"Minkä elämänohjeen antaisit minulle?"

Skidi oli saanut elämänkatsomustiedon tunnilta läksyksi haastattelutehtävän. Uhrien Haastateltavien piti vastata kolmeen kysymykseen.
– Mikä on sinulle tärkein arvo? *
– Miten se näkyy elämässäsi? **
– Minkä elämänohjeen antaisit minulle?

A P U A. Kaksi ensimmäistä vielä jotenkin sain sönkötettyä, mutta kolmas tuotti harmaita hiuksia. Mitä ihmeen neuvoja nykynuori kaipaa Benny Hillistä sukupuoli-identiteetin omaksuneelta, merkkareihin melkein tukehtuneelta ja lapsuutensa auton takapenkillä viettäneeltä ihmiseltä? Mietin hetkisen ja tulin siihen tulokseen, että jotain konkreettista modernista yhteiskunnasta kiteytyy ohjeessa olla ottamatta pikavippejä, mutta lapsi pyöritteli silmiään ja sanoi, että muiden äidit keksivät varmaan jotain vähän ylevämpää.

No hyvä! Keksitään sitten. Tuotin hänelle kokonaisen listan elämänohjeita, joista hän voisi valita sen, mitä kulloinkin tarvitsee. Kas tässä:

• Pidä aina irtisjemmaa ja laita mahdollisuuksien mukaan suuhun yhtä aikaa salmiakkia ja hedelmää.
• Katso aina tarkkaan kenelle lähetät viestin, ettei mene iskälle tai asiakkaalle se, minkä piti mennä poikaystävälle.
• Jos olet paksuna ja neuvolan täti käskee syödä välipaloja, älä syö.
• Vältä yli nelivuotiaana käyttäytymästä kuin nelivuotias. Jos kuitenkin käyttäydyt kuten nelivuotias, niin kannattaa miettiä pitäiskö pitää vähän lomaa.
• Jos voit valita tiskaamisen ja saunan lämmittämisen välillä, valitse aina saunan lämmittäminen.
• Hymyile aina pikkukersoille ja vilkuta jos ne vilkuttaa.
• Jos hameen helma jää takaa sukkahousujen väliin niin on silleen sattunut muillekin.
• Älä osta huonoja pikkareita, menee rahat hukkaan ja elämä pilalle.
• Olosuhteita on pakko sietää, ihmisiä ei, paitsi omaa äitiä.
• Jos pitää tyhmän ja ilkeän välillä valita niin se on niin huono tilanne, että yksin on mukavampaa.
• Sinä riität, mutta oma pora pitää olla. Ja jeesusteippiä ja nippusiteitä.
• Vältä turhaa tuskaa kuten kahdeksan aamuja ja iltapäivälehtien kommenttiosastoja.
• Jos elämä on kuormittavaa, mikään etelän matka tai ostettu tavara ei oloa paranna.
• Migreeni on perseestä.
• Poliisi on ystävä, mutta jos ei ole niin muista, että fiksutkin tyypit tekevät joskus tyhmiä juttuja.
• Opettele erottamaan faktat ja mielipiteet. Esimerkiksi jos oot jonkun tyypin mielestä nolo, se on vain mielipide, ja kiusaaja itse on idiootti, mikä on fakta.
• Elämässä joutuu aina myymään jotain. Katso ettei mene itsekunnioitus kylkiäisenä.
• Kaikesta muusta voi muuttaa mieltään paitsi niistä pikavipeistä. Ja baaritiskillä ei kannata hirveän usein muuttaa mieltään tai kaikilla menee hermo.
• Jos seinät kaatuu päälle, ajattele, että me kiidetään kivenmurikalla avaruudessa, ja ykskaks kaikki onkin taas täysin rationaalista.
• Ihmisiä neuvotuttaa usein. He tarkoittavat hyvää, vaikka neuvot olisivatkin huonoja.
• Äitiä saa tulla ikävä, vaikka olisi aikuinen.

Noin! Mitäs olisitte itse vastanneet?

* Vapaus
** Mahdollisuus kehittymiseen ja itseilmaisuun koko elämäni ajan.

Totuudentorvi lääkärissä

Tuli kutsu koululle lapsen lääkärintarkastukseen. Ihmettelin aluksi, miksi vanhemman pitäisi olla läsnä ihan yksinkertaisessa lääkärintarkastauksessa. Haloo, ei kai siellä nyt mitään ihmeellistä kysellä?

No nyt tiedän, miksi. Raivorehellinen kuopus on kokemusasiantuntijana aivan omaa luokkaansa.

– Miten ruoka maistuu?
– No ei maistu.
– Ahaa, kärsitkö vatsakivuista?
– Kyllä!

Excuse me? Vatsakipujen suhteen sellainen tarkennus, että niitä on valitettu tässä lähiaikoina tasan kerran, mikä johtui siitä, että kaverisynttäreillä vedettiin kaksin käsin karkkia. Ja ruokahan maistuu kyllä muutamaa inhokkia lukuunottamatta. Esimerkiksi härkäpapupihvit ja linssikeitto ovat herkkua, ja vain tiettyjen juuresten ja kaalien suhteen käydään enää jatkuvia neuvotteluja. Voitoista mainittakoon myös keitetyt porkkanat ja parsakaali pieninä palasina.

– Mitä teet vapaa-ajalla?
– Aika paljon katson kännykkää. Joskus leikin Matupatun kanssa.

KRÖHÖM. Lapsi pelaa neljä kertaa viikossa koripalloa, käy kuorossa, rytmiikassa ja kitaratunneilla. Lopun liikenevän ajan hän skuuttaa pitkin pihaa kavereiden kanssa. Jos sataa eikä ketään ole mestoilla katsoo kyllä kännykästä ohjelmia, mutta jo päivärajoitus estää tuijottamasta sitä kaikkea vapaa-aikaa. Niin ja tämä "Matupatu" ei ole mielikuvitusolento vaan isosisko, ja nimikin on täysin lapsen omaa keksintöä eikä mikään vanhempien yhdessä ideoima erikoisnimi.

– Pesetkö hampaat säännöllisesti?
– En. Unohdan usein.

Wtf! Hampaat on pesty joka juuttaan ilta sen jälkeen kun niitä alkoi suusta löytyä ja siitä vastaa vielä toistaiseksi aikuinen. Aamupesu sujuu itsenäisesti ja on ehkä unohtunut kesällä pari kertaa, mutta ei mitenkään jatkuvasti.

– Onko mitään säännöllisiä kipuja?
– Polviin sattuu koko ajan.

Niin siis. Polviin sattuu, koska lapsi raastaa ne harva se päivä verille putoilemalla kiippareista tai ryynäämällä turvalleen pihaleikeissä. Tasapainoaistista ja laastaribudjetista olemme vanhempina hieman huolissamme, polvikipu on vähintäänkin oletettua tällä mustelmamäärällä. Luonnollisesti olemme myös pyytäneet häntä vähentämään vauhtia ja ottamaan rauhallisesti. Kysy, ottaako!

Mutta eipä siinä. Näin nämä asiat koetaan. Varmasti sai lääkäri perheestämme kivan ja tasapainoisen kuvan.

Ps. En halua tietää, mitä opettajalle elämästämme kerrotaan.

Lue myös: Äiti neuvolassa ja Oppia ikä kaikki

Kohta se karkaa minulta

Julkaistu kuvassa esiintyvän nimettömän henkilön luvalla.

Muistan, kun ensimmäisen kerran havahduin siihen, etten välttämättä saisi enää lasta juoksemalla kiinni, jos hän päättäisi lähteä karkuun.

Tuosta havainnosta on nyt kuutisen vuotta. Luonto on onneksi hoitanut homman niin, että tämä tapahtuu vasta, kun lapsi ei enää aktiivisesti pyri pakenemaan aina kun silmä välttää.

Ja sitten muistan sen päivän, kun sama likka katsoi järkyttyneenä isäänsä tajutessaan, että tämä on aikuistuttuaan muuttanut pois Mummin luota. Kuka hullu niin tekee?!

Muuttopäivään on kuutisen vuotta. Nyt me olemme jo jutelleet siitä, millä tavalla ja missä vaiheessa itsenäinen elämä aloitetaan ja kuinka paljon voi käydä vanhempien luona syömässä (paljon).

Tässä keskikohdassa katselen 12-vuotiasta ja mietin, mitä hän maailmasta ajattelee, näkee ja kokee. Tunteeko hän olonsa turvalliseksi? Ymmärränkö hänen maailmaansa? Pelkään, että jossain vaiheessa teini karkaa minulta, solahtaa sormieni välistä jonnekin ulottumattomiini eikä vastaa enää puhelimeen. Miten ihmeessä sen estän? Siinä vaiheessa, kun käpyrauhanen on taas kondiksessa, millaisena ihmisenä minä olen tallella?

Eikä asiaa auta se, että joku iänikuinen marttyyri minussa uikuttaa, että mitä tästä roolista jää jäljelle, jos äitiä ei ole enää ikinä ikävä. Niin kerta.

Ehkä pitäisi vain vääntää happiviiksiä taas kovemmalle. Mitään katastrofia ei ole näköpiirissä, kasvamme kaikki rooleihimme vakaassa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä kuin uusi hallitus konsanaan. Ei ole mitään järkeä sekoittaa omia kokemuksia tämänhetkiseen todellisuuteen. Minun teini-ikääni leimasi liiallinen vapaus, sillä vanhempani eivät olleet paikalla silloin kun olisi pitänyt, mutta minä olen voinut onneksi valita toisin ja kipata kaatopaikalle kaiken muunkin edellisten sukupolvien kannatteleman kuorman. Minä en voi muuta kuin yrittää olla luottamuksen arvoinen ja tarjoutua kävelyseuraksi kun siltä vaikuttaa.

Minua lohduttaa ajatus, että hänellä on jo nyt koossa kaikki hyvän elämän ainekset, enkä ole väkisin tuputtanut hänelle muuta kuin parsakaalia ja ulkohousuja, vaihtelevalla menestyksellä. Olen jo oppinut, ettei se kerro ellei halua, mutta toistaiseksi keskustelutarjouksiini on tartuttu ja huoneeseen on saanut tulla, erityisesti pyytämään anteeksi. Niin kauan ei ole hätää, kun katselemme yhdessä vauvakuvia nauraen sydämellisesti sille pikkulikalle, joka taapersi 12 vuotta sitten kikattaen karkuun.

Se puuttuva (marenki-banaani-suklaakakku)palanen

Näistä melonipizzoista tuli vähän... tuijottavat.

Sananen perheen kahdeksanvuotiaasta.

Olimme viime viikon kotona kolmistaan, periaatteessa tutulla kombolla, jolla elimme lapsiperheenä ensimmäiset neljä vuotta. Tällä kertaa Snadi oli lähtenyt serkkutytön kanssa Mummin lellipentuleirille paistamaan lettuja ja onkimaan ahvenia, kun me jäimme vielä hoitamaan viimeisiä juttuja ennen juhannusta ja kesälomaa.

Kun söimme yhdessä ruokapöydässä, kuulin kuinka jääkaappi hurisi keittiössä. Havainto oli pysäyttävä. Talomme äänet kuuluivat, koska kukaan ei pälpättänyt taukoamatta koirista, kimalaisista, synttärijärjestelyistä, emojeista, komeetoista, puhelimen kuorista, pieruista ja kasvomaalauksista vaan söimme hiljaisuuden vallitessa. Normaalioloissa hiljaisuutta voi kodissamme kokea vasta kello 21 jälkeen, jolloin Snadi menee nukkumaan. Tästä syystä myös mielelläni valvon itselleni hieman hiljaista vapaa-aikaa.

Okei, tämähän ei ole erityisen kaunis kukku, mutta näytti paremmalta tarjoiluastiassa. Sain idean ystävältä kun etsiskelin pähkinätöntä, maidotonta ja gluteenitonta HELPPOA kakkua: marenkia pohjalle, banaaniviipaleita päälle ja koko höskän päälle suklaata ja suklaakastiketta.

On hämmästyttävää, miten paljon meidän perheemme tunnelma muuttuu ilman tätä yhtä väkkärää. Jokaisella perheenjäsenellä on oma paikkansa ja Snadi on perheemme viihdytysjoukot, yhden hengen höpötysshow ja pallosalama valmiina toimintaan. Hän lanseerasi käyttöömme mainion välierehdys-termin, jolla viitataan kaikenlaisiin pikkumokiin, joiden takia ei ole syytä nolostella. Vahvalla ja avoimella tunne-elämällä varustettu ipana on opettanut minulle vähintään yhtä paljon tunnetaitoja kuin minä hänelle.

Skidikin oli huomannut viikolla vallinneen omituisen rauhallisuuden. Hän muistaa vielä jotenkuten, millaista oli olla ainut lapsi, mutta hänkin on elänyt jo pitempään pikkusiskon kanssa kuin ilman. Kun kysyin, mikä Snadissa on parasta, Skidi mietti hetken ja sanoi, ettei koskaan ole tylsää. Paikalla on joku, jota voi mennä häiritsemään ja joka aina innostuu kaikesta – mitä älyttömämpää sen parempi. Tämähän toki pätee myös toiseen suuntaan: pikkusisko saa houkuteltua herkästä isosiskosta esiin vallattoman puolen.

Hedelmävartaat menevät aina viimeistä myöten.

Mölkky toimii hyvin ohjelmanumerona! Skaalasimme tavoitetuloksen 20 pisteeseen niin kellään ei mennyt hermo.

Eilen hän vietti disco-yksisarvis-merirosvosynttäreitä, koska ei osannut valita yhtä teemaa. Miksi pitäisi, kun voi ihan hyvin tehdä sekoituksen, jossa ensin discoillaan, sitten syödään merirosvokakku ja lopuksi pelataan yksisarvistiaarassa mölkkyä. Aivan. Love her.

Myötätuulessa

Skidin näkemys äidistä.

Se on tämä päivä, taas. Periaatteessa inhoan kuluneita metaforia, mutta olen viime aikoina huomannut miettiväni yhä useammin vanhemmuutta kuljettuna matkana: synnytyslaitokselta saatua matkalippua, mutkia ja yllätyskäänteitä, vaikeita reittivalintoja sekä pakollisia ja vapaaehtoisia pysähtymisiä. Matkamuistoja on kertynyt jo 12 vuotta.

Kaikesta klisheisyydestään huolimatta pidän tästä matkan symboliikasta, sillä se pakottaa katsomaan vanhemmuutta toisenlaisesta vinkkelistä, kauempaa. Tämä ei ole kilpailu tai suoritus. Elämän mittaisella aikajänteellä ei ole mielekästä tutkia yksittäisiä onnistumisia tai epäonnistumisia tai laskea huonoja ja hyviä päiviä. Vaikka tuoreille vanhemmille jaellaan valtavasti ohjeita – tarpeellisia ja turhia – äidiksi kasvaminen ei ole pistemäisiä tekoja siellä täällä vaan elettyä elämää: miksi olet juuri siinä kuin olet? Silloin on ihan sama miten imetys, tuo lyhyt hetki matkan alkutaipaleella, on sujunut. Jaossa ei ole mitaleita, mutta kokemusta ja viisautta kertyy, vaikka ei haluaisi.

Pidän ajatuksesta myös siksi, että matkaseura on riittävän väljä käsite. Keitä mukanasi kulkee? Joskus matkassa on kumppani, toivottavasti aina ystäviä ja mahdollisesti myös sukulaisia, mutta joskus pitää uskaltaa kulkea yksin. Välillä matkaseuraa pitää raahata perässä, mutta joskus ne kantavat sinunkin laukkusi tai vaativat taukoa. Ja itse asiassa juuri tällaisen hetken soisin kaikille osuvan, etenkin sille, joka on opetettu pärjäämään yksin ja reippaasti.

Tässäkin reissussa rähjääntyy, mutta ei se ole bugi vaan feature. Ei sellaista reissua olekaan, joka ei jälkiä jättäisi. Mutta tekemällä oppii ja koko ajan voi kehittyä paremmaksi, jos antaa itselleen mahdollisuuden. Yksi tärkeä oppi minulle on ollut, että kaikkia virheitä ei ole pakko toistaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Paitsi sitten kun on matkansa tehnyt.

Juuri tällä hetkellä matka on myötätuulen siivittämää tasamaata, ehdin nautiskella niin eväistä kuin maisemistakin. Huomenna sitten jotain muuta, ehkä, ei voi tietää, uusi matkapäivä kuitenkin.

Hyvin tsempattu, äiti!

Skidi havahtui taannoin (mahdollisesti instagramin innoittamana) ensimmäistä kertaa oman huoneensa olemassaoloon. Hän on minimalisti ja halusi tyylilleen uskollisena vähentää tavaraa, sisustaa itselleen oman maalausnurkan ja muuttaa huoneensa ilmettä yksinkertaisemmaksi. Hän kysyi, voisinko auttaa rymsteerauksessa. Mielestäni lapset saavat vaikuttaa omien huoneidensa viihtyvyyteen, joten sanani mittaisena mutsina ryhdyin hommiin.

Jo pelkkään suunnitteluun ja mittaamiseen meni pari viikkoa ja itse urakka oli jär-kyt-tävä. Lundiat piti purkaa alkutekijöihinsä ja vielä vaihtaa kaikki ovet ja laatikot toiselle puolelle, sekä tilata lisäosia. Kirjahyllyjen ja vaatekaappien sisältö piti evaluoida, samoin lelut. Kaikki lamput ja pistorasiat piti miettiä uusiksi ja seinissä oli reikiä aivan väärissä kohdissa. Erilaisia kasoja oli joka puolella kämppää.

Tuli hiki, uskonpuute, reikä peukaloon ja selkä kipeäksi. Jos kiroilusta pitäisi meidän perheessä maksaa, olisin saanut laittaa purkkiin kuukauden liksan. Hommaan meni koko päivä, mutta pieniä häntiä lukuunottamatta sain urakan maaliin. Skidi oli ikionnellinen ja kehui silminnähden yllättyneenä, että hyvin venytty. Hän oli muutenkin tsempannut ja kannustanut minua koko päivän ja pahoitellut, ettei hänestä ollut juurikaan apua, vaikka oli. Hänellä piti hermo vaikeissakin tilanteissa ja hän kantoi minulle vesilasillisia tavaravuoren keskelle, etsi pudonneita ruuveja ja ojenteli nauloja.

Kun ihailimme yhdessä lopputulosta (josta todellakin tuli kiva), kysyin ihan piruuttani, miten Skidi pystyi pitämään positiivisen vireensä silloinkin, kun vaatekaappi juuttui kapeaan käytävään poikittain. Luuliko hän, että jättäisin homman kesken muuten? Tytär kielsi, että ei missään tapauksessa. Hän tiesi, että olisin painanut projektin läpi vaikka siinä olisi mennyt henki. No miksi sitten? Vastaus oli yksinkertainen: "Sä otit mun toiveen vakavasti."

Niin aivan. Mutta sehän oli loppujen lopuksi ihan pikkujuttu, tuota tein lapsena oman mutsini kanssa. Päätin kuitenkin olla ylianalysoimatta (oliko tämä nyt hyvä esimerkki toiveen kuuntelemisesta vai ei) ja syyllistymättä (otanko riittävästi hänen toiveitaan huomioon?) sen enempää, ettei koko tunnelma olisi mennyt pilalle, ja horisin vain jotain naisen omasta tilasta ja sen tärkeydestä.

Mutta minulle tuli hyvä mieli. Lapset ilahtuvat ihan samoista ilmaisista asioista kuin aikuisetkin, arvostamisesta ja kunnioittamisesta, hyväksymisestä ja kuuntelemisesta. Ei tarvita ylellisyyttä tai sirkustemppuja. Ne muistavat lapsuudestaan sen, kuinka pikkusisko laattasi taksiin, riemastuvat laivaristeilystä, koska siellä on yläpeti, työpaikalla pyörivästä tuolista, synttäreillä hiki päässä riehumisesta ja Lintsillä hattararasta. Ja joskus hyvään mieleen riittää se, että vaihdetaan pyynnöstä huoneen järjestystä.

On suuri onni, että jotkut asiat maailmassa ovat edelleen yksinkertaisia.

Kun vaalit tulivat ruokapöytään

Kävin ennakkoäänestämässä. Käyn yleensä aina leimauttamassa lappuni vaalipäivänä, sillä äänestämiseen kuuluu tietty demokratiatunnelmointi, jota Postissa on vaikea tavoittaa: kävely lähikoululle, jonottaminen koppiin, viime hetken päätös ja kahden euron mokkapalan mussutus jumppasalin eteisessä toppatakki päällä. Tarjoilu toki kuuluu myös kaikille mukaan pakotetuille, mariseville äänioikeudettomille. Oli jotenkin niin isot asiat tulilla etten voinut riskeerata vatsatautiarvan osumista sunnuntaille.

Ilahduinkin kun Skidi tällä viikolla kysyi, koska katsomme nousevia pylväitä. Haa, hän osasi odottaa ääntenlaskun tulosseurantaa! Meillä kasvaa vaalientusiasti! Eikä yhtään liian aikaisin, sillä – uskomatonta kyllä – hän saa äänestää jo kuuden vuoden päästä.

Olen itse konservatiivisesta kodista, jossa uskottiin ydinperheeseen (paitsi kun piti erota), kristillisiin arvoihin ja maanpuolustukseen. Uskoisin, että meillä useimmiten äänestettiin, mutta lapsia ei vaikuttamisen saloihin vihitty. Vanhemmat äänestivät eri puolueita, joten muistelen, että politiikasta ei myöskään keskusteltu kovin sopuisaan sävyyn.

Äänestäjä minusta kuitenkin kasvoi. En ollut pätkääkään kiinnostunut politiikasta ennen opiskeluaikoja. Kävin äänestämässä, mutta valkkasin ehdokkaat lähinnä kuvan perusteella. Puolueista oli valittava se, joka aiheutti vähiten myötähäpeää. Ei niistä yksikään vastannut (eikä vastaa edelleenkään) suoraan minun näkemyksiäni, mutta joku kompromissi on tehtävä. En ollut erityisen kiinnostunut lopputuloksesta enkä seurannut yhdenkään Holkerin hallituksen seikkailuja.

Vasta lähempänä kolmeakymppiä pääsin järkeviin keskusteluihin vallan kolmijaosta, vasemmiston ja oikeiston eroista, konservatiivisesta ja liberaalista maailmankatsomuksesta, populismista, hyvinvointiyhteiskunnasta ja veroista. Muistan kun ensimmäistä kertaa tajusin, että tämähän on yhtäaikaa raivostuttavaa ja kiinnostavaa. Poliittista vääntöä on paitsi siedettävä myös syleiltävä, sillä se kuuluu otsikon "asioita, mitä minä voin tehdä" alle. Ihan hemmetin vaikeaahan se on.

Mutta olisikohan nyt kasvamassa aivan uudenlainen, demokratiatietoinen sukupolvi? Sellainen valveutunut joukko, joka seuraa kansainvälistäkin politiikkaa ja osaa katsoa ilmiöitä kotimaan rajojen ulkopuolelta. Ehkä on pakko. He eivät kuulu siihen pullamössösukupolveen, joka vain porskutti tyytyväisenä eteenpäin ja asiat menivät parempaan suuntaan tekemättä mitään. Nykyään ongelmat ovat paljon monimutkaisempia ja arvojaan, mielipiteitään joutuu todella punnitsemaan.

Olen tästä kehityksestä toiveikas, sillä äänestämiseen liittyy juuri tämä: kiinnostus politiikkaan vaalien välillä. Ei demokratiaa voi jättää äänestyskoppiin vaan politiikkaa pitää seurata. Pitää katsoa, mitä äänellään saa. Jos äänestit hallituspuoluetta, millaisia kompromisseja he tekivät, mistä tingittiin ja mistä ei? Jos edustajasi taas olivat oppositiossa, pystyivätkö he vaikuttamaan hallituspolitiikkaan? Ikävä kyllä, juuri seuranta on tehty nuorten näkökulmasta helvetin tylsästi ja jopa luotaantyöntävästi, ja välillä tuntuu, että politiikan toimittajat tekevät ohjelmia lähinnä itselleen. Vaalitenttejä ei Skidikään jaksa katsoa ja vaalikoneiden kysymykset taas olivat 12-vuotiaalle kryptisiä ja spesifejä. Ne ovat sitä monelle nelikymppisellekin.

Mutta alkuun pääsee helpomminkin! Kokeilkaapa leikkimielistä kansanvallan ohjelmanumeroa viikonlopulle ja pitäkää vaikka ruokapöydässä vaalit. Kukin perheenjäsen saa asettua ehdolle ja kertoa, miten aikoo perhettä kehittää neljän vuoden sisään. Kun kersat muodostavat minuutissa vaaliliiton ja pääsevät yhteisymmärrykseen 10 koiran setistä, trampoliinista, viikkorahan korotuksista ja uhkaavat aiheuttaa pattitilanteen arkiaamuisin eteisessä ellei vaatimuksiin suostuta, voit vain miettiä, kuinka pitkään tätä vallankaappausta on junailtu. Tulee pahempi riita kuin monopolista.

Sinä tarvitset matriarkkanorsua

Mieleni tekee jatkaa tuosta auttamisen teemasta, sillä postaukseen tulleista kommenteista (kiitos niistä!) heräsi paljon ajatuksia.

Katsoin ohjelmaa norsuista. Valtavan kiehtovia ja tutkitusti älykkäitä otuksia. Ne kuulevat jaloillaan ja kommunikoivat matalasti kehräämällä, ilahtuvat ylitsevuotavasti tuttujen näkemisestä ja osaavat rakentaa kärpäslätkän. Kaikista elinvoimaisimpia ovat laumat, joita johtaa vanha ja kokenut matriarkka. Se muistaa juomapaikat ja tietää, mistä kohtaa kannattaa mennä joen yli.

Huomioni kiinnitti se, että norsut ovat myös valtavan innokkaita auttamaan toisiaan. Koko lauma kerääntyy vastasyntyneen norsun ympärille suojaksi ja jeesii ipanan ylös. Mummonorsun läsnäolo parantaa tyttären poikasten selviytymistä ihan kuten ihmisilläkin. Ne eivät jätä pulassa olevaa vaan kiskovat kaverinsa ylös mudasta, kannattelevat sairaita ja vievät jopa laumasta eksyneen poikasen takaisin emolleen. Tästä kaikesta on päätelty, että norsut ovat hyvin empaattisia otuksia.

Ihan väkisinkin tulee mieleen, miten kiinteästi auttaminen liittyy älykkyyteen. Mangusteilla ei ole mitään ongelmaa jättää huonosti kehittyvä poikanen jälkeen, norsuille se ei tule kuuloonkaan. Miksi siis ihmisten älykkyystesteissä edelleen unohdetaan sosiaalinen älykkyys, joka kuitenkin on lauman selviämisen kannalta olennaista? Johtuuko se yhteisöllisyyden unohtamisesta? Selviytymisen kovimmassa ytimessä ei ole itsekseen perkeleen huutaminen.

Itsekkyys ja ahneus pitävät pystyssä vain yhtä yksilöä, mikä on tietysti ihan okei silloin kun elämämme on monella tapaa turvallista ja rikasta. Mutta silloin apuakin kehtaa pyytää vasta viimeisessä hädässä. Onko sattumaa, että samalla kun korostamme tehokkuutta, pärjäämistä ja yksilöllisyyttä, kipuilemme tyytymättömyyden, riittämättömyyden ja elämän merkityksettömyyden kanssa? Auttaminen lisää hyvän olon tunnetta ja jopa terveyttä.

Empatiaan kykenee vain sellainen, joka ymmärtää, miltä toisesta tuntuu, joten empatiakyky kehittyy tunteita tunnistamalla. Rakastankin varhaiskasvatusta, jossa puhutaan tunnetaidoista ja rakennetaan vahvuusvariksia. Se ei kuitenkaan vielä yksin riitä. Auttamistekoja pitää vielä nähdä. Taito opitaan matriarkkanorsulta, joka näyttää, miten poikasen saa puntattua kuopasta ylös. Yhtä lailla on hyödyllistä nähdä, mitä sanotaan läheisensä menettäneelle, millä tavalla otetaan vastaan vastoinkäymisiä kokenut ja kuinka autetaan ruuhkavuosissa uupunutta. Sinä tarvitset matriarkkanorsua ollaksesi joku päivä itse se, joka tietää, mistä kohdasta joki pitää ylittää.

Tämä osaaminen liittyy voimakkaasti sukupolvien kuorman hylkäämiseen. Se, että minua on patistetty "reippaaksi" ja yksin pärjääväksi ei tarkoita, että se on oikein, järkevää ja hyödyllistä. Minä voin hylätä tämän ajatuksen ja tehdä tietoisen päätöksen toimia eri tavalla, jonkinlaista yrittämisen, kannustamisen ja auttamisen keskitietä etsien.

Kirjoitin Pikkiksen tarinat rohkeuskirjaksi, mutta näin jälkikäteen huomaan, että kaikissa saduissa käsitellään jollain tavalla myös sellaista itsenäisyyttä, johon liittyy auttaminen ja avun tarpeen tunnistaminen. Hassua. Luulin, että kirjoitin kirjan Skidille, mutta taisinkin kirjoittaa sen itselleni.

Heitä minulle pelastusrengas

Aika monessa mediassa pohditaan, miksi ruuhkavuosissa uuvutaan. Se on hyvä. Stressaava lapsiperhearki ei poistu sillä, että aiheesta vaietaan, ja on tärkeää pöyhiä juurisyitä. Ne eivät oikeastaan liity lapsiin, vaan siihen, miten ajattelutapamme on rakennettu, pärjäämisen ja itsenäisyyden korostamiseen. Pärjäämisestä voi nimittäin tulla ansa.

Avun pyytämiseen liittyy paljon tunteita kuten erilaisia pelkoja sekä häpeän ja kunnian kysymyksiä muiden armoilla olemisesta. Ihan kuin pahinta, mitä ihminen voi tehdä, on olla vaikeassa elämäntilanteessa avuton. Tämä eetos vaikuttaa koko prosessissa alusta loppuun.

Kaikki lähtee siitä, että avuntarpeeseen ei varauduta millään tavalla. Apuahan tarvitsee vain se heikompi aines. Normaalin ihmisen ei tarvitse varautua, sillä kaikkihan tietävät, että jo 50-luvulla pärjättiin lasten kanssa yksin. Mitä nyt osa lapsista kuoli ja isä hukkui järveen, mutta hyvin pärjättiin. Ja tokihan äiti pärjää lasten kanssa yksin, koska on äiti. Avuntarvetta ei kehdata paljastaa edes puolisolle, eikä puoliso ymmärrä, koska edellinen virke.

Luonto hoitaa, jaksuhalit ja eteenpäin sano mummo lumessa. Olisi paljon helpompaa hyväksyä, että tuoreella perheellä on jonkinasteinen härdelli päällä, mahdollisesti jopa tähänastisen elämänsä tukalin tilanne. Silloin voisi jeesata jos suurin piirtein tietää, millaisia palveluita kunnalta saa ja paljonko ulkopuolisten hoitajan palkkaaminen maksaa tai miettiä asuinpaikkaa hoitoverkostojen kannalta.

Sitten on avun tarpeen tunnistaminen. Mikä on normaalia? Millaisesta tilanteesta kuuluu selvitä kotikonstein? Äidit ovat tässä hyvin yksin, jos neuvolan kanssa ei natsaa. Ja kun on riittävän väsynyt, ei tajua vaikka natsaisikin.

Unen merkityksen ymmärtää vasta kun se lakkaa olemasta itsestäänselvyys. Jos yöunet menevät, menee kaikki muukin, eikä univajetta korjata kolmannella kupillisella kahvia eikä sillä että mummi tulee leikittämään lauantaina. Mutta niitä tahoja, jotka ottaisivat lapsen tai äidin yöksi nukkumaan ei olekaan enää yhtä paljon (jos ollenkaan) kuin niitä, jotka saa laitettua tunniksi kärrylenkille. Tähän ei ole mitään yksinkertaista ratkaisua, lapsiperheen palvelutaloa ei ole. Ihmiset eivät keskimäärin ymmärrä unesta mitään (eihän siitä puhuta niin paljon kuin syömisestä), mutta vähintään unikoulusta toivoisin opasta äitiyspakkaukseen.

Ja vaikka avun tarve kognitiivisella tasolla tunnistettaisiin ja jopa ryhdyttäisiin ajatuksesta tekoihin, apua ei pyydetä riittävästi. Sinnitellään, kitkutellaan ja pärjäillään, onhan tässä jo nöyrrytty kun naapuri toi kaupasta leipää. Tarvitset todennäköisesti lastenhoitajan lisäksi myös siivojaa, kokkia, lääkäriä, taksikuskia, ravitsemusasiantuntijaa ja pariterapeuttia. Näitä ei saa pyytämällä vaan ostamalla ja tilaamalla. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse.

Näin kymmenen vuoden perspektiivillä huomaan kyllä, että tässä on menty eteenkinpäin. Moni kunta tarjoaa kotiapua. Terapiassa käymisestä on tullut aika normaalia. Unikouluja tarjoavat niin yksityiset kuin julkinen sektori. Ulkopuolisesta avusta maksaminen oli vielä 10 vuotta sitten noloa, mutta ehkä kotisiivouksen yleistyminen alkaa pikkuhiljaa avata portteja myös muunlaisista palveluista maksamiselle. Tämä on tärkeää havaita, sillä omien vanhempien jaksaminen ja kunto on aina kysymysmerkki ja ystävät pystyvät vain pistemäiseen apuun.

Yleiseen asenteeseen voi kuitenkin vaikuttaa jokainen. Mitäs teit lapsia jos et jaksa hoitaa -klassikko ei tietenkään auta edes lausujaansa. Sama kuin sanoisi hukkuvalle että mitäs läksit, vaikka pitäisi heittää pelastusrengas. Ihminen on sosiaalinen (mutta ei selvästikään kovin älykäs) eläin, joka tarvitsee toisia ihmisiä, mutta on joskus huono myöntämään sitä. On luonnollista pyytää apua ja yhtä luonnollista on auttaa. Avuntarpeesta puhumisen kynnystä voi madaltaa ihan helposti normalisoimalla empatiaa ja heittelemällä sellaisia pelastusrenkaita kuin onko kaikki hyvin, miten voit tai saatko nukuttua?

Kaikki nivoutuu siihen hyväksynnän ajatukseen: millä tavalla kuulun joukkoon, arvostavatko muut minua, kelpaanko tällaisena? Ehkä hiljalleen vahvistuu se ajatus, että saadakseen myötätuntoa ei tarvitse ensin ajaa satasta seinään.

Millainen kesäleiripersoona teillä asuu?

Heräsimme kersojen kanssa eilen siihen tosiasiaan, että kesälomaan on kaksi kuukautta. Snadi on selvittänyt ekaluokan kunnialla ja Skidi oletettavasti siirretään alakoulun viimeiselle luokalle. Sehän tarkoittaa sitä, että on aika keskittyä kesän leirivalintoihin, mikäli me aikuiset haluamme keskittyä kesäkuussa duuneihin.

Ajattelin, että näin muutaman vuoden kokemuksella leirirutiinit olisivat hallinnassa. Olimme hereillä suosituimpien leirien ilmoittautumisten kanssa ja aloitimme keskustelut kesäkuun arkitekemisestä hyvissä ajoin. Mutta siinä toiveita kuunnellessa, tajusin että meillä asuu kaksi aivan erilaista kesäleiripersoonaa!

Skidi ei ole koskaan halunnut millekään leirille. Eikä kerhoon tai harrastukseen. Kaikki tekeminen on pitänyt markkinoida hänelle modernin tanssin keinoin. Toki hän on sitten hiljalleen alkanut tykätä musiikista ja urheilusta mutta nopeasti lämpeneväksi häntä ei voi kuvailla. Skidin suurin toive olikin ei-mitään viikko, jonka hän saa viettää täysin omilla ehdoillaan.

Snadilla sen sijaan on aina käsi pystyssä, kun eteen tulee mahdollisuus harrastaa jotain. Ja nyt kun hänen ei tarvitse enää happamoitua päiväkodissa, kun isosysteri lähtee uimarannalle, hän olisikin halunnut buukata koko kesänsä täyteen leirejä. Hän ilmoitti haluavansa ratsastusleirille, futisleirille, tanssileirille, näytelmäleirille ja jollekin koiriin liittyvälle leirille, sillä hänen mielestään kesällä on hyvä sauma testata kaikenlaista uutta. Ja hankkia koira.

Oli pakko toppuutella, etten aio ruveta myymään huonekaluja kesän 2019 leirimaksujen takia.

Tämän ei tietenkään olisi pitänyt yllättää. Lapset ovat erilaisia, jopa ne samasta vanhemmista periytyvät. On varmasti  lapsi, joka ei suostu lähtemään kuin korisleirille, lapsi, joka haluaa prikulleen samat leirit kuin paras kaveri (eikä ainakaan samalle leirille kuin pikkusisko) ja lapsi, joka haluaa vain nukkua aamulla pitkään. Sumpli siinä sitten kivaa vaihtoehtoa, joka käy kaikille, ja joka ei johda siihen, että puhelin soi kesäkuussa vartin välein.

Leirineuvottelut päättyivät tuloksellisesti ja hyvään konsensukseen. Skidi saakoon viikkonsa, jolloin hän saa vanua kotona ja lukea kirjaston fantasia-hyllyn tyhjäksi. Ja Snadi ilmoitettiin toiselle viikolle taideimprohörhöleirille, jossa hän yrittää saada ilmaisutaidon kiintiönsä täyteen (tuskin).

Yhdestä asiasta molemmat olivat sentään täydellisen yhtä mieltä: parasta on kolmannella viikolla järjestettävä lellipentuleiri mökillä, mikä pitää sisällään leipomista, nikkarointia, soutelua, saunomista, askartelua ja kanankakan levittämistä marjapensaille. Ilman isovanhempia ei mistään tulisi mitään.

Rautakanget venyttelykuurille

Snadi aloitti alkuvuodesta cheerleadingin. Hän huomasi kuitenkin nopeasti olevansa vähän erilainen kuin muut ryhmässä.

- Äiti, kaikki muut osaavat kärrynpyörän ja siltakaadon.

Lohdutin, että todella monella harrastuskaverilla on varmasti jonkinlainen voimistelutausta ja että kyllä se siitä lähtee sujumaan ihan itsestään. Mutta homma ei oikein edennyt, ei vaikka ohjaajat auttoivat ja pyysivät treenaamaan myös kotona. Kun sitten yritimme kotona ihan opetusvideoiden avulla kokeilla ja analysoida, mikä kärrärissä oikein tökkii, oli havainto vähän yllättävä: Snadin takareidet ovat betonia. Jos ei saa suorin jaloin venytettyä käsiä edes polvien alapuolelle, ei kärrynpyörän alku- eikä loppuasentoon ole minkäänlaista saumaa vaan lopputulos on sätkyttelyromahdus. Sama pätee kaikkiin muihinkin temppuihin. Ei käsilläseisontaankaan voi mistään lankusta lähteä.

Samalla tajusin, miksi Snadi vihaa laittaa sukkia jalkaan ja sitoa kengännauhoja. Molempiin suorituksiin pitää venyä.

Mutta siis eikö kaikkien lasten tuki- ja liikuntaelimistö olekaan tehty kuminauhoista ja slimestä? Lapsiin liittyvien stereotypioiden TOP kolmoseen  kuuluu se, että notkeus on nuoreen ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus.

Muistan samantyyppisen kokemuksen omilta peruskouluajoilta, kun jumppatunnilla tehtiin venyvyystestejä. En venynyt. Enkä voinut käsittää, miten jotkut saivat sormet pitkälle jalkaterien ohi kun minä sain nykytettyä korkeitaan nilkkoihin. Treenaaminen kyllä jeesasi, mutta notkeaksi minua ei voi edelleekään kutsua. Toki juuri meidän perheessämme olen elastinen akrobaatti, sillä Koti-insinööri on totaalipökkelö, joka käy fyssarilla harva se viikko runnottavana kuosiin.

Pahoittelut vaan kersoille näistä geeneistä.

Tavallaan on kummallista, että meitä patistetaan kyllä lenkille hapenottokykyä parantamaan ja salille lihaksia vahvistamaan, mutta kehonhuolto on aina jätetty vähän sellaiseksi vapaaehtoiseksi joogaentusiastien aktiviteetiksi, niiden riemuksi, jotka ovat jo valmiiksi koottu joustavammista palikoista. Se ei ehkä ole ihan viisasta. Ihminen on kummallinen lipputangon muotoinen eläinlaji, jolle olisi hyvin tärkeää treenata tasapainoa ja ketteryyttä, varsinkin näillä keleillä.

Toinen pökkelöittävä tekijä on työ. Istumatyöläisellä on lonkankoukistajat kestotukossa ja tietokoneen näpyttely jumiuttaa hartiat, mikä taas aiheuttaa kaikkea muuta kivaa kuten päänsärkyä. Venyttely olisi jopa ihan työkykyä ylläpitävä asia.

Aloitimme siis lomalla ihan uudenlaisen kuurin. Teemme yhdessä iltavenyttelyn, jossa keksimme hyviä liikkeitä vuoron perään – ja ähkimme kivusta. Lisäsin mukaan vielä muutaman tasapainoharjoituksen, joka kehittää kehonhallintaa. Tästä on tullut ihan mukava vertaistukituokio ja vartissa saa jo haasteellisimmat lihasryhmät käsiteltyä.

Viikon venyttelyharjoitusten jälkeen oli myös ensimmäinen kärrynpyörä suht suorin jaloin suoritettu. Ehkä uskallan kohta itsekin kokeilla kuperkeikkaa tai jos uskaltaisi loikata siihen hiekkakasaan. Ehkä.

Kaikki universumin asiat

Maanantai on nykyään yksi suosikkipäivistäni. Skidillä on yhdeksän aamu ja meillä on hyvää aikaa syödä aamupala yhdessä. Samalla juttelemme kaiken maailman asioista. Tänä aamuna mentiin universumin asioihin.

Skidillä on ympäristöopin koe, joten ajauduimme puhumaan koealueesta, Euroopan maista. Skidiä nauratti, että en kertakaikkiaan muista entisen Jugoslavian maiden pääkaupungeista kuin Zagrebin, josta rönsyilimme Euroopan historiaan ja esihistoriaan. Jotenkin päädyimme keskustelemaan galakseista ja elämän vyöhykkeestä, siitä mikä lopulta tappoi dinosaurukset, ja siitä, että ehkä etsimme elämää ihan vääristä paikoista. Skidin mielestä pitäisi etsiä myös mahdottomista paikoista, koska kaikki tämä ympärillä koettava ja nähtävä on mahdotonta. Kuinka outoja kaikki universumin asiat ovat ja kuinka mieletöntä on tietää kaikki tämä ja syödä silti ihan normaalisti aamupuuroa, kun ulkona sataa räntää! Hän sanoi tämän ilman eksistentiaalista kriisiä, innostuneena.

Ja nyt tuijotan tätä koneen ruutua ja yritän toipua siitä, että kävin tämän antoisan keskustelun pian 12 vuotta täyttävän pikkutytön kanssa. Mitä kaikkea hän mahtaakaan pohtia kymmenen vuoden päästä?

Ja tästä pääsenkin aasinsiltana siihen ajatukseen, jota olen kypsytellyt jo jonkin aikaa. Ajattelin tällä kertaa äänestää jotakuta itseäni paljon nuorempaa. Vanhoja setiä en ole äänestänyt ikinä, mutta nyt ajattelin tehdä myös selkeän sukupolvimuutoksen. Koska tarvitsemme ihmisiä, jotka ajattelevat universumin asioita ja näkevät eläkeikäänsä pitemmälle.

En ole työelämää uudistamaan lähteneeltä hallitukselta kuullut yhtä ainutta puheenvuoroa työn tulevaisuudesta (ilmastonmuutoksen ratkaisuista nyt puhumattakaan), vaikka koko hyvinvointiyhteiskunta perustuu työlle. Työ määrittelee elämäntapaamme niin voimakkaasti, että siitä on tullut keski-ikäiselle tabu. Kukaan ei uskalla sanoa ääneen, että kaikki työ ei todellakaan ole arvokasta. On töitä, joiden sietääkin hävitä. On uusia töitä, joita kukaan ei näe tai osaa tehdä. On töitä, jotka kannattaa teettää roboteilla ja töitä, joihin ne eivät sovellu. On töitä, joita ei voi ajaa pelkkä ahneus.

Vastaus tähän muutokseen ei ole yksityistäminen ja synnytystalkoot. Se on visiotonta pullamössöä, jota ei kaikille riitä.

Miten tämä sotku siis siivotaan? Kysytään niiltä, joita nyt tehtävät ratkaisut koskettavat kymmenien vuosien päästäkin. Hyvä tästä tulee, kunhan emme väkisin jumita täällä sössimässä universumin asioita lisää.

Ps. Kuunnelkaapa muuten (teinien lisäksi) Future proof -podcastia, jos työn tulevaisuus kiinnostaa!

Kuka tämä järjestyksen ihminen oikein oli?

Koska poikkeuksellisesti siivosin jouluna, päätin myös käydä läpi vanhat mappini. Minulla oli monta mapillista paperia vuodesta 2000 lähtien ja ne piti käydä läpi. Laskuja, palkkakuitteja, tiliotteita, vakuutuskirjoja, remonttidokumentaatiota – kaikki siististi omien välilehtiensä takana, isommat kokonaisuudet omissa muovitaskuissaan.

Kun katselin niitä papereita tunnistin hyvin sen systemaattisen elämän, johon kuului ensimmäisen asuntoni kalustamista ja kunnostamista, koiran ulkoiluttamista, projektipäällikön töitä ja lopuksi häiden suunnittelua.

Mutta se, mitä en tunnistanut, oli ihminen, joka nämä kaikki mapit oli kasannut. Hyvänen aika, mitä järjestelmällisyyttä! Hemmetti, olen ollut arkistoijien aatelia, mapittajamestari ja tallentajavirtuoosi, säntillisyyden perikuva, joka piti kaikki puhelinlaskunsa aikajärjestyksessä 10 vuoden ajalta.

Mitä minä hoidan nyt näin pedantisti ja täydellisesti? En mitään. En yhden yhtä asiaa. Olen saanut yhteydenoton jopa ulosottovirastosta 15 euron laskun takia, koska se oli vain mennyt ohi.

Ja tämä ristiriita vähän kalvaa minua. Viimeisimpien arkistoitujen asiakirjojen joukossa oli nimittäin partogrammi vuodelta 2007.

Yksi isoimmista muutoksista, mitä lapsiperheeksi muuttuminen tuo mukanaan, on sekavuus. Oli hyvin vaikea päästää irti tutusta, säännöllisestä ja kontrollissa olevasta elämästä ja opetella priorisoimaan, kellumaan, antamaan asioiden olla tai järjestymään itsestään. Se elämänhallinnan taso, johon olin tottunut, oli tuon mappi-ihmisen. Se uusi minä tunsi olevansa vapaapudotuksessa ja koko ajan pari askelta jäljessä. Tähän identiteettikriisiin toki liittyi myös kaiken muunkin epämääräisyyden lisääntyminen, sillä en enää tiennyt, mitä teen oikein ja mitä väärin, ketä pitäisi kuunnella ja miten voi olla, että täydellisen amatöörin käsiin on uskottu pieni elämä.

Tätä muutosta ja järjestyksenikävää oli tietenkin mahdoton sanoittaa silloin, sen näkee vasta jälkikäteen.

Ja kun mietin, miksi en lähtökohtaisesti koskaan halunnut lapsia, vastaus lienee se, että ei ollut mitään syytä haluta. Elämäni oli ihan mielekästä, en kaivannut muutosta. Yksi vapaaehtoisesti lapsettomien nimeämä syy valintaansa onkin halu huolehtia vain itsestään, mikä tulkitaan itsekkyydeksi. Pelko kontrollin menettämisestä on kuitenkin ihan aito.

Järjestys on edelleen ihana asia. Rakastan sitä (lyhyehköä) hetkeä, kun kämppä on siisti. En edelleenkään mielellään jätä urakkaa kesken (maalaan seinät taukoja pitämättä, vaikka siinä menisi aamuyöhön) ja inhoan perinpohjaisesti suunnitelmiini tulevia muutoksia ja keskeytyksiä. Olen siedättynyt, mutten edelleenkään pidä hösäämisestä ja sekoilusta, en kotona enkä työelämässä. Ja yllättäen Skidi on ihan samanlainen.

Toisaalta olen myös lyönyt kättä päälle kontrollista luopumisen ja epätäydellisyyden kanssa. Perhe-elämän rinnalla on kulkenut muutos myös työelämässä: olen siirtynyt projektipäälliköstä ja hallinollisista tehtävistä luovaan työhön. Ei minusta enää mapittajaa enää tule, kirjoitan mieluummin satukirjoja.

Isojen lasten kanssa järjestystä on se, että hienona talvisena lauantaina menemme yksissä tuumin hiihtämään, tilaamme pizzaa ja katsomme leffaa. Sisäinen mapittajani arvostaa. Niillä vuoden 2001 laskuilla taidan lämmittää kesällä saunan.

Kun seura hoitaa kyydit – Islannin mallia kokeillaan jo Suomessakin

Harrastusroudauspostaukseen tuli valtavasti kommentteja somessa: moni oli konseptista kiinnostunut, mutta samalla nousi epäily siitä, että tämä ei toimisi Suomessa. Päähuolenaiheet olivat kyytien kalleus ja vapaaehtoisvalmentajat, jotka eivät ehdi päivätöiltään lapsia treenauttamaan.

Mutta kun. Islantihan on myös pieni pohjoinen maa, jossa pidellään suurimman osan vuotta erikoisia kelejä. Eihän tämä nyt voi olla niin erilaista?

Eikä ollutkaan! Sain viestin ystävältä, joka vinkkasi, että tätä kokeillaan Suomessa paraikaa! Helsingissä toimiva futisseura PPJ noutaa Jätkäsaaren junnupalloilijat harrastuksiin suoraan koululta. Taustapiruna on häärännyt joukkueenjohtaja Pasi Riikonen. Kyselin siis häneltä, miten homma hoituu.

Ensin kuljetukset.

Ryhmäkuljetuksia on pilotoitu Kyyti-palvelun kanssa (joka on pari vuotta vanha Mobility-as-a-Service start-up) ja vieläpä onnistuneesti: tällä hetkellä 4 koulun ja 67 lapsen aikataulut on saatu sovitettua yhteen ja vanhemmille tulee tieto, milloin lapsi haetaan ja palautetaan koululle. Isoin duuni on ollut kuljetussoftan opettamisessa, mutta hiljalleen systeemiä on saatu paremmaksi, kun kokemusta on karttunut.

Tuleeko kalliiksi? Kuljetusten kustannustaso on asettunut 2-2.5 € tienoille per lapsi per treeni, minkä vanhemmat ovat kokeneet hyväksyttäväksi.

No entäs se valmennuksen ajankohta?

Ei ongelma. Seuralla on leivissään sekä täyspäiväisiä ammattivalmentajia, liuta tuntitaksaisia valmentajia että opiskelijataustaisia ohjaajia, joiden kanssa valmennusvastuu jaetaan. Treenit alkavat kahdelta pienemmällä valmentajaporukalla ja kolmen jälkeen apuvalmentajien määrä kasvaa. Harjoitukset vain täytyy suunnitella tämän mukaisesti.

Riikonen lisää, että tämä on kaikkien etu: kun valmentajille voidaan tarjota töitä laajemmalla aikavälillä kuin vain sälätunteja illasta, valmennuksesta voi tulla ammatti. Ammattimainen valmennus taas on yksi taustasyy Islannin jalkapallomenestykseen.

Millaisia kokemuksia kokeilusta on ollut?

Riikosen mukaan kaikki voittavat: valmentajat arvostavat sitä, että lapset ovat virkeämpiä, vanhemmat ihmettelevät, mitä tekisivät kaikella vapaa-ajalla ja lapset iloitsevat kun treeneistä palatessa voi vielä jäädä leikkimään eikä tarvitse höökiä kotiin iltapalalle. Homma toimii niin hyvin, että tätä systeemiä levitetään tänä keväänä seuran muillekin toiminta-alueille.

Mutta mikä sai Riikosen ryhtymään tällaiseen urakkaan oman toimen ohella? Riikonen kävi itse koulut Luxembourgissa, jossa harrastukset hoidettiin suurimmaksi osaksi koulun kanssa. Suomen malli tuntui siihen nähden vähän turhan raskaalta. Lisäksi uudella asuinalueella oli samanhenkistä porukkaa, jotka halusivat kokeilla, voisiko asioita tehdä myös toisin. Ja voihan niitä.

Niin. Ainoa ero Islannin ja Suomen välillä onkin tahdossa: kyllä mekin voimme päättää, että jokainen lapsi tarvitsee harrastuksen ja se pitää hoitaa niin, että vanhemmat eivät päädy pullonkaulaksi. Malli on jo olemassa ja testattu.

Mitäs jos harrastusroudausta ei enää olisi?

Snadi meni kaverinsa houkuttelemana kokeilemaan cheerleadingia. Kyseessä oli minulle uppo-outo laji (repertuaarini toki kattaa lähinnä jalkapallon ja yleisurheilun), mutta kuvaus vaikutti hauskalta. Siellä tehtiin vauhdikkaita temppuja ja Snadi sai päivän aikana käytännössä kaikki lihasryhmänsä kipeiksi, myös poskilihakset. Sitten olikin vuorossa päätös: aloitetaanko tämä harrastus vai ei.

Teoriassa se olisi ihan mahdollista. Snadi käy jo urheilukoulussa ja kuorossa, mutta kun läksyjä ei vielä toistaiseksi ole paljoa, yhteen lisäiltaan voisi hyvinkin venyä. Mutta kun en yhtään tiedä, mitä kaikkea tämä laji minulta vaatii. Lukukausimaksu on vain yksi tekijä. Rahallista investointia isompi juttu on kaikki harrastuksen vaatima metatyö (viikkoaikataulutus, vermeet, roudaus, mahdolliset kisat ja mokkapalat), joka on pois perheen yhteisestä ajasta. Tässäkin tapauksessa liikuntapaikka sijaitsee Helsingin puolella, ajankohta on pahin ruuhka-aika eikä sinne pääse kovin kätevästi kätevästi julkisilla. Kraah.

Minulle on tolkutettu, että harrastusroudaus kuuluu kiinteänä osana nykyvanhempien vapaa-aikaan. Suomalaisperheiden arki-illat kuuluukin viettää kyyditen lapsia erilaisille kentille, sisäareenoille ja halleille ja takaisin. Ja suurin osa tehnee sitä jopa ihan mielellään, innokkaastikin.

Meillä on töiden takia suosittu lähiharrastuksia, joihin ekaluokkalainenkin pääsee itsenäisesti. Päivästä tulee aika paineistettu, jos on koko ajan kiire jonnekin: töihin, kauppaan, ruoanlaittoon, hallille, kotiin, hallille, kotiin. Luonnollisesti perheet kokevat, että arki on kiireistä. Niinhän se onkin!

Minulle riittäisi vähempikin kiire. Olen mukavuudenhaluinen ja ajorajoitteinen: en ole ikinä erityisemmin välittänyt autolla ajamisesta ja edestakaiseen ajelemiseen menee kallisarvoista vapaa-aikaa – ellei sitten halua viettää aikaa kentän reunalla älypuhelimen ruutua tökkien. Voin käydä kisoissa, mutta en treeneissä. Lapsen täytyy tykätä harrastuksestaan ihan per se, oman itsensä takia eikä siksi, että minä istun katsomossa.

Yksi ratkaisu olisi muuttaa koko lasten harrastamisen konseptia. Lukekaapa tämä Satun juttu Islannin tavasta hoitaa lasten harrastukset.  Islannissa uudistettiin koko kaava koulujen, kuntien ja järjestöjen yhteistyöllä (jos olisin konsultti, joka olen, sanoisin, että tämä on harrastus as a service malli). Harrastusten painopiste on iltapäivissä, lapset haetaan niihin suoraan koululta ja harrastuksia tuetaan palvelusetelillä. Näin on saatu perheille lisää yhteistä aikaa iltaan, useampi lapsi harrastamaan ja pitkiin iltapäiviin mielekästä toimintaa. Olen täysin vakuuttunut siitä, että näinhän tämän täytyisi mennä, ja meidänkin hallituksemme asettama työryhmä oli tullut vähän samantyyppiseen tulokseen.

Satun kertoman perusteella Islannin iltapäiväkerhoissa myös kokeillaan monipuolisesti eri lajeja, jolloin sen oman harrastuksen löytymiseen on paremmat mahdollisuudet. Minulla on toisen käden tietoa vain kahden eri palveluntarjoajan iltapäiväkerhon sisällöstä, joille tipahtaa jämäkkä seiska. Koulupäivään verrattuna kerhotoiminta on kuritonta ja löperöä. Snadi hihkui riemusta, kun lopputalvesta kerho sai joka toinen viikko luisteluvuoron.

Kaikki varmasti allekirjoittavat väitteen, että jokainen lapsi tarvitsisi mielekkään harrastuksen. Uskon, että niiden myötä kehittyvät myös sosiaaliset taidot ja yhteisö (sis. turvallisen aikuisverkoston) saattaa kantaa läpi teinivuosien myllerryksen jopa syrjäytymistä estäen. Eikö tähän siis kannattaisi panostaa jo kansanterveydenkin näkökulmasta? Islantilaisilla nuorilla menee nykyään tosi hyvin monella mittarilla.

Mitäs mieltä olette tällaisesta palvelumallista, kelpaisiko? Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tämä seuran näkökulmasta tarkoittaisi: millainen lisäkustannus yhteiskuljetus olisi, miten välipalatarjoilu järjestettäisi ja olisiko iltapäivän harrastusajat helpompi järjestää kuin myöhäisten iltojen? Nuo yhteiskunnan säästöt ainakin olisi merkittävät.

Tällaisessa mallissa saattaisi jäädä aikaa jollekin omallekin harrastukselle. Ei niistä keski-ikäisellekään haittaa ole.

EDIT: Lue myös jatkojuttu, jossa kerrotaan, miten tämä Islannin malli on onnistuneesti otettu käyttöön Suomessa!

Jottei aattona itkettäisi

ROPOTTI KOIRA. Tuo luki Snadin toivelistassa ensimmäisenä. Jos tässä taloudessa ei kerta saa oikeaa koiraa niin olkoon sitten edes ropotti.

Olen jouluisin ja synttäreinä hyvin hellämielinen sen jälkeen kun kyllästyin muutama vuosi sitten omaan nihkeyteeni. Ipanoiden toiveet ovat aina olleet kohtuullisia (listalla oli tänäkin vuonna esimerkiksi Promarkerin tusseja ja hyviä pikkareita) ja toiveita oli molemmilla viitisen kappaletta. Mitään leluja ei oikeastaan osteta näiden kahden sesongin ulkopuolella, joten toteutan ihan mielelläni ne tärkeimmät lahjatoiveet. Ja tällä kertaa se oli robottikoira.

Mutta mikä robottikoira edes on? Mitä ne tekevät? Minun lapsuudessani oli sellainen vieterillä "ladattava" otus, jonka koneistosta kuului korvia raastava, jurnuttava ääni, kun se kävellä töpötteli eteenpäin puolen metrin matkan. Snadi tuskin tarkoittaa sellaista. Häntä ei myöskään ehkä naurattaisi, jos ostaisin robotti-imurin ja liimaisin siihen karvaa ja hännän.

Suurin riittämättömyyden tunteeni liittyykin jouluna lahjoihin.

Ensinnäkin olen viime tingan ihminen. Ehdin miettiä koko lahja-asiaa yleensä vasta sitten kun muilla on jo paketit kuusen juurella. Siinä vaiheessa ei yleensä ole enää mahdollista ostaa juuri sitä, minkä kaikki muutkin ovat halunneet, vaan tarjolla on joku hätäratkaisu, joka on ekaluokkalaisen mielestä yhtä kiva kuin juustotarjotin.

Toiseksi en tiedä leluista mitään. Kaikki suosikkilelut näyttävät ihan samalta, petsit, hatchijotain, pikmi popsit, lollit ja squishit. Onneksi on Skidi, jonka otin mukaan personal shopperiksi. Hän tietää, mistä puhutaan ja mikä olisi katastrofi. Olin nimittäin jo hankkimassa robottikameleonttia, kunnes Skidi huomautti, että ota toki jos haluat aiheuttaa aattona itkukohtauksen, mutta toiveena oli KOIRA ei KAMELEONTTI.

Nyanssit ovat tärkeitä.

Skidi on muutenkin harjaantunut. Hänen toivelistansa olikin laadittu jo ihan selkeällä formaatilla. Hän oli tehnyt lahjatoiveistaan taulukon, jonka sarakkeissa oli kapitaaleilla ilmoitettu tuotteen eksakti nimi, kuvausteksti, hinta ja ostopaikka. Hän on selvästikin kyllästynyt pettymään shoppailutaitoihini. Hienoa!

Huomenna lähden uudestaan kaupungille. Jos näette jonkun itkevän lelukaupassa, tulkaa kertomaan että kaikki järjestyy.

Sovitaanko, ettei näistä talkoista enää puhuta?

Ikisuosikkini synnytystalkoot on taas nostettu naftaliinista, jee! Olen tästä kirjaillut jo aikaisemminkin, mutta upeaa nähdä, että edelleen junnataan siinä samassa paniikissa, että kohta ei ole enää suomalaisia eläkkeitä maksamassa, koska naiset. Voi helvetti.

Ihan ensimmäiseksi haluan merkittävän pöytäkirjaan, etten henkilökohtaisesti yhdy huoleen syntyvyyden laskusta, suunta on mielestäni oikea. Tämä planeetta ei lisää ihmisiä kaipaa, ei edes suomalaisia, vika on järjestelmissämme.

Toiseksi haluaisin jopa ministereidemme tasoisten ajattelijoiden ymmärtävän, että kyseessä on globaali trendi: syntyvyys laskee joka puolella maailmaa (paitsi tietenkin Islannissa), sitä ei muuteta millään naurettavalla synnytystonnilla sen enempää kuin perhepalveluilla. Jos lapsien tekeminen olisi yhteiskunnan tuista kiinni, Suomessa tepsuttaisivat pikkujalat ennennäkemättömään tahtiin.

Ainoa tragedia, jonka tässä näen on se, että lasta haluavat ihmiset eivät saa lasta. Silloin synnystytalkoot ovat erityisen paska vitsi. Vastentahtoisen lapsettomuuden juurisyihin tarvittaisiin paljon varhaisemman vaiheen ratkaisuja. Lisäksi pitäisi hyväksyä se, että väkimäärä ei siitä huolimatta välttämättä kasva.

Se, että minulla on kaksi lasta, on täysin yhteiskunnan ulottumattomissa olevien sattumien summa. En halunnut lapsia siksi, että saisin käteistä tai hoivaajan sitten kun olen vanha. Väitän että tämä pätee moneen muuhunkin perheeseen.

Tiedostin jo hyvin varhain, etten ollut mikään äitihahmo, minulla ei ole ikinä ollut vauvakuumetta, jonka takia olisin jallittanut miehiä ja tykittänyt ensimmäisen poikaystäväni kanssa lapsen per vuosi. Ehei, halusin elää taloudellisesti riippumatonta, aktiivisen naisen elämää. Hallitus ei olisi voinut saada minua millään konstilla lisääntymään. Uskalsin jättää ehkäisyn pois vasta kun elämässäni oli luotettava kumppani. Uskoin kun hän sanoi, että kaikki järjestyy, että hän hoitaa myös, vaikka se onkin yrittäjälle vaikeaa. Pääministeri ei olisi voinut vakuuttaa minua siitä, että kaikki miehet eivät käyttäydy kuin isäni.

Toinen lapsi taas syntyi yllätyksenä, kun äitini kuolema sekoitti pakan. Mitään suunnittelua tai ulkopuolista kannustinta ei tähänkään liittynyt. Kaikki meni onneksi paremmin, neljän vuoden ikäero takasi inhimillisen menon ja tiesin, että saan hoitaa hommat omalla tavallani kiitos 80-luvulla säädetyn subjektiivisen päivähoito-oikeuden. Teoriassa olisimme voineet yrittää kolmattakin, mutta siihen olisi tarvittu kolmosella alkava ikä ja kummaltakin vanhemmalta kunnon motivaatio. Ei varsinaisesti poliittisia kysymyksiä.

Eniten pännii se, että synnytyspuhe ja -paineet osoitetaan aina naisille, mikä heijastelee juuri niitä 50-lukulaisia asenteita, jotka Suomessa edelleen jylläävät. Mitäs jos kokeiltaisiin vaihteeksi vilkaista miesten tilannetta? Miehet tulevat isäksi entistä myöhemmin. Miksi?

Itse asiassa lapsettomista 45–50-vuotiaista miehistä lähes puolet ilmoitti Väestöliiton kyselytutkimuksessa tärkeäksi syyksi lapsettomuuteensa kumppanin puutteen. Samanikäisistä naisista se oli tärkeä syy alle 40 prosentille. Heikkoon menestykseen parisuhdemarkkinoilla taas vaikuttaa kummallakin sukupuolella heikko asema työmarkkinoilla. –HS Kuukausiliite

Huono asema työmarkkinoilla johtunee suurelta osin koulutuksesta ja sen puutteesta. Yhteiskunnan tehtävä tässäkin asiassa olisi poistaa esteitä. Mitäs jos ryhdyttäisiin toimiin miesten ja naisten syrjäytymisen estämiseksi ja keskityttäisiin koulutukseen? Mitä jos puhuttaisiin ihmissuhdetaidoista? Laadukkaan varhaiskasvatuksen merkityksestä, itsetunnosta, empatiasta ja tunnetaidoista? Siis kaikesta siitä hömpästä, josta voi leikata kun pitää jonkun kanadalaisen kaivoksen jätökset siivota kansallispuistosta.

Lisäksi pitää yrittää löytää ne miehet, joiden perhemyönteisyyttä estää se, että omat kokemukset tai mielikuvat perheen ja miehisyyden yhdistämisestä ovat ahtaat ja vääristyneet.
Ne, jotka kuvittelevat, että lasten myötä menettää enemmän kuin saa.
Ne, jotka ovat oppineet, että miehen merkityksellisyyden mittari on kovuus ja pärjääminen.
Ne, jotka pelkäävät, että rahat eivät riitä.
Ne, jotka eivät tiedä, miten isänä ollaan, koska eivät ole itse sitä osakseen saaneet.

Jos yhteiskunta haluaa lapsistrategian, sen täytyy olla vanhemmuusstrategia, joka sisältää isät. Lasta haluaville pitää osoittaa, ettei tarvitse odottaa oikeaa hetkeä, vaan toimeentulon kuoppia tasataan olit sitten opiskelija tai yrittäjä, äiti tai isä. Lapsi muuttaa kaiken, jotain tai ei mitään, se on teidän yhteinen valintanne ja tapanne olla, mutta jos tarvitset jotain itsellesi, kumppanillesi tai lapsellesi, voit kertoa siitä ja saada apua ilman pelkoa lapsen menettämisestä tai leimautumista sekakäyttäjäksi. Lapsi tulee osaksi vanhempien arkea, ei päinvastoin.

Erityisesti tässä tarvitsevat suuntaa miehet, joiden isyysitsetunto kaipaa vahvistamista. Heille pitää näyttää isyyttä tukevat korvamerkatut rakenteet: tuossa on sinun lakisääteinen mahdollisuutesi ottaa aikaa lapsesi kanssa ja tulla ehkä onnellisemmaksi kuin koskaan olet ollut. Se ei ole äidin vapaaehtoinen lahja sinulle tai modernin työnantajasi jalomielisyyttä, vaan oikeutesi sinuna itsenäsi uudessa roolissasi, isänä.

Jospa siis lopetettaisiin tekemästä ihmisten elämästä farssia ja kokeltaisiin vaikka naapurimaissa hyviksi havaittuja kannustuskeinoja? Ja mitäs jos hallitus miettisi, miten tämän jo lähtökohtaisesti epäreilun ja epäoikeudenmukaisen eläkejärjestelmän pitäisi muuttua maailman ja työelämän mukana? Siis muutenkin kuin että pidennetään työpäivää kuudella vitun minuutilla.

Siitähän teille maksetaan.

Armoa kaikille kylväjille

Wilma kilahti aamulla.

"Hei, Snadi oli pudottanut tänään kenkänsä matkalla liikuntatunnille eikä niitä koulupäivän päättyessä enää löytynyt. Löytötavaroissa oli onneksi sopivankokoiset kumisaappaat. Kenkien etsintä jatkuu huomenna." 

Tarina ei kerro, miksi kengät piti olla mukana, miten ne ovat päässeet jalasta tippumaan vai onko kersa kenties viuhtonut paljain jaloin saliin ja takaisin vai mitä. Ja nyt meillä on jonkun onnettoman kumisaappaat.

Näyttää siltä, että perheessämme vahvana kulkeva kylvämisosaaminen (incl. eteisvatulointi, josta pompsahti tänään toinen Wilma-viesti) jatkuu tämän toisenkin lapsen kanssa. Tällä viikolla hävinneiden kamojen joukossa näiden villavuoristen Kavatin nilkkureiden lisäksi oli myös

– Pyöräilykypärän alle mahtuva, ohut, ei-kutittava ja kivanvärinen merinovillapipo.
– Pitkäsormiselle istuvat, kumisella kämmenpaikalla varustetut toppasormikkaat.
– Pitkähihainen urheilupaita.
– Kaksi Koti- ja kouluyhdistyksen joulukalenteria, jotka piti myydä.

Odotan jännityksellä, kuinka mukaan pakatuille luistimille tänään käy. Parastahan on, jos mukana on esimerkiksi vain toinen.

Mutta silläkin uhalla, että tämä vaikuttaa katkeralta tilitykseltä (mikä ei tavallaan ole kaukana totuudesta) niin sanon tämän: Helppohan niiden ranskalaismutsien on panostaa itseensä ja parisuhteeseen kun palkka ei mene goretex-releisiin ja oma aika uusien kenkien etsimiseen. Täällä tarvittaisiin lasten säänmukaiseen vaatettamiseen valtion tukea tai vähintään mikrosirut kaikkiin yli kahdenkympin ostoksiin.

Tämä pohjoinen sijaintimme on aika hemmetin vaativa, erityisesti lapsille. Snadiakin otti pannuun sekä hirveä sählinki, jonka vuoksi hän melkein myöhästyi bussista että jatkuva epäonnistuminen muka itsestäänselvässä asiassa. Eikä tässä auta mikään. Snadia ei naurattanut kun ehdotin puolitosissani, että mitäs jos otettaisiin takaisin käyttöön ne vauvojen tumppupidikkeet. Myös kenkiin.

Mutta sanon vaan, että heittäköön ensimmäisen kiven se, jonka läppäri ja puhelin eivät koskaan ole himassa, avaimet ulko-ovessa, käsilaukku auton katolla, korvaläpät kaverilla ja bussilippu pesukoneessa. Koita siinä sitten ekaluokkalaisen keskittymiskyvyllä muistaa missä on pipot, hanskat, kaulaliinat ja ulkohousut, villasukat, juomapullo, jumppakassi ja reppu. Ja sitten on niitäkin professoreita, jotka eivät kertakaikkiaan tunnista edes omaa takkiaan, vaikka sitä hänen nenän edessän heiluttaa. 

Voimia kaikille, erityisesti niille, joilla on menossa jo syyskauden neljännet hanskat. Hyvät uutisethan ovat, että kierrätettävää ei juuri jää.

Ps. Instan puolella esittelyssä erikoislöytö vaatekaapin perältä.

Sekava postaus hernepestosta ja yleisestä hämmennyksestä

Olen tänä syksynä rampannut kirjailijan ominaisuudessa jos jonkinlaisissa illavietoissa, kutsuvierastilaisuuksissa ja promotapahtumissa, aamiaisilla ja iltamenoissa. Olen huomannut yhden ison muutoksen muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen: tarjolla on ollut poikkeuksetta kasvisruokaa, ja vieläpä niin, että suurin osa ruokalajeista sopii kaikille, ja lihapitoista on enää ollut vain yhtä sorttia.

Aika pitkälle on päästy siitä pöydän reunalle asetetusta, kasvislapulla varustetusta kelmutetusta juustoleivästä, kun muille on ollut tarjolla filettä. Näyttäisi siltä, että kasvisruoka on lakannut olemasta erikoisruokavalio. Se on kuin varkain livahtanut tähän kahvia vai teetä -standardiin, jossa molempia kuuluu olla.

Kasvissapuskat ovat raivanneet tietään buffet-pöytiin kahdella tavalla: elintarviketeollisuus on tuupannut tarjolle huikean valikoiman erilaisia lihan tapaan käytettäviä kasvisproteiineja, jolloin kuka tahansa pertti peruskokki voi turvautua vanhoihin tuttuihin resepteihin.

Toiseksi on lisääntynyt kiinnostus ihan silkkaan raaka-ainelähtöiseen ruoanvalmistustaitoon: kiinnostavia ja testaamisen arvoisia kasvisruokareseptejä löytyy jo ihan jokaisen ruokaketjunkin asiakaslehdestä.

Tässä kuvassa on niin täydellistä ruokaparhautta että en kestä: kesäkeitto ja nuo paahdetut leivät, joiden päällä on paistettua kesäkurpitsaa, ah.

Turvaudun itse usein ruoanlaitossa erilaisiin lihan korvikkeisiin, mutta niissä on se ongelma, että ne eivät juuri koskaan ole parempia kuin alkuperäinen, erilaiset nyhtöproteiinit voivat yltää hämäävään lopputulokseen, mutta harvemmin siihen wow-elämykseen, joka räjähti tajuntaan esimerkiksi anopin kesäkeiton kanssa. Haluaisinkin oppia tekemään kasvisruokaa kasviksista, mutta sepä onkin sitten tässä keskinkertaisten kokkien ja huippunirsoilijoiden perheessä niin epäkiitollista hommaa, että useimmiten ei jaksa vaivautua. Vaikka eteenpäin on menty siitä mikroskoopilla erottelun tasosta, on suhteellisen helppo arvata etukäteen, mikä maku/koostumus ipanoihin uppoaa ja mikä ei. Mitään kuorrutettua kukkakaalia, herkkutattirisottoa, täytettyjä munakoisoa tai ratatouillea on ihan turha yrittääkään, vedän niitä marapäissäni yksin lounaalla.

Välillä kuitenkin päätän, etten jaksa juuttaan lastenruokia enää päivääkään ja teen ihan silkkaa vittumaisuuttani ruokia, joista minä itse pidän. Ruokia, joissa on makua ja rakennetta, ja joista tulee tappelu, koska meillä on pakko ainakin maistaa.

Mutta! Kerran miljoonassa vuodessa käy niin, että tulee yllätetyksi iloisesti. Yksi viime aikojen onnistumisista oli hernepesto. Sen suosio pääsi hieman yllättämään, sillä kyseessä on lasten keskuudessa pahamaineiseksi luokiteltava kirkkaan vihreä annos, mikä liuonnollisesti tarkoittaa suurta vaaraa. 

Tässä kuitenkin yhdistyi
a) tuttu konteksti (vihreä peruspesto on asia, joka ipanoille maistuu)
b) hyväksytty raaka-aine, johon ei liity suuria ennakkoluuloja ja
c) pastan kylkiäinen

Ei siitä nyt halloumipastan veroista suurta suosikkia tullut, mutta se sentään syötiin itkemättä ja se riittää minulle. Ei joka aterialla voi olla lempiruokaa. Uskallan siis suositella tätä testattavaksi, mikäli samantyyppisiä kersoja löytyy.

Kyllä, se on gazpachoa, jonka päällä on sipsejä, koska sillä tavalla menee alas ainakin ruokalusikallinen keittoakin.

Toinen onnistuminen tuli peruna-kesäkurpitsapaistoksen kanssa: Skidillä oli niin järkyttävä nuha että hän söi myös kesäkurpitsat, koska ei kuulemma maistanut mitään. Kannattaa siis käyttää sekä syksyn sato että räkätaudit hyväksi!

Ajantappovinkit sairastupaan

Meneehän tämä viikko näinkin: Snadi on ilmeisesti Skandinavian ensimmäinen influenssatapaus ja Skidillä on antibiootit poskiontelontulehdukseen. Kouluun ei ole kummallakaan asiaa koko viikkoon. Pelaamme tämän viikon Koti-insinöörin kanssa kivaa peliä, jossa häviäjällä on tärkeämpi palaveri ja  voittaja saa jäädä juomaan kaakaota himaan ja viihdyttämään sairastupalaisia.

Päiväohjelman kantava konsepti on fibojen pitäminen hyvänä, mikä tapahtuu unohtamalla kaikki kasvatusperiaatteet. Todellakin vanumme yöpuvuissa koko päivän, tuijotamme telkkaria, pelaamme korttia rahasta (no okei lapset voi laittaa panoksiksi myös lelujaan), lataamme uusia kännykkäpelejä ja syömme juuri sitä ruokaa, mikä sattuu maistumaan vaikka se sitten olisi jäätelö ja glögi.

Mutta! Koska tätä settiä on tiedossa koko fucking viikko, pyydän jeesiä! Onko hyviä ajantappovinkkejä – kaikki lasketaan! Nämä parhaat tyhjästä nyhjäistyt sisäleikit ovat jo käytössä. Jos teillä sattuisi olemaan sama tilanne, niin tässä mun tärpit!

1. Yle Areenan Luonto-kanavan koko tuotanto

Kuumeen laskemista odotellessa kannattaa katsella rauhoittavia valaita, lepuuttaa silmiään Amerikan kansallispuistoissa tai ihmetellä tubettajien metsähaastetta. Lisäksi Tiede-puolelta suosittelen ihanaa Prisma-dokkarisarjaa koirista (tosin taitaa enää kaksi jaksoa olla katsottavissa). Lievänä haittapuolena toki koirakuume pahenee eli räjähtää tämä koirakoirakoira-keskustelu, johon on hirveän vaikea keksiä enää mitään muita argumentteja kuin että sitä täytyy ulkoiluttaa flunssassakin.

2. Vili, Köpi ja Henkka – Tieteen armoilla

Kun kuume on laskenut ja hyvä ralli taas päällä, voi virkistää aivojaan tieteen parissa. Kaikille, joita suomeksi puhuttu mythbusters-tyyppinen sisältö puhuttelee.

3. Netflix / Ronja Ryövärintytär

Studio Ghibli on tehnyt Ronjan klassikkotarinasta 26-osaisen sarjan, jossa puhutaan suomea! Ronjaa jaksaa katsoa aikuinenkin.

4. YouTube: 5-minute crafts videot

Jos / kun ei itse osaa, voi katsoa kun toiset näyttää mallia. Toki kannattaa varautua siihen että kohta kaivetaan askartelukamat esille.



5. Lyhytvideot Suomen juhlapäivistä

Välipalaksi voi ottaa kehittäviäkin juttuja. Areenassa on liuta parin minuutin klippejä, joissa käydään läpi suomalaiset liputuspäivät! Jos joka päivä katsotaan kaksi kappaletta kotimaisten juhlapäivien historiaa, ei tarvii enää ikinä vastata siihen kysymykseen et mikäs liputuspäivä tänään on. Vaikka tavallaan sitten osaisinkin.

Ja sitten kun mikään muu ei enää kiinnosta, voi katsoa kersojen vauvakuvia ja hihittää sille meiningille.