Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

23.1.2019

Kuka tämä järjestyksen ihminen oikein oli?



Koska poikkeuksellisesti siivosin jouluna, päätin myös käydä läpi vanhat mappini. Minulla oli monta mapillista paperia vuodesta 2000 lähtien ja ne piti käydä läpi. Laskuja, palkkakuitteja, tiliotteita, vakuutuskirjoja, remonttidokumentaatiota – kaikki siististi omien välilehtiensä takana, isommat kokonaisuudet omissa muovitaskuissaan.

Kun katselin niitä papereita tunnistin hyvin sen systemaattisen elämän, johon kuului ensimmäisen asuntoni kalustamista ja kunnostamista, koiran ulkoiluttamista, projektipäällikön töitä ja lopuksi häiden suunnittelua.

Mutta se, mitä en tunnistanut, oli ihminen, joka nämä kaikki mapit oli kasannut. Hyvänen aika, mitä järjestelmällisyyttä! Hemmetti, olen ollut arkistoijien aatelia, mapittajamestari ja tallentajavirtuoosi, säntillisyyden perikuva, joka piti kaikki puhelinlaskunsa aikajärjestyksessä 10 vuoden ajalta.

Mitä minä hoidan nyt näin pedantisti ja täydellisesti? En mitään. En yhden yhtä asiaa. Olen saanut yhteydenoton jopa ulosottovirastosta 15 euron laskun takia, koska se oli vain mennyt ohi.

Ja tämä ristiriita vähän kalvaa minua. Viimeisimpien arkistoitujen asiakirjojen joukossa oli nimittäin partogrammi vuodelta 2007.

Yksi isoimmista muutoksista, mitä lapsiperheeksi muuttuminen tuo mukanaan, on sekavuus. Oli hyvin vaikea päästää irti tutusta, säännöllisestä ja kontrollissa olevasta elämästä ja opetella priorisoimaan, kellumaan, antamaan asioiden olla tai järjestymään itsestään. Se elämänhallinnan taso, johon olin tottunut, oli tuon mappi-ihmisen. Se uusi minä tunsi olevansa vapaapudotuksessa ja koko ajan pari askelta jäljessä. Tähän identiteettikriisiin toki liittyi myös kaiken muunkin epämääräisyyden lisääntyminen, sillä en enää tiennyt, mitä teen oikein ja mitä väärin, ketä pitäisi kuunnella ja miten voi olla, että täydellisen amatöörin käsiin on uskottu pieni elämä.

Tätä muutosta ja järjestyksenikävää oli tietenkin mahdoton sanoittaa silloin, sen näkee vasta jälkikäteen.

Ja kun mietin, miksi en lähtökohtaisesti koskaan halunnut lapsia, vastaus lienee se, että ei ollut mitään syytä haluta. Elämäni oli ihan mielekästä, en kaivannut muutosta. Yksi vapaaehtoisesti lapsettomien nimeämä syy valintaansa onkin halu huolehtia vain itsestään, mikä tulkitaan itsekkyydeksi. Pelko kontrollin menettämisestä on kuitenkin ihan aito.



Järjestys on edelleen ihana asia. Rakastan sitä (lyhyehköä) hetkeä, kun kämppä on siisti. En edelleenkään mielellään jätä urakkaa kesken (maalaan seinät taukoja pitämättä, vaikka siinä menisi aamuyöhön) ja inhoan perinpohjaisesti suunnitelmiini tulevia muutoksia ja keskeytyksiä. Olen siedättynyt, mutten edelleenkään pidä hösäämisestä ja sekoilusta, en kotona enkä työelämässä. Ja yllättäen Skidi on ihan samanlainen.

Toisaalta olen myös lyönyt kättä päälle kontrollista luopumisen ja epätäydellisyyden kanssa. Perhe-elämän rinnalla on kulkenut muutos myös työelämässä: olen siirtynyt projektipäälliköstä ja hallinollisista tehtävistä luovaan työhön. Ei minusta enää mapittajaa enää tule, kirjoitan mieluummin satukirjoja.

Isojen lasten kanssa järjestystä on se, että hienona talvisena lauantaina menemme yksissä tuumin hiihtämään, tilaamme pizzaa ja katsomme leffaa. Sisäinen mapittajani arvostaa. Niillä vuoden 2001 laskuilla taidan lämmittää kesällä saunan.

18 kommenttia:

  1. Niiiiin tiedän tunteen! Just syksyllä heitin pois muinaisia palkkakuitteja aikajärjestyksessä ja nyt mietin että tuo sekalainen lipastonpäällys pitäis kahlata läpi eksyneiden laskujen varalta. Plus soitin tänään lapsen valmentajalle, että voisko kuitenkin tulla peliin tänään vaikka mutsi eo muistanu ilmoittaa viikko sitten että tulee (ennen ei unohtunu mikään tämmönen). Luovaan työhön siirtyminen on mulla tosin vielä tekemättä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että tämä metamorfoosi hillovääpelistä huithapeliksi on tapahtunut muillekin! :)

      Poista
  2. Kun mikään ei ole oikein omissa käsissä. Se on se tunne. Sitä vaan vajuu eteenpäin, eikä mikään kuitenkaan romahda.

    Kun katson remonttisuunnitelmiani jostain vuosien takaa, hätkähdän niiden tarkkuutta. Ja kun katson lopputulosta, niin voin vain todeta, että vähemmälläkin tarkkuudella olisi päästy samantasoiseen viihtyvyyteen. Eli jotain on tässä viissin opittukin. Ei se ole niin tarkkaa. Good enough is good enough.

    Ja väkisinkin tulee mieleen, että miksi lomamatkalle piti pakata aiemmin päiväkausia, kun viimisen yön ihmeellä pääsee ihan samaan lopputulokseen? Nykyään on parempaa tekemistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, sellainen reaktiivisuus on lisääntynyt ihan sikana eikä siinä mitään, oppiihan tässä väkisinkin luovaksi kun pitää pieraista uusia suunnitelmia tyhjästä. O_o

      Poista
  3. Oi kyllä! Mullakin oli joskus kaikki tärkeät paperit mapissa vuosittain, asiakokonaisuuksittain, lähettäjäjärjestyksessä ja aikajärjestyksessä. Ja se tuntui niiiiin onnellisen kontrolloidulta ja lankojen pitämiseltä omissa käsissä.
    Vähän ennen esikoisen syntymää lasten isä istutti mut alas vakavaan keskusteluun, joka meni suunnilleen näin: "Kuule. Sun maailmassa kaikelle on kaava. Kaikki on matikkaa ja kaiken voi ratkaista kaavalla. Mut tota. Kohta sä voit nakkaa kaikki ne roskiin. Kun toi yks syntyy, missään ei oo enää logiikkaa ja sun kaavat lakkaa olemasta. Valmistaudu siihen nyt, tai puolen vuoden päästä sun psyyke on romahtanu eikä koskaan enää palaa ennalleen."
    Joo siis kyllä omaa mielenterveyttä on sen jälkeen tullut arvioituu kriittisesti kerran jos toisenkin eri tilanteissa ja niiden jälkeen, mutta yritin parhaani mukaan alkaa päästää irti joistain pakonomaisista järjestysvimmoista.
    Viimeisin mappi on vuodelta 2012. Hassu sattuma, sillä poika täyttää kesällä 7v ;)

    Nykyäänhän järjestelmällisyydenkaipuu tyydyttyy jo sillä, että yhtään toppahanskaa ei oo hukassa ja sukistakin 98 prosentilla on pari. Se on sitä suurta henkistä kasvua elämänpolulla :D

    -Maria

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just tämä, pikkuhiljaa on karisseet nämä Hyvän perhe-elämän tunnusmerkit (TM) yksi kerrallaan. :D Tuo sukan parin löytyminen on erittäin tyydyttävää!

      Poista
  4. Tuli mieleen tuosta hiihtokommentista.. Pari vuotta sitten kirjoitit jutun siitä, että lasten kanssa oleminen helpottaa. Että joskus tulee aika jolloin miehen viikonloppureissu ei aiheuta enää paniikkia. Luin sen jutun kun mulla oli vauva kainalossa ja sekoileva kaksivuotias toisessa. Ja sun juttu loi muhun valtavasti uskoa! Nyt lapset on 3 ja 5 ja elämä on jo paljon helpompaa. Että kiitos sulle ihan hirveästi, sun teksti vaikutti muhun paljon. <3

    VastaaPoista
  5. Ihan sama tarina täällä! Ei vaan pysty enää ja asioita menee väkisin ohi. Mappien hävitys tapahtui toissa talvena joululomalla ja loput syksyllä muuton yhteydessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mappien hävitys on selvästi osa mappi-ihmisen sielunvaellusta! Hienoa suoriutumista!

      Poista
  6. Mappi-immeinen täälläkin ilmoittautuu! Silloin mappivuosilla hankittiin niin rautaiset elämänhallintataidot että niillä eväillä mennään nyt sitten. Asiat on sitten kuitenkin jokseenkin järjestyksessä omassa päässä vaikkei paperit olekaan enää. Ei niiden tarvitse: sisäinen kaaos ja ulkoinen järjestys ja toisinpäin! ja kyllähän ajankäytön kannalta tässä on melko paljon enemmän järkeä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti: ehkä mapit ovat kasvattaneet minut nyt elämänhallinnan mestariksi ja päästivät minusta irti kun olin valmis! Ja todellakin ajankäytön kannalta on fiksumpaa tehdä jotain muuta. ;)

      Poista
    2. Ja hittoako niillä mapeilla tekee...?

      Poista
  7. Hahaa! Juuri noin minullekin on käynyt. Paperit ajalta ennen toista lasta (1. aikana ehti vielä vähän olla järjestelmällinenkin) on siististi mapeissa. Siitä eteen päin paperit on jossain... Sen vuoksi otankin kaiken mahdollisen asioinnin sähköisenä. Siinä ei haittaa jos on vähän hujan hajan pilvessä, kun voi edes hakutoiminnolla etsiä tarvittaessa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sähköisyys ja automaattiset maksusuoritukset best! Ja mä niin toivon piakista digitalisaatiota esimerkiksi kuittien kanssa!

      Poista
  8. Ei mä en kestä, muistui mieleen, kuinka esikoisen vauva-aikoina mun oli aina iltaisin PAKKO etsiä kaikki tutit! Sanotaan vaikka, että sillä oli 7 tuttia, niin mun oli kerta kaikkiaan tiedettävä, missä ne kaikki on. Ystäväni kertoi, että hänellä oli sama - kait se oli jotain pakonomaista tarvetta tuntea, että oli kontrolli edes jostain asiasta! :D Pikkusisaruksen kanssa kolmen vuoden päästä riittikin ihan se, että oli tiedossa yksi suuhun tuikattava ja yksi varatutti siihen, että yöllä ei jaksa alkaa pinniksen alta haahuilemaan sinne sylkäistyä. Loput sitten löytyi tai ei löytynyt, kaikesta selvittiin kas kummaa ilman tuttien tarkkoja GPS-koordinaatteja.

    VastaaPoista
  9. Vitsit kuin hienoa kun osaat taas sanoittaa ja analysoida asian ja henkisen kehityskaaren jonka itsekin vasta tämän luettuani tajuan käyneeni läpi :-D Nyt kun tosiaan ruuhka on hieman hellittänyt, alkaa piilevä perfektionisti ja hallintoihminen välillä nostamaan taas päätään... Mutta ei ole entiseen paluuta, onneksi...

    VastaaPoista
  10. 2002 jälkeen kun esikoinen syntyi loppui mapittaminen ja valokuvien järjestely. Nyt vedin kaikki vanhat silppurin ja roskiin - voi että sitä riitti. Ja huvittavinta oli että kierrätyskeskus (suosikkipaikkani nykyään) sanoi että ei me oikein koita tyhjiä mappeja oteta vastaan. Eläköön arjen surffaus ja pilvipalvelut!!!

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...