen kautta kiertämällä lenkkiin sai upotettua tunnin ja vartin, sekä kunnon sykepiikin.



Loma näyttää, millainen olen, kun olosuhteet ovat täydelliset. Toki tässä dominoefektissä auttaa myös aurinko ja lämpö. Ei ole vastenmielistä lähteä ulos. Ystävän askelmittari nakutti yhtenä lomapäivänä 24000 lukemat. Tuli vain käveltyä joka paikkaan.

Tiedän, että on niitäkin ihmisiä, joilla olosuhteet ovat aina täydelliset. Ura, perhe ja somekelpoinen liikuntaharrastus. Niitä, jotka synnyttävät neljät kaksoset, mutta eivät ota uutta vyötärömakkaraa jokaisesta raskaudesta vaan lenkkeilevät rattaiden kanssa synnytyslaitokselta himaan. Niitä, joille herkku ei tarkoita 500 grammaa irtiksiä vaan vihersmoothieta.

En kertakaikkiaan tiedä, millä kauhalla heille on annettu. Ehkä se suurin ero on siinä, että he ovat syntymävirkeitä?

Lomalla nimittäin kaikki lähtee siitä, että nukun 9 tuntia yössä, joten en ole väsynyt. Virkeänä ei tarvitse käyttää energiaa heräämiseen. Voi tehdä mitä vain, vaikka lenkkeillä. Ja jos hoitaa urheilusuorituksen alta pois aamupäivällä, tulee lounaaksi nälkä. Koska syön säännöllisesti, iltapäivänuupahdus ei iske (tai jos iskee, voin ottaa tupluurit).

Onneton wifi pitää huolen lopusta. En voi roikkua somessa tai kirjoittaa blogia, joten opetan nuorinta uimaan, luen kirjoja ja teen syviä vatsalihaksia. Ei ole mitään muutakaan.


On vaikea olla tekemättä johtopäätöstä, että jos olisin aina lomalla, olisin sivistynyt ja hyväkuntoinen ihminen. Kyllästyisinkö jossain vaiheessa jopa täydellisiin olosuhteisiin?

Ehkä. Mutta on ihan fakta että vastaavan 60 minuutin urheilusuorituksen tai kirjanlukuhetken irrottaminen arkipäivästä vaatii puristamista. Puristaminen taas vaatii energiaa ja motivaatiota.

Olen ihan suotta dissannut itseäni siitä, että olen vain vapaa-ajalla surkea aikatauluttaja. En ole. En vain jaksa stressata yhtään enempää kuin on pakko. Päivätyö, työmatkat, päiväkotikeikka sanelevat reunaehtoja. Niitä vastaan pitäisi jaksaa tapella oman hyvinvoinnin takia.

Itse ajattelin jutella personal trainerin kanssa, miten voisin olla enemmän lomalla arjessa. Mutta selkärangattomaksi surkimukseksi en enää itseäni luokittele. Alku se on sekin.

11 kommenttia:

  1. Mä niin kadehdin niitä ihmisiä jotka pystyy univelkaisinakin treenamaan tai pärjäävät seittemän tunnin unilla. Oon aina ollu hyvä nukkumaan ja huono kestää väsymystä joten näin pikkulapsi aikana pätkittäiset yöunet vie kaiken motivaation tehdä mitään ylimääräistä:) se tunne kun joskus nukkuu viis tuntia heräämättä yöllä ja jaksaa vielä hampaita pestessä illalla venytellä vaikka on siivonnu kämpän ja ulkoiluttanu lapsia.. Ja siis silloin sängyssä on oltu 10h, mutta ei ole tarvinnut herätä 2 tunnin välein johonkin kitinään tai viereen kömpivään lapseen:) Oisko lyhennetty työviikko ratkaisu sulle? Tulojen lasku hiukan korjaantuu verotuksella usein ja on sen arvoista kun arki ei ole jatkuvaa kiirettä johonkin suuntaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todellakin, ne kuuden tunnilla unilla pärjäävien geenit ottaisin minäkin kirkuen. Hehän eivät edes ole univajeessa vaan ihan pirteitä. Mä olen myös ollut aina hyvä yönukkuja ja tää pikkulapsiaika oli totaalinen shokki.

      Mä teen jo lyhennettyä työviikkoa, koska saan kirjoittamisesta tuloja. :) Yksi ratkaisu olisi ryhtyä kokonaan yrittäjäksi mutta se ei sovi mun huithapelille luonteelle yhtään. O_o

      Poista
  2. Viimeinen lause taisi tiivistää kaiken oleellisen. Elämä on liian lyhyt itsensä niska limassa piiskaamiseen on tämän perheellisen hedonistin elämänohje. Mainitsemasi reunaehdot kyllä pitävät huolen siitä, että sitäkin lajia tässä elämässä riittää.

    Ei itsekuriin luottava viherpirtelöelämä ole minusta edes mikään ideaali jota kohti pyrkiä, jos se ei luontaisesti tunnu omalta jutulta. Minun tekee mieli repiä hiukset päästäni kun luen naistenlehtien kannesta miten mirja repsahtaa karkkeihin neljä kertaa viikossa tai joku sortuu taas sohvannurkkaan. Minun pienet, jokapäiväiset elämänvalintani ovat aikuisen naisen aktiivisesti tekemiä itsenäisiä päätöksiä. Jos päätän olla menemättä lenkille, se on minun päätökseni ja luultavasti syynä on vain se, että se nyt vain on minusta Suomen talvessa niin totaalisen perseestä. En koe silti sortuneeni mihinkään enkä varsinkaan ole kenellekään päätöksestäni mitään velkaa. Ihan hymyssä suin katselen Homelandia himassa, ja arvostan joka hetkeä.

    Arjessa pyrin aina siihen että minä joko olen tai en ole, teen tai en tee, mutta yritän olla sinut valintani kanssa. Pahinta haaskausta on velloa ja vatuloida murehtien mitä tuli tehtyä tai jossitella olisiko sittenkin pitänyt mennä. Jos jäät jumpasta kotiin, älä nyt ainakaan käytä sitä aikaa sen murehtimiseen miksi et lähtenyt jumppaan. Tai jos ostat hervottoman säkin namia, ne kannattaa ennemmin syödä ja nauttia sokeripöhöstä kuin syödä ja sättiä itseänsä dieettiohjeet kourassa.

    Voisi kai sanoa että lomaminä voi tehdä mitä vain, arkiminä skippaa mahdollisimman paljon turhaa skeidaa elämästänsä että voi tehdä mahdollisimman paljon kivoja asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, tuo "repsahtaminen" on niin totta! :D Hitto, jos tekee ihan täysipainoisen valinnan jättää jumppa väliin niin eihän se nyt ihan sama ole kuin huumeisiin sortuminen. Meillä painetta lisää Koti-insinööri, joka on himolenkkeilijä. Mulla on siis syyllinen olo ihan jo kontrastin takia. >.<

      Poista
    2. Niin, omaan korvaan kuulostaa vähän neuroottiselta se touhu että jokainen hyvän&terveellisen elämän tieltä pois astuttu askel on 'repsahdus' samaan aikaan kun toitotetaan sitä kuinka itseään pitää kuunnella ja hakea tasapainoa kaiken suhteen elämässä. Välillä jaksaa enemmän, välillä vähemmän. Harvalla perheellisellä on mahdollisuutta kääriytyä sen oman navan (tai vatsalihaksien) ympärille sillä intensiteetillä kun kuntolehdissä esitellyt elämänmuutoksentekijät ovat voineet. Kai se tärkein osuus on suurimmalla osalla että liikkuu edes jonkin verran, etenkin jos se liikunta ei ole se asia josta kaikkein eniten sitä arjen iloa saa.

      Mulla meni muuten hirveän pitkään tajuta, että se 'liikunnan jälkeinen hyvä olo' ei ole mikään urbaanilegenda. Ikävä kyllä itselleni kyseisen olotilan saavuttaminen vaatii noin parin tunnin reipastahtisen pyörälenkin, jonka änkeminen normaaliin arkeen edes melkein säännöllisesti vaatisi aikatauluttamista johon en ole valmis. Puolentunnin työmatkapyöräily taas ei tunnu juuri miltään, vähän rankempi, about tunnin liikuntasuoritus saa taas aikaan lähinnä väsymyksen ja nälän, ei tosiaan mitään endorfiinihumalaa.

      Eli itselleni se liikunnan lisääminen arkeen on tuo työmatkapyöräily, erikseen en varsinkaan näin ei-aurata-vaikka-ehkä-pitäis kaudella juurikaan liiku. Kauppaan kävelen jos ei oo mitään vihanneksia tarvetta ostaa ja koiran kanssa lenkit jotka ei kyllä mitään kuntoilua ole. Ja ei, en aio ruveta tekemään lihaskuntoliikkeitä sillä aikaa kun se nuuskii jotain.

      Poista
  3. Liikuntaharrastamisen määrä triplaantui, kun muutin pois pk-seudulta. Täällä kauempana isossa-pienessä kaupungissa asuessa tajuaa ihan konkreettisesti, miten paljon pk-seudun ruuhkat, välimatkat ja liikennevälineiden vaihdot syövät aikaa. Viime viikolla hain lapsen hoidosta klo 16.00 (Helsingissä meidän lapsi oli viimeisten haettavien joukossa), sen jälkeen kävimme perheen kanssa kaupassa, teimme ruokaa ja söimme, sitten kävin vetämässä tunnin mittaisen jumpan ja illalla sitä vielä pyöritteli peukaloitaan, että mitäs nyt tehtäisiin. Päätin sitten vielä tehdä peltileipää iltapalaksi. Helsingissä tuo olisi ollut mahdotonta. Täällä se on ihan normaalia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kait se mahdotonta ole missään vaan riippuu niistä työmatkoista - sun vissiin lyheni muuton myötä? Työmatkat ovat kyllä yksi aikasyöppö, mutta onneksi fillarointikausi on alkanut ja selviän taas puolessa tunnissa suuntaansa. Ikinä en täältä pois muuttaisi, sen verran paljon lähipalveluja arvostan.

      Poista
    2. Työmatka lyheni toki muuton jälkeen, mutta niin lyheni kaikki muukin. Nyt on oikeasti kävely- tai pyörämatkan päässä nämä palvelut: neuvola, terveyskeskus, perhekahvila, Prisma, K-Rauta, KappAhl-Lindex-apteekki-kenkäkauppa-jne., kahden lapsen harrastukset, kahden aikuisen työpaikat, uimahalli, lenkkipolku, ravintolat ja sukulaiset.

      Täällä voi myös valita, että hakeeko työpaikkaa jonne on 45 minuutin matka, vai etsiikö paikan kävely- tai pyöräilymatkan päästä. Helsingissä sitä valinnanvapautta ei ollut, sitäpaitsi edellisessä työsopimuksessa työalueeksi oli merkitty jättimäinen alue Sipoota myöten, jonne työ voitiin tarvittaessa siirtää. Eli oli varauduttava siihen, että aamulla esimies soittaa että hankkiudupa Sipooseen yhdeksäksi, eikä tosiaan asuttu Sipoon lähellä. Täällä tuo on ihan mahdotonta, ei edes ole sellaisia töitä, että voisi tahtomattaan joutua kikkailemaan itseään parilla eri kulkuvälineellä jonnekin pöpelikköön.

      Poista
  4. Aikaista sitä koiran hankintaa. Jopa alkaa askelia kertyä. :) Mä en silti laske koiran kanssa lenkkeilyä varsinaisesti liikunnaksi vaan ulkoiluksi. Mun pitäisi harrastaa enemmän sykettä nostavaa liikuntaa. Kyllä mä koiran kanssa voin kävellä vaikka päivän väsymättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun voisikin aikaistaa, mutta ei kyllä pyygee. Koiran kanssa muuten voi kyllä tulla hiki. Itse tuli käveltyä hihnan perässä paljon nopeammin kuin normaalisti!

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...