Se tehokkain ryppyvoide

Hei kaikki väsyneet ihmiset, katsokaapa tämä aivotutkija Matt Walkerin puhe! Katsokaa vaikka olisitte töissä tai lomalla tai vessassa ja näyttäkää sitten puolisollekin. On nimittäin suht pysäyttävää kuultavaa kaikille, jotka kärsivät jonkinlaisista unihäiriöistä ja erityisesti niille, jotka suhtautuvat uneen jonkinlaisena viikonloppuharrastuksena.

Hän kertoo hyvin ymmärrettävästi perusasioita siitä, miten unen (riittävä tai riittämätön) määrä vaikuttaa kaikkeen terveyteen:

• Elimistön puolustusmekanismit romahtavat jo yksistä 4h yöunista, mikä tarkoittaa, että vuorotyö on luokiteltu mahdolliseksi karsinogeeniksi, 
• sydän- ja verisuonisairaudet lisääntyvät,
• hedelmällisyys laskee ja mm. kivesten koko pienenee, 
• kuinka vuorottelevat unisyklit (syvä uni – kevyt uni – REM-uni) ovat edellytys oppimiselle (eivät siis ainoastaan mahdollista sitä) sillä univaje sulkee tallennuskapasiteetin lähes kokonaan ja 
• syvän unen kytköksistä aivojen fysiologiseen vanhenemiseen ja mm. alzheimerin tautiin.

Iltavirkkuna olen aina ollut unifriikki, mutta kiinnostuin syvemmin unisykleistä ja syvästä unesta Ouran käyttöönoton myötä.

Syklit, joissa ihminen vaipuu syvään uneen ja taas valveen rajalle on virkistävän unen edellytys. Tämä sykli vaihtelee (standardisuoritusta ei ole) ja heikkenee vanhemmiten. Ikävä kyllä tätä sykliä ei pysty korjaamaan perinteisillä unilääkkeillä, mutta Walker kehittelee parannuskeinoksi laitetta, joka "ajastaa" aivot ulkopuolelta sykleihin.

Syvän unen aikana tapahtuu paljon aivoja huoltavia ja elvyttäviä toimintoja, mutta hämmentävin on ehdottomasti se, että hidasaaltorytmissä aivot ikään kuin vetävät vessan: päivän aikana kertyneet kuona-aineet poistuvat ja aivot puhdistavat itsensä. Jos huoltotaukoa ei ole, sen kyllä huomaa. Kun syvän unen määrä jää alle 1,5 tuntiin olen uupunut ja "sumea", päätä särkee ja toimintakyky heikkenee.

Nukun nykyään pääsääntöisesti hyvin. Selviän juuri ja juuri aamuvirkkujen kehittämistä kidutuskeinoista, joita kutsutaan peruskoulujen kahdeksan aamuiksi ja kesäajaksi, mutta aika-ikkunasta lipsumiseen ei ole varaa, etenkin jos seuraavana päivänä pitää esiintyä tai tehdä luovaa työtä. Olen tietenkin tiennyt tämän aina: voin huonosti, kun nukun huonosti. Jos olen väsynyt, en saa mitään aikaiseksi, enkä ainakaan liikuntaa, oli sitten talviaika, kesäaika, arki tai loma. Väsymys tappaa kaiken mielialoja myöten eikä tilanne korjaannu vihersmoothieilla vaan opettelemalla nukkumaan.

Podin pitkään huono äiti -fiilistä siitä, että meidän perheessä on kiellettyä häiritä aikuisten yöunta ramppaamalla vanhempien sänkyyn huvikseen joka yö. Nukkuisin muutenkin mieluiten yksin, mutta rauhattomasti nukkuva lapsi vieressäni en nuku sekuntiakaan. Herättämään saa toki tulla, jos on on painajainen tai muu hätä, mutta se että havahtuu yöllä hetkeksi ja on tylsää ei riitä hädäksi. Yhtä lailla uni on otettu vakavasti myös kersojen suhteen: meillä on pidetty nukkumaanmenoajoista kiinni niin arkena kuin viikonloppuna (mikä on varsinkin migreenipotilaan kannalta olennainen sääntö) ja hankittu lapsillekin kunnon patjat. Molemmat alkavat olla jo aika hyviä väsymyksen tunnistamisessa ja ymmärtävät että siihen on vain yksi lääke.

Mikä syvän unen määrään sitten vaikuttaa?

Nukkumaanmenoaika on tietysti olennainen, jotta ihminen ehtii nykäistä useamman unisyklin. Mutta ajankohta riippuu täysin kronotyypistä eli yksilöllisestä tahdistumisesta. Oura perustaa suosituksensa konkreettisiin, pitkän aikavälin mittaustuloksiin eikä siis suosittele, että kävisin nukkumaan iltakymmeneltä vaan varttia vaille kaksitoista. Tällöin ehdin saada riittävän määrän syvää unta ennen kuin kello herättää puoli kahdeksalta.

Kiinnostavaa kyllä syvän unen määrään vaikuttaa myös leposyke. Nämä kaksi ovat selvästi yhteydessä toisiinsa.

Liikunta ja kuukautiskierron aikainen ruumiinlämmön vaihtelu nostavat sykettä, mutta ikävä kyllä niin tekee myös alkoholi. Olenkin Ouran myötä lopettanut arkisen alkoholinkäytön lähes kokonaan ja Ouran käppyröistä näkyy, miksi. Kaksi annosta alkoholia nostaa seuraavaksi 12 tunniksi sykettäni 10 lyöntiä korkeammalle noin 45:stä 55:teen (saman teki muuten kesäaikaan siirtyminen ja sopeutuminen kesti yli kuukauden). Yli neljä annosta (perjantai) on täysi katastrofi, joka rysäyttää leposykkeen jo yli 60 lyönnin ja pudottaa syvän unen määrän alle tuntiin pariksi päiväksi. Mikä tietysti merkitsee sitä, että koettu krapula on suht hirveä, vaikka promilleja ei veressä olisikaan ollut merkittävästi yli autoilukynnyksen. Viinilasi onkin syytä ajoittaa päivällisaikaan, jos haluaa aivan villiksi heittäytyä.

Uni on siis merkittävä, ihmisen koko terveyteen vaikuttava hyvinvointitekijä, kuten Walker toteaa. Mutta vasta kun kaikki terveysviranomaisia, rehtoreita, hallitusneuvottelijoita ja esimiehiä myöten ovat ymmärtäneet unen merkityksen, voidaan ruveta säästämään yhteiskunnalta merkittäviä summia soterahoja ja ruveta puhumaan siitä, miten unihäiriöihin suhtaudutaan, miten vauva-aikaa tuetaan ja miten kronotyypit huomioidaan. Toistaiseksi meillä tuntuu olevan varaa vaatia ihan mitä muuta tahansa paitsi unta.

Mitä huonosti nukkuminen oikein tarkoittaa? Oura selitti!

Laitoin älysormuksen hommiin tammikuun lopussa ja nyt yhteiseloa on jatkunut sen verran pitkään, että voin jakaa muutaman huomion sen käytöstä. Pidän Ouraa vasemmassa keskisormessa, koska siinä se on vähiten "tiellä". Se on käytännössä yhtä paksu kuin teräksinen vihkisormukseni, joten totuin siihen nopeasti. Sitä ladataan langattomasti tuollaisessa kuvan telineessä ja akku kestää noin viikon.

Noin yleishuomiona Oura todellakin on tarkin laite, mitä olen mukanani kantanut! Oura laskee yön perusteella jokaiselle päivälle nk. Readiness-lukeman, joka käytännössä kertoo, miten olet palautunut edellisestä päivästä = miten hyvässä hapessa otat tulevan päivän vastaan. Se kerää ensimmäiset käyttöviikot perusdataa ja alkaa sitten kertoa omia näkemyksiään.

Vähän itsellenikin yllätyksenä erityisen mielenkiintoista tietoa olen saanut unen kannalta. Oura siis seuraa unenaikaista fysiologiaa monella eri tavalla: sykettä ja sykevälivaihtelua (en ollut koskaan kuullutkaan siitä), lämpötilaa, hengitystiheyttä ja unen syvyyttä.

Ajattelin aikaisemmin, että kaikki unimittarit ovat ihan yhtä tyhjän kanssa: totta kai nyt jokainen aamulla tietää, onko nukkunut hyvin vai huonosti, mutta olen nyt tarkistanut mielipidettäni. Tämä Ouran tarjoama tarkempi raportti on nimittäin herättänyt pohtimaan, mitä huonosti nukkuminen oikein tarkoittaa. Miksi tunnen itseni joinain aamuina väsyneeksi, vaikka olen nukkunut ihan saman verran kuin edellisenä yönä?

Yritin ottaa kuvaa sormuksen sisällä olevista nypyköistä, ehkä ne vähän näkyvät.

Vastaus ei olekaan keski-ikä. Huonoon uneeni liittyvät leposyke ja syvän unen määrä.

Leposykkeen näkökulmasta hyvän yön käyrä näyttää riippumatolta: syke lähtee unen aikana hiljalleen laskemaan, saavuttaa alhaisimman pisteensä (minulla n. 46 lyöntiä minuutissa) yön keskivaiheilla ja lähtee siitä sitten hiljalleen nousemaan. Vaikka en kärsi juuri koskaan nukahtamisvaikeuksista, saatan joskus – yllättävää kyllä – mennä liian väsyneenä nukkumaan. Silloin syke ei laske alle viidenkympin kuin vasta juuri ennen heräämistä, mikä on kropan heräämisen kannalta vaikea tilanne. Sen lisäksi, että unenpöpperössä törmäilen seiniin, aiheutan siis sydämelleni ylitöitä!

Toinen perhanan sykekatastrofi on alkoholi. Olen jo aikaisemminkin todennut, että lasku parista viinilasillisesta vain pahenee iän myötä. Havainto on ihan oikea: syke ei parin lasin jälkeen laske alle 50 koko yönä. Alkoholi myös piristää kroppaani pitkäksi aikaa eteenpäin, mikä on vähän huono kun olen aivan riittävän iltavirkku jo muutenkin.

Syvän unen määrä on jokseenkin mysteeri. Luulin, että sitä olisi koko uniajasta suurin osa, mutta ei. Toisaalta sellaisenakin yönä, jolloin en ole omasta mielestäni nukkunut "yhtään", olen saanut vajaan tunnin syvää unta, mutta en juuri muuta. Tarvitsen ilmeisesti useamman (3-4 kpl) syklin, jossa kevyestä unesta pudotaan syvään, tunteakseni itseni virkeäksi. Toisaalta esimerkiksi menkkoja edeltävänä yönä syvän unen määrä romahtaa pahimmillaan puoleen normaalimäärästä ja sen kyllä huomaa. Tämä voi johtua aistimuskynnystä ylittämättömästä kivusta (näin myös sen, mitä tapahtuu korkealle sykkeelle kun ottaa kipulääkkeen!) tai sitten interstellaarisesta perhosefektistä, kuka tietää.

Iltavirkkuudesta Oura ei rankaise, vaikka sitä pelkäsin. Sovellus alkoi aika nopeasti muistuttelemaan vuorokausirytmin mukaisesta, optimaalisesta nukkumaanmenoajasta: minun kannattaa ummistaa silmät aikaisintaan yhdeltätoista mutta ennen puoli yhtä. Tämän toki tiesin kokemuksen perusteella itsekin, mutta nyt tottelen.

Ainoa asia, missä laite stiplaa (ja tätä ei mikään muukaan koje ei saa oikein), on se, että luen sängyssä. Oura luuli aluksi, että en saa unta tai nukun levottomasti vaikka kyseessä oli vain Ferranten Napoli-sarja. Ouran android-sovellukseen on vasta tulossa mahdollisuus korjata nukkumaanmenoaika manuaalisesti, omenapuolella tämä jo löytyy. Yksi käyttöhack on se, että a) vaihtaa sormuksen siihen käteen, joka kääntää sivuja ja b) päivittää datan vielä lukemisen päätteeksi, jolloin sovellus paremmin ymmärtää, etten ollut nukkumassa.

Ylemmässä kuvaajassa näkyy viime yöni univaiheet: vaaleat palkit ovat REM-unta, keskimmäiset kevyttä unta ja tummat syvää unta. Alemmassa taas on riippumaton muotoinen sykekäyrä.

Vaikka Ouran saitilta löytyy paljon taustainformaatiosta, tämänkin datan kanssa jää vähän yksin, ellei ole hyvää sparrailukaveria. Toisaalta omatoimisalapoliisia tämä kyllä viehättää: omia lukemiaan voi tarkastella ja vertailla netin yli tarjoiltavassa käyttöliittymässä, jossa voit katsoa mitkä käyrät kulkevat eri ja mitkä samaa latua. Syy- ja seuraussuhteita voi sitten testailla vaikka sen iltaviinin muodossa.

Oura on siis pätevä mutsi. Se kehottaa menemään nukkumaan ja kertoo, kuinka paljon askelia puuttuu. Se paheksuu liian kovaa treenaamista ja pyytää ottamaan menkkaränkkäpäivinä rennosti.  Ei valittamista! Jatkan harjoituksia ja palaan, kunhan saan selvitettyä, mikä ihme treeneissäni on vikana.

Ps. Tutkijat kaipaavat tärkeää tietoa siitä, millaisessa vuorokausirytmissä me suomalaiset elämme ja toisaalta haluaisimme elää. Jeesaa tutkijoita ja käy vastaamassa tähän kyselyyn Yle Akuutin sivuilla!

Tekeekö mieli sokeria? Siihen toimii (vanha) lääke

Joskus hyvä on terveellistä: Tallinnassa syöty mozzarellasalaatti ja lajitelma erilaisia pieniä siemenleipiä oli heittämällä vuoden paras lounas.

Näin parhaimman pullasesongin keskellä on loistava hetki keskustella vapahtajastamme suolistosta!

Vaikka minulla ei ole mitään vatsaongelmia tai allergioita, ei niitä kannata myöskään tilata syömällä mitä sattuu. Päätinkin jo pari vuotta sitten alkaa kohdella paremmin vatsassani elelevää mikrobikuntaa, sillä ne kannattaa pitää tyytyväisinä. Vaikka yksinyrittäjän lounaat ovat huomattavasti surkeammat kuin palkollisen, muut ateriat ovat parantuneet lasten ruokavalion monipuolistumisen myötä. Olen jopa opetellut syömään muutamia hedelmiä, vaikka en niihin edelleenkään mitään suurta vetoa tunne.

Kasvispihvit ja papulisuke

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että vatsan hyvinvoinnista huolehtiminen on yksittäisenä terveystekona hyvinkin tehokas.

Erityisesti mikrobien ja liikunnan suhde on kiinnostava. Minun piti jo viime syksynä kirjoittaa tiedeuutisesta, jonka mukaan kestävyysliikunta vaikuttaa suotuisasti suolistomikrobikantoihin, mutta en kirjakiireiltäni ehtinyt. Tuoreessa väitöskirjassa siis todettiin, että tulehduksenaiheuttajamikrobit vähenivät ja tehokkaaseen aineenvaihduntaan liitetyt mikrobit lisääntyivät koehenkilöiden suolistossa, kun he harrastivat kolme kertaa viikossa kuntopyöräilyä. Ei mikään mahdoton suoritus. Koehenkilöiden paino ei pudonnut, vaikka vyötärörasvan määrä väheni, mikä myös tukee ajatustani siitä, että laihtuminen ei ole ainoa terveiden elämäntapojen mittari.

Ja siis tästä päästään omakohtaiseen havaintooni: mitä vanhemmaksi elän, sitä parempi fiilis liikunnasta (ja liikunnalla tarkoitan kaikkea aktiivisuutta, myös kävelyä, pyöräilyä ja lumitöitä) tulee.



Olen aina tiennyt, että liikunta auttaa välittömästi vitutukseen, stressiin ja pms-oireisiin, mutta nyt löysin vielä uuden vaikutuksen: nyt kun olen käynyt säännöllisesti hiihtämässä, olen huomannut, että makeanhimoni on vähentynyt. Joulun vihreä kuula -överien jälkeen mietin taas, että miten pääsen tästä sokerikoukusta eroon, mutta kas se on liikunnan myötä tapahtunut ihan itsestään. Havahduin yhtäkkiä siihen, etten ole kolunnut kaappeja etsien jouluherkkujen jämiä aikoihin eikä tämä johdu siitä että a) suklaat olisivat loppu tai b) olisin jostain kehittänyt selkärangan. Ei vain tee mieli. Voiko olla, että makeanhimooni ei autakaan säännöllinen ateriarytmi vaan säännöllinen liikuntarytmi?

Science Daily kertoi pari päivää sitten, että suoliston toiminnassa ei ole kyse mistään yksinkertaisesta setistä: vatsassamme elelee yksilöllinen ja laaja kattaus bakteereita, joiden toiminta vaikuttaa käytökseemme ja mielialoihimme. Mikrobien välittämät viestit myös kulkevat aivoihin pikavauhtia kiertäjähermoa pitkin. Kaikki, joilla on ns. stressivatsa tietävät, miten nopeasti tämä yhteys toimii. Nähtävästi se toimii myös hyvässä.

Sitä mietin, että puhutaanko tästä vieläkään tarpeeksi? Minä pänttään mielelläni tutkimuksia aiheesta, mutta mitä suomalainen työterveyslääkäri kertoo vaikkapa konepajahitsaajan nelikymppistarkastuksessa suolistosta? Kritisoin jo aikaisemmin sitä, että terveyspuheessa keskitytään edelleen aika kapeaan sektoriin, kolesteroliin ja verensokereihin, jolloin jotain muuta olennaista (kuten ne d-vitamiinitasot) saattaa jäädä huomaamatta.

Suolistomikrobien hoitotuokio viime kesältä.

Luonnollisesti tämä pätee myös lapsiin. Kuinka tärkeää suoliston hyvinvointi olisikaan ottaa puheeksi neuvolassa ja kouluissa nimenomaan kokonaisvaltaisena terveystekona, ei pelkästään antibioottikuurin yhteydessä. Jos ja kun lapsen kehittyvä suolisto toimii samoilla säännöillä kuin aikuisenkin, pitäisi myös keskustella muustakin kuin maidon juomisesta ja sokerin syömisestä ja ottaa todesta se liikuntasuositus.

Suurin kysymys on se, lisääntyykö toiminta tiedon myötä? Onko vatsan hyvinvoinnista huolehtiminen riittävän helppoa? Ymmärtävätkö kaikki varmasti, mistä niitä kuituja saa? Toisaalta pitäisi myös tietää, mikä on turhaa terveyspesua ja liiallista itsensä kiduttamista. Sellerismoothieen en aio edelleenkään koskea.

Oura pääsi heti hommiin

Kiljahdin ääneen, kun postihenkilö ojensi minulle ruskean paketin. Joululahjani tuli! Ouran älysormus saapui eilen iltapäivällä ja käyttöönotto oli nopea prosessi. Olin tsekannut sormuksen koon sovitussetin avulla, joten laite oli täydellisen sopiva ja pääsi heti sormeen. Pelkäsin että se olisi painava mutta ei se ole. On täysin hämmentävää, miten pieneen tilaan kaikki tekniikka on saatu ahdettua.

Minulla on hemmetin huonoja kokemuksia kaikenlaisista puettavista älymittareista. Kun halusin saada osviittaa treenien sykealueista, hankin kello+sykevyö-setin. Kello oli susiruma ja tissien alle sijoitettu sykevyö ilmoitti suurimmaksi osaksi, ettei löydä sykettä – paitsi silloin kun löysi ja kertoi pumppuni hakkaavan kahtasataa. Tämä suorastaan haittasi treenejä, kun laitetta joutui koko ajan buuttaamaan. Leaf oli jo fiksumpi, mutta tarkkuus oli heikko ja älyä aika vähän. Käytän Bellabeatin sovellusta edelleen menkkaseurannassa, mutta kaksi kertaa läpidevetty kirjopesuohjelma oli itse laitteelle liikaa. My bad.

Miksi sitten ajattelin antaa vielä yhdelle (suomalais)innovaatiolle mahdollisuuden? Vakuutuin parista asiasta.

Koska kyseessä on sormus, sitä voi pitää koko ajan. Tätä ei tarvitse laittaa päälle ja riisua, joten se ei unohdu kylppärin pöydälle, huku treenikassin pohjalle tai joudu pyykkikoneeseen treenikamojen kanssa. Saan siis oikeasti dataa kerättyä, ja se on koko homman ydin.

Lisäksi Ouraa on kehuttu tarkaksi ja siltä se reilun vuorokauden statsien perusteella myös vaikuttaisi. Edellisten laitteiden tarjoama data on ollut hieman sinne päin, jolloin tulosten tulkitsemisessa on ollut liikaa arvailua.

Olen kiinnostunut ihan eri asioista kuin urheilusuorituksiin keskittyvä huippu-urheilija. Olen jo oppinut tunnistamaan treenien sykealueet naaman väristä enkä tarvitse tarkkaa kalorinkulutuslukemaa syömisen tueksi (vaikka Oura tarjoaa senkin). Tajusin pari vuotta sitten, että seuraan hirveän harvaa terveysindikaattoria. Minua kiinnostaakin keski-ikäisen naisihmisen unenlaatu (miltä se kahdeksan aamu näyttää ihan numerotasolla), sekä mitä hengitys, syke ja lämpötila kertovat stressistä, palautumisesta ja (esi)vaihdevuosista.

Kuinka ollakaan, käyttöönottoajankohdaksi osui juuri se päivä, kun olin kutsunut vauvaperheen yökylään ja luvannut auttaa yösyötöissä. Tulipa todistettua se, miksi molemmat skidit siirtyivät omiin huoneisiinsa hyvin pikaisesti. Sykekäppyrä, jossa syöksytään täysin valveille syvästä unesta, näyttää juuri niin upealta kuin tuntuu. Lisäksi kämpän siivoaminen yhden vauvan ja kahden koululaisen leikeistä on medium-tason treeni. Iso hali teille vauvaperheiden vanhemmat!

Oura tunnisti myös vetämäni kolmet päikkärit ja onnitteli minua niistä. Ja arvatkaapa mitä kampaamikäynti tekee sykkeelle? Silkkaa sielunhoitoa!

No, tähän blogiin ei ole tarkoitus syytää fitness-sisältöä määräänsä enempää, mutta ajattelin kyllä silloin tällöin raportoida tuloksia. Kiinnostaako? Ja olisi myös kiva kuulla muiden Ouran käyttäjien kokemuksia: millaisia havaintoja olette tehneet?

Elämän puolivälissä

Kuuntelisitko näiden naisten hyvinvointipodcastia? KUVA: Satu Rämö

Syntymäpäiväni lähestyy. Täytän komeat 45 vuotta ja sehän tarkoittaa inhorealistisesti sitä, että minulla on todennäköisesti takanani enemmän vuosia kuin edessä. Olen vähintäänkin elämän puolivälissä. Se on outo ajatus.

Olen monen kanssaikääntyjän kanssa jutellut nelikymppisenä heräävästä kuolemanpelosta. Miksi se iskee juuri nyt? Veikkaan, että koska on aikaa. Juuri tässä vaiheessa tapahtumahorisontissa siintävät jo vähän vähemmän kuormittavat ajat ja on mahdollista ajatella vaihteeksi itseään intensiivisen hoivajakson jälkeen. Samalla omat vanhemmat alkavat olla siinä iässä, että ikääntyminen ja sen mukanaan tuomat ongelmat konkretisoituvat. Silloin helposti  hiipii takaraivoon ajatus elämän rajallisuudesta. Milloin minä kuolen? Miten minä kuolen?

Ikinä ei tiedä, milloin täältä tulee lähtö – sen tajusin konkreettisesti kun molemmat vanhempani poistuivat vähän yllättäen, toinen jopa alle kuusikymppisenä. Minulla on kuitenkin syytä optimismiin: en ole koskaan polttanut tupakkaa, minulla ei ole mitään perussairautta ja koen olevani järjissäni. Enkä ole edes huonossa kunnossa, vaikka olenkin vähän paksu.

Mutta pistäähän se mietityttämään, mitä tällä toisella puolikkaalla on edessä – parempia vai huonompia aikoja. Olen kolmenkympin jälkeen tuunannut elämäntapojani monta piirua parempaan suuntaan, mutta mistä tiedän, toimivatko ne? Miten säilytän tämän hyvän terveyteni? Mitä vaihdevuodet tarkoittavat? Mihin asioihin voin vaikuttaa? Ja miten keski-ikäisen ajatukset saisi käännettyä siihen, miten minä elän hyvän elämän?

Ten year challenge: tilanne nykyään paljon parempi.

Kun juttelimme tästä Satun kanssa viime keväänä, huomasimme että tästähän voisi puhua pitempäänkin. Ja se taas tarkoittaa sitä, että aihe vaatii podcast-sarjan! Tuumasta toimeen: Mittarit punaisella -sarjan äänitykset alkavat jo ensi viikolla, joten kauaa ei tarvitse vastauksia odottaa!

Meillä molemmilla hyvinvointi on muutaman olennaisen tekijän menettämisen kautta löydetty yhtälö. Ja lisäksi olemme sitä mieltä, että oma intuitio on hiton huono ohjeistaja. Tätä mieltä on myös aivotutkija (juttu valitettavasti maksumuurin takana): itseään ei kannata ihan joka asiassa kuunnella vaan sparrailla asioita erilaisten mieluummin mittareiden kautta ja asiantuntijoiden kanssa. Tunnepuolella on tapana keulia ja rymistellä omia menojaan ja järki jää huutamaan perään. Siksi kai ihmiset juovat hopeavettä ja tunkevat vaginaansa ampiaispesiä. Älkää te tehkö niin vaan kuunnelkaa mieluummin vaikka meidän podcastia!

Jotta emme pälättäisi vain itsestämme, jokaiseen jaksoon liittyy jonkinlainen lukijakysymys, jossa kartoitetaan näkemystänne käsiteltävään aiheeseen. Luemme luonnollisesti valikoituja kommentteja ääneen ja yritämme saada asiantuntijalta vastauksen yleisimpiin kysymyksiin. Tässä vaiheessa saa vielä myös toivoa aiheita!

Aloitamme sarjan ikääntymisellä, joten muitta mutkitta ensimmäinen kysymys: Oletko kokenut kuolemanpelkoa? Missä ja milloin huomasit sen olemassaolon ensimmäisen kerran? Saa vastata juuri niin laveasti kuin haluaa!

Pahan mielen pulla

En suosittele piparikoristeita torttuihin, ei sopinut yhtään. 

Skidi tuli kotiin hermo kireällä. Kolmiloikka ei ollut sujunut yhtään, hän oli kotimatkalla kolhaissut nilkkansa polkimeen ja fillarin valosta oli loppunut akku. Kysyin, haluaisiko kovia kokenut urheilijanuori kenties syödä sohvalla glögiä ja pipareita. Murjotus muuttui sekunnissa hymyntapaiseksi. Murensimme sohvalle muutaman piparin ja läikytimme glögiä paidalle ja iltatoimiin lähti ihan hyväntuulinen mimmi.

Se toimii aina, pahan mielen pulla. Se on meillä käsite ja ilmeisesti muuallakin. Ilahduin, kun Nuori Astrid -elokuvassa mieshenkilö toteaa Astridille että vi ska trösta oss med kaka. Todellakin lohduttaudumme kakulla! Elämän pienissä vastoinkäymisissä on luvallista käyttää kaikkia matalan kynnyksen toimenpiteitä, jotka parantavat henkistä ilmapiiriä: kakkukahvit, puistojätskit, lettukestit tai kaakaot kermavaahdolla. Luonnollisesti näitä toimenpiteitä tehdään myös riemuhurmokseen.

Minua onkin aina hämännyt se ohje, että ruokaa ei saisi käyttää lohdutuksena, palkintona tai lahjontavälineenä, eikä oikeastaan minään muuna kuin ravintona. Tätä perustellaan sillä, että lapsi oppii tunnesyömään. Tunnesyöminen taas on haitallista, sillä se on yksi merkittävimmistä ylipainon syistä.

Olen ehkä käsittänyt tunnesyömisen väärin, mutta en ihan pääse tästä ajatuksesta jyvälle. Mitä tällä tarkoitetaan? Eikö ylipaino ole monen eri tekijän summa? Ymmärrän hyvin, että jatkuva herkuttelu voi karata käsistä ja jokapäiväistyä ja aivot ehkä oppivat haluamaan sokeria aina kun mieli on maassa. Mutta tämä jotenkin kiteyttää sen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ymmärtämisen ongelman. Ei koskaan ole kyse yhdestä (haitallisesta) tavasta vaan sumasta, johon kuuluu kaikenlaista.

Lohturuoka ei oikeastaan ole ruokaa, se on ele. Eikä sitä ole tarkoitus syödä joka päivä. Jos joka päivä masentaa ja on huono olo, ei ruoka tietenkään edes auta. Ei ole tarkoitus ahmia ja tyhjentää koko jääkaappia vaan hemmotella itseään pienellä hyvällä asialla. Pulla ilahduttaa, koska se on yllättävää ja harvinaista hemmottelua. (Ja voi se olla se sellerismoothiekin mutta valitettavasti enemmistön mielestä lehtikaalisalaatissa ei ole mitään lohduttavaa, mutta mustikkapiirakassa on).

Tärkein sääntö on se, että pahan mielen pullaa ei syödä yksin vaan yhdessä, kaksin tai porukalla. Siinä samalla jutellaan ja rauhoitutaan (tai toisinpäin). Pulla on tauko, joka saa paremmalle tuulelle myös siksi, että se pysäyttää eskaloituvan tilanteen ja antaa aikaa rauhoittua, vähän niin kuin kävelylenkki. Pieni stoppi laittaa asiat mittasuhteisiin ja optimismi ehtii herätä. Paitsi norossa.

Kun siis saimme lauantaina tämän syksyn päätteeksi vielä yhden streptokokin hoidettavaksi (yhden influenssan, kolmen vatsataudin, kahden pitkittyneen flunssan ja yhden aikaisemman antibioottikuurin lisäksi), niin todellakin leivoimme joulutorttuja. Ja söimme pari vihreää kuulaa päälle. Tai koko paketin.

Että kyllä se siitä. Jouluun on enää pari viikkoa, saatan hyvinkin selvitä hengissä sinne asti.

Päällisin puolin kaikki hyvin

Kuva: Annukka Palmén / Pikkiksen tähänastisen elämän suurin seikkailu

Hyvää mielenterveysviikkoa! Paras juttu mielenterveyden hoitamisesta kirjoitettiin jo pari viikkoa sitten, kun toimittaja kertoi, millaista on olla hoidettavana suljetulla osastolla, mutta jatkan vähän.

On nimittäin myös ihmisiä, joiden mielestä mielenterveydestä puhuminen on mennyt liian pitkälle. Ajattelu menee kai jokseenkin niin, että koska minua ei vaivaa mikään, ei pitäisi vaivata ketään muutakaan. Tällaisia teemaviikkoja pitäisi välttää myös siksi, etteivät nyt kaikki luule olevansa masentuneita.

No niin.

Olin 11 vuotta sitten jatkuvasti allapäin. Diagnosoin itselleni valtavan vitutuksen. Nukuin vastasyntyneen kanssa päin helvettiä ja vietin aikaa neljän seinän sisällä hommassa, jota en kokenut omakseni millään tasolla. Neuvolassa aamukahdeksalta pyytämättä ja yllättäen eteeni sujautettu mielialakysely vaikutti absurdilta. Tässäkö nyt ruvetaan keskustelemaan pystynkö hoitamaan hommaani vai en? Ja tämä vauvaa punnitseva terveydenhoitajako ongelmani ratkaisee? Vastasin siis kysymyksiin niin kuin vastaa ihminen, joka ei halua mitään lisähämminkiä. Fiilikseni paranivat vasta, kun sain hormonitoimintani takaisin ja pääsin töihin, takaisin sosiaalisiin ympyröihini ja hommaan, jonka hallitsin.

Että eipä hätää. Ihmiset ovat älyttömän hyviä hymyilemään väkisin, väistämään kysymyksen ja esittämään, että päällisin puolin kaikki on hyvin, eikä siellä sydänalassa ollenkaan hakkaa mikään epämääräinen pelko tai ihon alla möyri yhtä ainutta mustaa ajatusta. Miten voit -kysymykseen on hirveän helppo vastata jotain ympäripyöreää, koska muutakaan ei jaksa.

Ihan hyvää.
Vähän kiirettä pitänyt.
Kaikenlaista.

Ja sitten tulee yllätys.

Ihminen, jonka kanssa juuri lounastit, on yhtäkkiä sairauslomalla burnoutin takia.
Löydät isäsi kylppärin kaapista masennuslääkkeitä.
Hyväpalkkaisella yritysjohtajalla on paniikkihäiriö.

Mielenterveytensä kanssa saattaa painia myös se puhelias, aikaansaava ja avoin ihminen, jonka kuvittelee osaavan kertoa, jos joku vaivaa. Ja sitten olet ihan ällikällä lyöty, kun se joku, jonka upeaa elämää olet kadehtinut saakin diagnoosin. Masennuksellakin on monta eri ilmenemismuotoa, mutta yleisesti tunnetaan vain sängyssä makaava stereotypia.

Vika ei siis ehkä olekaan siinä, että kukaan ei kysy, vaan siitä, että ihminen ei itse tunnista oloaan masennukseksi tai ei halua kertoa, koska ei tiedä mitä siitä seuraa tai ei halua olla vaivaksi. Mielenterveyden teemaviikolla saadaan aina kiinni ihmisiä, jotka ymmärtävät itsestään tai läheisestään jotain uutta.

Diagnoosien määrä on nousussa osittain siksi, että ongelmat tunnistetaan eli on joku käsitys siitä, mikä on normaalia, ja epänormaaliin tilaan voi saada apua. Väitän, että kalliimmaksi tulee mielenterveysongelmien tunnistamattomuus kuin tunnistaminen. Onneksi mielenterveydenhoitoa annetaan jo varhaiskasvatuksessa, jossa lasten kanssa pohditaan mitä tunteita ihminen tuntee, mitä eroa on kiukulla ja surulla ja miksi itku helpottaa.

En usko, että ennen oli paremmin, päinvastoin aina on ihmisillä ollut surua ja murhetta, varmasti vielä enemmän, kun asenteet heikkoutta kohtaan olivat ankarammat kuin nykyään. Mutta länsimaisella ihmisillä on nykyään elämässään erilaisia keskittymiskykyyn vaikuttavia häiriötekijöitä paljon enemmän kuin aikaisemmin. Informaatiota tulee liikaa, joka paikkaan on kiire, joka helvetin viikko on joku black friday -mania ja maailman tila ahdistaa. Näitä ajatuksia ei somessa kehtaa jakaa. Eihän kukaan niistä tykkäisi.

Mielenterveyden diagnooseihin ladattua häpeää laimennetaan julkisella tiedolla ja vertaistuella. Seesteisiä kausia elämässä on vaihtelevasti – jos ei itse ole kovilla, niin ehkä joku lähipiiristä on. Silloin pitää tietää, missä terveen raja menee.

Miten sinä jaksat kaamosta?

Tämän viikon puhutuin kolumni minun kuplassani oli Ronja Salmen erinomainen pohdinta lentämisen ja ympäristötietoisuuden ristiriidasta.
Mitä tekee kaamoksesta ahdistuva ihminen marraskuussa? Lentää etelään.
Mitä tekee kaamoksesta ahdistuva, ympäristötietoinen ihminen marraskuussa? Hän ei tiedä.

Mielestäni kirjoitus oli rehellinen ja hyvä, siinä ei tarjottu neuvoja eikä tuputettu omaa elämäntapaa muille, mutta silti siitä syntyi poru. Mutta "Älä ahdistu" on paska neuvo. Salmi sanoi ääneen sen, mikä on monelle totta: matkustamisesta on tullut kiinteä osa elämää ja siitä luopuminen vaatii muutosta, jota hän ei osaa tehdä.

Mutta ei puhuta nyt lentämisestä, puhutaan siitä, miten Salmi tilannetta analysoi. Moni kriitikoista missasikin kolumnin hienoimman huomion matkustelun ympärille rakennetusta jaksamisen systeemistä ja siihen liittyvästä tarinasta. Moni ei-milleniaali jakaa tämän saman systeemin, elämäntavan, jossa eletään lomasta lomaan. Töissä käydään kärsimässä ja elämä tapahtuu jossain muualla.

Tarina taas liittyy identiteettiin: olen sellainen tyyppi, että... (insert content here). Lentäminen aurinkoon tarkoittaa myös nautiskelua: vapautta, hyvää ruokaa, pakoa arjesta, kahdella sanalla hyvää elämää. Kukapa ei haluaisi nauttia! On vaikeaa ellei mahdotonta kieltää itseltään hyvää elämää, koska tarina menee rikki.

Minullakin on systeemini, jonka varassa elämä pyörii, ja tarinat, joita sepitän itselleni. Mutta mikä kaikki on pelkkää rakennustelinettä tarinalleni? Ja mitä tapahtuu jos puran telineet?

Näin kerran keväällä unen, että oli syyskuu. Heräsin aivan järkyttyneenä ja muistan unen aiheuttaman epätoivoisen tunteen edelleen – kesä oli jäänyt välistä! Silloin muistaakseni mietin ensimmäistä kertaa, että tälle pitäisi varmaan tehdä jotain. En voi elää vain kesällä. Oli pakko muuttaa tarinaa.

Tänä vuonna pääsin ensimmäistä kertaa pitkälle marraskuuhun ilman syyspaniikkia. Ajattelin ensin, että olen ollut vain poikkeuksellisen kiireinen, mutta niin olen kyllä ollut aina tähän aikaan vuodesta. Sitten pistin ahdistamattomuuden lämpimän syksyn piikkiin, eipähän ole tarvinnut palella kylmässä! Ja ehkä d-vitamiinitasojen nostaminen normaalille tasolle auttoi, niin ei väsytä koko aikaa aivan sutena. Luonnollisesti myös yleinen tyytyväisyyteni on paljon paremmalla tolalla kevään elämänmuutoksen jälkeen. Yrittäjänäkin saa sinkoilla, mutta sentään omien aikataulujen perässä.

Tarina muuttui pikkuhiljaa positiivisemmaksi, kun systeemi muuttui lempeämmäksi. Minä saan antaa itselleni armoa muutenkin kuin vain mörönperseessä, jota talveksi kutsutaan, mutta liikkua pitää.

Väkisinkin tulee mieleen, että ovatko (nuoretkin) ihmiset vain niin kuormittuneita, että kaamos katkaisee kamelin selän? On muutenkin ihan liikaa kaikkea ja sitten tulee vielä säkkipimeä tihkusade. Duunissa on täysi ralli päällä, eteisen lattia rahisee lehtiä ja rapaa, lasten pukeminen vaatii kaiken hermojenhallinnan, aurinkoa ei näy viikkoihin, ja vaikka näkyisikin, olet itse duunissa neljän seinän sisällä. Kyllähän siinä paniikkinappula kiinnostelee.

Marraskuu ei ollut syyllinen mihinkään. En edelleenkään pidä kylmyydestä ja pimeydestä, mutta osaan helpommin ohittaa sen. Lasken silti salaa päiviä talvipäivänseisaukseen aina kun aivokuoreni ei huomaa. Siitä systeemistä en pääse eroon.

Jos kahvi ei auta, kokeile toista kyytipoikaa

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Blogimedia ja Eckes Granini

Tänä syksynä on ollut liikkeellä kerrassaan törkeä flunssaviruskanta, joka aiheuttaa pari kuukautta kestävän totaalitukkoisen ja yskänsekaisen tautikierteen, joka päättyy johonkin antibioottikuuria vaativaan tulehdukseen naamaonteloissa. Tai ehkä kolmeen. Tautitilanne perheessä on tällä hetkellä 2/4, joten kaikki keinot on otettu käyttöön.

Flunssantappokeinoja on vaikka kuinka, mutta kolme on ylitse muiden. Uskon hunajaan, sinkkisuihkeeseen ja C-vitamiiniin.  Mikään näistä ei varsinaisesti estä sairastumista mutta voivat lievittää taudin oireita ja kestoa. Varsinkin C-vitamiinia nuhapotilas saisi ottaa ihan reilusti, sillä vesiliukoisena vitamiinina yliannostusta ei juuri pääse syntymään.

Vanhasta kunnon C-vitamiinista pitäisi muutenkin pitää vähän enemmän melua, sillä se on jotenkin jäänyt kaiken muun terveyshypetyksen jalkoihin. Rupesin itse pelkäämään keripukkia, kun heräsin kesällä siihen, että yksinyrittäjän lounaani koostuvat lähinnä kahdesta paahtoleivästä sen ihanan työpaikan salaattibuffan sijaan. Askorbiinihappo on tuikitarpeellinen osatekijä sekä aikuisten että lasten hyvinvoinnissa: se edistää kasvua sekä luuston ja hampaiden muodostumista, edistää raudan imeytymistä ja toimii myös antioksidanttina.

C-vitamiinin puute puolestaan aiheuttaa väsymystä ja infektioherkkyyttä. Jos siis olet vähän puhki kolmannenkin kahvikupillisen jälkeen, kannattaa tsekata, onko lautasella riittävästi (raakoja) kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Jos ei, tilanteen korjaaminen on helppoa. Marketista löytyy tätänykyä pätevä vaihtoehto perinteiselle poretabletille: Marlin shotti! Shotin täysmehupitoisuus on 95% ja lisäksi se on makeuttamaton sekä säilöntä- ja lisäaineeton. Ihan sitä itseään siis.





Shotteja on kolmea eri makua ja kaikissa on vitamiinipommina tunnettua acerola-marjaa.
Värikkäästä ulkoasusta huolimatta kyseessä ei siis ole mikään peruspillimehu, vaikka pakkaus vähän siltä näyttääkin. Kyseessä on nimenomaan lyhyenä nautittava shotti. Tavara on sen verran tujua, että tätä ei kokonaista lasillista juo kuin yksi espoolainen idiootti, joka ei aluksi lukenut ohjetta. Yhdestä purkista saa siis viisi tymäkkää shottia.

Aijai, ensimmäisellä kerralla happamuus laittoi aikuisenkin irvistämään, mutta kersojen ilmeet vasta olivatkin ikuistamisen arvoiset. Shotit ovat toimineet myös ipanoille loistavana käytännön makeuskoulutuksena: shotista saa hyvin perspektiiviä siihen, miltä maistuu tuote, jossa on sokeria 3% verrattuna vaikkapa limuun tai makujogurttiin.

Happamana ihmisenä suosikikseni singahti heti syvänpunainen karpalo-puolukka-acerolashotti. Inkivääri-kurkumashotti taas on maultaan niin inkiväärinen, että suosittelen sitä vain suurille inkiväärin ystäville tai laimennettuna mehun kanssa. Granaattiomena taas meni parhaiten läpi kersaosastolle, ainakin, kun olin ensin tarjoillut karpalo-puolukkaa.







Ja onhan tämä shottitarjoilu ollut muutenkin kulttuurillisesti sivistävää. Lapsetkin tietävät nyt mitä tarkoittaa fraasi"pohjanmaan kautta".

Huom! Facebookin puolella on tuotearvonta, jos shottaaminen alkoi kiinnostaa! Säännöt löytyvät täältä.

Voi munasarjat sentään

Menkkahommista tuli ensimmäistä kertaa puhe pari vuotta sitten, kun etsin kuukuppiani kohtuullisen ärsyyntyneenä barbien kamojen joukosta. Päätin kuitenkin yrittää selittää, miksi EI ole yhdentekevää, missä kuppini asuu. Kun mainitsin sanan munasarjat, molemmat repesivät hallitsemattomaan nauruun. Toinen kieri lattialla, toinen alkoi esittää munasarjamiestä.

Ajattelin sydämistyneenä, että olkoon, aivan sama, ei helmiä sioille. Tulkoot sitten kyselemään kun munasarjat jyrähtävät käyntiin. Ja niinhän ne hyvin todennäköisesti muutaman vuoden päästä tekevät. Suomalaisten tyttöjen kuukautiset alkavat nykyään keskimäärin 12–13 vuoden iässä (normaali vaihtelualue 10–16 vuotta) ja loppuvat 45–55-vuotiaana. Itse ihmettelin vasta 15-vuotiaana, mikä hemmetin vatsatauti oli iskenyt vain alavatsaan. Aikajanalle mahtuu silti n. 500 menkat. Jipii.

Tavallaan olin tyytyväinen lisäajasta, sillä en ollut kovin hyvin valmistautunut menkkaesitelmään. Sarkasmi tuskin toimii tässäkään selityksessä. Sitäpaitsi haluan antaa kuvan, että hormonitoiminnan alkaminen on asiaankuuluva, luonnollinen muutos ja naisen terveyden kannalta tärkeä indikaattori. Voin hyvin jättää sanomatta, että niihin alkaa vain tässä iässä olemaan vähän kyllästynyt ja olenkin sairaan tyytyväinen, että muutaman vuoden päästä tämä paska on ohi.

Ehkä selitys kannattaa pitää siinä isossa kuvassa ja kehottaa seuraamaan kiertoa, mikä auttaa ymmärtämään vaiheita vähän paremmin. Veikkaan että tässä vaiheessa pitää käydä se vauvasiemen-keskustelukin uudelleen.

No, onneksi on YouTube. Yhä useammin turvaudun videoihin kun yritän selittää jotain abstraktia ja asiaa - kaikki on jo animoitu. Viimeksi yritin löytää videon, joka yksiselitteisesti näyttäisi, mistä menkoissa on kyse.

Löysin tämän. Että tervetuloa kyselemään vaan, olen valmis!
(Ja jos sulla on parempia selityksiä niin kerro ihmeessä!)

Kumman kaa: talvi- vai kesäaika?

Kuva Photo by Cris Saur on Unsplash

Kas! Kellon viisareiden siirtelystä saatetaan päästä eroon koko EU:ssa. En olisi ikinä uskonut.

Viime keväänä tehdyn kyselyn mukaan suurin osa eurooppalaisista oli kyllästynyt tähän perinteeseen, joten tuumasta toimeen: rämppääminen loppuu jo ensi vuonna! Mutta suunta on vielä epäselvä. Viimeisimmän tiedon mukaan jäsenmaat saavat itse päättää kumpaa aikaa jäävät käyttämään, ja osa maista kannattaakin talviajasta luopumista.

Luonnollisesti suomalainen äänestyssivu kaatui, vaikka kysely ei ollut vielä alkanut. Kerrankin siis vaalit, joista jokaisella on näkemys!

Ymmärrän hyvin kesäajan mielikuvallisen tenhon. Näin pohjoisessa valo on ihanaa luksusta, joka piristää mieltä. Maaliskuussa koittavat valoisat illat ovat elvyttäviä ja vastaavasti marraskuun pimeys murhaava. Iltaihmiselle sopii hyvin se, että työpäivän jälkeen on monta tuntia valoisaa.

Mutta sitten koittaa aamu. Unitutkijoiden mukaan nimenomaan kesäaikaan siirtyminen aiheuttaa sydäreitä ja muita terveysongelmia. Valoisat aamut ja hämärät illat auttavat tahdistamaan sisäistä kelloa ja sisäinen kello taas vaikuttaa hormonituotantoon ja lämmönsäätelyyn, mielialaan sekä immuunijärjestelmän toimintaan. Talvella jolloin valoa tarvitaan kipeimmin, sitä olisi tiedossa vasta lounasaikaan eikä se edes pidentäisi iltavaloa. Koska sitä ei kertakaikkiaan ole.

Tämän iltavirkun äänen saa siis talviaika. Jos kesäaika valittaisiin, yhteiskunnan pitäisi olla paljon joustavampi, mutta sitä ei ole näköpiirissä. Näillä nykyisillä ehdoilla hintana on terveys. Olen nyt kuukauden päivät harrastanut näitä kahdeksan aamuja ja kasautuva univaje alkaa näkyä toimintakyvyssä, erityisesti huonekaluihin törmäily tuntuu nousseen uusiin sfääreihin. Talviajan myötä aivotoiminta (toivottavasti) palautuu ja jatkuvat päänsäryt lakkaavat. Jos siis kahdeksan aamuista halutaan pitää kiinni, on parempi kääntää kelloja tunnilla taaksepäin. Problem solved.

Miten opetat lasta relaamaan?

Toinen kouluviikko on lopuillaan ja suussani maistuu jo kuppiin jäähtynyttä saludoa muistuttava arjen tympeä aromi. Wilma kilisee homekouluinfoja ja vanhempainiltoja, kaappi on täynnä kiristäviä housuja ja deadlinet hönkivät niskaan.

Lapsetkin vaikuttavat olevan kesän vetelehtimisen jälkeen vähän pöllähtäneitä. On lukkarit, läksyt, hukkuneet sisätossut ja harrastukset. Unirytmi hakee itseään ja uudet rutiinit eivät ihan vielä ole asettuneet lihasmuistiin. Elämä on tällä hetkellä vähän kuormittavaa heillekin.

Yhden pitkän päivän jälkeen Skidi ilmoitti lähtevänsä kävellen kirjastoon. Hänellä oli veltto olo, joten hän päätti, että nyt tarvitaan uusi kirja ja raitista ilmaa. Kotiin palasi paljon pirteämpi ja hyväntuulisempi esiteini jonkun tiiliskiven paksuisen fantasiakirjan kanssa.

Ilahduin positiivisesti. Tyyppihän osaa hoitaa itseään. Hän
a) tunnistaa, että olo on jokseenkin omituinen tai vetämätön ja
b) tekee sille asialle jotain.

Kuinka moni aikuinen osaa tämän? En minä ainakaan, kompastun jo tuohon ykköskohtaan. Jos keskityn johonkin tai olen muuten kiireinen, unohdan juoda ja syödä enkä varsinkaan pidä mitään taukoja. Sitten havahdun illalla siihen, kun päätä särkee, ja kiroan, että onpa taas perseestä tämä keski-ikä kun ei jaksa mitään. Ja jos huomaankin, että nyt kannattaisi lähteä kävelylle niin saan toteutettua sen maksimissaan joka toinen kerta. Koska mjääääh.

Missä tällaisia relaamis- ja itsehoitotaitoja olisi voinut edes teoriassa oppia? Self-help -oppaiden, wellness-rannekkeiden, mindfulnessin, somepaastojen ja terapian suosiosta päätellen ei missään. Jotkut ovat luonnonlahjakkuuksia ja jotkut oppivat vedettyään kertaalleen pelikaanin turbiiniin. Olen itse niin epäherkkä kroppani signaaleille (siis muille kuin viinin, irtisten ja pizzan kutsulle), että välillä jännittää, olenko elossa ollenkaan – ehken vain huomannut delanneeni! Skidi tunnistaa itse senkin, milloin on oman ajan tarpeessa. Hämmentävää (+ ei oo mun).

Työpaikoillehan tätä hyvinvointiajattelua tuodaan jo jonkin verran, konttoreilla pidetään  savuttomuuskampanjoita, keppijumppaa ja tarjotaan työsuhde-etuna elokuvalippuja. Apuun on rientänyt myös teknologia. Erilaisia hengittelyyn kannustavia sovelluksia löytyy pilvin pimein. Mutta Skidi ei tarvinnut hyvinvointiranneketta piipittämään, että otapa muutapa askel ulkoilmassa.

Olisiko tällaiselle taidolle olemassa joku herkkyyskausi? Pitäisikö lapsia opettaa relaamaan ja ottamaan kierrokset alas? Miten? Esimerkillä? Heh. Olen itse vasta varhaisvanhuksena oppinut ottamaan päiväunia, välttämään krapulaa, tapaamaan ystäviä säännöllisesti ja lukemaan kirjoja, mutta olisiko se voinut tapahtua jo vähän varhaisemmassa vaiheessa ja olisiko tästä ihan kansanterveydellistä hyötyä? Jonkun pitäisi oppia menemään lenkille ja joskus sitten jättämään se lenkki väliin eikä olla aina niin perhanan "reipas".

Loma tuntuu lomalta juuri siksi, että se on arjen vastakohta, mutta ei mikään yksittäinen loma riitä palautumiseen, jos suurimman vuodesta vetää sata lasissa.  Elämäänsä kannattaa yrittää järjestää mahdollisimman paineettomaksi, arjeksi, josta ei tarvitse lomaa, mutta eihän se tietenkään aina onnistu. Silloin arjen relaamistaidot tulevat tarpeeseen. Ja lapsilta voi katsoa mallia, jos ei itse osaa.

Olen mielestäni valtavan havainnon äärellä. Menen nyt kaatamaan itselleni sen viinin, koska kroppa ihan selvästi sanoo niin.

Kirsikka on salaliiton uhri

Kun pari vuotta sitten teimme piharemontin, hoitovastuulleni tuli matalana kasvava riippaomenapuu, pensasmustikkaa ja mustaa viinimarjaa. Ahomansikkaa kasvoi jo valmiiksi ja maanpeittokasvina se sai jatkaa. Viime metreillä puutarhuri huomautti, että pihan perällä olisi vielä tilaa yhdelle puulle. En ole suuri hedelmäfani, joten päätös oli helppo.

Valitsin hapankirsikan, jonka kanssa ystävystyminen vei pitkään. Sittemmin olen kunnostautunut myös kirsikkaliköörin teossa.

Kirsikka on nimittäin jonkun globaalin salaliiton uhri. Ihminen, joka duunasi ensimmäisen kirsikkamakuesanssin, ei ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa, sen verran pieleen aromisekoitus meni. Dr Pepper, sokeriliemessä uitetut pinkit cocktail-kirsikat ja muut "kirsikan" makuiset tunkkaiset ja karvaat makeishirvitykset eivät nimittäin maistu pätkääkään oikealle kirsikalle, jättivät vain lähinnä kroonisen kirsikkakammon.

Pääsin sinuiksi kirsikan kanssa vasta kolmekymppisenä, se tapahtui Schwarzwaldin kakun kautta. Kakussa oli paksu, hapan kermavaahto, välissä omatekoista kirsikkahilloa ja kirsikkalikööriä ja päällä tummia kirsikoita koristeena. Otin kolme kertaa lisää.

Oikeassa hapankirsikassa on hienostunut aromi ja miellyttävä kirpeys, jota esim. punaisessa viinimarjassa on hieman liikaa. Se pääsi saman tien TOP3 listalleni, jossa kärkisijaa pitävät mustikka ja vadelma.

Lisäksi kirsikalla on läjäpäin terveysvaikutuksia! Kun kuulin, että kirsikka voi parantaa unenlaatua ja joissain tutkimuksissa se on pienentänyt kolesteroliarvojen lisäksi jenkkakahvojakin, pomppasin välittömästi koneelta hakemaan puusta iltapalan. Paria kourallista enempää siitä ei tänä vuonna tullutkaan, mutta onneksi on tori.

Syökää marjoja ihmiset. Nyt ne ovat parhaimmillaan!

Mistä tietää, että kapasiteetti on lopussa?

Snadi ja ystävättärensä juoksivat luokseni päiväkodin pihassa. "Äiti, äiti, sopiiko leikkitreffit huomenna?" Jäi lyömään tyhjää, että mikä päivä huomenna on ja mitä ohjelmaa meillä on. Ei ollut mitään käryä. Totesin aivan muina politiikkoina, että onhan tuo mahdollista, mutta asiaa täytyy tarkastella laajemmalla otannalla.

Sitten Koti-insinööri totesi eräänä iltana, että punkkibussi kaartaa huudeille ensi torstaina. Kysyin minuutin päästä, että mitä niistä punkkirokotteista siis pitikään taas muistaa.

Kun en yritysvierailulla löytänyt lomakkeen päiväykseen päivämäärää ja vuosilukuakin piti miettiä tovi, tuli mieleen, että taitaa olla kapasiteetti vähän kovilla. Jouduinkin pyytämään perheeltä, että eivät ennen juhannusviikkoa vaatisi minua muistamaan enää yhtään mitään ylimäräräistä.

Vaikka elämäni on periaatteessa huoletonta ja ruuhkavuosiramppaaminen on vähentynyt, kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen. Romaanin kustannussopimus, työelämän iso päätös ja oman yrityksen starttaaminen uusine aluevaltauksineen, mörököllikirjan julkaiseminen ja sen jatko-osan kirjoittaminen eivät ole olleet mitään ihan pieniä juttuja. Ne ovat vaatineet kaikki ankaraa pohdintaa, päätöksiä hataralta faktapohjalta, jo tehtyjen ratkaisujen muuttamista ja lennosta konseptointia.

En ole ylitunnollinen suorittaja. Olen oppinut laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja suhtautumaan virheisiin armollisemmin: minun työssäni tapahtuneesta virheestä kukaan ei kuole eikä edes vammaudu. En muista, milloin olisin menettänyt työstressin takia yöunet. Tykkään työstäni ja siitä siitä fiiliksestä, kun takki on tyhjä.

Oletan myös, että minulla on aika hyvä stressinsietokyky. Yleensä sykkeeni vain hidastuu, mitä kovempi paine on, mutta tämä pätee vain sellaisiin tilanteisiin, joissa olen vahvoilla. Nyt olen monessa suhteessa epämukavuusalueella. Siellä kuulemma ihminen kehittyy, mutta mihin suuntaan?

Sitten kun on erityisen epäherkkä ihminen, jonka keho ei ilmoittele yhtään mitään vaikka sitä yrittäisi kuulostellakin, tulee vähän epävarma olo. Mistä pitäisi huolestua? Tunnistanko varmasti ylikierrosten merkit? Mitä ne edes ovat?

Jos pohdit samaa asiaa, lukaise tämä juttu. Ex-kollegat kertovat siitä, miltä tuntuu, kun kuormitusta on pitkään paljon ja työuupumus iskee ihan salakavalasti. Asiaa hävetään vieläkin ihan liikaa ja ihan turhaan.

Kaikki riippuu siitä, mitkä asiat kokee stressaavina. Työuupumuksen syynä on usein huono johtaminen ja epäselvät työn tavoitteet ja allekirjoitan tämän täysin työntekijän näkökulmasta. Minua häiritsee seuraavaa palkkasummaa paljon enemmän se, etten tiedä, mitä minulta odotetaan tai päämäärä on epäselvä enkä voi vaikuttaa siihen. En kertakaikkiaan viihdy tilanteessa, jossa näkymä eteenpäin on nolla. Voi olla, että olen työn suhteen kontrollifriikimpi kuin vapaa-ajalla, mutta tämä on vain ollut pakko hyväksyä.

Jos siis vain työmuistini on koetuksella, mutta mielialat ja energiatasot ovat normaalit, en todennäköisesti ole reunalla. Toki sinne voi päätyä, jos tasapaino ei palaudu puolen vuoden sisään. Väsymys arkipäiväistyy erityisesti pikkulapsiaikana ja epätavallisen väsymyksen huomaaminen vaikeutuu. Siinä vaiheessa oma unohtelukin ehkä lakkaa naurattamasta.

Kun kävin pitkällä kävelyllä ja vedin kahdeksan tunnin yöunet, näkökin oli aamulla kirkastunut. Yritän vain tehdä liikaa asioita yhtä aikaa. En ole yrittäjänä turvassa uupumiselta, tietenkään, mutta ainakin minulla on valtaa vaikuttaa siihen mitä teen.

Pitäkää siis itseänne silmällä. Jos aivot tahmaavat, olo on jatkuvasti alakuloinen ja väsymys kroonista, pitäisi käväistä vastaanotolla. Burnout ei nimittäin ole asia, joka vahvistaa, jos ei tapa.

Hyvän olon dominoefekti

Taputtelin taannoin itseäni selkään. Olin pitkästä aikaa saanut pidettyä hyvän urheiluputken. Olin kävellyt harva se päivä pitkiä lenkkejä äänikirjojen kanssa ja välillä käynyt salilla tai jumpassa. Kiitin tästä tietenkin ilmiömäistä toukokuuta, joka on mahdollistanut ulkoilun.

Mutta kun viime viikolla pääsin jopa aamujumppaan, tajusin, että nyt on oikeasti menossa jopa poikkeuksellinen kausi, joka ei välttämättä liity vallitsevaan korkeapaineeseen. En ole mikään aamuihminen, edelleenkään.

Minkä ansiota tämä on?

Kun aika tasan puoli vuotta sitten lopetin laihduttamisen ja ylipäätään kaiken epämiellyttävän liikunnan (mukaanlukien asiaankuuluvan mittaroinnin), en ajatellut saavani aikaan mitään. Päinvastoin, luovutin. Olin niin täysin kyllästynyt jokaikiseen tyylivinkkiin, kauneusihanteeseen ja jumppaohjeeseen, salaattireseptiin, maratonkouluun ja vihersmoothieen, että aivoihin sattui. Sen sijaan en ollut koskaan miettinyt, voisiko terveydessäni olla oikeasti jotain pielessä, kun olin jatkuvasti väsynyt ja aineenvaihdunta oli loppunut. Seisoinpa vain joka aamu tuskailemassa vaatekaapin edessä kun ei ole vyötäröä.

Mutta siitä marraskuisesta luovutuspäätöksestä seurasi dominoefekti. Kävin lääkärissä. Aloin syödä vitamiineja ja iltapalaa. Löysin kivan tavan liikkua. Päätin jossain puuskassa remontoida työelämäni. Ja yhtäkkiä kaikki loksahti kohdalleen: kun liikun säännöllisesti, nukun hyvin. Kun nukun hyvin, jaksan syödä hyvin. Ja kun syön järkevästi, jaksan liikkua lisää. En ole koko keväänä ollut edes kipeänä! Irtokarkkien mässyttäminenkin on vähentynyt, ihan yrittämättä.

Joskus hyvä olo näyttää tältä.

Ja se siinä onkin tärkeintä: jatkuva yrittäminen (sanan ei-bisnesmerkityksessä) on kauhean raskasta. Jos on spontaaniuteen taipuvainen ihminen, asioiden pitäisi sujua omalla painollaan, miettimättä, erityisesti silloin kun pöydällä on kaikenlaista muutakin. Itsekurin ja tahdonvoiman varaan on hirveän vaikea rakentaa hyvää elämää, siinä kun tuppaa epäonnistumaan. Kuka hitto sellaista jaksaa? Kun jostain on pakko aloittaa niin siitä, että antaa itsensä olla. Ei koko ajan säännöstele ja tarkkaile, vaan kysyy, että mitä oikeasti haluat tehdä? Mistä tulee hyvä mieli?

Tämä ei tarkoita, että kannattaa syödä joka päivä litra jäätelöä ja kolme pakastepizzaa, jos kerran tekee mieli. Kyse ei ole oman intuitionsa toteuttamisesta vaan ihan analyyttisestä päättelystä: jos voin huonosti, mikä minussa on oikeasti rikki? Keskitynkö oikeisiin asioihin?

Oli pakko kokeilla, mistä se ensimmäinen nappula kaatuu, kun se painonhallinta ei selvästikään auttanut yhtään. Joskus se, että lopettaa kaikki hiivatin ryhtiliikkeet onkin se paras ryhtiliike.

Naiset ja ehkäisy: Miten me olemme edelleen tässä?

Kävin pitkästä aikaa gynekologilla. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt aika tarkkaan kuusi vuotta. Koska menkkahommat on syytä ottaa vakavasti, halusin tietää, mitä edelleen jatkuvalle ehkäisytarpeelle ja ärsyttäville kuukautiskrempoille olisi tehtävissä. Jopa varastoraudan määrä oli alkanut huveta menkkafestivaalien takia. Olin optimisti: kehitys on varmasti kehittynyt! Tarjolla olisi varmasti kaikenlaista uutta, josta en ollut vain tietoinen.

No ei ollut. Lääkäri suositteli kaikkiin vaivoihini e-pillereitä. Kun nikottelin, että en halua niitä ja vetosin huonoihin kokemuksiini, hän vakuutti, että ne ovat kovasti kehittyneet siitä, mitä ne olivat joskus vuonna transistoriradio.

Eipä aikaakaan kun seisoin kadulla pillerireseptin kanssa ja mietin, että ei saatana. Tuntui että lääkäri ei ollut kuunnellut yhtään. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en kertakaikkiaan voi muuttua itkeväksi eunukiksi tänä keväänä, kun on kaikenlaista tärkeää hommaa tiedossa. Toinen ajatus oli, etten haluaisi siihen tilaan ehkä muutenkaan. Että ei kai tämän nyt näin pitäisi mennä?

Kun katsoin lääkkeen tietoja, sain ensimmäiseksi kymmenen sivua pitkän selvityksen sivuvaikutuksista: laskimotukoksia, masennusta, aknea, migreeniä, haluttomuutta, mielialavaihteluita, painonnousua, you name it. Ihan kuin olisin kuullut näistä aikaisemminkin! Sivuoirelistaus on aivan samanlainen kuin silloin 20 vuotta sitten. Paitsi, että laskimotukoksia on näissä neljännen sukupolven pillereissä jopa enemmän.

Kourassani on resepti, jota en uskalla syödä. Olin taas lähtöruudussa ja noppakin on hukkunut.

Miten me olemme edelleen tässä? Vuosikymmenet vaihtuvat ja lääketiede ottaa valtavia harppauksia eteenpäin kaikessa muussa, mutta naisten seksuaali- ja lisääntymisterveys jököttää paikallaan 60-luvulla kuin tikku paskassa. Minulla ei ole tällä hetkellä mitään terveysongelmia, mutta geeniperimäni takia on syytä olla suht tarkkana sen suhteen, mitä riskejä ottaa. Olisi nimittäin kiva elää yli seitsemänkymppiseksi.

Miesten ehkäisyruiskeen kehittelyhän lopetettiin, koska miehet valittivat sietämättömiä sivuoireita. Eli ihan noita samoja, joista naiset kärsivät.

Ehkä tämä hormonitoiminnan kanssa pelaaminen on vain liian vaikeaa tai sitten se on se final frontier, jonne mennään sitten kun maailmassa ei ole enää yhtä ainutta muuta ongelmaa.

Vaihdevuosia riemulla odotellen.

Mitä väsymykselle voi tehdä?

Kaupallinen yhteistyö: Sana-Sol

Olen sitä lajia ihminen, joka menee lääkäriin vasta pää kainalossa, mutta päätin taannoin selvittää pari terveydellistä vaivaa ikuisen arpomisen sijaan. Tilaisuus tarjoutui, kun kävin loppusyksystä töihintulotarkastuksessa. Sain kerrankin sanottua ääneen, että onko tosiaan normaalia olla näin väsynyt ja kylmissään jatkuvasti, sillä ne vaikuttavat elämään yllättävän paljon. Olisi kiva istua toimistossa ilman takkia ja jaksaa tehdä jotain työpäivän jälkeen.

Koska olin joka tapauksessa menossa verikokeeseen, oli luontevaa tsekata samalla myös kilpirauhasen vajaatoiminta eli tyroksiinitasot, koska oireet viittasivat siihen. Hetken mielijohteesta pyysin tsekkaamaan myös d-vitamiinin.

Labratulokset paljastivat yllätyksen.

Tyroksiiniarvo ei ollut erityisen huono, hieman matala mutta ei huolestuttava, mutta d-vitamiini oli punaisella. Siitä lähti ajatus etsitä lisää syitä väsymyspalelukerhon krooniseen jäsenyyteeni. Niitä alkoi löytyä, kun lääkäri kysyi oikeita kysymyksiä. Iän, ruokavalion ja yksilöllisen fysiologian yhteisvaikutus määrää mitä ravintoaineita kropasta löytyy.

D-vitamiinitasoni oli siis alle viitearvojen, vaikka söin (melkein) joka päivä 50 mikrogramman lisäannosta. En voinut kuvitellakaan, ettei tuo määrä riittäisi. Lääkäri tuplasi annoksen ja kontrollikäynti vahvisti, että nyt tasot ovat nousseet normaaleiksi, mutta eivät edelleenkään ole mitenkään huimat, vaikka olin viikon aurinkolomalla.

Jos D-vitamiinin saa pitkään liian vähän, siitä seuraa kaikenlaista ikävää kuten luuston pehmenemistä ja murtumisherkkyyden lisääntymistä. Minullahan on murtunut tässä parin vuoden sisään varvas, kylkiluu ja sormi! Tätä täytyy siis seurata jatkossakin.

Kun jäin miettimään mikähän muu arvo on vinksallaan, otettiin käsittelyyn ruokavalio.

Syön omasta mielestäni suht tasapainoisesti, mutta olin kätevästi unohtanut, että olen kohta puolet elämästään vältellyt punaista lihaa ja viimeisen vuoden sisään jättänyt suuren osan maitotuotteista pois. Enkä tietenkään huomioinut tätä millään tavalla, enhän ole täysvegaani.

Varsinkin nyt, kun kasvissyönnistä on tullut jopa jonkinlainen trendi, pitäisi kaikille muistuttaa B12 vitamiinista (eli kobalamiinista). Tätä vitamiinia saa nimittäin vain eläinkunnasta peräisin olevista ruoka-aineista, parhaita lähteitä ovat maksa, munuaiset, liha, kananmuna, kala ja maitotuotteet. Sen vähäinen saanti voi aiheuttaa mm. muistihäiriöitä, lihasheikkoutta ja väsymystä ja uupumusta. Lisäksi iän myötä B12-vitamiinin imeytyminen elimistöön ruoasta huononee. Noh, ei kovin yllättäen, tämäkään arvo ei ollut huippulukemissa.

Kolmantena tarkistettiin rauta. Hemoglobiiniarvoni oli perusnaisen lukemaksi normaali, mutta minun lukemakseni heikko. Raskausajalla jo huomasin, että jo alle 130 tipahtanut arvo aiheutti hengästymistä.

Raudan vähäinen saanti vihjailee olemassaolostaan monin tavoin: on väsymystä, uupumusta, keskittymiskyvyn herpaantymista, urheilusta palautumisen hitautta ja hengästymistä, jollekin se aiheuttaa päänsärkyä. Olin pitänyt tätä lähinnä raskaanaolijoiden tai himosporttaajien ongelmana, mutta muitakin riskiryhmiä on. Kuten minä. Naisten lisäraudan tarve riippuu nimittäin kuukautisvuodon runsaudesta ja ruokavaliosta. Toisin sanoen naisten, jotka välttelevät punaista lihaa ja joilla on hyvin runsaat kuukautiset (jotka tulevat vielä useammin kuin ennen!), on syytä nauttia ajoittain rautavalmisteita.



Olen siis aloittanut uuden elämän purkkien kanssa. Deetä säännöllisesti, rautaa ja B12 silloin tällöin.

Sisäinen palelu (joka ei liity siihen, mitä on pukenut päälleen) on selvästi vähentynyt, vaikka edelleen on pakko nukkua villasukat jalassa. Tuntuu, että olen myös vähän vähemmän väsynyt. Toki valon lisääntymisellä ja unenlaadulla on merkityksensä, mutta ainakin tiedän, millä ei enää pitäisi olla. Ja se on mittaamisen pointti.

Suosittelen siis lämpimästi muutakin kuin kolesteroliseurantaa, erityisesti jos elämäntavoissa on tapahtunut muutoksia. Terveystarkastusten yhteydessä kannattaa avata suunsa ja ojentaa hoitajalle käsivarsi. Ei ole mitään järkeä popsia vitamiineja huvin vuoksi, simppelit verikokeet kertovat kyllä, millaisia korjausliikkeitä tarvitset. Pienillä muutoksilla voi olla iso merkitys.

Miten nenäkannua ei käytetä

(Julkaistu alunperin keväällä 2016)

Tämä alkukevät on ollut minun osaltani kohtuullisen heikko.

Ensin kolmen viikon keuhkoputkentulehdus, joka vei äänen ja päättyi yskänkohtauksesta murtuneeseen kylkiluuhun. Tämän päälle napsahti nyt toista viikkoa kestävä lentokonenuha.

Olenkin joutunut turvautumaan vanhaan ystävääni nenäkannuun. Nenäkannun käyttö on helppoa, paitsi silloin kun se on vaikeaa.

Moni tietää, miten nenäkannua käytetään, mutta moni ei tiedä, miten nenäkannua ei pidä käyttää. Siksi ajattelinkin jakaa nämä hyvät ohjeet kaikille, jotka mahdollisesti aikovat nenäkannuun tutustua.

1. Tee itse suolaliuos
Havainnoitse, että kaapissasi ei ole hienoa merisuolaa. Käytä siis karkeaa merisuolaa, koska sitä samaa tavaraahan se nyt on. Niistä nenästäsi liukenemattomia suolarakeita.

2. Osta apteekista kätevää valmista suolaliuosta
Sekoita pullo epähuomiossa samanannäköiseen haavahuuhteeseen. Kaada tätä desinfiointiainetta ärtyneille limakalvoille ja tunne kuinka naamasi räjähtää. Hajuaisti lähtee viikoksi, mutta kokemuksen voi ottaa ilon kautta: pahin ongelmasi ei ole enää tukkoinen nenä! Ja kyllä varmasti nuhaviruksetkin saivat elämänsä yllätyksen.

3. Huuhtele aamuin illoin
Nenäkannua suositellaan käytettäväksi aamuin illoin - oli aamu kulta-aikaasi tai ei. Iltavirkun henkilön ruuhkavuosiaamuihin tämä sopii kuin ruosteinen rautanaula jalkapohjaan. Kaada siis kannun sisältö suoraan korvaasi, kun kätesi toimii selkääsi nopeammin. Vaihtoehtoisesti voit koordinaatiofilosofisessa epähuomiossa kallistaa kannua liikaa, jolloin suolavesi valuu naamallesi.

4. Käytä nenäkannua puhuessasi
Jos yrität huudella kuopukselle syömisneuvoja samaan aikaan kun lorotat vettä sieraimesta toiseen, saat huuhdeltua lämpimällä suolavedellä myös keuhkot. Just what the doctor ordered! Samalla saat lapsille demonstroitua, että nenäsuihke on myös ihan hyvä vaihtoehto eikä nenäkannun käytöstä tule kiistaa.

5. Käytä nenäkannua villasukissa
Flunssaisena on mukava pitää jalat lämpiminä. Liukkaalla wc:n laattalattialla tämä saattaa aiheuttaa välittömän spagaatin juuri kun pitäisi pitää käsi vakaana, ja taas on suolavettä silmässä. Muista siis liukuesteet!

Ps. Yksi huono puoli tässä on. Ihan hirveästi ei voi enää nauraa sille, kun puoliso hieroi naamaansa kosteusvoiteen sijaan trombosolia.