Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

21.1.2019

Elämän puolivälissä

Kuuntelisitko näiden naisten hyvinvointipodcastia? KUVA: Satu Rämö

Syntymäpäiväni lähestyy. Täytän komeat 45 vuotta ja sehän tarkoittaa inhorealistisesti sitä, että minulla on todennäköisesti takanani enemmän vuosia kuin edessä. Olen vähintäänkin elämän puolivälissä. Se on outo ajatus.

Olen monen kanssaikääntyjän kanssa jutellut nelikymppisenä heräävästä kuolemanpelosta. Miksi se iskee juuri nyt? Veikkaan, että koska on aikaa. Juuri tässä vaiheessa tapahtumahorisontissa siintävät jo vähän vähemmän kuormittavat ajat ja on mahdollista ajatella vaihteeksi itseään intensiivisen hoivajakson jälkeen. Samalla omat vanhemmat alkavat olla siinä iässä, että ikääntyminen ja sen mukanaan tuomat ongelmat konkretisoituvat. Silloin helposti  hiipii takaraivoon ajatus elämän rajallisuudesta. Milloin minä kuolen? Miten minä kuolen?

Ikinä ei tiedä, milloin täältä tulee lähtö – sen tajusin konkreettisesti kun molemmat vanhempani poistuivat vähän yllättäen, toinen jopa alle kuusikymppisenä. Minulla on kuitenkin syytä optimismiin: en ole koskaan polttanut tupakkaa, minulla ei ole mitään perussairautta ja koen olevani järjissäni. Enkä ole edes huonossa kunnossa, vaikka olenkin vähän paksu.

Mutta pistäähän se mietityttämään, mitä tällä toisella puolikkaalla on edessä – parempia vai huonompia aikoja. Olen kolmenkympin jälkeen tuunannut elämäntapojani monta piirua parempaan suuntaan, mutta mistä tiedän, toimivatko ne? Miten säilytän tämän hyvän terveyteni? Mitä vaihdevuodet tarkoittavat? Mihin asioihin voin vaikuttaa? Ja miten keski-ikäisen ajatukset saisi käännettyä siihen, miten minä elän hyvän elämän?

Ten year challenge: tilanne nykyään paljon parempi.

Kun juttelimme tästä Satun kanssa viime keväänä, huomasimme että tästähän voisi puhua pitempäänkin. Ja se taas tarkoittaa sitä, että aihe vaatii podcast-sarjan! Tuumasta toimeen: Mittarit punaisella -sarjan äänitykset alkavat jo ensi viikolla, joten kauaa ei tarvitse vastauksia odottaa!

Meillä molemmilla hyvinvointi on muutaman olennaisen tekijän menettämisen kautta löydetty yhtälö. Ja lisäksi olemme sitä mieltä, että oma intuitio on hiton huono ohjeistaja. Tätä mieltä on myös aivotutkija (juttu valitettavasti maksumuurin takana): itseään ei kannata ihan joka asiassa kuunnella vaan sparrailla asioita erilaisten mieluummin mittareiden kautta ja asiantuntijoiden kanssa. Tunnepuolella on tapana keulia ja rymistellä omia menojaan ja järki jää huutamaan perään. Siksi kai ihmiset juovat hopeavettä ja tunkevat vaginaansa ampiaispesiä. Älkää te tehkö niin vaan kuunnelkaa mieluummin vaikka meidän podcastia!

Jotta emme pälättäisi vain itsestämme, jokaiseen jaksoon liittyy jonkinlainen lukijakysymys, jossa kartoitetaan näkemystänne käsiteltävään aiheeseen. Luemme luonnollisesti valikoituja kommentteja ääneen ja yritämme saada asiantuntijalta vastauksen yleisimpiin kysymyksiin. Tässä vaiheessa saa vielä myös toivoa aiheita!

Aloitamme sarjan ikääntymisellä, joten muitta mutkitta ensimmäinen kysymys: Oletko kokenut kuolemanpelkoa? Missä ja milloin huomasit sen olemassaolon ensimmäisen kerran? Saa vastata juuri niin laveasti kuin haluaa!


25 kommenttia:

  1. Päin vastoin. Olin täysin valmis kuolemaan. Silloin hahmotin olevani masentunut. Kuolemanpelkoa alkoi viritä, kun lapsi syntyi. Nyt kun lapsi on enemmän omillaan ja töissä lasikatto hiertää kovasti päätä huomaan taas olevani aika sinut kuoleman kanssa ja tätä myötä mietin, että olisi ehkäpä aika taas liikuttaa elämän palikoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No jotain kannattaa kyllä tehdä. Suosittelen jopa jopa ammattiapua, jos ajatukset ovat noin synkkiä.

      Poista
  2. Podcast on kyllä yksi vastenmielisimpiä median muotoja, ainostaan vlogit joissa kuvalla ei ole mitään virkaa menevät mahdollisesti ohi. Tiedän olevani vahvasti vähemmistössä mielipiteeni kanssa, mutta itse olen printtimedian suuri ystävä ja sata kertaa mielummin luen haastattelut, kolumnit ja mielipiteet kuin koitan löytää sopivan hetken, tilan ja laitekokonaisuuden voidakseni edes yrittää nauttia kuunnelmasta. Eli ei, en kuuntelisi kuvan naisten podcastia, mutta asiasisältö kirjoitettuna voisi upotakin.

    En ole omakohtaista kuoleman pelkoa vielä tähän ikään (40 lähestyy...) kohdannut, pelkoa siitä, että lapsille sattuu jotain kylläkin.

    VastaaPoista
  3. Neljäkymmentä tulee mittariin tänä vuonna ja ajatus omasta kuolemasta toden totta aiheuttaa ahdistusoireita.

    Kumpikaan yllä mainituista jutuista ei tullut yllätyksenä (vuosien täyttäminen ja niiden mukanaan tuomat kehitystehtävät) ja olen yrittänyt työstää niitä ajatuksen tasolla jo jonkin aikaa. Kuoleman suhteen suurinta ahdistusta aiheuttaa ajatus luopumisesta. Lapsista, miehestä, hyvästä arjesta, hyvästä elämästä ja kaikesta siitä, mitä vuosien varrella on rakennettu ja saatu aikaan. Luopumista siitäkin, minkä on elämäänsä pyytämättä lahjana saanut. Luopumista elämästä, joka juuri nyt on nautittavaa, hengästyttävää ja kaunistakin. Toisinaan raskasta, mutta rakasta. Kuolema asettaa asioita mittasuhteisiin ja kyseenalaistaa kaiken. Mitä väliä ponnisteluilla on, jos kaikesta joutuu kuitenkin luopumaan? Tuntematonkin se on. Onko tämä lento se, joka tippuu vai hurjasteleeko joku maantiellä auton keulaan? Sairastunko vakavasti? En tiedä, miten tämän kanssa pääsen sinuiksi, mutta aikaa se tuntuu vievän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas loistava kommentti, kiitos! En tiedä pääseekö kuolemanpelon kanssa sinuiksi vain tottumalla että se kulkee mukana.

      Poista
  4. Olen jo pienenä lapsena kokenut. Kaipa se on tavallaan sisäsyntyistä kuten murehtiminenkin on. Aikuisena sitä oppii suhteuttamaan asioita, mutta silti tällä hetkellä lukemisena oleva kirja ”taivaan rajalla” on antanut ihan uusia ajatuksia. Kunpa olisin jo lapsena lukenut sen! (Aihe hengellinen, mutta haastan esim. Googlaamaan aiheesta). Antaa varmasti ajatuksia oli sitten mikä tahansa näkemys asioista. Itse kuulisin tai lukisin mielellään mielen nollaamisesta välillä ruuhkavuosissa. Mikä auttaa kenelläkin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsen kuolemanpelko ymmärtääkseni on vaihe tuossa 5-6-vuotiaana, mutta onko sulla ollut aina? Voi myös olla että liittyy tuohon murehtimistaipumukseen, mutta olen ollut huomaavinani tätä aikaisemmin suht "huolettomissa" ihmisissä. Täytyy tsekata kirja! En kuulu kirkkoon, mutta hengellinen kantti on ihan kiinnostava.

      Poista
  5. Kuolemanpelko tuli todella vahvasti, kun joku aika sitten jouduin isoon leikkaukseen. Mitä jos en enää ikinä herää siitä nukutuksesta? Miten perheeni selviää, ja ennenkaikkea lapset, ovat aika pieniä vielä? Luojan kiitos heräsin, ja elämä jatkuu. Mutta elämän arvaamattomuuden tiedostaminen on välillä ahdistavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, voin kuvitella että iso operaatio laittaa todella konkreettisesti vastakkain kuoleman kanssa.

      Poista
  6. Juu kyllä. Ihan nurkan takana sattunut perhesurma, tuttavan äkillisesti kuollut aviomies, anopin nopeasti vienyt syöpä ja läheltä liipannut henkilöauton ja rekan kolari joka vei 3-vuotiaan ja tämän isän (ei siis tuttuja, mutta fyysisesti lähellä) on kyllä vieneet ajatuksia siihen, että tosiaan, se on sormien napsautus ja kiitos hei. Välillä ahdistaa enemmän, välillä vähemmän, mutta yhtäkaikki on todellakin tullut mietittyä sitä, että jos lähtö tulisi niin voisinko katsoa tyytyväisenä taaksepäin. Keskenhän kaikki jäisi, mutta esim. ärsyttävästä työpaikasta ja itselle hallaa tehneistä tavoista on ollut helpompi pyristellä irti kun elämän rajallisuus on lävähtänyt kasvoille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jestas! Onpas sulla ollut paljon traagisia tapahtumia lähipiirissä. Ja kyllä tuo elämän rajallisuus tosiaan on hyvä motivaattori siihen että ainakin pyrkii järjestämään elämäänsä sellaiseksi että siitä nauttii.

      Poista
  7. Mulle tämä on toiminut toisin päin; oma isä kuoli 5 vuotta sitten täysin yllättäin ja olen tietyllä tapaa kiitollinen (olin silloin siis 33). Tuo pakotti miettimään omaa elämää ja valintoja; olin nuorehko eli tavallaan koen että sain "lisää" peliaikaa= en tuhlannut elämää vääriin valintoihin vs. JOS olisin menettänyt isäni vasta vaikka 50- vuotiaana jolloin aika monta vuotta olisi jo taputeltu (ja ehkä katkeroituminen oven takana).

    Nyt jos kuolema palaa mieleen niin lähinnä siinä muodossa, että toivoisin että lapseni ehtisivät aikuisiksi ennen kuin kuolen (tai mieheni kuolee). Mahdollinen leskeys ei huoleta; sehän on aina jomman kumman osa ja tietyllä tapaa osa suunnitelmaa (kun on sanonut sen "tahdon").

    Mrs G

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiintoisaa! Haluatko kertoa, millä tavalla muutit elämääsi tuon isäsi kuoleman jälkeen?

      Poista
  8. Olen samaa ikähaitaria, piirun pidemmällä. Ystävän täysin puun takaa tullut yhtäkkinen poismeno muutamia vuosia sitten on laittanut ajattelemaan moniakin asioita eri tavalla. Vieläkin on jäänyt sellainen, että jos joku laittaa viestiä että soita eikä viittaa aiheeseen, tai tulee jokin odottamaton soitto tms, tulee heti pahoja ajatuksia, mitä nyt. Liittyy kylläkin varmaan enemmän tuohon ystävän kuoleman odottamattomuuteen. Tää kuitenkin enemmän siis sellaista kuoleman pelkoa, että muita ympäriltä kuolee.

    Oman elämän rajallisuutta pistänyt miettimään myös paljon aiempaa konkreettisemmin. Enemmän ahdistusta kuin pelkoa. Toisaalta tietty valottaa omaa elämää myös hyvällä tavalla, kun miettii onko jokin asia oikeasti se, mihin tämän ainutkertaisen elämänsä haluaa käyttää. Juu nou, näitä kliseisiä naistenlehti-haastiksien juttuja. Voi että mua ottaa pannuun kun joku julkkis selittää, mitä hyvää sen ja sen kuolemasta koitui. Ihan niin kuin sen tyypin pitikin kuolla et tapahtui kaikkea kivaakin. Ei prkl. Mieluummin oisin suonu ystävälle vuosia lisää lapsensa vanhemapana ja ihan ite sompaillu näitä ajatuksiani. Ei kaikki asiat nyt vaan ole mitenkään hyväksi selitettävissä.

    Sen verran rationaalisesti / konkreettisesti olin miettinyt, että kun aikanaan asuntolaina tuli minulle ja minun maksettavakseni, niin otin vakutuuksen, joka maksaisi lainaa jos kuolisin. Ettei perhe joutuisi pihalle. Nyt on puntit tasoittunu mutta en oo osannu silti luopua tuosta..

    Jos kuolema tulisi niin että sitä ehtisi miettiä, niin uskoisin silloin tuntevani myös selvemmin pelkoa. Vaikka mistäs tuota varmuudella etukäteen tietää..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ps tylsästi anonyymina laittelin kun kuollut kaverini oli sellainen yksityinen ihminen luontoaan, jotenkin tuntuis väärältä jakaa asioita kuolemaansa liittyen nytkään kun ei ole itse näkemässä.

      Poista
    2. Hyviä pointteja! Toi lainavakuutus oli mulle tuotteena uusi! Toi on varmaan joku someajan ilmiö, että kuolemastakin pitää vääntää jotain positiivista. O_o
      Ps. Aina saa kommentoida anonyyminä, kun siltä tuntuu. :)

      Poista
  9. Olen sinua pari vuotta nuorempi, mutta hyvin samanlaisia asioita pyöritellyt viime aikoina. Miksi nyt? Varmaan asiaan on vaikuttanut se, että isäni kuoli samana vuonna kun itse täytin 40. Ei täysin yllättäen, mutta yllättävän nopeasti edenneen sairauden seurauksena ja suht nuorena nykymittapuun mukaan. Varmaan asiaan vaikuttaa myös se, että nykyään ehtii välillä miettiä asioita (ei enää ihan pieniä lapsia). Ja se, että kylmän matemaattisesti tajuaa, että vuosia on todennäköisesti takana enemmän kuin edessä. Kuolemassa ahdistaa luopumisen lisäksi (jota toinen anonyymi kommentoija hienosti kuvasi) itse kuolema. Kun on nähnyt, ettei se välttämättä ole helppo, ei kivuton, ei kaunis. Eli kyllä, kuolema pelottaa, ei liikaa, mutta sen verran ettei aikaisempaan suht huolettomaan mielentilaan taida olla paluuta.

    Mielenkiinnolla odotan podcastia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän! Eutanasiakeskustelun kanta on mulle ainakin selvinnyt vanhempien seuraamisen myötä. Toi oli hyvä kuvaus tuo että kuolemaa miettii kyllä, mutta ei vello, se vain on siellä ohimolla aina olemassa.

      Poista
  10. Joo, todellakin kuuntelisin :) Tosin tiedän jo nyt että nykyisessä elämäntilanteessa (täyspäiväinen työ asiantuntijaorganisaatiossa, opiskelu, perhe-elämä), jossa esim e-kirjojen luku tapahtuu peiton alla yöllä, en varmaankaan saa taas aikaiseksi kuunnella mitään, mutta lupaan yrittää.
    Koska ei vähiten siksi, että todellakin on kuolemanpelko. Olen kohta 39v ja viime vuonna ´melkein kuolin´ siis jouduin yllättäen sairaalaan ja leikkaukseen koska yksi sisäelin kosahti. Mut vedettiin sellaisen sairaalamankelin läpi ambulansseineen, leikkauksineen, nukutuksineen, verensiirtoineen ja ties mine piikityksineen ja tippoineen - täysin terveestä lähtökohdasta ihan ykskaks yllättäen, että nyt vielä lähes puoli vuotta tapahtuneen jälkeen se pyörii mielessä.
    Siitä tuli kuolemanpelko koska mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa ja eniten ajattelen siinä sitä että kuinka pieni tyttäreni pärjäisi ilman äitiä. Äiti on kaikessa tärkein ja suurin turva ja äidin tarve on suuri joten sydäntä särkee kun ajattelen että mitäs jos... Mitäs jos hän olisikin joutunut kasvamaan ilman minua... Onko tämä itsekäs näkökulma, en tiedä. Kuolemanpelko myös siitä kontrollin menettämisestä kun tietää nyt millaista on olla täysin avuton ja voimaton ja tuskissaan ja päässä pimenee. Eli kyllä kuolema pelottaa, monesta syystä, joita kaikkia en päästä itseäni edes ajattelemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui kauhistus, toivottavasti elimet saatiin kondikseen! Ja kiinnostava näkökulma! tuo lapsen kautta ajattelu. Mä koen että ipanoille on isä ihan yhtä hyvä turva kuin minäkin joten mikään ei romahda hoitomielessä.

      Poista
  11. Olen myös jo lähempänä viittä- kuin neljääkymmentä. En pelkää kuolemaa, mutta pelkään vanhuutta dementoituneena vaipoissa muiden taakkana. Toivottavasti ei tarvitse elää siihen asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tämän muiden riesaksi joutumisen pelon! Olen suht sinut sen kanssa että loppu tulee mutta tulisipa nopeasti!

      Poista
  12. Täytin viime vuonna 40. Tuntuu ihan uskomattomalta olla selkeästi elämän puolivälissä, asiasta ole epäilystäkään, sillä lähes täytenä yllätyksenä vaihdevuodet käynnistyivät samaan aikaan.
    Kuoleman pelko on ihan tuttua. Olen yrittänyt järjellä ajatella, että pelko ja asian vatvominen saattaa johtua tässä elämänvaiheessa myös meneillään olevasta helvetillisestä hormonimyrskystä :)

    VastaaPoista
  13. Kuoleminen on kyllä ollut paljonkin mielessä viime vuosina. Olen sinua hieman nuorempi, mutta menetettyäni molemmat vanhempani ollessani itse alle nelikymppinen, aihe on koskenut liiankin läheltä. Oma rajallinen aika täällä maapallolla konkretisoituu todella, kun on itse suvun vanhimpia.

    VastaaPoista
  14. Oi, nyt vasta luin tämän. Täytin viime kesänä 40 ja jotakuinkin samalla hetkellä ilmestyi myös kuolemanpelko. En ole asiasta oikein ihmisille jutellut, todennut vain että 40 oli huomattavasti rankempi täyttää kuin 30. Jotenkin helpottavaa ja ihanaakin kuulla, että en ole ainoa! Eikä siis kuolemanpelko/ahdistus siitä, että tosiaan joskus kuolen ole koko ajan tietysti läsnä, mutta aina välillä pomppaa mieleen.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...